*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 60958 ***

INGO

Romani

Kirj.

GUSTAV FREYTAG

Suomennos --r--r.





Tampereella,
Hj. Hagelberg'in kustannuksella,
1885.




SISÄLLYS:


 1. Vuonna 357
 2. Pidot.
 3. Avonaisia sydämiä.
 4. Kuninkaan hovissa.
 5. Metsänajoissa.
 6. Jäähyväiset.
 7. Ingo kuninkaan hovissa.
 8. Viimeinen yö.
 9. Idis-linna.
10. Lähteen luona.
11. Salaman isku.




1.

Vuonna 357.


Vuorenkummulla, rytöhakkauksen lähellä, joka eroitti Thüringiläisten
metsät Katteista, seisoi nuori vartija vahtimassa jyrkkää polkua, joka
Kattein laaksoista johti ylängölle. Hänen päänsä päällä levitti suuri
pyökkipuu latvansa, kummallakin puolella kulki raja-aitaus pitkin
vuoren harjaa ja tiheässä pensastossa kukki karhunmarjat ja itsestänsä
kasvavat ruusupensaat. Nuorukaisella oli heittokeihäs kädessänsä ja
seljässään hihnasta riippuva, pitkä sarvi; huolettomana nojautui hän
puun runkoon ja kuulteli metsästä tulevia ääniä, tikan nolottamista,
tahi oksien hiljaista kahinaa jonkun eläimen hiipiessä pensaston
lävitse. Väliin katsahti hän maltitoinna aurinkoon tahi heitti
silmäyksen ta'aksensa sinnepäin, jossa linnoitus ja eläinten tarhat
olivat.

Äkkiä kumartui hän eteenpäin kuuntelemaan; hänen edessänsä olevalla
polulla kuului keveätä astuntaa, ja lehdistön lävitse haamoitti
eräs mieshenkilö, joka läheni häntä nopein askelin. Vartija nykäisi
rintapuolellensa hihnan, jossa sarvi riippui ja tempasi keihään,
valmiina heittämään; miehen astuessa ulos lehdiköstä ja tultua
avonaiselle rajankohdalle, huusi hän tälle, pitäen keihäänsä kärjen
tähdättynä tätä kohtaan: -- Pysähdy, metsänvaeltaja ja lausu ne
taikasanat, jotka pelastavat sinut minun raudastani! Muukalainen
heittäytyi viimeisen puun taakse sillä puolella rajaa, jossa hän
oli, ojensi avonaisen oikean kätensä ja sanoi: -- Minä tervehdän
sinua rauhallisesti, minä olen muukalainen tässä maassa, enkä tiedä
tunnussanaa.

Kaiheksuen huusi hänelle vartija: -- Sinä et tule kuten ruhtinas
hevoisella etkä saattoseuran kanssa, sinulla ei ole sotilaan kilpeä,
et sinä myöskään ole matkustavaisen kaupustelijan näköinen, jolla on
laukku ja kärryt. -- Ja muukalainen huudahti takasin: -- Pitkältä olen
minä matkustanut vuorten ja laaksojen yli, hevoseni menetin minä virran
pyörteessä, minä etsin vierasvaraisuutta sinun maisemillasi.

Jos sinä olet perki vieras, täytyy sinun varrota siksi, kun minun
veljeni sallivat sinun tulla maahan. Siihen asti lupaa minulle rauhaa
ja olla itse rauhassa.

Molemmat miehet olivat terävillä silmäyksillä katselleet toisiansa,
nyt laskivat he keihäänsä kukin rajan puoleista puuta vasten, astuivat
tuolle avonaiselle paikalle ja tarjosivat kättä toisillensa. Kättä
lyödessänsä tutkistelivat he tarkkaan toisensa ajatuksia. Vartija
katseli teeskentelemättömällä ihmettelemisellä tuon muutamaa vuotta
itseänsä vanhemman muukalaisen voimakasta käsivartta, uljasta ryhtiä ja
ylpeätä katsantoa.

-- Ei olisi helppoa miekkaileminen sinun kanssasi vihriöivällä
nurmikolla, -- sanoi hän avosydämisesti -- minä olen milt'ei pisin
miesi meidän simanjuojista ja sittenkin täydyn minä kurkottaa sinua
katsellessani. Ole tervetultu minun puuni alle ja huo'ahda, kunnes minä
ilmoitan sinun tännetulosi.

Sillä välin kun muukalainen huoletoinna totteli kutsua, pani vartija
sarven huulillensa ja puhalsi kaikuvan ilmoitushuudon kansansa
laaksoihin. Vuorien karut kertoivat noita ankaria ääniä. Vartija
katsoi etäisessä uutismaassa oleviin majoihin ja nyökkäsi päätään
tyytyväisenä, sillä liikettä alkoi näkyä huoneiden ympärillä;
tuokion perästä riensi eräs ratsastaja ylängölle. -- Ei mikään voita
villihärjän sarvesta lähtevää, tenhokasta ääntä, -- lausui vartija
hymyillen ja heittäytyi kanervikolle muukalaisen viereen, sill'aikaa
kun hänen silmäyksensä nopeasti lensi pitkin metsässä olevaa
rytöhakkausta ja hänen edessään olevaa vierasta laaksoa. -- Puhu,
matkustaja, hiipiiköhän kentiesi vihollinen sinun jäljestäsi tahi
oletko muutoin nähnyt sotureja metsässä?

-- Ei ääntäkään kuulu metsässä muuta, paitsi mitä siellä on kuuluva,
-- vastasi muukalainen, ei kukaan Kattein vakojista ole vaaninut minun
polkuani sitten kuuteen päivään ja yöhön.

-- Kattein lapset syntyvät sokeoina maailmaan kuten koiran penikat,
-- lausui vartija ylenkatseella. -- Kuitenkin luulen minä sinun hyvin
osanneesi käyttää metsän piilopaikkoja, kun olet voinut välttää heidän
etuvartijoitansa.

-- Minun edessäni oli valo takanani pimeys, -- vastasi muukalainen
uljaasti. Vartija katseli säälillä miestä, jonka ruskeoista kasvoista
nyt oli selvästi nähtävänä väsymys ja jonka ruumis hervotoina nojasi
puun runkoon. Vartija mietiskeli hetken itseksensä; sitten sanoi hän:
-- Jos sinulla on ollut pelkäämistä Kattein kostoa, on sinun kaiketi
täytynyt monta päivää olla ilman tulta ja savua sekä olet ollut
huonolla matkaeväällä, sillä metsä ei nyt tarjoa edes marjoja eikä
hedelmiäkään.

-- Näetkö, minä olen vartijana ruhtinaani seurueessa, enkä tiedä, jos
hän tulee tarjoamaan sinulle suolaa ja leipää; mutta nälkäistä miestä
en tahdo metsässä nähdä. Ota ja syö minun laukustani! Näin sanoen
ojensi hän kätensä puun taakse, otti esille mäyrännahkaisen laukun
ja tarjosi muukalaiselle sinä olevaa karkeata leipää ja lihaa. Tämä
vilkasi kiitollisena häneen, mutta oli vaiti. Silloin tarjosi vartija
hänelle pienen sarven, avasi sen puisen kannen ja sanoi, ystävällisesti
tarjoten: -- Ota suolaakin, tässä puun alla on minun asuntoni ja
kotini, tässä olen minä isäntänä. -- Vieras otti sarven. -- Siunaus
seuratkoon lahjaa, olkaamme ystäviä. -- Hän söi hyvällä ruokahalulla ja
nuorukainen katseli sitä tyytyväisillä silmäyksillä.

-- Kun armas aurinko lähettää säteitänsä metsästön läpi, silloin on
vartian virka hyvä -- alkoi muukalainen vihdoin puheen; -- mutta
kuin metsä humisee öisestä myrskystä, silloin vaaditaan rohkeutta
metsäiseltä vartijalta.

-- Tämä rajamaa on pyhitetty kansan hyville jumalille, -- vastasi
vartija, -- kummaltakin puolelta virtaa pyhiä lähteitä ales laaksoihin,
ja me, metsän asukkaat, olemme tottuneet puiden öiseen lauluun.

-- Sinä olet nuori iältäsi, -- jatkoi muukalainen, -- sinun isäntäsi
panee sinuun suuren luottamuksen, jättäessänsä maan rajan vartioimisen
sinulle yksinänsä.

-- Raja-aituuksella on paljo miehiä -- ilmaisi vartija. -- Meillä
ei ole suurta pelkoa vihollisten joukkojen päällehyökkäyksestä
vuoristossa, sillä vieraan jalalle käynyt öinen maan sisäpuolelle
tunkeutuminen kallioiden ja metsäpurojen kautta vaikeaksi. Mutta huhu
kertoo tuiman tappelun joku aika sitten syntyneen roomalaisten rajalla
Allemanein ja Caesarin välillä, jota he nimittävät Julianukseksi, ja
kymmenen päivää sitte lensi meillä yönaikana jumalan kesyttömätöin
lauma ilman läpi, -- hän katsoi arasti korkeuteen, -- siitä ajasta asti
vahdimme me maan rajaa.

Muukalainen käänsi päänsä ja heitti nyt ensimäisen kerran silmäyksen
toverinsa kotimaahan. Siellä kulkivat vuorenharjanteet suurissa
kaarteissa jono jonolta, niiden keskivälillä oli syvä laakso, ja
missä se laajeni aavikoksi, näkyi vuorelta juoksevan virran vaahto
kimaltelevan auringonpaisteessa.

-- Ja nyt, toverini, annapa minun tietää, kenen lippua sinä kannat ja
mihin sinä aiot johtaa minua.

-- Kaikissa laaksoissa, joita sinun silmäsi näkee, ja vielä etemmäksi
aina tasangolle asti vallitsee haltijana herra Answald, Irmfriedin
poika, jonka palvelija minäkin olen.

-- Kaukana ollessani kuulin suuren kuninkaan hallitsevan Thüringiläistä
kansaa; häntä nimitettiin Bisino-kuninkaaksi, -- vastasi vieras.

-- Sinä olet kuullut oikein, -- vakuutti nuorukainen, -- Mutta tämä
metsäseutu on ikivanhoista ajoista ollut vapaa oman herrassukunsa
hallinnon alaisena, ja maan suuri kuningas tyytyy siihen, että me
vahdimme hänen rajojansa ja vuosittain lähetämme hevoisia hänen
hoviinsa. Vähät huolimme me, metsän asukkaat, kuninkaalta, ja
Answald-herra käy ani harvoin kuninkaanlinnassa.

-- Eikö Bisino kuningas pidä luetteloa teidän karjoistanne, joita minä
näen tuolla majain luona? -- kysyi muukalainen taaskin.

-- Hm, kerran syntyi aseenkalsketta kylissämme, koska kuningas tahtoi
syöttää sikojansa meidän tammimetsissä ja kerta sai hän halun metsästää
villihärkiä meidänkin metsissämme, mutta sen koomin ei siitä olla
kuultu mitään.

Muukalainen katseli vakaisena ales laaksoon. -- Ja missä sinun isäntäsi
talo on?

Vartija osoitti laakson aukeamaan. -- Tuolla vuoren juurella se on,
kolmen tunnin matka alespäin rivakkaalle kävelijälle, mutta meidät voi
laitumelta otettu hevoinen viedä sinne lyhyemmässä ajassa. Kuuletko
kavion kopsetta? sarvi on ilmoittanut tovereilleni, että vieras oli
saatettavana; minun vahdista päästäjäni tulee.

Muuan ratsastaja tuli ravissa vuoritietä ylös, uljas nuorukainen,
vartijan näköinen kasvoiltaan ja ryhdiltään; hän laskeutui hevoisen
seljästä ja puhui hiljaa toverinsa kanssa. Vartija jätti hänelle
torven, heitti nahkalaukun hartioillensa ja tarjosi hevoisen
muukalaiselle. -- Minä tulen sinun jäljessäsi, -- sanoi hän, hyljäten
tarjoumuksen; vieras tervehti kädellään ja päällänsä uutta vartijata,
joka uteliaana katseli häntä, ja ohjasi seuraajansa kanssa matkansa
ales laaksoon päin.

Kaita tie johti jyrkkään ales kiemurtelevaa virtaa kohden
jättiläispuiden välitse, joiden naavat loistivat hopealta auringon
valossa, puunjuurien ylitse, jotka luikertelivat tiellä ikäänkuin
jättiläiskäärmeet ja kohosivat korkeisiin kaariin niillä paikoilla,
joista vesi oli huuhtonut pois niiden alla muinoin olleen soran.
Virran rannalla sulki tien vedenrajalla olevat puut ja paljous
kuihtuneita kaisloja; veden voima oli kevään aikana kuljettanut
sinne tuulenkaatamia puunrunkoja, jotka nyt kellottivat sikisokin
lehdittömine oksineen; mutta metsän asukkaan veitsi oli leikannut
ahtaan polun oksakisojen läpi. Joutuisilla askelilla, kiiruhtivat
miehet ales laaksoon, he hyppivät rohkeilla harppauksilla kiveltä
kivelle, puulta puulle, nuori vartija etimäisenä; usein teki hän
korkean hypyn ilmassa samoinkuin heitetty pallo kepeästi hyppii jyrkkää
vierua ales, ja missä joku leveä rotko keskeytti heidän kulkunsa,
uudisti hän hyppynsä taaksepäin rohkaistaksensa täten seuraajaansa.

Ohjakset oli hän laskenut hevoisen kaulalle ja tämä juoksi haltijansa
perässä tottelevaisena kuin koira; he voisestakin näytti tuo raivaama
toin tie tuntuvan hauskalta. Tyytyväisen näköisillä silmäyksillä
mittaili vartija erästä rivakkaa harppausta, jonka muukalainen oli
ottanut puron yli ja tutki sitte hänen jalkansa jättämää jälkeä
pehmoisessa maakamarassa. -- Sinä astut voimakkaasti ollaksesi
väsynyt miesi, -- sanoi hän; -- minusta näyttää, että sinä varmaan
ennenkin olet uskaltanut tehdä rohkeita hyppyjä verisellä arolla.
Jalkasi jäljestä näen sinun olevasi meidän kansaa, sillä varpahat ovat
taipuneet ylöspäin ja paino kohtaa enimmäkseen jalan etuosaa. Ensin
pidin minä sinua puheestasi päättäen vieraan maan miehenä. Oletko
koskaan nähnyt roomalaisen jalanjälkeä?

-- He kulkevat pienillä jaloillaan lyhyillä askelilla ja nojaavat koko
jalkapohjaansa, kuten väsynyt ihminen tekee.

-- Niin sanovat ne meidänkin miehistä, jotka ovat olleet lännessä. Minä
olen itse tähän asti nähnyt ainoastansa aseettomia kaupustelijoita
tuosta mustatukkaisesta kansakunnasta, -- lisäsi hän puolustellaiden.

-- Pitäköön onnen jumalattaret roomalaisten jalat kaukana teidän
maastanne, -- vastasi muukalainen.

-- Sinä puhut kuin meidänkin vanhukset; me nuoret sitä vastoin
ajattelemme siten, että joll'eivät he tule meidän luoksemme, menemme
me heidän luoksensa, sillä ihmeellisen sanotaan heidän maansa olevan,
kaikki huoneet kirjavasta kivestä, suloinen auringon paiste ympäri
vuoden ja vihriöivä maa keskellä talvea; makea viini tavallisempaa kuin
kalja, istuimet ja penkit hopeasta, tytöt tanssivat puettuina silkkiin
ja kultaan ja sotilas on kaiken tämän komeuden herra.

Vartija odotti turhaan muukalaiselta vastausta, he kulkivat hetkisen
vaitonansa rinnatusten, vihdoin tarttui nuorukainen hevoisen ohjaksiin.
-- Tässä alkaa tasaisempi tie,-- sanoi hän, -- nouse selkään, että
ennen iltaa saapuisimme määrämme päähän. -- Muukalainen laski kätensä
hevoisen säkeelle ja hyppäsi raskaasti satulaan, hänen johtajansa
nyökkäsi tyytyväisenä ja vihelti hiljaa, jonka jälkeen hevoinen
vilkkaalla juoksulla vei ratsastajansa ales laaksoon päin, sillävälin
kun nuorukainen juoksi jalkaisin hänen rinnallansa, heiluttaen
keihästänsä ja väliin huudahtuksella kehoittaen hevoista, joka silloin
hirnahti ja käänsi päätänsä vastaukseksi.

-- Keitä ovat naiset tuolla etäällä, vaaleissa pu'uissa? -- kysyi
muukalainen, kun he seisahtuivat eräällä lähellä uutismaata olevalla
kukkulalla ja katselivat aitausta. -- Haa! -- huudahti vartija, --
herraskartanon tytöt ovat tulleet, tuolla on Fridan ruskea lehmä,
kuuletko sitä kaunisäänistä kelloa, joka sillä on kaulassansa? Ja
tuossa on tyttö, itse! -- Hänen punastuneet kasvonsa ilmaisivat, että
kohtaaminen oli hänestä mieluista.

-- Noissa vanhoissa mökkilöissä, näetkö tuolla etäällä, on paimenen
asunto; kesällä menee kylän karja suvilaitumelle, ja meidän
tyttömme tulevat kuljettamaan kellarin tulot herraskartanoon. Tuolla
pyökkimetsässä taas elää sikopaimen väkinensä; eipä ole kauniimpaa
tammenterholaiduinta koko maassa niin pitkälle, kuin aurinko
paistaa. -- He olivat nyt ennättäneet uutismaalle, vartija otti pois
salvat, jotka estivät pääsöä juhtatarhoihin, ja muukalainen ratsasti
aitaukseen, jossa lehmät ammuen juoksentelivat, sill'aikaa kun paimenen
vaimo palvelijattarinensa kantoi maitoastiat viileään kellariin,
joka, ollen rakennettu kivistä ja sammalista, oli pohjoiseen päin ja
johon sopi pitkiä rivejä maitokehloja. -- Meillä on onni mukanamme,
muukalainen, -- huudahti vartija, -- Irmgard, meidän ruhtinaamme tytär,
on täällä itse katsomassa karjaa; jos hän mieltyy sinuun, saatat olla
huoleti hyvästä hoidosta.

-- Missä hän on, jonka nimen sinä mainitsit? kysyi muukalainen.

-- Tuolla hän seisoo jakelemassa käskyjä palvelustytöille, sinä voit
helposti eroittaa hänet niistä muista, -- Neitsyet seisoi kärryn
luona, jolla, valjastettuna kahden härjän jälkeen, kuljetettiin
herraskartanoon maitohuoneen tuotteet: kovaan puserrettua voita
puuastioissa, jotka olivat tehdyt metsässä kasvavista luumupuista, ja
kuminajuustoja ladotut viheriäisten lehtien väliin.

-- Mene hänen luoksensa, toverini, ja sano hänelle, että täällä on
vieras, joka lähestyy rukoillen suojelusta. Minä en tahdo puhutella
sinun herrasi tytärtä niin kau'an, kuin hänen isänsä ei ole suonut
minulle sijaa liedensä ääressä. Ja koska sinä olet ystävällinen
minua kohtaan, niin puhu hyvää minusta niin pitkälle, kuin voit. --
Muukalainen laskeutui hevoisen seljästä ja kumarsi etäältä neitsyelle.

Hänen keltaiset kähäränsä kiemuroivat vapaana hänen korkean vartalonsa
ympärillä, ne aaltoilivat hänen nuorten kasvojensa voimakkaiden
juonteiden ympärillä ja ulottuivat aina uumaan saakka. Hopealla
huolitettu vyö piti kiini hänen valkoista pellavapukuansa, jonka
yllä hän kantoi lyhyttä kaappua hienosta, runsailla koruompeluksilla
kaunistetusta villakankaasta ja alastomissa käsivarsissansa oli hänellä
kultaisia renkaita. Suurin silmin katseli hän muukalaista, ja nyökkäsi
hiljaa päätänsä vastaukseksi hänen nöyrälle tervehdyksellensä.

Vartija astui neitsyen luokse: -- Muukalainen etsii sijaa meidän
istuimillamme ja vuodetta väsyneen päänsä varalta; minä johdan häntä
taloon, jossa ruhtinas ratkaiskoon hänen kohtalonsa.

-- Me suomme lepoa matkustajalle, jonka jumalat meille lähettävät.
Olkoon hän kuka hyvänsä, hyvä tahi paha, joka rukoillen lähestyy
meidän liesiämme, on hän kolme päivää meidän vieraamme; sitten kysyy
minun isäni, onko hän rehellinen mies eikä arvotoin oleskelemaan
meidän kattomme alla. Sillä tiedäthän sinä itsekin, Wolf, että monta
julmaa muukalaista kuljeskelee kurjuudessa ympäri maata ja tuovat sen
kirouksen, joka seuraa heidän askeliansa, mukanansa rehellisen miehen
huoneesen.

-- Käytöksestänsä päättäen näyttää hän kohtelevan rehellisesti sekä
ystävää että vihollista, -- lausui vartija.

Neitsyt heitti muukalaiseen lyhyen silmäyksen: -- Jos hän on sellainen,
kun sinä sanot, saatamme olla iloissamme hänen tänne tulostansa. Tarjoa
hänelle maitoputina, Frida!

Muukalainen joi ja kun hän kiitellen antoi putinan takasin Fridalle,
sanoi hän: -- Siunaus sinun laupiaalle kädellesi! Ensimäisen
tervetuliaisen tässä maassa lausui minulle ystävällisesti tuo
lämminsydäminen nuorukainen, olkoon tämä toinen nyt minulle enteenä,
että minä hovikartanossakin tulen löytämään sen rauhan, jota minä niin
hartaasti halajan.

Sillä välin oli vartija itseänsä varten ottanut kiinni yhden
hevoisista, jotka juoksentelivat eri aitauksessa. Kun hän valmistiihe
nousemaan selkään, astui rusoposkinen Frida hänen luoksensa: -- Onni
on sinulla ollut unissasi, Wolf, -- pilkkasi hän; -- sill'aikaa kun
sinä lepäsit on vieras lintu tarttunut rajalle viritettyyn ansaan.
Minkälainen oli unesi, vartija, orjantappuraisella vuoteella?

-- Huuhkain ei sallinut minun nukkua, se vaikeroi Fridan takia, joka
öiseen aikaan seisoo ravistelemassa aitausta, saadaksensa tietää, miltä
taholta hänen tuleva miehensä on ilmestyvä.

-- Mutta minä näinkin kuivettuneella pensaalla erään tikli-varpusen,
joka lähetti vanhaa takkiaisen höytyä häävuoteeksi sille rikkaalle
sudelle.

-- Ja minä tunnen erään ylpeän kaunottaren, -- vastasi Wolf
mieliharmilla, -- joka polki jalkainsa alla orvokit, joita hänen piti
poimia ja lankesi tätä tehdessänsä nokkosiin.

-- Ei sinun pellollasi kasvaviin nokkosiin, sinä typerä Wolf! --
vastasi Frida vihaisesti.

-- Minä tiedän tytön, jota en pyydä tanssimaan, kun täällä tästälähin
pidetään tanssiaisia, -- vastasi Wolf.

-- Kun susi [Wolf suomeksi susi. Suoment.] tanssii, lentävät hanhet
puuhun nauramaan -- ivasi Frida.

-- Sido itsellesi seppele kauranoljista, neiti hanhi, -- huudahti Wolf
vastaukseksi hevoisen seljästä ja lähti ajaen ravia pois muukalaisen
kanssa, joka tämän puheen ajalla siivosti oli pysynyt keihäsheiton
matkan päässä.

-- Hän on epäkohtelias nuorukainen, -- valitti Frida
hallitsijattarellensa.

-- Kuten metsässä huusit, sait vastauksen, -- lausui tämä hymyillen.
Ja heittäen silmäyksen vieraan ratsastajan jälkeen, jatkoi hän: -- Hän
näyttää sangen suuren kansan hallitsijalta.

-- Ja sittekin oli hänen jalkineensa rikkinäiset ja nuttu kulunut, --
sanoi Frida.

-- Luuletko kallion repivän köyhän matkustajan jalkoja ainoastaan?
Sen, joka tulee kaukaa, otaksumme nähneen paljon ja olleen monessa
seikkailussa; meihin koskee kipeästi, jos hänestä nälän ja puutteen
pakoittamana on tullut huono miesi, ja me soisimme hänelle rauhaa, niin
paljon kuin meidän voimissamme on.

Aurinko laski ja puiden pitkät varjot laskeusivat tielle ratsastajien
ehtiessä laakson laitaan. Vuoret erkanivat kummallekin puolelle,
puron varrella kasvoi vaaleanvihreätä ruohoa ja kirjavia nurmikukkia,
punakarvainen repo juoksi tien poikki heidän nähdensä. -- Punaturkki
tietää ihmisasuntoja olevan läsnä, -- lausui vartija, -- se hiiviskelee
mieluummin, missä se kuulee kukonlaulun.

Heidän edessänsä oli kylä ilta-auringon valossa, hautojen ja puita
kasvavien vallien ympäröimänä: oksien lomatse nähtiin siellä täällä
valkoisia, ruskean olkikaton alla olevia, lisärakennuksia, ja
savupyörteitä, jotka nousivat katoilta. Kylän syrjässä sijaitsi
pienellä kukkulalla ruhtinaan asumus, eri suojeluaitauksen ja haudan
ympäröimänä, ja korkealle kartanon monien huoneiden ja pihattojen
yli kohosi vierashuoneen katto, jonka harjua koristi kauniilla
leikkauksilla somistetut metsäeläinten sarvet.

Heidän edessänsä olevalla nurmikolla harjoitteli poikajoukko
sankaritemppuja; he olivat asettaneet pystyyn korkeat telineensä ja
kiipesivät vuorottain riemulla ylös ja ales. Ratsastajani lähestyessä
juoksi koko joukko tien vierelle ja katselivat rohkeoilla silmäyksillä
tuota muukalaista miestä. Vartija huusi yhden pojista luoksensa
ja kuiskasi jotakin hänelle; poika juoksi nuoren hirven tavoin
korkeilla harppauksilla hovikartanoa kohti, ratsastajien töin tuskin
saadessa virmojen hevoistensa juoksua hillityksi. Kylän kujalla
pölyävässä tomussa leikkivät pienet lapset hyppien, pojat ainoastansa
villapaidassaan ja pikku tytöt valkoisessa aivinaisissaan; avokintuin
pöllyttivät he maata ja lauloivat. Joukko hajosi ratsastajien
lähestyessä, kylässä olevien huoneiden akkunoista pilkisteli vaimojen
päitä, ja jokaisesta ovesta tuli näkyviin alastomia lapsia. Miehiä
näyttäytyi ovilla, tähystäen vieraita haukansilmillä, ja vartija ei
unohtanut kehoittaa toveriansa heittämään silmäyksen milloin mihinkin
ja tervehtää hevoisen seljästä huoneiden asukkaita, -- sillä -- lausui
hän, ystävällinen tervehdys avaa ihmisten sydämet ja sinä voit kentiesi
pian tulla tarvitsemaan naapurien apua.

Sillävälin oli poika ennättynyt pihaan. Answald-ruhtinas istui
lehtimajassa, joka oli päärakennuksen varjoa suovana etehisenä; hän
oli pitkänläntä mies, hartiakas, harmaiden hiuksien ympäröimillä,
vilpittömillä kasvoilla; paidan yllä oli hänellä majavan nahalla
reunustettu villapaita hänen nahkasukkarisa olivat kurotut kirjavilla
remeleillä, ja ainoastansa hänen uljas ryhtinsä ja kunnioitus, jolla
muut häntä puhuttelivat, ilmaisi hänen olevan isännän. Näin istui
hän tässä miehiensä ympäröimänä ja katseli mielihyvällä kahta hyvin
syötettyä sonnia, joita palvelijat ajoivat hänen ohitsensa, koska ne
olivat määrätyt uhrieläimiksi pian valmistettavassa juhla-atriassa.
Poika tunki kiiruusti erään vanhan viisaannäköisen miehen luokse,
joka seisoi päämiesten vasemmalla puolella ja osasi antaa kohteliaita
vastauksia herransa sanoille; tälle sanoi poika hiljaisella äänellä
asiansa. -- Nuori Wolf tuo tänne erään muukalaisen, -- vastasi vanhus
ruhtinaan kysyvän silmäyksen; -- se miesi on tullut Kattein luvatta,
hevoisetta ja asutta, yksinäisenä, köyhänä miehenä, hän pyytää
vieraanvaraisuutta.

-- Varustakaat hänelle tervetuliaismalja vierashuoneesen, -- käski
Answald-ruhtinas tyynesti ja antoi palvelijoille merkin poistumaan.
Sitten sanoi hän ystävällensä: -- Levottomuudella näen minä näitä
kuljeksivia muukalaisia. Romalaissodan sytyttyä Rhen-virran rannoilla,
lentelee kuumia kipinöitä maissamme, ja moni mies, jolle on tehty
väkivaltaa, kuljeksii ympäri ja tekee hirmuisia pahatöitä katkerassa
vihassaan.

-- Jos hän tulee pakolaisena etelästäpäin, voi hän kentiesi antaa
tietoja roomalaissodasta.

-- Hän voi myöskin tuoda maahan roomalaista viekkautta. Velsiläisten
tavat hiipivät ruttotaudin tavalla meidän laaksoissamme, ne ovat
täyttäneet kuningasten linnoja korskeudella. Meidänkin kuninkaat
haluaisivat koreilla purppurassa ja syöttää joukon konnamaisia
henkivartijoita, jotka työntävät puukon vapaan miehen selkään, kun
tämän kasvot ovat tulleet vastenmielisiksi heidän herrallensa Kuitenkin
tulkoon muukalainen vaikka ken tahansa; mitä hädässä oleva miesi
tarvitsee, pitää hänen saaman. Mutta pidä sinä huolta siitä, että
viisaalla puhelemisella saat tietää hänen salaisuutensa.

Ruhtinas astui huoneesensa ja istui kunnijasijalle, joka, tammipuusta
tehtynä, seisoi oven vastapäätä ja oli nuoren, mustan karhun nahalla
peitetty. Ruhtinaan jalat lepäsivät rahilla ja kädessänsä piti hän
valkoista valtikkaansa.

Oven edessä hyppäsivät ratsastajat ales hevoisiltansa, muukalainen
asetti keihäänsä ovenpieltä vastaan ja istahti vaitonansa oven
ulkopuolella olevalle penkille. Tallipäällikkö tuli ulos ja pyysi häntä
kohteliaasti tervehtien istumaan kunniaistuimelle. Solakkana astui
muukalainen salin kynnyksen yli, hän ja ruhtinas katselivat hetken
tarkasti toisiansa, ja kumpikin olivat hyvillänsä siitä, mitä olivat
nähneet.

-- Terve sinulle, Answald, Irmfrieden poika.

-- Terve sinullekin! -- kaikui vastaus kunniasijalta.

-- Suo väsyneelle matkustajalle virvoitusjuoma lähteestäsi, hedelmä
pellostasi ja suojaa kattosi alla. Minä tulen ilman ystävittä, ilman
koditta, ilman turvatta sinun liedellesi; anna minulle, mitä sinun
kansasi vieraanvaraisuus suo matkustajalle.

Hildebrand astui esiin ja alkoi puhua: -- Ruhtinas antaa sinulle
kansassansa vallitsevan tavan mukaan kolmen päivän levähtämisajan ja
kolmen päivän ravinnon, sitte tiedustaa hän kansalta sen tahtoa. --
Kantakaatte hänelle istuin lieden luokse, pojat, ja tarjotkaat hänelle
Jumalan antimia.

Kolme nuorukaista kantoivat, yksi istuimen, johon muukalainen
asettautui, toinen leipää ja suolaa kahdessa astiassa, kolmas puisen
sarkon täytetty tummalla oluella. Viimeksi mainittu tarjosi ensiksi
juoman ruhtinaalle, joka kosketti sarkonlaitaa huulillansa, ja sitte
muukalaiselle.

Sitten antoi tallipäällikkö palvelijalle merkin ja kaikki menivät
huoneesta.

-- Ja nyt, matkustaja, -- alkoi Hildebrand ystävällisin sanoin,
istautuen ruhtinaan jalkoihin; -- nyt, kun olet saanut turvaa henkesi
ja jäsentesi suhteen, anna meillekin tiedoksi, jos voit, oletko
vuortemme takana nähnyt tahi kuullut mitään, joka voisi olla meille
hyödyksi, eikä sinulle miksikään vahingoksi. Sillä nyt on murheelliset
ajat, ja varovainen perheenisä koettaa saada tietoja paljon kulkeneilta
miehiltä. Tahdotko itse kertoa, koska Jumala on suonut sinulle lahjan,
että sinun sanasi helposti liittyvät toisiinsa kielelläsi; vai kysynkö
minä sinulta, mitä meidän on tarvis tietää?

Muukalainen nousi seisovallensa. -- Minä tuon sanoman, joka panee
miesten sydämet liikkumaan, mutta en tiedä, saattaako se teille iloa
vai surua. Eräs taistelu on tapahtunut, suurin mitä miesmuistiin on
oteltu. Sudet ulvovat taistelukentällä, ja korpit lentelevät Allemanein
luiden yli, jolle kansalle meidän jumalamme ei ole suonut voittoa.
Frankilaiset ovat voittaneet tappelun Romalaisten eduksi, Allemanein
kuninkaat, Hnodomar ja Athanarik, ovat joutuneet sotavangeiksi ja
heidän kanssansa monta ruhtinasten poikaa; Caesarin sotajoukot
raivoavat tulella ja miekalla Schwartzwald'in laaksoissa Main-virtaan
saakka ja vievät pois laumoittain sotavankeja. Caesar on saanut vallan
rajamaan yli ja Kattein sanotaan lähettäneen airuita hänen leiriinsä
tarjoamaan hänelle liittoa.

Syvä äänettömyys seuraisi näitä mieltä masentavia sanoja.
Answald-ruhtinas tuijotti synkästi maahan, ja Hildebrand'kin saattoi
töin tuskin salata mielenliikutustansa.

-- Meillä on rauha. Romalaisten ja Allemanein kanssa, -- lausui hän
vihdoin varovasti; -- eikä Thüringiläiset pelkääkään Caesarin voimaa.
Mutta sinä olit itse, kuten huomaan, saapuvilla tappelun kestäessä ja
sinä olet sittemmin välttänyt Kattein kyliä, vaikka sanotkin heidän
olevan ystävällisiä Romalaisia kohtaan. En tahdo kysyä sinulta, kenelle
sinä olisit suonut voiton.

-- Minä ilmoitan sen kysymättäkin, -- vastasi muukalainen uljaasti, --
minä en ole ruvennut Romalaisten palkkalaiseksi.

-- Ystävällisyyden ilmaus leimahti näkyviin ruhtinaan silmästä. -- Sinä
et ole Allemanein kansasta, -- sanoi hän, -- puheestasi päättäen olet
sinä niitä saman jumalamme lapsia, jotka asuvat kaukana idässä.

-- Vandali Oder-virran rannalta, vastasi muukalainen rivakkaasti.

-- Pitkä on matka kotiseudultasi, muukalainen, Rhen-virran varrella
olevalle tappelukentälle. Onko sinunkin kansakuntasi lähettänyt
miehensä sotaan?

-- Minä tulin Rhen-virralle ilman kansalaisittani, onnetoin kohtalo
pakoitti minut pois kotiseuduiltani.

-- Onnettoman kohtalon luo Jumala tahi miehen oma ynseä luonne.
Älköön se, mikä on karkoittanut sinut pois kotoasi, maatko raskaana
sydämelläsi.

Muukalainen nyökkäsi kiitokseksi päätänsä. -- Vieraan halu on olla
kestittäjällensä mieliksi; suo anteeksi, jos muukalainen etsii keinoa
sinun suosiosi saavuttamiseksi. Minä olen omassa maassani kuullut
laulettavan laulua siitä, miten esi-isäimme aikoma muuan sankari
Thüringistä taisteli kansani sotilaiden joukossa Romalaisia vastaan
kaukana etelässä, Donaun varrella. Irmfried oli hänen nimensä.

Ruhtinas ojensi itseään istuimellansa ja lausui: -- Hänen kätensä on
siunaten levännyt minun pääni päällä, hän oli minun isäni.

-- Hän oli erään minun kansassani syntyneen soturin kasvinkumppali. Kun
ruhtinas läksi pois minun synnyinseudultani, murti hän voimakkaalla
kädellänsä kahtia erään romalaisen kultarahan ja jätti jäljelle toisen
puoliskon olemaan vierasvaraisuuden merkkinä tuleville sukupolville.
Jos toinen kultarahan puolisko on sinulla, on toinen minulla.

Hän ojensi ruhtinaalle kiiltävän kultarahan. Answald-ruhtinas syöksi
äkkiä istuimeltansa ja piti sitä tarkastellen päivää vastaan. --
Hiljaa, -- käski hän, -- älköön kukaan virkkako sanaakaan. Mene,
Hildebrand, jättämään tämä tunnusmerkki hallitsijattarelle, jotta
hän liittäisi tämän yhteen toisen puoliskon kanssa; ja pyydä häntä
olemaan yksinänsä, kun minä tuon hänen luoksensa erään muukalaisen. --
Hildebrand riensi ulos, isäntä astui lähelle vierastansa ja katseli
häntä hämmästyneenä kiireestä kantapäähän. -- Mikä olet sinä miehiäsi,
joka tuot minun kotiini niin jalon tervehdyksen? -- Ja hän jatkoi
iloisesti: Ei tarvita tuoda tunnusmerkkiä; siitä hetkestä, kun sinä
astuit kynnykseni yli, olet sinä saanut minun sydämeni sykkimään. Tule,
sankari, sanoinaan minulle nimesi siellä, missä salaisen tunnusmerkin
kumpaisetkin puoliskot liitetään yhteen.

-- Hän riensi kiiruusti edellä ja muukalainen seurasi hänen jäljessänsä.

Salissansa seisoi Gundrun-rouva, ruhtinatar, pitäen kumpaistakin
kultarahan puoliskoa liitettyinä toisiinsa. Tässä on kaksi tähkää
samasta korresta, -- huudahti hän puolisollensa, -- se, jonka sinä
minulle lähetit, on Ingbert-kuninkaan merkki.

-- Ja hän, joka nyt lähestyy ruhtinattaren polvea, -- lausui
muukalainen, -- on Ingo, Ingbert-kuninkaan poika.

Pitkä äänettömyys seurasi tätä huudahtusta: Gundrun-rouva katsoi arasti
tuohon uljaasen soturiin, hänen jaloihin kasvoihinsa, kuninkaalliseen
vartaloonsa, ja hän kumarsi syvään, tervehtien; mutta ruhtinas puhui
huolestuneena: Usein olen minä halunnut saavani nähdä ystävieni
kasvoja, noiden jumalaisien sankarien; minun isäni on kertonut minulle
monilukuisista hovipalvelijoista, suuresta seurueesta loistavassa
teräs-asussa. Mutta toisin ovat korkeat jumalat päättäneet näkemisen
hetken. Matkustajan pu'ussa, anelevana muukalaisena, näen minä sen
suuren kuninkaan ja minä vapisen sydämessäni. Ennustakaan tämä hetki,
jolloin näen sinun kasvosi, hyvää. Kuitenkin luulen minä saavani
rehellisesti osoittaa sinulle uskollisuuttani.

-- Mutta minä en tule onnen lemmityisenä sinun enkä puolisosi luokse,
-- lausui Ingo vakaisesti; -- pakolainen olen minä, enkä tahdo minä
salaa hiipiä sinun suojaasi. Minut karkoitti synnyinmaastani oma
setäni, joka isäni kuoleman jälkeen varasti kruunun hänen pojaltansa,
tuskin voivat uskolliset miehet pitää minua salassa siksi, kunnes
minä kasvoin mieheksi; vaara on minulle suotu, kuninkaan lähettiläät
etsivät minua jokaisesta kansasta, he tarjoisivat lahjoja ja vaativat
minun henkeäni. Noiden harvojen uskollisten kanssa menin Allemanein
sotakentälle, näiden suuret kuninkaat soivat minulle ystävyytensä,
ja sodan päivänä johdin minä erästä osastoa heidän miehistänsä. Nyt
antoi Caesar voitostansa hurmaantuneena etsiä niitä, jotka eivät
avojaloin antauneet hänen valtansa alle. Kau'as ulottuu hänen voimansa
kuningasten linnoissa, minä näin sinun apurisi, Kattein, lähettiläiden
ratsastavan hänen luoksensa Rhen-virralle rauhan merkeillä, ja
sentähden olen minä kuusi päivää ja yötä salaa suden poluilla hiipinyt
heidän maakuntainsa kautta, olipa milt'ei ihme, että minä pääsin
joutumasta heidän käsiinsä. Tämä tulee sinun tietää ennenkuin lausut:
Ingo, ole tervetullut luokseni!

Ruhtinas epäröi ja etsi puolisonsa silmiä, missä hän istui tuolillansa
ja katseli alespäin. -- Mitä rehellistä on ja valat käskevät, sen minä
teen, -- sanoi Answald-ruhtinas vihdoin, ja synkeys katosi hänen
kasvoiltansa; -- ole tervetullut luokseni, Ingo, sinä kuninkaan poika!

-- Jaloa mielialaa ilmaiset, sankari, -- alkoi ruhtinatar, --
epäillessäsi tuottaa vaaraa kestitsijäsi huoneelle. Mutta meidän
tarvitsee punnita, miten me samalla kertaa voisimme täyttää lupauksemme
sinulle ja suojata meidän kotiamme vaarasta. Kauaksi kaikuu kuninkaan
nimi mailla, ja monta vihollista väijyy sankarin ympärillä, joka
kantaa kruunua, sen olet sinä itsekin huomannut. Sentähden on minun
ajatukseni, että ainoastansa varovaisuus voi pelastaa sinut ja meidät.
Ja jos minä saan suoraan lausua herralleni ja puolisolleni ajatukseni,
näyttää minusta parhaalta, että sinun vieraasi tuntemattomana oleskelee
huoneessasi, ja ett'ei kukaan muut kuin sinä ja minä saa tietää hänen
sukuperäänsä.

-- Pitääkö minun omassa huoneessani salata tämän jalon vieraan
täälläoloa? -- lausui ruhtinas mielikarvaudella. -- Minä en ole
kenenkään alamainen, en Caesarin enkä Kattein.

Thüringiläistenkin kuninkaat syövät mielellään atriansa
kulta-astioista, joita romalainen taide on valmistanut, -- jatkoi
ruhtinatar; -- kavahda herättämästä kuninkaan epäluuloa!

Vieras seisoi liikkumattomana, ja turhaan koetti ruhtinatar päästä
hänen ajatuksiensa perille.

-- Vaikeaksi käy jalon veren salaaminen palvelijan pu'ussa, -- vastasi
Answald-ruhtinas.

-- Siegfrid-sankarikin, josta runoilijat laulavat, seisoi palvelijan
pu'ussa alasimen ääressä.

-- Ja paiskasi vihdoin alasimen kumoon sekä sepän samaten, -- huudahti
ruhtinas. -- Lausu itse, Ingo, miten tahdot sinä meidän itseäsi
kohtelemaan.

-- Minä olen turvaa etsiväinen, -- lausui vieras maltillisuudella,
-- enkä saa nurista, jos näet hyväksi asettaa minut joko korkealle
tahi alahalle penkillä istuvien miestesi joukossa. Minä en kerskaile
nimelläni, mutta minä en sitä salaakaan, etkä sinäkään taida antaa
minulle kunniatointa tointa.

-- Hän miettii kuten minäkin, -- sanoi ruhtinas.

-- Aina pelkäävät sankarit kunniansa vähenemistä, -- lausui ruhtinatar
hymyillen. -- Mitä minä pyydän, on helppo myöntää, tyytykäät vaan vähän
aikaa siihen pukuun, jonka me talossamme muukalaiselle lahjoitamme;
sill'aikaa hankkii ruhtinas sinulle kansan suosioa. Rajalla oleva sodan
jyrinä ei kestä ikuisesti, uusia sotia ei tule puuttumaan Caesarilta,
muutaman kuukauden kuluttua on melu tauonnut, ja sillävälin saattaisi
meillekin onnistua voittamaan kuningas puolellemme.

-- Minä tahdon miettiä asiata yön kuluessa, -- lausui ruhtinas, --
sillä viisas on minun puolisoni neuvo, ja usein olen minä koetellut
hänen neuvojansa. Salaa itsesi siksi, sankari, alhaisessa asussa, ja
usko minua, ikävällä mielellä vartoon minä sitä päivää, jona minä
julkisesti salissa saan ilmoittaa, mitä sinun ja minun kunniani vaatii.

Sitten menivät miehet ruhtinattaren huoneesta. Mutta kun ruhtinas
illalla kävi levolle, lausui hän: Minun sydäntäni vihloo; nähdessäni;
hänet alimaisena penkillä.

Mutta ruhtinatar vastasi hiljaa: -- Koettele kuitenkin ensiksi, josko
hän ansaitsee sinun suojelustasi. Sillä outo on muukalaisen käytös ja
iloton hänen elämänsä. Säilyttäkäämme hänen salaisuutensa kaikilta,
Irmgard-tyttäreltämmekin.




2.

Pidot.


Ruhtinaan talossa valmistettiin pitoja maan miehille. Ruhtinatar
kävi palveliatterensa kanssa niiden huoneiden läpi, jossa keittiön
varat säilytettiin; siellä riippui pitkässä rivissä sianliikiöitä,
pyöreitä makkaroita ja savustettuja härjänkieliä; hän riemuitsi
noista runsaista varoista, antoi ottaa ales, mitä tarvittiin keittiöön
ja käski palvelijattaria leikkaamaan merkin herkkupaloihin, jotta
paloittaja siten tietäsi asettaa ne vanhimpien pöydälle. Sitten meni
hän viileään kellariin, joka kiviholvineen ja maan sekä turpeiden
peittämänä oli eräässä nurkassa, johon auringon säteet juuri niukalta
tunkivat; täällä valitsi hän tynnyrejä, jotka sisältivät voimakasta
olutta, ja simaruukkuja sekä katseli epäröiden joitakuita isoja,
kummallisia saviastioita, jotka olivat eräässä nurkassa, puoleksi
maahan kaivettuina. -- Minä en luule ruhtinaan tulevan haluamaan
viiniä, mutta jos hän käskee sitä tuomaan, niin käskekää juomanlaskijaa
ottamaan tuon pienen astian, sillä ne muut ovat suurempata juhlaa
varten. Ja pitäkäätte itse silmältä, ett'eivät ne kömpelöt miehet särje
sitä kallista astiaa, se on olkiin käärittynä kuljetettu hevoisten
ja miesten avulla suurella vaivalla tänne velsiläisten maasta, ja
tuo pitkä matka voisi mennä turhaan poikien varomattomuuden kautta,
kun he ovat päihtyneet simasta. -- Vielä kerran heitti hän vakaisen
silmäyksen pitkin avaraa varastohuonetta. -- Täällä on kylläksi varoja
ruhtinaankin perheelle, ja monta hauskaa vuotta voi sima ilahuttaa
miesten sydämiä; suokoon jumalat meidän miesten tyhjentävän ne kaikki
riemulla ja kunnialla. Ja kuulehan, Frida, me tiedämme kyllä, mitä
miehet tarvitsee, mutta juomakemuissa pettää joskus laskut, vaikka
ne olisivat runsaammaltakin otetut. Anna tuoda ylös varoilta vielä
kolme ruukkua vanhaa simaa, ja sano juomanlaskijalle, että jos miehet
ovat rauhallisella päällä ja rehellisessä keskustelussa, tarjottakoon
lopulta tämäkin heille, mutta jos he kiukustuvat toisiinsa ja
riitelevät kiivaudessaan, pitää hänen kaataa heille varovaisuudella,
ett'ei mikään suuri onnettomuus meitä kohtaisi.

Ruhtinatar ohjaisi nyt askeleensa keittiörakennukseen, jossa suuret
valkeat leimusi kiviarinoilla. Huoneen ulkopuolella työskentelivät
nuoret miehet uhrieläinten, suurten hirvien ja kolmen metsäsian,
paloittamisella sekä lihan kiinnittämisellä, pitkiin paistinpuikkoihin.
Mutta tytöt istuivat pitkissä riveissä höyhentämässä lintukasaa, tahi
pyörittelivät kämmenillänsä ryytinsekaista vehnätaikinata suuriksi
leiviksi. Ja kylän pojat odottivat hymysuin sitä hetkeä, jolloin
nuorukaiset kääntäisivät puikkojansa, että hekin saisivat osansa
sankarein pidosta.

Sill'aikaa laittoivat ruhtinaan miehet suuren salin reilaan. Se
avara rakennus sijaitsi pihan keskellä kokoonliitettynä paksuista,
honkasista hirsistä; yhdet portaat johtivat avatulle ovelle ja sen
sisässä oli katto-orsia kannattamassa kaksi riviä korkeita puupylväitä,
ja näistä pylväistä seiniin asti oli kolmella sivulla korkopermanto;
keskellä sisäänkäytävän vastapäätä sijaitsi kunniaistuin isännälle
sekä ylhäisimmille vieraille ja sen vieressä kauniisti koristettu,
lehtimajan muotoinen istuinsija perheen naisille, että lie olisivat
tilaisuudessa katselemaan pitoja niin kau'an, kuin heitä halutti. Ja
nuoremmat miehistä koristivat lehtimajan kukkivilla oksilla, joita he
olivat taittaneet lehdossa. Mutta ulkona tuli Wolf, ajaen suurta vaunua
täynänsä kaisloja ja kalmusruokoa, joita hän oli ollut lähellä olevan
lammin rannalta ottamassa ripottaaksensa niitä laattialle.

-- Täällä, muukalainen, on hyvä olla, -- puhutteli Wolf tervehtiessänsä
Ingoa, -- sinuakin vastaan on ruhtinas ollut laupias, sinä kävelet
uudessa pu'ussa, jonka meidän vaimot ovat kutoneet. Miltä tuntuu
Thüringiläisten tyttöjen kutoma kangas?

-- Mitä hyvästä sydämestä tarjotaan, tuntuu aina saajalle hyvältä, --
vastasi tämä hymysuin. -- Minua ilahuttaa taaskin kuullani äänesi,
sillä monta päivää perätysten olet sinä ollut poissa.

-- Me pojat pyydystimme koirain kanssa juhlapaistit metsästä, --
vastasi nuorukainen, -- Auta, Theodulf, -- huudahti hän eräälle
seuralaisellensa, -- pitääkö minun yksinäni purkaman kuorma?

Theodulf, muuan uljas miesi joukosta, tarttui jäykillä käsivarsillaan
kaisloihin ja puhui olkansa takaa muukalaiselle: -- Ken on tottunut
anomaan vieraalta vaatetta, ei pitäisi seisoa työtönnä, koska ei
paremmatkaan miehet säästä käsiänsä.

Ingo katsoi synkkänä puhujaan, joka oli pitkävartaloinen soturi
ja pitkä arpi poskipäässänsä; ruhtinaan miesi vastasi muukalaisen
silmäykseen yhtäläisellä jäykkyydellä, toisen viha yltyi toisen
silmäyksistä, kunnes kumpaisenkin silmät säihkyivät tulta toisillensa.
Mutta voittaen itsensä hillitsi Ingo vihansa ja vastasi kääntäen
selkänsä: -- Jos olisit pyytänyt ystävällisemmin, olisin mielelläni
täyttänyt pyyntösi.

Mutta vartija kuiskasi hänelle: -- Ole häntä ärsyttämättä, hän on julma
miesi, joka mielellään pitelee aseita; hän on ruhtinattaren sukulainen
eikä ole palvelija, kuten me olemme, sillä hän on jaloa sukua ja on
ainoastansa joksikuksi ajaksi ruvennut palvelukseen sekä tulee kerran
perimään isänsä omaisuuden. Eihän ole ihme, jos kaislat hänen sormiansa
hierovat kun hän niitä kantaa.

-- Ken palvelee, hänen täytyy myöskin kantaa, -- vastasi Ingo synkkänä.

Mutta vaimotkin kiinnittivät huomionsa muukalaisen juhlapukuun.
Katsokaapa, kuinka uljaana muukalainen kuljeskelee ruhtinattaren
lahjoittamassa nutussa, -- sanoi Frida Irmgardille.

-- Jalo mieli aateloi huonommankin pu'un, -- vastasi Irmgard.

-- Huonomman? -- huudahti Frida, -- nuttu on parahinta kangasta mitä
meidän arkuissamme on, sen minä kyllä tiedän, sillä minä joku aika
sitten sen ompelin. Minusta tuntuu kummalliselta, että ruhtinatar
tuhlaa niin hienoa kangasta muukalaista varten.

-- Ei kait se mies ole mikään joutava, -- vastasi Irmgard.

-- Se minunkin luuloni on, vastasi Frida uteliaana, sillä minä näin
äsken ruhtinattaren kohdatessaan puhuttelevan häntä äsken pihassa;
kumpaiseltakin puolelta tehtiin herrastervehdyksiä; ruhtinatar hymyili
hänelle ja silitteli hänen vaatteitansa, aivan kuin olisi hän ollut
tälle joku läheinen sukulainen.

-- Kun muukalainen eilen illalla tuli liedelle, jonka ääressä miehet
olivat koolla, -- vastasi Irmgard, -- laski minun isäni sitä ennen
huolettomasti leikkiä miesten kanssa, mutta nähtyänsä muukalaisen,
muuttui hänen olentonsa, hän nousi ylös mennäksensä muukalaista
vastaan, mutta ei sitä kuitenkaan tehnyt; juhlallinen oli kuitenkin
sitten hänen käytöksensä, ja aterialla oli sellainen äänettömyys, kuin
jos lähettiläs kuninkaan hovista olisi istunut kunniasijalla.

-- Muukalainenkin astui, -- jatkoi Frida innokkaasti, --
sisääntullessansa rivakkaasti ruhtinasta vastaan, ikäänkuin olisi hän
tahtonut istua kunniasijalle, ja yhden miehistä täytyi nyäistä häntä
nutusta takasin paikallensa, ett'ei hän unohtaisi kunnian vaatimuksia.

-- Sen minä näin, -- nyökkäsi Irmgard; -- hän naurahti silloin. -- Ja
tätä muistaessansa naurahti hän itsekin.

-- Ja kuitenkin istuu hän kaikkein alimaisella istuimella, -- huudahti
Frida, -- ja nyt kun tuo suulas Wolf taaskin panee suuren kielensä
liikkeelle, täytyy muukalaisen kuulla pojan viisautta.

-- Jos se on salaisuus, -- lausui Irmgard hiljaa, -- saamme me tytöt
sen kyllä kaikkein viimemmäksi tietää.

-- Mutta sinä itse, -- muistutti Frida, -- olet sen jälkeen ollut häntä
kohtaan sangen vähän ystävällinen. Me olimme kuitenkin ensimäiset,
joita hän kohteliaasti tervehti, ja kolmen päivän ajalla olet sinä
kieltänyt häneltä kaiken kanssapuheen. Tylyksi tulee kait miesi sinua
nimittämään ja kovasydämiseksi, itse ei hän rohkene sinua puhutella,
koska hän on tullut tänne hädässä olevana miehenä, tervehdi siis sinä
häntä vihdoinkin tervetulleeksi.

-- Tehkäämme, mikä kohtuullista on, -- vastasi Irmgard. Hän meni
vastahakoisesti noiden nuorten, uljaiden miesten joukkoon, jotka
olivat ruhtinaan seurueena, kun hän ratsasti kyläin läpi tahi
ensimäisenä taisteli tappelussa. Mutta lähestyessänsä muukalaista
häpesi Irmgard puhutella häntä muiden kuullen, vaan pysähtyi Theodulfin
luona ja sanoi: -- Myöhään kaikui illalla sinun metsätorvesi portin
ulkopuolella, oliko saaliisi runsaskin, orpana?

Theodulf punastui riemusta kun ruhtinaan tytär tervehti häntä ennen
muita, hän kertoi tälle metsästysonnestansa ja johti hänet erään
aituuksen luokse, jossa kaksivuotias karhu istua jörötti. -- Koirat
iskivät kiinni sen turkkiin, minä sidoin sen hihnoilla ja kannoin sen
elävänä kotiin, hänestä, saavat kaiketi kylän lapset leikkitoverin.

Kun Irmgard oli katsellut karhua, ja meni pois Fridan seurassa,
huudahti tämä nuhdellen: -- Kohteliaillapa sanoilla puhuttelitkin
muukalaista.

-- Minä olin kylläksi likellä, -- vastasi Irmgard, -- ja kuitenkin oli
hän vaiti.

-- Hän tietää paremmin, miten ruhtinaan tyttären tulee käyttäidä, --
vastasi Frida.

Mutta Irmgard piti sitten vierasta silmältä, ja nähdessään tämän
seisovan nojaamassa aitaa vastaan erillänsä toisista, meni hän
yksinänsä tämän ohitse, pysähtyen ikäänkuin sattumasta ja lausui:

-- Pääsi kohdalla olevassa seljapuussa pesii pieni, harmaja lintu,
yöllä lauleskelija. Tytöt rukoilevat joka ilta näätää ja pöllöä,
etteivät ne hävittäisi sen pesää. Jos se laulaa sinulle, kuultele
ystävällisesti, että se iloitsisi sinun hyvänsuovasta mielestäsi. Sen
sanotaan laulussansa muistuttavan jokaiselle kaikkia, mitä tälle on
rakasta.

Ingo vastasi avosydämisesti: -- Jokainen siivekäs olento, haukka
ilmassa ja laululintu pensaassa, laulavat samaa laulua muukalaisen
korviin, ne muistuttavat hänelle isänmaatansa. Siellä minun äitini
ripoitti talvieinettä linnuille, että ne laulaisivat hänelle hyviä
enteitä elämässänsä. He ovat aina siitä alkaen näyttäneet uskollisilta.
Monta kertaa ovat nuot metsän lähettiläät höyhenpu'uissansa
varoittaneet pakoisalla olevaa miestä arolla ja metsässä uhkaavista
vaaroista. He ovat tulleet hänelle toveriksi kovassa kohtalossansa;
samoinkuin hän kulkevat nekin koditoinna maailmassa ja samoinkuin
hän elättävät nekin itseänsä saaliilla, jota sattuvat saamaan tahi
antimella, jonka joku ystävä heille lahjoittaa.

-- Mutta kuitenkin löytävät ne kaikkialla villahöyteitä, joista
rakentavat pesänsä, -- vastasi Irmgard.

-- Mutta mihin saa maanpakolainen rakentaa majansa? -- kysyi vieras
vakaisena. -- Se, joka seisoo oman kotinsa kynnyksellä ja katselee
hevoisia isältään perityllä laitumella, ei voi käsittää miten puutteet
jäytävät uljaan miehen sielua, kun hänen täytyy ottaa vastaan lahjoja,
vaikka haluaisi itse niitä antaa.

-- Sinä valitat sen huoneen antimista, joka on ottanut sinut
liedellensä? -- kysyi Irmgard nuhdellen.

-- Onnelliseksi ylistän minä sitä perheenisää ja emäntää, jotka
rikkaassa kodissansa osoittavat ystävällisyyttä muukalaiselle, --
vastasi vieras. --. Mutta ilman kiintokohtaa leijailee sen miehen
ajatukset, jolle he ovat suoneet nurkan penkillänsä. Sillä yhä
tutkii vieras arkana isännän kasvoja, josko tämä edelleenkin pysyy
hänelle ystävällisenä. Jokainen talossa oleva voi varmasti turvautua
oikeuteensa, ainoasti ventovieraalle on se maa, jota hän polkee,
ikäänkuin ohut jää, joka kentiesi murtuu hänen allansa huomenna, ja
niin usein kuin joku suu avautuu häntä puhuttelemaan, ei hän tiedä,
josko sanat tulevat sisältämään hänelle kunniaa tahi pilkkaa. Älkäätte
suuttuko minuun tästä valituksestani, -- pyysi hän. -- Sinun silmäsi ja
sinun sanasi ovat houkutellet ilmi salaisia murheita minun rinnastani,
ja typeränä rohkenin minä puhua avosydämisesti sinulle. Minuun koskisi
kipeästi, jos olen pahoittanut mielesi.

-- Sinun sanojasi tulen minä tästälähin muistamaan, -- vastasi
Irmgard hiljaa, -- niin usein kuin näen yksinäisen matkamiehen
meidän pihassamme. Mutta usko minua, moni tervehtii sinua täällä
tervetulleeksi. Thüringiläiset rakastavat reipasta mieltä ja iloista
seurapuhetta, näyttäydy tänään sellaisena naapurien joukossa, ja,
jos minä saan antaa sinulle hyvän neuvon, älä karta meidän nuoria
miehiämme, kun he harjoittavat sankarileikkejänsä. Sillä minä uskon
sinunkin voivasi päästä voittajaksi kilpailussa. Jos sinä saat kiitosta
naapureiltamme, riemuitsee meidänkin talo, sillä isännän kunnia on, kun
hänen vierastansa ylistetään. Myöskin huomaan minä isäni toivovan sinun
parastasi.

-- Hän nyökkäsi punastuen päätänsä ja poistui muukalaisen luota.

Ruhtinas seisoi linnasalin ulkopuolella ottamassa vastaan ylimyksiä
ja vapaita talonpoikia, jotka lähestyivät joka taholta ratsastaen
sekä jalkaisin, ja joita Hildebrand avatun portin lähellä tervehti.
Ken oli tullut ratsastaen, hyppäsi tässä ales hevoiseltansa, ja
nuorukaiset taluttivat hänen juoksijansa avaraan tarhaan ja köyttivät
sen, jotta palvelijat saisivat kuivata siitä vaahdon oljilla ja
panna tuulehtuneita kauroja seimeen. Kohteliaat olivat tervehdykset
ja puheet, avarassa piirissä seisoivat vieraat pihassa, jalo joukko
mahtavia miehiä kahdestakymmenestä kylästä lähiseudulta, kaikki
sota-asussansa, saarnipuuvartiset keihäät kädessänsä, miekka ja
väkipuukko vyöllänsä, uljaissa nahkapäähineissä, jotka olivat
koristetut metsäsian hampailla ja korvilla; monella oli rautalakki
ja nahkavarus tahi rengaspaita valkoisen mekon yllä ja korkeat
nahkasäärykset, jotka ylettyivät lonkkaan asti, monella taaskin, joka
oli rikas ja oli ottanut huomioonsa Rhen-virran varrelta tulleen
kaupustelijan tavaroita, oli kaapu ulkomaalaisesta kankaasta, joka
oli koristettu monenkiiltävillä karvoilla ja loisti kuin petoeläimen
sileä talja. Vaitonaisina seisoivat miehet riemuiten kokouksesta,
ainoastansa jotkut lähestyivät toisiansa ja kuiskailivat matalalla
äänellä sanoja, jotka tarkoittivat niitä huhuja, jotka kulkivat
maassa erään suuren, lännessä olleen taistelun johdosta ja uhkaavista
ajoista. Mutta se, joka kuten Hildebrand, ymmärsi selittää ihmisten
mietteitä, huomasi kyllä heidän mielensä olevan horjuvan ja heidän
ajatustensa vaihtelevan. Tervehdykset kesti kau'an, sillä yhä tuli
miehiä yksitellen, jotka olivat myöhästyneet, mutta vihdoin astui
tallipäällikkö ruhtinaan eteen ja osoitti auringon asemaa.

Silloin vei isäntä vieraansa saliin; juhlallisessa kulussa vaelsivat
he portaita ylös; ovella otti heitä vastaan perheen emäntä ja hänen
vierellänsä seisoi hänen tyttärensä sekä seuranaisensa. Kunnioituksella
tervehtivät miehet naisia. Ruhtinatar ojensi kättänsä kaikille ja
kysyi, kuten säädyllistä oli, heidän vaimojensa vointia ja suhteita
kotona; miehille omasta suustansa tarjosi hän poskensa suudeltavaksi.
Kansan päämiehet asettautuivat juhlallisina korkolaattialla oleville
istuimille, ja alkoivat vakavan keskustelun keskenänsä, sill'aikaa
kun juomanlaskija ja pitkä jono palvelijoita astuivat saliin; nämät
kantoivat puuhulikoissa aamujuoman ja maukasta särvintä, valkoisia,
maustettuja leipiä ja savustettua lihaa.

Sill'aikaa valmisti nuoriso maltittomuudella radan sotaisia leikkejä
varten kartanon ulkopuolella olevalle niitylle. Kylän pojat alkoivat
kilpailun saadaksensa hekin kiitoslauseita sankareilta; he juoksivat
kilpaa, he hyppäsivät hevosen ylitse ja ampuivat ruokoisilla nuolilla
salkoon. Mutta pian valtasi into nuorukaisetkin, he heittivät keihästä,
he nakkelivat raskaita kiviä ja juoksivat niiden jäljessä, ja kun
Theodulf aimo vauhdilla oli nakannut suurimman kiven ja tehnyt pisimmän
harppauksen, hyvin syltä pitemmän kuin muut, silloin tunki raikuvat
riemuhuudot saliin asti. Ja kansan vanhimmat ja viisaat eivät enää
viihtyneet paikoillansa, vaan hekin kiiruhtivat niitylle katselemaan.
Sinne kerääntyi suuri joukko katselijoita, kylän vaimot olivat tulleet
juhlapu'uissansa, erillään heistä seisoivat miehet, ja yhä korkeammaksi
nousivat kiihoitushuudot ja voittajille ylistyslauseet katselijain
piirissä.

Katselijain joukossa seisoi Ingokin ja silmäili vaijeten vikkelyyden
ja voiman leikkejä. Silloin astui hänen luoksensa Isanbart, muuan
piirikunnan vanhoja päälliköitä, heitti hänen tutkaisevan silmäyksen
ja alkoi vakaisesti lausua, josta toisten puhe vaikeni: -- Sinunkin
kansassasi, muukalainen, mistä sinun sukusi lieneekin, harjoittavat
kaiketi nuoret soturit itseänsä hypyissä ja aseissa. Silmästäsi ja
käsivarrestasi voi huomata, ett'et sinä ole vento vieras leikkeihin;
kentiesi haluaisit sinä näyttää meidän nuorille miehille, minkälainen
tapa teidän maassanne on, vaikk'et sinä voisikaan tehdä päällikön
temppuja. Jos sinä tulet idästä päin, kuten minä olen kuullut
kerrottavan, voit sinä kumminkin heiluttaa puista nuijaa, ja
sellainenkin heitto saattaa voiman näkyviin, vaikka minun kansalaiseni
harvoin sitä harjoittavat. Salissa näin minä isännän istuimen kohdalla
sellaisen nuijan.

Ingo vastasi tuolle kunnianarvoiselle vanhukselle: -- Jos ruhtinas ja
kansan päämiehet sallivat, tahdon koetella, mitä ennen muinoin olen
oppinut.

Ruhtinas antoi merkin, yksi seurueesta juoksi saliin ja palaisi
tammipuusta tehdyllä aseella, joka kädensijalta oli taaksepäin
taivutettu ja jolla edessäpäin oli terävä terä.

Nuija kulki miesi miehelle, ja hymyillen punnitsivat miehet tätä
keveätä asetta. -- Tällaista asetta, kuin tämä on, kantaa meidän
sikopaimen susia tappaakseen, -- huudahti Theodulf ylenkatseella, mutta
ijäkäs Isanbart vastasi hänelle nuhdellen: -- Sinä puhut kuin hupsu,
minä olen nähnyt sellaisen nuijan, joka ei ollut niinkään raskas kuin
tämä musertavan pääkallon kuin savi-astian. -- Ja hän laski nuijan
isännän käteen.

-- Se, joka joskus on ratsastanut taistelukentän yli tuolla
idänpuolella, puhui ruhtinas, -- tietää minkälaisia haavoja tämä
puunkappale tuottaa. Mutta vanhoilta sotureilta olen minä kuullut,
että joku salaisuus piilee nuijassa ja että sitä heittäessä on vaikea
käsitellä, sillä oikullisena sanotaan sen sattuvan varomattoman omaan
päähän. Tämä ase ei ole arvoton olemaan jalosukuisen miehen kädessä,
sillä se oli erään kuninkaan oma ja minun isäni toi sen kotiinsa
vieraasta maasta.

-- Sittenpä se saa näyttää ominaisuuksiansa pojalle, -- huudahti
Ingo iloissansa ja tempasi sen käteensä. Äkkinäisellä käsivarren
heilauksella lingoitti hän nuijan, se lensi viistellen ilmassa, mutta
juuri kun kaikki luulivat sen putoavan maahan, kiiti se ikäänkuin
rihmasta vedettynä jälleen takasin heittäjällensä; tämä tempasi
sen lennossa kiinni käden sijalta ja lingoitti sitä taas, milloin
sinne, milloin tänne, yhä rivakkaammin, ja aina palasi se joka heiton
jälkeen tottelevaisena takasin hänen käteensä. Niin helpolta ja
hauskalta tuntui leikki tammisella nuijalla, että katselijat astuivat
lähemmäksi ja korkeaääninen nauru kaikui katselijajoukossa. -- Tuo
on kuljeskelevan silmänkääntäjän temppuja, -- huudahti Theodulf
ylenkatseella.

-- Tämä on miehen puolustusase, -- vastasi muukalainen, -- tuskinpa
liene sinun kallosi kovempi kuin tämä kypäri. -- Hän virkkoi
muutaman sanan Wolfille, ja tämä asetti keihäsheiton matkaa siitä
vanhan rautakypärin pylvään päähän. Muukalainen silmäili tätä,
punnitsi kädessänsä olevaa asetta, lingoitti sen kaaressa kypäriä
kohti ja otti senjälkeen aimo harppauksen. Heleästi kilahti metalli
haljetessansa, ja kuitenkin lensi nuija takasin ja taaskin kaappasi
Ingo sen voimakkaaseen käteensä ja kohotti sen korkealle päänsä
päälle. Kummastelemisen huudot kaikuivat piiristä, ja joukko uteliaita
kerääntyi muserretun kypärin ympärille.

-- Noh, -- lausui Theodulf alavasti, koska sinä nyt olet näyttänyt
meille, miten teidän maassanne ollaan totuttu, niin koettelepa nyt
meidänkin maamme tapoja. Taluttakaa esiin hevoiset niille, jotka
haluavat uskaltaa hyppäyksen.

Aluksi asetettiin kaksi hevoista vierekkäin pää päähän ja häntä
häntään. Kilpailijat astuivat takaperin ja juoksivat lyhyeltä matkalta;
hyppäys onnistui melkein kaikille, mutta kolmen hevosen yli hypätessä
onnistui ainoastansa harvat, ja neljän yli hyppäsi Theodulf yksin, ja
kun hän hevoisten toiselta puolen palasi takasin väkijoukkoon, katsoi
hän ilkkuen muukalaiseen ja kehoitti häntä viitaten kädellänsä tekemään
saman tempun. Muukalainen nyökäytti hiukan päätänsä ja teki saman
hypyn sellaisella varmuudella, että keto kaikui mieltymyshuudoista.
Silloin huusi Theodulf esille viidennen hevosen, tehdäksensä aimo
hypyn; sellainen onnistui kuitenkin kaikkein vikkelämmälle. Mutta
hän oli äreissänsä ja lujasti päättänyt uskaltaa viimeisimmänkin.
Hän järjesti itse hevoiset toisin kuin ennen, niin että hiiro nyt
tuli seisomaan viidentenä, sitten katsoi hän ympärillensä, sai
onnentoivotushuudahtuksia ystäviltänsä ja uskalsi näin tuon hirveän
hypyn. Ja ylitse hän pääsikin, vaikka hän ales tullessansa seljällään
pyyhkäsi hiiroa. Mutta samassa kun hän palasi takasin mielissänsä
kansan riemuhuudoista, kaikui hänen takanansa vieläkin kovemmat
mieltymyksen äänet, ja kun hän käänsi päänsä, näki hän muukalaisen,
joka tällä kertaa nopeasti ja ilman ponnistuksetta oli tehnyt saman
hypyn hänen selkänsä takana. Thüringiläinen miesi kalpeni vihasta,
äänetöinnä meni hän paikallensa ja koki turhaan salata sitä kateutta,
joka hänen silmissänsä ilmaantui. Mutta vanhat astuivat muukalaisen
luokse, ylistäen hänen taitavuuttansa ja tuo ijäkäs päällikkö lausui:
-- Minä huomaan, muukalainen, jollei sinun olentosi petä, ett'et
sinä ole tottumatoin hyppäämään kuudenkaan hevoisen yli, jota hyppyä
nimitetään kuninkaanhypyksi ja joka ei onnistu kaikenikäisille uroille.
Minä näin sen kerran nuorena ollessani; minun kansani ei ole sitä
koskaan nähnyt. -- Ja hän huudahti korkealla äänellä: -- Taluttakaat
tänne kuudes hevoinen! -- Silloin syntyi sorinaa väkijoukossa, ja
etäämpänä olevat tunkivat lähemmäksi, sill'aikaa kuin nuorukaiset
riensivät tuomaan hevoista. Mutta ruhtinatar lähestyi Ingoa, hän oli
huolissansa orpanansa häviölle jäämisestä ja puhui hiljaa vieraallensa:
-- Mieti ensin tarkkaan, uros, asiata; helposti tapaa metsämiehen nuoli
koppelon, kun se levittää siipensä ja kohottaa äänensä. -- Mutta Ingo
katsoi Irmgard'iin, joka iloisena odotellen seisoi äitinsä takana sekä
hymyili ystävällisesti hänelle, ja hän vastasi hehkuvin poskin: --
Älkäätte minuun närkästykö, ruhtinatar, minua on kehoitettu kilpailuun,
itsestäni en minä ole tunkenut kilpatantereelle; vastenmielisesti
hylkää miesi tarjotun kunnian. -- Hän vetäytyi takaperin ottaakseen
vauhtia hyppäykseen, harppasi korkealle ilmaan ja onnistui päästä
hevoisten yli, jolloin kaikki kansa riemuitsi, ja palatessansa
takasin ei hän huolinut ruhtinattaren kasvoilla ilmestyneestä
tyytymättömyydestä, vaan iloitsi, että hänen kokeensa oli onnistunut,
ja että Irmgardin posket hohtivat kuin ruusut. Kau'an tulvaili
katselijat sinne tänne, puhuivat muukalaisen rohkeudesta ja ylistivät
häntä, kunnes toisia koetetemppuja valmisteltiin miesten kilpailulle.
Ingo seisoi yhä alallansa päämiesten rinnalla, eikä kukaan vaatinut
häntä uusiin otteluihin.

Jo alkoi aurinko laskea korkeudestaan, kun tallipäällikkö lähestyi
ruhtinasta ja kutsui seuran illallisaterialle. Iloisessa odotuksessa
tottelivat miehet kutsua, ja joukko palasi taaskin taloon takasin ja
salin portaita ylös. Tallipäällikkö ja hovimestari kulkivat heidän
edellänsä ja osoittivat kullekin sijansa pöydässä näiden arvon ja
kunnia-asteensa mukaan. Tämä oli huolestuttava toimi, sillä kukin
vaati sitä sijaa, joka näytti hänestä arvokkaammalta, joko ruhtinaan
pöydässä tahi sitä lähellä, ennemmin oikealla kuin vasemmalla
puolella. Siellä oli pitkä jono pöytiä ja arvokkaimmat vieraat saivat
istuimia korkealla selkänojalla ja nuoremmat soman rahin. Vaikeata oli
kaikkein tyydyttäminen, mutta tallipäällikkö ymmärsi asiansa ja tiesi
kerskata monen sijalla lähellä istuvan naapurin vuoksi, tahi vaimoväen
läheisyyden takia, tahi sen vuoksi, että siitä oli mukava katsella
ympäri salia. Lähimmäksi ovea pantiin ruhtinaan miehet istumaan
pitkään riviin, jossa Theodulfilla oli kunniasija, ja häntä vastapäätä
kaikkein viimeisenä istui muukalainen. Kaikkein istuessa siinä
odotuksessa, astui juomanlaskija sisään palvelijoineen ja toi mukanansa
tervetuliaisjuomaa kauniissa, puusta tehdyissä maljoissa; isäntä nousi
seisovallensa, joi tervetuliaismaljan vieraillensa ja kaikki nousivat
seisomaan tyhjentäen maljansa. Sitten tuli hovimestari sauvoinensa ja
hänen takanansa pitkä jono palvelijoita, jotka asettivat ensimäiset
ruokalajit pöydälle; kukin otti nyt vyöllänsä kantaman veitsen ja
rupesi mielihalulla aterioitsemaan.

Alussa vallitsi äänettömyys istuimilla, sillä nälkä esti vielä
puhelemista ja ainoastansa matalalla äänellä lausuttiin ylistyksiä
emännän vieraanvaraisuudesta. Mutta vanhukset, jotka istuivat ruhtinaan
läheisyydessä vaihtelivat vakavia sanoja, he muistelivat urhojen töitä
menneillä ajoilla ja kerskailivat hevoisiensa hyvistä avuista. Muut
kuuntelivat syödessään mielellänsä näiden puheita.

Ja eräs ruhtinaan vieressä istuva päämies alkoi puhella: -- Kaikkein
ihanimmalta näyttää minusta suvella todellakin tällainen kokous, jossa
kansalaiset tervehtivät toisiansa sotapu'ussa vihriällä niityllä,
harmajaparrat muistelevat silloin muinaisia sotaretkiä ja sotaisa
nuoriso ilmaisee leikillänsä, että se joskus tulee voimallansa
lisäämään esi-isäin kunniaa. Aurinko paistaa lämpimästi ja isännän
kasvot loistavat vieraillensa; karjalaumatkin juoksentelevat sinne
tänne, ja ohran tähät kypsyvät etelätuulessa, riemuiseksi tulee
sellaisella hetkellä miehen sydän ja vastenmielisesti muistelee hän
suruja. Kuitenkaan ei sovi miehen kokouksessakaan laskea miekkaa
kauemmaksi, kuin käsi ulottuu, sillä vaiheita täynänsä on koko elämä
ihmisten asunnoilla, helposti peittyy taivas synkällä pilvellä ja maa
valkoisella vaipalla; ei mikään ihmis-onni ole pysyväinen, ja seuraava
päivä voi tuoda muassansa uusia kohtaloita. Niinpä kerrotaan nyt kansan
kesken uutisia Romalaisten maasta, moni on niistä levottomana ja niiden
ajatukset kysyvät meidän isännältämme, josko hän on saanut kuulumisia,
jotka olisivat meille tarpeen tietää.

Nämät sanat ilmaisivat kaikkien mielen, ja jokaisesta pöydästä kuului
myönnytyshuutoja; sitten syntyi syvä äänettömyys. Mutta ruhtinas
vastasi arvoisesti: -- Suuresta tappelusta olemme me kaikki kuulleet
puhuttavan ja neuvottelemme nyt, josko se on oleva meille miksikään
hyödyksi. Kuitenkaan en minä kehoita meitä, vuorelaisia, tänään
huolellisena kääntämään tiedustellen silmäyksiämme juomasarvesta.
Vielä tiedämme me ainoastansa, mitä kaukaa tulleet matkamiehet ovat
meille kertoneet, kentiesi mitä he itse ovat nähneet, kentiesi myöskin
pelkkiä huhuja. Sentähden ovat meidän tiedustelijamme ratsastaneet
metsän poikki eteläänpäin saamaan uusia tietoja. Varrotkaamme heidän
palajamistansa ja sitte viisaat tutkikoot, josko tiedot ovat sellaisia,
että kansan niistä tarvitsee olla huolissansa.

Koska nämät sanat viittasivat sinnepäin, ett'ei isäntä aikonut kertoa
mitään romalaissodasta, kuului nurinan ääniä, ja Answald-ruhtinas
huomasi, että vieraat mielellänsä olisivat toivoneet saavansa kuulla
enemmän ja ett'eivät he hyväksyneet hänen vaitioloansa.

Sentähden astui nyt esiin salaisen merkin saatuansa ruhtinaalta
tallipäällikkö ja huusi korkealla äänellä: -- Miekkatanssailijat
tulevat ja pyytävät suosiollista vastaanottoa. -- Silloin vaikeni
jokainen ja asetti istuimensa paikoilleen valmiina katselemaan, ja
vaimot nousivat istuimiltansa.

Ensimäisenä kävivät pilliinpuhaltaja ja säkkipillinsoittaja,
heidän jäljessänsä tuli kaksitoista tanssailijaa, kansan nuoria
sotureja ja ruhtinaan seuruelaisia, puettuina valkoisiin housuihin
ja kirjavaan vyöhön, välkkyvä miekka kädessänsä; heidän edellänsä
astui kolmantenatoista Wolf, miekkakuningas, punaisessa pu'ussa.
He pysähtyivät ovelle ja tervehtivät, antaen aseensa vajota, ja
tämän jälkeen alkoivat he laulaa erästä leikkilaulua sekä kulkivat
vitkallisilla askelilla kunniaistuimen edessä olevalle tyhjälle
paikalle. Keskellä seisoi miekkakuningas ja ne muut kaksitoista
asettuivat juhlallisina piiriin hänen ympärillensä kohoitetuin miekoin.
Hän antoi merkin, pilliinpuhaltajat soittivat, liikkeet muuttuivat
nopeimmiksi, puolet miehistä kääntyivät oikealle sisempään piiriin,
muut päinvastaiseen suuntaan ulkopiiriin, ja kukin jakeli määrätyssä
järjestyksessä miekaniskuja jokaiselle vastaantulijalle. Nyt pujoitteli
kuningas itsensä välkkyväin miekkain lävitse liihotellen kaarteissa
milloin sisäpuolelle milloin ulkopuolelle piiriä ja varosi aseellansa
sekä kosti toisten iskuja. Yhä monimutkaisemmaksi muuttui tanssin
pyörteet, liikkeet tulivat kiivaimmiksi, yksi toisensa perään luikahti
kuten sodassa toisten muodostaman rivin läpitse. Sitten jakaantuivat he
ryhmiin, juoksivat yhtaikaa toistensa kanssa ja taistelivat aseilla,
kunnes he yhtä haavaa kihertyivät miekkailijajoukoiksi, kolme tahi
neljä miestä kussakin. Äkkiä asettuivat kaikki suureen piiriin,
vajoittivat miekkansa laattiaan ja liittivät ne silmänräpäyksessä
yhteen kummalliseksi, kilvenmuotoiseksi kutomukseksi. Miekkakuningas
astui sille, ja hänen kaksitoista toveriansa osaisivat nostaa hänet
laattiasta olkapäidensä yli tällä miekoista muodostetulla kilvellä,
jolla hän nyt seisoi, ja omalla miekallansa tervehti ruhtinas vieraita
ja naisväkeä. Samalla tavalla laskivat he hänet sitten hiljaa
laattialle, irroittivat miekat toisistansa ja alkoivat uudestaan juosta
kiertokulussa toisiansa vastaan; nyt seurasivat juoksu ja miekan iskut
nopeasti kuin salama, tuskin ennätti silmä eroittaa eri lyöntejä,
heiluen välkkyivät nuot kiiltävät aseet, miesten vartalot pujahtelivat
teräväin miekkain välitse, huilu soi, säkkipilli puhalsi raivosia
ääniä ja miekoista lenteli säkeniä. Näin jatkui urhojen kisa ruhtinaan
salissa, kunnes tanssijat yht'äkkiä ikäänkuin lumottuina seisahtuivat
miekkailu-asentoon, mies miestä vastaan. Sitten alkoi laulu uudestansa,
ja vitkallisilla askelilla sekä kohteliaasti tervehtien liihoittelivat
tanssijat toistensa ohitse ja menivät sotakulussa ulos salista.
Raivoisia mieltymyksen ositteita kuului istuimilta, vieraat ryykäsivät
seisovalleen ihastuksissansa ja huusivat taitelijoille riemulliset
suurkiitokset.

Ruhtinaan läheisyydessä nousi Rothari-päämies seisomaan ja alkoi lausua:

-- Minä puhun, niinkuin minä ajattelen, taiteellisempaa miekkatanssia
ei minun silmäni konsanaan ole nähnyt muissa kansoissa, ja me Thüringin
miehet olemme tulleet maailman mainioiksi sellaisista leikeistämme.
Mutta tuolla ruhtinaan alimaisella penkillä on muukalainen, joka on
hyvin harjaantunut sotaisiin toimiin. Ja jos minä arvostelisin häntä
sen miehuullisuuden mukaan, jota hän tänään on osoittanut, muuttaisin
minä hänen istuimensa tänne korkeammalle väkeväin urhojen joukkoon.
Mutta erilailla jakelevat jumalat lahjojansa; muukalaisestakin, joka
ei tunne esi-isiäänkään, voi tulla kunniassa pidetty soturi. Kansa
sanoo tiedot romalaissodasta ensin levinneen maahan ruhtinaan hovista,
ja nähtyäni muukalaisen, arvelin hänet viestintuojaksi; nuijanheitto
osoittaa kuitenkin hänen olevan kotosin idänpuoleisista kansoista. Minä
lausun tälle salissa olevalle vieraalle tervehdykseni.

Ingo nousi seisovallensa ja kiitti. Silloin huudahti Theodulf ääneensä:
-- Monen olen minä nähnyt juoksevan ja hyppivän pehmeällä niityllä,
joka taistelussa unohtaa rohkeat hyppynsä.

-- Oikein sinä puhut, -- vastasi Ingo kylmäkiskoisesti, -- mutta monen
sielua kalvaa myöskin kateus sentähden, ett'ei hän itse ole tehnyt
korkeinta hyppyä niityllä.

-- Suuremmassa arvossa kuin ilmassahyppijää pidetään meillä sitä
miestä, joka kantaa arpensa edessäpäin ruumistansa, -- vastasi Theodulf.

-- Mutta minä olen oppinut vanhoilta ja viisailta, että ei ole
vähemmin kunniakasta lyödä kuin saadakaan syviä haavoja. -- Varmaankin
tulee sinulle päämiehen kunnia, jonka edessä seurue pitää kilpensä
vihollisten keihäitä vastaan, jotta hänen kasvonsa hempeys säilyisi
iloksi hänen kansallensa, -- ivasi taaskin ruhtinaan soturi.

-- Ja minä olen kuullut monen, joka on saanut miekan iskun, kaakattavan
tästä kuin kana munastansa, -- vastasi Ingo ylenkatseella.

-- Kunniattomiakin haavoja saattaa, paita peittää, arpia lyönneistä,
jotka ovat sattuneet selkään, -- huudahti Theodulf säkenöivin silmin.

-- Kunniattomaksi nimitän minä puolestani sitä pahanelkistä kieltä,
joka salissa koettaa pistää vierasta. Eipä tunnu minusta kunnialliselta
sellainen puhe, Thüringiläisten miesten ei sovi noudattaa petollisten
Romalaisten tapaa.

-- Jos sinä tunnet niin tarkoin Romalaisten tavat, -- huudahti toisesta
pöydästä muuan julma soturi, joka oli Theodulfin sukulaisia, -- niin
olet kaiketi oppinut tuntemaan heidän lyöntejänsäkin.

-- Tappelussa taistelin minä Romalaisia sotureja vastaan, -- huudahti
Ingo, unohtaen asemansa. -- Kysypä heidän leirissänsä heimolaisiasi,
niin eivät kaikki tule vastaamaan, jotka ovat olleet minun miekkaani
lähellä.

Korkeaäänisiä huutoja nousi salissa, kun muukalainen ilmaisi olleensa
osallisna taistelussa Romalaisia vastaan. -- Hyvin puhuit, muukalainen,
kuului kaikkialta, ja taaskin toisista pöydistä: -- Turhia lavertelee
muukalainen, terve, Theodulf!

Ruhtinas nousi seisovallensa ja huudahti ankaralla äänellä: -- Minä
käsken riitelemiset herkeämään, minä julistan rauhan juhlasalissa.
Silloin vaikenivat nuot korkeaääniset huudot, mutta väittely eri
ajatuksista kohisi vielä jokaisen pöydän ympärillä, silmät säihkyivät
ja vahvoja käsivarsia kohotettiin. Sekamelskan kestäessä juoksi muuan
nuorukainen ruhtinaan seurueesta portaita ylös ja huudahti saliin: --
Volkmar-runoilija ratsastaa pihaan.

-- Hän olkoon tervetullut, -- vastasi ruhtinas. Ja kääntyen sinnepäin,
missä vaimot istuivat, jatkoi hän: -- Irmgard, lapseni, mene lausumaan
opettajaasi tervetulleeksi ja saata hänet meidän pöytäämme. -- Näin
käski tuo järkevä isäntä, muistuttaen riiteleviä vaimojen läsnäolosta.

Hänen sanansa vaikuttivat kuin taikavoima tuohon kohisevaan joukkoon,
synkät kasvot kirkastuivat, ja moni tempaisi maljan sekä joi pitkän
kulahduksen, poistaakseen ajatuksiansa ja valmistuakseen kuulemaan
runoilijan laulantoa. Mutta Irmgard astui ulos lehtimajastapa meni
miesten penkkein välitse kynnykselle. Saliin johtaville portaille oli
kylän nuoriso kokoontunut kurkistelemaan uteliaasti saliin. Silloin
kävi Irmgard joukon läpi ja odotti pihassa runoilijaa, joka eräässä
rakennuksessa oli valmistanut itseänsä astumaan pitoihin. Kohteliaalla
tervehdyksellä lähestyi tyttöä runoilija, joka oli keskimittainen
miesi, kirkkailla silmillä, ja hänen kähäräinen, kullankeltainen
tukkansa oli hiukan harmoissa; tottuneella tavalla kantoi hän
kirjavasta kankaasta tehtyä päällysvaatettansa, hänen alastomat
käsivartensa olivat koristetut kultarenkailla ja kädessänsä oli hänellä
soittimensa.

-- Sinä tulet otolliseen aikaan, Volkmar, -- lausui neitsyt hänelle,
-- he alkavat kiistellä keskenänsä, ja tarpeellista on, että sinun
laulusi tulee asettamaan heidän mieliänsä. Anna meille tänään todistus
taiteestasi, ja jos sinun voimassasi on, laula heille jotakin iloista.

-- Mikä on häirinnyt tasapainon heidän mielessänsä? -- kysyi runoilija,
joka oli tottunut harjoittamaan taidettansa kuten taitava lääkäri.

-- Vihoittelevatko he taaskin Bisino kuninkaan ylenpalttisesta
hovielämästä, vai väittelevätkö he romalaissodasta?

-- Nuot nuoret miehet eivät pysy sovinnossa keskenään, -- vastasi
ruhtinaan tytär.

-- Eikö mitään muuta? -- lausui runoilija huolettomalla äänellä. --
Olisipa turha vaiva, jos kokisi estää heidän sotaisia leikkejänsä
vihriällä tanhualla. -- Huomattuansa kuitenkin neitsyen vakaiset
kasvot, lisäsi hän: -- Jos ne ovat hovin villipäitä, pelkään,
neitsyeni, ett'ei minun lauluni voi häätää heidän kateuttansa. Jospa
minä voisin sovitella lauluuni sinun ystävällisen hymysi ja laulaa
sitä kaikkein korviin, tulisi he kaikki tottelemaan minua kuin
lampaat. Mutta ne viestit, joita minä tänään tuon, -- lisäsi hän
muuttuneella äänellä, -- ovat niin huolettavia, että he varmaankin
niiden kuultua tulevat unohtamaan riitansa. Ne ovat huonoa tarjoamista
juhlatilaisuudessa. Mutta sittekin täydyn minä mennä sisään kertomaan
heille tarinani, en tiedä, josko he sitten haluaisivat kuulla minun
lauluanikin.

-- Aiotko ilmaista surusanoman ruokapöydässä? -- kysyi neitsyt
alakuloisena, -- se tulee perin ärsyttämään heidän mieltänsä ja
herättämään heidän kiukkuansa.

-- Kaiketi tunnet sinä minut, vastasi runoilija, -- minä annan heille
vaan niin paljon, kuin he voivat sietää. Keitä on ruhtinas kutsunut
pitoihinsa?

-- Meidän vanhoja heimolaisiamme.

-- Onko heidän joukossansa muukalaisia?

-- Ei muita, -- vastasi neitsyt epäröiden, -- paitsi muuan köyhä
matkustaja.

-- Ole siis pelotta, -- lopetti runoilija keskustelun, -- meidän
miesten mielipiteet minä tiedän, ja miten heidän iltajuomansa on
valmistettava.

Sillävälin kun neitsyt meni erään sivuoven kautta lehtimajaan, astui
runoniekka saliin. Näyttäytyessään kynnyksellä, kohosi mieltymyshuudot
ja tervehdykset salissa korkealle kaikumaan. Ylpeydellä huomasi
Volkmar olevansa suosittu, hän astui kepein askelin ruhtinaan pöydän
vieressä olevalle tyhjälle sijalle ja kumarsi syvään ruhtinaalle sekä
ruhtinattarelle.

-- Ollos tuhatkertaisesti tervetullut, sinä kansan lemmikki, --
huudahti ruhtinas hänelle, -- linnut, jotka olivat menneet pois
talveksi, ovat jo kau'an lehdoissamme laulelleet suvilauluansa, vaan
urhojen laulajaa olemme me turhaan odottaneet.

-- Minä en ole kuullut ilman lintujen laulelevan suvea, vaan jumalan
sotakoirat kuulin minä ulvovan myrskyssä ja minä näin pilvein
monivärisen sillan, jota myöten urhot lukemattomissa joukoissa menivät
jumalien asumukseen. Rhen-virran näin minä vierivän punaisissa
aalloissa, täynänsä miesten ja hevoisten ruumiita, taistelutantereen
näin minä ja sen verisen laakson, jossa kaatuneitten joukot makaavat
korppien ruokana, ja minä tiedän kuninkaita, jotka kahleissa olevilla
raajoilla odottavat piilun iskua Romalaisten leirissä. -- Korkeaäänisiä
huutoja seurasi näitä sanoja. -- Kerro, Volkmar, me kuultelemme, --
lausui ruhtinas.

Runoilija kosketteli sormin soittokoneensa kieliä, ja salissa syntyi
niin suuri hiljaisuus, että voitiin kuulla läsnäolijain syvät
hengähdykset. Sitten liikutteli hän kieliänsä ja alkoi kertoella
Allemanein ja Romalaisten välillä olleesta tappelusta, ensin kertoen,
sitten, laulaen korkealla äänellä ja sointuvilla sävelillä. Hän
mainitsi nimeltänsä ne kuninkaat ja kuningasten pojat, jotka olivat
Allemanein kanssa menneet Rhen-virralle Caesaria vastaan ja ensin
ajaneet pakoon Romalaisten ratsujoukot sekä sittemmin jalkaväen
ensimäisen rivin. Vielä lauloi hän, että romalaisjoukon toisen rivin
takana ratsasti Caesar uljaana sotahevoisensa seljässä ja hänen päänsä
yläpuolella kieppui jättiläissuuri lohikäärme renkaisella ruumillansa,
Romalaisten pyhä sotamerkki; lohikäärme oli purpurapunainen ja sen
avonaisesta kidasta pisti esiin tulinen kieli. Ja Caesar huusi
eturiviin Batavit ja Frankit. -- Tännepäin, te Germanian urhot,
minun velsiläiset mieheni eivät voi torjua vihollisen ryntäystä.
-- Sota-airut ratsasti heidän luoksensa, ja uljaina ryntäsivät
Frankilaiset järjestetyissä joukoissa esiin ja etimäisenä taistelussa
heilutti Aimo, Arnfridin poika, miekkaansa miehuudella.

-- Hän on minun veljeni, -- kuului huuto yhdestä pöydästä. -- Terve,
Aimo! -- kuului kolkosti eräästä salinnurkasta.

-- He ryntäsivät eteenpäin suljetuissa riveissä, ja valkoiset kilvet
olivat kaunistetut villihärjän kuvalla; tuima oli ottelu, ja heidän
miekkansa raivasi taistelutanteretta päällehyökkäävistä Allemaneista
samoinkuin tulen liekit metsää. Vaajan muotoisessa sotajärjestyksessä
riensivät kuitenkin Allemanit uudestansa ryntäämään, kuninkaansa
eturivissä, ja taaskin peräytyivät Romalaiset. Silloin kutsui Caesar
esille viimeisen joukkonsa, jota Romalaisessa sotaväessä nimitetään
sotapäällikön vartijapiiriksi.

-- Archimbald! -- kaikui tuimasti salissa. Ja toiselta puolen nimi: --
Eggo!

-- Siellä seisoi sadan miehen päällikkönä jättiläisen tapainen
sankari, Archimbald Thüringenistä, ja tämän rinnalla hänen veljensä
poika, Eggo, hyvin tottuneet Romalaisten sotatapaan. He ponnistivat
polvensa lujasti maahan, suojelivat ruumistansa kilvellä ja puolustivat
itseänsä eteenpäinojennetulla keihäällä kuten kolmenkertaisen suojan
sisäpuolella. Ja taaskin ryntäisivät Allemanit esiin, kilvet paukkuivat
kirveiden iskuista, keihäät tunkivat teräsasun ja ruumiin läpi,
kuolleita kaatui pitkissä riveissä, ja kaatuneiden yli kävi miestulva
kilpi kilvessä ja kylki kyljessä samoinkuin sonnein taistelussa
tarha-aitauksessa. Silloin petti sota-onni Allemanit, he peräytyivät
hirveissänsä kaatuneiden sotatovereinsa paljoudesta. Aurinko laski, ja
kaikki menestyksen toivo katosi. Hajaantuneet joukot painuivat paeten
virranrantaan päin ja heidän jäljessänsä tulivat Romalaiset ahdistaen
miekalla ja keihäällä, samoinkuin metsäkoirat juoksevat hirven
jäljissä; pakeneva kansa syöksyi Rhen-virtaan, ja korkeaäänisillä
huudoilla lingoittivat rannalla olevat keihäänsä tuohon sikisokin
olevaan joukkoon miehiä ja hevosia, kuolleita ruumiita ja uppoavia
urhoja. Virran peikko kohotti ylös kynsillä varustetut kätensä ja veti
urhot ales syvyydessä olevaan asuntoonsa.

Runoilija teki pienen pysähdyksen, korkeaääninen valitushuuto kuului
kuultelijain joukosta, ainoastansa yksityisiä riemuääniä kohosi sekaan:
ruhtinas kuulteli jännitetyllä tarkkaavaisuudella tuskan ja riemun
ääniä. -- Sitten, jatkoi Volkmar, vaihtaen valittavat säveleensä
miehekkäämpiin ääniin, -- Caesar astui virran rannalle ja katseli
hymyillen miesten kuolemanhätää. Hän huusi sille soturillensa, joka
kantoi punaista lohikäärmettä, tuota purpurasta ommeltua petoa, johon
Romalaisten jumala oli kiinnittänyt voittamisen tai'an ja vihollisten
kuoleman: -- Anna lohikäärmeen rientää virran yli näyttämään kuolevalle
joukolle hampaitansa ja tulista kieltänsä. Korkealla lentää se ilmassa
kuolleiden taivallista asuntoa kohti; kun he nousevat ylös pitkin
pilvistä siltaa, näyttää se hampaitansa; romalainen lohikäärme estää
heidän kulkunsa, että he syöksyvät ales kalojen teitä pimeyteen,
Hel'in asumuksiin. Silloin kosti pilkan viimeinen urho, joka vielä ase
kädessänsä vastusti Romalaisia, Ingo, Ingbertin poika Vandalein maasta
jumalansukuinen kuninkaan poika. Hän oli taistellut Athanarik-kuninkaan
rinnalla etimäisenä sodassa, Romalaisten hirmuna. Kun sodan onni
vaihtui, vetäytyi hän takaperin miehillensä, jotka hänen seurassansa
olivat käyneet sotimassa maasta maahan; vitkalleen ja vihastuneena
kuin mörisevä karhu taantui hän rantaan päin, jossa venheet olivat
kallion juurella. Sinne keräsi hän sotajoukossa olevat naispapit
ja taikailijattaret, ja pakoitti heidät lähtemään pois, joten nuot
pyhät naiset välttivät Romalaisten miekkaa. Runoilijankin työnsi hän
venheesen ja itse puollusti hän jalomielisesti tätä heidän pakosalle
lähtemisensä paikkaa aseillaan ja ruumiillaan. Kokkanuora laskettiin
irti, venheet keinuivat Romalaisten keihäiden lennellessä vihertävällä
virralla; viholliset tunkivat päälle, ja vaikeudella taisteli
kallion juurella oleva joukko viimeistä tappeluansa. Silloin huomasi
sankari kalliolla päänsä yli olevan Caesarin sotamerkin, tuon julman
lohikäärmeen, ja yhdellä hyppäyksellä ryntäsi hän Romalaisten vantein
läpi; hän juoksi kalliolle ja iski karhunkämmenin kiinni jättiläiseen,
joka kantoi sotamerkkiä, ja lingoitti hänet ales kalliolta. Hengetöinnä
vaipui Romalainen aaltoihin, ja liehuttaen korkealla sotamerkkiä, nosti
sankari voimakkaalla äänellä sotahuutonsa ja syöksyi lohikäärmeen
kanssa virtaan. Raivon kiljahdus kuului Romalaisten huulilta; soturit
ja hevoset heittäytyivät hurjistuneina virtaan kostaaksensa Caesarin
nähden tuon katkeran häväistyksen ja tappaaksensa tuon rohkean sekä
pelastaaksensa Romalaisten pyhän sotamerkin. Mutta eteenpäin ajelehti
virrassa tuo punainen lohikäärme sekä voitolle päässyt sankari. Vielä
kerran näin minä hänen kohottavan käsivarttansa ja heiluttavan
sotamerkkiä, vaan sitten en minä häntä enään nähnyt. Caesar antoi
etsiä häntä virrasta kumpaiseltakin puolelta, synkkänä mielessänsä:
kaksi päivää tämän jälkeen löysi eräs vakoja kaukana sieltä Allemanein
rannalla katkaistun lipputangon, mutta vihollisen lohikäärmettä ei
tuonut kukaan takaisin. Silloin palasi Rhen-virran varrella olevien
miesten rohkeus, se taika, joka oli tuottanut Caesarille voiton, oli
hukkunut virtaan ja koston turmio lähestyi romalaisjoukkoa. Kattein
lähettiläät, jotka olivat tulleet tarjoamaan Romalaisille liittoa,
pysähyttivät matkansa tuon pahan enteen kuultuansa. Voimakas käsi oli
kostanut voittajan pilkan, mutta Ingo-kuningas, sankari, oli kadonnut
maan päältä.

Runoilija vaikeni ja antoi päänsä vajota soittimensa yli ja salissa
oli hiljaista kuin kuoleman virren kuultua; miesten silmät loistivat
ja liikutus näyttiihe kaikkein kasvoilla. Mutta ei kenenkään siihen
määrään kuin muukalaisen. Runoilijan astuessa sisään ja ohimennessä
pyyhkäisten hänen vaatteitansa, oli hän antanut päänsä vajota ja oli
sitten kuten hänen naapurinsa, Wolf, suuttumuksella näki, suonut
vähemmin huomiota runoilijan sanoille, kuin sotilaan tuli tehdä, ja
miehet olivat osoitelleet hänelle sormea sekä lausuneet pilkkasanoja.
Mutta kun runoilija alkoi kertoa lohikäärmeen ympärillä tapahtuneesta
tappelusta, silloin kohotti hän päänsä, ruusunvärinen loiste lensi
hänen kasvoillensa, ja niin säihkyvä sekä kirkas oli silmäys, jonka
hän loi runoilijaan, että kukin, joka hänet näki, ei voinut kääntää
silmiänsä hänestä pois; ikäänkuin sädekehä olivat nuot vaaleat kähärät
hänen ihastuksesta loistavien kasvojensa ympärillä. Ja runoilijan
vai'ettua istui muukalainen vielä liikkumatta paikallansa. --
Katsohan tuonne, Volkmar, -- kuului sointuva naisen ääni, joka värisi
liikutuksesta, ja kaikkein silmät kääntyivät sille suunnalle, jota
Irmgardin käsi osoitti seisoessaan solakkana lehtimajassa.

Runoilija säpsähti ja tuijotti muukalaiseen: Virran peikko antoi urhon
takasin, -- huudahti hän kauhistuneena, mutta heti senjälkeen riensi
hän lähemmäksi: -- Autuas on se päivä, jona näen sinut, Ingo, sankari,
Ingbertin poika, pelastajani, viimeinen urho Allemanein taistelussa.

Vieraat ryykäsivät ylös istuimiltansa ja sali kaikui riemuhuudoista.
Runoilija riensi Ingon luokse, tarttui hänen käteensä ja lausui:
-- Elävänä näen minä sinut. Ei koskaan tätä ennen ole lauluni saanut
suloisempaa palkintoa. -- Sitten vei hän muukalaisen ruhtinaan pöydän
luokse, ja tämä riensi häntä vastaan vettynein silmin. -- Siunattu
ollos sinä, urho, raskas paino putoaa tänään sydämeltäni; arvasinhan
sen, ett'ei sankarin kunniaa voida pitää salassa. Ole tervetullut
minun asuntooni, sinä lempivieras isäimme ajoilta. Muuttakaatte tänne
hänen istuimensa, miehet, että ruhtinas saisi sijan minun kansani
päämiesten joukossa. Tuo tänne viiniä, juomanlaskija; juhlamaljasta,
romalaisjuomalla romalaisesta kullasta, juomme tämän kuninkaallisen
sankarin, jumalaimme jälkeläisen, muistoksi.




3.

Avonaisia sydämiä.


Varhain eräänä aamuna vaelsi Irmgard kosteisella nurmikolla metsään
päin. Valkoinen sumu aaltoili maassa ja ympäröi puita ikäänkuin veden
hengettärien hunnut. Niityn usvista kohosi neitsyeen valkoiseen puettu
vartalo, hän lauloi ja riemuitsi punaposkisena ja pitkällä, liehuvalla
tukallaan sekä iloisella sydämellään; sellaisena liihoitteli hän
aaltoelevien usvapilvien läpi ikäänkuin kentän jumalatar. Sillä hän
oli kuullut ja nähnyt, mitä sankarin miehuus on, ja mikä se on, joka
nostaa miestä kuolon kauhistuksien läpi korkeiden jumaloiden pariin;
kaikki hänen heimolaisensa olivat kunnioituksella kumartaneet päänsä
sen ainoan miehen urhoudelle, joka salaisuudessa oli voittanut hänen
sydämensä ja joka oli hänelle rakkaampi kuin kukaan muu. Hän vaelsi
vuoripolkua ylös aina siihen paikkaan asti, jossa hänen isänsä huone
katosi puiden lehvien taakse, siinä seisoi hän yksinänsä metsän ja
kallioiden välissä, hänen läheisyydessänsä lirisi metsäpuro ja hänen
päänsä päällä liihoitteli sarastavan aamun valkosia pilviä. Hän kiipesi
kivelle ja lauloi kalliolle ja lirisevälle purolle runoilijan säveliä
ja niitä sanoja, joita hän salissa oli kuullut. Hän lauloi iloisesti
kaikki, mitä muisti Volkmarin laulusta ja ehdittyänsä sille kohdalle,
jossa kerrotaan hyppäyksestä Rhen-virtaan, miellytti se häntä suuresti,
ja hän lauloi ihastuksissaan: -- Te sievät linnut puissa, jumalien
lähettiläät ja te, pienet keijukaiset saniaisten alla, kuulkaat se
vielä kerran. -- Ja hän kertoi taaskin laulunsa. Ja kun sankari
vihdoin katosi virtaan, suri hän tämän katoamista, ja koska hän oli
älykäs nainen, puki hän tunteensa uusiin sanoihin sekä lauloi vielä
yhden runoilijan murhelauluista. Ja nuoren neitsyen laulu kajahteli
korkeoilta kallioilta ja kuului yli metsän lintujen äänen sekä lähteen
hiljaisen lirinän.

Silloin vieri hänen läheisyydessänsä kiven sirpale puroon; hän vilkasi
syrjään ja huomasi kappaleen matkaa siitä ihmis-olennon, joka, puettuna
veden neitoisten kuultavaan vaippaan, nojausi alapuolellansa olevaa
puunrunkoa vastaan; urho, jonka maineesta hän oli metsälle, laulanut,
seisoi elävänä hänen läheisyydessänsä, ja kun hän peljästyneenä vetäysi
takaperin, kuuli hän tämän rukoilevan äänen: -- Laula vielä, neitsy,
että saisin sinun suustasi kuulla sitä, mikä minun sydäntäni ilahuttaa.
Mieluisempi kuin Volkmarin taito on minulle laulu sinun suustasi.
Sillä kun runoilija lauloi, ja sali kaikui miesten mieltymyshuudoista.
ajattelin minä yhä sinua, ja minun ylpein iloni oli, ettäs kuultelit
hänen sanojansa.

-- Hämmästyksestä sinua nähdessäni kuolevat sanat huulillani, --
vastasi Irmgard, koettaen toipua hänen lähestyessänsä. -- Seljapuun
alla oli minulla enemmän rohkeutta puhutella sinua, -- jatkoi hän
vihdoin, -- vaikka sinä, urho, et silläkään kertaa kaivannut minun
neuvoani, ja sitä ajatellessani täydyn kummastella mielettömyyttäni;
mutta älä pilkkaa minua siitä. Sillä suoraa on meidän, vuorelaisten,
puhe ja yksinkertaiset meidän ajatuksemme. Mutta minua pahoittaa sinun
kaksi kertaa saaneesi kuulla minun suustani, mitä jo tiesit; jos minä
olisin arvannut sinut siksi, mikä sinä olet, olisin paremmin laulanut
hyvän ajatukseni sinusta, ja nytkin olen minä näpeilläni, koska sinä
olet kuunnellut minua.

-- Älä salaa minulta, Irmgard, -- pyysi vieras, -- jos sinä minua
lemmit, sillä, usko minua, harvoin kuulee maanpakolainen sydämellistä
sanaa jalosukuisen naisen suusta. Vaikka runoilijakin ylistää hänen
kunniaansa, ja kestitsijänsä juo maljan hänen muistoksensa, on hän
kuitenkin suljettuna pois sukulaisistaan ja ystävistään; tuskinpa
antaa rikas mies tytärtänsä vaimoksi köyhälle, eikä pakolainen jätä
jälkeensä yhtäkään poikaa maailmassa, jotka kerskailisivat hänen
urhotöistänsä.

Irmgard katsoi vakaisesti eteensäpäin ales.

-- Mutta salli minulle, -- jatkoi Ingo, -- että ilmaisen sinulle sen
salaisuuden, jota minä kannan mielessäni. Jos et ylenkatso minun
luottamustani, niin istaudu tälle kivelle, että minä sen sinulle
kertoisin.

Irmgard istahti, kuten hän oli pyytänyt, ja sankari seisoi hänen
edessänsä sekä alkoi kertoa:

-- Kuulehan, mitä minulle Allemanein taistelun perästä tapahtui!
Tähdet paistoivat, ja minä makasin kuolion väsyksissä virran kivisellä
rannalla, Romalaisten punainen sotamerkki kiedottuna voimattoman
käsivarteni ympäri, öinen tuuli vinkui ruumislauluansa, aallot
loiskivat, kylmä oli ruumiini, ja sekaisin aivoni. Silloin kumartui
minun ylitseni surulliset kasvot, ne olivat Allemanein naispapin
viisaan vaimon, jumalien ystävän. -- Sinua, Ingo, minä etsin,:-- lausui
hän, -- pelastaakseni henkesi, samoinkuin sinä olet pelastanut minun.
Hän veti minut rannalle, kietoi jäseneni lämpöiseen peitteesen ja
tarjosi minulle virvoitusjuomaa: sitte irroitti hän tangon vieraasta
lipusta ja lingoitti sen katkaistuna virtaan takasin, lausuen
rukouksiansa. Hän piiloitti väsyneen miehen metsän pensastoon ja istui
hänen vuoteensa vieressä kuin äiti yöt päivät. Hyvästi jättäessään otti
hän purppuraisen sotamerkin ja lausui: -- Tässä näytän minä sinulle ne
langat, jotka johtavat sinun elämääsi, sillä jumalat sallivat sankarin
vapaasti valita. Jos sinä heität pois tuon taikakalun, jonka Romalaiset
ovat kehränneet, saat elää ikäsi rauhallisessa levossa kansain
keskessä ja elää huoletointa sekä onnellista elämää. Mutta jos sinä
säilytät purppuraista sotamerkkiä, jolla on noidutut silmät ja tulinen
kieli, tulee kaiketi runoilijat laulamaan sinun ylistystäsi sankarein
kokouksissa ja sinun muistosi elää kunniassa kansain keskuudessa, mutta
kuitenkin pelkään minä lohikäärmeen nielevän sinun onnesi ja elämäsi.
Valitse nyt, Ingo, sillä jumalat ohjaavat miehen onnen hänen oman
toivomuksensa mukaan, ja hänen töistänsä syntyy kohtalo, joko kova tahi
keveä: niinkuin hän on kylvänyt, saa hän niittää. -- Silloin vastasin
minä: -- Jo aikoja sitten, emo-rakkaani, ovat jumalat ja esi-isieni
sankarityöt määränneet elämäni arvan; jumalista tulin minä maailmaan,
veltostuttavaa lepoa pehmoisilla vuoteilla minä en voi valita, sen sinä
itse tiedät; sotaanmeneminen miesteni eturivissä, maailman urhojen
johtaminen ylähällä pilvissä olevaan sankarein saliin on minun toimeni.
Vaikka minä olenkin muukalainen vieraiden kansain keskellä, en pelkää
sittekään sitä määrää, jonka onnen jumalatar on minulle suunnitellut,
masentumattomalla rohkeudella tahdon käydä eteenpäin urhojen joukossa
ja iloisena luottaa miehuuteeni. Nostakoon lohikäärme vihaa minua
kohtaan, mutta maine tuottaa ystäviä, enkä minä koskaan tule peittämään
päätäni auringon valolta.

Silloin otti nainen purppurakankaan ja eroitti lohikäärmeen päät sen
kierteissä olevasta ruumiista; päät piti hän itsellänsä, mutta sen
osan kangasta, jossa ruumis oli heitti hän liedessä olevaan tuleen.
-- Kantiesi poistan minä täten tuon uhkaavan onnettomuuden sinun
elämästäsi, -- puhui hän lieden ääressä. Liekki leimahti korkealle,
musta savu täytti huoneen, hän syöksyi ulos ja veti minutkin
ulko-ilmaan. Sitten sitoi hän päät yhteen norjalla pajuvitsalla,
solmisi sen, lausui taikalauluansa ja ojensi minulle tuon nahkalaukkuun
pannun kimpun, että minä voisin salata sen kaikkein silmiltä. -- Se
suojelee vedeltä, se ei suojaa tulelta, minä jätän henkesi jumalien
liuostaan. -- Näin lausuen antoi hän minulle siunauksensa matkalle ja
osoitti pohjoista kohti.

Tämä, neitsyt, on minun elämäni salaisuus; sinulle sen mielelläni
ilmaisen. Minkä kohtalon jumalat minulle ovat aikoneet en tiedä,
mutta sinulle uskon minä, mitä ei kukaan muu tiedä. Sillä aina siitä
asti, kun minä tulin tähän maahan, on minun mieleni muuttunut, ja
minusta tuntuu paremmalta sinun luonasi istuminen tahi ratsastaminen
rinnallasi tanhuvilla, kuin korppein seurassa etsiminen tappelun
hälinää. Muuttuneet ovat minun ajatukseni monessa, ja minun mieltäni
rasittaa kovin, että olen pakolainen; ennen en huolinut vähääkään
kohtalostani, vaan luotin käsivarteeni ja jumalan apuun, joka kentiesi
kerran tulisi johtamaan pakolaisen omaan isänmaahansa. Mutta nyt näen
minä ajelehtelevani samoin kuin hongan vesa tuolla mättäällä vierivässä
virrassa. Hän osoitti nuorta honkaa, jonka vesi sammalen ja maan kanssa
oli temmannut paikaltansa ja joka nyt pystyisessä asemassa ajelehteli
veden pyörteissä. -- Yhä pienemmäksi tulee maalohkare, -- lausui Ingo
kolkosti -- multa murenee ja lopulta murskaantuu se kallioita vastaan.
-- Irmgard nousi seisovallensa ja seurasi jännitetyillä silmäyksillä
metsäisen vesan kulkua; se meni ales laaksoon päin, kiekahteli ympäri
vesipyörteissä ja riensi taaskin eteenpäin, kunnes sitä vihdoin oli
mahdotoin eroittaa usvasta ja vedestä. -- Se pysähtyi, -- huudahti hän
vihdoin riemuiten ja juoksi pitkin puron vartta sille paikalle, missä
vesa oli tarttunut erääseen ulospistävään niemekkeesen. -- Katso, --
huudahti hän urholle, -- täällä meidän rantamalla se tulee vihriöimään,
onhan mahdollista, että se juurtuu maahan.

-- Sano minulle, -- lausui Ingo ihastuneena, -- olisiko se sinulle
mieluista?

Irmgard oli vaiti.

Nyt tuli aurinko näkyviin pilven takaa, sen säteet paistoivat
kirkkaasti valkoisiin vaatteisiin puetun neitsyen vartalolle, hänen
hiuksensa loistivat kultana päänsä ja olkansa ympärillä, seisoessansa
urhon edessä maahan kiinnitetyillä silmäyksillä ja punastuneilla
poskilla. Urhon sydän paisui riemusta, kunnioittamalla lähestyi hän
neitsyttä, joka seisoi kuin lumouksella maahan kiinnitettynä sekä
viittasi kädellänsä hiljaa ja kieltämällä, kuiskaen rukoilevalla
äänellä: -- Aurinko näkee sen. -- Mutta Ingo suuteli häntä hellästi
ja huudahti hymyilevälle auringolle: -- Terve, sä päivän lempeä
ruhtinatar, ole meille laupias, äläkä ilmoita, mitä nyt näet. --
Hän suuteli neitsyttä uudestaan ja tunsi hänen lämpöiset huulensa
kohtaavan omiansa. Mutta kun hän tahtoi syleillä häntä, nosti Irmgard
käsivartensa, katsoi häneen äärettömällä rakkaudella, mutta hänen
poskensa oli vaalennut, ja viitaten kädellänsä osoitti hän ylös
vuorelle. Ingo totteli sekä poistui tytöstä, ja kun hän taaskin kääntyi
ympäri heittääkseen häneen silmäyksen, oli tuo valkoiseen puettu
neitsyt laskeutunut polvillensa tuon pienen honganvesan eteen ja nosti
rukoillen käsiänsä taivasta kohden.

Samana aamuna kokoontuivat vanhat ja viisaat, kansan päämiehet sekä
kokeneet soturit, Answald-ruhtinaan asuntoon ja sijoittuivat niille
istuimille, jotka olivat heille järjestetyt lieden kumpaisellekin
puolelle. Heidän keskellensä istautui isäntä, ja hänen istuimensa
takana seisoi Theodulf. Tallipäällikkö sulki oven, ja ruhtinas
puhutteli läsnäolijoita: -- Minun huoneeseni on tullut Ingo,
Ingbert-kuninkaaan poika, joka vuorovieraisuuden lailla on minun
kanssani liitossa aina esi-isien ajoilta. Nyt pyydän minä kansalta
hänelle vuorovieraan oikeuksia, että hän saattaisi olla ei ainoastansa
minun huoneessani vaan teidänkin aluellanne suojeltuna kaukaisilta sekä
kansankin seassa olevilta vihollisilta, jotta hän saavuttaisi oikeutta
pahantekijöitä vastaan ja turvaa naapurein aseilta jokaista vastaan,
joka vihollisena vainoo hänen kunniaansa ja henkeänsä. Anelevana
tuon jalon sankarin puolesta seison minä teidän keskellänne: teidän
vallassanne on myöntäminen tahi kieltäminen. -- Syvä äänettömyys
seurasi hänen sanojansa, vihdoin nousi Isanbart seisovallensa, hänen
pitkä, hopeanharmaa tukkansa liehui hänen arpisten kasvoinsa ympärillä,
hänen korkea vartalonsa nojasi sauvaan, mutta voimallisesti kaikui
vanhuksen ääni, ja miehet kuultelivat häntä kunnioituksella. -- Sinun,
ruhtinas, sopii puhua niin, kuin olet puhunut. Me olemme tottuneet
siihen, että sinä lähestyt kansaasi lahjoilla, ja kun sinä lähestyt
meitä pyynnöillä, ovat meidän sydämmemme halukkaat myöntymään. Hyvä
maine on sillä urholla, ja että se on hän itse, eikä mikään petollinen
maankuleksija, siitä on meillä takauksena runoilijan lauseet, se
vuorovieraisuuden merkki, jota hän on verrannut meidän isäntämme
hallussa olevaan merkkiin, ja ennen kaikkea hänen kasvoissansa ja
vartalossansa ilmestyvä majesteetillisyys. Mutta me olemme pantu monien
menestyksen vartijoiksi ja varovaisuuteen kehoittaa levotoin aikakin,
sentähden on vakava neuvotteleminen tarpeen ja ajatusten kuulustaminen,
jotka kentiesi jakavat kansan urhot eri puolueihin.

Hän istui jälleen ja naapurit kumarsivat kunnioittaen päätänsä. Mutta
äkkiä nousi seisovallensa Rothari, ruhtinas vanhaa päämiessukua ja
paksu mies, punaisilla kasvoilla sekä punaisella tukalla ja joka oli
mainio juomatoveri, urhollinen sodassa ja hauska karkeloissa, miehet
nimittivätkin häntä pilallaan "turpeaksi kuninkaaksi." -- Aamulla
annetun neuvon, -- sanoi hän, -- pitää oleman kuin aamujuoman, lyhyen
ja voimakkaan. Minun ajatukseni mukaan ei tässä tarvita pitkiä
mietintöjä, me olemme nykyään juonut hänen muistoansa viinissä, emme
kait tänä päivänä kaada vettä hänen maljaansa; hän on urho, jolla on
kaksi hyvää takausta, runoilijan laulu ja meidän suosiomme, se riittää
minusta; minä äänestän hänelle vuorovieraan oikeutta.

Vanhat hymyilivät tuon rehellisen miehen innolle, ja nuoremmat
huusivat hänelle myönnytystänsä; silloin nousi seisovallensa Sintram,
Theodulfin setä, mies ilman silmäripsittä, tummilla silmillä ja
laihoilla kasvoilla, ankara isäntä, hirmuinen vihollisillensa, mutta
viisas neuvoissa ja suuresti arvossa pidetty kuninkaan hovissa. --
Sinä, ruhtinas, olet ystävällisellä mielellä muukalaista kohtaan, ja
hän itse ansaitseekin sen, sanotte te; tämä antaa suunnan minunkin
toivomuksilleni, ja mielelläni tahdon tervehtää häntä vieraanamme,
samoin kuin me myös väliin tervehdimme muukalaista matkamiestä, jonka
ylistystä runoilijan suu ei ole lausuellut. Mutta epäluulo hätää tämän
toivomuksen rinnastani, ja minä kysyn: tuleeko hän kaukaa meidän
ystävänämme? Eihän kaikki meidän nuoret sotilaamme ole viihtyneet
kotimaisemillaan, ja minä muistelen niitäkin, jotka läksivät etsimään
kunniata ja onnea. Kuka meidän veriheimolaisistamme on taistellut
Allemanein puolesta? Minä en tunne yhtäkään. Mutta Romalaisten
sotajoukossa on rohkeita urhoja meidän heimostamme, ja jos nämät ovat
muukalaisen vihollisia, kuinka voimme me ruveta hänen ystäviksensä? Jos
ne ovat kaatuneet, kuuluu meidän kylissämme kuolonvalituksia. Kuka on
heidät lyönyt? Kentiesi se mainehikas miesi, joka itse kerskaili siitä
kisatanhualla. Kuinka voimme me tarjota vierasvaraisuutta viholliselle,
joka vihollisella kädellään on vuodattanut meidän omaisiemme verta? En
minä tiedä, onko hän sitä tehnyt, mutta joll'ei hän ole sitä tehnyt, on
sattumus ollut siihen syypäänä; se oli kuitenkin hänen tarkoituksensa,
sotiessaan Athanarik-kuninkaan puolesta. Olen kuullut romalaisjoukossa
väitettävän Caesarin saavan voitoistansa kiittää ainoastaan niitä
kansakuntia, jotka puhuvat meidän kieltämme; ikäänkuin jättiläiset
kohouvat meidän maan punaposkiset pojat mustasilmäisten muukalaisten
yli. Caesar palkitsee heitä rannerenkailla ja kunniamerkeillä sekä
korkeimmilla virkasijoilla. Kysykäätte Romassa suurista sotureista ja
ylhäisistä miehistä, niin tulevat romalaiset kaupustelijat kateisilla
silmäyksillä vastaamaan: he ovat germanilaista verta. Missä tulee
meidän nuorisomme voittamaan sotamainetta ja jumalien rakkautta, kun
aseet saavat rauhallisina ruostua kotimaassamme? Maamme liika voima --
mihin se joutuu, että veljet kotona saisivat nauttia perintöä, joll'ei
Caesar avaa aarreaittaansa muukalaisille? Sentähden sanon minä hänen
valtansa olevan meille hyödyllisen, ja ken häntä vastaan taistelee,
vastustaa meidänkin etujamme. Pitäkäät huolta, ett'ei muukalainen sulje
meidän miehiltämme sitä tietä, joka johtaa jalomielisiä urhoja kultaan
ja kunniaan.

Miehet istuivat synkkinä, heihin koski kipeästi, että hänen sanoissansa
oli totuutta. Silloin keskeytti vaitiolon Bero, Fridan isä, joka oli
jyhkeä talonpoika; hän veti tyytymättömänä tuuheat kulmakarvansa
pystyyn. -- Sinä lähetit veljesi romalaisjoukkoon, -- lausui hän
vitkaan ja karhealla äänellä, -- ja sinä istut veltossa rauhassa hänen
tiluksillansa: minua ei kummastuta sinun ylistelevän noita vieraita
sikiöitä. Mutta talonpoika ei iloitse noista korskeoista sotilaista,
jotka palajavat sotaretkiltänsä romalaismaasta, sillä heistä tulee
huonoja naapureja, he ylenkatsovat meidän tapojamme, kerskailevat,
eivätkä, tee mitään hyötyä. Sentähden sanon minä nuot Romalaisten
luo matkustamiset olevan kirous meidän kansallemme. Jos meidän nuoret
soturit lähtevät muualle hankkimaan itsellensä mainetta vieraiden
sotapäällikköjen palveluksessa, tekevät he sen omalla uskalluksellansa,
eikä kansa ole valinnut eikä määrännyt heitä siihen. Sitä vastoin minä
ylistän vakinaista kotielämää, kelpo kirveeniskua ja myöskin rehellistä
rauhaa naapurein välillä, jotka kunnioittavat samaa jumalaa ja samaa
kieltä kuin minäkin. Nyt on meillä rauha kaikkein kanssa ja, jos tänä
päivänä tulee joku urhollinen toveri Allemaneista meidän liedellemme,
suomme me hänelle sijaa tulen ääressä, ja, jos huomenna tulee romalainen
soturi, joka näyttää meistä rehelliseltä mieheltä, teemme hänelle
kentiesi samoin. Kumpaisenkin täytyy elää hiljaisuudessa meidän
lakiemme mukaan, ja jos he kadehtivat toisiltansa ilmaa ja lieden
tulta, ottakoot miekkansa ja ratkaiskoot taistelunsa kylän rajamerkkein
ulkopuolella. Iskut, joita toisillensa antavat, ovat heidän asiansa
eikä meidän. Sentähden on minun sanani: tänne on tullut urhollinen
sankari; olkoonpa hän Romalainen tahi Vandali, on hän tervetullut
meidän liedellemme, me pysymme kaikissa tapauksissa isäntinä
huoneissamme ja pidämme hänet aisoissa, jos hän haluaisi häiritä maan
rauhaa.

Näin puhui hän sekä laskeutui äreänä istuimellensa, ja vanhat jupisivat
myöntymystänsä. Silloin nousi seisovallensa Albwin, muuan jalo mies;
hänen kartanonsa ylisillä sanottiin haltijan ikivanhoista ajoista
pitäneen asuntoansa ja yöllä tuuditelleen hänen su'ussansa syntyneitä
lapsia, ja että nämät siis eivät kasvaneet samoin kuin muut ihmiset;
sillä hienojäsenisiä ja vähänläntiä olivat kaikki hänen verestänsä
syntyneet, mutta samalla kertaa jaloja olennoltansa ja kaunopuheisia
miehiä; Ja hän lausui: -- Kentiesi voit itse, ruhtinas, sovittaa
yhteen herrojen ja talonpoikain mielipiteet; kaikki suovat he mitä
parahinta urholle, joka saapui sodasta sinun liedesi ääreen. Heitä vaan
huolettaa, että hänen kohtalonsa kentiesi tulevaisuudessa saattaisi
tuottaa onnettomuutta meidän kansallemme. Sillä jalosukuinen mies ei
voi virua toimetoinna isäntänsä katon alla, vaan kerää itsellensä
ystäviä ja hankkii myöskin vihamiehiä; jota enemmän jonkun sankarin
maine kulkee maassa, sitä voimakkaammin vetää hän puoleensa seuraajia
teillänsä. Me emme ole niin saitoja, että me lukisimme, kuinka monta
päivää me olemme pitäneet matkustavaa miestä huoneessamme, niin me
emme tiedä tuon urhon aikomuksia; ja sen tähden olkoon minun sallittu
kysyä isännältä. Jos muukalainen haluaa lepopaikkaa ja asumusta täällä
ainoastansa lyhyeksi ajaksi, ei tarvita mitään neuvottelua. Jos hän
taas tahtoo päättää tulevat päivänsä meidän kansamme seassa ja rakentaa
majansa meidän maallemme, silloin täytyy meidän viisaasti punnita ei
ainoastansa muukalaisen vaan omaakin parastamme.

-- Sinä muistutat syystä tätä, -- lausui ruhtinas vakavasti, -- ja
sittenkin täydyn kieltäytyä vastaamasta kysymykseesi. Sinä tiedät itse,
että kestittäjän ei sovi tiedustella, millä hetkellä hänen vieraansa
lähtee pois, ja jos sen voisinkin, en kuitenkaan sitä tässä tapauksessa
tekisi, sillä onnetoin se jalo urho on, eikä hän itsekään tiedä,
sallitaanko hänen pian, vai ei koskaan, palata isänmaahansa.

Taaskin nousi Rothari, tuo hillitsemätöin sankari, seisovallensa
ja puhui vihaisesti: -- Mitä veroittaa tinkiminen ajasta? Kun me,
Thüringin miehet, avaamme sydämemme, emme tee sitä joksikuksi ajaksi.
Antakaa hänelle vuorovieraan oikeudet kansassa ja lopettakaa siten asia.

Miehet huusivat ääneen myönnytystänsä ja ryykäsivät seisomaan
istuimiltansa. Silloin juoksi Sintram piirin keskelle ja huudahti
kimakalla äänellä kiukustuneelle joukolle: -- Pidä huolta, ruhtinas,
ettei meidän kansamme päämiehet rupea juoksemaan kuin pojat kauniin
linnun perässä tuntemattomaan kuiluun; minä vaadin äänettömyyttä, sillä
vähänpä on tähän asti ajateltu, mitä meidän menestyksemme vaatii.

Ruhtinas viittasi sauvallansa, nuristen laskeusivat miehet istumaan,
ja uhkaava kohina syntyi Sintram'ia vastaan, mutta joutumatta tästä
hämille jatkoi tämä: -- Voimakas sinä olet, ruhtinas, ja terävät ovat
miestesi aseet, mutta Thüringissä me elämme ja asumme, ja kuningas
meitä on hallitsemassa; sehän on paikallansa, että kuningas antaa
tuolle vieraalle kuninkaan pojalle suojeluksensa, emmekä me. --
Bisino-kuningasko, Mustikka-kuningasko? -- huusi vihaiset äänet. --
Vaatiiko Sintram kuninkaan käskyn määräämään niitä lupauksia, joita
me liedemme tulen ääressä teemme? -- huudahti eräs tummaverinen
Thüringiläinen.

Kuningas on korkein hallitsija, sanoi Answald-ruhtinas varovasti, --
kansan neuvostossa pitää hänen nimeänsä kunnioituksella mainittaman.

-- Sen minä kyllä tiedän, -- vastasi tuo pelkäämätöin Sintram
uhkaaville miehille, ett'emme kysy kuninkaalta neuvoa, kun joku
väsynyt matkustaja, jonka nimeä ei kukaan ole kuullut, ottaa sijan
meidän penkillämme; mutta hän, joka nyt on tullut, on mainio sotilas,
Romalaisten vihollinen. Me emme tunne kuninkaan ajatuksia, josko
vieras olisi hänelle hyödyksi tahi vahingoksi, ja josko hän, joka
valvoo kansan rauhaa, ylistäisi tahi moittisi meitä lahjoittamistamme
vuorovieraan oikeuksista.

Silloin nousi seisovallensa Thuribert, ylimäinen pappi, joka istui
ruhtinaan oikealla puolella ja alkoi korkealla äänellä, joka kaikui
mahtavasti pilarikatoksen alla: -- Sinä kysyt, josko kuningas
tulee lempeänä osoittamaan meille suosioansa, tahi vihastuneena
kääntämään pois kasvonsa meistä. Minä en moiti sinun levottomuuttasi,
tiedusteleehan moni jäniksen polkua ja huuhkaimen ääntä. Mutta minä
ilmoitan teille, mitä meille ilman näkemistäkin on tunnettua. Ihmisten
jumalat ovat käskeneet, että viattomalle muukalaiselle pitää suoda
maata ja vettä, ilmaa ja valoa. Jos kuningas vihastuu meihin siitä,
että me käyttäymme kunniallisina miehinä turvaa rukoilevaa kohtaan,
täydymme sen kärsiä, sillä jumalien viha on ankarampi kuin kuninkaan
epäsuosio. Jos tuo mies on teidän vihollinen sen vuoksi, että hän löi
Romalaiset, sammuttakaa heti tuli liedestä, jonka ääressä hän istuu,
ja saattakaatte hänet pois tuonne metsärajan toiselle puolelle. Mutta
sellaisen ajatteleminen, että hänestä kentiesi saattaisi tulla meille
huolta, kentiesi ei, se ei ole tapa meidän maassamme eikä jumalien
tahto. -- Kuunnelkaat hänen sanojansa, -- alkoi Isanbart uudestansa.
-- Minä näin poikieni kaatuvan sodan temmellyksessä, myös minun
poikani pojat ovat kadonneet maailmasta, enkä tiedä, minkätähden
minä yksinäni olen jätetty taistelemaan yön ja päivän, kesän ja
talven, miesten sydämessä vallitsevan vihan ja rakkauden välillä.
Mutta kentiesi ovat jumalat jättäneet minut eloon, voidakseni kertoa
nuoremmille heidän isäinsä kohtaloista. Muinoisena aikana, niin ovat
vanhat minulle kertoneet, asui jokainen Thüringen'issä vapaana miehenä
maatilkullansa, ja valalla vahvistettu yhteysliitto oli olemassa kunkin
kihlakunnan välillä. Mutta eripuraisuutta syntyi kansassa, pohjoisissa
kihlakunnissa asuvat miehet taistelivat menestyksettä Sachsilaisten
aseita vastaan. Silloin valitsivat edellämainitut itsellensä kuninkaan,
he valmistivat valtaistuimen ja asettivat hallitsijan-merkin erään
sankarin otsalle, joka oli saavuttanut mainetta sotaisissa toimissa.
Ja tästä syntyi mahtava hallitsijasuku, se rakensi itsellensä
kivilinnan kedolla olevista kivistä ja keräsi kansan soturit sen
muurien sisäpuolelle. Mutta meidän esi-isämme, metsissä asuva kansa,
viljelivät vapaina perittyä maatansa, eivätkä tahtoneet kuullakaan
minkäänmoisesta kuningasvallasta. Kau'an kesti kansamme riita
kuninkaan miesten kanssa. Kun kuninkaan joukot ryntäsivät meidän
rajoillemme, ajoimme me karjamme metsään ja katselimme synkeällä
mielellä, miten laaksoissa asuvat miehet sytyttivät meidän kartanomme
tuleen. Me keräännyimme rytöhakkauksien taakse ja luimme, minä päivänä
voisimme saada kostoa kuninkaan karjalaumoille ja sotureille. Vihdoin
tarjosi kuningas keskinäistä sopimusta. Minä olin lapsi, kun meidän
kihlakuntamme miehet ensi kerran taivuttivat niskansa kuninkaan
punaisen lipun alle. Siitä ajasta alkaen lähetimme me nuoret miehemme
hänen sotiinsa ja palkinnoksi asettautuivat kuninkaan soturit meidän
riveihimme, kun meikäläiset joutuivat riitaan Kattein kanssa. Nuristen
ovat kuninkaat katselleet meidän penseätä nöyryyttämme, usein ovat
heidän lähettiläänsä koettaneet veroittaa meidän karjojamme ja lukea
lyhteet meidän pelloillamme, useamman kuin yhden kerran on teidän
elinaikananne tappelu syntynyt kuninkaan miesten kanssa. Yhteinen etu
pakoitti taaskin rauhaan, mutta kateellisina katselevat kuninkaan
neuvonantajat linnan harjalta meidän vapaata metsäämme. Vielä elämme me
rauhassa; sormuksen ja viitan lähettävät he vielä kuninkaan linnasta
meidän päämiehillemme, ja korkea-ääniset tervetuliaishuudot kaikuvat
meidän miehillemme kuninkaan linnassa. Kuitenkin varoitan minä teitä,
ett'emme nöyränä antaunnu herrain palvelukseen, ett'emme mene kysymään,
eikä Bisino-kuninkaan tarvitse antaa vastausta, jott'emme pyytäisi
hallitsijalta armolahjaa. Sillä pieninkin syy saadakseen osoittaa
ylivaltaansa on tervetullut kuninkaan hovissa. Olkoon muukalainen
tullut iloksi tahi suruksi kuninkaan miehille; jos me kysymme heiltä
neuvoa, saattavat he meille murhetta. Jos me tänään kysymme jotakin
vuorovieraisuuden suhteen ja pyydämme sieltä turvaa, tuovat kuninkaan
lähettiläät meille huomenna käskyjä. Sentähden näyttää minusta
parhaalta, että pysytään entisellään. Suojan antaminen muukalaiselle on
meidän yksityinen oikeutemme eikä kuninkaan. Tällainen loppu tehtäköön
asiasta. Ollessani parhaissa voimissani, olin minä seuralaisena meidän
isäntämme isälle hänen retkillänsä vieraissa maissa; minä seisoin
sodassa sen sankarin rinnalla, jonka poika nyt odottaa turvaa meidän
lietemme ääressä. Lempeä mies, jalomielinen ja miehekäs, oli hänen
isänsä, ja minä näen pojan olevan samaa luontoa. Nähdessäni äsken tuon
nuoren urhon kisatantereella, heräsi minussa taaskin muisto muinaisista
ajoista, ystävän silmän minä näin; enkä vihamiehen ja minä uneksin
uudestaan tarttuvani siihen kuninkaalliseen käteen, jota minä kerran
vieraassa maassa olin kosketellut; ja sentähden tahtoisin minä hankkia
hänelle kansan suosion ja sijan meidän penkillämme. -- Vanhus laskeusi
vitkallisesti istumaan, mutta korkeaäänisiä huutoja kajahteli lieden
ympärillä, ja miekat kahisivat huotrissansa. -- Terve, Isanbart,
terve Ingo; me suomme hänelle vuorovieraan oikeuden! -- Ruhtinas
nousi seisovallensa ja lopetti kokouksen: -- Minä kiitän teitä,
kansalaiset. Mitä tässä on keskusteltu, pitäköön paikkansa ja tulkoon
täytäntöön, älköönkä kukaan kantako vihaa toisellensa sanoista, jotka
jo ovat olleet ja menneet; sillä yksimielinen päätös on tarpeen kansan
päämiesten kesken, ett'ei epäröiminen ja väitteleminen rikkoisi rauhaa
kansan keskuudessa.

Answald-ruhtinas kävi jokaisen miehen luona ja sai jokaiselta
kädenlyönnin tehdyn sopimuksen vahvistukseksi; Sintram'kin löi kättä
ja hymyili ystävällisesti, kun ruhtinas katsoi häneen. Mutta Rothari
paiskasi kätensä ruhtinaan käteen, että mäjähti ja huudahti samalla:
-- Minua se ilahuttaa. -- Ja kuullen tuon innostuneen miehen sanoja
ilmestyi hymyily toistenkin vakaisille kasvoille. Tallipäällikkö
avasi oven, ja urhot menivät arvokkaalla ryhdillä salista kentälle,
johon yleisö oli kokoontunut. Siellä suotiin kansan suostumuksella
vuorovieraan oikeus muukalaiselle, häntä kutsuttiin astumaan heidän
joukkoonsa ja hänet saatettiin sitte pyhänä pidetyn tavan mukaan
ruhtinaan suuren liesikattilan luokse. Tämän ääressä vannoi kansa ja
Ingo valansa.

Mutta ruhtinas kääntyi vieraansa puoleen lausuen: -- Valalla on nyt
liitto vahvistettu, ja minun talossani pitää laitettaman huone sinun
asuttavaksesi, Ingo, niin kau'an kuin haluat. Mutta valitse itse
kamaripalvelijasi, ota minun miehistäni kenen tahdot, ainoastansa
tallipäällikköä, Hildebrand'ia ja Theodulfia, joka itsekin on
jalosukuinen, en minä mielelläni antaisi. Jokainen niistä muista
tulee pitämään itsellensä kunniana saada vannoa sinulle uskollisuutta
ja seurata sinun askeleitasi, niinkau'an kuin sinä viihdyt meidän
luonamme, erittäinkin kun saavat kuulla sen olevan minun toivomukseni.
-- Silloin meni Ingo Wolf'in luokse ja sanoi: -- Sinä olit ensimäinen,
joka tarjosit muukalaiselle suolaa ja leipää teidän maanne rajalla
ja ystäväksi olet sinä sittemminkin näyttäinnyt. Rohkenetko ruveta
maanpaossa olevan miehen seuralaiseksi? Muita aarreaittoja minulla
ei ole paitsi metsää ja aroa, jos ruhtinas sallii minun niissä etsiä
riistaa, kuin taistelukenttä kaatuneiden vihollisten rannerenkailla.
Köyhää isäntää tulet sinä seuraamaan, eikä minulla ole muuta palkkaa
sinulle tarjottavana kuin rehellinen sydän ja uskollinen apu keihäällä
ja kilvellä. -- Wolf vastasi: Opeta minulle, haltijani, sotataitoasi,
niin olen minä vakuutettu voittavani kultaa ja aarteita, jos Jumalat
suovat minun olla hengissä tappelun loputtua. Mutta jos ne kutsuvat
sinut asuntoihinsa, tiedän minäkin saavuttavani kunniata seuratessani
sinun jälkiäsi. -- Näin puhui hän ja vannoi vieraalle uskollisuuden
valan.

Theodulf'kin oli halunnut sovintoa Ingon kanssa. Jo pitojen jälkeisenä
iltana, kun ruhtinas oli saattanut vieraansa kunniaistuimelle, oli
Sintram muiden samaan sukuun kuuluvien miesten kanssa Theodulfin
puheilla. He olivat salaa neuvotelleet, miten taistelu näiden
kumpaisenkin vastustajien välillä olisi estettävä, ja Theodulf oli
senjälkeen sukulaistensa seuraamana tullut Ingon luoksi ja sanonut:
-- Toisenlaiselta näyttää maisema silloin, kun aurinko on pistäynyt
näkyviin pilvien takaa. Niinpä en minäkään tuntenut sinun arvoasi,
lausuessani sinulle kiivaita sanoja. Minun puheeni ei tarkoittanut
sinua, vaan nimetöintä miestä, joka nyt on kadonnut; unohda siis
sinäkin nuot loukkaavat sanat, että minä en olisi ainoa meidän
joukossamme, jota kohtaan sinä syystä kannat vihaa. -- Ja ruhtinas
lisäsi. -- Hän puhuu järkeviä sanoja, eikä kukaan meidän joukossamme
suo sinulle pahaa, uros. Minä itsekin toivon sovintoa hänen
puolestansa, sillä minähän salasin sinun nimesi meidän talon miehiltä.
Silloin vastasi Ingo: -- Pilkkasanat unohdin minä, Theodulf, runoilijan
laulaessa ja vastenmielisesti miettisin minä enään kostoa.

Rusottavassa kullanloisteessa nousi Ingolle uusi aurinko. Mutta
vuoriseuduissa seuraa lämmintä aamua ukkoisen jyrinät, ja sydämenkin
lämpö haihtuu helposti vihamielisten ajatusten myrskyssä.




4.

Kuninkaan hovissa.


Kuninkaanlinnassa istui Gisela-kuningatar korkeaselkäisellä istuimella;
hän nojasi päätään valkoista käsivarttansa vastaan, ja hänen
kiharainen tukkansa valui alas kuninkaallisen pääkoristeen alta hänen
kätensä yli ja peitti hänen silmänsä. Hänen jalkainsa juuressa istui
muuan palvelijatar, asetellen kuningasparin ateriassa käytettyjä
kulta-astioita takasin lippaasen, hän laski niiden luvun, ennenkuin
sulki lippaan ja vei tämän kuningattaren aarreaittaan; hymyillen
näki hän kasvonsa rumennettuina tuossa mutkistetussa metallissa ja
katsahti hallitsijattareensa; mutta kuningatar ei pitänyt lukua
kullasta. Muutaman askeleen päässä heistä istui Bisino-kuningas,
urhollinen soturi, rotevasti kasvanut jyhkeillä jäsenillä ja leveillä
kasvoilla: poskessansa oli hänellä musta luomi, joka meni perinnöksi
hänen suvussansa, ja yksi hänen esi-isistänsä oli saanut kärsiä ivaa
ja pilkkaa tämän takia, mutta nyt pidettiin sitä kuninkaanmerkkinä,
ja vaikka se ei ollutkaan kauneudeksi, oli se kumminkin ylpeydeksi.
Kuningas ei ollut leppeä mielessänsä, hän oli ryyppinyt niin
ylellisesti, että verisuonet hänen otsassansa olivat paisuneet, ja hän
tiuski Volkmar-runoilijalle, joka seisoi hänen edessänsä.

-- Minä olen käskettänyt sinut tänne aterian jälkeen, -- sanoi
kuningas, -- jotta kuningatar saisi kysellä sinulta, mutta hän ei näytä
huomaavankaan meidän olevamme täällä.

-- Mitä suvaitsee minun puolisoni käskeä? kysyi Gisela-kuningatar,
nousten ylpeästi seisovallensa.

-- Onpa todellakin syytä, -- mörisi kuningas, -- pitää silmänsä auki,
kun Rhen-virran varrella asuvat kuninkaat kantavat rautakahleita ja
viruvat kosteoissa vankiholveissa.

-- Miksi ojensivat he kätensä kahleisiin? -- vastasi Gisela
kylmäkiskoisesti. -- Sille, joka johtaa tuhansittain sotureja manalan
majoihin, soveltuu huonosti, että hän itse jää jälkeen. Minä näen
nuot urholliset kuolemanhaavoissansa kukkivalla kedolla, vaan nuot
verettömät kasvot vankeudessa eivät minua liikuta.

-- Urhollisiakin voi onni pettää, -- lausui kuningas, silmäillen arasti
puolisoansa. -- Mutta sinä, mies, et ole vielä kertonut kaikkia. Muuan
uros pääsi pakoon ja tuli minun maahani; ruhtinaan talossa nousi riemu
korkealle, sali kaikui eläköönhuudoista Ingolle, sinä, soittoniekka
puheliaalla kielellä, olit läsnä, miksi olet sinä nyt muuttanut
laulusi? Toisin kaikui sinun laulusi metsäisessä salissa.

-- Vähänpä kunniaa olisi runoilijalle, jos hänen laulunsa yksiäänisenä
jurisisi yhdellä kielellä. Minun toimeni on omansa antaminen kullekin,
jotta kuulijoiden sydämet riemuitsisi. Minä en salannut kuninkaaltani
urhojen nimiä, sillä mainehikkaat toimet menevät jälkimaailmalle minun
suuni kautta. En minä kuitenkaan luullut pakolaisen voivan herättää
levottomuutta meidän suuren hallitsijamme sielussa.

-- Minä tunnen sinut, -- huudahti kuningas, päästäen vihansa
valloilleen, -- sinä sukellat käsistäni nopeasti kuin saukko virrassa,
varo nahkaasi minun miesteni lyönneiltä.

-- Runoilija on rauhoitettu villienkin kansojen luona. Sinun miehesi,
kuningas, nuot uhkeat, joiden melu nyt pihalta tunkee tänne kivitorniin
saakka, nekin kunnioittavat runoilijaa; sillä jokaisen ilkityön antaa
hän kuulua pitkin maita, ja jos hänen suunsa ainaiseksi tukitaan,
kostavat hänen urholliset virkatoverit hänen kuolemansa. Sinun vihasi
ei minua peloita, mutta vastenmielisesti menettäisin minä sinun
suosiosi, sillä runsaasti olet sinä palkinnut uskollisen palvelukseni.
En voi käsittää, mintähden minun kuninkaani tyytymättömyydellä kuulee
muukalaisen nimeä; minusta näyttää pakolainen urholliselta mieheltä,
uskolliselta ystävillensä eikä haluavalta toisten omaisuutta.

-- Sinä puhut, kuten pitääkin, -- sanoi kuningatar ystävällisesti, --
ja kuningas tuntee hyvin sinun arvosi. Ota tässä kuninkaan palkinto
tiedonannostasi, vaikka se oli surullinenkin.

Hän viittasi eräälle palvelijattarelle, joka työnsi tuon raskaan
lippaan hänen jalkojensa eteen. Kuningatar pisti kätensä siihen ja
tarjosi valitsematta runoilijalle kultaisen juoma-astian. Runoilija
katsoi siihen hämmästyneenä, kunnes kuningatar närkästyneenä
rypisti silmäkulmiansa, silloin otti hän maljan ja kumartui syvään
kuningattaren tarjoavan käden yli. -- Jos sinun nopealla jalallasi
vielä on aikaa viipyä meillä, niin opeta minun naisilleni tuo uusi
tanssileikki, jota sinä viimein näytit meidän salissamme. Ja tule sitte
minun luokseni.

Hän nyökkäsi runoilijalle armollisen jäähyväisen; kuningas katsoi
tyytymättömänä hänen jälkeensä.

-- Sinä olet hupa lippaassa olevan kultasi kanssa, -- lausui hän
kolkosti.

-- Kuningas tekee hyvän kaupan, jos hän kullalla voi sovittaa sen
vääryyden, jonka hän on tehnyt alhaiselle miehelle. Eipä tuota se
suurta kunniata minun puolisolleni, että hän ilmaisee levottomuutensa
tuolle kuljeksivalle miehelle, joka käy talosta taloon palkan edestä
laulamassa. Silloin ei sinun auta muuta, kuin joko sulkea hänen suunsa
maljalla tahi ainaiseksi miekaniskulla. Sentähden annoin minä hänelle
sovituslahjan, jotta hän olisi vaiti, sillä mies on laajalta ylistetty,
ja vaarallista olisi tappaa sinun pelkosi todistajan.

Hämmästyneenä, kuten hänelle usein tapahtui, kuningattaren ylpeistä
ajatuksista, jatkoi kuningas alla päin: -- Mitä neuvot sinä minua
tekemään muukalaisen suhteen, jonka vuorelaiset vasten minun tahtoani
ovat ottaneet vuorovieraaksensa? Pitääkö minunkin tarjota hänelle
kultaa, tahi kentiesi rautaa?

-- Suosiotasi, Bisino-kuningas, sillä Ingo, Ingbertin poika, on
kuninkaallista verta.

-- Onko se minun hyödykseni, että hän voi tehdä kuninkaanhypyn? --
kysyi taaskin kuningas.

Gisela-rouva katsoi häneen ja vaikeni. -- Jaloa mieltä hillitsee
ainoastansa ystävyys, -- lausui hän vihdoin, lähestyen kuningasta.
-- Jos minun puolisoni tahtoo välttää vaaraa, kutsukoon itse vieraan
hoviinsa ja osoittakoon hänelle sen kunnian, jota hänellä on oikeus
vaatia. Kuninkaan poika on kentiesi varallinen talonpoikain joukossa
metsässä, vaan ei sinun kuninkaanlinnassasi ja sotajoukkojesi keskellä.
Täällä on hän sinun vuorovieraasi ja sidottuna valastansa ja sinun
voimastasi.

Kuningas mietti: -- Viisaasti sinä neuvot, Gisela, ja sinä tiedät
minun kunnioittavan sinun sanojasi. Minä tahdon odottaa, mitä
tulevaisuus tuo mukanansa. -- Hän nousi menemään, ja kuningatar
viittasi palvelijatarta poistumaan. Huomattuaan olevansa yksin, alkoi
kuningatar käydä edestakaisin huoneessa kiivailla askeleilla: -- Minä
olen tuomittu jakamaan vieraassa maassa halpamielisen miehen ilotointa
vuodetta. Jo vuosikausia istuu Burgundein kuninkaan lapsi köyhänä
valtaistuimellansa, ja minun ajatukseni lentävät takasin omaisteni
maahan ja lapsuuteni päiviin. Siellä näin minä hänet, jonka minun
isäni muinoin oli määrännyt puolisokseni, minun vielä ollessani
pienenä lapsena ja hänen nuorena poikana. Ingo, maanpaossa oleva
mies, kova oli sinun leipäsi ja karvas sinun juomasi maanpakolaisena,
karvaampi kuitenkin minun suruni kuninkaanlinnassa. Niin usein kuin
joku matkustava sankari palasi vieraista maista, kuulustelin minä sinun
kohtaloasi. Nyt lähestyy sinun jalkasi sitä polkua, jolla minä vaellan;
ole tervetullut, joko saatat minulle iloa tahi surua, sillä minä olen
kyllästynyt yksinolemiseeni.

Ulkoa kuului neitojen naurua ja laulua, ja kuningatar istahti
kuultelemaan kädet ristissä polvellansa niitä tanssin säveliä, joita
runoilija lauloi. Palvelijatar saattoi hiljaa sisään runoilijan.

-- Sinä olet kertonut kuninkaan pöydässä paljon, sanoi hän hymyillen
runoilijalle, -- joka aikaansai minun herrassani raskaita ajatuksia;
suo minun kaikessa ystävyydessä tietää, kuinka sinä itse vältit
Romalaisten kahleet, sillä vaara oli sangen lähellä, että minä olisin
menettänyt jalomielisen miehen, joka usein on saattanut minulle iloa.
Jos sinulla on laulu omasta hädästäsi, huvittaa minua sen kuuleminen.

-- Vähänpä minä sillä hetkellä ajattelin itseäni, kuningatar, minä
katselin toista, joka pelasti minut ja heitti itsensä pahempaan
vaaraan. -- Varmaankin oli se tuo muukalainen, josta olet puhunut, --
sanoi kuningatar, -- aloita laulusi ja hiljennä äänesi, jos voit, ettei
suomattomia korvia tunkeudu ovelle.

Volkmar alkoi hiljaisella äänellä kertoa venheretkestä ja hyppäyksestä
Rhen-virtaan. Pienen akkuna-aukon läpi tunki ilta-auringon kultaiset
säteet ja heittivät kimalluksensa runoilijaan, missä hän seisoi ja
syvällä liikutuksella lauloi siitä, mikä oli pannut hänen sielunsa
väräjämään; kuningatar istui varjossa, ja taaskin valui hänen runsaat
hiuksensa käden yli, joka tuki hänen alesvaipunutta päätänsä;
liikkumatoinna istui hän siinä, vajonneena omiin ajatuksiinsa, kunnes
runoilija lopetti laulunsa jälleennäkemiseen ruhtinaan salissa.

-- Se laulu on kunniaksi kahdelle, hänelle ja sinulle, -- lausui
kuningatar lempeästi runoilijan lopetettua laulunsa. -- Vaella jumalien
siunaamana saleihin ja liesien ääreen, jotta tieto tästä leviäisi
kansassa.

Kuningas istui illanvietossa miestensä kera; tuon voimakkaista miehistä
kootun henkivartija-joukon riemu ja nauru kaikui lieden ympärillä, ja
suurista sarkoista sekä maljoista juotiin tuota maustettua juomaa. --
Soita sitä tanssileikkiä, runoilija, -- huudahti muuan noista hurjista
miehistä, -- jota sinä tänään olet opettanut kuninkaan naisille, jotta
mekin osaisimme hyppiä taitavasti sävelten mukaan kentällä. -- Anna
hänen olla, -- pilkkasi Hadubald, muuan arpinen soturi, joka ennen oli
ollut henkivartijana romalaishovissa ja nyt oli kuninkaan palkkalainen,
-- hänen laulunsa on juuri sopiva kurkien hyppiessä kanapihassa. Siitä,
ken on nähnyt tanssijattaria, noita suloisija neitoja Aleksandriasta,
tuntuu talonpoikien tallusteleminen nurmikolla hanhiparven astunnalta.

-- Hän on käynyt ylpeäksi, -- huudahti toinen, -- siitä alkaen, kun hän
salaisi kuningattaren antaman kultamaljan viittaansa; ole varoillasi,
Volkmar, sillä vaarassa on sen vaeltajan kulta, jonka tie kulkee aron
poikki.

-- Wolfgang on sinun nimesi, -- vastasi runoilija, -- ja suden tavalla
kuljeksit sinä vaanien aron poikki; huonosti sopii kuninkaan penkillä
sinun ahne silmäyksesi kuningattaren antamaan lahjaan.

Hän otti soittimen käteensä, kosketteli sen kieliä ja lauloi
tanssileikin säveleitä. Silloin tempoi urhojen kinttuja, he löivät
käsivarsillansa tahdissa pöytään ja polkivat tahtia jaloillansakin;
kuningaskin naputteli kädellänsä viinimaljan kanteen ja nyökkäsi
päällänsä onnellisena viinistä. Mutta toista säveltä laulettaessa
nousivat nuot simasta päihtyneet miehet jaloillensa, ainoastansa vanhat
vastustelivat ja puristivat vakavasti kättänsä juomasarven ympärille,
vaan toiset sitävastoin alkoivat tanssia pitkässä jonossa penkkien
ympärillä, että sali kaikui. Kuningas hymyili. -- Sinä ymmärrät vallita
heitä, -- lausui hän runoilijalle, -- tule lähemmäksi, Volkmar, sinä,
jolla on tuo viisas kieli, istaudu minun rinnalleni, jotta minä
ystävällisesti saisin sanoa sinulle ajatukseni. Minä olin tänään
kiukkuinen sinua kohtaan, mutta tarkoitukseni ei ollut paha, vaan sinun
tuomasi viestit olivat vielä raskaina mielessäni. Mutta mitä tulee
tuohon kultamaljaan, jonka kuningatar on sinulle lahjoittanut, ei minun
vanha asetoverini ollut väärässä siinä, mitä hän lausui minulle. Kulta
on herrojen metalli, eikä sovi alhaisempien miesten laukulle; laulathan
sinä itsekin sen tuottavan onnettomuutta maailman ihmisille. Viisaasti
tekisit sinä, jos sinä hiljaisuudessa ja vapaasta tahdostasi veisit
lahjan takasin minun aarre-aittaani.

Runoilija halusi mielellänsä pitää kalleuden omanansa ja vastasi:
-- Se, jota haltijan silmä himoitsee, ei tuota minkäänmoista onnea
palvelijalle; muistakaa toki, herra, että kuninkaankin aarre-aitassa
kasvaa kirous siitä kullasta, johon on tarttunut niiden ihmisten murhe
ja mielipaha, jotka sen ovat menettäneet.

-- Ole huoletta siitä asiasta, -- vastasi kuningas viekkaasti, -- minua
ei se laisinkaan sureta.

-- Mutta kun kuningatar saa kuulla minun antaneeni niin vähän arvoa
hänen lahjallensa, tulee hän syystä minuun närkästymään, -- lausui
runoilija.

-- Hän tuskin sitä tunteekaan, Volkmar, usko minua, -- jatkoi kuningas
houkutellen. -- Hänestä on tykkänänsä yhdentekevää, josko se on
kullasta tai vaskesta. Kun metsän asukkaat ensi syksynä lähettävät
hevoisiansa minun kartanohoni, saat valita itsellesi oivan juoksijan
pyöreillä kavioilla, ja minun kamaripalvelijani tulee antamaan sinulle
komean pu'un vaatearkuista, joka tulee tuottamaan sinulle suurempaa
arvoa kansan seassa kuin malja. Sillä minä tarkoitan sinun parastasi,
Volkmar, minä pelkään sinun puolestasi minun miesteni kateutta.

-- Loukkaavia sanoja on minun täytynyt kuulla kuninkaan lieden ääressä,
-- lausui runoilija mielipahoissaan.

-- Älä niistä ole pahoillasi, Volkmar, -- neuvoi kuningas
sovinnollisella äänellä, -- tosi on, että heidän puheensa on
välistä raakaa, ja töin tuskin saan minä hillityksi heidän
väkivaltaisuuksiansa; mutta kuninkaan taito on osata saada hyötyä
jokaisesta tavallansa, ja kullan sekä lämpöisen sijan edestä minun
penkilläni toimittavat he rivakkaina kuninkaan palvelijoina kaikki,
mitä minä tahdon, eivätkä pidä lukua josko työ on verinen tahi ei.
Kuinka voisi kuningas hallita kansaa ilman semmoisitta palvelijoitta?
Sillä ylpeä on näiden miesten mieli, kukin tekee mitä hän haluaa,
kukin uhmailee oikeuksistansa ja täyttää kostonsa, eikä kukaan taivu
toisen tahdon alle. Kaikki haluavat taisteluja ja arpia oman kunniansa
vuoksi, ja heillä on kiirut mennä jumalien luokse. Minäkin aijon
viimeiseltä vaatia sijaa jumalien asumuksissa, mutta vielä tahdon minä
mieluimmin hallita maailmassa nöyryyteen taivutettuja niskoja; ja
vaikka minun täytyykin tapattaa miehiä, milloin ne ovat minun tielläni,
on niiden joukko kuitenkin vähälukuinen; mutta huolenpitäminen siitä,
että muut saavat elää rauhassa perityllä maatilkullansa, on minun
etuni ja kunniani, mietihän sitä, Volkmar, sillä sinä olet järkevä
mies. Uppiniskainen on kansa, ja röyhkeä sen mieli, mutta kuninkaan
velvollisuus on huolenpitäminen, mitä yleinen etu ja maan menestys
vaatii. Älä soimaa siis minun uskollisia miehiäni. Parempi on, että
he joskus tekevät jonkun kiivauden työn, kuin että kaikki muut
mietiskelisivät väkivaltaisuuksia toisillensa, ja Thüringiläiset
tulisivat vieraan sukukunnan palkkalaisiksi.

Runoilija oli vaiti. Kuningas jatkoi viekkaudella: -- Viini on
avannut minun sydämeni, ja minä tahdon puhua sinulle kuten ystävälle.
Sano minulle suoraan ikäänkuin veljellesi, minkälainen mies on se
muukalainen? Minä haluaisin mielelläni luottaa häneen, mutta hän on
sitä hillitsemätöintä sukua, joka kerskaa jumalan muinoin maanneen
heidän kantaäitinsä aviovuoteella. Senkaltaisista miehistä on vähän
hyötyä maan päällä, heidän verensä on tummentunut kuin vanha sima
tervatussa kivi-astiassa, he tuottavat kansalle pahan pöhnän, he
käyttäyvät, ikäänkuin olisivat he sotajumalan heimolaisia ja pitävät
kaikkein muiden kohtaloa akanana, jota he edessänsä puhaltelevat. Onko
muukalainen sitä laatua?

-- Minusta näyttää hänen rohkeutensa hauskalta ja hänen olentonsa
huolettomalta, vaikka raskas kohtalo häntä rasittaa, -- vastasi Volkmar.

-- Miten käyttäytyy hän maljan ääressä? -- kysyi kuningas, -- minä
katselen mielelläni punaposkista nuorukaista, jonka kielen kannan viini
voi irroittaa.

-- Hän osaa kunnollisesti suoriutua juomingissa ja puheessansa, --
vastasi runoilija.

-- Sittenpä on hän tervetullut minun huoneeseni, -- huudahti kuningas
ja löi viiniastiaansa.

-- Mutta sinut olen minä valinnut uskotuksi lähettilääkseni tuomaan
muukalaisen metsämajoista tänne minun linnaani; saata hänet minun
kasvojeni eteen.

Volkmar nousi seisovallensa sekä neuvotteli itseksensä. --. Minä
vien sinulta viestin muukalaiselle, -- lausui hän. -- Mutta, että
hän ensiksikin huomaisi minun kuninkaani ystävällisen mielialan,
minä pyydän sinua ensin lupaamaan hänelle rauhaa ja antamaan hänelle
turvaa hoviin tullessa ja hovista mennessä, sinua, kuninkaani ja sinun
salissasi olevia miehiäsi.

-- Mitä sinä mietitkään, runoilija? -- huudahti kuningas närkästyneenä,
-- miten voin minä antaa lupaukseni tuolle ventovieraalle miehelle,
jonka mielipiteitä minä en tunnekaan?

-- Sinä vaadit kuitenkin, herra kuningas, hänen antamaan itsensä
sinun valtaasi. Helppoa on vaatia valaa yksinäiseltä mieheltä. Minun
kuninkaani, pitäisitte kaiketi muukalaista hupsuna, jos hän rohkenisi
tulla tänne sinun miestesi joukkoon ilman rauhan takeita.

-- Mitä tarvitsee kuningas tuon kuljeksivan miehen apua sellaisessa
asiassa? -- huudahti Wolfgang, -- lähettäkää meidät, me tuomme
muukalaisen tänne joko jaloillansa tahi kilpensä päällä, ja retki
noiden röyhkeiden talonpoikien kyliin on kau'an ollut mielessämme.

-- Vaiti, -- lausui kuningas, -- minulla ei ole nyt mitään hyötyä
teidän kömpelöstä kielestänne, kun minun on keskusteltava vuorelaisteni
kanssa. Volkmar tulee olemaan minun lähettilääni, sillä tänäpäivänä
tarvitaan hyviä sanoja; jos vast'edes tulee päivä, jolloin tarvitaan
rivakkaa toimintaa, kutsun minä teidät. -- Sinä arvelet siis, ett'ei
hän olisi sellainen hupakko? -- jatkoi hän utellen, ja hänen sumeista
silmistänsä lensi vihainen silmäys kuin tulinen juova savupilvestä,
mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi suopeasti:

-- Noh, minä tahdon luvata hänelle kaiken. Ja te siellä, olkaat vaiti!
-- huudahti hän kohottaen ääntänsä, meluaville miehillensä. Tulkaat
tänne lupaamaan kädenlyönnillä rauhaa Ingolle, Ingbert'in pojalle,
matkalla hoviin ja hovista pois. -- Miehet tekivät valan.

-- Ja nyt, runoilija, -- lopetti kuningas uhaten, -- panen minä
mieleesi, että viipymättä saatat hänet tänne.

-- Minä olen ainoastansa sinun lähettilääsi herra, en minä voi
pakoittaa häntä tulemaan.

-- Muista omaa menestystäsi, Volkmar, -- lausui kuningas ja kohoitti
puristetun nyrkkinsä. -- Paha olisi sinulle, jos tulevaisuudessa
täytyisit paeta isänmaastasi.

-- Minä tahdon olla rehellinen lähettiläs, -- sanoi runoilija vakavasti.

-- Silloinpa on kaikki hyvin, Volkmar, -- lausui kuningas leppyneenä
ja nousi seisovallensa. -- Juominki olkoon lopussa, nouskaat pois
istuimiltanne, ja sinun, Volkmar, täytyy tänään tehdä palvelusta
kamaripalvelijana, tue minua! -- Kuningas nojasi raskaasti Volkmarin
olkapäähän ja kulki hänen kanssansa pihan poikki kuningattaren
makuuhuoneesen. Tiellä kuiskasi hän leikillisesti runoilijan korvaan:
-- Noh, veitikka, mihin malja joutui?

Volkmar avasi laukkunsa, jota hän kantoi vyöllänsä, ja tarjosi
kulta-astian kuninkaalle.

-- Piiloita se minun levättiini, -- lausui kuningas, -- sinun tähtesi
tahdon pitää huolta, ett'ei Gisela-kuningatar huomaa maljaa.

Seuraavana aamuna lähti runoilija linnasta. Kuningas katseli
epäluuloisena lähettiläänsä jälkeen ja mietti mielessänsä: -- Nuot
metsärevot eivät taida lähettää muukalaista minun linnaani. Jos
he kieltävät täyttää minun vaatimustani, antaa se minulle syytä
ryntäämään heidän kimppuunsa, lannistaa heidän talonpoikaisylpeytensä
ja hävittää heidän vapaan yhteytensä. Mutta silloin valitsevat he Ingon
päämieheksensä, hän näyttää minusta miehuulliselta urholta, ja saattaa
syntyä kova ottelu halkopinojen ja metsäsienien seassa. Mikä asian
lopuksi tulee, ei tiedä kukaan, eikä minulla ole halua antaa ruumistani
astinlaudaksi, jonka päällä toinen kiipeää kunnia-istuimelle. -- Näin
joi hän simaansa surullisissa ajatuksissa, mykkänä ja umpimielisenä
kuningatartakin kohtaan, joka suurilla silmillänsä tutkistellen
häntä katseli ja väliin arvasi hänen ajatuksensa, vaikk'ei hän niitä
lausunutkaan ilmi.

Päivä päivältä kului, vaan Ingoa ei kuulunut. Sitävastoin kolkutti
Sintram, Theodulfin setä, eräänä iltana linnan portille. Kuningas otti
hänet vastaan avosylin, pitäen hänen kanssansa kahdenkesken pitkän
keskustelun, ja Gisela-rouva kuuli, miten kuningas, puristaen hänen
kättänsä, antoi päämiehelle seuraavan vakuutuksen:

-- Sinun etusi ja minun tulevat juoksemaan metsään yhdessä kuin
kaksi sutta. -- Mutta kun Sintram oli ottanut jäähyväiset, heitti
kuningas hänenkin jälkeensä tyytymättömän silmäyksen ja nimitti häntä
kierosilmäksi repolaiseksi.




5.

Metsämajoissa.


Ruhtinaan hovissa ja kylässä ratisivat elonkorjuuvankkurit, päämiesten
urhot välistä unohtivat työn kiireessä kilpailuleikkinsäkin
ja auttoivat työntekijöitä, leikkuumiehet sitoivat hurskaiden
riemuhuutojen kaikuessa viimeisen lyhteen kansan mahtavalle jumalalle
ja veivät tanssien rukiintähistä tehdyn seppeleen ruhtinaan kotiin.
Paljassääriset lapset hääräsivät kuin rastaat metsänreunassa ja
poimivat marjoja ja pähkinöitä suuriin, puunlastuista tehtyihin
tuutteihin. Kaikki olivat innostuksissansa korjaamaan niitä hedelmiä,
joita kedon jumalatar lahjoittaa tilanomistavalle miehelle. Ruhtinaan
rinnalla katseli Ingo noita rauhallisia toimia, joita hän tähän saakka
ainoastansa oli nähnyt uljaan sotaratsunsa seljästä; hän kuunteli
tyytymättömyydellä, miten hänen isäntänsä päivitteli ikäänkuin
talonpoika, että sudet olivat syöneet häneltä mullikan, mutta useimmin
hymyili hän iloisesti, nähdessään Irmgard'in palvelijattarien
joukossa, joille hän jakeli käskyjänsä. Sekä hänen että neitsyen sydän
sykki riemusta, kun he muiden läsnäollessa kartanolla tahi kedolla
tervehtivät toisiansa kohteliaasti ja joskus vaihtoivat muutaman
sanan keskenänsä. Sillä tavat olivat ankarat hovissa, miehet elivät
erillänsä naisista, ja sittenkun Ingo oli tehnyt vuorovieraan valan,
karttoi hän häiritä talon rauhaa liiallisella likenemisellä. Melkein
kaikki katselivat häntä ystävällisillä silmäyksillä, ainoastansa
ruhtinattaren silmä oli synkkänä häntä katsellessansa. Hänen ylpeätä
mieltänsä katkeroi, että Ingo vasten hänen neuvoansa oli voittanut
hänen heimolaisensa urhojen kisassa, samoinkuin runoilija oli
tehnyt mitättömäksi hänen toivonsa, että Ingoa kohdeltaisiin kuten
tuntematointa matkailijaa. Ja muutkin seikat tuottivat hänelle
levottomuutta. Hän oli valinnut heimolaisensa, Theodulfin, tyttärensä
puolisoksi, ja hänen oma sukunsa sekä Answald-ruhtinas olivat jo monta
vuotta sitten sopineet tästä. Nyt piti hän kaiheksivilla silmillä
varalta tytärtänsä ja vierasta. Eräänä päivänä tuli kuljeskeleva
ilveilijä taikalaatikollansa siihen seutuun, hän soitti pilliänsä
ruhtinaan kartanon edustalla, kunnes kylän väki kokoontui sinne
juoksujalassa; ruhtinaan urhotkin ja palvelijat astuivat ulos kartanon
portista. Kun väki oli kerääntynyt piiriin miehen ympärille, alkoi
tämä mongertaen kertoa, että hänen laatikossansa oli romalainen
sankari kätkettynä, jota hän tahtoi näytellä, jos se miellyttäisi
sotureja ja noita ihanoita impiä. Hän naaputti laatikkoon; silloin
aukeni sen kansi ja pieni, ilkeännäköinen kummitus ihmisen kasvoilla
ja romalainen kypäri korviensa yli pisti irvistellen päänsä näkyviin.
Moni hätkähti takaperin, mutta rohkeammat nauroivat kummitukselle.
Mies avasi laatikon, ja apina pujahti ulos, puettuna panssaripaitaan
samoinkuin romalainen soturi. Se hyppi edestakasin nurmikolla
laihoilla säärillänsä, heitti kuperkeikkaa ilmassa ja tanssaili.
Alussa talonpojat hämmästyivät, sitten syntyi korkea-ääninen nauru ja
ilohuutoja, jolloin Hildebrand juoksi saliin ilmoittamaan herroille:
-- Eräs ilveilijä tanssii portin ulkopuolella villin miehen kanssa,
jota nimitetään apinaksi. -- Silloin meni ruhtinaskin ja Ingo sekä
naiset ulos, ja heistä oli hupaista nähdä apinan hullunkurisia hyppyjä.
Lopulta otti apina kypärin päästänsä ja juoksenteli sinne tänne,
jolloin mies sanoi: -- Lahjoittakaatte, urhot, romalaiselle soturille
ne romalaiset rahat, pienet ja suuret, joita teillä on kukkarossanne;
jota jaloin sankari, sitä suuremman rahan. Jolla ei ole rahaa, pankoot
munia ja makkaraa laatikkoon. -- Silloin talonpojat nauroivat, ja
monen käsi meni vyöhön; toiset toivat talosta kaikkea, mikä voisi olla
soveliasta matkustajan eväslaukkuun. Herrojakin lähestyi muukalainen,
ja ruhtinas sekä Theodulf ottivat esille romalaisia vaskirahoja
lakkaristansa, ja Frida kuuli Theodulfin osoittaen Ingoa lausuvan
ilveilijälle: -- Tuo suuri sankari tuolla taitaa tulla antamaan
sinulle runsaimman lahjan. -- Kun mies apinansa kanssa lähestyi
Ingoa, mietiskeli Frida levottomuudella, josko muukalainen ja hänen
palvelijansa, Wolf, voisivat löytää mitään annettavaa ruhtinattaren
lahjoittamien vaatteiden lakkarista ja estääkseen häpeätä, tempasi hän
äkkiä irti yhden noista hopeahelyistä, joita ruhtinatar oli antanut
hänelle kaulakoristeeksi, sekä lausui rientäen esille: -- Tämän antaa
sinulle tuo sankari, joka tuntee Romalaisten hypyt paremmin kuin sinä,
jos sinä vastaat hänelle yhteen kysymykseen: missä pu'ussa on sinun
kummituksesi, kun sinä anelet lahjoja Romalaisilta?

Mies otti hopean, vilkasi arasti Ingoon ja vastasi hävyttömästi
tytölle: -- Vandalein tervehdykset tiedän minä loukkaaviksi ja
raa'oiksi. Mutta sinulle minä vastaan: Ken tahtoo tanssissa olla
Romalaisten mieleinen, hänen täytyy tanssia alastomana. Mitä minun
apinani tuossa tekee, neuvon minä sinuakin tekemään. -- Frida huusi
närkästyneenä hänen jälkeensä: -- Minä luulen sinun tanssivaisen
apinasi muualla pilkkaavan meidän kansamme sotureja, samoten kuin se
meillä tekee muukalaisista. -- Silloin nyökkäsi miehet myönnytystänsä
ja kääntyivät nauraen pois ilveilijästä. Mutta Ingo astui hänen
luoksensa ja kysyi: -- Mistä tiedät sinä minut Vandaliksi?

-- Sinulla on kylläksi selvä merkki päässäsi, -- vastasi mies
osoittaen Ingon kypäriä, johon oli kiinnitetty muutamia metsäjoutsenen
siipisulkia. Tuskin on kahdeksan päivää kulunut siitä, kun tuollaiset
sulat menettelivät pahoin minun kanssani Burgundein luona, -- Ingo
punastui, hän tarttui miestä kiivaasti käsivarteen ja veti hänet
syrjään. -- Montako heitä oli, -- kysyi hän, -- jotka kantoivat
tällaista merkkiä?

-- Useampi kymmentä vaan vähempi kolmeakymmentä, vastasi mies; --
kovia sanoja he minulle lausuivat, kun minun apinani siellä tanssi
joutsenensulissa, ja he uhkasivat lyödä ja piestä minua.

-- Oliko se, joka sinua nuhteli, vanha, harmajaparta soturi ja arpi
otsassansa?

-- Sinä mainitset hänet sellaiseksi, kuin hän oli, herra, ja sitä
paitse oli hän raaka mies.

Irmgard huomasi urhon töin tuskin voivan hillitä mielenliikutustansa;
hän erkani muista ja meni yksinänsä jälleen kartanolle.

Kun Volkmar vähän tämän jälkeen saapui taloon, otti Ingo häntä vastaan
kuten hartaasti odotettua ystävää; hän kuulusti tämän asiaa ja saattoi
hänet ruhtinaan luokse, ja nuot kolme miestä pitivät siellä salaista
neuvottelua.

-- Kuningas on kutsunut minua, -- lausui Ingo, -- hän on myöskin
luvannut minulle turvallisuutta. Minkälainen hänen sydämensä aivoitus
lieneekin, täytyy minun totella hänen kutsuansa. Ainoastansa yksi
seikka estää minua, ja häpeällä puhun minä siitä; enhän minä voi
näyttäytyä kuninkaan hovissa typö tyhjänä miehenä, ja muistathan sinä,
herra, miten minä tulin sinun tykösi.

-- Huolestuneena vastasi ruhtinas: -- Hevoista ja aseita ei sinulta,
urho, tule puuttumaan, ja Wolf voisi seurata sinua palvelijanasi, mutta
kuitenkin neuvon minä sinua, ett'et luota kuninkaan sanaan, etkä usko
itseäsi hänen henkivartijainsa kirveiden sekaan, sillä sinä voisit
kadota näkymättömiin hänen kivimuuriensa sisäpuolella. Se matka olisi
surkea loppu sinun sankarielämällesi.

Volkmarkin rupesi sanelemaan: -- Sinulle, urho, sopii pitää vaaraa
vähäpätöisenä, ja tiedäthän sinä rohkean työn joskus onnistuvan
miehelle parhaiten. Mutta jos sinä tottelet kuninkaan kutsua,
kuten sinä aijot, niin älä tee sitä millään tavalla yksinäisenä
matkustajana, Kuningas ja hänen palvelijansa ylönkatsoisivat sinua
ja kohtelisivat sinua loukkaavasti, vaikkeivät he väijyisi sinun
henkeäsikään. Sillä kuninkaiden hoveissa on tapana, että ainoastansa
komea puku, hevoiset ja seurue tuottavat miehelle arvoa. Sentähden
pitää sinun hankkimasi kaikki tämä, ennenkuin ratsastat kuninkaan
luokse, Mutta jos sinua seuraa tämän metsäseudun miehet, herätät sinä
ankarata vihaa kuninkaan luona.

-- Viisaasti puhut sinä kaikessa, Volkmar, vastasi Ingo. -- Jos sinä
rohkenet mennä takasin kuninkaan silmäin eteen, sano hänelle, että minä
olen kiitollinen hänen kunniaatuottavasta kutsustansa, ja että minä
tulen hänen kasvoinsa eteen, niinpian kun olen varustettu siten, kuin
hänen ja minun kunniani vaatii.

-- Minä tulen viemään hänelle sinun vastauksesi, -- lausui Volkmar, --
ja minä toivon osaavani väistyä sukkelasti syrjään, kun hän heittää
juomamaljansa minun jälkeeni.

Answald-ruhtinaskin yhtyi tähän vastaukseen; sillä hän oli salaa
levotoin kuninkaan vaatimuksesta, vaikka hän miehekkäästi salasi
huolensa.

Kun Ingo ja Volkmar olivat kahden kesken, lausui Ingo: -- Se, joka on
antanut yhden hyvän neuvon, antaa kyllä toisenkin. Sinä näet minun
olevani kuin lapsen, joka on nostettu ylös vedestä ja tullut nykyään
maailmaan. Miehet täällä ovat hyvänsuopia, mutta sotaan menevät he
harvoin; kuulustele sinä, uskollinen toverini, eikö millään haaralla
maata olisi mainehikasta työtä miekalle.

-- Varro vaan vielä vähän aikaa, -- vastasi Volkmar hymyillen, --
ja suvaitse sillävälin kuunnella neitsy Irmgardia, kun hän laulelee
sinulle minun laulujani, sillä hän on hyvin harjaantunut laulamaan ja
soittamaan kielillä. Kun minä saan kuulla rehellisestä sodasta, annan
minä sinulle siitä tiedon; mutta sinä tiedät sotilaan mielen syksyllä
haluavan kotiin ja keväällä taisteluun.

-- Ja kuulehan nyt vielä, -- jatkoi Ingo, -- mikä vaikuttaa, että minä
yöllä unetoinna vierittelen vuoteellani. Hyppäys Rhen-virtaan eroitti
minut miehistäni, minun takanani tunkivat Romalaiset sotajoukot kuten
hyökylaine maahan, naispappi sai minut töin tuskin piiloitetuksi,
siihen asti, että lähetti minut pohjoiseen päin; hyvästijätössä lupasi
hän tiedustella niiden kansalaisieni kohtaloa, jotka olivat taistelleet
minun rinnallani venheiden vieressä. Mutta äsken kuulin minä eräältä
ilveilijältä, että soturia minun heimostani oli tämän kuukauden ajalla
ollut Burgundein luona ja yksi näistä näyttää olleen Berthar, jonka
sinäkin tunnet. Jos sinä olet ystävällinen minua kohtaan, Volkmar, niin
etsi, jos voit, minun uskolliset mieheni; sillä kuinka ystävällisiä
moni niistä, jotka minua täällä ympäröivät, ovatkin, en voi kuitenkaan
olla iloinen, ennenkuin saan tietää, josko yksikään minun miehistäni
pääsi väistämään Romalaisten rautoja.

Runoilija nyökkäsi päällänsä ja kääntyi menemään: -- Ruhtinas täällä on
ystävällisellä mielellä sinua kohtaan, -- lausui hän, -- mutta ihmisten
mieli-ala on muuttuvainen, ja se väsyy helposti, joka nojaa ainoastansa
yhdelle jalalle. Sinä kunnioitit minua luottamuksellasi, kertoessasi
äsken, miten sinä pääsit veden vallasta. Sentähden pyydän minäkin
sinulta yhtä suosionosoitusta. Muinoin annoit sinä minulle tämän
kultasormuksen, ota se nyt, herra, takasin, jotta minä saisin antaa
sinulle myöskin todistuksen minun uskollisuudestani; kaiketi lahjoitat
sinä minulle tulevaisuudessa enemmänkin, jos jumalat suovat sinulle
menestystä. Sormuksella saat hevoisen ja vaatteet tahi hankit itsellesi
kunnollisen palvelijan.

-- Mieluimmin minä lainaan sinulta, kuin keltään muilta, -- vastasi
Ingo, -- mutta sinä tiedät, että soturi ei lähde kullatta sotaan.
Minun vaatteissani on vielä kätkössä se kulta, jonka Berthar antoi
samana päivänä, jona minä hänestä erosin, jotta, jos minun ruumiini
jäisi yksinänsä makaamaan arolle, joku löytäisi minun kultani ja
kiitollisuudesta toimittaisi minut kunnialliseen hautaan.

-- Siinä tapauksessa, urho, ajattele myöskin viisaasti elossa olevien
suhteen; ja jos minä rohkenen neuvoa sinua, niin anna kullastasi
Frida-neitsyellekin, sillä talossa kuiskataan hänen sinun eduksesi
riistäneen kaulastansa hopeahelyn, tehdäkseen hallitsijattarellensa
mieliksi; ja annan palveliallesi, Wolfillekin, lahja, ett'eivät
toiste herjaisi hänen palvelevan perin köyhää isäntää. Älkäätte panko
pahaksenne, että minä puhun näin suoraan, mutta se, joka on tottunut
etsimään suosiota, tietää myöskin miten suosio voitetaan.

Ingo tarjosi hänelle hymyillen kätensä. -- Ainoastansa sinulle en minä
tarjoa mitäkään, -- lausui hän,-- sillä mielelläni olen minä sinulle
velassa.

-- Ja, minä sinulle, niin kauan kuin hengin, -- sanoi Volkmar
jäähyvästiksi ja kumarsi itsensä syvään kynnyksessä.

Ingo seurasi tuon uskollisen miehen neuvoa. Kun hän laski
palvelijansa käteen kaksi kultarahaa, joissa tuon mahtavan romalaisen
Konstantin-keisarin kuva oli nähtävissä, huomasi hän miehen
onnellisuutta ilmaisevista kasvoista ja sydämellisistä kiitoksista,
kuinka kallisarvoisena sellainen lahja pidettiin metsämajoissa. Ja
aterian loputtua astui hän toisten läsnäollessa Irmgardin luokse ja
lausui:

-- Sinun leikkisiskosi, Frida, on palvelijalle lahjoittamalla
hopeallansa ostanut minulle iloisen sanoman; mielelläni haluaisin
minä osoittaa hänelle siitä kiitollisuuttani ja minä pyydän sinua,
neitsy, näillä rahoilla palkitsemaan hänen lahjansa. -- Silloin kulki
vieraan kulta kädestä käteen naistenkin joukossa, ruhtinas ja kaikki
hyvänsuovat riemuitsivat, että heidän vieraansa oli käyttäynyt siten,
kuin hänen arvonsa vaati. Ingo huomasi miesten nöyryydestä, että heidän
hyvä tahtonsa oli lisääntynyt, sittenkun voivat toivoa palkintoa
tehdyistä palveluksistansa; sillä kaikkein mielipide oli, että
runsaasti antaminen oli isännälle ja runsaasti saaminen palkolliselle
kunniaksi.

Mutta Ingo ajatteli lahjaa myöskin hänelle, jota hän lempi. Irmgardin
seisoessa pihassa seljapuun lähellä, astui hän nopeasti syrjästä
tämän luokse; Irmgard kuulikin hänen askeleensa, mutta hän ei
kääntynyt ympäri, sillä hän ei suonut kenenkään näkevän iloa hänen
kasvoillansa. Kääntyneinä poispäin muista, katsoivat he toistensa
silmiin, ja tällä kertaa ei kumpikaan heistä huomannut satakieltä,
joka oksalla hätäisesti kehoitti poikiansa pakenemaan. Ingo aloitti
ystävällisen puheen: -- Joutsenen puvussa lensi muinoin Svanhilda,
minun sukuni kanta-äiti, maan päällä; siitä ajasta asti on joutsenen
ulommaiset siipisulat olleet pyhänä merkkinä, jota miehet ja vaimot
minun heimostani kantavat kypärissään tahi otsakoristeessaan koska he
koristeleiksevat juhlaan. Me ryöstämme sulat elävältä linnulta, sillä
joutsenen surmaaminen pidetään meidän kansassamme rikoksena. Tänään on
minulle onnistunut voittaa senlainen koristus. Sinulle, ihana impi,
minä sen tarjoan, jos sinä tahdot vastaan ottaa ja säilyttää sitä.
Kynään olen minä piirustanut sen merkin, jolla minä kaikki omani
merkitsen.

Irmgard peljästyi, sillä hän aavisti Ingon sulilla tarjoavan hänelle,
mitä tämä ei rohjennut lausua sanoilla, ja hän kysyi epäröiden: --
Kuinka voi se olla minun, joka on sinun omasi?

Ingo vastasi syvästi liikutettuna: -- Siitä syystä ainoastansa on elämä
minulle kallis, että minä tunnen neitsyen, joka kerran tulee kantamaan
tätä merkkiä päässänsä julkisesti kaikkein ihmisten edessä. -- Ja hän
tarjosi taaskin neitsyelle sulkia.

Silloin otti Irmgard ne ja kätki ne vaatteisinsa. Melkein huomaamatta
pyyhkäsi Ingon käsi hänen kättänsä, mutta hän tunsi koskettamisen
sydämensä pohjassa.

-- Irmgard! -- kuului ruhtinattaren käskevä ääni pihassa. Vielä
vaihtoivat näiden kahden silmäykset sydämellisen tervehdyksen, jonka
jälkeen neitsyt riensi huoneesen päin.

-- Mitä sanoi muukalainen sinulle äsken? -- kysäsi äiti tyttäreltänsä;
-- hänen kätensä kosketti sinun kättäsi ja minä näin sinun poskesi
punastuvan.

-- Hän näytti minulle erään linnun sulkia, jotka ovat tunnusmerkkinä
hänen suvussansa, kun urhot kantavat niitä päässänsä, -- vastasi
Irmgard, mutta taaskin lensi tuo kielivä puna hänen poskillensa.

-- Kerran kuulin minä tyttöhupakon kohottavan niin korkealle äänensä
sankarein salissa, että kaikki vaikenivat, samoinkuin metsän laulajat
vaikenevat nuoren kä'en alkaessa kukkua.

-- Jos häntä osoittaminen olikin rohkea teko minulta, ei se kuitenkaan
ollut sopimatoin; minun sydämeni oli täysi, ja ystäväni tulevat suomaan
sen minulle anteeksi. Älä sinäkään, äitini siitä vihastu.

Mutta ruhtinatar jatkoi: -- Ei minua ilahuta nähdessäni muukalaisen
viipyvän meidän liedellämme. Talon isännälle sopii hyvin olla
vieraanvarainen turvaa etsivää kohtaan, mutta emäntä pitää avaimet
tukevassa kädessänsä, ettei tavaroita tuhlattaisi pois ja hän suojelee
kanatarhaansa, ettei kärppä pääsisi tunkemaan sinne sisälle. Jos
muukalaisella on aikomus hyppäämällä hevoisten yli päästä osalliseksi
minun puolisoni perintömaihin, varasto-aittoihin ja keittiöön tulee
hänen uhkarohkeutensa häntä varsin vähän hyödyttämään. Mutta sinun
täytyy minun tyttärenäni pysymän vieraana miehelle, joka elää kuin
raakalainen, ilman koditta, maapakolaisena ja yhtä köyhänä, kuin
kuljeskeleva mierolainen, joka anelee almua meidän ovellamme.

Irmgard ojensi itsensä suoraksi. -- Kenestä sinä, ruhtinatar, puhut?
Tarkoitatko sinä sitä sankaria, jonka ruhtinas kutsui kunniaistuimelle?
Sitäkö syytöintä, joka tuli meidän luoksemme täydellisesti luottaen
isiemme valaan? Minä olen kuullut kerrottavan, että minun isoisäni
pyhään juomaan sekoitti pisaroita verestänsä erään kuningassuvun
veren kanssa, jotta heidän jälkeentulevaisensa rakastaisivat ja
kunnioittaisivat toisiansa. Jos sen kuninkaan poika onkin vieras
muille, ei minun isoisäni huoneessa saa kuitenkaan kukaan nimittää
häntä siksi, et edes sinäkään.

-- Kuullessani sinun uppiniskaista puhettasi, -- lausui äiti --
virkistyy uudellensa minun vanha suruni siitä, ett'ei sinun veljesi
enään ole elävitten joukossa. Sinä kovan onnen päivänä, jolloin
eräs kuninkaan miehistä tappoi hänet, jäit sinä ainoaksi lapsekseni
ja huolenpitoni esineeksi ja pahasti palkitset sinä äitiäsi hänen
vaivoistansa.

-- Jos minun veljeni olisi elossa, tulisi hänkin pitämään suurimpana
kunnianansa päästä sen sankarin asekumppaliksi, jota sinä nimität
kerjäläiseksi.

-- Veljesi kadottua maan päältä, pääsit sinä perintöoikeuteen tässä
maassa, ja sinun äitisi täytyy pitää varalta, kenelle sinun isäsi antaa
sinut puolisoksi.

-- Jos minulla on perintöoikeus tähän taloon, olen myöskin perinyt
liiton velvollisuuden ja vannotun valan ja minä aijon pitää ne pyhänä.
En milloinkaan ole kieltänyt kunnioitustani sinun heimolaisiltasi, en
Sintram-enolta enkä veljesipojalta Theodulf'ilta, mitä tahansa minä
heistä sydämessäni ajatellenkin. Älä siis nuhtele minua siitä, jos minä
näytän ystävällistä mielialaa niitäkin kohtaan, jotka ovat ystäviä
minun isänikin suvulle.

-- Vaiti, sinä uppiniskainen, -- vastasi äiti kiivaasti; -- liian kauan
on ruhtinaan tahto sallinut sinun olla kodissasi; aika on jo käsissä,
että sinun uhmaileva mielesi tulee avioliiton kautta masennetuksi.

Ruhtinattaren mentyä huoneesta, Irmgard katseli liikkumattomana eteensä
ja puristi kovasti yhteen käsiänsä. -- Ruhtinatar puhuu ankaria sanoja
palvelijattarelle, lausui sisään-astuva Frida, -- kerma on päässyt
happanemaan maitohuoneessa.

-- Ankara on hän meitä muitakin kohtaan, -- vastasi Irmgard, ääntäen
vaivaloisesta sanojansa.

Sinä olet minulle uskollinen, eikä minulla ole ketään paitsi
sinua, jolle voisin uskoa itseni, jos sinulla on rohkeutta kärsiä
haltijattaresi nurinata.

-- Minä olen vapaana syntynyt; sinun palvelijattaresi olen minä
luvannut olla, enkä ruhtinattaren, ja sinun tähtesi jään niinä
ruhtinaan hoviin, vaikka minun isäni tahtoisi minun tulemaan kotia.
Monta kertaa olemme me saaneet ruhtinattaren vihan; usko minulle
nytkin, mikä sinun mieltäsi pahoittaa.

-- Minun äitini suuttui meidän vieraaseemme, jota hän alussa kohteli
niin ystävällisesti, ja minä pelkään häntä pahoin kohdeltavan; sillä
missä perheen emäntä ei kehoita, ovat palvelijattaret hitaita.

-- Ole huoletta niin kau'an, kuin nuori Wolf on hänen palvelijanansa.
Jos minä annan tälle luvan, kertoo hän herrastansa enemmän, kuin me
tahdomme kuullakaan. -- Lausu minun kuullakseni kaikki, -- sanoi
Irmgard, -- sillä hyvä on, että tiedetään, mitä vierailta puuttuu.

-- Ja me kuulemme myöskin halulla kerrottavan yhdestä ja toisesta --
vastasi Frida hymyillen. Paljon miellyttävämpi on minusta muukalainen,
kuin tuo Theodulf-haikara, joka kantaa nenänsä pystyssä. Ja sen sanon
minä sinulle: kun Theodulf'in puhemiehet tulevat taloon ja heitä
tervehditään tervetulleiksi, tulevat he löytämään luudan portilla,
jonka kautta he menevät pois, jotta he tietäsivät, mitä me, tytöt,
ajattelemme heidän kosimisestansa.

Nämät rohkeat sanat kuullessansa, kätki Irmgard kasvonsa käsillään;
kyyneleet vierivät ales hänen sormiensa lomista, ja koko hänen
ruumiinsa värähteli tuskasta. Frida kietoi käsivartensa ruhtinaan
tyttären ympärille, lankesi hänen eteensä polvilleen ja antoi hänelle
kosolta suudelmia sekä helliä sanoja.

Eipä ollutkaan sattumus syynä, että Sintram-sankari vähän jälkeen äidin
ja tyttären välillä olleen jupakan ratsasti pihaan. Hän istui kau'an
ruhtinattaren huoneessa ystävällisessä keskustelussa isännän kanssa
ja puhui taaskin sukulaisensa, Theodulf'in, puolesta naimisasiasta.
Sillä niin kau'an, kun tuo urho oli valallansa sidottuna ruhtinaan
palvelukseen, ei voinut julkinen kosiminen tapahtua. Mutta uudeksi
vuodeksi päästäisi ruhtinas hänet valastansa, jolloin Theodulf saapuisi
puhemiestensä kanssa, ja kevään tultua vietettäisiin häät. Kaikki
määrättiin tarkoin, myötäjäisetkin, ja ruhtinatar kehoitti miehiä tämän
salaisen sopimuksen jälkeen uudistamaan vanhan lupauksensa toisilleen.
Sintram hymyili tyytyväisenä, ja kun hän taaskin nousi hevoisen
selkään, ja kun hänen isäntänsä saattoi häntä portille ja siellä
erkani hänestä huolettomana lämpöisellä käden puristuksella, katseli
poismenevä täydellisellä ylenkatseella luutaa, jonka vihastunut Frida
oli ripustanut portin pieleen; mutta Theodulf, joka oli tullut ottamaan
jäähyväisiä, potkasi luutaa, että se lensi kau'aksi pois ja hän lähetti
silmäyksen, joka ilmaisi katkerinta vihaa, Fridalle, jonka hän kohtasi
pihassa.

Näin kului auringonpaisteen ja ukkoisenpilvien ohella herttainen
suviaika. Elot olivat korjatut, ja talonpojat halukkaat pitämään
kekkerejä. Mahtavimmat talot kihlakunnassa tahtoivat vuorostansa
kestittää vierasta, juomakekkerit vaihettelivat metsästysretkien
kanssa, ja ruhtinas sekä Ingo olivat nyt harvoin kotona. Vieras muuttui
ruhtinalle yhä rakkaammaksi, kun tämä näki, kuinka talonpojat pitivät
häntä arvossa ja kuinka jalosti sekä miehekkäästi hän käytti itsensä.

Vaimonsa huoneessa vallitsevista murheista ei ruhtinas huomannut
vähääkään, sillä tuo viisas emäntä oli vaiti siitä, mikä olisi voinut
herättää levottomia ajatuksia hänen puolisossansa, ja oli mielissänsä,
että urho nyt viikkokausittaan samoeli kartanon ulkopuolella. Mutta
Ingo huomasi Irmgardin kasvot olevan murheellisen näköiset ja hän oli
pahoillaan siitä, että hänen oli niin vaikea saada puhua tämän kanssa
kahdenkesken.

Eräänä päivänä ratsasti Ingo ruhtinaan kanssa samaan aitaukseen,
johon hän ensiksi oli saapunut, vaeltaessansa vuorten yli. Metsässä
putoilivat kellastuneet lehdet kahisten maahan, uutisviljelysten
ympärillä kuului miesten metsästyshuudot ja koirien haukunta. Lihava
karja juoksenteli ammuen ympäris, paimen valmisteliihe lähtemään
sydänmaasta ja kulkemaan kotiin, ja herrastalon palvelijattaret
työskentelivät taaskin viimeisen kuorman, tekemisellä maitokamarista
vaunuille. Answald-ruhtinaan katsellessa varsoja seisoi Ingo Irmgardin
vieressä. Neitsyt osoitti Fridaa, joka meni ohitse, maitokiulu
kädessänsä. -- Tästä lähteestä, -- lausui hän, -- sait sinä ensimäisen
juomasi meillä, ja siinä, missä nyt seisot, näin minä sinut ensi
kerran. Sen jälkeen on vihanta nurmi kadonnut, ja muuttolinnut
lentäneet pois. -- Sinunkin kasvoiltasi on ilo paennut, -- vastasi Ingo
sydämellisesti.

Mutta Irmgard jatkoi: -- Onnelliset olivat muinoin ne jalot naiset,
jotka ikäänkuin höyhen liihoittelivat pois, minne heidän halunsa oli.
Minä tunnen erään tytön, joka seisoo puron rannalla ja toivoilee
omaavansa lintujen taidon. Kaksi höyhenpukua haluaisi hän ommella
joutsenelle ja sen morsiamelle; mutta turha on hänen toivonsa, ja
hän katsoo surullisena tuon höyhenisen lauman jälkeen, kun se lentää
kau'aksi avaruuteen synnyinseudultansa.

-- Kerro minulle, -- pyysi Ingo hiljaa, -- mikä sinun mieltäsi vaivaa.

Irmgard oli vaiti. -- Se päivä on tuleva, jolloin muut, vaan en minä,
tulevat sen sinulle sanomaan, -- vastasi hän vihdoin. -- Jos sinä
viivyt talven yli meillä, en pelkää mitään, mitä huolia se mukanansa
tuonekin.

Heidän puhettansa keskeytti hurja riemu ja vieras sotahuuto. Ingo
säpsähti; hänen kasvonsa loisti kuten kerta ennenkin ruhtinaan salissa,
sill'aikaa, kun muut miehet juoksivat kokoon ja kävivät aseisiin.

-- He tulevat rauhallisissa aikeissa, -- huudahti Beron tytär, -- minun
isäni ratsastaa heidän kanssansa, -- ja hän osoitti ratsastajajoukkoa,
joka riemuiten ja heiluttaen keihästänsä laukkasi mäkeä ales. Ingo
riensi heille vastaan, ratsastajat hyppäsivät hevoisensa seljästä,
suutelivat hänen käsiänsä, syleilivät hänen polviansa ja kerta toisensa
perään kaikuivat hurjat riemuhuudot. Ingo huusi heitä nimeltänsä
yhtä toisensa perään, syleili ja suuteli heitä ja kyyneleet valuivat
hänen silmiinsä; hänen silmäyksensä harhaili myöskin turhaan etsien
miehestä mieheen, vaan kaikki eivät enään seisoneetkaan elävänä hänen
edessänsä, joille hän oli toivonut saavansa lausua tervetuliaiset.
Ja niin suuri oli kuitenkin hetken riemu, että hän ja muukalaiset
unohtivat toisten läsnäololon. Ruhtinaan ympärillen kerääntyivät hänen
miehensä, joita sotahuuto oli houkutellut tulemaan metsästä; myöskin
ruhtinaan ja neitsyen silmiin tuli kyyneleet, ja he kuultelivat
ihastuksella nopeasti vaihtelevia kysymyksiä ja vastauksia,
muukalaisten riemua ja valitusta. Suuremmalla tyyneydellä katseli Bero
joukkoa, kertoessaan ruhtinaalle: -- Minä olin ratsastanut eteläänpäin
vuortemme yli Idispurolle saakka, jossa Marvingein kansa asuu, ja
tehdessäni karjakauppaa talonpoikain kanssa, tapasin minä tämän
metsäjoutsenparven, joka etsii johtajaansa. Minä tiesin antaa neuvoa,
ja koska heidän rivakka olentonsa oli minulle mieleen, saatoin minä
heidät tänne.

Ingo astui ruhtinaan eteen: -- Suo anteeksi, herra, että me ilossamme
unohdimme pyytää sinun suosiotasi. Nämät miehet ovat maanpakolaisia
kuten minäkin, minun takiani jättivät he armaan kotinsa eikä heillä
ole vanhempia eikä ystäviä; ainoastansa kasvinveljeksiä olemme
toisillemme elämässä ja kuolemassa, ja meidän ylpeytemme on toistemme
kunnioittaminen ja yhteisen onnen ja onnettomuuden jakaminen niin
kauan, kuin me isänmaattomina vaellamme ympäri maailmata. Heidän
uskollisissa sydämissänsä ainoasti on köyhän Ingon kuninkaanistuimen
noja; mihin he kallistavat päänsä levolle, siellä täytyy hänenkin
levätä. Minua olet sinä, ruhtinas, ystävällisesti vastaanottanut, mutta
nyt olen minä kasvanut joukoksi ja epäröiden astun minä sinun silmiesi
eteen.

-- Tervetulleita ovat he kaikki, -- lausui Answald-ruhtinas lämpöisestä
sydämestä, -- kartano on suuri ja aitat täynänsä, olkaat tervetulleita,
te jalot vieraat.

-- Minun neuvoni on kuitenkin, lausui Bero miettien, -- että sinä,
maan päämies, jaat heidät kyliin. Kaikki naapurit tulevat mielellänsä
pitämään heitä vierainansa, ja silloin on kullakin osansa, rasittamatta
ketäkään. Sillä heillä on myöskin mukanansa hevoisia, joita he ovat
ottaneet sodassa, ja näiden joukossa täysirotuisia oriitakin; katsopas
tuota kimoa, herra! Moni naapureista olisi iloinen saadessansa ostaa
hevoisen ja talvella takkavalkean ääressä kuunnellessansa kertomuksia
vieraiden sotaretkistä.

Answald-ruhtinas hymyili, mutta hän vastasi vilkkaasti: -- Sinä mietit
viisaasti, Bero, mutta minun talollani on etuoikeus, ja tällä kertaa,
naapuri, en minä tahdo siitä luopua. Parissa päivässä voitte te,
vieraat, minun miesteni avulla salvaa teidän makuuhuoneenne, jossa te
voitte turvallisina oleilla, kunnes talvimyrskyt ovat menneet ohitse.

-- Minun tarkoitukseni oli hyvä, lausui Bero. -- Tuo tänne hevoiseni
Frida, -- Hän meni yhden vanhan vandalilaisen soturin luokse, ojensi
tälle kätensä ja sanoi: -- Muistakaatte meidän sanojamme. Nyt seisotte
te ruhtinaan maalla, ja, jos teitä haluttaa astua sisään talonpojan
katon alle, tulette te olemaan tervetulleita meidän vapaalla maalla.
-- Hän lausui vielä joitakuita sanoja tyttärellensä, sitte hyppäsi hän
raskaasti hevosen selkään, tervehti ja ratsasti ales laaksoon päin.

Mutta Ingo vei kansalaisensa yhden toisensa perään ruhtinaan luokse ja
mainitsi heitä nimeltään. Kaikkien etimäisenä seisoi vanha sankari,
jonka jäsenet olivat ikäänkuin raudasta valetut, kasvot miehekkäät
ja katsanto uljas; hänen harmaja partansa valui pitkälle ales hänen
rinnallensa. Saattoipa nähdä sankarin olleen karaistun jokaista
vaaraa vastaan. -- Tämä on Berthar, korkeasukuinen mies, -- lausui
Ingo. -- Minun ollessani poikana, kantoi hän minut kilpensä alla
palavasta talostansa, joka oli minun ja hänen tyyssijansa maan rajalla.
Burgundilaiset, jotka silloin olivat liitossa minun setäni kanssa,
olivat pistäneet sen tuleen. Siitä ajasta alkaen on hän ollut minun
opettajani aseiden pitelemisessä; isän tavalla on hän valvonut minun
nuoruuttani; ja häntä tulee minun kiittää, ett'en tähän saakka ole
esi-isiäni huonompi.

Ja kun Answald ruhtinas tarjosi tälle kättänsä vastasi tämä: -- Minä
muistan sen päivän, jona minun isäni kestitsi sinun isääsi talossansa;
silloin oli syyspäivä kuten nytkin, ja metsästys oli hyvä vuoristossa,
jota me nimitämme jättiläisvuoristoksi. Silloin tapoin minä ensi
kerran villisian, ja Irmfried-sankari kutsui minua pilkallansa
tulemaan metsästämään Thüringin metsissä. Kauan olen minä matkustellut
ja valkoista huurua on tullut hiuksiini, ennenkuin olen saapunut
sinun maahasi, mutta nyt olen minä täällä herra, ja valmis, jos sen
suvaitset, seuraamaan sinua metsästysretkellä.

Tämä puhe saattoi ruhtinaan iloiseksi; hänkin esitteli miehensä
muukalaisille ja kehoitti kumpaisenkin puolen miehiä olemaan
hyvässä sovussa keskenänsä. Sitte ratsasti hän edelläpäin Irmgardin
kanssa antaaksensa Ingolle tilaisuutta häiritsemättä puhua noiden
vastasaapuneiden kanssa. Vandalein päästyä yksinänsä, nostivat he vielä
kerta riemuhuudon ja ratsastivat ilolla toistensa rinnalla. Taaskin
tehtiin kysymyksiä ja annettiin vastauksia, kunnes Berthar vei joukon
taloon. Järjestyksessä pysyminen oli vaikeata, sillä yhä tunkivat
nuot uskolliset miehet herransa luokse ja heidän huutonsa kajahteli
vuoristosta. Mutta tiellä sanoi Ingo Bertharille: -- Ihmeeltä näyttää,
että minä pidän sinun kättäsi, isä. Mutta kerro vielä kerran kaikki
minulle, miten te pelastuitte tappelusta ja löysitte minut.

-- Kalojen teitä kulki meidän kuninkaamme, -- alkoi Berthar
hymyillen puhua, -- ja hänen miehensä seurasivat häntä. Me annoimme
pakoretkellämme monta miekaniskua peräänajavalle laumalle, kunnes
minä rannalla huomasin hyppäykseen soveliaan paikan; sammakon lailla
hyppäsivät sinun miehesi Rhen-virtaan, -- eivät kuitenkaan kaikki,
herra, muistathan nekin, jotka tänään ovat poikessa. Kilpemme
kannatuksella pyrimme eteenpäin suuressa hädässä vihollisten nuolten
lentäessä. Silloin lähetti armelias jumalainen meille apunsa. Eräs
halava-puu, jonka virta oli temmannut rannasta, ajelehti suurena
möhkäleenä juurineen ja oksineen vitkallisesti virran mukana; se soi
suojaa väsyneille, ja me vedimme sen pois romalaiselta rannalta. Näin
kuljimme me tiheässä joukossa pakenevien Alemani-sankarien joukossa
ikäänkuin angeriasparvi, joka häärää kuolleen syötin ympärillä. Kun
me pelastuneina pääsimme maalle kansalaistemme rannalle, piileilimme
me synkissä metsissä ja hankimme yön aikana ihmisasumuksissa tietoja
sinusta. Me aijoimme tehdä kuninkaallemme viimeisen palveluksen ja
ratsastaa hänen hautakumpunsa ympärillä. Mutta turhaan tiedustelimme
ja kyselimme; ei yksikään pakolainen ollut nähnyt sinun kasvojasi.
Silloin kuljimme me vaivaloisesti Schwartswaldin yli Burgundein maahan
roomalaisjoukkojen ahdistamina. Kun burgundilaiset vartiamiehet
veivät meidät kuninkaansa, Gundomarin, luokse, oli tieto sinun
hyppäyksestäsi jo ennättänyt hänen korviinsa ja hänkin luuli sinun jo
menneen manalan majoihin. Hän oli ollut nurjamielinen sinua kohtaan,
mutta nyt hän huokasi, kun minä mainitsin sinun nimeäsi, hän muisti
sinun urhollisuuttasi ja sääli jättää meitä kahleissa Romalaisille.
Hän pyysi meitä seuraamaan soturejansa eräällä sotaretkellä, jonka
hän aikoi tehdä itäänpäin Tonavan varrella asuvia naapurikansoja
vastaan. Me olimme suuressa rahan ja vaatteiden puutteessa, sillä me
olimme ikäänkuin naakanpojat untuvissansa ja me haluisimme myöskin
saalista. Sentähden lähdimme me hänen kanssansa, ja onni oli meille
myötäinen; sinun miehesi saivat hyviä hevosia ja kulkevat nyt uljaina
kukkaro pullollansa. Toissa kuukautena viruimme me eräänä iltana
Tonavan rannalla; Burgundilaiset laahasivat kokoon saaliinsa, antoivat
maljan rivakkaasti kulkea mies mieheltä ja ilkkuivat, kuten he aina
mielellänsä tekevät, romalaisten kaupustelijain ja silmänkääntäjien
kanssa, jotka olivat rientäneet sinne lahjan eli antimien toivossa.
Mutta sinun miehesi olivat yksitotisia ja katselivat kuivia lehtiä,
joita syystuuli lennätteli kaikkialle. Silloin astui eräs matkustaja
minun luokseni ja sanoi tervehtien: -- Jos sinä, urho, suvaitset,
tahdon sanoa sinulle arvoituksen, saas nähdä, osaatko sen arvata.
Kuka heitti soittoniekan laivaan, kuka sukelsi keihäiden välissä kuin
vikuutettu joutsen? -- Minä säpsähdin ja vastasin: -- Ingo-kuningas
heitti Volkmarin venheesen, ja kuningas hukkui virrassa kuten
vikuutettu joutsen. -- Silloin vastasi muukalainen: -- Sinä olet se,
jota minä etsin, ja pitkältä olen minä kulkenut sinun takiasi toverieni
sanansaattajana. Koska minä nyt olen löytänyt sinut, niin kuule vielä
toinenkin arvoitus, jonka Volkmar sinulle lähettää: -- Irmfriedin
salissa istuu joutsenien paimen, Thüringiläisten lieden ääressä vartoo
hän poislentäneitä.

Silloin me riemuitsisimme enemmän kuin minä rohkenen sinulle
sanookaan, sillä me ymmärsimme, mitä Irmfriedin nimellä tarkoitettiin.
Grundomar-kuningas tahtoi pitää meitä luonansa, mutta minä pyysin häntä
sallimaan meidän lähteä kotia. Minä en sanonut hänelle sinun miestesi
kodin olevan siellä, johon heidän herransa ruumiin varjo lankeaa.

-- Miesparat, valitti Ingo alakuloisena, -- varjo on muuttunut
pieneksi, se ei enään peitä teidän jälkiänne.

-- Sinullekin nousee kait uusi aurinko, -- lohdutti ukko; -- se tulee
heittämään sinun varjosi pitkälle maata. Nyt on kysymyksessä hankkia
sinun väsyneille miehillesi kattoa pään päälle talven myrskyjen
suojaksi. Niin pian kuin puiden urvut puhkeavat, seuraamme sinua
uudelle sotaretkelle. Lausu minulle, kuningas, tulevatko nuot katot,
joita minä näen tuolla, suomaan meille suojaa talven yli.

-- Jumalat sen armossa niin sallikoon, -- vastasi Ingo miettien. --
Suuremman onnen saavutin minä täällä kuin aavistinkaan, vähemmän
turvallisuutta kuin toivoinkaan.

Portti ruhtinaan pihaan oli selko seljällänsä; isäntä otti vastaan
muukalaiset ja jahti heidät saliin; siellä valmistettiin heille
tervetuliaisateria, ja Vandalit istuivat penkkilöille ruhtinaan
miesten joukkoon. Seuraavana aamuna alettiin ahkerasti takomaan ja
tekemään työtä; siitä hirsi- ja parruvarastosta, joka oli korkeassa
pinkassa pihassa salvettiin Ingon huoneen viereen makuuhuone hänen
miehillensä ja sen lähelle toistaiseksi aitaus hevoisille. Muutamassa
päivässä oli rakennus valmiina, sillä monet kädet olivat avullisna
työssä. Naapuritkin tulivat, tervehtivät vieraita ja ihmettelivät
sotasaaliiksi otettuja hevoisia; he ostivat ja vaihtoivat ja ottivat
halvalla hinnalla saaduista hevoisistansa syöttääksensä toisia talven
yli. Ruhtinaan hiljaisen kartanon ympärillä pitivät nyt talonpojat
elämöimistänsä ja siellä vilisi miehiä ja hevoisia; rotevakasvuiset
Vandalit astuskelivat muukalaisessa sotapuvussansa huoneiden välissä
ja viruivat ruhtinaan miesten joukossa salin portailla huolettomina
hymyillen ja halulla jutellen toisille, kuten heikäläisten tapa
oli; metsienkin kautta saattoi heitä talon väki, ja he ratsastivat
tervetulleina vieraina kyliin.

Mutta ruhtinaan talossa olevat herrasmiehet huomasivat muutaman viikon
perästä rauhan ylläpitämisen heidän seuralaistensa kanssa olevan
vaikean. Sillä nuoret olivat ylpeitä ja kiivasluontoisia ja vanhemmat
miehet olivat kateellisia herroinsa kunnian puolesta. Täten joutui
Vandali Radgais ja Agino, ruhtinaan palveluksessa oleva tuittupäinen
mies, riitaan keskenänsä syystä että Vandali oli lahjoittanut
rannenrenkaan eräälle kylän tytölle, joka oli ystävällisesti hymyellyt
hänelle. Tästä suuttui Agino ja lausui pilkallisesti: -- Muutoin
olisimme me luulleet sinun herrasi varat olevan mitättömät, mutta nyt
näemme me teidän omaavan aarteita kukkarossanne. -- Se, ken uskaltaa
henkensä sodassa, -- vastasi Vandali, -- saa rahaakin lakkariinsa,
mutta se, joka pui riihtä, saa käsniä käsiinsä.

Talonväki oli kuullut tämän puheen, ja kun Berthar seuraavana aamuna
tuli miehinensä luhtaan ottamaan hevoisille kauroja läheisiksi
päiviksi, kieltäytyi Hildebrand, joka jakoi ulos talon varoja,
antamasta puituja kauroja ja virkkoi: -- Koska te olette tehneet
pilkkaa meidän miestemme käsnäisistä käsistä, saatte te itse survoa
jyvät lyhteistä joko omilla jaloillanne tahi hevoistenne, kummanka vaan
tahdotte; minun mieheni eivät tahdo tehdä työtä teidän edestänne, koska
te puhutte niin törkeästi.

Berthar vastasi sovitellen: -- Väärin tekivät minun mieheni,
ylönkatsoessaan teidän maanne tapaa. Mutta olethan itsekin kulkenut
loitolta maailmassa ja tiedät tapojen olevan erilaisten kaikkialla.
Muissa seuduissa latovat kuninkaan miehet ainoastansa lyhteet
puimalavalle, he leikkaavat ja pohtavat elon, mutta he pitävät varstan
ja auran käsittelemistä häpeällisenä. Suo siis anteeksi toverilleni,
jos hän muukalaisena kummeksii teidän tapojanne.

Mutta Hildebrand vastasi jyrkästi: -- Se, ken syö meidän leipäämme, saa
noudattaa meidän tapojammekin; ota siis lyhteet, sillä tästälähin saat
sinä ainoastansa niitä.

Vandalein täytyi lyhdesylyyksillänsä palata talliinsa, ja Berthar
komensi äkäisenä: -- Heittäkää lyhteet leikkuukoneesen ja leikatkaa,
kunnes leikkuri särkyy.

Tämän Radgais'in varomattoman lauseen jälkeen syntyi usein
riitaisuuksia miesten kesken, mutta kumpikin puolue teki kaikki
salatakseen niitä isänniltänsä. Taisteluleikeissä olivat he alussa
seisoneet samassa rivissä ja koettaneet oppia toisiensa temppuja,
kuten ruhtinaat olivat heitä neuvoneet tekemään, mutta nyt
sitävastoin taistelivat he eriksensä, jonkatähden ruhtinas, ennenkuin
ratsastusleikki kilvellä ja keihäällä alkoi, lausui Theodulf'ille:
-- Miksi ovat meidän vieraamme etäällä hevosinensa? Mielellämme
haluaisimme nähdä, kuka parhaimmat arvolauseet ansaitsee. -- Theodulf
vastasi: -- He eivät itse tahdo ruveta kilpaisille, Thüringein aseet
paukuttavat liian kovaa heidän kilpihinsä. -- Ruhtinas ratsasti
Bertharin luokse: -- Noh, urho, johdapa miestesi rivit meidän miestemme
joukkoon! -- Silloin vastasi vanhuskin: -- Ainoastansa rauhan vuoksi
pidän minä meidän miehet erillänsä, jottei taistelun kiivaudessa joku
varomatoin isku nostaisi tappelua. -- Ja ruhtinaan täytyi vaijeten
nähdä, miten kukin joukko ratsasti eri haarallensa. Hänen täytyi
myöskin kuulla miten hänen ratsastajansa pilkallisesti nauroivat, kun
muukalaiset heiluttivat nuijiansa; väliin huusi joku rohkea veitikka
Thüringein rivistä tuon loukkaavan haukkumasanan: koirantappaja!
Ja taaskin kun talon miehet työskentelivät kiviä lingoittamalla ja
jonkun heitto ei onnistunut, tekivät Vandalit ivallisia osoitteluja
ja kuiskasivat keksimiänsä herjasanoja, koska Thüringiläiset
aterioidessansa pitivät pyöreitä palloja vehnätaikinasta kaikkein
parahimpina.

Ja kun kilpataistelun jälkeen alkoi tanssi, silloin saatiin nähdä talon
tyttöjen kokonansa pysyvän kansalaistensa parissa, ja kun muukalaiset
eivät löytäneet ketään tyttöä, joka olisi halunnut tanssia heidän
kanssansa, täytyi heidän seista ja katsella. Tästä närkästyi ruhtinas
ja kysyi Vandaleilta: -- Miksi minun vieraani halveksivat minun
talonväkeäni? -- Ja Berthar vastasi: -- Talon tytöt valittavat meidän
hypyillämme vääntelevän heidän nilkkansa sijoiltaan. Silloin astui
rivakka Frida esille, lyykistyi ukolle ja lausui: -- Vähätpä minä siitä
välitän, jos se ei ole toisten mieleen, että minä tartun muukalaista
käteen. Minä tunnen, nimittäin erään miehen talossa, joka on lausunut
uhkauksia tytöille, jos nämät tanssisivat muukalaisten kanssa. Jos
sinä, Berthar, suvaitset, etkä minua halveksu, niin käy kanssani
tanssiin!

-- Berthar hymyili ja samoin ruhtinas, vanhus tarttui tytön käteen,
hypiskeli kuten nuorukainen ja pyöri nopeasti ympäri hänen kanssansa
niityllä, että kaikki näkivät ja huusivat myönnytystänsä.

Muukalaiset huomasivat tosin, ett'ei ruhtinatar ollut heille laisinkaan
hyvillänsä ja puhutteli vaan harvoin heidän vihaisimpia miehiänsä,
ei edes Berthar-urhoakaan, vaikka tämä oli ylhäistä sukua. Mutta
ruhtinattarellakin oli valituksen syytä, sillä kaksi Vandalia,
veljekset Alebrand ja Walbrand, olivat vaihtaneet jyrkkiä sanoja
kahden ruhtinattaren nais-palvelijan kanssa ja olivat eräänä iltana
väijyneet heitä ja suudelleet heitä väkivaltaisesti sekä saattaneet
heidän pukunsa epäjärjestykseen. Tämän johdosta meni ruhtinatar Ingon
luokse ja valitti korkea-äänisesti hänen miestensä ra'asta käytöksestä,
ja Ingo, syvästi loukattuna ruhtinattaren kovista sanoista sekä
palvelijainsa huonosta käytöksestä, piti oikeutta heidän kanssansa
vierasmajassa. Ja vaikka tutkinnossa tulikin selville, että asiaan
oli enemmän syynä nuoruuden ylpeys kuin rikoksellinen ilkisisuisuus,
rankaisi hän kuitenkin heitä kovasti sanoilla ja häpäsi heitä kaikkein
edessä muuttamalla heidät kaikki alimaiselle penkille. Murheellisina
istuivat sitten pahantekijät toverinsa seurassa. Mutta ruhtinattaren
suosioa eivät muukalaiset sittekään saavuttaneet. Kun Ingo kerta
tavallista varhemmin palasi ruhtinattaren liedeltä majaansa, kuuli
hän tämän vieressä olevasta uudesta rakennuksesta myllynkivien
jyreän kahinan ja kysyi kummastuneena Bertharilta: -- Pyörittävätkö
palvelijattaret myllynkiviä miesten makuuhuoneessa? -- Silloin vastasi
vanhus: -- Koska sinä itse sitä kysyt, täytyy sinun saada se tietää. Ei
palvelijattaret kiviä pyöritä, vaan sinun miestesi täytyy toimittaa
orjattaren häpeällisiä töitä, jos he tahtovat syödä leipää; sillä
naiset kieltäytyvät meille enään jauhamasta ja ruhtinatar pitää heidän
puoltansa. Raskaita ovat sellaiset toimet kuninkaan sankareille.
Mielellämme olisimme pitäneet sinulta salassa, mikä on sinun
isännällesi huonoksi kunniaksi.

Ingo meni erään pylvään taakse ja peitti käsillään kasvonsa.

Ulkona meurusi pohjatuuli katon ympäri ja heitti harmajan lumivaipan
sekä hyytä pihaan. -- Raju veitikka ryntää katonkannattajia vastaan,
-- jatkoi Berthar, -- se on nyt hallitsija kedoilla ja saattaa
kentiesi estää minun kuningastani lähtemästä tästä talosta. Kuitenkin
aavistan minä sellaista olevan sinun mielessäsi. Kuule sentähden
vielä yksi seikka, jonka Isanbart-sankari, minun vanha sotatoverini,
ilmaisi minulle, kun minä eilen olin häntä tervehtimässä. Romalainen
kaupustelija, Tertullus, on tavarakuorminensa tullut tähän seutuun;
lännestäpäin hän tuli ja meni kuninkaan linnaan. Sinä tunnet miehen;
Alemanein luona pidettiin häntä Caesarin etevimpänä vakojana. Nyt on
hän karttanut sitä taloa, jossa me vierailemme, vaikka täällä olisi
parhain myymäpaikka kaupustelijalle. Kaikkialla kihlakunnassa on
hän kysellyt sinua ja meitä sekä lausunut vihollisia sanoja, että
Caesar etsii sinua ja tahtoisi maksaa korkean hinnan, jos hän saisi
sinut valtaansa joko elävänä tahi kuolleena, jotta se paha aavistus
hälvenisi, joka rasittaa romalaisten soturein mieltä siitä ajasta
alkaen, jolloin sinä valloitit lohikäärmeen. Jos tuo romalainen
kaupustelija menee Bisino-kuninkaan luokse, on hänen arkussansa
pikemmin kuninkaalle aiottuja lahjoja kuin kauppatavarata, sillä hän
ei tehnyt mitään kiirettä tavarainsa näyttelemisellä, joka kuitenkin
muutoin on niiden miesten tapa. Sentähden oli Isanbart-sankari täynänsä
huolta ja hän käski varoittamaan sinua vähemmin kuin tähän asti
luottamasta kehenkään kuninkaan sanansaattajaan.

Ingo laski kätensä tuon uskollisen miehen olkapäille: -- Tahtoisithan
sinäkin, urho, ennemmin ratsastaa siihen ansaan, jonka kuningas meille
virittää, kuin kau'emmin kuunnella tätä myllynkivien kahinaa, jolla
vihamielinen nainen loukkaa meidän kunniaamme. Ja kuitenkin pitää minua
täällä ikäänkuin rautakahleet. Minä lähden pyytämään ruhtinaalta apua
tätä häväistystä vastaan, mutta tätä seutua en minä jätä, ennenkuin
olen saanut varmuuden eräässä asiassa, jonka toteutumista minä
palavalla halulla toivon.

Answald-ruhtinaan istuessa seuraavana päivänä miestensä kanssa
aamiaisaterialla muukalaisten olematta joukossa, avattiin ovi, ja
Irmgard astui kynnyksen yli; hänen jäljessänsä tuli Frida, kantaen
jauhosäkkiä. -- Suo anteeksi herra, -- lausui Irmgard, -- että minä
rohkenen tarjota sinulle, mitä sinun tyttäresi käsi on auttanut
myllynkivillä jauhamaan. -- Neitsyet asettivat säkin ruhtinaan
jalkain juureen. Kummastellen katseli ruhtinas säkkiä. -- Mitä tämä
tomuinen lahja merkitsee, onko se aijottu uhriksi Jumalalle, koska
vapaasukuisten neitsyjen kädet ovat pyörittäneet myllynkiviä?

-- Ei uhriksi, -- vastasi Irmgard, -- vaan sovinnoksi rikotusta
vuorovieraisuudesta ovat vapaat kädet jauhaneet viljan. Minä pyydän
sinua herra, jos se näyttää sinusta oikealta, lähettämään nämät jauhot
vieraillesi. Sillä minä olen kuullut sinun väkesi jo kieltävän heiltä
jauhoja puuroksi ja leiväksi, ja että nuot jalot vieraat täytyvät itse
sinun kattosi alla tehdä orjattarien töitä.

Silloin paisuivat verisuonet ruhtinaan otsassa ja hän kysyi, nousten
uljaana seisovallensa: -- Kuka on tehnyt minulle tämän häpeän? Sano,
Hildebrand, sillä sinun huolenasi on vieraiden ravitseminen.

Hildebrand kumartui, hämillänsä ruhtinaan vihasta. -- Naiset, --
lausui hän, -- olivat närkästyneet Vandalein epäkohteliaisuudesta sekä
itkivät raskaan työn takia, ja ruhtinatar arveli heillä olevan syytä
valituksiinsa.

-- Kuinka rohkenet sinä rangaista muutamain epäkohteliaisuutta
tekemällä kaikille suuren vääryyden? Herraasi olet sinä häväissyt hänen
vieraidensa silmissä ja saattanut hänelle pahan maineen kansassa.
Ottakaa heti säkki ja kantakaa se vieraiden asuntoon, ja sinua, ukko,
neuvon minä menemään mukana ja antamaan sellaisen selityksen, jonka he
mielellänsä hyväksyvät. Mutta sano naisille, että jos he vielä kerran
tästälähin valittelevat, tulee ankara käsi tuottamaan heille vieläkin
suurempaa tuskaa.

-- Älä vihastu vaimoihin, herra, -- sanoi Irmgard, -- he ovat kylläkin
halukkaita ja toimittaisivat mielellänsä karttuneen työnsäkin; mutta
eräs mies rohkenee sinun talossasi olla olevinansa isäntänä sinun
palkollisillesi, ja tämä mies on sinun asemiehesi Theodulf. Monet
pelkäävät hänen jyrkkää luontoansa ja tahtovat päästä hänen suosioonsa
nyt tahi tulevaisuudessa. Hän kieltää mielensä mukaan tyttöjä tekemästä
työtä vieraiden hyväksi tahi tanssimasta heidän kanssansa. Ei yksikään
rohkene kannella sinulle; mutta minä en aijo sinun tyttärenäsi suvaita,
että minun isäni talossa palveluksessa oleva loukkaa meidän kunniatamme.

Kun ruhtinas kuuli tämän, ajatteli hän tosin tyttärensä olevan
oikeassa, mutta samalla kertaa tunsi hän salaista levottomuutta
sentähden, että neitsyt niin suurella halveksimisella puhui miehestä,
jonka hän salaisesti oli määrännyt hänen puolisoksensa ja joka juuri
nyt seisoi niin synkkänä hänen edessänsä. Sentähden vihastui hän
heihin kaikkiin ja lausui vihdoin tyttärellensä: -- Et ole sinä suotta
pyörittänyt myllynkiviä; samoinkuin kova kivi, jauhavat sinun sanasikin
rikki sinun heimolaisesi hyvän maineen. Kuitenkaan en moiti sinua
lahjastasi, sillä se voi kentiesi sovittaa suuren loukkauksen. Mutta
sinä, -- jatkoi hän, nostaen uhkaavasti kättänsä Theodulf'ia kohden, --
älä unohda _minun_ olevan isäntänä tässä talossa, niin kau'an kun minä
elän, jott'en unohtaisi talon emännän suovan sinulle hyvää. Jos joku
teistä tästälähin rohkenee loukata minun vieraitani pahoilla sanoilla
tahi salaisilla juonilla, niin tulee sekä talo että hänen oma nahkansa
sille ahtaaksi.

Answald-ruhtinas ajoi heidät kaikki pois ja äkäili yksinäisyydessänsä.
Vihdoin meni hän ruhtinattaren asuntoon ja puhui hänellekin kovia
sanoja sekä sätti heimolaistansa, Theodulf'ia. Gundrun-rouva vaaleni,
hän kyllä huomasi menneensä liian pitkälle, ja että hänen puolisotansa
syystä hänen takiansa voitaisiin moittia, ja hän lausui lepytellen: --
Palvelijattarien vastahakoisuus oli ainoastansa aijottu varoitukseksi
muukalaisille, että pitäisivät kotirauhan pyhänä; asia on nyt
selvillä ja tulee vast'edes vältetyksi; älä siis sinäkään enään ole
siitä huolissasi. Ja mitä minun sukulaiseeni tulee, niin tiedäthän,
kuinka uskollisesti hän on sinua palvellut, ja että hänellä sinun
tautiasi on arpensa. -- Ja kun hän jokseenkin oli onnistunut ruhtinaan
lepyttämisessä, jatkoi hän: -- Vallitsipa vielä muutama kuukausi
sitten huoleton levollisuus meidän talossamme ja tanhuvillamme,
mutta nyt on rauha pois talosta, sopu maasta, ja kovalla hädällä
uhkaa meitä kuninkaan viha. Jalosukuinen mies on sinun vieraanasi,
mutta onnettomuus riippuu hänen kintereillänsä. Minä ajattelen sinun
tytärtäsi, herra, hän rukoilee, että kihlaus hänen sukulaisensa
kanssa julistettaisiin mitättömäksi. Lapsen mieli joutuu joskus
toivomuksillansa ristiriitaisuuteen hänen vanhempainsa tahdon kanssa.

-- Mitä yhteyttä on Ingolla tytön uppiniskaisuuden kanssa? -- kysyi
ruhtinas vihaisesti.

Gundrun-rouva katseli häntä suurilla silmin. -- Ken ratsastaa, huolii
sangen vähän maassa olevasta ruohosta. Huomatkaapa, herra, hänen
silmäyksensä ja poskensa, kun hän joskus puhuu muukalaisen kanssa.

-- Eipä ihmeellistä, jos tyttö häntä miellytti, -- vastasi ruhtinas.

-- Mutta jos hän ajattelee naimista?

-- Se on mahdotointa, -- lausui ruhtinas pahasti kaikuvalla naurulla.
-- Onhan hän maapakolainen ilman maatta, mannutta.

-- Metsämajan lieden ääressä on lämpöinen istua, -- jatkoi ruhtinatar.

-- Muukalainenko rohkenisi ajatella sellaista hulluutta, mies, joka ei
ole meidän heimoakaan ja jolla ei ole muita oikeuksia, kuin että tämän
maan miehet hänen läsnäoloansa suvaitsevat? Sinä huolehdit suotta,
Gundrun; sellainen ajatuskin herättää minussa mielikarvautta.

-- Jos sinä olet sitä mieltä, jatkoi ruhtinatar vakavuudella, -- niin
älä iloitse siitä päivästä, jona hän astui meidän kynnyksemme yli,
äläkä laululle salissa, äläkä niistä kuljeksivista miehistä, jotka
meillä vierailevat vaatien vierasvaraisuutta ja kuluttaen minun herrani
omaisuutta. Kuningas tahtoo muukalaista luoksensa; anna hänen mennä
pois ennenkuin hän ja hänen miehensä matkaansaattavat meille surkeutta.

-- Tiedätkö sinä muuta hänen ja minun lapseni välillä olevasta
ystävyydestä, kuin mitä sinä minulle olet ilmaissut? kysyi ruhtinas,
asettaen itsensä hänen eteensä.

-- En muuta, kuin mitä näkyy sille, joka nähdä tahtoo, -- vastasi
ruhtinatar varovasti.

-- Suurilla juhlallisuuksilla ja iloisella sydämellä olen minä hänet
vastaanottanut -- jatkoi Answald-ruhtinas, -- nyt en minä voi lähettää
häntä pois suomattomana vieraana. Aviopuolison valitseminen tyttärelle
on isän oikeus, eikä lapsi voi millään tavalla mennä naimisiin muutoin
kuin isänsä suostumuksella, sen sinunkin tyttäresi tietää, koska
hänellä on hyvä järki. Minä en unohda sitä valaa, jonka minä olen
ystävillesi vannonut, mutta hillitse sinä, jos voit, sukulaisesi
ylpeätä mieltä ja toimita niin, että hän tekee itsensä ansaitsevammaksi
meidän lastamme, kuin hän nyt on, jott'ei neitsyen uppiniskaisuus
uudestansa heräisi keväällä, jolloin me aijomme koristaa hänet
morsiuspukuun.

-- Siitä aamusta alkaen oli Answald-ruhtinas levotoin mielessänsä
niin usein, kun hän kohtasi muukalaiset; mielipahoissansa ajatteli
hän vieraansa rohkeutta ja tutki epäluulolla hänen sanojansa sekä
liikkeitänsä ja välistä tuntui hänestä itsestänsäkin vieraiden jääminen
hänen luoksensa talven yli tukalalta. Näissä ikävissä ajoissa tuli
Sintram-sankari lähetettynä onnettomuuden sanansaattajana kuninkaan
luota ruhtinaalle ja kihlakunnalle. Sillä kuningas teki ankaria
valituksia siitä, että he olivat salaa pitäneet luonansa tuon vieraan
joukon ja vaati uhkauksilla, että he jätettäisiin hänen käsiinsä.
Ruhtinas huomasi lähellä olevan vaaran uhkaavan joko hänen vierastansa
tahi häntä itseänsä ja hänen alustalaisiansa. Koska hän ei ollut mikään
halpamielinen mies, muuttui hän jälleen arvokkaaksi, astui Ingon eteen
ja sanoi tälle avosydämisesti aikovansa kutsua muka metsästämään
kihlakunnan päämiehet kokoon salaiseen neuvotteluun. Kun hän oli
lopettanut puheensa, nyökkäsi Ingo myöntäen päätänsä ja vastasi: --
Ensin on tässä suunvuoro isännällä, sitte vierailla.

Airueet lähtivät ratsastaen liikkeelle; kolme päivää sen jälkeen
istuivat kihlakunnan vanhat ja viisaat koolla ruhtinattaren lieden
ääressä. Mutta nyt ei enään ollut suvi-ilma, jommoisena aikana
ihmismieli riemulla vallitsee maailmata, vaan kireä talvi-aika,
jolloin suru ja viha heräjävät. Tällä kertaa oli ruhtinaan kasvot
murheelliset, kun hän alkoi lausua: -- Toisenkin sanan lähetti
kuningas, joka koskee Ingo-sankaria ja hänen miehiänsä, ja tällä kertaa
minun liittolaisilleni ja minulle, eikä runoilijan, vaan Sintram-urhon
kautta. Kuningas vaatii muukalaisia tulemaan hänen linnaansa, ja
nyt kysyn minä, josko me kieltäymme tottelemasta hänen käskyjänsä,
tahi mietimme mitä meidän menestykseemme tulee ja noudatamme hänen
tahtoansa. -- Sitten nousi Sintram seisovallensa ja kertoi kuninkaan
uhkauksen: -- Väkivallalla tuottaa hän muukalaiset, joll'emme heitä
lähetä hänen luoksensa; hänen miehensä pitävät suurta melua ja ovat
iloissansa, kun luulevat saavansa tehdä ryntäyksen meidän kyliimme.
Kerta ennenkin olen minä varovasti varoittanut. Nyt uhkaa vaara
meitä läheltä. Taikka me olemmekin luvanneet suojella muukalaista
vuorovieraanamme, ei ole nyt hän yksinänsä maan rasitukseksi, vaan
vieras heimo ratsastaa meidän laaksoissamme ja tuo suuri joukkio on
kansallemme rasitukseksi. Pitkä äänettömyys seurasi tätä puhetta,
kunnes Isanbart vihdoin kohotti äänensä: -- Minä olen vanha mies, eikä
minua kummastuta nähdessäni, kuinka helposti ihmismieli muuttuu; jo
ennenkin olen minä nähnyt monen isännän, joka oli iloinen lausuessaan
vierasta tervetulleeksi, mutta vieläkin iloisempi hänestä päästessänsä.
Sentähden, ruhtinas, lausuos meille ennen kaikkia: onko tuo vieras
sankari rikkonut kotirauhan, tahi loukannut sinun kunniaasi, tahi
ovatko hänen miehensä tehneet pahaa kansalle? Epäröiden vastasi
Answald-ruhtinas: -- Ei minulla ole minkäänmoista konnamaisuutta
valitettavana vieraani puolelta, mutta vallattomia ja omituisia hänen
sankarinsa ovat olennossansa, eikä se sovi yhteen meidän maamme
tapojen kanssa. -- Silloin nyökkäsi Isanbart harmaata päätänsä ja
lausui: -- Samaa olen minäkin huomannut, ollessani Irmfried-isäsi
kanssa vierailemassa Vandalein maassa. Mekin näytimme, sikäli kuin
muistan, vallattomilta ja omituisilta Vandalein silmissä. Meidän
isäntämme hymyilivät kuitenkin ystävällisesti tälle ja sovittelivat
riidat miesten välillä, milloin niitä ilmestyi; yhä pyysivät he meitä
viipymään kau'emmin, ja kun me vihdoin ratsastimme kotia, erkanivat
he meistä runsailla lahjoilla. Sentähden on minun ajatukseni, että
varovaisuus on isännälle tarpeen, ennenkuin hän ottaa vieraita vastaan
ja kohteliaisuus niin kau'an, kun nämät viipyvät hänen kattonsa alla.
Ja Rothari ryykäsi seisovallensa sekä puhui: -- Jokaisella kansalla
maailmassa on, minun ymmärrykseni mukaan se laki, että palkolliset
ovat isäntänsä omat. Se, ken ottaa vastaan isännän, ei voi myöskään
kieltää suojaa hänen seuralaisiltansa, joll'eivät muukalaiset itse
pahoilla töillänsä saata itseänsä turvattomiksi. Hyvinhän minä
ymmärrän, että nuot monet sankarit ovat suureksi rasitukseksi sinun
talollesi, ruhtinas, sillä miesten ja hevoisten luku on liian suuri
yhdelle talolle. Mutta kun he tulivat, vaadit sinä kunnian saada
nimenomaan yksinäsi majoittaa heidät. Jos heidät oltaisi jaettu
heidän syntyperäisen arvonsa mukaan tilallisten taloihin, eivät he
olisi tulleet rasitukseksi kenellekään ja olisivat voineet ehtoisin
takkavalkean ääressä ilahuttaa monta kertomuksillaan vieraista maista.
-- Loukattuna vastasi ruhtinas: -- Minä en ole pyytänyt neuvottelua
vierailemisesta minun talossani, vaan kuninkaan käskystä, joka
ankarana meitä uhkaa. -- Silloin vastasi hänelle Bero, talonpoika:
-- Uhkaa, meitä, herra, muutakin kuin nuot parikymmentä muukalaista.
Kuningas etsii tilaisuutta saadakseen kymmenykset meidän karjastamme
ja lyhteistä meidän pelloillamme, mutta me huomaamme karjat ja pellot
ilman sitäkin käyvän liian pieniksi meidän tarpeitamme. Kaikki kylät
ovat täynänsä voimakasta nuorisoa; tämä vaatii alaa uusien kartanojen,
peltojen niittyjen ja laitumien raivaamiselle. Kuka tulee antamaan
kaiken tämän? Kaikki on jo jaettu ja rajapyykit pystytetyt, paimenet
valittavat tilanomistajien karjan karttuvan liian suureksi, ja
tammenterhojen vähenevän, kansa ja vielä enemmän ruhtinaat eivät tahdo
sallia metsää kaadettavan. Sentähden on monen miete, että se aika on
käsissä, jolloin meidän kansamme taaskin täytyy sijoittaa asuntonsa
maan rajojen ulkopuolelle samoinkuin meidän isäimme ja esi-isäimme
aikoina. Ja me kyselemme kylissä: missä on maan päällä asumatointa
maata tehdäksemme uutisviljelyksiä? Näin vallitsee tyytymättömyys
kansassa, ja meidän nuoret miehemme tulevat seuraamaan sitä, joka
tarjoaa heille peltomaata, vaikkapa se sitte olisi kuningaskin. Tätä
sanon minä varoittaakseni, sillä isoisten saaliinhimo on vaarallinen,
kun he tahtovat houkutella puolellensa kansan aseet. Siitä huolimatta
en minä neuvo meitä jättämään muukalaisia kuninkaan valtaan. Jos hän
tahtoo ottaa heitä väkivallalla, koettakoonpa. Minuakin suututtaa
ajatellessani, että kuninkaan miehet tulevat viemään pois minun karjani
ja polttamaan minun latoni, mutta meidän oikeuksistamme en minä luovu,
ja kukin pitäisi sen häpeällisenä, jos me ajaisimme vieraamme talven
selkään. Ja ennen tahdon minä menettää itseni ja taloni, ennenkuin
pelvosta rikkoa lupausta, jonka me heille olemme antaneet. Taaskin
ryykäsi Rothari seisovallensa, löi voimakkaasti kättä talonpojan
kanssa ja huudahti: -- Niin puhuu kunnon talonpoika, kuunnelkaat hänen
sanojansa.

Vihdoin rupesi Albvin'kin puhumaan viekkaalla katsannolla: -- Siihen,
mitä tuo vapaasukuinen mies on sanonut yhdyn minäkin. Minä neuvon meitä
pitämään valamme, vaikka se kentiesi kävisi meille tukalaksikin, jos
meidän vieraamme sitä vaativat ja anovat meidän suojelustamme. Jos
he taas vapaaehtoisesti tahtovat lähteä pois, niin auttakaamme heitä
lahjoilla ja antimilla, jotta he rauhassa pääsisivät, minne heidän
mielensä tekee. Mutta kuninkaan käsiin me emme heitä jätä ilman heidän
vapaata tahtoansa.

Tähän yhtyi useammat mielellänsä, ruhtinas ja Sintramkin. Mutta Rothari
huudahti äkäisesti. -- Te tahdotte tehdä kuin kettu tytön kanssa,
kun se lausui tälle: otanpas kanasi, mutta minä en pyydä mitään. Ja
Isanbart vastasi: -- Kuinka tahdotte te heittää vieraan niskoille sitä
edesvastausta, joka on tuleva teidän ja teidän lastenne niskoille? Kuka
voi kehua sitä isäntää, joka kerjää vieraansa jalomielisyyttä.

Näin riitelivät miehet keskenänsä ja mielipiteet jäivät erilaisiksi.

Sill'aikaa lauloi Hildebrand pihassa korkealla äänellä metsästäjien
tervehdyslaulua ja puhalsi suurella torvella metsästystoverit kokoon.
Keihäällä ja jousipyssyllä varustettuina ja metsäkoirat kaulittuna
riensivät Thüringiläiset ulos portista; Vandalit, joilla ei ollut
koiria, tulivat varustettuina rautakeihäillä, luusta tehdyillä
jousipyssyillä ja nuijilla. Hildebrand eroitti metsästäjät kahteen
joukkoon, talonväkeen ja vieraisiin, ja talonpojat jakoi hän
heidän kesken. Metsästäjät rukoilivat hiljaa sopertaen onnellista
metsästysretkeä, sitten kääntyi Berthar metsästysretken johtajan
puoleen ja lausui: -- Huono onni tulee sinun vieraillasi olemaan ilman
koiritta liukkaalla maalla, pidä kumminkin sinä, urho, joka tunnet
otusten polut, huolta, ett'ei minun osastoni suotta polje lunta, sillä
rivakkakin jalka ei voi koskaan saavuttaa otusta, missä sitä ei ole.
Monta kertaa olet sinä johtanut meitä väärään, kau'aksi villihärjän
poluilta; suvaitse tänään pitää huolta, ett'emme joudu naapureimme
pilkan alaisiksi.

Se, keltä puuttuu onnea ja taitavuutta, pilkkaa uhittajaa, -- vastasi
Hildebrand, -- sinä valitat syyttä, minä olen jakanut oikein. Torvi
helisi, koirat tempoivat vitjojansa ja ilomieliä lähtivät metsästäjät
liikkeelle ja tervehtivät vaimoja, jotka portilta katselivat heidän
lähtöänsä. Kun Vandalit kulkivat Irmgardin ohitse, nostivat he äkkiä
riemuhuudon ja antoivat aseensa vajota sekä notkistivat polvensa hänen
edessänsä. Ingokin lähestyi häntä syrjästä.

Sinäkö urho yksinäsi et kuultele metsästyslaulua? -- kysyi Irmgard.

-- Muutkin kun minä jäävät kotia, -- lausui Ingo osoittaen kädellänsä
saliin.

-- Älä epäile heidän uskollisuuttansa, -- pyysi Irmgard. -- Jos sinä
menet urhojesi kanssa, on meillä vähemmän pelkoa, että taaskin syttyisi
riita heidän ja meidän miestemme välillä. Täten kehoitti häntä juuri
se, jota hän rakasti, ottamaan osaa metsästykseen, joka tuotti niin
paljon murhetta monelle.

Ingo varustiihe joutuisasti metsästysretkelle ja riensi tovereinsa
jäljestä; hän saavutti heidät jo ennenkuin he olivat hajoutuneet, ja
hänen miehensä tervehtivät häntä riemuhuudoilla; lähellä olijatkin
ihastuivat hänen tulostansa, ja hyvänä sovussa kulkivat kaikki
metsään. Hildebrand neuvoi tietä, ja kylän nuorukaisten johtamana
katosi joukko toisensa perään laaksoihin ja metsän puiden väliin.
Pian kuului kaukaa ajomiesten kopisteleminen puun runkoja vastaan,
koirain haukuntaa, ja välistä raikas torvenhelähdys. Tällä kertaa
oli Vandaleilla parhain metsästysonni, he pääsivät huomaamatta erään
villihärkälauman kimppuun ja niiden joukossa sen uljaan sonnin,
josta jo talossa oltiin mainittu, ja heille onnistui ajaa lauma
kukkulalta ales laaksoon, missä lumikinokset estivät noita kömpelöitä
eläimiä juoksemasta. Siellä ahdistivat miehet ylhäältä päin noita
jättiläissuuria villihärkiä, he tunkivat ne ales laaksoon kukkuloiden
reunoilta kimakoiden metsästyshuutojen kaikuessa ja ampuen nuoliansa
sekä heittäen keihäitänsä. Ja heille onnistui tappaa eläimet;
ainoastansa yksi eläinten johtajista, muuan suuri hirviö, murtausi
itsensä heidän käsistänsä aukeammalle paikalle. Silloin heitti Ingo
raskaan keihäänsä sen jälkeen, ja verivirta pulppuili sattumakohdalta.
-- Se on saanut kylläksi, -- huudahti Ingo, ja toisten riemuhuudot
olivat vastauksena hänen sanoillensa. Mutta tuo jättiläiseläin
taisteli itsensä ylöspäin metsään asti ja aimo harppauksilla seurasi
Ingo perästä keihäättä ja heilutellen puukkoansa. Taaskin heittäysi
eläin syvään laaksoon, laahaten keihästä mukanansa, ja Ingon
rynnätessä eteenpäin, kukkulalle päästäkseen edelle lumettomalla
olaalla, kuuli hän alhaaltapäin koirien haukunnan, metsästyshuutoja
ja torventoitotusta, ja kun hän riensi laaksoon, näki hän eläimen
kaatuneena maahan, Theodulf'in keihäs ruumiissansa, ja Theodulf seisoi
itse eläimen päällä ja antoi metsätorven ilmoittaa voittoansa. --
Minun on otus metsästyssääntöjen mukaan, -- huudahti Ingo ja hyppäsi
tapetun eläimen päälle, -- minun keihääni antoi sille kuolemaniskun.
-- Kumpaisetkin miehet seisoivat vastakkain otuksen päällä ja tulinen
viha hehkui kumpaisenkin silmistä. -- Minun on ase ja minun on sonni,
-- huudahti Theodulf. Silloin tempasi Ingo hänen keihäänsä eläimen
ruumiista ja lingoitti sen kau'aksi pois, jotta se jäi riippumaan
erääsen männyn oksaan. Theodulf kiristeli hampaitansa raivossaan,
hetkisen näytti siltä, kuin olisi hänellä ollut halu koetella voimiansa
Ingon kanssa nyrkkitaistelussa, mutta tämän uljas ryhti saattoi hänet
hämille; hän vetäysi takaperin ja uhitti koirat Ingon kimppuun. Ulvoen
syöksivät nuot hurjat eläimet urhon päälle, suotta huusi Hildebrand: --
Voi! -- Ingo tappoi raivoisimman näistä puukollansa, mutta Vandalitkin
juoksivat pelastamaan kuningastansa hädästä ja työnsivät keihäänsä
koiriin. -- Metsästys on nyt lopussa, -- huudahti Berthar käskevällä
äänellä, -- nyt alkaa toinen leikki; se konna, joka on uhittanut
koirat meidän kuninkaamme kimppuun, ei tule näkemään huomispäivän
aurinkoa. Tänään olemme olleet koirantappajia, joiksi sinä meitä
nimitit, ja viimeinen koira, jonka me tapamme olet sinä. -- Hän kohotti
nuijan heittääksensä, mutta rautakouralla tempasi Ingo häntä kiinni
käsivarresta: Älköön kukaan rohjetko ryhtyä häneen, se mies on minun
miekkaani varten. Mutta sinä, Hildebrand, kutsu ratkaisijat tekemään
oikeutta tässä metsästysasiassa, päättäkäätte minun oikeudestani
tässä paikalla verijäljen tuntuessa ja tapetun otuksen vieressä.
Molempikin puolue valitsivat kukin joukostansa miehen, nämät valitsivat
kolmannen. Ratkaisijat tutkivat haavat, seuraisivat verijälkiä siihen
paikkaan asti, missä Ingon keihäs oli sattunut sonniin. Sitte tulivat
he takasin, neuvottelivat keskenänsä ja lausuivat päätöksensä. --
Ingo-urholle tulee saalis. -- Hirveä hymyily kuvautui kuninkaan
kasvoille, ja hän kääntyi sonniin seljin. -- Minun neuvoni on, --
lausui Hildebrand synkällä katsannolla, -- etteivät molemmat joukot
yht'aikaa mene taloon; jos te, urho, suvaitsette, niin menkää edellä.

-- Teillä on pieni taakka, -- vastasi Berthar, -- minun toverillani
taitaa olla tekemistä saaliin kotiinlaahaamisessa metsästä. Siitä
huolimatta en luule meidän jäävän osattomaksi metsästyksen tuottamasta
kunniasta, sillä tästä metsästyksestä taidetaan kyllä tulla puhumaan
pitemmältäkin maassa. -- Vaitonaisina menivät Answald-ruhtinaan miehet
kartanoa kohti, ainoastansa Theodulf puhui korskealla tavallansa,
hillitäksensä sanoilla sitä raivoa, joka hänessä riehui; metsästys
huudotta kulkivat he pihaan, ja Hildebrand riensi ruhtinaan puheille.
-- Oli pimeä, kun tuo voitolle päässyt joukko tuli saaliinensa. --
Puhaltakaa riemusäveleitä, -- huudahti Berthar, -- kuten sopii näin
runsaan saaliin saatua. Riemusävelet kaikuivat, mutta ei kukaan
avannut pihan porttia, ja Wolfin täytyi juosta työntämään pois sen
poikkipuolin olevan salvan. Vandalit laskivat saaliin ruhtinaan huoneen
edustalle, erkanivat tervehtien Thüringin talonpojista ja kokoontuivat
hiljaisuudessa majaansa.

Kartanolla oli pimeä ja talvimyrsky vinkui kattojen harjalta, mutta
kaikissa huoneissa ja salissa kuului kuiskaavien äänien suhinaa.




6.

Jäähyväiset.


Hämärässä seuraavana aamuna meni Ingo miestensä Bertharin ja Wolfin
kanssa kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta, jota taistelua
aurinko ei saa katsella. Heidän jalkoinsa alla narisi lumi, yötuuli
vinkui heidän korvissansa ja tuprutteli lumipilviä vuorilta ales
laaksohon; musta pilven hattara peitti taivaanvalon, ainoastansa
kuolon henget vallitsivat maan päällä; ne kirkuivat tuulessa, ne
kahisivat alastomissa puissa ja hölisivät hyisessä vedessä lauluansa,
että kahdesta valansa tehneestä vuorovieraasta toinen erkanisi päivän
valosta astuaksensa alas usvien kylmään maahan. Berthar osoitti
äänetöinnä hämärään, kolme miestä seisoivat puron toisella puolella,
ne olivat Theodulf seuralaisinensa, Sintramin ja Aginon kanssa. --
Heidän jalkansa olivat nopeammat, -- sanoi Ingo pahoilla mielin,
-- heitä me kehukaamme, jotka ensiksi kääntävät selkänsä usvaista
ketoa kohti. -- Heidän edessänsä oli taistelutanner, hiekkainen
saari ohuella lumipeitolla ja kummaltakin puolen virtaavan veden
ympäröimä. Taisteluun kutsutut todistajat tervehtivät ääneti toisiansa
puron yli, sitten menivät he rantavierulla olevien halavien luokse,
leikkasivat niistä paksuja oksia ja kuorivat ne puukoillansa.
Tämän jälkeen juoksivat Berthar ja Sintram veteen, kumpikin
ennättivät yht'aikaa kuivalle maalle ja rajoittivat taistelupaikan
valkoisilla kepeillä. Sitte menivät he kumpikin eri niemekkeesensä
saarta, toinen myötä- toinen vastavirtaan päin, ja viittasivat
kädellään taistelijallensa. Taistelijat notkistivat polvensa
suojelusjumalillensa, sopersivat rukoillen apua taistelussa, sitte
kahlasivat he vettä myöten toistensa luokse. Todistajat siirtyivät
takasin puron yli, ja kumpikin verivihollinen syöksi toistansa vastaan
kilvettä, kypärillä ja panssaripaidalla, sekä paljastetulla miekalla.
Teräs kalskahti terästä vastaan, heidän ympärillänsä vinkui tuuli
ja hyinen vesi hölisi. Tämä oli kova sankari-ottelu, eikä Theodulf
näyttäinyt ansaitsemattomaksi sitä mainetta, jonka hän sotatovereinsa
keskuudessa oli saavuttanut. Hetkisen kesti taistelu, joka niin pian
johtaa kuolemaan, ja levottomuudella katseli Berthar aamuruskoa, päivän
ennustajaa. Silloin horjui Theodulf eräästä aimo iskusta, ja taaskin
juoksi Ingo hänen jäljessänsä ja tapasi voimakkaalla miekanlyönnillä
häntä päähän rautakypärin läpi, että verivirta pulppueli esiin ja
ruhtinaan soturi kaatui seljällensä lumelle. Ingo ryntäsi hänen
kimppuunsa ja kohotti miekkansa, lävistääksensä sen kärjellä hänen
kurkkunsa. Samassa silmänräpäyksessä tunki ensimäinen auringonsäde
kukkuloiden yli, sen punainen valo sattui haavoitetun miehen kasvoille,
Sintram unohti tuskissansa käsketyn äänettömyyden ja huusi puron yli:
-- Säästä häntä, aurinko näkee sen. -- Auringon säteen nähtyänsä
ja kuultuansa huudon heltyi voittajan kiukustunut sydän, hän veti
miekkansa takasin ja lausui. -- Päivän kuningatar älköön nähkö minun
lävistävän vuorovieraani soturia. Elä, jos voit, -- ja hän kääntyi
pois. Theodulf mutisi maassa, pudistaen hänelle nyrkkiänsä: -- Tästä
minä en tule sinua kiittämään. Mutta Ingo juoksi hyistä vettä myöten
rannalle ja käänsi selkänsä saarelle sekä kaatuneelle, jolloin Berthar
nuhdellen lausui: -- Ensimäisen kerran oli minun kuninkaani saita, kun
oli kysymys maksaa viholliselle matkarahoja usvien maahan.

-- Minä en paljon pelkää sen miehen kostoa, joka on maannut minun
miekkani alla, -- vastasi Ingo. -- Ääneti seurasivat häntä hänen
miehensä, sill'aikaa kuin sen toisen auttajat menivät veden yli ja
alkoivat puuhailla haavoitetun miehen sotapuvun kanssa.

Vieras-salin edustalla seisoivat Vandalit aseilla varustettuna
joukkona; heidän riemuhuutojansa, nähdessään kuninkaansa palajavan
saaressa käynnistänsä, tukahdutti Berthar. Pihaan kerääntyi ruhtinaan
miehet ja liittolaiset kolkkoina odottamaan, kunnes Sintramin
suruhuudot kuuluivat ja hänen takanansa kantoivat kaksi soturia
kaatunutta urhoa paarilla pihaan. Kun paari oli laskettu ales
vaimojen asunnon edustalle, syöksi ruhtinatar ulos, heitti itsensä
korkea-äänisesti parkaisten sukulaisensa viereen ja ojensi rukoillen
käsivartensa puolisoansa kohti. Sen syvän äänettömyyden sijaan, joka
ennen oli pihassa vallinnut, seurasi nyt hirveä levottomuus, hälinä
ja kostonhuudot; naapurit, kansan päämiehet riensivät ympäri yhden
joukon luota toisen luokse rauhoittamaan näitä, mutta hekin ajattelivat
murheella, että nyt oli tuli sytytetty, jota viisaat neuvot tuskin
saisivat sammumaan.

Ensimäinen, joka joutui ahdistuksen alaiseksi oli Wolf. Kun hän
lähestyi entisiä toveriansa, jotka tiheässä ryhmässä seisoivat sen
huoneen edustalla, missä haavoitettu makasi, katselivat he häntä
karsain silmin sekä käänsivät hänelle selkänsä ja Agino lausui: --
Se, joka on ollut riidassa meidän toverimme kanssa, on eronnut meidän
joukostamme, ja jos tahdot viimeisen kerran saada minulta hyvän neuvon,
niin väistä meidän läsnäoloamme, ett'ei kylmä rauta palkitsisi sinua
petoksestasi.

-- Te teette häpeällisesti toverianne kohtaan, -- vastasi Wolf
kiivaasti, -- rehellisesti olen minä käyttäinnyt vannottuani valan,
jota te sillä kertaa kaikki ylistitte; kuinka voin minä jättää herrani
hengenhädässänsä veden ja aron välillä? -- Jos sinä olit hänen
seuralaisensa vaarassa, -- vastasi toinen, -- niin piilolta itsesi
hänen huoneesensa ja juo muukalaisten kanssa sitä simaa, jota hän
sinulle kaataa; sillä vastenmielinen on meille sinun nimesi, ja sinun
muistosi tulee katoamaan meidän joukostamme.

Hildebrand'kin lähestyi häntä ja sanoi vakaisesti: -- Minä olen
tuntenut sinut lapsesta saakka ja mielelläni tahtoisin minä auttaa
sinua, jos voisin, mutta vanha sananparsi lausuu: "missä isäntä
kompastuu, siinä kaatuu palvelija." Vaikka Answald-ruhtinas olisikin
sinulle suosiollinen, ei hän voi suojella sinua talonväen vihalta. Ken
tiesi voin minä taivuttaa häntä päästämään sinut valastasi; lähde
silloin miekkoinesi maailmaan ja etsi onneasi vieraassa maassa.

Wolf meni syrjään piha-aitauksen luokse ja salasi hehkuvat kasvonsa
tovereinsa silmiltä.

-- Onko sinun matkakamsusi niin raskaat, että sinä itket kuin
lapsi, joka pelkää matkustamista? -- kysyi eräs naisen ääni hänen
vieressänsä. Wolf vastasi katkerasti: -- Että sinäkin, Frida, pilkkaat
minua, on pahempi kuin kaikki muu, sillä sinun takiasi iloitsin minä
hovipalveluksestani.

-- On kait muitakin hoveja kuin tämä sali, joka on syrjässä urhojen
teiltä, missä sotilas kentiesi helpommin voittaa herransa suosion ja
kentiesi tavaraakin ja tiluksia, jotta hän voi ottaa itsellensä vaimon.
Minusta ei ole sellainen urhojen kokouspaikka mieluinen, jossa naisella
on ylivalta.

-- Sinä neuvot minua lähtemään, -- vastasi Wolf nähtävällä
hämmästyksellä, -- ja kuitenkin jäät sinä itse tänne.

-- Minä olen syntynyt pyörittämään värttinätä ja minun täytyy varrota,
kunnes joku mies nostaa minut ratsunsa selkään ja vie minut kotiansa.
Mutta iljettävältä näyttää minusta sellainen isäntäväki, joka ensin
avaa sylinsä vieraalle ja sitten on pahoillaan hänen läsnäolostansa.
Nouse hevosesi selkään, ratsasta rohkeasti aron poikki ja etsi
itsellesi uskollisempi isäntä.

-- Sinä olet harvoin ollut minulle ystävällinen, Frida; mutta sittenkin
tuntuu minusta raskaalta jättää sinut tänne talon miesten joukkoon, --
sanoi tuo rehellinen Wolf.

-- Kentiesi minäkin kerta jätän tämän talon, -- lausui Frida uljaasti.
-- Ja jos minä joskus olen ollut tyly sinua vastaan, Wolf, niin tiedä
että minä vihaan noita hölmöjä tuolla, sittenkun ne hylkäsivät sinut
toveruudestansa. -- Frida katsoi ystävällisesti häneen ja katosi, ja
Wolf meni lohdutettuna muukalaisten asuntoon.

-- Mistä nuot uljaat miehet tuolla keskenänsä kuiskaavat? -- kysyi
häneltä Berthar tiedustellen.

-- He ovat hyljänneet minut, -- vastasi Wolf kolkosti, -- siitä syystä,
että minä olin Ingo-kuninkaan mukana saarella käydessä.

-- Ja mitä sinä, nuori Thüringiläinen, nyt aijot?

-- Minä olen vannonut sinun herrallesi uskollisuutta, -- vastasi Wolf.
Berthar tarttui hänen käteensä.

-- Niin puhuu rehellinen mies. Aina olet sinä ollut minulle mieleen,
sillä sinä olet ollut uskollinen palveluksessa ja käyttänyt itsesi
hyvin minun sotakumppaneitani kohtaan. Nyt tahdon minä, mikäli minun
voimassani on, pitää huolta siitä, ett'ei sinun tarvitse katua
päätöstäsi. Pysy aluksi erossa meistä ja seurustele Isanbart-sankarin
kanssa, jotta hän ottaisi sinut suojelukseensa ja puolustamallansa
auttaisi sinua pääsemään vapaaksi sitä valasta, joka sitoo sinut
ruhtinaasen. Tule sitte meidän luoksemme. Jumalat eivät ole suoneet
minulle poikaa, ja sinua tahdon minä pitää omana verenäni. Viimeisen
juomani tahdon jakaa sinun kanssasi, ja viimeinen miekaniskuni
tapahtukoon sinun rinnallasi. Ole tervetullut meidän joukkoomme
samoelemaan ympäri maailmaa, voittamaan saalista ja saamaan
autuaallisen lopun taistelussa.

Mutta Irmgard'kin sai tuta tämänaamuisen onnettomuuden seurauksia.
-- Missä meidän tyttäremme on? -- kysyi ruhtinas haavoitetun vuoteen
vieressä; -- tulkoon hän auttamaan äitiään parantamistaidollansa.

Hiljaisella äänellä, ett'ei kukaan sitä kuulisi, vastasi vihastunut
ruhtinatar: -- Hän kieltäytyy uppiniskaisesti lähestymästä tätä
vuodetta. -- Answald-ruhtinas meni kiivaasti Irmgardin huoneesen;
neitsyen poski oli kalpea, mutta hänen silmänsä eivät väistäneet isänsä
vihaisia silmäyksiä. -- Sulhaisesi vuoteen vieressä on sinun paikkasi,
sinä kylmäkiskoinen! -- huusi tämä hänelle.

-- Minä vihaisin itseäni, jos minä olisin luvannut elämäni hänelle, --
vastasi Irmgard tyynesti.

-- Isäsi on tehnyt sen sinun sijassasi, ja vaikkapa en sitä olisi
tehnytkään, on hän kuitenkin sinun sukulaisesi ja minun asekumppalini.
Pidätkö sinä niin vähän lukua siitä, mitä säädyllisyys sinulta vaatii?

-- Minäkin, isäni, muistan, mitä sinun tyttäresi tulee tehdä. Hän,
joka makaa hyvin ansaitun iskun tapaamana, on uhittanut koirat meidän
vieraamme kimppuun. Jos minä olen tämän talon tytär, on sairas
tästälähin minulle vieras ja vihollinen.

-- Sinä puhut kuin mieletöin. Hyvin tiedän minä sen hupsun toiveen,
joka sinun mieltäsi on varannut. Liian kau'an olen minä suvainnut tätä
sietämätöintä uppiniskaisuutta.

-- Hän nosti kätensä tytärtänsä vastaan. -- Tapa minut, isä, -- lausui
Irmgard, -- siihen on sinulla valta, mutta omilla jaloillani en minä
koskaan mene sen tylyn miehen vuoteen viereen.

-- Taikka sinä nyt olet kuinkakin uppiniskainen, -- ärjyi ruhtinas
vimmastuneena, -- täytyy sinun kuitenkin taipua pakosta. Minä menen
johtamaan pois sen lähteen, joka tuo tämän surkeuden minun talooni.
Mutta sinun pitää elämäsi yksinäisyydessä kuin vanki, kunnes sinun
röyhkeä mielesi on kukistettu. -- Uhkaavana astui hän huoneesta ja meni
pihan poikki salin liedelle. Sinne kokoontuivat myöskin liittokunnan
miehet, ja sinne saattoivat kaksi kansan päämiestä Ingonkin.

Ruhtinaan kasvot leimusivat vihasta ja hänen äänensä vapisi, kun hän
liedellänsä alkoi puhua kokoontuneille: -- Sinä, Ingo, Ingbertin poika,
olet antanut kuolettavan haavan minun aseenkantajalleni, Theodulf'ille,
joka on yksi kansan jalosukuisista, minun puolisoni heimolainen ja se
poika, jolle minä olen luvannut antaa tyttäreni puolisoksi; sinä olet
vahingoittanut hänen henkeänsä ja ruumistansa salaisessa taistelussa,
jota aurinko vihaa; sinä olet häväissyt minun kunniaani, loukannut
vuorovieraisuuden lakeja, rikkonut valasi, sentähden kiellän minä
sinulta tästä hetkestä turvaa minun huoneessani ja talossani, minä
rikon sen liiton, joka muinoin yhdisti meidän isämme, minä sammutan
tulen siitä liedestä, joka sinua vielä lämmittää ja heitän pois veden,
jonka yli me lupaisimme toisillemme vuorovieraisuuden rauhaa. -- Hän
nosti ylös kattilan ja valoi sen sisällön valkeaan, että valkoinen
höyry sihisten levisi ympäri salia.

Mutta Ingo vastasi: -- Minun kunniani oli kurjasti loukattuna ja
itsepuolustuksen työn minä tein, kuten jokaisen täytyy, joka ei tahdo
elää ylenkatsottuna kansan keskuudessa. Sinun vieraanvaraista liettäsi
minä muistin silloin, kun se ilkeä mies makasi minun miekkani alla, ja
minä vedin sen karjan takasin. Siitä hyvästä, jota minä olen nauttinut
sinun kattosi alla, kiitän minä sinua vielä erotessammekin; siitä
pahasta, jota sinä ja sinun sukusi tästälähin aikovat minulle tehdä,
osaan minä kyllä suojella itseäni. Samoinkuin sinä sammutat sen liekin,
joka vieraanvaraisesti on minulle suonut valoa, heitän minäkin sen
vuorovieraisuuden merkin, jonka isäsi jätti minun isälleni, liedessä
oleviin, kylmiin hiiliin; minä irroitan itseni siitä valasta, joka
sitoi minua tällä; vieraana tulin minä ja vieraana lähden minä täältä;
jumalien, noiden valamme korkeiden todistajien, edessä valitan minä
sitä vääryydestä, jota sinä teet minua ja minun sukuani vastaan, ja
heidän siunaustansa rukoilen minä jokaiselle, joka tässä talossa ja
tässä maassa on ystävällistä mieltä minua kohtaan. -- Hän kääntyi
mennäksensä pois, vaan silloin nousi Isanbart seisovallensa ja lausui:
-- Jos sinä itse puolustuksesi takia olet tehnyt vihamieheksesi meidän
ruhtinaamme, jota me kunnioitamme, et sinä sillä ole tehnyt itseäsi
kansan vihatuksi, joka meidän suumme kautta on luvannut sinulle turvaa.
Jos tahdot varrota, kunnes kansa on lausunut tuomiona sinun riidassasi
Answald-ruhtinaan kanssa, olet tervetullut tämän vanhan miehen taloon
ja liedelle, joka muinoin on seisonut sodassa sinun isäsi rinnalla.

Ingo lähestyi vanhusta ja kumarsi syvään hänelle: -- Laske kätesi
siunaten minun pääni päälle, isä, ennenkuin minä lähden täältä. Sillä
häpeällistä olisi minulle kau'emmin viipyminen kihlakunnassa ja
eripuraisuuksien herättäminen kylissä. Sinun uskollisuuttasi tulen minä
kuitenkin muistamaan niin kauan, kuin elän.

Ukko laski ääneti kätensä hänen päänsä päälle, ja sitten astui Ingo
ulos kynnyksestä. Vihalla ja levottomuudella näki ruhtinas osan
liittolaisistansa nousevan ylös saattamaan poismenevää. Isanbart
tarjosi hänelle kätensä ja vei hänet muiden seuraamana talon
sotilasparven läpi, joka aseissansa ja uhkaavilla liikkeillä tunkeili
oven eteen; näiden vastapäätä odottivat Vandalit hevoisensa seljässä,
valmiit lähtemään ja, jos olisi tarvis, taistelemaankin. Mutta
kunnioitus päämiehiä kohtaan hillitsi nuorempien vihaa; Ingo hyppäsi
ratsullensa, jonka Berthar hänelle talutti, heitti vielä kerran pitkän
silmäyksen takasin taloon ja ratsasti sitten ulos portista miestensä
seuraamana. Kun talon soturit huusivat uhkasanoja heidän jälkeensä,
käski Isanbart'in vihainen ääni vaitioloa. Mutta ruhtinas istui ääneti
raskaissa ajatuksissansa sammuneen lieden ääressä.

Hevoisen kavion kopsetta routaisessa maassa kuului poismenevien
jäljestä, ja Bero ohjasi hevoisensa Ingon rinnalle; hetken
ratsastettuansa tämän vieressä, lausui hän: -- Minäpä johdin sinun
miehesi luoksesi, ja tänään haluaisin minä antaa todistuksen
hyväntahtoisuudestani; kylä, jossa minä asun, on sinun tiesi varrella;
suvaitse, urho, poiketa luokseni ja maistaa talonpoikaisruokaa.

-- Minä kehoitan sinua, kuningas, -- lausui Berthar, -- käyttämään
hyväksesi tämän miehen tarjousta; sillä minä olen huomannut hänet
hyväntahtoiseksi ja viisaaksi neuvoissa.

-- Sinä et ole ainoa heimostasi, jolla on ollut rehelliset aikomukset
meitä kohtaan, ollessamme ruhtinaan talossa, -- vastasi Ingo
alakuloisesti hymyillen. Ja urhot päättivät mennä vieraisille, jonka
jälkeen Bero tyytyväisenä ohjasi ratsunsa eräälle syrjätielle.

Häntä seurasi Rothari korkea-äänisillä tervehdyshuudoilla. -- Teidän
ensimäinen olinpaikkanne olkoon minun talossani, -- huudahti tuo turpea
mies ja ojensi kätensä hevoisen seljästä pudistaaksensa kättään monen
kanssa. -- Heitä huolet jälkeesi, urho, äläkä pidä vihaa meille muille
sentähden, että sinä erosit epäsovussa yhdestä. -- Ja ratsastaen Ingon
rinnalla jatkoi hän avosydämisemmin: -- Meidänkin kihlakunnassamme
tulee moni kummeksimaan sitä, ett'ei sinun miekkasi, suonut tuolle
riitelijälle viimeistä kunniapalvelusta, sillä tällä miehellä ja hänen
suvullansa on vihamiehiä kansassa syystä, että he ovat kohtuuttomia, ja
minä olen yksi noista. -- Sitten ratsasti hän, lohdutellen sanoilla,
vieraiden joukossa, huiskutteli väliin keihästänsä ilmassa ja kertoi
lystillisiä seikkailuja, kunnes hän sai kuuntelevat muukalaisetkin
nauramaan.

Kun seuraavana aamuna ensimäinen sarastus tunki Irmgardin hämärään
huoneesen, nousi neitsyt hiljaa vuoteeltaan, jott'ei hän herättäisi
nukkuvaa palvelijatarta, ja lausui itseksensä: -- Minä uneksin tuolla
metsäpuron luona olevan jonkun, joka minua vartoo. Jään peittäminä on
tuon juoksevan puron rannat, honganvesa, joka tarttui kiinni meidän
maahamme, on irtautunut ja nyt ajelehtelee se veden mukana ales
laaksoon päin hyyhmän ja kivien välitse, enkä minä saa nähdä sitä
enään milloinkaan. En tiedä, mitä minä tästälähin enään elämässä tulen
rakastamaan, kun hän on lähtenyt meiltä. -- Hän heitti tumman viitan
pukunsa yli, avasi hiljaa oven ja kävi tyhjän pihan poikki. Kuka auttaa
minua siirtämään salvan portista? -- sanoi hän, ehdittyänsä sinne,
mutta koskettaessansa porttia, huomasi hän salvan puuvaajan olevan
poissysättynä. Hän meni ulos portista ja riensi lumen läpi vuorta kohti
sille paikalle, jossa hän jo kerran ennenkin oli kohdannut lemmittynsä.
Mutta päästyänsä lähemmäksi ja huomattuansa hämärässä pitkävartaloisen
henkilön, säikähtyi hän ja pidätti askeleitansa. Silloin riensi Ingo
häntä vastaan. -- Minä luotin tapaavani sinut täällä, -- sanoi hän, --
aavistus ajoi minua yön läpi nopeajalkaisella ratsullani.

-- Kuningas ratsastaa vihamiesten läheisyydessä, -- vastasi Irmgard,
-- koska minun sukuni rikkoi uskollisuutensa häntä kohtaan. Katkera on
minusta se ajatus, kiusallista on minusta elämä. Sillä sinäkin tulet
vihastumaan meihin, kun sinä hädässä ollessasi muistelet minun isieni
huonetta.

-- Sinua minä ajattelen, missä ikänänsä ollenkin, -- lausui Ingo, --
sinulta toivon minä koko elämäni onnea. Sinä olet minusta rakkahin,
ja reipas on sinun mielesi, sentähden lasken minä nyt sinun käteesi
ne langat, joista naispappi sanoi minun kohtaloni riippuvan. -- Hän
tarjosi Irmgardille pienen saukonnahkaisen laukun, jossa riippui vankat
remelit. Irmgard katsahti arasti lahjaan. -- Siinä on lohikärmeen
taika, -- jatkoi Ingo hiljaa, -- Romalaisten voitto, kuten meidän
soturit luulevat, ja minunkin kohtaloni. Romalainen on tuhlannut kultaa
kuninkaanlinnassa; mahdollista on, että kuninkaan miehet aikaansaavat
minulle onnettomuutta. Jos he tappavat minut, ei Romalaiset sittenkään
tule saamaan takasin sitä, joka kansan puheen mukaan tuottaa heille
voiton. Talleta siis purppurakangas minun varaltani, kunnes minä
vaadin sen sinulta takasin; mutta jos minun viholliseni onnistuvat
toimessansa, tuo tämä ihmeellinen kapine kummulle, jonka he kohottavat
minun haudalleni, ja kaiva se siellä niin syvään maahan, ett'ei se
koskaan tule muukalaisen käsiin.

Irmgard otti laukun ja piteli sitä kummallakin kädellänsä, jolloin
hänen kyyneleensä vierivät laukulle. Vieraaksi olet sinä tullut minun
isäni liedelle, minun vuoro-vieraanani pysyt sinä, Ingo, kuitenkin ja
sydämessäni tulet sinä aina olemaan. Tänne minä piiloitan, mitä sinä
olet minulle antanut, ja minä rukoilen kohtalon jumalia, että tämä
taikakapine tekisi minutkin osalliseksi sinun kohtalostasi. Jos olisin
syntynyt poikana, kuten minun vanhempani olivat toivoneet, saisin minä
nyt seurata sinua matkallasi. Mutta yksin täytyy minun istua suljetuin
suin ilottomassa kodissa, ja sinua minä ajattelen, jota ainoastansa
haukat, nuot kesyttömät linnut, saavat nähdä, lentäessänsä taivaan ja
maan välillä. Sillä rauhatta vaellat sinä, jalomielinen, vihollisen
maassa, tuulen suhistessa ja huurteen peittäessä maan.

-- Älä sure, kultani, -- pyysi Ingo, -- sillä minä en pelkää sitä,
että vihollinen voisi ottaa minun henkeni; jospa kylmä lumi minun
ympärilläni tuprueleekin, riemuitsee kuitenkin minun sydämeni, sillä
minä luotan sinuun, jota minä lemmin. Yöt ja päivät minä ajattelen,
miten voisin saada sinut omakseni.

-- Keneen isä vihastuu, ja ketä äiti vihaa, häntä lempii tytär, -- onko
tuskallisempaa oloa maailmassa, -- valitti Irmgard.

Silloin kietoi Ingo käsivartensa Irmgardin ympärille ja lausui
hellästi: -- Salaa lempesi muilta, samoinkuin puu salaa voimansa
maahan, tulevata kevättä odottaessa. Nyt meitä ahdistaa Puhurin julma
voima, niityn vihannes on jo peittynyt valkoiseen lumivaippaan. Kanna
sinäkin, lemmittyni, jääkylmää taakkaasi. Kun urvut heilimöivät, ja
nurmi vihriöi, silmäile silloin kevät-aurinkoa ja kuultele, josko
kuulisit noiden villijoutsenten laulua, kun ne viiltävät ilmaa.

-- Minä vartoon ja odotan, -- vastasi Irmgard hiljaa, -- mutta myrskyn
raivotessa läheisyydessäsi, ajatellos silloin minun muistavani ja
kaipaavani sinua, ja kun ihanainen aurinko hymyilee sinulle, että
minä itken sinun tähtesi. -- Hän repi nauhan vaatteistansa ja solmisi
sen hänen käsivartensa ympärille. -- Näin sidon minä sinut itseheni,
tietääksesi sinun olevasi minun omani samoinkuin minä olen sinun. --
Ja hän kietoi käsivartensa hänen kaulallensa ja piti häntä kovasti
puristettuna rintaansa vasten.

Läheisyydessä kuului petolinnun ilkeä rääkyntä. -- Vartija muistuttaa
meille, että sinun on luopuminen minusta, -- sanoi Ingo. -- Siunaa
minua, Irmgard, jotta minun matkani tulisi onnelliseksi minulle ja
sinulle. -- Hän kumarsi päänsä, Irmgardin pitäessänsä ylhäällä käsiänsä
sekä liikuttaen sormiansa ja kuiskaten hänelle siunauksen. Sen jälkeen
puristi urho häntä vielä kerran sylihinsä eron hetken katkerimmilla
tuskilla ja syöksyi sitte honkametsään. Taaskin oli Irmgard yksinänsä,
vuori ja metsä lähellänsä, ja hänen ympärillänsä tuprusi lumipyry.

Varhain aamulla ratsastivat Vandalit ulos Rotharin talosta, näiden
joukossa Ingokin rohkaistuneella mielellä, vaikka hän oli vaiti, sillä
hänen ajatuksensa lensivät takasin ruhtinaan talossa olevan neitsyen
luokse. Puolipäivän aikana saapuivat he siihen kylään, missä Beron
kartano oli. Aurinko paistoi iloisesti valkoiseen lumipeitteeseen
ja jalavan latvassa kimalteli huurre. Kylää ympäröivän kaivannon
yli johtava silta oli koristettu vihriöivillä honganoksilla,
ja sen vieressä olevan vahtimajan luona seisoivat talonpojat
juhlapuvuissansa, etimäisenä Bero ja hänen kuusi poikaansa, rotevia
nuorukaisia jyhkeillä jäsenillä ja suurilla käsillä. Ja Bero sanoi:
-- Kihlakunnan rajalaisina asumme me sinun tiesi varrella ja me
aiomme pitää teidät lämpöisinä meidän kaislakattomme alla, kunnes
te ratsastatte vieraasen maahan. -- Ratsastajat astuivat riemulla
hevoisiltansa ja menivät kylään maanmiesten seurassa: -- Me jaamme
isännöitsemisen välillämme, -- jatkoi Bero, -- jotta kukin meidän
naapureistamme olisi tilaisuudessa kunnioittaa meidän vieraitamme ja,
jos noita nuoria miehiä haluttaa, voivat he aterian perästä meidän
omien nuorukaistemme kanssa viedä meidän nuoria tyttäriämme tanssimaan
avaraan tupaan tahi puhdistettuun luhtiin, kuten meillä on tapana.
-- Sitten tarttui hän itse Ingon hevosen ohjaksiin ja johti jaloja
vieraitansa portista sisään. Sill'aikaa kun hänen poikansa sitoivat
kiinni hevoiset ja jakelivat näille kauroja, menivät miehet tuvan
ovelle, jonka kynnyksellä Fridan äiti seisoi palvelijattarinensa,
odottaen muukalaisia, joille hän tarjosi päivettyneen kätensä.
Avaran etehisen tiivistetyllä savipermannolla oli katettu pöytä ynnä
puusta tehtyjä istuimia, ja tuolta peremmällä olevalta korkeammalta
paikalta kurkisteli sinisilmäisiä, valkotukkaisia lapsia, jotka ujoina
piilottivat päänsä puitteiden taakse, kun vieraat heille hymyilivät.
-- Kutsu aterialle, -- kehoitti isäntä vaimoansa, -- ja pane esille
parasta, kuin meillä on, sillä meidän vieraamme ovat tottuneet
herrasruokiin. -- Ingo pyysi emäntää istumaan viereensä, mutta hän
hylkäsi tämän tarjoamisen ja kantoi itse pöytään sekä vei pois ruoat.
-- Se on minusta hyvä tapa, -- selitti Bero, -- sillä emännän silmä
näkee nopeimmin, mitä hänen vieraaltansa puuttuu, ja se tuntuu pahalta
isännästäkin, jos palkolliset saavat kuulla mitä puhutaan.

Emäntä tarjosi vieraille joukon ruokalajeja, hän toi esille tuomistansa
ruoka-astioita ja pakoitti vieraiden syömään kaikkia. Lopulta vei
isäntä kuninkaan ja Bertharin huoneesensa, siellä istahtivat nuot
kolme miestä pienen pöydän ympärille, ja isäntä tarjosi heille väkevää
simaa, joka oli tummankarvaista vanhuudesta ja paksua kuin hunaja.
-- Tämän juoman teki minun äitini, tultuansa taloon, -- lausui hän,
kehoittaen juomaan simaa. Hän kohotti sarkkonsa, joi vieraidensa maljan
sekä alkoi juhlallisesti lausua: -- Vanhat sanovat jumalan muinoin
vaeltaessansa maan päällä luoneen jalosukuiset, vapaat talonpojat ja
orjat. Kullekin säätyluokalle jakeli hän erilaisia lahjoja, teille,
jalosukuiset, antoi hän tehtäväksi sodassa kansan johtamisen, kun
me teitä seuraamme; meille sitävastoin kesällä ja talvella peltojen
yli vallitsemisen ja orjille raskaan, selkä köyryssä tehtävän työn.
Jalosukuinen ja vapaa talonpoika -- ne molemmat eivät voi olla
toistansa paitsi. Te, sankarit, ette voi saavuttaa kunniaa, joll'emme
me seuraa teitä taistelutantereelle, ja me emme voi turvassa viljellä
maatamme, joll'ette te neuvolla ja toimella suojele meitä vihollisilta
naapureilta. Teille tulee suurin kunnia sodassa, sillä harvoin ylistää
laulaja talonpoikain urhotöitä, mutta levotointa on teidän elämänne,
ja pian sammuu jalo suku. Mutta me istumme pysyväisessä rauhassa
tiluksellamme, ja vaikka talonpoika tapetaankin, ja hänen talonsa
poltetaan, astuvat pojat isänsä jälkiä ja rakentavat uudestansa samalle
paikalle.

Vieraat iloitsivat tuosta järkevästä puheesta ja nyökkäsivät
myönnytystänsä. Ja Bero jatkoi varovasti: -- Nyt olen minä monta
viikkoa tarkastellut teitä, urhot, ja minä olen nähnyt sekä huomannut
teidän olevanne rehellisiä miehiä ja elävänne säädyllisesti. Sentähden
on minun ajatukseni, että me voisimme olla toisillemme hyödyksi.
Älkäätte luottako vähintäkään meidän jalosukuisiimme; monet heistä
eivät voi auttaa itseänsäkään, älkäätkä odottako mitään kuninkaalta,
sillä hän on epäluuloinen ja kadehtii kaikkia, jotka ovat hänen
palveluksessansa. Koettakaatte siis onneanne talonpoikain kanssa.
Kun minä saatoin sinut, Berthar, tänne etelästäpäin, mainitsin minä
jo silloin hiukan minun salaisuudestani, niinkuin vieraan kanssa
puhutaan; mutta tänään tahdon minä puhua teidän kanssanne täydellä
luottamuksella. Aina esi-isäin ajoilta olen minä vuorovieraisuuden
liitossa Idispuron varrella olevien vapaiden miesten kanssa. He ovat
rehellistä kansaa, ja heitä nimitetään Marvingeiksi. He ovat meidän,
Thüringiläisten, veriheimolaisia, mutta jo ammoisista ajoista asuvat he
itseksensä pienenä heimokuntana sen virran varrella olevassa laaksossa,
joka on pyhitetty Idikselle, ihmis-onnen suurelle jumalattarelle. He
ovat muutama vuosi takaperin menettäneet herrassukunsa ja parhaat
soturinsa, koska nämät joutuivat riitaan heidän kanssansa ja läksivät
länteenpäin voittamaan saalista ja kunniaa Frankilaisten luona.

Siitä ajasta alkaen hätyyttelevät noita jäljellä olevia meidän vuorien
toisella puolen olevat uutisasukkaat ja etelästä, Main-virran puolelta,
Burgundit. Tämä kaksinkertainen ahdistus on tullut heille tukalaksi, ja
yksi osa heistä varustaikse salaisuudessa myöskin lähtemään maailman
ja seuraamaan ylimyksiänsä, kun puut taaskin rupeavat viheriöimään.
Sentähden ratsastin minäkin viime syksynä vuorten yli vaihtamaan
hevosiani ja vetohärkiäni heidän sikoihinsa, joita he eivät itse tahdo
teurastaa. Siellä näin minä lihavia laitumia, jotka olivat kaupaksi
kohtuullisesta hinnasta, ja minä ajattelin täällä kotona olevia
poikiani. Mutta ne minun vuorovieraistani, jotka vielä halusivat
jäädä paikoillensa, valittivat, että heidän pieni siirtokuntansa
puuttui johtajaa, sillä heillä ei ole yhtään ruhtinassukua, joka voisi
hankkia heille hyvän sovinnon naapurien kanssa tahi käydä mainehikasta
sotaa saaliinhimoisten naapuri ylimysten kanssa. Mutta Idislaaksossa
asuvat talonpojat eivät tahdo olla Thüringiläisiä eikä Burgundeja,
vaan pysyvät omana heimonansa ja ennemmin tahtovat he tehdä liiton
vieraan suvun kuin meidän ylhäistemme kanssa, mutta kaikkein vähimmin
kuninkaiden kanssa. Sentähden ajattelen minä sinua, Ingo. Sillä te
olette harvalukuiset, he ovat lukuisemmat, ettekä te voisi sortaa
heitä. Sinne neuvon minä sinua kevään tullessa menemään. Pitäkäät
itse huolta siitä, että se tulee teille hyödyksi, mutta se olisi
menestykseksi monelle, joka viljelee maata, ja sentähden neuvon minä
teitä näin tekemään.

-- Tottele hänen sanojansa, kuninkaani, -- huudahti Berthar, --
tämä on parhain sanoma, kuin sinä isoon aikaan olet kuullut, ja
jokainen sana on totta; minä olen itse nähnyt maan ja puhellut sen
asujanten kanssa. Me ratsastimme pohjoiseen päin Burgundein rajan
yli laihojen mäntymetsäin ja hiekka-arojen kautta, sitten huomasimme
me kukkulalta avaran laakson ja siinä virtaavaan veden, jota he
nimittävät ihmis-onnen jumalattaren, pyhän Idiksen, puroksi. Siellä,
on lehtometsää kasvavia, jyrkkiä mäkiä, ja niityllä oli ruoho niin
korkeata, että meidän hevoisemme töin tuskin pääsi sen lävitse. Siellä
tiedän minä myöskin erään jyrkän kallion, jolle hyvin sopii rakentaa
kuninkaan linnan; ikäänkuin vahtitornista voi tästä nähdä Idislaakson
ja metsäin yli kau'aksi Mainvirran toiselle puolelle.

-- Ingo hymyili. -- Sinäkin harmajapäinen matkamies, -- lausui hän,
-- haluat rakentaa itsellesi pirtin ja saada lämpöisen paikan oman
lietesi ääressä? Kummallinen on matkamiehen kohtalo, ruhtinas ajaa
minut pois talostansa, ja talonpoika tarjoaa meille maata juuri
silloin, kun me olemme lähdössä pois omaamatta jalan sijaa maailmassa,
ikäänkuin pilvet, jotka kulkevat edestakasin auringon alla. Vaan
yhtä minä kuitenkin pelkään, kuulehan sinä, meidän viisas isäntämme:
Bisino-kuninkaan muurein kautta täytyy minun ratsastaa Idispurolle.

-- Vältä kuningasta, -- neuvoi Bero, -- lähde rajan yli, niin pääset
hänestä.

-- Älä närkästy, -- vastasi Ingo, -- vaikka minä tällä kertaa juoksen
vaaran keskelle kuten ympäri kuljeskeleva sankari sen sijaan, että
kierteleisin sitä kuten mies, jolla on vakinainen asunto. Minä olen
itse vastannut kuninkaan kutsuun tulevani ja minä pidän sanani,
vaikka hän olisikin tyly minua kohtaan. Sinullakaan ei pitäisi oleman
mitään sitä matkaa vastaan. Sillä jos minä nyt kartan kuningasta,
huomaa hän siitä meidän vihollisen mielialamme, ja jos meidän miehet,
kuten sinä toivot, tulevana keväänä rupeavat asumaan hänen maansa
rajain läheisyydessä, tulisi hänen kostonsa luomaan surkean kohtalon
Idispurolla oleville uutisasukkaille. -- Hän tarttui talonpojan
käteen. -- Muussa tahdon minä seurata sinun neuvoasi, ja sano nyt
minulle siis, millä lailla minun tulee ryhtyä maan ostamiseen sinun
vuorovierailtasi, että me vihannalla poislähtöajallamme solmisimme
liiton keskenämme. Urhot kallistivat päänsä yhteen ja istuivat kau'an
neuvotellen, mutta tuolla ulkona soivat sorapilli sekä sakkipeli, ja
riemuitsevat joukot riensivät tanssimaan.




7.

Ingo kuninkaan hovissa.


Erään mäen kukkulalle pysähtyi Wolf, joka johti etujoukkoa, ja
osoitti kädellänsä etäisyyteen. Tuon kulkevan joukon edessä kohosi
lumellapeitetyssä maisemassa erään kuninkaanlinnan suunnatoin
kivirakennus, korkeita muureja, paksuja, harjoilla varustettuja
torneja, ja sen vieressä kuninkaan asumusten punaiset tiilikatot,
hirveä näky maan talonpojille. -- Varsin helppoa on linnuille pääsö
tuollaiseen häkkiin, mutta sieltä uloslentäminen jälleen ei mahtane
onnistua kaikille, -- murisi Berthar. Lyhyt torventoitahdus helähti
etäisiltä harjoilta. -- Tuolla rupeaa torninvartija liikkumaan,
antakaapa nyt ratsunne ravata, että meidän intomme nähtäisiin.

Erästä kahden kallioseinän välissä olevaa rotkotietä ratsastivat
muukalaiset niitä kivestä tehtyjä ulkovarustuksia kohti, jotka
olivat rakennetut sillan eteen, ja joiden rintavarustuksien taakse
oli sijoitettu aseellisia sotureja. -- Miehet ovat sulkeneet portit
varustaaksensa itseään meidän vastaanottoomme, -- lausui Berthar ja
löi portille rautaisella portinkolkuttimella. Korkeudesta kysyi tornin
vartija heidän nimiänsä ja asiatansa. Ingo vastasi. Mutta kauan sai
joukko odottaa ja maltittomina polkivat hevoset maata, ennenkuin tuo
raskas portti naristen avattiin, ja sen takana oleva silta laskettiin
ales. Ratsastajat ryykäsivät linnapihaan, jokaisessa ovessa tunkeili
aseellisia miehiä; kuninkaan tallipäällikkö tuli vieraita vastaan,
vielä kerta uudistettiin kysymys ja vastaus, sitten käski mies heitä
synkällä katsannolla laskeumaan hevoisiltansa ja johti heidät, näiden
taluttaessa hevoisiansa suitsista, kuninkaansalin eteen. -- Missä
isäntä on? -- kysyi. Berthar äreästi tallipäälliköltä, -- minun herrani
ei ole tottunut astumaan huoneiden kynnyksen yli, ennenkuin isäntä
seisoo siellä vastaanottamassa. -- Mutta samassa silmänräpäyksessä
aukeni salin ovi, ja Bisino-kuningas seisoi ovella etevimpäin miestensä
seurassa ja hänen rinnallansa Gisela-kuningatar. Ingo nousi portaita
myöten ylös ja kumarsi itsensä. -- Kau'an olemme me turhaan odottaneet
sinua, muukalainen, ja hidas oli sinun ratsusi juoksu metsästä minun
linnaani, -- alkoi kuningas synkällä katsannolla. Mutta Gisela-rouva
astui heti askeleen eteenpäin, ojensi valkoisen kätensä urholle
tervehdykseksi ja nyökkäsi tervetuliaiset hänen seuruellensakin. --
Lasna ollessani, ei suurempana kuin tämä minun poikani nyt on, näin
minä sinut, herra, Burgundein salissa; mutta me muistamme menneitä
aikoja ja vanhaa ystävyyttä. -- Anna kättä orpanallesi, -- käski hän
poikaa, -- ja laita niin, että sinustakin tulee yhtä mainio urho kansan
keskuudessa, kuin hänkin on.

Poika antoi kättä vieraalle, Ingo nosti pienokaisen syliinsä ja
suuteli häntä, ja poika karkasi heti ystävällisesti hänen kaulaansa.
Nyt astui kuningaskin lähemmäksi; kuningasparin välissä kulki Ingo
saliin, vaihtaen tervehdyssanoja heidän kumpaisenkin kanssa, kunnes
kuningas käski tallipäällikköä saattamaan vieraat heidän asuntoonsa.
Ingo palasi seurueensa luokse, Thüringein kasvot kirkastuivat hiukan,
yksi ja toinen soturi lähestyi muukalaisia, tervehti heitä ja saattoi
heitä siihen saliin, joka oli määrätty vieraiden asunnoksi. Palvelijat
kantoivat sinne ruokaa ja juomaa, patjoja ja peitteitä. Ja taaskin tuli
kuninkaan tallipäällikkö kutsumaan Ingoa kuninkaan illallis-aterialle.

Vasta myöhään illalla palasi Ingo erään kuninkaan palvelijan ja
soihdunkantajan seuraamana miestensä asuntoon. Salin ovella istui
Berthar yksinänsä, pitäen miekkaansa jalkojensa välissä: hänen kilpensä
oli nojallaan ovenpieltä vastaan ja hänen harmaja partansa sekä nutun
alla oleva panssaripaitansa kimalteli soihdun valossa. Ingo päästi
tervehtien kuninkaan palvelijat menemään. Berthar asetti soihdun
erään rautaisen kynttiläjalan, joka oli miehen korkuisena keskellä
laattiaa, isoon torveen. Soihdun valo kohtasi urhojen rivejä, missä he
makasivat patjoillansa laattialla, miekka vieressänsä ja kypäri sekä
panssaripaita päänalustan kohdalla.

-- Sinä olit uskollinen vahti, isä, -- lausui Ingo, -- miltä tuntuivat
meidän uudet isännät sinusta?

-- He ovat kierosilmiä, -- hymyili ukko, -- ja sananparsi on oikeassa,
kun se lausuu: mitä suurempi kuningas, sitä äkäisempiä kirppuja
peitteessä, jonka hän levittää saapuneen vieraan ylle. Laiha oli
kuninkaan tarjoama illallis-ateria, mutta kuningatar lähetti meille
viiniä sekä hyvää haukkapalaa, ja sinun miehesi lepäävät nyt kylläisinä
ja väsyneinä matkastansa sota-asunsa vieressään. Tämä on avara
asumus, -- jatkoi hän, samassa kuin hänen silmäyksensä tähystellen
lensi pitkin noita pimeitä nurkkia, -- tuolla korkealla paikalla on
sinun herrasvuoteesi valmistettu. Ota se huomioosi, kuninkaani, että
jättiläislinnan kivimuurien joukossa on tämä sali yksinänsä puusta, ja
syrjässä se on muurin vierustalla, joka nouseikse sen takana, ja jos
joku kuninkaan palvelijoista kentiesi yön aikana tuo soihdun lähelle
puuseinää ja sulkee oven, palaa sali kaikessa hiljaisuudessa, ja tulen
sähinä ei tule suuresti häiritsemään linnan isännän lepoa. Ingo heitti
vanhukselle salaisen silmäyksen ja kysyi hiljemmällä äänellä: -- Miten
kohtelivat teitä kuninkaan miehet?

-- He hiipivät kuin ketut pesänsä ympärillä, he eivät ole tottuneet
hovitapoihin, vaan kerskailivat herransa mahtavuudesta ja tutkivat
tarkasti meidän aseitamme. Minä huomaan, herra, että kaikki toivoi
saada vaihtaa aimo iskuja meidän kanssamme. Sinä, kuninkaani, olet
jonkun kerran ollut vihollisen saarroksessa, mutta ei koskaan ennen ole
aitaus ollut niin luja.

-- Bisino-kuningas ei tiedä vielä, minkälaisia käskyjä hänen pitäisi
antaa, -- vastasi Ingo, -- ja kuningatar on meille suosiollinen.

-- Ei yksikään hovin palvelijoista kehunut kuningattaren kauneutta,
-- lausui vanhus, -- ja siitä päätän minä heidän pelkäävän
hallitsijatartansa. Kentiesi auttaa tämä minun pelkoni kuningastani
saamaan rauhallista unta tänä yönä. Minä sammutan soihdun, ett'ei sen
valo ilmaisisi kenenkään keihäälle sinun makuupaikkaasi. Ensimäinen yö
makuuhuoneessa on aina huolellisin vieraalle.

-- Kentiesi on se viimeinenkin, -- vastasi Ingo.

-- Minun tulee pitää vahtia, isä: sinut lähetän minä yösijallesi.

-- Luuletko sinä vanhuksen voivan nukkua, missä sinä et ummista
silmääsi? -- Hän nosti Ingolle istuimen lähelle ovea, jossa varjo
peitti istujan, sitte istahti hän itse jälleen paikallensa rahille,
laski kätensä miekan kahvaan, kuulteli pihasta tulevaa jyryä ja
silmäili väliin viileän talviyön tähtitaivasta. -- Tähtienkin
sanotaan tuolla ylähällä istuvan hopeaisilla istuimilla ja poistavan
onnettomuuksia hädässä olevilta ihmisiltä, jotka rukoillen heitä
silmäilevät, -- lausui Berthar hurskaasti. Minä olen vanha puu, ja
minun kaatamiseni aika on jo tullut: sinunkin takiasi, kuninkaani,
olen joskus ikävöinyt taistelua jaloja vihollisia vastaan, joka tekisi
kunniakkaan lopun sinun vaivoistasi. Mutta nykyään näin minä metsässä
jalon immen, joka sinua lempii ja on sinulle uskollinen, ja nyt pelkään
minä sinun puolestasi yön synkkää pilveä, joka eroittaa meidät tähtien
valosta, ja minä pelkään öistä myrskyä, kun se vinkuu tämän puukaton
harjalla. Sillä pimeässä, niin minä arvelen, tulee kuningas panemaan
toimeen, mitä hänen ilkeä luonteensa neuvoo.

-- Sinä tiedät, isä, meidän usein voittaneemme petollisesta
vuorovieraisuudesta syntyneet vaarat, -- vastasi Ingo.

Ukko hymähti tätä muistellessansa ja jatkoi laverrellen: -- Avonainen
kenttä ja parempi valo, kuin minkä savuavat puut antavat, on minusta
mieluinen, aseiden kiitäessä ilman läpi. Kuitenkin puhut sinä
viisaasti, kuningas, sillä paljon epävarmaa on maailmassa, mutta ei
mikään petä niin usein kuin aavistukset tappelun edellä. Jota kau'emmin
olemme vaeltaneet keihään ja miekan välillä, sitä vähemmin ajattelemme
loppuamme. Ja sanoakseni sinulle kaikki, luulen minä kohtalon mahtavan
jumalattaren hymysuin määräävän meidän arpamme jo ennen tappelua. He
paiskaavat meidät ikäänkuin leikillänsä suurimpaan hengenvaaraan, ja
vetävät meidät siitä taas veikeästi tukasta takasin ja toisen kerran
lumoavat he meidän mieltämme voiton unelmilla ja sallivat meidän kaatua
taistelutantereelle. Mutta kuinka he koettelevatkin miehen rohkeutta,
iloitsevat he kumminkin meistä, sotilaista, täällä maan päällä ja sitte
muualla.

Hiljaa suhiseva ääni sekä jysäys keskeytti puheen, ja eräs nuoli tuli
lentäen pihasta sitä paikkaa kohti, missä Ingo istui; sen rautainen
kärki kilahti hänen rautaista miekanhuotraansa vasten, ja nuoli
putosi laattialle. Molemmatkin miehet pysyivät liikkumattomina, mutta
ei minkäänlaista melua eikä mitään uutta hyökkäystä seurannut tätä
murhayritystä. -- Mene makaamaan, houkko, -- lausui Berthar, osoittaen
erästä epäselvää haamua, joka katosi pimeässä huoneiden läheisyyteen.
Hän otti ylös kuolon airuen. -- Nuoli, -- lausui hän, -- on jostakin
metsästysviinistä.

-- Se on kapine, jonka Tertullus on jättänyt tänne meidän varaltamme,
-- vastasi Ingo, -- niin mitätöintä tervehdystä ei Bisino-kuningas
lähetä.

-- Urhot istuivat odottaen, mutta ei mitään enää kuulunut; tähdet
kulkivat istuimillansa vitkallisesti eteenpäin taivaslaella, ja pimeänä
oli kuninkaan linna kolkossa äänettömyydessään. Vihdoin lausui Berthar:
-- Nyt kait on uni vaivuttanut meidän isäntämme viinistä juopuneet
urhot, ja nyt on aika sinunkin ajatellaksesi lepoa. -- Hän meni
makuulla olevien miesten luokse ja nykäsi kamaripalvelijan, Wolfin,
hereille; nuori soturi kavahti vikkelästi jaloillensa ja saattoi
herransa vuoteelle; sitte otti hän kilpensä ja keihäänsä sekä seisoi
oven edessä, kunnes ensimäinen hämärä valo ilmautui taivahalle.

Seuraavaksi päiväksi oli suuri metsästysretki aijottu. Kuninkaan salin
edustalla olevalla avonaisella paikalla kuoppivat hevoset maata, jänis-
ja villisikakoirat alkoivat haukkua, jotta voimakkaiden metsästäjien
oli vaikea pitää niitä vitjoissansa, ja soturit kokoontuivat iloisiin
ryhmiin odottamaan kuningasta. Ingokin seisoi muutamain miestensä
kanssa, nojaten hevoseensa, ja odotti lähtöä. Vihdoin tuli kuningas,
joka rakasti metsästämistä vielä enemmän kuin hyvää juomaa lieden
ääressä; hän oli metsästyspuvussa ja kantoi kädessään paskasta
keihästänsä. Torvet puhalsivat hyvänhuomenen, ja ystävällisesti meni
kuningas Ingon luokse sekä kysyi kaikkein kuullen: -- Saitko hyvää
unta, orpanani? En minä vielä tähän asti tietänytkään sinun isäsi
puolelta olevasi minun puolisoni, kuningattaren, sukulaisen; ole siis
heimolaisenakin tervetullut minun hoviini.

Kuninkaan miehet kuultelivat hänen sanojansa ja silmäilivät
hämmästyneinä toisiansa. Mutta Ingo vastasi kunnioituksella: -- Minä
kiitän kuningasta niin ystävällisestä tervehdyksestä.

-- Noh niin, -- jatkoi Bisino, -- koettelepa tänään keihääsi
kelvollisuutta meidän rinnallamme. -- Hän nousi ratsullensa, portti
lensi auki, vipu-silta laskeusi ales, ulos ryykäsivät koirat ja
metsästäjät heidän jäljessänsä. Ingo antoi iloisena hevoisensa ravata,
joka samoinkuin omistajansakin riemuitsi, nähdessään aukean kentän
jalkojensa alla. Hän ratsasti kuninkaan lähellä, ja tämä silmäili
tutkistellen Ingon uljasta vartaloa ja ihmetteli sitä navakkata
voimaa, jolla hän ohjasi vankkaa hevoistansa. Välistä kutsui hän Ingon
rinnallensa ja jutteli ystävällisesti hänen kanssansa ikäänkuin vanhan
tutun kanssa, jonka tähden kuninkaan miehet kuiskailivat keskenänsä:
-- Miksi silittelee kissa hiirtä, vaikka se on hänen kynsissänsä?
-- Mutta sellainen ei kuninkaan tarkoitus kuitenkaan ollut, hän oli
mielistynyt Ingoon ja vielä kaikui hänen korvissansa ne ylistyssanat,
joita kuningatar oli lausunut muukalaisesta ja kuninkaan omasta
pojasta, joka oli hänestä rakkain maailmassa. Ja kuningas ajatteli: --
Hän on todellakin hauska toveri, ja häntä katselee iloksensa; miksi
en osoittaisi hänelle hyvyyttä, niin kau'an kuin voin sallia hänen
olevan elävitten joukossa? Onpa niitäkin, joiden kuolemasta minulle
olisi suurempi hyöty. -- Sentähden lähti hänen lempeytensä todellakin
sydämestä, ja hän salli iloisena kertoa itsellensä erään jalopeuran
voimasta, jonka Ingo oli nähnyt Alemanein kuninkaan eläintarhassa.

Pian katosivat kuninkaat korkeaan tammimetsään. Tähän asti oli
kuningattaren silmä tornin harjalta seurannut poismeneviä. Nyt
kutsui hän luokseen kamaripalveliansa sekä hovinaisensa ja meni
tyhjään pihaan. Seurueensa suureksi hämmästykseksi pysähtyi hän
keittiörakennuksen luokse ja mainitsi muutaman sanan juhlapaistista
keittäjälle, jolle tänlainen kunnia harvoin tapahtui ja joka iloisena
lupasi tehdä parastansa juhlapäivällisen suhteen. Tultuansa saliin,
jossa muukalaiset makasivat, kuuli hän vasaran pauketta. Berthar istui
ovella teroittamassa vasaralla kiveä vastaan keihäänkärkiä ja lauleli
sillä välin hiljaisella äänellä loitsulaulun aseiden pystymiseksi.
Kuningatar pysähtyi, viittasi käskien seurueellensa vetäytymään pois
ja seisoi portaiden lähellä, silmäillen tuota takovaa urhoa, kunnes
tämä katsahti ylös, heitti pois rintineensä sekä vasaran ja astui
kunnioituksella tervehtien kuningatarta vastaan. -- Minkä otuksen aijot
kaataa tällä aseella, Ingo-kuninkaan urho, -- kysyi Gisela-rouva, --
koska sinä jäit linnaan, kun metsäkoirat samoavat ulkona.

-- Minä teroitan aseitamme, odottaessamme toista metsästyshuutoa, --
vastasi Berthar, -- kuninkaan metsästyshalua kehutaan laajalta maassa.

-- Eipä sinun isäntäsi taida mielellänsä metsässä olla
asekumppanittansa.

-- Sen otuksen, joka juoksentelee päivän valossa, minun kuninkaani
kyllä tappaa miestensä kanssa; jos taas on kysymyksessä yöllä
liikkuvain susien pyydystelemistä, ei hän tule puuttumaan minun
läsnäoloani. -- Kuningatar katsoi vakavasti hänen silmiinsä ja astui
askeleen eteenpäin. -- Minä en tällä hetkellä näe sinua ensi kertaa,
Berthar; vaikka sinun hivuksiisi siitä ajasta onkin satanut lunta,
tunnen minä sinut kuitenkin.

-- Vanhan miehen muisto on epävakainen; monta ihmistä olen minä nähnyt
siitä ajasta, kuin minun kuninkaani rupesi koditoinna kuljeskelemaan
ympäri maailmaa; kypeniä sattui minun silmiini, kun taloni
kotiseuduillani paloi poroksi, jonka vuoksi en enään tunne niitä ihania
kasvoja, joita nyt näen.

-- Syystä sinä, vanhus, olet vihoissasi minun sukulaisilleni. Muinoin
tekivät sinun kuninkaasi isä ja minun isäni liiton keskenänsä,
mutta Gundomar-veljeni unohti vannotut valat; hän taisteli teidän
vihollistenne liittolaisena Oder-virralla, ja minut lähetettiin vielä
lapsena Thüringein kuninkaan puolisoksi. Tunnetko minua nyt, Berthar?

-- Vesa on kasvanut komeaksi puuksi; toiset linnut sen latvassa nyt
laulavat kuin ennen aikaan.

-- Kuitenkin kantaa puu joka vuosi samanlaisia kukkia. Ja sinä, ijäkäs
urho, saat kuningattaresta ystävän. Oletko tyytyväinen asuntoosi
linnassa, ja ovatko kuninkaan miehet kohdelleet sinua kohteliaasti?

-- Hovissa kohtelevat palvelijat samalla lailla kuin heidän
isäntänsäkin; sinun suosiosi, kuningatar, takaa meille hyvää tahtoa
sinun palvelijaisikin puolesta.

-- Kuningattaren otsa synkistyi. -- Tuo on ylpeiden vieraiden puhetta,
-- jatkoi hän väkinäisellä hymyllä, -- minä arvelen elämän tuntuneen
sinusta hauskemmalta metsämajoissa.

-- Me olemme matkustelevaisia, kuningattareni; sitä, kun koditoinna
kuljeskelee ympäri kansojen kesken, auttaa iloinen mieli; hänen
täytyy olla ilman talotta ja vaimotta ja nauttia, mitä kukin päivä
hänelle suo, saalista, juomaa, naisia; hänellä ei ole valitsemisvaltaa
eikä tuskiakaan; huoletoinna ajattelee hän erotessaan seuraavan
päivän työtä. -- Vanhus huomasi kuningattaren taaskin ystävällisesti
hymyilevän hänelle ja lähestyvän häntä, lausuen: -- Tuolla tornissa
on kuningattaren huone, ja jos sinä joskus vilkaiset keihäistäsi
ylös tuonne akkunaan, palaa siellä kentiesi lyhty, joka edeltäkäsin
varoittaa sinua susijahdista. Hän viittasi vanhukselle tervehdyksen ja
palasi jälleen seurueensa luokse. Mutta vanhus katseli kummastuneena
hänen jälkeensä, sitten otti hän taaskin vasaran ja antoi sen paukkua,
mutta hän ei enään laulanut.

Seuraavana yönä ei mitkään nuolet, eikä kuninkaan sutten ulvonta
häirinnyt vieraiden muukalaisten lepoa. Päivä päivältä muuttui
kuningas ystävällisemmäksi heitä kohtaan ja kehui soturilleen
heidän kohteliaisuuttansa ja heidän kykyänsä hevoisen ohjaamisessa
leikkitaisteluissa. Hermin, tuo nuori kuninkaan poika, tuli usein
Ingo-orpanansa luokse tämän asuntoon lapsellisten aseidensa kanssa ja
silitteli Bertharin harmaata partaa sekä pyysi häntä kertomaan jonkun
hauskan tarinan. Eräänä aamuna metsästysretkellä tuli Ingo vieläkin
rakkaammaksi isännällensä, kuin hän tätä ennen oli ollutkaan. Kuningas
oli metsästysinnossansa ratsastanut kau'aksi muiden edelle ja oli
erään kallioseinän vieressä laskeunut ratsultansa sekä luiskahtanut
kumoon iljanneella ja makasi nyt silmänräpäyksen turvattomana erään
villihärjän sarvien edessä. Silloin astui Ingo oman henkensä vaaralla
kuninkaan ruumiin suojelukseksi ja tappoi tuon raivoisan eläimen.
Kuningas nousi seisomaan ja lausui, ontuen kaatumisestansa: -- Nyt,
ollessamme kahden kesken, ja kun ei ketään sotureistamme ole ollut
läsnä, olen minä tullut tuntemaan sinun rehellisen mielialasi; sillä
jos et sinä olisi juossut apuun kuin metsäkoira, olisi tuo raivoisa
elukka lingoittanut minut ilmaan turmioksi kylkiluilleni, eikä kukaan
olisi voinut moittia sinua siitä. Mutta minä tiedän kuitenkin nyt, mitä
ei kenenkään muun tarvitse tietää.

Sinä päivänä istui kuningas iloisena kunniaistuimellaan
aterioidessansa; hänen rinnallansa oli Gisela-kuningatar ja
hänen toisella puolellansa Ingo. -- Tänään riemuitsen minä
metsästysonnestamme, -- alkoi kuningas lausua, -- minä riemuitsen
vallastani ja kullasta, jonka te kaikki näette tässä silmäinne edessä,
ja minä juon Ingo-urhon muistoa, koska hän oli hyvä kumppali ottelussa
villihärjän kanssa. Riemuitkaatte tänään kaikki minun kanssani,
nähdessänne hopea-astiat ja kultamaljat, jotka ovat asetetut silmäinne
eteen minun ja teidän kunniaksenne. Sinäkin, Ingo, olet käynyt monen
mahtavan hallitsijan hovissa; lausu minulle, urho, oletko koskaan
nähnyt komeimpia aarrekammiosta tuotuja astioita?

-- Mielelläni ylistän minä sinun rikkauttasi, kuninkaani, sillä missä
aarrekammio on täysi, siellä arvelemme me kuninkaan hallitsevan
turvallisena ja vihollisten naapureinsa sekä kansassa olevien
pahanelkisten pelkäämänä. Kahta avua olen minä aina kuullut kehuttavan
mahtavassa hallitsijassa, niitä, nimittäin, että hän ymmärtää oikealla
ajalla hankkia aarteita ja oikealla ajalla jaella niitä urhollisille
miehillensä, jotta nämät seuraisivat häntä hädän hetkenä.

Nämät sanat olivat täydellisessä sopusoinnussa kuninkaan pöydässä
istuvien urhojen mielipiteiden kanssa, ja he nyökkäsivät sekä lausuivat
hänelle hyväksymisensä.

-- Alemanitkin olivat rikkaita kullasta, ennenkuin Caesar hävitti
heidän maansa, -- jatkoi Ingo. -- Kuitenkin on minun luuloni heidän
tulevan voittamaan paljon takasin, sillä he ovat kärkkäät saaliisen
ja osaavat tinkiä kaupustelijain kanssa. Sitäpaitsi elävät he enemmän
kuin muut kansakunnat romalaiseen tapaan; siellä asuu talonpojatkin
kivikartanoissa, vaimot ompelevat neulalla kankaasen kirjavia kuvia,
joiden ympärillä riippuu ihanoita rypäleitä viiniköynnöksissä.

-- Tunnetko sinä romalaiset naisetkin? -- kysyi kuningatar. -- Monta
ihmeellistä asiaa kertovat kuninkaan miehet heidän kauneudestansa,
vaikka heillä on ruskea iho ja tumma tukka.

-- He ovat vikkelöitä puheissansa ja ruumiinsa liikunnoissa, ja
suloisesti viehättävät heidän silmänsä, mutta heidän siveyttänsä en
kuullut koskaan kehuttavan, -- vastasi Ingo.

-- Oletko sinäkin ollut Romalaisten maassa? -- kysyi kuningas uteliaana.

-- Siitä on nyt kaksi vuotta sitten; -- myönsi Ingo, -- silloin
ratsastin minä nuoren Athanarik-kuninkaan seuralaisena rauhallisesti
suuren keisarikaupungin, Trierin, muurein sisäpuolelle. Minä näin
korkeita holveja ja kivimuureja ikäänkuin jättiläisten käsillä
rakennettuja. Siellä vilisee iloisia ihmisiä kaduilla, mutta niillä
sotureilla, jotka siellä seisovat vahdissa porteilla, Romalaisten
merkki kilvessään, on meikäläisten silmät, ja he puhuvat meidän
kieltämme, vaikka he väärin kerskaavat olevansa Romalaisia.

-- Muukalaiset jakavat meille viisauttansa, he myyvät meille kultansa
ja viininsä, ja me taaskin lainaamme heille jäsentemme voiman; sitä.
vaihtokauppaa minä ylistän, -- lausui Hadubald, joka ei mielellänsä
suonut romalaispalvelusta ylenkatsottavan.

-- Mutta minä, kuninkaani, -- alkoi Berthar, -- en anna paljon arvoa
romalaiselle viisaudelle, jota muut niin suuresti ylistelevät. Olin
minäkin kerran noissa suurissa kivilinnoissa, joita Romalaiset ovat
rakentaneet, ensi kerran, kun Ingo-kuningas lähetti minut eteläänpäin
Tonavan yli Augusta-linnaan, jossa Schwabilaisia nyt asuu. Suurella
vaivalla ratsastin minä kaupungin murtuneiden muurein sisäpuolelle;
siellä näin minä monta seikkaa, jotka ovat vastenmielisiä sillekin,
joka on paljon nähnyt maailmassa. Romalaisten huoneet olivat
niin yhteenpakatut kuin lammaslauma raju-ilmalla; en ainoatakaan
sellaista minä nähnyt, jossa olisi ollut pihan sijaa, eipä edes
tunkioläjänkään. Minä kysäsin tätä asiata isännältäni, ja hän sanoi
heidän ujostelematta tekevän tarpeensa kadulle kuin koiranpennut.
Minä makasin sellaisessa kivikolossa, jonka seinät ja laattia olivat
siloiset ja kimaltelivat monivärisinä ja näiden yli olivat nuot hyvät
Schwabilaiset asettaneet olkikaton; minä vakuutan teille, että minulle
yöllä tuli tukala olo näiden kivien välissä, ja että minä olin iloinen
aamulla kuullessani pääskysen visertelevän oljissa. Yöllä oli satanut
ja eräässä vesilätäkössä näin minä aamuhämärässä kaksi sorsaa. Nämät
eivät kuitenkaan olleet eläviä, vaan ikäänkuin laattiaan maalatuita.
Minä lähestyin, löin kirveelläni kivi-permantoon ja huomasin sen
olevan naurettavaa tekoa monesta pienestä kivestä; jokainen kivi
oli vajoitettu maahan ja ylhäältäpäin tahkottu niin siloiseksi
kuin kivikirves; sellaisista kirjavista kivistä olivat nuot kaksi
lintua, joita me nimitämme sorsiksi. Ja tässä työssä oli monta miestä
kuluttanut useita päiviä ainoastansa kovien kivien siloittamisella.
Tämä näytti minusta aivan järjettömältä. Ja niin arveli minun
isäntänikin, tuo schwabilainen soturi.

-- Kentiesi se on heille pyhä ja harvoin nähty lintu; sillä monta
lintulajia on kaikkialla maailmassa ja toisia taas ei, -- lausui
Valda, muuan järkevä mies kuningattaren seuruesta.

-- Niin minäkin luulin, mutta minun isäntäni tiesi kertoa, että lie
tekivät sellaisia töitä huviksensa ja saadakseen astua niiden päälle.

-- Urhot nauroivat. -- Tekeväthän meidänkin lapset pieniä karhuja
savesta sekä leivin-uunia hiekasta ja leikittelevät koko päivän turhan
kanssa. Romalaiset ovat muuttuneet lapsiksi uudestaan, -- huudahti
Valda.

-- Sinä lausut totta. He ovat tahkonneet pieniä kiviä linnuiksi,
mutta heidän metsissänsä on schwabilaiset soturit rakentaneet heille
linnoituksia. Ja syödessänsä makaavat he ruoka-pöydässä kuin naiset
lapsisaunan jälkeen.

-- Mitä sinä tässä kerrot meille sorsista, -- huudahti kuninkaan
kamaripalvelija, Wolfgang, suuttuneena, -- on aivan väärin ja hullusti.
Sillä Romalaisilla on se omituisuus, että he voivat jäljitellä kaikkea
väreillä ja kivillä, ei ainoastansa lintuja vaan jalopeurojakin ja
taistelevia sotureja. He osaavat kuvailla kaikki jumalat ja sankarit,
että ne ovat kuin eläviä. Sen tekevät he omaksi kunniaksensa ja
muistoksensa.

-- He kehnäilevät kiviänsä, ja meidän verta ovat ne urhot, jotka
taistelevat heidän sotansa. Jos heidän tapansa on orjain toimien
rakastaminen, on meidän tapamme orjain hallitseminen. Minä en ylistä
sitä urhoa, joka menee orjain palvelukseen, -- vastasi vanhus.

-- Orjiksiko nimität sinä heitä, jotka kuitenkin hallitsevat milt'ei
puolen maailmaa? Vanhempi on heidän sukunsa ja mainehikkaampi heidän
elämänsä tarina kuin meidän, -- huudahti Wolfgang taaskin.

-- Jos he ovat lörpötelleet sinulle sellaista, ovat he valehdelleet,
-- vastasi Berthar. -- Josko heidän maineensa on ansaittu ja heidän
elämänsä tarina tosi, sen voi kukin huomata siitä, onko nämät
taistelussa kiihoittaneet niiden rohkeutta, jotka näistä kerskailevat.
Sentähden vertaan minä Romalaisten kunniaa hyökylaineesen, joka kerran
on tulvannut yli maan ja sitten muodostunut lätäköksi, mutta meidän
urhojemme kunnia on kuin virta, joka hölisee kivien yli ja ajaa
laineitansa alas laaksoihin.

-- Kuitenkin luottavat Romalaisten viisaat siihen, -- keskeytti
Ingo, -- että heidän valtansa on tullut entistä lujemmaksi. Sillä he
kerskaavat erään uuden jumalan tulleen heidän esi-isäinsä aikoina tähän
valtakuntaan, joka antaisi heille voiton.

-- Minä olen usein kuullut, -- lausui kuningas, -- että heillä pitäisi
olla suuri salaisuus Kristuksessansa. Eikä heidän uskonsa olekaan
turha, sillä he ovat nyt todellakin voittorikkaampia kuin ennen.
Monenlaista saa tästä kuulla puhuttavan, mutta ei kukaan tiedä siitä
tarkallensa mitään.

-- Heillä on aivan harvalukuisia jumalia, -- selitti Berthar
salaperäisesti, -- tahi kentiesi vaan yksi ainoa, jolla on kolme nimeä;
yhden nimi on isä, toisen poika ja yhden nimi on kolmas.

-- Kolmannen nimi on perkele, -- sanoi Wolfgang, -- sen tiedän
minä, joka itsekin joskus olen ollut kristittyjen joukossa, ja minä
vakuutan sinulle, kuninkaani, heidän noitumisensa olevan tehokkaamman
kuin kenenkään muiden. Minä opin heidän salaiset merkkinsä ja erään
loitsuluvun, jota he nimittävät _nosterpater'iksi_ [Isämeidäksi]
ja jota lukemalla voi parantaa kaikkia ruumiinvammoja. -- Hän teki
hartaasti ristinmerkin viinisarkkonsa yli.

-- Sittekin on minun uskoni se, -- väitti Berthar itsepäisesti, --
että Romalaisillekin, huolimatta heidän muureilla varustetuista
kaupungeistansa ja uusista jumalistansa sekä taidostansa tehdä kivistä
sorsia, valkenee se päivä, jolloin he saavat kokea, että toisessa
paikassa maailmaa elää voimakkaimpia miehiä, jotka antavat tuulen
vapaasti puhaltaa puu-kattojensa harjalle.

-- Meillekin on Romalaisten taito hyödyllinen -- päätti kuningas. --
Kuninkaalle on kunniaksi, jos hän tekee hyödyksensä sen, mitä viisasta
muut ajattelevat. Kuitenkin ilahuttavat minua sinun sanasi, Berthar,
sillä se mies on järkevä, joka ajattelee parempaa omastaan kuin
vieraasta kansasta.

Ja kun aterian loputtua kuningas istui Ingon kanssa yksinänsä maljan
ääressä, alkoi hän puheliaasti lausua: -- Minä huomaan, urho, kohtalon
jumalattarien lahjoittaneen sinulle syntyessäsi monta murhetta,
mutta myöskin paljon hyvää, sillä he ovat sovittaneet niin, että
ihmisten sydämet aukenevat sinulle ystävällisesti. Minäkin haluan olla
suosiollinen sinua kohtaan, kuullessani sinun puhettasi ja nähdessäni
sinun uljaana astuvan minun sotilaini joukossa. Yksi seikka kuitenkin
minun mieltäni häiritsee, se, nimittäin, että sinä olet oleskellut
minun talonpoikieni luona metsämajoissa, sillä heidän luonteensa on
aina ollut kapinallinen, ja minä pelkään sinun siellä olosi olleen
minulle vahingoksi.

-- Te, kuningas, olette levotoin ilman syyttä, -- vastasi Ingo
vakaisesti; -- tuskinpa minä enään tulen lepäämään Answald-ruhtinaan
liedellä.

-- Unohtuiko vala ja liitto niin äkkiä? -- kysyi kuningas mielissänsä.
-- Uskoakseni sinua, mainitessasi niin kummallisia asioita, täytyy
sinun kertoa, jos suvaitset, mikä vaikutti sinun erosi hänestä.

-- Vastenmielisesti näkee isäntä vieraita muukalaisia asuvan
talossansa, -- lausui Ingo kierrellen.

-- Haltijoiden välillä oleva ystävyys pakoittaa palkollisetkin olemaan
sovussa, -- vastasi kuningas, -- sinä et sano minulle kaikkia, ja
sentähden en minä voi luottaa sinuun.

-- Jos te, kuningas, lupaatte minulle miekkanne nimessä, että syy
minun riitaani Answald-ruhtinaan kanssa jää salaisuudeksi meidän
kahden kesken, tahdon toden mukaisesti sen sinulle kertoa, sillä
sinun epäluulosi olisi minulle vahingoksi, ja minä toivon hyvää sinun
suosiostasi. -- Kuningas nosti äkkiä miekkansa, laski sormensa sen
päälle ja vannoi lupauksensa.

-- Noh, tiedä siis, kuninkaani, että ruhtinaan tytär, Irmgard, on
minulle rakas, ja että hänen isänsä sentähden vihastui minuun, koska
hän on luvannut tyttärensä puolisoksi eräälle miehelle Sintram-sankarin
suvusta.

Kuningas hymyili mielissänsä. -- Väärin teit sinä, Ingo, vaikka oletkin
mainehikas urho, pyytäessäsi ruhtinaan tytärtä. Kuinka voisi hänen
isänsä antaa tyttärensä ja perillisensä perinnöttömälle muukalaiselle?
Koko kansa nimittäisi häntä mielettömäksi, eikä koskaan suvaittaisi
muukalaisen istuvan metsäseudun ruhtinasistuimella. Vaikkapa isä itse
todistajien läsnäollessakin tahtoisi kihlata sinulle tyttärensä, en
kuitenkaan minä, joka olen kuningas, voisi koskaan sallia sitä, vaan
täytyisin antaa miesteni ratsastaa ulos keräämään sotajoukon teitä
estääkseni.

Ingo heitti niin hirveän silmäyksen kuninkaasen, että tämä veti
miekkansa lähemmäksi.

-- Sinä puhut vihollisia sanoja maanpakolaiselle. Paljon häväistystä
olen minä vieraana kärsinyt penkkilöillä, mutta vaikeasti tottuu miehen
mieli suvaitsemaan ylenkatseellisia puheita, ja minusta nähden pitäisi
kuninkaan jalomielisyyden sääliä onnettoman miehen ylpeyttä.

-- Suosiollisemmalla mielellä minä nyt olen sinua kohtaan kuin koskaan
ennen, -- vastasi kuningas iloisesti. -- Mutta vieläkö sinä yhä toivot
voittavasi hänen isänsä vastahakoisuutta?

-- Ruhtinasta sitoo hänen valansa, Sintramin suku on mahtava
metsäseuduissa, ja ruhtinaan puolisokin on hänen sukulaisensa.

Kuningas napsahutti viinisarkkohonsa, kuten hänen tapansa oli, kun
jotakin tapahtui hänelle mielen mukaan. -- Ennemmin naittaisin minä
sen tytön jollekin minun sotilaalleni; minusta ei olisi laisinkaan
mieluista, jos Sintramin suku kerran tulisi saamaan haltuunsa ruhtinaan
tilukset ja aarteet, sillä minä tunnen heidän ilkisisuisuutensa. Matta
kaikkein enin vastenmielistä olisi minulle, jos sinä hänen isänsä
suostumuksella tulisit hänen vävyksensä. Sillä niinkuin hunajan haju
houkuttelee karhuja metsän puille, tulisi runoilijani ylistykset
keräämään sinun talohosi kaikki sotaisat käsivarret, Vandalit ja
muut kuljeksivat soturit, ja sinä tulisit pian Thüringein suojelijana
minun vihollisekseni, vaikka et tahtoisikaan. Mieti tätä, -- lopetti
kuningas houkutellen ja täytti omin käsin vieraansa maljan. -- Juo,
Ingo, ja ole iloinen! Kun sudet pitävät kestiä tappotantereella,
ylistävät he miekan, ystävällisyyttä, joka hankkii heille runsaan
aterian, mutta älä sinä enään ajattelekaan juomakemuilla houkutella
minun metsämajoissa asuvia Thüringiläisiäni.

-- Kuule siis sinäkin, kuningas, muukalaisen neuvoa, -- huudahti
Ingo vihastuneena: -- älä sinäkään ajattele sen immen naittamista
toiselle miehelle, sillä niin kau'an, kuin minä elän ja voin liikuttaa
käsivarttani, ei kukaan muu tule viemään häntä puolisonansa kotiinsa.
No on minun miekkani yhden kerran kaatanut Theodulf'in maahan ja
sattumasta vältti hän kuoleman; minä estän hänen ja jokaisen muun
sinunkin miehesi häämatkan.

Nyt nauroi kuningas katketaksensa. -- Jota kau'emmin sinä minulle
puhut, sitä mieluummin minä sinua kuultelen, vaikka sinä puhutkin
minulle ynseästi. Sinä ajattelet urhon tavoin, ja minä olen vakuutettu
sinun töissäsikin näyttäyväsi urholta. Kukista tytön isä, kaada
Theodulf, tuo pitkäkinttuinen houkko, verisellä taistelutantereella
ja nosta tyttö häävuoteellesi. Kaikesta sydämestäni tahdon minä olla
avullinen, että onnistuisit.

Ingo tähysteli epäluulolla kuninkaan kasvoja, hänen istuessansa noin
iloisena Ingon edessä; hän ihmetteli, josko viini olisi kentiesi
hämmentänyt kuninkaan ajatuksia ja lausui: -- Sinun sanasi tarkoitus,
herra, on minulle epäselvä, sinä kehut ja moitit minua samasta
asiasta. Kuinka voit sinä olla minulle avullinen kosimisessa, jota
sinä itse tahdot estää, vaikk'ei morsiamen isäkään tekisi esteitä?
-- Mutta Bisino-kuningas vastasi ylpeästi: -- Istu jälleen maljasi
ääreen. Sinulla on paljon sellaista, mikä on miehelle kunniaksi; mutta
kaikkein vaikeinta et sinä ole onnistunut itsellesi saamaan, sinä et
tunne hallitsemisen taitoa. Sinun ajatuksesi rientävät esiin suoraa
tietä kuin hirvenjäljillä oleva koira, mutta kuningas ei saa olla
suora suosiossansa eikä kostossansa; paljon täytyy hänen miettiä, ei
kenellekään saa hän täydellisesti uskoa itseänsä ja jokaista täytyy
hänen ymmärtää käyttää hyödyksensä. Siispä suon minäkin Irmgardin,
ruhtinaan tyttären, ennemmin sinulle kuin monelle muulle; käsitä
minua oikein: neitsyen, mutta ei hänen perintöänsä eikä hänen isänsä
kuolemansa jälkeen herrautta metsämajain yli.

Ingo istahti hänen viereensä ja kallisti nöyrästi päänsä kuullaksensa
häntä kau'emmin. -- Aina siitä asti kun minä tulin kuninkaaksi, --
jatkoi Bisino, -- on minun valtani ollut epävarma metsänasukkaiden
uppiniskaisuuden ja heidän ruhtinaansa Answald'in voiman vuoksi, ja
minä olen kau'an etsinyt tilaisuutta heitä kukistaakseni. Sentähden
olikin sinun olosi metsämajoissa minulle vastenmielinen, koska
sinusta olisi voinut tulla johtaja heidän laumoillensa. Ja jos sinun
Vandalilais-sikiösi olisivat halunneet sijoittua siellä olevan
valta-istuimen ympärille, olisin täytynyt tappaa sinut vihollisenani,
vaikka olisinkin sinua kohtaan suosiollinen. Mieti tätä, urho! Jos
sinä sitävastoin voitat tyttären hänen isänsä vihollisena sellaisella
väkivallalla, jota sankarit harjoittavat, kun lemmenhalut heitä
pakoittaa, niin katoaa perillinen talosta, eikä minulla ole enään
syytä olla levotoin siitä, että valta heidän ylitsensä menisi uudelle
ruhtinassuvulle. Käsitätkö nyt, mitä minä tarkoitan, sinä juropäinen
Ingo.

Neitsyttä minä haluan, enkä valta-istuinta sinun maassasi. Kuitenkin
tuntuu minusta julmalta, että minun vaimoni pitää menettämän
perintö-oikeutensa sentähden, että hän menee naimisiin minun kanssani.

-- Anna minun pitää huolta siitä, lausui kuningas kolkosti. -- Jos sinä
haluat viedä neitsyen mukanasi vieraasen maahan, tulen minä olemaan
sinun uskollisena auttajanasi; älä vaan pakoita minua kuninkaana
puolustamaan maani oikeutta sinua vastaan. Toimita niin, Ingo, että
sinä voitat neitsyeen uhkarohkeudella, niin tulen minä sinua ylistämään.

-- Jos sinä, kuningas, suot minulle neitsyen, niin suo minulle myöskin
linna tahi kartano, johon minä voin viedä hänet turvaan vainojiltansa,
-- huudahti Ingo ja tarttui anellen kuninkaan käteen. Bisino-kuninkaan
kasvot menivät syviin ryppyihin, mutta taas loisti hänen silmistänsä
rehellinen hyväntahtoisuus, kun hän vastasi: -- Taaskin pakoittaa minua
valtioviisaus hylkäämään, sinun rukouksesi. Kuinka voisin minä suojella
valtaani kansan yli yleiseltä suuttumukselta, jos minä julkisesti
auttaisin sinua salaamaan saalistasi? Jos minä voin salaisesti auttaa
sinua, teen sen mielelläni ystävyydestä sinua kohtaan, ja koska se
hyödyttää minuakin. Mutta miten minä voisin auttaa sinua neuvoilla
ja salaisella toiminnalla, sen saat itse punnita. Ainoastansa
aarre-aittaani en voi sinulle avata, sillä rannerenkaita ja romalaista
rahaa täytyy minun säilyttää itseni varalta, jotta minun soturini
taistelisivat puolestani hädän hetkellä.

-- Kansan mahtava yliherra osoittaa siten suosiotansa, että hän jakelee
lahjojansa tahi pitää suojelevan kilpensä hädässä olevan yli. Miten
aikoo kuningas auttaa minua, koska hän kieltää minulta kummankin? --
kysyi Ingo, petettynä toiveissansa.

Bisino-kuningas vinnisti silmiänsä ja iski niitä viekkaasti. --
Kuningas, -- sanoi hän, -- ummistaa silmänsä, niinkuin minä nyt teen;
tyydy sinä, urho, siihen! -- Vaikka suutuksissansa täytyi Ingon nauraa
kuninkaan leveälle naamalle, tämän istuessa ja kurkistaessa häneen
ummistettujen silmäluomiensa välistä. Ja kuningas oli hyvillään
vieraansa naurusta. -- Se on oikein, -- sanoi hän; -- häädä nyt
mielestäsi se levottomuus, joka sinua vaivaa, ja ole iloinen minun
seurassani, sillä mieluummin juon minä sinun kuin muiden kanssa,
tiedettyäni, ettei tällä nuorella karhulla ole muuta tyys-sijaa
kuin minun häkkiini. Sentähden tahdon minä nyt uskoa sinulle yhden
salaisuuden. Romalainen Tertullus on nykyään kuiskannut minun korvaani
kaikenlaisia asioita ja tehnyt minulle suuria tarjoumuksia, jos minä
jättäisin sinut Caesarin käsiin. Ja sinun tänne tullessasi ei minulla
juuri ollut aivan ystävällisiä aikomuksia sinua kohtaan. Mutta nyt, kun
minä tunnen sinut, minkälainen sinä olet, tahdon minä mieluummin pitää
sinut itselläni.




8.

Viimeinen yö.


Kuninkaanlinnan tornien ympärillä raivosi talvijättiläisten ikivanha
taistelu niitä hyviä jumaluusvoimia vastaan, jotka suojelevat maan
kasvullisuutta. Nuot julmat henget nostivat harmajan pilven taivaan
valon ja maan välille, ja ne häiritsivät Ingo-urhoakin synkillä
ajatuksilla ja murheella niiden henkilöiden menestyksestä, jotka olivat
hänen sydämellensä rakkaat. Myrskyn henget tuiskuttelivat asumuksen
seinäin ra'oista lumikinoksia aina muukalaisten peitteiden päälle asti;
sekin soturi, joka oli puettu karhunnahkaan, tunsi pakkaisen kireän
puremisen, lähenteli päivällä lieden tulta isäntänsä saleissa ja lauloi
huolissansa: "Ei talvi oo ystävä kuljeksivan, hän turvaapi silloin puun
palahan." Elon tuimat viholliset eroittivat myöskin virran raskaalla
jäävaipalla vapaasta ilmasta, ja Ahti, jonka asunto on syvyydessä,
löi ja koputteli vihoissansa alhaaltapäin kristallikattoa. Mutta mitä
sen jäävaipan alla liikkui, joka peitti kuningattaren ajatukset,
ei tietänyt kukaan; hän yksinänsä istui vaitonaisena riitelevien
miesten keskellä; hänen valju ystävyytensä muukalaisia kohtaan oli
aina yhtäläinen; kuningas ainoastansa luuli huomaavansa Gisela-rouvan
käyttäyvän vähemmin ylpeästi kuin ennen. Pohjatuulen vinkuessa
kuolonvirsiänsä kuninkaanlinnan tornin ympärillä, nurisi Bisirid väliin
vieraillensa, mutta yhä voitti ystävyys muukalaiseen hänen kiukkunsa,
ja niin usein kuin joku auringon säde valoi rusokimallettansa
lumivaipalle, huudahti hän: -- Tätä talvea minä kiitän, sillä hyviä
sanoja saan minä kuulla kunnia-istuimella ja kamarissa. -- Niiden
metsästysretkien joukossa, joita kuningas pani toimeen urhoille, oli
myöskin sotaretki erästä Sachsilaisosakuntaa vastaan; sinne ratsastivat
Vandalit kuninkaan soturein seurassa, ja kun urhot palasivat kotia
voittajina sekä runsaalla sotasaaliilla, ylisti kuningas kovin Ingon
hyvää miekkaa, ja hänen soturinsa elivät tästälähin hyvässä sovussa
muukalaisten kanssa.

Lumi suli kevätauringon paisteessa, uusi vihannes nousi maasta,
koivussa ja pähkinäpuussa riippui ruskeita norkkoja; ihmistenkin
rinnassa elpyi toivo uudesta elämästä ja halu päästä ulos
talvipesästänsä. Ensimäiset muuttolinnut saapuivat etelästä ja niiden
mukana Volkmar, runoilija; hän kertoeli kuninkaan salissa jumalien
ja sankarein urhotöistä muinaisina aikona ja lauleli hiljaa Ingon
korviin erään metsälinnun murheesta ja kaipauksesta. Sitten kertoi hän,
että metsämajoissa kiukku ja vihaiset sanat herättivät levottomuutta
viisaiden mielissä. Theodulf oli vielä potilaana ruhtinaan talossa,
Sintramin suvulla oli suuri valta siellä, ja Answald-ruhtinas hallitsi
tylysti miehiänsä ja oli kutsunut runoilijan tyttärensä Toukokuussa
vietettäviin häihin. Mutta kuninkaan linnastakin lähetettiin
ystävällisiä viestiä metsä-asukkaille. Wolf sai luvan ratsastaa
kotiansa. Ennen lähtöänsä oli hänellä salainen keskustelu herransa ja
Bertharin kanssa, hän viivähti välillä Rotharin ja Beron taloissa ja
ratsasti Beron kanssa harvastaan kuljetuilla metsäpoluilla etelään
päin Main-virtaa kohti. Hänen palatessaan nähtiin iloisia kasvoja
muukalaisten asumuksessa.

Vihdoin mursi virtakin jääpeitteensä ja loi valtaavana laineensa
niittyjen vihoittavalle nurmelle; sen kohiseva vesitulva nousi äkkiä
äyräidensä yli, ja pelvolla katselivat ihmiset tuon hillitsemättömän
voimaa. Mutta itätuuli nosti sitä vastaan ankaran myrskyn ja masensi
sen laineet sekä kuivasi maan kukkuloiden juurelta. Haukkamies
oli opettanut kuninkaanpojan vavalta kaksi nuorta hiirihaukkaa
pyydystämään pienempiä lintuja, ja eräänä aamuna pyysi Hermin isältänsä
saada ratsastaa kukkuloille, koetellaksensa noiden siivekkäiden
metsästäjien taitoa. Jo seisoi kuninkaan hevonen valmiiksi satuloituna
metsästysretkeen, kun eräs sanansaattaja nelisti pihaan, tuoden
viestejä, jotka panivat kuninkaan julmasti rypistämään kulmakarvojansa.
Hän antoi taluttaa hevoisensa pois ja lähetti poikansa sekä
kuningattarensa ja Ingon kukkuloille. Aurinko paistoi lämpimästi ja
ensi kerran ratsasti Ingo ulkona kuningattaren kanssa seuruetta.
Haukkamies irroitti hiirihaukan hunnun, ja nuori kuninkaan poika
riensi Valda-urhon sekä seuralaistensa kanssa riemuiten eteenpäin
tuon linnun kohdalla. Vitkallisemmin seurasi kuningatar. Hän antoi
tulisen ratsunsa temmeskellä, hänen poskensa hohtivat, ja hän hymyili
seurakumppalillensa, joka riemuitsi tuosta rinnallansa olevasta
ihanasta naisesta ja huolellisesti silmäili hänen hevoisensa hyppyjä.
Kun Ingo kerran, auttaaksensa kuningatarta, tarttui hänen hevoisensa
suitsiin, pysähtyi kuningatar ja lausui: -- Minä muistan sen päivän,
jona sinä teit lapselle saman palveluksen, kun me kaukana täältä
ratsastimme toistemme rinnalla kukoistavalla niityllä; sillä kertaa
olin minä arempi mielessäni, mutta minä en tahtonut antaa sinun huomata
sitä.

-- Pulleammat olivat sinä päivänä minun kuninkaallisen orpanani
kasvot, -- huudahti Ingo iloisesti, -- ja lyhyempi oli kiemura, joka
liehui hänen päänsä ympärillä. Mutta kun sinä tulit minua vastaan
täällä salissa ja niin ystävällisesti muistutit kuningasta menneistä
ajoista, silloin tunsin minä taaskin uljaasta silmäyksestä tuon pikku
tytön kasvot ja minä käsitin kyllä, että minä tulisin olemaan sinulle
kiitollisuuden velassa, jos minulle kuninkaanlinnassa osoitettaisiin
suosioa.

Kuningatar hymyili ja temmellytti taaskin hevoistansa hurjissa
hypyissä, kunnes hänen edellänsä kulkevat ratsastajat olivat kadonneet
erään kukkulan taakse, jolloin hän taaskin hillitsi ratsunsa ja
lausui sydämellisesti: -- Kiitä minua Ingo, sillä riemulla kuulen
minä olevani sinulle rakas. Kumpikin olemme me karkoitetut kodistamme
vieraaseen maahan, sittekuin minun sukuni viha meidät eroitti. En ole
minäkään unohtanut sinua; usein olen minä kysellyt sinua, milloin
vaan joku matkustaja etelästäpäin saapui linnaan. Minä pidin sinua
veljenäni onnettomuudessa ja ylpeydellä kuulin minä sinun käyttäyneesi
jalosti kovassa kohtalossasi. Vihdoin saapuessasi meille, tulin minä
iloisemmaksi kuin koskaan ennen. -- Hän katsoi niin ystävällisesti
Ingoon, että tämä lumottuna hänen silmäyksistänsä innokkaasti tapasi
hänen kättänsä; hän ojensi Ingolle valkoisen käsivartensa ja ratsasti
näin hetkisen hänen rinnallansa, kasvot käännettynä Ingoon päin. Sitten
veti hän leikitellen kätensä takasin, ratsasti uudestansa hurjissa
hypyissä kentän poikki ja käänsi päänsä takaperin, nähdäkseen, josko
Ingo häntä seuraisi. Ja taaskin alkoi hän hymyillen lausua: -- Eräs
toinen aikoo pitää sinua kuin jahtihaukkaa huntu silmilläsi, mutta
minun luuloni on, että kotka kerran tulee vapaana kiitämään avaruudessa
ja ohjaamaan kulkunsa omilla teillään auringon valossa. Sillä sinä,
orpana, et ole luotu olemaan toisen palvelija, ja ken tahtoo pidättää
sinua, katsokoon, ett'ei sinun kyntesi häntä raapaise.

Kun kuningatar alkoi ystävällisen puheensa Ingon kanssa, aikoi tämä
kertoa hänelle jotakin olostansa metsämajoissa, joka muutoin aina oli
hänen mielessänsä, mutta kuningattaren sanat ja silmäykset estivät
häntä siitä, kunnes tämä vihdoin itse lausui muuttuneella äänellä: --
Ja kuitenkin istui jalohaukka sidotuin siivin talonpojan kartanossa.
Minä ylistän sen isän typeryyttä, joka katkaisi nuot kehnot siteet,
sillä sinun tulee tähdätä mitä korkeimmalle. Ainoastansa uhkarohkeus
voi kohottaa sinut muiden pään yli, muista se, Ingo. Tule nyt minun
poikani luokse, minua ilahuttaa, että poikanen liittyy sinuun, sillä
parempaa opettajaa kaikissa urhotöissä, kuin sinä olet, en voi hänelle
toivoakaan. -- Taaskin ratsasti hän Ingon edellä; hänen kuninkaallinen
viittansa ja kiemuratukkansa liehuivat tuulessa, hän lennätti pientä
keihästä, joka hänellä oli kädessään edellänsä ilmassa ja tempasi sen
taas käteensä lennosta; mutta Ingo pysyi nyt etäämpänä, kunnes kumpikin
liittyivät metsästäjäjoukkoon ja huudoillansa kehoittivat taistelevaa
haukkaa, joka laskeusi ales, nokikana kynsissänsä.

Kun metsästäjät palasivat takasin kuninkaanlinnaan, huomasivat he
siellä tavattoman liikkeen. Ratsastajia tuli ja meni, palvelijat
kantoivat mattoja ja patjoja siihen kivirakennukseen, jota pidettiin
ylhäisten vieraiden varalta, ja kuninkaan salista päin kuului
aseenkalsketta ja monilukuisten hevoisien kavionkopsetta. Ingo sekä
kuninkaan nuori poika laskeusivat hevosiltansa Vandalein makuuhuoneen
edustalla, ja Bertha riensi hänen vastaansa lausuen: -- Silläaikaa,
kun siellä ulkona tähystelit jahtihaukkoja, laskeusi toinen petolintu
kuninkaan kartanoon. Caesar on lähettänyt uuden viestin, ja kenenkähän
luulet tulleen tänne hänen airuenansa? Julmin heittiö koko romalaisessa
sotajoukossa, Frankilainen Harietto, joka kerran metsässä katkaisi
päät ryöstäviltä Sachsilaisilta ja kantoi ne kaupunkiin, ikäänkuin
ne olisi olleet junkkia. Jo ennen hänen tuloansa käveli kuningas
synkällä katsannolla huoneiden väliä; hän oli hämillänsä vastatessaan
minun tervehdykseeni ja hänen miehensä katselivat meitä yli olkansa
sekä väistivät meidän seuraamme. Äsken juuri oli eräs kuninkaan
kamaripalvelijoista meidän asunnossamme ja ilmoitti änkyttäen tuovansa
sinun ateriasi tänne, ett'et tapaisi Romalaista kuninkaan pöydässä.

Joll'ei se tapahdu aterialla, tapahtukoon se pihassa, -- vastasi Ingo,
me emme peitä pedolta kasvojamme; jos hänen viestinsä koskee minua,
on hyvä, että me saamme sen ajoissa tietää. Tule, orpana, -- lausui
hän kuninkaan pojalle, -- käykäämme katsomaan, miten muukalaiset
ratsastavat, ja miten kuningas tervehtii Romalaisten lähettilästä. --
Poika kävi hänen rinnallansa pihan poikki kuninkaan salin edustalla
olevalle suurelle avonaiselle paikalle. Siellä seisoivat muukalaiset
hevoisiensa edessä, mutta kuningas esitteli etevimmät miehensä
lähettiläälle, joka kävi miehestä mieheen, tervehtien soturin tavalla
ja lausuen siellä täällä sanasen. Lähes päätänsä pitempi kuin kuninkaan
kookkaat sankarit oli Roomalaisten lähettiläs. Ikäänkuin jättiläinen
seisoi hän siinä, hartiakkaana ja jyhkeänä, renkaita käsivarsissaan ja
keisarin kuvalla leimattu kultaraha panssaripaidassaan. Kypärin alta
pistäysivät hänen tuuheat kulmakarvansa näkyviin, synkkä oli hänen
katsantonsa, ja tuskin huomattava hänen kohtelias hymyilynsä.

Kun Bisino vieraansa kanssa kääntyi ympäri, seisoi hän äkkiarvaamatta
Ingon edessä, joka ääneti tervehti kuningasta ja jätti pojan hänen
huostaansa. Kuningas tarttui kiihkoisesti poikansa käteen ja veti
hänet luoksensa. Mutta muukalaisen silmäys oli hellittämättä kiintynyt
Ingoon, ja vaistomaisesti tapaili hänen kätensä miekkaansa, ikäänkuin
aikoisi hän yksin tein tappaa herransa vihollisen. Ingo astui
kuitenkin tervehtien hänen luoksensa ja lausui: -- Kun me, urho,
viimeiseksi tapasimme toisemme, oli kuuma päivä; rehellisempi oli
sinun silmäyksesi, heiluttaessasi miekkaasi minua vastaan verisellä
taistelukentällä, kuin täällä, jossa vieraan hallitsijan tahto estää
sinun kättäsi minua tervehtimästä.

-- Mielelläni sanoisin sinulle, Ingo, olevan; iloissani, että
kohtaisimme toisemme, mutta minä seison tässä mahtavan Romalaisen
lähettiläänä, ja hänen mielialansa ei ole juuri ystävällinen sinua
kohtaan.

-- Mutta minä en ylistä sellaista asiaa, -- lausui Ingo, -- joka estää
urhollista miestä rauhan aikana ojentamasta kättänsä sotakumppalille,
jonka kanssa hän sitä ennen on vaihtanut kelpo iskuja.

-- Vihastuneet jumalat heittivät sinut ja minut kotiseuduiltamme
vihollisiin sotajoukkoihin, molemmatkin noudatamme me valaa, joka
meidät sitoo, -- lausui frankilainen mies.

-- Sinä seuraisit muukalaisten lippua, minä omien kansalaistemme
sotahuutoa.

-- Romalaisten riveissä laulaa runoilija samoja lauluja kuin tässäkin
maassa, -- vastasi Harietto.

-- Minua opettivat ne laulut, joita minä poikana opin, kammoksumaan
muukalaisten iestä, -- vastasi Ingo.

-- Tulkaat, te kaikki, Caesarin lippujen alle; silloin olemme me
Romalaisia.

-- Kaikkia sinä, Harietto, kutsut, jotka tässä seisovat; yhtä sinä
vaan, luulen minä, et kutsu ja sentähden ällös vihastuko, jos minä
pidän niskani taivuttamisen Caesarin hirsipuun alle sopimattomana.

Kumpaisetkin kumarsivat ylpeästi päätänsä ja erkanivat toisistansa.
Mutta kuninkaan urhot olivat liittyneet heihin ja ääntäneet
myönnytystänsä sekä puheelle että vastaukselle, kovemmin, kun Harietto
puhui, mutta oli Ingonkin sanat saaneet hyväksymistä, ja viimeiseksi
lausuttuansa näki hän itse kuninkaankin myöntäen nyökkäävän päätänsä.

Lähettiläs meni kuninkaan kanssa saliin, jossa hänen seuralaisensa
latoivat esille Caesarin lahjat. Bisino silmäili iloisena
kulta-astioita sekä maljoja ja noita jalokivillä koristettuja teoksia
ja vakuutti lähettiläälle olevansa Caesarin ystävä ja taipuva tekemään
hänelle monta hyvää palvelusta. Silloin pyysi Harietto salaista
keskustelua, ja kun kuningas oli lähettänyt pois kaikki salaiset
kuultelijat, vaati Romalaisten lähettiläs, että Ingo annettaisiin hänen
valtaansa.

Bisino säikähti; hän istui kau'an epäröivänä ja vastasi vihdoin
sellaisen vaatimuksen olevan liian ankaran hänelle, ja että hän
tarvitsi aikaa miettiäkseen vastausta; sillä välin voisi lähettiläs
nauttia talon vieraanvaraisuutta. Mutta Harietto vaati äkillistä
päätöstä, tarjosi enemmän lahjoja ja uhkasi. Silloin heräsi kuninkaan
ylpeys, ja hän huusi vihoissansa, että mitä hän kielsi ystävälliseltä
pyynnöltä, sitä ei hän millään ehdolla myöntäisi sillenkään, joka
esiintyi uhkauksilla. Sitte päästi hän vieraansa menemään ja tämä
liittyi seuralaisinensa kuninkaan miehiin ja joi heidän kanssansa
sekä jakeli heille lahjoja. Mutta Bisino-kuningas istui huoneessaan
levottomalla mielellä; vihdoin meni hän aarre-aittaansa, istahti
eräälle tuolille ja tarkasteli raskaalla sydämellä vielä kerran
noita uusia lahjoja, ja laski sitten niiden nauhojen luvun, joihin
kultaisia rannerenkaita oli pujoteltu sekä suuret astiansa ja
kannunsa, kultamaljansa ja juomasarvensa. Vaivalla nosti hän erään
hopea-astian, katseli siitä kuvaansa ja lausui huolissansa: --
Murheelliset ovat ne kasvot, jotka tuossa näen. Muukalainen, on
tuonut minulle runsaita lahjoja, vaikka suurin astia onkin kullatusta
hopeasta, eikä sellainen, kuin suurelle kuninkaalle lahjaksi sopii.
Sittekään en tahtoisi mielelläni menettää niitä muita lahjoja, joista
hän puhuu, eikä Romalainen anna niitä minulle, joll'en anna hänen
käsiinsä miestä joko elävänä tahi vaikkapa kuolleenakin. Mutta jos
minä teen tämän vääryyden ja jätän hänet vihollistensa käsiin, tulen
minä kauhistukseksi kaikelle kansalle, ikäänkuin olisin muukalaisten
palkkalainen ja sentähden, että annoin vuorovieraani häpeällisen
kuoleman uhriksi. Ja minuun koskee kipeästi hänen itsensäkin takia,
sillä hyväsydäminen ja rehellinen hän on sekä uskollinen toveri
maljan ääressä ja ratsun seljässä. Mutta jos minä tahtoisin suojella
häntä, huolimatta Romalaisista, on minun edessäni uuvuttava työ, sota
tyhjentää kentiesi aarrekammioni, vähentää kansan voimaa ja saattaa
valta-istuimeni horjumaan. -- Hänen silmäyksensä sattui erääseen
miekkaan, joka riippui seinällä kiiltävän metallin yli. -- -- Tämä on
minun kuninkaallinen sukumiekkani, ylistetty lauluissa ja peljätty
kansan keskuudessa; monta vaikeaa työtä on se tehnyt ja joku jumala
on muinoin, kertoo tarina, takonut sen terän; minua kummastuttaa,
ett'en minä tänään voi kääntää silmiäni siitä pois. -- Ja huoaten
jatkoi hän: -- Minä olen juonut ja metsästänyt hänen kanssansa sekä
taistellut hänen rinnallansa ja minä soisin hänen loppunsa tulevan yhtä
mainehikkaaksi, kuin hänen esi-isiensäkin on ollut, joilla myöskin oli
kiire saamaan kuolinhaavan rintaansa. Jos en minä voi pelastaa häntä,
tahdon kuitenkin osoittaa hänelle kaiken kuninkaallisen kunnian.

Kuningas nousi seisovallensa ja tempasi aseen. Silloin tunsi hän
itseänsä hiljaa otettavan käsivarresta; hän säpsähti ja veti miekkansa;
hänen edessänsä seisoi Gisela-rouva ja katsoi häneen ivallisesti: --
Aikooko kuningas lähteä sotaan pöytähopeittensa kanssa, koska hän pitää
katselmusta niiden kanssa?

Missäpä kuninkaan voima on, joll'ei rikkauksissa?-- kysyi vuorostansa
kuningas närkästyneenä, -- miten voin minä voittaa ahnaiden mielet
ja saada heiltä uskollisuuden valaa, joll'en lahjoita heille tuota
vierasten metallia? Harvoilla sitä on minun maassani, ja kaikki sitä
vaativat, mistä minä sitä ottaisin, jos en ostaisi sitä muukalaisilta?

-- Aiotteko, kuningas, myydä urhon Romalaisille? -- kysyi kuningatar,
ja hänen silmänsä säkenöivät tulta.

-- Miettisinkö minä sitten, jos sen tahtoisin tehdä? -- mörisi
kuningas. -- Mutta tämä muukalainen istuu nyt kuin tarhapöllö minun
puissani; kaikki ilman linnut kokoontuvat tänne kirkumaan häntä
vastaan, eikä kait kulu pitkää aikaa, ennenkuin Oderin varrella asuvat
kuninkaat lähettävät tänne miehiänsä vaatimaan hänen henkeänsä.

-- Sinä et petä minua, -- lausui kuningatar hirveästi vihastuneena;
-- mietipä, kuningas, voisitko elää semmoisen häpeän perästä; minä
en suinkaan tahdo sitä. En koskaan tahdo minä jakaa vuodettani ja
asumustani valapattoisen miehen kanssa, joka romalaisesta kullasta myy
hänen valansa saaneen vuorovieraan.

Kuningas katseli häntä kieroilla silmillä: -- Rajusti riehuvat sinun
ajatuksesi, Gisela-rouvani; minä arvelen niiden menevän liiallisuuksiin.

-- Kellä on suurempi oikeus suojella kuninkaan kunniaa kuin
kuningattarella? -- vastasi Gisela-rouva, koettaen pakoittaa itseänsä
tyyntymään. -- Jos et sinä luule voivasi suojella häntä Romalaisilta,
päästä hänet menemään kartanostasi. Parempi on näyttäytyä heikolta kuin
petolliselta.

-- Ja hän eläisi tämän häväistyksen perästä minun vihollisenani, --
lausui kuningas.

-- Sido hänet kalliilla valalla; hän on, luullakseni, niitä, jotka
täyttävät lupauksensa.

-- Tahtooko minun kuningattareni puhutella häntä, ett'ei hän koskaan!
muistelisi häväistystänsä? -- kysyi linnan haltija viekkaasti.

-- Tahdon, -- vastasi Gisela-rouva kolkosti, -- jos se hyödyttää
kuningasta. -- Kumpikin seisoi toisensa edessä synkillä ajatuksilla;
vihdoin lausui kuningas: -- Hädän ollessa pitää toimia rivakkaasti;
koetapa onneasi, Gisela, ja lähetä hänelle tänä iltana sana, että hän
saapuisi sinun torniisi salaiseen neuvotteluun, kentiesi voit sinä
siellä auttaa häntä onnelliseen poispääsöön.

Kuningatar antoi silmäyksensä vajota, hänen kasvonsa olivat kalpeat,
kun hän vastasi: -- Minä tahdon kehoittaa häntä lähtemään, koska sinä
sen käsket. -- Hän käänsi äkkiä selkänsä kuninkaalle, joka katsoi
synkästi hänen jälkeensä.

Samana iltana seisoi kuningatar odottamassa tornikamarissansa; öiset
linnut istuivat muurilla ja valittivat sitä onnettomuutta, jota tuolla
sisällä hankittiin eräälle ihmiselle; kovassa ilmavedossa, joka tunki
sisään avatusta akkunasta, liehui vahasoihtu ja heitteli tuon kauniin
naisen varjoa sinne tänne seinällä. Gisela-rouva seisoi keskellä
huonetta, puettuna juhlavaatteisiin ja punainen, kuninkaallinen
valtija-koristus otsallansa; hänen kalpeat kasvonsa olivat
kumarruksissa eteenpäin ja kätensä lujasti kokoonpuristetut, ikäänkuin
aikoisivat ne tehdä jonkin väkivaltaisen työn -- Jos sinä, Ingo,
lähdet täältä pois, -- lausui hän itseksensä, -- tuotat sinä minulle
tuskan, katkeramman kuin kuolema, ja jos sinä jäät tänne, silloin
on kolmesta hengissä olevasta yksi liikaa. Hän säpsähti ja kuulteli
taaskin, alahaalta kuului puhetta ja hiljaista aseen kalsketta. Silloin
tempasi hän soihdun sen korkeasta jalasta ja piti sitä ulkona akkunasta
niin, että savu ja leimuava liekki liehui tornin räystään lähellä, ja
tarhapöllöt lensivät peljästyneinä ilmaan. Muutaman silmänräpäyksen
kuluttua vastasi kaukaa yksinäinen metsästyshuuto, kuningatar veti
soihdun takasin ja asetti esiripun akkunan aukon eteen.

Kiviportaissa kuului miehen askeleita. -- Hän se on, lausui
kuningatar hiljaa. Mutta kun ovi aukeni, säpsähti hän takaperin,
sillä Bisino-kuningas astui sisään; synkät olivat hänen kasvonsa, ja
tuo kömpelö mies oli puettu panssaripaitaan; päässänsä oli hänellä
teräskypäri ja hänen miekkansa kahvassa säkenöi veripunainen kivi.
-- Kuningatar on koristettuna ikäänkuin juhlaa varten, -- lausui hän
vihaisesti.

-- Sinähän sen olet tahtonut.

-- Minä tahdonkin olla näkymätöin todistaja sinun keskusteluusi hänen
kanssansa, ja että hänelle sanoisit kaikki niin, kuin minä olen
käskenyt, kuultele nyt minun varoitustani: tornin juurella odottaa
kaksi kovakouraista miestä minun seurueestani; jos hän menee ales minun
olemattani mukana, ei hän pääse elävänä kynnyksen yli.

-- Viisas oli kuninkaan keksintö, -- lausui Gisela kolkosti. Silloin
sattui hänen silmäyksensä kuninkaan miekkaan, ja hän lausui: --
Verisenä loistaa kivi kuninkaan miekassa, se on sinun esi-isäisi
surma-ase. -- Ja koettaen väkisin voittaa kauhuansa, jatkoi hän:
-- Kuningattaren huone on muutoin tavallisesti rauhoitettu miesten
miekoilta. Miksi loukkaa kuningas minun oikeuttani?

-- Se tapahtuu ainoastansa varovaisuudesta, Gisela, -- vastasi kuningas
tuikeasti. Hän meni huoneen perälle, avasi pienen syrjä-oven ja katosi
sen kautta.

Taaskin seisoi kuningatar yksinänsä, ja hänen ajatuksensa riehuivat
tuimassa kapinassa. -- Kuunteleva kuningas miettii väkivaltaa, ja minun
pitäisi auttaa häntä konnamaisessa työssänsä.

Silloin kuului ulkoa Ingon askeleet, ja hän astui sisään
panssaripaidatta sekä miekatta. -- Kiitän sinua, orpanani, -- lausui
hän sydämellisesti, -- että tänään aukaisit minulle tornisi. -- Hän
katsahti ympärillensä koristetussa huoneessa, silmäili seinillä olevia
ommeltuja verhoja ja noita vieraista maista tuotuja kalliita astioita.
-- Äidistäni jäätyä, en ole konsanaan sittemmin ollut kuningattaren
loistavassa makuuhuoneessa. Miksi näytätte niin vieraalta, orpanani?
-- jatkoi hän surullisesti; suo minulle anteeksi, jos en niin, kuin
pitäisi, riemuitse siitä kunniasta, jonka sinä osoitat köyhälle
Ingolle, ottaessasi häntä vastaan kuninkaallisessa loistossa. -- Hän
tarttui kuningattaren käteen; huolimatta tuskastansa lensi rusoittava
puna tämän kalpeille kasvoille, vetäessänsä pois kätensä. Helpompi on
ylöstulo kuningattaren huoneesen kuin alasmeno ulos tornin ovesta, --
lausui hän hiljaa.

-- Minä näin kuninkaan miesten seisovan väijymässä, -- vastasi Ingo,
-- eikä se minua kummastuta, sillä minä tiedän Harietton yllyttäneen
minua vastaan kuningasta, joka ennen oli minulle ystävällinen;
sentähden pyydän sinua, jos mahdollista, pitämään huolta, ett'ei mitään
häväistystä minulle tapahdu. Minä olen, kuningattareni, suuttunut
kohtalooni maailmassa, kaikki minun ystäväni ovat kyllästyneet minuun,
köyhyys seuraa minua kaikkialla, ikäänkuin hullua sutta ahdistetaan
minua talosta taloon, sellainen elämä herättää minussa ylenkatsetta,
sillä minä tiedän ansaitsevani paremman onnen, ja itse aion minä
pitää huolta siitä, ett'en elävänä joudu Romalaisten kahleisiin. Mutta
joll'et sinä voi muuttaa minun kohtaloani, rukoilen sinua pelastamaan
minun asekumppalini, tuon kuljeksivan joukon, häpeällisestä kuolemasta.
Mielellänsä tulevat he sotimaan ketä vastaan tahansa, mutta he
pelkäävät vaaraa, joka heitä lähestyy näkymättömässä muodossa, sillä me
olemme varmasti salvatut kivimuurein sisään.

Sanaakaan lausumatta tuijotti kuningatar sala-oveen päin; äkkiä parahti
hän käheästi huutamaan, sillä kuningas astui esiin ja kiljasi: --
Salvattu olet sinä itse, saadaksesi viimeisen haavasi. -- Nostetulla
miekalla syöksyi hän Ingoa vastaan, mutta ikäänkuin naaras jalopeura
juoksi Gisela puolisoansa vastaan ja väänsi hänen käsivarttansa, että
miekka putosi helisten laattiaan. Ingo otti miekan ylös lattiasta,
heilutti sitä ja lausui: -- Sinun henkesi, Bisino-kuningas, on minun
kädessäni, vähänpä sinun panssarisi sinua suojeleisi, jos minä
tahtoisin tehdä sen työn, jonka sinä aioit tehdä minulle. Kiitä sitä
jumalaa, johon sinä luotat, että minä pidän vuorovieraisuuden valan
pyhempänä kuin sinä. -- Ja hän heitti miekan kuninkaan jalkoihin.
Heikko ääni ikäänkuin naisen valitus värähteli huoneessa.

Kuningas silmäili tuimasti ympärillensä: -- Sinä puhut kuin mies; noh,
ota tänne miekkasi portailta, taistelkaamme keskenämme.

-- Minä olen vannonut sinulle pitäväni rauhaa, -- lausui Ingo
liikahtamatta.

-- Ja minä sinulle, -- vastasi kuningas, -- vala on rikottu, sinä olet
vapaa, ota ylös aseesi!

-- Sinun kanssasi en minä taistele hengestäni, -- vastasi Ingo, --
sinun kuninkaallista päätäsi pidän minä kunniassa, vaikka sinulla
välistä onkin ollut pahoja aikomuksia minua vastaan. Enkä minä
ikinä tule olemaan avullisna siinä, että sinun kuningattaresi maine
pilataan vuodattamalla joko sinun tahi minun vertani hänen vuoteensa
vieressä. Jos minun täytyy kuolla, en valita, vaikka sinä itse teet
työn; lävistä minut siis miekallasi, kuninkaani, ja paljon kiitoksia
antimestasi!

Kuningas kumartui ales ottamaan miekkaansa; silloin kuului melua ja
sotahuutoja alhaalta päin, ja Ingo säpsähti. -- Voi minua, -- lausui
hän, -- oman hätäni vuoksi olen unohtanut toverini onnettomuudessa.
Minä kuulen joutsenieni äänen, minä tulen. Ole varoillasi, kuningas,
minä löydän kyllä sen, joka voi sinua pakoittaa. -- Ikäänkuin rajutuuli
riensi hän ulos ovesta; kuningas kuiskasi käheästi: -- Ne, jotka tuolla
alahalla häntä vartoovat, eivät tunne minkäänmoista armeliaisuutta, --
ja riensi paljastetuin miekoin hänen jäljessänsä.

Mutta Ingo juoksi ainoastansa muutaman portaan ales kuningattaren
makuuhuoneen alla olevaan kamariin, johon hän oli jättänyt miekkansa,
ja jossa kuningattaren nuori poika Valda-urhon kanssa makasi. Hän
tempasi pojan vuoteelta, likisti häntä itseensä ja kuiskasi hänelle:
-- Auta minua, Hermin, turmio uhkaa minua. Minä en tee sinulle mitään
pahaa, joll'ei kuningas tee minun miehilleni mitään vahinkoa. --
Poika riippui unen horroksissa hänen käsivarrellansa ja kietoi kätensä
hänen kaulallensa. -- Mielelläni autan minä sinua, orpana, lausui
hän aavistamatta mitäkään. Ennenkuin tuo vanha soturi oli ennättänyt
nousta ylös vuoteeltansa, kantoi Ingo pojan kuningattaren ovelle,
jossa kuningas juoksi häntä vastaan paljastetuin miekoin. Mutta Bisino
säpsähti kauhistuneena takaperin, nähdessään lapsensa Ingon miekan
alla. Mene edelläpäin, Bisino kuningas, -- huudahti Ingo käskien, --
raivaamaan tietä minulle; tässä on minulla se, joka pakoittaa sinua.
Sinun poikasi henki on takauksessa minun miesteni päistä. Hyvästi,
Gisela-rouva, rukoile jumalaa, ett'ei kuninkaan huone romahda kokoon
tänä yönä.

Molemmatkin miehet riensivät kiviportaita ales ja Gisela-rouva kuulteli
liikahtamatta, josko hän kuulisi mitään aseenkalsketta ja portaan
juurelle putoavan esineen ääntä. Toivoiko hän sen miehen pääsevän
pakoon, joka oli vienyt hänen poikansa pantiksi? Ingokohan palajaisi
hänen makuuhuoneesensa, vai kuningasko, tahi kentiesi ei kumpikaan.
Sellaisia ajatuksia raivosi hänen sielussansa: hän tunsi vihaa sitä
kohtaan, joka oli ylenkatsonut hänen apunsa, ja samalla kertaa pelkoa
hänen hengestänsä ja pelkoa kuninkaan palajamisesta. Hän juoksi
akkunaan ja katseli yön pimeyteen. Hän kuuli kaukaista sorinaa ja
kimakan parkaisun, sitten oli kaikki hiljaista; hän näki tulisoihdun
leimahtavan, mutta sekin sammui pian, ja yö oli pimeä ja synkkä kuin
hänen oma kohtalonsakin. -- Viimeisillä portailla pysähtyi Ingo tornin
edustalla ja lausui: -- Aja pois koirasi, kuningas, ett'eivät he purisi
sinun omaa poikaasi. -- Vastenmielisesti astui kuningas esiin, mutta
käski kuitenkin vartijansa menemään. Ingo juoksi kuin pakeneva peura
hänen ohitsensa miestensä asumukseen. Vaikka kuningas kuinka koettikin,
ei tämä voinut häntä saavuttaa.

Asumuksen ympärillä seisoivat kuninkaan miehet varustetut kilvellä
ja keihäällä ja monella oli soihtukin kädessänsä. Maassa, portaan
edustalla, leimusi punainen liekki ja loi himmeätä valoa pimeään saliin
ja Vandalein julmistuneille kasvoille. -- Miksi pöllöt eivät siedä
valoa, vaan kääntävät pois silmänsä? -- huusi Berthar portailta. --
Minua kummastuttaa, että kuninkaan miehet häpeävät konnamaista työtä,
sillä ovathan he, kuten olen kuullut, tottuneet murhaamaan yön aikana.
Kansa sanoo heidän olevan häpeämättömiä. Senkö vuoksi he vapisevat,
että minun miekkani sammutti valkean heidän soihdunkantajaltansa?
Tulkaat lähemmäksi, te kurjat pelkurit, että rauhanrikkojina olisitte
kirotuita kaiken kansan seassa. Tulkaa tänne, että minun mieheni
antaisi teille viimeiset matkaeväät.

-- Ra'at sanat ovat maapakolaisen kerjäläisen viimeinen hätävara, --
huudahti Hadubald vastaukseksi, -- ja hyvin sinä osaat niitä jaellakin,
kuljeskellessasi ympäri maailmaa ja laiskana loikoellessasi vieraiden
penkkilöillä. Hyödyttömiä olette te maailmassa, ettekä te enään taida
tulla häiritsemään muiden taloja rähinällänne.

Näin valmistelivat miehet itseänsä vihaisilla sanoilla taisteluun;
silloin juoksi Ingo, pitäen kuninkaan poikaa sylissänsä, tuon meluavan
joukon läpi. Hän kiiruhti portaille ja seisoi nyt urhollisten
miestensä keskellä; raikuva riemuhuuto kaikui Vandalein joukossa
salissa; mutta Ingo huudahti käskevällä äänellä kuninkaan miehille:
-- Astukaat takaperin, te sankarit, sillä tämä nuori kuningas, jota
minä kanniskelen, käskee teitä pitämään sovintoa. Jos te tahdotte
hänen päänsä säilymään, niin lakatkaat herjaamasta minun miehiäni.
Olkoon kuningas tervehditty majassamme, -- jatkoi hän, Bisinon ehdittyä
paikalle, -- ja tietäköön hänen tulonsa rauhaa. Astu armollisena,
kuningas, vieraidesi makuuhuoneesen, sillä aseettomina luulen minä
meidän tänään ratkaisevamme riitamme. Ole minulle avullinen saattamaan
kuningasta sisään, Hermin-orpanani! Hän laski poikasen laattialle, piti
miekkansa koholla hänen päänsä päällä ja meni näin kuningasta vastaan.
Poika tarttui isänsä käteen ja seisoi näin kumpaisenkin urhon välillä.
-- Kaikki vetäytykööt syrjään ja te, Vandalit, tehkäät vahtipalvelusta
portailla kuningasten neuvotellessa.

Nuristen antoi Bisino käskyn palvelijoillensa jättämään ovipuoli
tyhjäksi ja sitte käski hän Hadulbaldia miehittämään portaat yhtä
monella henkilöllä hänen omistakin seuralaisistansa. Ingo seuraisi
kuningasta salissa olevalle korkeammalle paikalle, jossa urhon vuode
sijaitsi, ja itse asettui hän kuninkaan vastapäätä ja kietoi kätensä
nuoren kuninkaan pojan kaulalle. Bisino istahti vastenmielisesti ja
katseli synkästi ympärillensä. -- Sinä aiot käyttää minun poikani
päätä pakoittaaksesi minua säästämään sinua ja sinun maankulkijoitasi.
Mutta hirveästi on viha leimunnut raivoon minun ja sinun välilläsi, ja
minä pelkään, ett'ei sovinto meidän välillämme tulisi kau'an kestämään.
Jos sinä tänään pelastut minun vihaltani, saavuttaa se sinut kuitenkin
huomenna tahi jonakin muuna päivänä, sillä jos poikani esirukoukset
avaakin sinulle oven vankihuoneesta, niin tiedäthän kuitenkin minun
voimani ulottuvan kau'as ympäristöön, ja että kuninkaan tahto saartaa
sinut kuin ahdistetun metsäotuksen.

-- Tosin kunnioitan minä sinun voimaasi, kuningas, -- vastasi Ingo,
-- ja minä tiedän, että minulle kävisi vaikeaksi päästä sillan yli ja
ratsastaa aron poikki, jos sinun vihasi minua vainoaisi. Kuitenkin
on minun ajatukseni, että kuningas toimii jalosti, jos hän täyttää
minulle annetun lupauksensa niin pitkälle, kuin meidän valamme vaatii.
Kuningas on tarjonnut minulle kaksintaistelua; tarjoumus tuottaa
kunniaa sekä on sankareille sopiva, ja joll'et sinä voi suvaita minua
maan päällä, tiedän, ett'ei minulla voisi olla kunniakkaampaa kuolemaa
kuin kuninkaan miekan kautta kaatuminen tahi joutuminen miesteni kera
Thüringein raivon uhriksi, siinä tapauksessa, että lähettäisin sinut
edeltäkäsin kuolleiden asuntoon. Siitä huolimatta en voi hyväksyä
ajatusta taistelemisesta sinun kanssasi, minun herrani ja isäntäni,
sillä hyvä sinä olet minua kohtaan ollut, ja hyviä töitä olet sinä
minulle hovissasi tehnyt; minä kunnioitan puolisoasi ja tätä poikaasi,
jota minä pidän käsivarrellani, ja iloisia tulevaisuuden toiveita on
minussa herännyt sinun suosiosi johdosta. Sentähden minua surettaa, jos
minun pitäisi sinun kanssasi taistella hengestäni, vaikka minä pidänkin
sotakunniaa suuressa arvossa.

-- Järkevät sinun sanasi ovat, -- vastasi kuningas, -- ja minä luulen
sinulla olevan rehellisen tarkoituksen ja sinun vastenmielisesti
syöksyväsi turmioon, mutta minua pakoittaa vaarallinen asemani
kuninkaana, jota ei kukaan muu voi käsittää paitsi se, joka itse
hallitsijana istuu kansan valta-istuimella. Tiedä siis, maanpakolainen,
että Caesar vaatii minua antamaan sinut hänen lähettiläänsä käsiin.

-- Aiotteko te, voimallinen kuningas, ikäänkuin voitettu mies totella
kateellisen Romalaisen käskyä?

-- Hän on ärsyttänyt Kattein kansaa, jotka ovat halulliset saamaan
orjia ja karjaa minun maastani; sinun takiasi tulevat Thüringit
laulamaan sotalauluansa.

-- Suo minulle sija sotajoukossasi, kuningas; -- keskeytti häntä Ingo,
-- niin minä palajan voittajana tahi en koskaan.

-- Luuletko sinä voittajana olevasi minulle tervetulleempi kuin nyt,
sinä perintöruhtinattaresi kanssa? -- kysyi kuningas synkästi. --
Thüringein sodat määrää kuningas yksin!

Silloin laski Ingo kätensä kuninkaan pojan päälle ja lausui
surullisesti: -- Samoinkuin tämä lapsi, kasvoin minäkin ilossa
kuninkaallisen kruunun loisteessa, viattomana kuin sinunkin poikasi,
kun minut karkoitettiin isänmaastani. Muista, kuningas, että ihmis-onni
nopeasti vaihettelee; et sinäkään tiedä, mikä kohtalo tulevaisuudessa
on suotu sinun pojallesi. Kuinka jumalat meidän onnen määrännevätkin,
vaativat he kuitenkin meitä aina uskollisesti pitämään sanamme. Pidä
sinäkin, kuningas, huolta siitä, ett'eivät he joskus poikasi päähän
kosta valaa, jonka olet tehnyt onnettomalle Ingolle.

-- Poikaani minä muistan ja että voisin turvata hänelle vallan,
rikkoessani sinulle antaman valani, -- vastasi kuningas.

-- Riko kuitenkin vuorovieraisuuden vala sillä tavalla, ett'eivät
jumalat sinuun vihastu, -- jatkoi Ingo rukoillen, -- salli minun
miehineni vauriotta lähteä linnastasi ja maastasi. Enempää ei kansasi
sinulta vaadi, ja jos Romalaiset vaativat sinulta pahempia, loukkaavat
he sinun kunniaasi. Auta minua, poika, ja rukoile isääsi minun
puolestani!

Herrain laskeusi maahan ja syleili kuninkaan polvia: -- Älä tee, isä,
orpanalleni mitään pahaa.

Kuningas katseli kau'an poikaa, jonka pään päällä Ingo piti aseella
varustetun kätensä. -- Sinä et tiedä, lapsi, mitä sinä pyydät, --
lausui hän vihdoin. Ja katsoen lempeämmin Ingoon, jatkoi hän: --
Lupaatko, Ingo, minulle pyhällä valalla, ett'et teoskaan vaadi kostoa
tästä yöstä ja ett'et koskaan vahingoita minua etkä minun poikaani etkä
koskaan hanki minkäänmoisia liittoja Answald-ruhtinaan kanssa, niin
sallin sinun lähteä rauhassa linnastani ja maastani.

-- Sen valan otan tehdäkseni, -- lausui Ingo hiljaa, -- jos sinä,
kuningas, puolestasi tahdot vannoa tämän poikasesi pään nimessä
omistavasi niitä sanoja, joita sinä äsken minulle lausuit, ja ummistat
kuninkaallisen silmäsi minua hankkeiltani, joll'ei kansan melu sinua
välttämättömästi pakoita.

Kuningas nauroi synkästi. -- Sen tahdon tehdä, jos sinä ilmaiset
minulle kaikki hankkeesi. Ingo nyökäytti päätään myönnytykseksensä. --
Noh, istu siis minun viereeni, kuten ennenkin, ja kuiskaa salaisuutesi
minun korviini. -- Kuninkaat puhuivat hiljaa keskenänsä, ja Hermin
istui heidän kummankin keskellä sekä syleili heidän kummankin polvia.

Portailla makasivat kilpiensä takana Vandalit ja kuninkaan miehet
eri joukoissa. Ylempänä heitä istuivat jakkaralla kumpaisetkin
aseenkantajat, Berthar ja Hadubald, vastakkain. Silloin alkoi Hadubald
lausua: -- Rauha näyttää syntyvän, meidän hallitsijaimme salissa
kestävästä keskustelusta. Jos sinä, urho, suvaitset voimme upottaa
kinastuksemme juomaan, jonka joku minun miehistäni tietää pian tänne
hankkia, sillä yö tuntuu viileältä.

-- Murhapolttaja! -- vastasi Berthar vihaisesti.

-- Pahoin teet sinä, kun pilkkaat palvelijata, joka tekee, mikä on
hyödyksi hänen herrallensa.

-- Rosvo! -- mörisi vuorostansa Berthar, -- sinä petit uskollisuutesi
ja söit sanasi kuninkaan oluesta, ja sen koomin on sinun tarjoamasi
olut pilaantunutta.

-- Ken ylpeästi esteleikse vuodattaa tynnyrin tapista, olkoon
varoillansa, ett'ei hänen vertansa vuodateta vihertävällä arolla.

-- Vihertävällä arolla ja pimeässä metsässä samoinkuin täälläkin
majassanne saat odottaa verisiä iskuja, joll'ei kuninkaan tekemä rauha
sinua silloin suojele; ole, urho, tyytyväinen siihen!

Kau'an kesti kuninkaiden keskustelu, ja vihdoin huudahti Bisino: --
Tuo malja, juomanlaskija, juodaksemme ystävyyden muistoa, ennenkuin
Ingo-urho meistä eroaa. -- Portailla olevien miesten joukossa syntyi
vilkas liike, juomanlaskija riensi pois ja palaisi suuri simamalja
kädessänsä, kuninkaat tekivät toisilleen lupauksensa maljan ääressä ja
käsi pojan pään päällä. -- Ja nyt me, Ingo, erotaan -- lausui kuningas,
-- minua surettaa, että sinä olet kuljeskeleva urho, etkä ole minun
sukulaisiani ja sittekin, jos sinä olisit minun heimolaisiani, olisit
sinä kentiesi vähemmin rakas minun sydämelleni.

-- Muistele minua ystävällisesti, kuningas, -- lausui Ingo ja
huudahti sitten iloisena vanhukselle: -- Olkaat valmiit lähtemään, me
ratsastamme pois.

-- Keskellä päivää me tulimme -- vastasi Berthar, minun kuninkaani
ja hänen miehensä eivät hiivi pois kuten öiset varkaat. Jos meidän
päämiehemme käskee meitä lähtemään ennen kukonlaulua, pyydän sinua,
Bisino-kuningas, käskemään miehiäsi näyttämään tietä niillä soihduilla,
joita he tänä iltana niin huolellisesti ovat kantaneet, käydessänsä
tämän salin ympärillä, jotta meidän poislähtömmekin tapahtuisi
ikäänkuin keskipäivällä.

Kuningas katsahti ensin vihaisesti tuohon rohkeaan, mutta sitte lausui
hän: -- Minä pidän sinusta paljon, sinä osaat taistella isäntäsi
puolesta sekä miekalla että sanoilla. Nouskaat ratsunne selkään, te
korskeat vieraat, mutta te, minun mieheni, sytyttäkäät soihdut, sillä
teidän kuninkaanne seuraa vieraitansa portille.

Sillalla erosi Ingo kuninkaasta ja hänen pojastansa, ja kaikki
hämmästyivät, kun kuningas, otettuaan jäähyväiset, vielä kerran juoksi
palkkien yli Ingon luokse sekä suuteli ja syleili häntä. Hymyellen
silmäili Berthar soihdunkantajien synkkiä kasvoja. -- Ratsastakaatte
vitkaan, -- käski hän portin ulkopuolella olevia Vandaleja, --
ett'eivät luule meidän heitä pelkäävän. -- Ratsasta sinä edellä, Wolf,
ja anna hevoisten ravata yöilman viileydessä; hyvin kävikin meidän
käyntimme kuninkaanlinnassa.

Kun portti oli suljettu vieraiden jälkeen sanoi kuningas käskien
miehillensä: -- Se, joka tänään tahi huomenna lavertelee tästä yöstä
tahi maljan ääressä kuiskuttelee Romalaisen kanssa, kuten monet tänään
ovat tehneet, hänen suunsa tulee kuninkaan kirves tukkimaan.

Sitte otti hän makaavan lapsen käsivarsillensa ja kantoi sen omaan
huoneesensa. Mentyänsä tornin ohitse, heitti hän alakuloisen silmäyksen
kuningattaren huoneeseen. Siellä sisällä makasi epätoivoinen nainen,
pää akkunanlaitaa vasten, ja kuulteli miesten sorinaa ja kaukana
taukoavaa hevoisten kavionkopsetta. Mutta kuningas ajatteli: -- Joll'ei
minun puolisoni olisi korkeasukuinen, olisi tiima parempi sekä hänelle
että minulle. Sillä mielelläni antaisin minä hänelle selkäsaunan ja
sitte taaskin pitäisin häntä hyvänä. Tahtoihan hän katkaista vaatteen
[tarkoittaa avioeroa. Suoment. muist.] meidän välillämme. Ja hän
on taistellut minun miekkaani vastaan; luuleeko hän minun voivani
unohtaa sitä? -- Mutta mitä Romalaiseen tulee, on minulle perin pohjin
mieluista, ett'ei hän saa tahtoansa esille, sillä hävytöin oli hänen
vaatimuksensa ja häpeämätöin hänen lähettiläänsä. -- Ja seuraavana
aamuna kutsutti kuningas luoksensa ällämystyneen Harietton ja lausui:
-- Suuren Caesarin tähden olen minä tehnyt ja toimittanut kaikki, jonka
minun kunniani kuninkaana sallii, enkä niitäkään enempää. Minä olen
lopettanut ystävyyden tuon maanpakolaisen kanssa ja sallinut hänen
lähteä täältä suojeluksetta, jotta hän poistuisi minun valtakunnastani.
Ja kaiketi ratsastaa hän nyt jo kaukana arolla. Kun kuningas jälleen
meni aarrekammioonsa ja katseli kuvaansa astiassa, lausui hän huoaten
itseksensä: -- Yksi huoli haihtui, mutta toinen, suurempi tuli; yksi
seikka minua lohduttaa, ja se on nuot rehelliset kasvot, jotka minä
näen.




9.

Idis-linna.


Metsäseuduillakin asuvissa nuorissa miehissä heräsi matkustamisen
halu, kun puitten oksat alkoivat paisua nesteistä ja tulivat
hiirenkorvalle. Taloissa kuiskaeltiin salaperäisesti, ja rivakkaat
nuorukaiset pitivät salaisesti neuvottelujansa metsän peitossa, sillä
retkeä eivät olleet kihlakunnan vanhat ja viisaat käskeneet, eikä
sitä aljettaisi kihlakunnassa tavallisilla julkisilla uhrijuhlilla,
vaan ainoastansa joukko tyytymättömiä erosi rakkaasta kotiseudustansa
omin päinsä ja omalla hulvallansa sentähden, että heidän mielensä
teki suurempia maan-aloja. Aluksi olivat vaan muutamat harvat
päättäneet kokea onneansa vieraassa maassa ja näitä johti Beron
pojat, Baldhard ja Bruno; mutta pian rupesi muidenkin rehellisten
maanviljelijäin nuorempain poikain mieli tekemään matkalle, ja näiden
kera lähti villipäitä ja metsässä samoilijoita, joista tappeleminen
oli mieluisempaa kuin maansa viljeleminen ja vieläpä moni naapurinsa
kanssa riitaantunut perheenisäkin. Moni sai myöskin sydänkäpyseltään
kehoituksia lähtemään; ennen lähtöänsä kosi hän lemmittyänsä, ja kun
perheessä oli useampia tyttäriä, uskalsi isä luopua lapsestansa,
luottaen tulevaisuuden toiveesen. Tällä kertaa ei ollut kysymyksessä
retki kaukaisiin maihin, ainoastansa kuun ja tähtein, suhisevan
tuulen tahi lentävän korpin opastamana, sillä seutu, johon uutismaata
aiottiin raivata, oli vaan muutaman päivämatkan päässä kihlakunnan
rajasta, ja tie kulki metsän ja viljelysten kautta, joita omisti
ennen samaa tietä tänne siirtyneet kansalaiset. Sentähden ei
matkaanlähtevillä ollut pelkoa, että heitä tiellä hätyyteltäisiin,
eivätkä he suuresti huolineet eväästä eikä eläimenruo'asta. Sitäpaitsi
toivoivat he tulevansa ystävällisesti vastaanotetuiksi siinä seudussa,
johon aikoivat rakentaa majansa, sillä muuan viisas perheenisä oli
ennakolta varovasti tehnyt sovinnon tämän kansan kanssa matkasta, johon
he aikoivat lähteä. Ja sittenkin valmistivat lähtijät itseänsä matkaan
vieläkin salaisemmin, kuin heidän tapansa muutoin olikaan; sillä ei
ollut kaikille kihlakunnan päämiehille mieluista matka, joka vähensi
heidän nuorten sotilainsa lukua, ei Answald-ruhtinaalle eikä Sintramin
suvulle, jotka koettivat hillitä muuttamisen halua niin paljon
kuin heidän voimassansa oli. Myöskin oli poismuuttajilla kuninkaan
viha peljättävänä, sillä hän voisi häiritä heitä uutis-viljelysten
raivaamisessa ennenkuin he olisivat ennättäneet saada jalansijaa
tuossa uudessa maassa. Sentähden olivat ne, jotka mielivät muuttaa
pois, ryhtyneet öiseen keskusteluun ja valinneet Beron pojat
johtajaksensa ja viimeisinä kuukausina varustaneet itseänsä matkaan
sekä hankkineet itsellensä apua sukulaisiltansa, tehneet vankkureja ja
maanviljelyskaluja sekä ostaneet niin paljon karjaa, kuin irti saivat.
Ja he aikoivat lähteä matkaan yksi erällänsä kaikessa hiljaisuudessa,
kokoontuakseen rajan toisella puolella järjestetyksi matkueeksi.

Ensi aamuhämärässä seisoivat vankkurit kuormattuina elolla ja
huonekaluilla. Näiden paksuista palkeista tehtyjen ajopelien päälle oli
levitetty vuotia katoksi, härjät ammuivat ikeessä, vaimot ja lapset
ajoivat karjan kokoon vankkurien taakse, ja suuret koirat, jotka olivat
uskollisia matkatoveria, haukkuivat ajopelien ympärillä. Sukulaiset ja
naapurit saapuivat ottamaan jäähyväisiä ja toivat mukanansa eväitä tahi
muistoja kotiseudusta. Jäähyväiset eivät suinkaan olleet iloiset, sillä
rohkeinkin oli salaisuudessa levotoin tulevaisuudestaan. Vaikka se
uusi maa ei ollutkaan äärettömän kaukana, oli se kuitenkin tuntematoin
milt'ei kaikille, ja epätietoista oli, josko isänmaan jumalat sielläkin
tulisivat heitä suojelemaan ja jollei vahingolliset toukat tahi
männinkäiset rupeaisi hävittämään karjaa sekä eloa, tahi viholliset
polttaisi heidän kartanoitaan. Lapsetkin olivat haikealla mielellä sekä
istuivat hiljaa säkkien päällä ja pienokaiset itkivät, vaikka heidän
vanhempansa olivat kietoneet heidän päänsä ja kaulansa terveellisillä,
pyhillä ruohoilla. Auringon noustessa nousivat matkallelähtijätkin
seisovallensa, ja vanhin heidän suvustansa tahi joku viisas vaimo
lausui siunauksen heidän matkallensa, ja kaikki kuiskasivat hiljaisen
rukouksen menestyksestä ja loitsun metsänpetoja sekä kuljeskelevia
rosvoja vastaan. Mutta kylän muut, kotiin jäävät asukkaat katsoivat
arasti matkamiehiin ikäänkuin menneisiin ihmisiin ja kauhistuivat
niiden rohkeutta, jotka hylkäsivät kotiseudun onnen. Sillä yhä paloi
miesten mieli vilkkaasti kaukaisiin maihin, ja kuitenkin hirvitti heitä
aina elämä kaukana synnyiseudun pyhyyksistä, sen tavoista ja lakiloista.

Vankkurit rupesivat ratisten liikkeelle vuorta kohti; matkamiehet
lähettivät kukkulalta silmäyksen isäinsä kylään ja kumarsivat päänsä
seudun näkymättömille jumaluusvoimille; moni tyytymätöin veitikka
lausui myöskin kirouksensa niille vihollisille, jotka olivat tehneet
hänelle olon isänmaassa tukalaksi. Sitte katosivat kaikki metsään.
Vaivalloista oli kulku kivisillä teillä, joihin lumiräntä oli uurtanut
syviä kuoppia, usein täytyi miesten astua ales ratsuiltansa raivaamaan
tietä kuokilla ja lapiolla, härkäinajajien huudot ja ruoskanlyönnit
kaikuivat julmasti, pojat juoksivat vankkurien takana ja estivät
niitä kivien avulla vierimästä takasin, ja sittekin ponnistelivat
vetäjät turhaan, kunnes toinen valjakko auttoi toistansa, tahi miehet
ja vaimot asettivat vahvat olkapäänsä pyöriä vastaan. Missä tie oli
enemmän raivattu, ratsastivat miehet tähystellen ja aseet suorana
matkueen ympärillä, valmiina taistelemaan petoja tahi kuljeksivia
rosvoja vastaan. Mutta kun matkustajat ensimäisen päivämatkan perästä
ennättivät siihen laaksoon, joka oli määrätty yhtymäpaikaksi, silloin
unohtui päivän vaivat ilosta, nähdessänsä korvessa heidän edellänsä
saapuneita kansalaisia. Vuorelta tulijat nostivat korkea-äänisiä
riemuhuutoja, ja ne, jotka jo olivat asettuneet leiriin alahalla,
vastasivat samalla; nekin, jotka tätä ennen tuskin olivat olleet
tuttujakaan, tervehtivät toisiansa ikäänkuin veljekset. Miehet
tulivat koolle, ja Baldhard, jolla oli taitoa mittauksessa eroitti
leiripaikan seipäillä. Siellä riisuttiin juhdat valjaista, vankkurit
vedettiin vierettäin linnoitukseksi, ja ylt'ympäri sytytettiin rovioita
kasaan kannetuille kiville. Sill'aikaa kun karjaa söi laitumella
aseellisten nuorukaisten ja koirien paimentamina, valmistivat vaimot
illallisaterian. Miehet paaluttivat karjalle tarhan yöksi, määräsivät
vahdit ja toivat vankkureista esille mukanatuodut varastot virkistäviä
juomia; sitten istuivat he vakavina juttelemaan noista hyvistä
laitumista, joita he odottivat kohtaavansa Idispurolla, ja tuosta
äärettömästä metsästä vuoriston eteläpuolella, kuinka maa siellä oli
kivinen, polut jyrkät, ja kuinka tämä vuoriseutu sentähden oli harvaan
asuttu. Aterian loputtua kokosivat he kalliimmat hevoiset ja härjät
vankkurilinnoituksiin, ja uneliaat lapset sijoitettiin vuotakatoksen
alle. Näiden jälkeen menivät vaimot tuohon ahtaaseen asuntoon, ja
ainoasti miehet istuivat vielä hetkisen ystävällisesti yksissä maljan
ääressä, kunnes heidänkin silmänsä uupuivat, ja kylmä yö-ilma jäähdytti
heidän riemunsa. Sitten kietoivat he itsensä nahkasiin ja peitteisiin
sekä laskeusivat maata valkeain viereen tahi vankkurein alle. Seutu
kävi yhä hiljaisemmaksi; ainoastansa tuuli puhalsi vuorilta, vartijat
kulkivat vankkurilinnoituksen ja tarhan ympäri sekä heittivät väliin
puita leimuaviin rovioihin. Mutta koirat haukkuivat lakkaamatta, sillä
etäältä kuului käheää ulvontaa, ja rovioiden ympärillä juoksentelivat
saaliinhimoiset pedot, jotka näyttivät varjoilta maasta nousevassa
sumussa.

Tällä tavoin matkustivat siirtolaiset kolme päivää metsäseudussa
vitkallisesti eteenpäin; sade valui heidän päällensä, ja tuuli
kuivasi jälleen heidän läpimärjät vaatteensa. Väliin pysähtyivät
he kansalaistensa taloihin, joissa he tapaisivat joko vallattomia
veitikoita, jotka olivat karaistut taistelussa metsän hankaluuksia
vastaan, tahi köyhiä uutisasukkaita, jotka valittivat kivisistä
pelloistansa ja masensivat matkustajienkin rohkeutta. Neljäntenä aamuna
kulkivat he sen puisen tornirakennuksen ohi, joka oli rakennettu
Thüringiläisten rajalle; kummastuksella katseli heitä tornin juurella
sijaitsevassa talossa asuva vartija, joka harvoin joutui tekemisiin
matkustavien joukkojen kanssa; mutta siirtolaiset tervehtivät häntä
ilolla, sillä vaikka hän olikin yksinäinen metsänasukas, oli hän
kuitenkin viimeinen heidän heimoansa. Sitten kulkivat he hetken aikaa
rajakorven läpi hedelmättömien, räkämäntyjä kasvavien hiekkamaiden
poikki, johon seutuun ei yksikään uutisasukas ollut sijoittunut
asumaan ja jossa harvoin kirveen kajahdus oli kuulunut, sillä maisema
oli synkkä ja kolkko, ja pahojen henkien sanottiin liikkuvan sen
rajalla, koska ne olivat suljetut pois niistä maaseuduista, joita
kansan suopeat jumalat vartijoitsi näiden vakinaisille asukkaille.
Mutta mäntymetsän toisella puolen näkivät siirtolaiset riemulla avaran
laakson, jota korkeat kummut ja tiheä lehtometsä ympäröi. Sinne
polveili Idispuro niittyjen lävitse, ja kukkuloiden juurella oli taloja
ja viljavainioita. Aurinko paistoi herttaisesti vihannalle nurmikolle
ja hiirenkorvalla oleviin lehtiin, hevoiset korskuivat, haistaessaan
raikkaan ilman laaksosta, ja härjät tervehtivät laiduinta ammumisella,
mutta siirtolaiset nostivat kätensä, rukoillen sitä jumalatarta, joka
laaksoa hallitsi ja joka kyllä voisi suojella miesten henkeä: jos he
vaan pääsisivät hänen suosioonsa.

Muuan ratsastaja laukkasi matkustajia vastaan ja antoi jo kaukaa
keihäänsä heilua ilmassa tervehdykseksi; siirtolaiset vastaanottivat
häntä riemulla, tuntiessaan hänessä kansalaisensa, Wolf'in; naisetkin
tunkivat hänen hevoisensa ympärille, ja lapset ojensivat hänelle pieniä
kätösiään vankkureista. -- Tervetultuanne, rakkaat kansalaiset, --
huudahti Wolf, -- teidän matkanne on lopussa. Sijoittukaatte taloihin,
sillä tuolla kummulla odottavat kihlakunnan vanhimmat uhrikiven luona,
tehdäksensä vahvan liiton teidän kanssanne, jotta te pääsisitte
osallisiksi kansan oikeuksista ja saisitte maa-osuutenne. -- Silloin
lähtivät taaskin kaikki liikkeelle uudella innolla ja kulkivat laaksoon
kuivaa niittytietä.

Ja Baldhard lausui ystävällisesti Wolf'ille, joka ratsasti hänen
rinnallansa: -- Thüringiläisten kuninkaanlinnasta kuljitte te meidän
talon ohitse öisessä sumussa ikäänkuin pimeässä kummittelevat peikot.
Silloin ehdimme tuskin lyödä kanssasi kättäkään ja sopia matkallemme
määrätystä päivästä. Sen koomin emme ole teitä kuulleet emmekä nähneet;
minä olin kovin levotoin teidän kohtalostanne, ja kuitenkin täytyi
minun salata levottomuuteni muilta.

Wolf nauroi. -- Vandalit, -- lausui hän osaavat tehdä itsensä
näkymättömiksi, ja erittäinkin näyttää minusta Berthar-urho olevan
keijukaisten sukua, sillä hän liikkuu saniaiskasvien alla yhtä
varmasti kuin me omassa kylässämme, silloinkin kun hän matkustaa
tuntemattomissa seuduissa. Heidän hevoisensakin lyykistyvät maahan
metsän piilopaikoissa ikäänkuin koiranpennut vaaniessansa. Me
pääsimme kenenkään huomaamatta tähän maahan. Täällä otettiin meidät
hyvin vastaan, sillä sinun isäsi oli ennakolta valmistanut kaikki.
Minun herrani, Ingo, hallitsee nyt päämiehenä täällä ja minä huomaan
Marvingein talonpoikain olevan tyytyväiset häneen. Täällä asuvan kansan
tulet sinä huomaamaan vanhanaikuiseksi ja rehelliseksi. Se juo vielä
oluttansa puisevista, tammesta tehdyistä sarkoista, jotka todellakin
ovat raskaita käsitellä, mutta heidän juomansa on oivallista. Meillä ei
ole kuitenkaan ollut paljon jouto-aikaa, sillä osa meistä työskentelee
vasaroilla ja kirveillä linnoituspuuhissa vuorilla, ja toiset ovat
seuranneet kuningasta etelään päin Main-virran yli Burgundein luokse;
tänään tulette te otolliseen aikaan, sillä ruhtinas, jolle te aiotte
vannoa uskollisuutta, on juuri ikään palannut takasin. Ingo-ruhtinas
odottaa teitä uhrikivellä.

Jos sinä tapaat Berthar-urhon, -- vastasi Baldhard, -- niin jätä tämä
hänelle minun Frida-sisareltani; hän uskoi sen minun erinomaiseen
huostaani, ja se on käärittynä hänen varaltansa ruhtinaan kartanossa.
-- Ja hän laski kerän hänen käteensä.

Leiripaikalta menivät Thüringit eräälle vuorelle, joka kohoitti
pyöreätä lakeansa muiden kukkuloiden yli. Viimeisen pengerryksen edessä
oli Ingo seuruenensa hevoisensa seljässä. Siirtolaisten lähestyessä
laskeusivat Vandalit ratsuiltansa ja tervehtivät iloisesti tulijoita.
Thüringiläistenkin rohkeus kasvoi, nähdessänsä edessään urhon, jolle
he tätä onnen olivat suoneet vieraanvaraisuutta synnyinseudullansa,
ja josta nyt voisi tulla heille hyvä johtaja vaaroissa ja puolueetoin
tuomari. Ingo vei joukon vuorta ylöspäin uhrikiven luokse, jossa
laakson miehet seisoivat taajoissa ryhmissä, ja kaikkein etimäisenä
vanha Marvalk, heidän uhraajapappinsa. Uhraavat jakautuivat kolmeen
joukkoon kiven ympärille, kolme kertaa kolme sonnia talutettiin esille
uhriksi hyville jumalille, kolme kunkin kansan puolesta. Uhrikattilan
yli yhtyivät miehet liittoon ja lupaisivat kunnioittaa Ingo-urhoa
päämiehenänsä. Sitten valmistettiin uhri-ateriat puiden varjossa, ja
kaikista tuntui ikäänkuin ruhtinaalliselta lahjalta, kun päämies nousi
seisomaan ja ilmoitti kansallensa tuon vanhan rajariidan Burgundein
kanssa nyt olevan sovitun.

Uhri-aterian jälkeen ratsasti Ingo Bertharin kanssa ales laaksoon
päin ja eräälle toiselle kukkulalle, jossa Vandalit valmistelivat
linnoituksiansa. Tiellä lausui hän iloisesti: -- Nyt olemme siis
tehneet liiton kahden kuninkaan kanssa, ja voimme menestyä täällä
hyvinkin, jos jumalat pysyvät meille suosiollisina. Sinun Burgundein
kanssa tekemääsi sotaretkeä tulee minun kiittää siitä menestyksestä,
joka minulla oli Gundomar-kuninkaan luona; hän nureksii nyt Romalaisten
ylpeyttä ja pysyne, kuten toivon, lähimäisessä tulevaisuudessa
alallansa.

-- Ja sillä välin rakennamme me itsellemme täällä, kivien välissä,
vahvan jalansijan, -- hymyili Berthar, -- ja muutaman vuoden kuluttua
käy mahtavallekin kuninkaalle vaikeaksi hävittää meidän uutta kotiamme.
Tuolla, kuninkaani, näet oman kartanosi sijan.

Metsää kasvavasta vuoriharjanteesta pistäytyi Idispuron varrella
olevaan laaksoon jyrkkä vuorenkukkula, joka notkolla oli eroitettu
sen takapuolella olevasta harjanteesta. Kukkula kohousi mahtavana
vihriän laakson yli; laellansa oli sillä vanhoja tammipuita ainoana
koristuksena. Sillä vuoren kupeilta oli puut hakattu maahan ja ladottu
päällättäin yli vuoren puolen korkeuden, joten ne kivien ja mullan
kanssa olivat vankkana varustuksena, ja tämän edustalle oli kaivettu
vallihauta, joka oli niin etäällä kukkulasta, ett'ei sinne ennättäneet
mitkään heittoaseet. Vanhus oli viisaasti käyttänyt hyväksensä
vesi-ojia ja pieniä solateitä, saadaksensa varmoja polkuja kukkulalta
ympärysmuurille, joten piiritetyt sodan aikana voivat mennä ylös ja
tulla ales vihollisen aseiden tapaamatta heitä alhaaltapäin; mutta
tuon linnoituksella varustetun vierun oli hän tehnyt niin jyrkäksi,
että kivillä ja heittokeihäillä oli vapaa tie ales ylimmäiseltä
kukkulalta. Siellä, missä kukkula yhtyi vuoriharjanteesen, oli hauta
syvempi ja muuri korkeampi. Tällä puolen pulppuili runsas vesilähde
erään kalliolohkareen alta ulommaisen muurin sisäpuolella eikä erittäin
kaukana vuoren kukkulasta. Siihen olivat hakkuumiehet jättäneet puut
seisomaan, että lähteelle vievällä tiellä olisi siimestä ja suojaa.
Myöskin oltiin tasoitettu kukkulan laki ja sen reunalle rakennettu
toinen muuri kivistä ja puunrungoista. Tämä ympäröi tammipuita ja
alan, joka oli kylläksi avara hätätilassa suomaan tilaa siirtolaisten
karjalle, vaimoille ja lapsille. Siellä, missä ratsumiehille
raivattu jyrkkä tie johti laaksosta ympärysmuurin läpi linnaan,
sulki sisäänpääsöä portti ja vartijata varten rakennettu, puinen
torni. Kukkulan korkeimmalla paikalla, puiden keskellä, salvoivat
Ingon miehet kuninkaan salia suurista hirsistä; lähellä olevat,
maahan lyödyt palikat osoittivat niitä paikkoja, joihin oli aikomus
rakentaa asumuksia miehille, suojia hevoisille ja sarvikarjalle sekä
varastohuoneita. Mutta ett'ei kuningas olisi huoneetta, sillä aikaa,
kun rakentaminen kesti, oli hänelle valmistettu asumus korkeimman
tammen latvaan. Sen vahvojen oksien väliin olivat miehet sovittaneet
vaakasuorassa olevia salkoja ja näiden yli olivat he naulanneet
palkkeja, karsineet pois sisimmäiset tammenoksat, tahi taivuttaneet
ne ulospäin, ja ympäröineet tuon lehtimajassa olevan aukon laudoilla
siten, että kaksi huonekerrosta oli päällättäin tammen latvassa. Kaidat
portaat johtivat sinne ylös pitkin tammenrunkoa, ja kumpikin noista
pienistä huoneista oli alhaaltapäin suljettu laattialuukulla.

Riemulla katseli Ingo tehtyä työtä. Vieläkin suuremmalla riemulla vei
häntä tuo vanha rakennusmestari paikasta paikkaan: -- Maanpakolaisina
tulimme me kuin linnut tähän maahan, -- lausui hän nauraen, -- ja
lintujen joukossa pitää teidän, kuninkaani, asua, kunnes liesi ja sali
ovat valmiina. Ja katso, tuolla alahalla, onnen jumalattaren purolla,
tekevät jo thüringiläiset nuorukaiset vankkurilinnoitusta sille
paikalle, jolle he tulevat rakentamaan kylänsä. Minä lähetin sinun
kamaripalvelijasi, Wolf'in, heidän luoksensa, sillä hän on tottunut
heidän tapoihinsa. Katsopas alemmaksi laaksoon, siellä on oivallinen
laiduin karjalaumoille, ja sen takana olevassa metsässä liikkuu hirvi,
ja villihärkä ammuu. Mutta kaukana eteläänpäin, missä Idispuro juoksee
Main-virtaan, näet sinä Burgundein synkät metsät ja kukkulat, joille he
ovat rakentaneet rajalinnansa.

Häkki on valmis, -- vastasi Ingo, ojentaen kätensä tuolle uskolliselle
sotilaalle, -- mutta metsälintu, jonka minä aioin siihen sulkea,
kujertelee vielä vuorien tuolla puolla. Tärkein on vielä tekemättä.
Ilottomana minä kuljeskelen, ja pelko erään toisen kohtalosta ei salli
minun vapaasti henkiä.

-- Kuultele siis minun terveisiäni. Tämän lähetti Beron tytär
ruhtinaanlinnasta, -- lausui Berthar, ja veti esiin nauhan, johon oli
pujoteltu pähkinöitä. -- Huomaa kuningas, kuinka älykkäästi se nuori
neiti on merkinnyt ajan, jonka sinun vielä tulee odottaa. Ensimäinen
pähkinä, joka on puoleksi valkoinen, puoleksi musta, tarkoittaa
päiväntasauksen aikaa ja jokainen noista muista seuraavia päiviä; joka
seitsemänteen on hän piirtänyt kuun kääntymisen merkin ja viimeinen
pähkinä on musta, ja siihen on pistetty rautainen neula; se merkitsee,
luullakseni, sitä päivää, joka on määrätty hääpäiväksi. Laske nyt,
herra! Lyhyt on aika, joka sinulle enään annetaan, sillä kuu on jo
kääntynyt tuon viimeisen kerran.

Silloin lausui Ingo: -- Valitse minulle, isä, toveria uhkarohkeaan
työhön, ja varusta meidän synnyinseutumme tavan mukaan sotilaita ja
hevoisia salaiseen retkeen. Mutta rukoile sinä meidän kanssamme öisiltä
hengiltä myrskyä ja pimeyttä.

       *       *       *       *       *

Synkkiä pilviä ajelehteli metsämajain yli, varjot laajenivat ja
pienenivät vuorotellen, milloin kulki kuun ohitse ihmispään varjo,
milloin ikäänkuin hevoisen kullaltahohtava kavio. Sakea sumu laskeusi
ales vuorien kukkuloilta, harmaana kiemuroi se kumpujen ympärillä,
valui ales laaksoihin ja peitti synkkään vaippaan kaikki, joka oli
maanpintaa ylempänä, kalliot ja lehdot sekä liikkeellä olevat ihmiset.
Myrsky vinkui vuoristossa kau'an kajahtelevia valitusääniänsä ja
tuiverteli puiden latvoja, että nämät taivuttivat oksansa syvään ales
laaksoon; silloin tällöin kuului metsässä kova jysähdys; ikivanhoja,
onteloksi lahonneita hirsiä kaatueli kumoon, puu putosi toisensa
päälle ja lingoitti kaatuessaan ryskävän vastaanottajansa syvään ales
ahtaaseen laaksoon. Kovasti kirkuen lensivät korpit erillensä ja
pakenivat erääseen vuoren onkaloon, jossa pitelivät itseänsä kiinni
nokallaan ja kynsillään. Mutta tuolla alhaalla kohisi puro vihaisissa,
vaahtoavissa laineissa; se paisui puiden yli, jotka tukkivat siltä
tien, ja nousi kalliolta kalliolle; puiden oksat ja rungot kiersivät
ympäri huimissa pyörteissä, ja hyrsky kohosi ylös vuorien rinteelle.

Vuorijonon yli häämöitti heikko valo; kentiesi tuli se maasta, kentiesi
myöskin taivaan pilvistä; epäselvään saattoi nähdä vuorien kohoavan
laakson pimeästä yöstä. Äkkiä leimahti salama. Ja hirveämpänä kuin
metsän kohina ja puiden ryske jylisi ukkosen jumalan mahtava ääni.

Ingo seisoi puron jyrkällä äyräällä; kädellään pidätteli hän itseänsä
kiinni eräästä puunjuuresta, joka pisti ulos maasta ja kunnioituksella
kumarsi hän päänsä salamalle ja ukkosenjyrinällä: -- Niistä öisistä
jumaluusvoimista, joita minä olen huutanut avukseni, lähestyt sinäkin,
-- jupisi hän; -- mahtava hallitsija, minkä viestin tuo rukoilevalle
miehelle se taivaallinen tuli, jossa sinä liikut? Kutsutko minua pois
ihmisten ilmoilta valoisiin saleihin, ja tulenko minä murtumaan kuin
puiden latvat myrskyssä, vai suotko minun puusta putoavan hedelmän
kaltaisena viipyä niissä laaksoissa, joissa ihmiset majaelevat? Jos
sinulla on antaa merkki minulle, niin salli minun huomata, tuleeko
se työ, jonka minä aion tehdä, onnistumaan. -- Silloin iski salama
pilvestä hänen allansa olevaan kallioon, ja kalliosta leimahti sininen
valo salamaa vastaan, ukkonen jyrisi, kallionlohkare irtautui, ja
vieri, hyppien penkereeltä penkereelle, ales laaksoon päin; yhä
rajummaksi tuli sen vauhti, se mursi itsensä metsän läpi ja musersi
kallion, kunnes se vieri puroon, että vaahto pirskui korkealle
taivasta kohti. Mutta salaman ja jyrinän jälkeen syntyi hiljaisuus, ja
kaukaa kuului huutavien ihmisten ääniä. Silloin lausui Ingo hurjalla
riemulla: -- Minä kuulen sulhaispoikien äänet, he kutsuvat minua
häihin; siunaa meidän hankettamme, sinä mahtava hallitsija, -- ja
heiluttaen miekkaansa juoksi hän ukkoisen pilvien ja yön pimeyden
läpi ales laaksoon. Kuu oli kadonnut vuorien taakse, synkkä yö peitti
metsämajat, myrskyn jättiläiset liikkuivat pauhinalla ruhtinaan
kartanossa olevien asumusten ympärillä, ne ropisuttivat hyistä sadetta
kattoihin, viskelivät pois palkit salin harjalta ja jytisyttivät
vinkuen suljettuja portteja. Ne miehistä, jotka valvoivat näiden öisten
henkien hirveässä temmelyksessä, peittivät vapisten päänsä patjoihin;
vahtikoiratkin makaisivat vinkuen kojuissansa ja portaiden alla.
Naisten huoneessa liehui lampun liekki kovassa ilmavedossa, joka tunki
sisään ovista ja seinistä. Irmgard istui vuoteellansa, laattialla
hänen edessänsä oli Frida polvillansa, joka oli kietonut käsivartensa
leikkisiskonsa vyötäisille ja peljästyneenä kuulteli öisten henkien
ulvontaa.

-- Myrskyn impi kulkee kartanon ylitse jättiläisten ahdistamana, --
valitti Irmgard; -- ken rohkenee iskeä miekkansa tuuliaispäähän,
hänen sanotaan haavoittavan tuota pakenevaa impeä. Minuakin on isäni
miekallansa uhannut sentähden, että minä polvillani rukoilin häntä
säästämään minua huomenna antamasta lupaustani tuolle pahalle miehelle.
Mieluummin tahdon minä kulkea kuin jättiläisten morsian, ennenkuin
lausua nuot pyhät sanat tuolle ilkiölle.

-- Älä puhu niin hirveitä, -- rukoili Frida, -- ett'eivät nuot
kuolemattomat tuolla ulkona sinua kuulisi ja muistuttaisi sinulle
sanojasi. -- Ja taaskin nosti hän päänsä sekä kuulteli.

-- Kau'an ei kestänyt se autuus, jonka jumalat soivat minulle, kun
_hän_ tuli meidän taloomme, -- alkoi Irmgard taaskin lausua. -- Silloin
olin minä huoletoin satakielen laulellessa minulle riemulaulujansa, ja
mustain marjain riippuessa hedelmäpuissa; ylpeänä tunsin minä ikäänkuin
lentäväni höyhenpuvussa maan yli, kun _hän_ puhutteli minua. Nyt istun
yksinäni ja tuijottelen ulos pimeyteen. Minun täytyy vihata itseäni, --
kujerteli hän, -- kun valitan omaa hätääni. Ingo, lemmittyni, katkera
on se suru, jota tunnen itseni suhteen, mutta suurempi on huoleni sinun
kohtalostasi, sillä sinä siirryit pois öisen tuulen kanssa, eikä kukaan
tuo minulle viestiä sinulta, enkä tiedä, vieläkö sinä muistelet minua,
vai joko olet minut unohtanut, ja josko sinä vielä elät kaukana täältä,
murheessa kuten minäkin, vai joko minä peitän sinun purppurakankaasi
maisen turpeen alle. Hän hypähti seisovallensa lausuen: -- Sydämessäni
kätken niinä sinun salaisuutesi, sidottuna olen sinun elämääsi ja
elää täytyy minun, kunnes saan tietää, missä minun kuninkaani pää
lepää. Katsopas, joko aamu, jota minä pelkään, valkenee, -- huudahti
hän tytölle. Frida riensi akkunaan ja väisti hiukan syrjään akutinta,
vinkuen tunki eräs tuulenpuuska sisään, ruiskahutti sadevettä huoneesen
ja kosketteli naisten poskia kylmällä hengähdyksellään. -- En näe vielä
sarastusta taivaalla enkä kuule muuta ääntä kuin pauhun ilmassa, --
vastasi Frida ja sulki taaskin akkunan aukon luukulla ja peitteellä.

-- Kiitoksia, -- lausui Irmgard, -- vielä on aikaa iloita. Mutta kun
aamu tulee, silloin kokoontuu häävieraat; juhlapuvuissansa saapuvat
he ja tekevät piirin; he vetävät neitsyen sen sisään, lukevat hänen
edellänsä sanat ja ivaavat häntä kysymyksellä, tahtooko hän antaa
lupauksensa. En, -- huutaa hän. -- Silloin näen minä kauhistuneita
kasvoja ja yhdet, jotka ovat mustanpuhuvat vihasta. Tämä tempaa
miekkansa, Lävistä minut! -- Ja peittäen kasvonsa käsillään, valitti
hän: -- Isä-parkani, sinäkin tulet kärsimään lapsesi kadottamisesta.
Sillä minä, lähden pois kolkoille poluille, kuljen autioita aroja
ja kahlaan hyisiä virtoja; ääntä ei kuulu matkalla, ja kylmä on yö
mennessä manalan majoille, ja ympärilläni liikkuvat äänetöinnä nuot
mustat haahmut.

Ovi narisi ja aukeni; eräs haahmu astui sisään, ja hänen jäljestänsä
toinen sekä lopulta kokonainen joukko, jättiläisen tapaisilla
jäsenillä, mustilla päillä ja mustissa puvuissa. Kauhistus valtasi
naiset, nähdessänsä nuot öiset kummitukset. Mutta noiden vaitonaisten
ja hiljaa liikkuvien peikkojen joukosta, juoksi yksi esiin. Ainoastansa
yksi ääni -- oliko se kirkahdus, vai oliko se huokaus? -- kuului
Irmgardin huulilta; sitten heitettiin musta huntu hänen päänsä yli,
hän nostettiin ylös jättiläisvoimalla ja kannettiin ulos myrskyiseen
yöhön. Hänen takanansa heitti toinen yökulkijoista peitteen Fridan
pään yli ja tahtoi nostaa häntä koholle, mutta hän taisteli ankarasti
vastaan ja huudahti huolimatta kauhistuksestansa: -- Vapaaehtoisesti
tahdon minä käydä omilla jaloillani öisien peikkojenkin joukossa;
karhunnahkaisen päähineen alta näen punertavan hivuskiemuran, jonka
kyllä tunnen. -- Seuraavassa silmänräpäyksessä oli huone tyhjä, ovi
suljettiin ulkoapäin, ja nuot öiset vieraat juoksivat aukealle kentälle
erään suuren aukon kautta, jonka he olivat tehneet kartanon muuriin.
Myrskyssä ja sateessa korskuivat tuliset ratsut ja ratsastajat laukkasi
eteenpäin. Ja taaskin kirkuivat myrskyn henget vihlovia kostonhuutoja
ja vuodattivat pilvistä vettä sen kartanon katolle, josta ruhtinaan
lapsi oli kadonnut.

Ehtoon tultua seuraavana päivänä oli myrsky vaijennut, ja aurinko
kultaili punertavalla iltaruskollansa Idis-linnan tammipuita.
Silloin laukkasi ratsastajajoukko ylös linnan muuria kohti synkästä
metsästä, joka yleni linnoituksen takana. Berthar, joka itse oli
vahtina tornissa, riensi portille ja huusi ojennetuin käsivarsin
tulijoille tervehdyksensä. Hevoiset nelistivät pihaan, kaksi huntuun
peitettyä naista nostettiin ales ratsuilta, Ingo irroitti ensimäisen
yllä olevan hunnun, ja auringonsäteet valaisivat Irmgardin kasvoja.
Vandalit laskivat polvillensa hänen eteensä, tarttuivat hänen käteensä
ja hameensa liepeesen sekä huusivat kuningattarellensa raikuvat
tervetuliaiset. Mutta Berthar lähestyi kunnioituksella liikkumatointa
Irmgardia, tarttui hänen käteensä ja lausui: -- Sulkekaat piiri,
soturit, ja rukoilkaat korkeita jumalia siunaamaan kuningasparin
avioliittoa. -- Ja hän teki avioliiton pyhät kysymykset Ingolle,
Ingbertin pojalle, Vandalein kuninkaalle. Sitte kääntyi vanhus, joka
tässä, oli isän sijassa, neitsyen puoleen samalla kysymyksellä. Silloin
aukeni hänen suunsa ensi kerran tuon kauhean yön jälkeen, mutta nuot
värisevät sanat olivat: -- Niin, minä tahdon. -- Ja Vandalin morsian
peitti kasvonsa lemmikkinsä rintaa vastaan.

Tammien alla valmistettiin hää-ateria, miehet kantoivat esille
puupöytiä ja asettivat niitä jaluksille, joita he olivat
yhteenliittäneet. He olivat myöskin ennakolta veistelleet
kunnia-istuimen hallitsijalle ja hallitsijattarelle ja varustaneet sen
nojapuilla käsiä varten. -- Tyydy tänään, jalo kuningatar, miestesi
halpaan tervetuliais-ateriaan. Puulautasia tarjoamme me sinulle
hopeaisten sijasta ja lähde-veden sekä talonpoikain valmistaman siman
kanssa metsistäsi pyydystetyn villisian lihaa. Ole armollinen ja lempeä
kansallesi!

Ja iltaisella sanoi Berthar tammen luona Ingolle: -- Pitkässä
iässäni olen minä usein ollut iloinen mielessäni, vaikka olenkin
vaan kuljeskeleva urho; mutta iloisempana kuin tähän asti seison minä
tänään kuninkaani edessä. Sillä se pesä, jonka me ikäänkuin haukat
olemme rakentaneet tälle kallioille, näyttää minusta olevan hyvin tehty
työ sinulle ja eräälle toisellekin. Ja siman vilkastuttamana tekee
minun mieleni kehumaan sitä työtä, ja noita hyviä linnoituksia, syviä
vallihautoja sekä miesten ahkeria käsiä. Monenlaisia ihmis-askareita
olen minä toimitellut ja useimmin olen minä ollut särkemässä kuin
rakentamassa, mutta parhaimpana työnä sotaleikin rinnalla pidän
minä kirvestyötä, joka luo kodin erämaahankin. Lepää, kuninkaani,
häävuoteellasi; ensimäisen kerran sitten lapsuutesi, nukut sinä nyt
herrana omalla tiluksellasi ja lasket käsivartesi kuningattaren
kaulalle. Lepää rauhassa, sillä sinun miehesi valvovat kunnioituksella
kuninkaansa vihriäisen morsiushuoneen ympärillä. Onnellinen oli päivä,
onnelliseksi tulkoon yö, ja ennustakoon teidän tulonne tähän taloon
autuutta teidän elämällenne!




10.

Lähteen luona.


Yhden kerran oli kesä pukenut Idis-linnan tammet viimaiseen verhoon
ja yhden kerran oli talvi karistanut pois niiden oksien lehvät, mutta
kirkkaana paloi koko vuoden ympäri valkea uuden, puiden varjossa olevan
talon liedessä Nyt oli taaskin suvi ja herttainen aika; pitkässä
jonossa kulkivat pienet, valkoiset pilvet taivahalla, ja lehtometsää
kasvavan kukkulan juurella kuljeskeli rauhallisesti lammas- ja
lehmälaumoja. Tammien välistä kohousi suuri puurakennus, kuninkaansali.
Portaita ylös nouseva tuli oven kautta avaraan saliin; perällä näki hän
pyhänä pidetyn lieden, katossa vankat orret, sivuilla kohopermannon ja
sen takana perheen isännän ja emännän huoneesen johtavat ovet. Ulkona
pihalla oli miesten matala makuuhuone ja tallit sekä varasto-aitat
linnoituksen suojassa.

Tammen alla, johon lehtimaja oli rakennettu, istui Irmgard ja katseli
täynänsä iloa eteensä, sillä maassa makasi hänen pieni poikansa isänsä
kilvellä, ja Frida tuuti häntä. Pojut tapaili pienillä kätösillänsä
erästä mehiläistä, joka surisi hänen edessänsä. -- Mene pois, hunajan
kantaja, -- lausui Irmgard, hätistellen pois mehiläistä, -- äläkä
tee tuolle pienoiselle urholle mitään pahaa, eihän se vielä tiedä
sinulla olevan asetta turkissasi. Lennä toveriesi luokse ja ole
ahkera valmistamaan makeata hunajaa, että minun pojuni talven tultua
saisi iloita sinun ahkeruudestasi. Sillä hän on nuori linnan isäntä,
ja me otamme hänelle kymmenykset kaikesta, mitä aavassa metsässä on
saatavana. Katso, Frida, kuinka hän puristaa nyrkkiänsä ja kuinka
julmasti hän katselee; hänestä tulee aikaa myöten soturi, jota miehet
pelkäävät. Tuolla tulee isänsäkin hänen luoksensa metsästyssaaliinensa,
-- huudahti hän iloisesti, otti poikasen kilveltä ja nosti hänet
korkealle ilmaan, sill'aikaa kuin Ingo lähestyi sarvesta tehdyllä
jousella, keihäällä ja metsäkauris olallansa. Ruhtinas kumartui
ales, silitteli tervehdykseksi puolisonsa kähäriä ja laski sitten
saaliinsa puun juurelle. -- Tämä nopsajalka tuli minun vastaani tiellä,
mennessäni vuorten yli Burgundein aineelle. Se on hyvinkin lähellä,
ja sinne pääsee hevoisen tarvitsematta tehdä montakaan hyppäystä, --
lisäsi hän nauraen. -- Kaksi härkää varastettiin Marvingeilta viime
yönä tarhasta, me seurasimme niiden jälkiä, ne johtivat rajan yli ja
meidän lähettiläämme menevät eteläänpäin vaatimaan takasin varastettua.
Minä pelkään kuitenkin sen olevan turhaa, sillä sielläpäin asuva
rajakansa on vääryydenpuoltaja, emmekä me voi muulla tavalla saada
takasin omaisuuttamme, kuin että me vuorostamme teemme hyökkäyksen
heidän maallansa oleviin karjalaumoihin. Kehno sankarityö sellainen
yöllinen retki on, ja me olemme hiirtä vaanivan kissan kaltaiset; mutta
suuttuneet talonpojat vaativat sitä, eikä päämies rohkene kieltää.

-- Sentähden oletkin sinä suuressa arvossapidetty maamme miesten
kesken, ja sinun puolisosikin iloitsee siitä kunniasta, jota he
hänelle osoittavat, -- lohdutti häntä Irmgard.

-- Hyvä puoliso minulla on, joka on iloissaan minun tähteni, --
vastasi Ingo. Kuitenkin pelkään hänen nyt enään harvoin saavan kuulla
runoilijan ylistävän miehensä urhotöitä. Viime yönä uneksin minä, että
meidän vuoteemme yli riippuvat aseet helisi, ja noustuani ylös, näin
minä miekkani hyppivän huotrassansa. Tiedätkö, mitä se uni merkitsee,
sinä, joka osaat merkkejä selittää?

-- Se merkitsee, että minun kuninkaan haluaa lähteä, -- vastasi Irmgard
vakaisesti, -- pois lapsensa ja sen äidin luota. Ahdas on piha ja
maineetoin sinun olosi metsässä. Kylläpä näen välistä varjon otsallasi
ja kuulen sotaisia sanoja huuliltasi, kun nukkuessasi sinua katselen.

-- Sellainen on miehen luonto, kuten tiedät, -- vastasi Ingo, -- että
hän kotona ollessansa haluaa sotaretkelle ja kotiin palatessaan sodan
lakattua puolisonsa syliin. Mahdollista on, että minun miekkani tanssi
ennustaa meille ottelua Burgundein kanssa, sillä meidän välillämme on
ankarat riidat, ja Gundomar alkaa käydä nurjamielikseksi. Katsopas
tuonne, kun ukkokin on ruvennut salvumieheksi, -- hän osoitti
Bertharia, joka kävi pihan poikki, kirves ja suuri nahkalaukku
olallansa.

-- Vipusilta on jotenkin joutunut epäkuntoon, -- selitti urho ja
lähestyi tervehtien, -- ja meillä on harvalukuisia käsivarsia työhön.
Sinun miehesi, kuningas, valmistavat talonpoikain kanssa sydänsuven
juhlaa ja latovat puu-rovioita ilovalkeiksi.

-- Mutta sinä valvot meidän kaikkein edestä, -- lausui Irmgard.

-- Varovaisuus on tarpeen vartijalle, joka vartioitsee aarretta, --
vastasi Berthar, kumartaen päänsä Irmgard'ille ja lisäsi vakavasti:
-- Pohjoiseen päin on tämän salin päätökatto ja vuoristossa nousee
myrskyilma. Pohjoiseen katselen minä usein silloinkin, kun päivä
on helteinen kuten tänään. Suo minulle anteeksi, kuningatar, että
minä herätän sinun uinuvan murheesi. Niin kau'an kuin minun vanha
Isanbart-ystäväni vielä oli hengissä, hääti hän hyväntahtoisesti
vuorten tuolla puolen elähytettyjä koston aikeita, sillä
Answald-ruhtinas kuulteli hänen sanojansa. Mutta sitten kun hänen
hautakumpunsa valmistettiin, kuultelee ruhtinas ainoastansa meidän
vihamiehiämme. En minä vielä pelkää kansan nostavan sotaa, vaan
salaista kostoretkeä vuorten tuolta puolelta. Minä en näe mielihyvällä,
että te, kuningatar, käyskentelette yksinänne laaksossa.

-- Pitäisikö minun elää vankina, isä? -- kysyi Irmgard surullisesti.

-- Suo ainoastansa lähimmäksi ajaksi meidän levottomuutemme anteeksi.
Moni haava menee umpeen jälleen; Theodulf'inkin on jo parantunut, ja
hän astuskelee nyt, kuten olen kuullut kerrottavan, ylpeänä kuninkaan
hovissa.

Meluavia ääniä kuului linnoituksen puolelta, kun tornin vartija puhalsi
torveensa ja antoi toitahduksensa perästä tulla aivan liikoja, iloisia
säveleitä. Irmgard naurahti. -- Siellä on joku ystävä, -- lausui Ingo,
-- ja vartija tahtoo osoittaa hänelle, kunnioitusta. -- Volkmar, --
huudahti Irmgard rientäen runoilijaa vastaan, joka rivakkaasti astui
pihaan. Mutta hän pysähtyi, nähdessänsä matkamiehen vakaiset kasvot.
-- Synnyinseudultani sinä tulet, mutta minä huomaan, ett'et sinä tuo
meille ystävällisiä terveisiä.

-- Kuninkaan linnasta minä tulen, -- lausui Volkmar, ja hänen
huulensa värisivät liikutuksesta kumartaessaan ruhtinattarelle ja
päämiehelle, -- ja ainoastansa vähän aikaa viivyin minä metsämajoissa.
Answald-ruhtinas antoi satuloida hevoisensa, ratsastaakseen kuninkaan
linnaan, ruhtinatar istui palvelijattariensa joukossa, pihassa oli
kaikki hiljaista, eikä kukaan kysynyt, mihin minä olin matkalla.
Irmgard kääntyi pois, mutta seuraavana silmänräpäyksenä tarttui hän
puolisonsa käteen ja katsoi häneen lempeästi.

Kuninkaan lähettiläänä sinä tulet, -- lausui Ingo, -- minä toivon hänen
antaneen sinulle rauhallisen asian toimeksesi.

-- Suljettu on kuninkaan suu, -- vastasi Volkmar, -- hänen murheensa
valta-istuimestaan ja aarrekammiostaan ovat loppuneet; hän löydettiin
kuolleena vuoteellansa, sittekun hän edellisenä iltana oli iloisesti
juonut urhojensa kanssa. Rovio tehtiin, ja liekit leimusivat hänen
ruumiinsa ympärillä.

-- Hän oli mahtava herra ja urhollinen soturi; paremman lopun olisin
hänelle suonut kuin kuolemisen juopuneiden henkivartijainsa joukossa,
-- lausui Ingo, kovin liikutettuna. Kuinka hän lienee käyttäytynytkin
muita kohtaan äreässä epäluuloisuudessansa, mutta minua on hän auttanut
onneeni ja kokonaisen vuoden on hän estänyt vihollisiani karkaamasta
päälleni.

-- Aarrekammion avainta säilyttää nyt kuningatar pojallensa, -- jatkoi
runoilija, hän hallitsee pontevuudella kuninkaan linnassa ja lähettää
miehiänsä retkeilemään sisämaahan. Jalosukuisia ratsastaa kilvassa
hänen hoviinsa voittamaan hänen suosionsa; ei kukaan uskalla nousta
hänen valtaansa vastaan. Jo arvelee moni kuningas-vainajan puristetun
nyrkin tuntuneen vähemmin raskaalta kuin Gisela-rouvan valkoiset
sormet. Tätä en ilmoita sinulle, ruhtinas, kenenkään lähettämänä;
harkitse itse, voiko se ennusta turmiota sinulle.

-- Samalla synkällä vakavuudella kerrot sinä sekä surulliset että
iloiset sanomat, -- vastasi Ingo hymyillen. -- Kuningas pidätti itsensä
minua vahingoittamasta, mutta kuningattaren tiedän minä olevan lempeän
ja jalomielisen. Nyt vasta voin huolettomalla rinnalla ylistää onneani,
mikäli se riippuu naapurieni tahdosta.

-- Epävakainen on vallanhimoisen naisen suosio, -- lausui runoilija.

-- Minä olin uskollinen rajavahti kuningasvainajalle, miksi en olisi
samoin hänen pojallensakin? Ja niin kau'an kuin Gisela-rouva hallitsee
Thüringiläisiä, odotan itselleni hyvää siltä taholta. Olitko sinä
kuningattaren puheella?

-- Kuningattaren silmäys muuttui teräväksi ja vihaiseksi, huomatessansa
minut väkijoukossa.

-- Jos sinä vast'edeskin aiot hovissani soittaa tanssihuveissa minun
naisilleni, -- huudahti hän, -- niin karta matkustuksia vuoristossa.
Harakan lentäessä metsän yli repii haukka siltä höyhenet. Kerran olit
sinä tätä ennenkin laverteleva sanansaattaja, vaan varo kieltäsi. Sitte
viittasi hän minua menemään, ja minä riensin nopeasti metsien läpi
tänne, sillä minua ahdisti levottomuus sinun ja ruhtinattaresi tähden.

-- Vaikka olisitkin suotta levotoin, ole kuitenkin kiitetty
uskollisuudestasi. Joku panettelija on herättänyt kuningattaren vihan
sinua kohtaan. Mitä mieltä hän on minua kohtaan, sen olen saanut
eräällä vaikealla hetkellä kokea; meidän ystävyytemme on koeteltu,
ja meidän veremme juoksee yhtäläisestä lähteestä. Sillä meidän
kumpaisenkin kohtaloa ohjaa korkeat esi-isämme jumalien salissa, ja
kuten kaksi lasta samasta heimosta olemme me muukalaisten joukossa
vuorten kumpaisellakin puolella, minä miehenä, hän naisena.

-- Mutta ei sinun naisenasi, herra, -- keskeytti Berthar.

Ingo hymyili. -- Hän on kuitenkin nainen, ja huonosti soveltuisi
meille, miehille, naisen oikkujen pelkääminen.

-- Vieläkin huonommin hänen ystävyyteensä luottaminen, -- vastasi
vanhus. -- Emäkarhun ollessa pienenä nuolee se sen miehen kättä, jonka
kurkkuun se sittemmin käy kiinni.

-- Sinun epäluulosi menevät liian pitkälle, nuhteli Ingo sävyisesti.
-- Mutta minä tahdon menetellä varovasti, kuten sinä minua kehoitat.
Me ratsastamme itse kyliin ja kutsumme vanhukset neuvottelemaan,
lähetämmekö airueen uuden kuningattaren luokse, ja pidämme tarkasti
huolta, että olisimme puolustukseen varustetut. Jos se tulee olemaankin
turha työ, niin saammehan sitte nauraa huolillemme. Ja sinä, Volkmar,
jää meidän vieraaksemme siksi, kunnes huomaat Gisela-rouvan taaskin
tulevan sinulle suosiolliseksi; tiedäthän itsekin, kuinka mielellämme
me näemme sinut keskuudessamme.

-- Suo anteeksi, herra, -- lausui runoilija kolkosti, -- jos en minä
pysäytä retkeäni; nopeampana hirven juoksua ja haukan lentoa rientää
tämän naisen viha. Hän on kokonansa unohtanut, että hän muinoin
kuningas-vainajalle ylisti minua sanansaattajana. Jos sinä luuletkin
voivasi olla levollinen hänen suhteensa, en minä kuitenkaan toivo
mitään omasta puolestani.

-- Kukapa rohkenee estää runoilijan jalkaa, kun häntä halutta lähteä?
Mutta jos sinun täytyy meistä eritä, niin levähdä ensin ruhtinattaren
lieden ääressä ja salli meidän taas pian nähdä sinut tammiemme suojassa.

-- Minä palajan jälleen takasin paikkaan, missä tammet seisovat, --
vastasi runoilija, kumartuen käden yli, jonka ruhtinas hänelle tarjosi.

Ingo meni Bertharin kanssa hevoisten luo; Irmgard heitti silmäyksensä
hänen jälkeensä. -- Monta salaista temppua sinä, Volkmar, osaat, --
lausui hän hiljaa, -- mutta sinä et voi kuitenkaan selittää tuskan
ahdistamalle vaimolle kaikkia niitä ajatuksia, jotka liikkuvat hänen
puolisonsa aivoissa.

-- Ajatukset liikkuvat aivoissa, kuten pääskyset katolla, ne lentävät
ulos ja sisään, -- lohdutti runoilija, -- mutta sinä olet kotiliedellä
olevan tulen kaltainen, joka suo riemua ja herättää iloa; älä ole
milläsikään varjoista, jotka syntyvät ja katoavat. Sinunkin luoksesi,
ruhtinatar, tulen minä salaisena sanansaattajana. Lähtiessäni
metsämajoilta vei Gundrun-rouva minut tarhaan, missä talon siipikarjaa
pidetään. Hän osoitti erästä naarashaikaraa ja lausui: -- Tuokin
lintu, tuossa, lensi kesällä pois talostamme, mutta palasi ennen
talvea takasin ja toi poikansa tullessaan; nyt elätämme me kumpaakin.
Eräs, jonka sinäkin tunnet, katosi täältä, koska hän piti kiinni erään
villijoutsenen siivistä; vie nyt hänelle toisellainenkin matkamerkki.
-- Ja runoilija tarjosi Irmgardille merkin, erään haikaran höyhenen
ja erään linnunpojan siipisulan, jotka olivat sidotut toisiinsa
langalla. Irmgard piti äitinsä lähettämää merkkiä kädessänsä, ja hänen
kyyneleensä valuivat sen päälle. -- Adebar-rouva, naishaikara, lensi
takasin taloon, -- lausui hän, -- sentähden, että eräs petolintu
oli surmannut hänen puolisonsa. Mutta minun sydämeni käskee minua
taistelemaan niitä metsähaukkoja vastaan, jotka laukovat siipiänsä
minun herrani vastaan. Tule, Volkmar, jotta saan näyttää sinulle pientä
haikaranpoikaani, joka riemuiten puristaa kiinni pienet kätösensä, kun
hänen isänsä kumartuu häntä katsomaan.

-- Jälkeenpuolipäivänä oli hiljaista ympärysmuurin sisäpuolella.
Runoilija oli sanonut jäähyvästit, Ingo ratsasti talonmiesten seurassa
pitkin laaksoja, ja Irmgard-rouva seisoi lähteen luona, joka pulppuili
erästä kalliosta asumuksen lähellä. Siihen oli ruhtinattaren miehet
hakanneet oivallisen kivisammion, johon vesi kokoontui. Aurinko paistoi
lämpimästi, viileä vesi juosta lorisi ja valui kivisammiosta laaksoon
päin. Erään saarnipuun oksat riippuivat kallionrinteeltä suojaavana
katoksena ja lähteen ympärillä kasvoi pajupensaita, jotka harmahtavilla
lehdillänsä salaisivat paikan vieraiden silmiltä.

Irmgard piti pientä poikaansa lähteen yli. -- Sinä vierivän veden
hyvä haltijatar, -- rukoili hän, -- ole laupias minun lapselleni,
että hänen jäsenensä vahvistuisivat, ja hänen vartalonsa tulisi yhtä
pulskaksi kuin puolisonikin. -- Hän kylvetti poikaa, joka parkui
maltittomasti ja potki pienillä jaloillansa; sitten kuivasi hän
poikansa hennon vartalon liinavaatteella, kietoi hänet lämpösiin,
ja laski hänet sammaleelle sekä laverteli hänen kanssansa, kunnes
hän lakkasi parkumasta ja taaskin hymyili äidillensä. Sitten nousi
hän seisovallensa, riisui pois päällimmäisen vaatteensa, jotta hän
tuli seisomaan siinä vyöttämättömässä hameessansa; hän huuhtoi
lähteessä läpimärjän vaatteensa helman ja levitti sen niittypolulle
auringonpaisteesen. -- Muinoin oli minulla palvelijattaria, jotka
kietoivat ylös helmansa minun palveluksessani, ja harvoin kajosin minä
käsilläni lieteen ja vesisammioon; nyt elän minä yksinäni erämaassa
Fridan ja myllyä jauhattavien orjattarien seurassa; minun käteni käyvät
karheiksi, ja minä pelkään, ett'ei se ole minun mieheni mieleen. Mutta
jos minun käteni olisi pehmeät niin kuin ennen, puuttuisi häneltä
monta mukavuutta. Kuinka voisi hän minun avuttani elää erämaassa? --
Hän katseli kuvaansa, joka hyppeli edestakasin läikkyvässä vedessä,
ja irroitti tukkanauhansa. Hänen pitkät, kiemuraiset suortuvansa
valuivat ales ja niiden päät kastuivat veteen, mutta hän tuijotti
lähteesen ja lausui hiljaa: -- Sellaisena olin minä hänen mieluisensa
ennen; haluaisinpa tietää, vieläkö hän nyt ajattelee samoin kuin sillä
kertaa, jolloin hän suuteli minua aamuvalossa, vai onko minun salainen
levottomuuteni isäni vihasta ja äitini murheesta minua muuttanut?
Minä salaan kuitenkin huokaukseni kuninkaalta ja vääntelen käsiäni
ainoastansa yksin ollessani. Mutta hänen uljas mielensä kärsii tästä
yksitoikkoisesta, rauhallisesta elämästä, hän ikävöi mainehikkaita
urhotöitä, sillä jalo on hänen mielensä, ja koko ikänsä on hän tottunut
valmistamaan kotkille tappotantereita. Nyt piilee hänen päänsä puukaton
alla minun tähteni.

Näin istui Irmgard, ja raskaat huokaukset painoivat hänen päänsä ales
kivisäiliön reunalle. Vartija huudahti tornista, ja askeleita kuului
kalliolta Irmgardin näitä huomaamatta. Silloin korskui hevoinen hänen
lähellänsä, ja muuan kopea naisen ääni lausui: -- Miksi sinä, vaimo,
istut kyyrysissäsi lähteen reunalla katselemassa niin hartaasti omia
kasvojasi, ett'et näe etkä kuule?

Irmgard hypähti seisovallensa. Hänen edessänsä istui ylpeästi
ratsunsa seljässä eräs uljas nainen; huntu riippui hänen keltaisesta
tukastansa ja hänen olkapäitänsä sekä hevoisen selkää peitti
purppuraviitta; hevoisen tamineet loistivat kullasta ja sen kaviot
polkivat liinavaatetta, jonka Irmgard oli levittänyt maahan. Ja vieraan
takana näki hän Sintramin kalpeat kasvot. Hehkuva puna nousi hänen
poskillensa, hän tiesi, kuka tuo vieras oli, jonka edessä hän seisoi
avohamein ja paljain jaloin. Mutta hänen samoinkuin kuningattarenkin
silmistä säihkyi viha. Näin seisoivat kumpaisetkin naiset ääneti
ja tähystelivät toisiansa vihollisilla silmäyksillä, sitten antoi
Irmgard tukkansa valua huntuna ales rinnallensa ja kyyristyi lähteen
vieressä kasvavaan sammalikkoon, peittääksensä alastomia jalkojansa.
Hän otti lapsen syliinsä ja piti sitä edessänsä. -- Onko tuo maahan
kyyristyvä vaimo mykkä? -- kysyi kuningatar seuralaiseltansa. -- Se
on Irmgard itse, kuningatar, -- vastasi Sintram. -- Kuningatar kutsuu
sinua, orpanani. Irmgard jäi liikkumattomana istumaan, mutta hän
lausui käskevällä äänellä: -- Käännä pois kasvosi, Sintram, sinun ei
sovi silmäillä minua, kun sinun kuningattaresi hevoinen polkee minun
hamettani.

-- Oletko sinä saanut niin hyvän tiedon siitä, mitä naiselle sopii,
isäsi talossa, josta sinä karkasit vieraan miehen jalkavaimona?

-- Valhetta on sinun herjauksesi, niin kuningatar kuin oletkin, --
vastasi Irmgard vihoissansa; -- kunniallisesti ja siveästi elän
minä aviomieheni kanssa. Tokkohan sinä, karsastelija, voit kerskata
samanlaisesta kunniasta.

Uhaten nosti kuningatar kättänsä; silloin kuului ääniä kukkulalta.
-- Tännepäin, Ingo, -- huudahti Irmgard hätääntyneenä, -- tule
auttamaan vaimoasi! -- Ingo tuli, rientäen ales Irmgardin lähellä
olevaa, jyrkkää polkua myöten ja näki hämmästyneenä puolisonsa maassa
ja hänen edessään, ratsunsa seljässä ylpeänä istuvan kuningattaren
ynnä hänen seuralaisensa. Hän meni vaimonsa ohitse ja notkisti
kunnioituksella päänsä ja polvensa Gisela-rouvalle. -- Tervehditty
olkoon Thüringiläisten mahtava hallitsijatar, -- lausui hän iloisesti,
-- kunnioituksella tervehdin minä sinun jaloa päätäsi; suo suosiosi
uskollisen orpanasi kodille! -- Kuningattaren kasvot muuttuivat,
nähdessään urhon seisovan edessänsä iloisena ja kunnioittavassa
asemassa, ja hän lausui ystävällisesti: -- Terve sinullekin, orpanani!

-- Eikö kukaan ole niin kohtelias, että auttaisi kuningatarta hevoisen
seljästä? -- huudahti, Ingo ja tarjosi kuningattarelle jalkansa ja
kätensä, auttaaksensa häntä ales. Gisela-rouva tarttui kädellään hänen
kähäriinsä, pitääksensä niistä kiinni ja luikui hänen jalkansa avulla
ales.

-- Suo anteeksi, orpanani, -- jatkoi Ingo kuningattaren seisoessa hänen
edessänsä maassa, -- eipä ole säädyllistä, että minun vaimoni istuu
alastoinna kuningattaren ja vieraan miehen silmäin edessä; lainaa
hänelle viittasi, jotta hän voisi siivosti mennä pois, -- ja sukkelalla
tempauksella tarttui hän kuningattaren viittaan siltä kohdalta, jossa
se oli kiinni soljella, sekä nykäsi viitan pois hänen olaltansa.
Kuningatar vaaleni ja otti askeleen takaperin, mutta Ingo kietoi viitan
vaimonsa ympärille, nosti hänet seisovallensa ja lausui hänelle,
osoittaen tietä: -- Jätä meidät!

Irmgard kietoi itsensä ja poikansa tuohon laajaan viittaan ja meni
polkua ylöspäin. Mutta Ingo kääntyi taaskin kuningattareen ja näki
tämän taistelevan voidakseen hillitä itseänsä, ja että Sintram oli
hypännyt ales hevoisensa seljästä sekä lähestyi paljastetuin miekoin.
Mutta kuningatar viittasi hänelle, ja Sintram vetäysi totellen takasin.

-- Rohkea se käsi oli, joka otti kuningattaren viitan, mutta miehen
tulee puollustaa perheensä kunniaa; sinä, Ingo, olet rohkeasti
korvannut, mitä me kiivaudessamme unohdimme, enkä minä ole siitä sinuun
vihoissani. -- Hän viittasi toistamiseen seuralaisellensa, Sintram meni
kau'emmaksi hevoisineen, ja Ingo seisoi yksinään kuningattaren edessä.
-- Niin on käynyt kuten minä toivoinkin, -- lausui Gisela-rouva,
-- sinä seisot minun silmieni edessä, Ingo, kuten muinoin, koska
minä salin portailta lausuin sinut tervetulleeksi; ja samoin kuin
silloin tulen minä nytkin luoksesi ystävällisellä mielellä. -- Ja hän
jatkoi vakavammin: -- Sinulla on minun maassani vihamiehiä, jotka
uhkaavat sinun onneasi, ja korkealle kuuluu heidän kostonhuutonsa
kuninkaanlinnassa; minun kansalaiseni, Burgunditkin, valittavat, kuten
olen kuullut, sinun ryöstävien miestesi tähden.

-- Sinä tunnet tavat maanrajalla, kuningatar; minun mieheni ovat itse
kostaneet vahingon, jonka muukalaiset heille ovat tehneet. Mutta jos
minun mieheni ovat tehneet jollekin Thüringiläiselle vääryyttä, olemme
me rientäneet antamaan vääryyttä kärsineelle korvausta; pidä sinäkin,
kuningatar, rauhaa, jota Ingo ja hänen rajakansansa toivoo sinun
vallaltasi.

-- Sillä urholla, jonka minä muinoin tunsin, oli suurempi kunnianhimo,
kuin Burgundein lehmäin ajaminen suojelusmuurinsa sisäpuolelle, --
ivasi kuningatar.

-- Mies, joka levotoinna kuljeksii ympäri maailmaa, veistelee
mielellään itsellensä katoksen, jonka alla hän isäntänä voi hallita,
vastasi Ingo.

-- Epävarmalta näyttää minusta katos, -- vastasi kuningatar, -- josta
kansan huudot kutsuu ulos perheenemännän. Isä ja sulho, joilta sinä
olet neitsyen ryöstänyt, vaativat sotaretkeä sinua vastaan, nuori
kuningas tarvitsee jalosukuisiensa apua eikä voi kieltäytyä vaatimasta
sinulta takasin ryöstettyä, ja minä pelkään tuhon tulevan sinulle,
sillä ainoastansa suurella vaivalla on kuninkaan tahto tähän asti
voinut hillitä noita kiukustuneita miehiä.

-- Sinun uhkauksesi, kuningatar, pakoittaa minua vieläkin suuremmalla
voimalla suojelemaan taloani; jos sota on lähellä, on se minulle
tervetullut; lieden ääressä riippuva miekka ruostuu.

-- Mieletöin, -- huudahti kuningatar ja astui lähemmäksi, -- aivan
huoletoinna elät sinä täällä metsässä, sill'aikaa kun pyydystäjät
lähestyvät sinua joka taholta. Caesar on alkanut uuden sotaretken
Alemaneja vastaan ja sinuakin etsii hänen kostonsa; hän on tarjonnut
liittoa Burgundeille, ja Gundomar on käskenyt miehensä aseisiin.

-- Caesarista sinä puhut, -- lausui Ingo. -- Kiitos, kuningatar, tästä
hyvästä sanomastasi! Sentähden minun miekkani helähtikin, ja sieltä
lähestyy sankari, jota minä olen yöt ja päivät ikävöinyt: -- Hänen
silmänsä loistivat ja hän tarttui miekkaansa.

-- Hyvin sinä, urho, puhut, -- lausui Gisela, itsekin innostuneena
hänen tulisesta luonnostansa, -- turha vaiva olisi peloitella sinua
vaaroilla. Minä olen tullut varoittamaan sinua, sillä minä voin tarjota
sinulle mahtavampia liittoja kuin metsän ja rajamaiden talonpojat.
Ingo-orpanani, mieluummin uskon sinulle kuin kenellekään muulle
miehelle nuoren kuninkaan ja itseni; minä haluan saada sankarin, joka
sodassa voi johtaa minun miehiäni ja opettaa poikaani, miten mainetta
voitetaan. Sellaiseen kunniaan olen minä sinut määrännyt, ja saadakseni
sinut kuninkaanlinnan palvelukseen olen saapunut tänne.

Ingo seisoi hämmästyneenä ja ankarasti pyöri ajatukset hänen päässänsä.
Hänen edessänsä seisoi tuo kaunis nainen, jolla oli kuninkaallinen
kruunu ja ojensi kätensä hänelle; rukoillen tarjosi tämä hänelle sitä,
mikä oli ollut uljaimpien sankarein mieliteko ja toivo.

-- Sinun ollessasi lasna, -- jatkoi Gisela-rouva syvästi liikutettuna;
-- liitti isämme meidän kätemme yhteen; sinä kasvoit kansan keskuudessa
ylistetyksi sankariksi, ja minä onnettomaksi naiseksi kuninkaan
linnaan; silloin kosketti taaskin sinun kätesi hyväillen minun kättäni.
Se, mikä silloin eroitti sinut kuningattaresta, on sittemmin kadonnut
liekkeihin roviolla. Nyt tulen minä kutsumaan luokseni jaloimman
kaikista näiden maakuntain sankareista. Molemmatkin rukoilemme me
samaa ylhäistä jumalaa, joka on meidän esi-isiemme kanta-isä, sillä
jumalallista sukua me olemme kumpikin, me voimme kohottaa päämme
korkealle kaiken maailman kansan yli, sinä ja minä; meidät on
näkymättömät jumalat itse määränneet kansan hallitsijoiksi. -- Kun Ingo
kuningattaren huulilta kuuli samat sanat, joita hän itse oli lausunut,
katsoi hän ikäänkuin huumautuneena kuningattareen, joka jumalattaren
tavoin tahtoi ohjata hänen kohtaloansa.

-- Nyt kuului kukkulalta kolketta, kuningattaren viitta putosi ales ja
kaukana kuului yhä hiljempaa erään lapsen heikko valitus.

-- Tämä puku sopii lemmitylle sankarille, -- lausui kuningatar,
koskettaen kädellään hänen olkapäähänsä; Ingo kohotti päätänsä.

-- Hädässäni kuulen minä heikon äänen, -- lausui hän itseksensä,
minä kuulen pienen poikani valittavan minun tähteni ja minä seison
kuningattaren edessä kuten unesta herännyt mies. Minä olen sidottu
erääsen, joka minusta on henkeänikin rakkaampi. Kaiken on hän hyljännyt
minun tähteni, ja miesteni piirissä olen antanut hänelle lupaukseni
pitää hänestä isällistä huolta ja ainoastansa hänen kanssansa jakaa
vuoteeni hänen aviopuolisonansa. Kuinka voisin minä paeta hänen
luotansa ja tulla kuninkaanlinnaan?

-- Ei sanaakaan enään, Ingo, -- huudahti Gisela-rouva, ja hänen
poskensa hehkuivat, -- muista, että sinä ojensit minullekin kätesi,
muistelehan sitä yötä, jona minä pidätin kuningasvainajan miekan. Kun
minä sillä kertaa pelastin henkesi, liittivät näkymättömät jumalat
meidän kohtalomme yhteen. Minun omani sa olet, minun yksinäni, ja
kalliin hinnan minä sinusta olen maksanutkin.

-- Jalomielisen ja sankarinaisen tavalla olet sinä tehnyt minua
kohtaan, -- vastasi Ingo, -- ja kiitollisena tulen minä pysymään
sinulle niin kauan, kuin elän.

-- Häpeä sellaiselle kylmälle tervehdykselle, -- lausui kuningatar
tuimetuksissansa, -- ja häpeä sellaiselle urholle, joka ainoastansa
sanoilla osoittaa kiitollisuuttansa siitä, että eräs nainen hänen
tähtensä on antanut itsensä alttiiksi kuolonjumalien kirouksille.
Niinkö vähän käsität, mitä silloin tein, kun pidätin oman puolisoni
miekan? Minä kutsuin esiin pahuuden voimat, epäluulon ja salaisen
vihan, omaa henkeäni vastaan, sappi on siitä ajasta asti ollut minun
juomani ja erään toisenkin, jokainen sana on herättänyt epäluuloa,
jokainen yö on ollut levotoin. Minun huoleni, sydäntä kalvava huoleni,
oli yöt ja päivät, että minun vielä piti henkimän päivän valossa,
sill'aikaa kun se toinen jatkoi juomistansa hurjien miestensä kanssa.

-- Jos sinä olet kärsinyt kuoleman tuskaa minun tähteni, -- lausui
Ingo liikutettuna; -- niin kutsu minua, koska vaara sinua uhkaa, ja
mielelläni tulen verelläni korvaamaan sen osan taakasta, jonka minun
olisi pitänyt kantaa.

Kuningatar tuskin kuulikaan hänen sanojansa; hän astui lähemmäksi
ja kuiskasi käheällä äänellä: -- Niinkö valmis oletkin, lemmittyni?
Kentiesi, ett'ei se toinen olisi kuollut, jos et sinä mainittuna yönä
olisi ollut minun huoneessani.

Urho säpsähti takaperin, hänen poskensa vaalenivat vastatessansa:
-- Luuletko, kuningatar, tulleesi rakkaammaksi minun sydämelleni
rasittamalla näin omaatuntoasi ankaralla rikoksella?

-- Miksi sinä tuijotat minuun ikäänkuin olisit kivestä? -- huudahti
Gisela-rouva, tarttuen hänen käsivarteensa ja pudistaen häntä. -- Me
kumpikin, sinä ja minä, emme voi kauemmin yhdessä elää maailmassa, jos
et sinä seuraa minua.

Vihastuneena tempasi urho itsensä irti hänen kädestänsä. -- Jos sinä
olet salaa öisellä työllä koonnut kostavien jumalien uhkaa minun pääni
varalle, olen minä valmis kärsimään rangaistukseni, mutta vapaana
sinusta enkä riippuvana kuin orja sinun elämästäsi.

Kuningatar katsoi terävästi hänen silmiinsä ja nosti vitkallisesti
käsivarttansa sekä puristi uhkaavana nyrkkiänsä. -- Arvat ovat
heitetyt, joihin onnen jumalatar on piirtänyt minun ja sinun
tulevaisuutesi. Sinä olet valinnut, Ingo, ja se merkki, jonka sinä
olet saanut, tietää onnettomuutta. -- Hän kääntyi pois, hänen povensa
kuohui ankarasti, mutta hänen silmänsä pysyivät kyynelettöminä, ja
hänen kasvonsa olivat liikkumattomat, ikäänkuin olisi ne olleet kiveen
valetut, kun hän, osoittaen laskevaa aurinkoa, puoliääneen lausui: --
Jää hyvästi huomeneksi! Kiivaasti meni hän hevoisten luo. Ingo potkasi
jalallansa kuningattaren viitan ales kalliolta ja riensi kotiinsa päin
samaa tietä, jota Irmgard'kin oli mennyt.




11.

Salaman isku.


Niiden ahtaiden käytävien läpi, jotka johtivat lähteeltä linnan pihaan
riensi Ingo porttia kohden. Hän huomasi sen suljetuksi sekä miesten
vartioimaksi ja tornista huusi Berthar hänelle:

-- Katsopas syrjään, kuninkaani, tuolla laaksossa ratsastaa kuningatar
seuralaisineen rajaa kohti. Niin kiirettä ei ole kellään, jonka mieli
on huoletoin.

-- Hän erkani minusta vihassa, isä. Berthar ymmärsi päämiehen synkistä
kasvoista, mitä hän sanoilla ei ollut lausunutkaan.

-- Kun paimen, -- virkkoi hän, -- ajaa pois suden karsinasta, ei tuo
ärsytetty eläin palaja kolmeen päivään, mutta naarassusi rohkenee jo
seuraavanakin yönä tehdä sisäänmurron. Koska odotat sinä, Marvingein
paimen, päällehyökkäystä laumassasi?

-- Huomenna, -- vastasi Ingo.

Vanhus nyökkäsi päällänsä: -- Tuolla pohjoisessa päin ei ole rauhaa
maassa. Vahtitornissa, jonka me rakensimme sinun maasi rajalle,
seisoo Radgais; hän on viisas mies ja pitää kyllä vihollisia hyvin
varalta, sillä hän on puhutellut Volkmaria ja tietää kuningattaren
aikovan keittää uuden liemen Thüringiläisille. Siitä huolimatta ei
ole hänen tornistansa näkynyt yhtään savua, päivä on valoisa, ja ilma
kirkas; minä pelkään, herra, ett'ei hän vapaaehtoisesti ole ummistanut
silmiänsä.

-- Kuningatar ratsasti metsäteitä karttaaksensa vahtitornia, -- vastasi
Ingo. Mutta samalla hetkellä kun hän antoi silmäyksensä tähystellen
lennellä avaruuteen, ilmausi kultaisella lännen taivaalla valkoista
savua; yhä korkeammalle nousi savupatsas ja synkkeni yhä enemmän.

-- Me ymmärrämme varoituksen, -- lausui Berthar; -- kuningattaren
miehet tunkevat rajan yli. Sydämestäni toivon vartijan pääsevän heiltä
pakoon.

-- Heitäpä silmäyksesi eteläänkin, Berthar, siellä nousee meitä vastaan
vanha vihollisemme. Kolmannen kerran hieroo Caesar kauppaa meidän
hengestämme, ja tällä kertaa vaatii hän Burgundein hävittämään meidät
sukupuuttoon. Kuningatar uhkaili veljensä, Gundomar'in, asevoimalla.

Taaskin tutki vanhus päämiehen kasvoja ja näki niiden vakaisuudesta,
että päämies oli aikeissa taistella elämästä ja kuolemasta. Silloin
veti hän kovempaan vyönsä ympärilleen ja lausui katkerasti hymyillen:
-- Lyhytpä aika sallitaankin meille kaunistaaksemme kartanomme kahdelle
kuninkaalle. Mutta sinun miehesi ovat pian valmiit, me olemme jo kauan
odottaneet itsellemme sellaista kunniaa, ja se, joka kutsumatta aikoo
aterioida meidän joukossamme, tulee kait itse korppein ja kotkien
ateriaksi. Käske, kuninkaani; sinun miehesi ovat valmiit sotimaan.

-- Sytytä vartijarovio, -- käski Ingo, -- ja lähetä tiedustelijoita
eteläiselle rajalle sekä käske kehoittamaan talonpoikia kylissä
piiloittamaan heikon väkensä rytöhakkauksien taakse ja lähettämään
meille kaikki sotaan kykenevät miehensä.

Silloin antoi Reithar kaikuvalla äänellä kuulua Vandalein vanhan
sotalaulun kartanolla: -- Aseisiin, te nuoret joutsenet, kantakaatte
esille rautakulppo ja sytyttäkää liekki palamaan; tänä yönä tulette te
alkamaan mainehikkaamman tanssin kuin palavien puupökkelöiden ympärillä.

Heti senjälkeen leimusi suuri valkea kukkulalla, ja aseellisia miehiä
ratsasti nelistäen vuorta alespäin.

Irmgard istui siinä korkeassa morsiushuoneessa, jonka Vandalit kerran
olivat hänelle valmistaneet tammen oksiin. Kädessänsä piti hän äitinsä
varoitusmerkkiä. Hänen silmänsä tuijotti ulos tyhjään avaruuteen.
Kuullessansa alahalla linnapihassa puolisonsa askeleet, käänsi hän
silmäyksensä sinnepäin nähdäkseen, tulisiko tämä hänen luoksensa. Mutta
hän jutteli Bertharin kanssa. Vihdoin tuli hän ylös ja astuen hänen
eteensä lausui hän: -- Kuningattaren viitta lensi ales syvyyteen, ja
itse läksi hän vihoissaan meidän linnastamme.

-- Minä makasin lähteen yli olevalla kalliolla. Tuska ja häpy vaivutti
minut maahan. Silloin kuulin puhetta ja vastauksia, minä näin
puolisoni kumartuvan tuon vieraan vaimon puoleen ja kuulin tämän
tekevän vaatimuksia hänen henkensä suhteen.

-- Sitten kuulit myöskin minun kieltäyneeni, -- vastasi hän suopeasti.

-- Sanat haihtuivat korvistani, sillä minun poikani valitti, ja
minä kannoin hänet isänsä vuoteelle; kentiesi löytää tämä emintimän
poikaselle.

-- Irmgard! -- huudahti hänen puolisonsa kauhistuneena, -- mitä
ajatuksia sinulla onkaan?

-- Luuletko sinä minun tahtovani olla sinun tielläsi kuten kivi,
joka estää sinun jalkaasi sankarin maineesta ja kuninkaan kruunusta?
Minä olen kuullut kansalaisieni sanovan, ett'en minä olekaan sinun
kunniallinen ja siveä aviovaimosi, ja häpäisevällä tervehdyksellä
kohtasi minua kuningatarkin. Jos sinä lähetät jalkavaimosi kotiansa,
tulee kuningatar taaskin sinulle suosiolliseksi, kuten hän ennenkin oli.

-- Sinä olet loukattu, ja sinun sanasi leikkaavat syvältä, --
vastasi Ingo, mutta minusta näyttää, ett'ei sinulla pitäisi olla
syytä katkaista vaatetta välillämme, sillä eräs toinen miettii samaa
ilkeöillä ajatuksilla. Hän tahtoo riistää sinulta puolison, mutta
ei, kuten sinä luulet, valmistaaksensa hänelle häävuodetta. Sillä
toisellaista lepopaikkaa aiotaan maanpakolaiselle Ingolle, ja tuolla
alahalla laaksossa vieritellään jo kiviä sulkeaksensa hänet pimeään
kammioon.

Irmgard hyökkäsi kiivaasti seisovallensa, ikäänkuin olisi käärme häntä,
pistänyt. Mutta Ingo veti tuon vastahakoisen luoksensa ja lausui
hellästi: -- Vaivaloinen on minun matkani ollut maailmassa; minä olin
vielä lapsi, kun jo täydyin kuten metsänpeto kuljeksia laaksoissa
hankkimassa elatustani, joka pitäisi minua hengissä, sill'aikaa
kuin pyydystäjät hiipivät minun jäljissäni. Usein tuskaannuin minä
elämääni, nöyrästi anellessani tähteitä muiden pöydältä ja nähdessäni
isännän kolkon silmäyksen. Kuitenkaan en luule aivan maineettomana
murtauneeni vihollisieni rivien läpi, ja rehellisesti olen ahkeroinut,
saadakseni kerran riemulla istua sankarein salissa. Muinoin tuntui
minusta viimeinen hyppäys vihollisten joukkoon suurimmalta onnelta,
ja kun sotahuudot raikui, luulin kuulevani kuolemattomien huutavan
heimolaistaan luoksensa. Vasta sinut nähtyäni, tulit sinä minulle omaa
henkeänikin rakkaammaksi, ja minun silmäni aukenivat näkemään monta
riemua tässä maailmassa; suloiselta tuntui minusta usein istuminen
auringonpaisteessa ja naurahteleminen, kun pienet pukinpojat heittivät
kippaa meidän pihassamme, ja mieheni tulivat kotia mehiläiskennot
vasuissansa. Mutta kun jumalat soivat minulle sellaisen onnen,
päättivät he myöskin, ett'ei se saisi kestää kau'an sekä samalla
tuottaa turmiota sinulle, jota minä lemmin. Rohkealla väkivallalla
täytyi minun saada sinut omakseni. Vielä köyhempi olet sinä minun
vaimonani kuin kodissa ollessasi. Ei kukaan muut ole suositellut
sinua paitsi minun hurjat mieheni ja uutisasukkaat, koska heillä
oli vastoinkäymisiä siellä kotona. Usein olen minä huomannut, miten
sinä maanpakolaisen kainalossa olet koettanut salata kyyneleitäsi
ja niitä huokauksia, joita ikävä kotiisi sinussa synnytti. Tänään
antoivat taivaalliset minulle merkin, viitan pudotessa. Mahdollista
on, vaimoseni, että he tahtovat kutsua minut luoksensa, ja sentähden
pidän minä nyt huolta, että minun lähtöni tulisi mainehikkaaksi ja
vihollisilleni vaurioksi.

-- Ratsasta pois linnasta, -- lausui Irmgard, -- ja rakenna itsellesi
uusi koti vieraassa maassa.

-- Petohan hiipii luolastansa koirien lähestyessä, eikä kansan ja maan
isä.

-- Sinähän olet elänyt rauhassa onnellisen vuoden, sinä olet nostanut
poikasi kilvellesi, ja vaimosi on levännyt sinun rinnallasi. Ajattele
sitäkin, Ingo, ennenkuin valitset, -- Hän katsoi yhä ahdistuksella
hänen kasvoihinsa.

Ingo meni vielä kerta noiden pienten akkunaluukkujen luokse ja
katseli joka haaralle pimeään maisemaan. Taivas loisti kuni kirkkain
kulta, ja alhaalla laaksossa nousi usva purosta. Hän katseli noita
aallonkaltaisia kukkuloita, noita synkkiä metsiä, tuota hedelmällistä
ketoa; sitte kääntyi hän vaimoonsa ja sulki hänet syliinsä. -- Kun
runoilija lauloi salissa, ja sinä ennen muita kunnioitit muukalaista,
silloin rakastit sinä minua sentähden, että minä johdin urhoja kuolon
tiellä. Mikä on muuttanut mielesi, Vandaalin vaimo?

-- Tuska, jonka tunsin ajatellessani, että sinut menettäisin, --
vastasi Irmgard hiljaa ja painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten.

Ingo piti häntä kiinteästi puristettuna itseensä. -- Korkealla kannoin
minä päätäni, vaikka olinkin maanpakolainen mies, iloisena nautin minä
kunkin päivän tuomaa onnea, sillä minä pidin elämätä vähäpätöisenä
mainehikkaasen kuolemaan verraten, ylpeä olin minä uskollisuudestani
kaikkia kohtaan, joille olin antanut lupaukseni, ja siitä, että
viholliseni minua pelkäsivät. Ken tahtoo tallata lokaan tätä minun
ylpeyttäni, hänet minä tapan tahi tappaa hän minut. Mutta ylpeämpänä
kuin koskaan ennen, varustaun minä tällä kertaa tappeluun. Sillä
vahvempana kuin koskaan ennen lähestyy vihollisen voima, ja sinä,
lemmittyni, olet omilla silmilläsi näkevä, ylistikö runoilija syyttä
sinulle urhoasi. Valmista itsesi, ruhtinatar, vastaanottamaan puolisosi
kunniapäivää, sillä pian saat sinä morsiushuoneesi ympärillä kuulla
joutsenten julmaa laulua ja nähdä pilvissä taivaan sillan, jota myöten
urhot rientävät ylöspäin.

Tummemmaksi tulivat öiset varjot, vahtirovio leimusi ja levitti
punaisen hohteen sekä savupilviä pihan yli, jossa miehet varustausivat
puollustukseen. He raivasivat pihan rattaista ja työkaluista, kantoivat
esille heittokeihäitä ja latoivat kasaan kiviä; vaimotkin olivat
auttamassa, he toivat ahkeraan vettä lähteestä ja täyttivät salin
vieressä olevat astiat ja sammiot. Sanantuojia tuli kylissä asuvan väen
luota rientämällä pihaan, ja johtajien käskyt kaikuivat ympärysmuurin
sisällä.

Irmgard astui Fridan seurassa ales korkealta yliseltä. Hän oli
voittanut epäilyksensä ja ikäänkuin jumalattaren kannattamana kulki
hän pihan poikki. Berthar hymyili mielissään hänet nähdessänsä.
Hän nousi äkkiä seisovallensa maasta, jossa hän naulaili suurta
heittokonetta, ja tervehti kuten soturi päällysmiestänsä. -- Noin on
minusta mieluista, -- lausui hän, -- nähdä kuningatar koristettuna,
hänen kasvojensa tyyneys sekä hänen rinnassansa oleva kultakoriste
ilahuttaa minua. Niitä häitä minä ylistän, joissa morsian on noin
yltäkylläisesti koristettu. Sillä iloisina me, pojat, taistelemme,
nähdessämme meidän hallitsijattaremme urhottarena lähestyvän
soturia. Mutta kuulehan vielä ystävällinen neuvo vanhuksen suusta.
Hyvä emäntä olet sinä ollut hurjille pojille rauhan aikana, sinä
olet pitänyt huolta kaikista ja ollut jäykkä kaikkia kohtaan, kuten
oikean perheenemännän tuleekin olla, ett'ei rohkea silmäys tahi
sopimatoin pilapuhe simasta päihtyneiltä miehiltä uskaltaisi ilmi
sinun läsnäollessasi. Mutta osoitapa nyt taasen, jos hyväksi näet,
suosiollista kohtelua sotureille, puhu heille kaikille ystävällisesti
ja jaa heille anteliaasti varoja, joita sinulla on kellarissa ja
aitassasi. Sillä en minä pelkää joutuvamme ru'oan ja juoman puutteesen
sillä ajalla kun sota kestää; mutta moni lyö kovemmin ja lingoittaa
aseensa voimakkaammin, jos häntä toverinsa seurassa kestitetään
simalla ja runsaalla särpimellä. Tähän asti olemme me vaan väijyneet
burgundilaisia rosvoja, mutta tällä kertaa tulee meillä olemaan työ,
josta vastaiset sukupolvet tulevat kertomaan.

Irmgard ojensi hänelle kätensä, ja vanhus tarttui siihen
kunnioituksella. -- Mitä minuun tulee, on nyt kaikki niin tapahtunut,
kuten kauan olen toivonutkin, -- jatkoi hän, -- ahtaanpuoleinen
taistelukenttä, tulinen ottelu ja minä päällikköni rinnalla. Yksi asia
minua vaan tekee levottomaksi, se, että joukko, joka hänen kanssansa
astuu taistelukentälle on niin harvalukuinen. Sillä sotajumala laskee
mieluummin pellollansa joukottain kaatuneita miehiä kuin yksinäisiä
korsia.

-- Tule tänne, Wolf, -- huudahti Berthar tuolle nuorelle
Thüringiläiselle, -- sinä osaat oleskella sievästi naisten kanssa,
ja he kehuvat sinun tanssitaitoasi. Sentähden pitääkin sinun ruveta
heidän kaitsijaksensa. Johda naisia vierittämään ales kiviä kalliolta
ja heittämään vettä tuleen, jos katto syttyy. Tuo kuopasta meidän
kokoamamme härjän- ja hirvennahat ja levitä ne kosteat vuodat
puukatolle, sillä lähin puiden lehviä ovat märät vuodat meidän parahin
suojamme tulinuolia vastaan.

-- Lähempänäpä kuningasta luulin saavani seisoa, -- vastasi Wolf
nuristen.

-- Ei kukaan estä sinua oikealla ajalla ottamasta osaa taisteluun,
-- lohdutteli ukko, -- mutta kunniakkaampi kuin luuletkaan on sinun
toimesi, sillä nuot tuolla ulkonakin tulevat kyllä naisten tavan mukaan
kiistelemään siitä, kenen velli pohjaan palaa.

-- Sinä, isä, tarkoitat, että monelle meistä tulee huomenna kuuma päivä.

-- Monelle heistä, pitää sinun sanoa, -- vastasi Berthar. Pidä vaan
huolta siitä, että rivakkana poikana saavutat onnen jumalattarien
suosion.

-- En minä itseäni ajatellut, -- vastasi Wolf ja katsoi olkansa yli
saliin päin.

-- Älä katso taaksesi, on laki sodassa. Kaikki, jotka tulevat
jäljissäsi, pitäkööt huolta itsestänsä; ainoastansa niiden varalta
pitää sinulla olla silmiä, jotka ovat sinun edessäsi.

Wolfin aikoessa nuoralla hinata märkiä vuotia katolle, tuli Frida
hänen luoksensa ja alkoi ivallisesti lausua: -- Kunniakkaanpa toimen
sinä olet saanutkin, ja pahalta haisevat ne matot, joita sinä meille
levittelet. Jos sinä rupeat kamaripalvelijaksi, joka meitä, naisia
puollustat, pysyy viholliset mielellään meistä kymmenen askeleen päässä
ja kääntävät kauhistuksella pois nenänsä.

-- Jos minä olisin päällikkö, -- vastasi Wolf suuttuneena, --
asettaisin sinut seisomaan portin päälle koko sotajoukon eteen,
haavoittamaan vihollisten rintoja pistopuheillasi. Auta minua
pystyttämään tikapuut saliin kattoluukun kohdalle ja pidä kiinni
köysistä, että saisin vuodat erilleen tuolla ylhäällä.

Mielellänsä täytti Frida hänen pyyntönsä, ja kun hän oli levittänyt
kaikki vuodat sekä tullut katolta ales, katsoi hän ympärillensä
tyhjässä salissa ja antoi yht'äkkiä Fridalle suudelman. Frida ei tehnyt
vastarintaa, vaan otti kiiruusti esille nauhan ja sanoi: -- Pidä
ylähällä käsivartesi, Wolf, jotta saisin sitoa sinut itseeni. Jos me
saamme nähdä huomen-illan, tahdon ruveta sinun vaimoksesi, Usein olen
minä ollut tyly sinua kohtaan, vaan tänään sanon sinulle, että sinä,
eikä kukaan muu, olet minun lemmittyni -- Hän sitoi nauhan Wolf'in
käsivarteenpa tämä huudahti: -- Tahdonpa kiittää kuningattaren vihaa,
joka katkasi pistimen ohdakkeeltani. -- Frida suuteli häntä lämpimästi,
sitten tempasi hän itsensä irti ja juoksi pois vaimojen luokse.

Taaskin kulkivat pilvet kuun ohitse julmina, ihmisen ruumiin ja
hevoisen jalan kaltaisina muodostuksin, milloin sysimustina,
epäselvässä hämärässä. Usvaa nousi Idispurosta ja levisi muurin sekä
linnan ympärille. Eläinten kirkumista ja ihmisten huutoa kuului linnan
portin luona, ja laaksostapäin tulevilla teillä ajoivat talonpojat
hevoisia, nautoja ja ruskeavillaisia lampaita. Miehet kantoivat puisia
kilpiänsä ja jouduttivat keihäillänsä karjan askeleita, ja vaimot
sekä lapset riensivät eteenpäin, kantaen talouskapineita. Surullinen
oli heidän matkansa vuorta kohti, sillä kun joku kääntyi katsomaan
takaperin, ajatteli hän levottomuudella, vieläkö hän palajaisi taloon,
jonka hän nykyään oli rakentanut, vai hukkuisiko kentiesi koko talo
liekeissä. Alimman ympärysmuniin portilla oli pakenevien aikaansaama
ahdinko niin suuri, että tällä paikalla vahdissa seisovan Vandalin
täytyi auttaa heitä neuvoilla ja viittauksilla, ett'eivät he pimeässä
poikkeaisi portille johtavalta polulta. Kukkulan huipulla oleva
linnapiha täyttyi ihmisistä ja eläimistä. Lehmät ammuivat, hevoiset
juoksivat hurjasti ympärinsä, ja vaimot vetäysivät kärryinensä
muuria lähemmäksi. Mutta Berthar kehoitti miehiä järjestämään elukat
riveihin ja sulkemaan lampaat karsinaan. Pihan keskellä leimusi tuli,
jolla kiehui nälkäisiä varten olevat padat, ja juomanlaskija kaatoi
janoisille olutta, jota ahkerasti nautittiin. Berthar kulki yhden luota
toiseen, tervehti heitä tyynesti, ikäänkuin olisi rauha maassa, kysyi
heidän ajatustansa ja urkki samalla kertaa viisaasti tietoja heidän
luvustansa sekä rohkeudestansa. -- Miksi viipyvät puron toisella puolen
olevat naapurit, missä ovat käsivoimistaan tunnetut, vaahterametsissä
ja peippoisen lempimän lähteen luona asuvat talonpojat? -- huudahti hän
thüringiläiselle Balthardille; onko tuo valkoinen sumu niin soaissut
Marvingein mielen, ett'eivät he kuule vartioiden ääntä tornista eivätkä
näe valkeata?

-- Hitaasti he liikuttavat jäseniänsä, -- vastasi Balthard
huolellisena, -- minä näin heidän ajavan karjaa ja kärryjä heidän
metsissänsä oleviin pyhiin paikkoihin, eivätkä he taida olla kärkkäät
jättämään hevoisiansa ja lapsiansa. Kuitenkin olisi kiirut hyvä,
sillä eilen illalla kulki eräs joukko pohjoisesta päin pitkin puroa,
ja siellä kimalteli kilpiä sekä rautakypäriä. Ja minä pelkään heidän
olleen kuningattaren hurjia miehiä, jotka etsivät itsellensä yösijaa
noissa taloissa.

Muuan ratsastaja tuli nelistäen laaksosta johtavaa tietä pitkin
ja riensi nuolennopeana vaahtoisella ratsullansa portista sisään
sekä antoi ohimennessänsä vanhukselle viittauksen. -- Radgais! --
lausui tämä ja riensi hänen perässänsä saliin, jossa Ingo vanhempien
talonpoikain kanssa kuulteli soturien ilmiantoja. Sanansaattaja riensi
tervehtien hevoisen seljästä. -- Loistavin joukoin tunki kuninkaan
miehet meidän aluellemme -- lausui hän, -- heitä on koko joukko ja
Theodulfin sankareja lisäksi. Töin tuskin pääsin minä pakoon vuorien
yli, sytytettyäni vahtirovion. He piilevät puiden takana laaksossa,
sillä heitä on tuskin sataa kilpeä enemmän.

-- Näitkö sinä kuningatarta?

-- Paitsi Theodulf'ia näin ainoastansa tuon vanhan Hadubald-rosvon.

-- Jos ei Gisela-rouva pannut useampia miehiä liikkeille, -- lausui
Berthar ylenkatseella, -- tulee luultavasti harvat hänen sotureistansa
enään näkemään kotona viinimaljaansa.

-- Tuolla tulee yksi Main-virran luota, -- lausui Ingo. Vandalilainen
Valbrand riensi saliin.

-- Ratsastaessani eteläänpäin honkametsän läpi vaanimaan rajaseutua,
kuulin kilpien kilinää rajalla olevalla tiellä. Minä piiloitin
hevoiseni ja hiivin jalkasin metsän läpi; silloin näin minä pitkän
miesjonon lähestyvän, tämä oli kolmeen osaan jaettu burgundilaisjoukko,
jossa oli ratsastajia ja jalkaväkeä. Päällikön rinnalla ratsasti
eräs muukalainen, Caesarin henkivartijaväessä, joita nimitetään
protektoreiksi, palveleva Romalainen. Minä tunsin hänen kypärinsä
ja sota-asunsa ja kuulin hänen naurunsa sekä romalaisia sanoja.
Huolettomina kulkivat he hietikolla ilman etuvahtia ja vaanijata,
täydellisesti varmoina voitostansa. Parin miehen kanssa olisin minä
voinut peljästyttää heitä. Minä matkin metsässä kehrääjälinnun ääntä,
jolloin he säikähtäen pysähtyivät ja töllistelivät puiden välistä
pilviin. Mutta minä lingoitin puiden takaa keihääni Romalaista vastaan.
Urho kaatui ähkyen hietikolle; he rupeisivat kovasti huutamaan, ja minä
pakenin pimeässä. Minä toivon tämän olevan heille huonon enteen.

-- Me ylistämme kuningattaren viisautta, -- lausui Ingo, -- kun hän
on nostattanut muukalaisjoukon minun miehiäni vastaan. Luottiko hän
niin vähän Thüringiläisten taipuvaisuuteen, ett'ei hän kutsunut
kansalaisiansa aseleikkiin? Missä säikähdytit sinä hänen urhojansa
linnun äänellä?

-- Puolitiessä tästä Mainiin, -- vastasi Valbrand, -- näin minä
heidän viimeksi valmistavan leiriä yöksi. Burgundilaiset nousevat
myöhään makuulta; vaikka he kiiruhtavatkin, eivät he sittenkään tule
ennättämään laaksoon ennen päivännousua. Tuolla sumussa, puron takana
huomasin minä hevoisenjälkiä.

Ingo viittasi häntä menemään ja lausui Bertharille: -- Pidä huolta,
isä, että kaikki muut paitsi vahdit menevät makuulle, sillä huomenna
tulevat he tarvitsemaan teräviä silmiä ja levähtäneitä jäseniä. Pidä
tarkkaa vahtia portilla, ett'ei kukaan vihollinen pääse hiipimään
sisään pakenevien joukkojen kanssa. Aamuhämärässä kokoamme me
talonpojat ja luemme miehemme. Heitä tulee olemaan liian vähän
ympärysmuurin varalta. Mutta me taistelemme hengestämme, ja nuot toiset
vähäisestä saaliista. Rauhallinen tervehdys sinulle, isä, viimeisen
kerran, ennenkuin antaumme taisteluun. Me iloitsemme tänään siitä, että
he pitävät meitä, maanpakolaisia miehiä, suuren sotaretken arvoisina,
ja siitä tulee minun kiittää sinua, uskollinen ystäväni.

Aamu joutui, ja pilvet olivat veripunaiset reunoiltansa sekä
peittivät auringon. Linnassa nousivat maassa makaavat jalkuvillensa.
Miehet valmistivat itsensä hirveän sotajumalan palvelukseen; he
voitelivat ja pörröttivät tukkansa niin, että se tuli punaiseksi
ja seisoi pystyssä; he panivat kulta- ja messinkirenkaita käsiinsä
ja kaulaansa ja kiristivät vyönsä kovempaan, voidaksensa käydä
kepeämmin ja saadaksensa jäsenensä nopeammaksi juoksuun. Moni otti
hirvennahkaisen, rautalevyillä varustetun paidan päällensä ja moni
heitti myöskin päältänsä ruskean villanutun sekä avasi paitansa, jotta
heidän rinnassansa olevat, kunniaa tuottavat arvet tulisi näkyviin.
Synkät olivat urhojen kasvot, tuima heidän mielensä, ja vaitonaisina
toimittivat he askareitansa. Sillä sotajumalan palveluksessa ei
suvaittu minkäänmoista turhaa puhelemista.

Berthar kääntyi Wolf'in puoleen, joka vyötti itsensä aseilla hänen
vieressänsä, ja lausui, tarjoten hänelle paksun kultasormuksen: --
Kau'an olen minä tallettanut tätä kalleutta, jonka muinoin sain eräältä
kuninkaalta palkinnoksi. Ota sinä se tänään lahjaksi sotatoveriltasi,
eikä sinun pidä kunnioittamattomana heittämän keihästäsi meidän
puolestamme, jott'ei viholliset pääsisi sanomaan: -- Nähkäät, kehnon
palkan Thüringiläinen saikin muukalaisilta. -- Wolf pani renkaan
käsivarteensa, katsoi kiitollisena vanhukseen ja vastasi:

-- Muista, sinäkin, isä, järjestäessäsi sotaa, ett'et jätä minua
vaimojen kaitsijaksi, äläkä vihastu, jos minä vielä lisään sanasen;
kuninkaan vihollinen on myöskin hänen miestensä vihollinen, mutta
mieluummin nostasin minä käteni Burgundialaisia vastaan, jotka eivät
ole minun heimoani.

Vanhus hymyili synkästi. -- Sinä haukut suotta, nuori metsäkoira.
Vielä ei haiskahda veri sinun nenääsi, ja päivän noustessa sekä
tuolla ylähällä olevien pilvien muuttuessa synkemmiksi, tulee huolesi
tuntumaan sinusta itsestäsikin vähäpätöisiltä.

Kuninkaan salin eteen oli uhrikivi asetettu. Soturit kokoontuivat
kiven ympärille. Ingo astui miehineen ulos saalista, ja hänen yllänsä
oli harmaja teräspuku ja päässänsä villisian pään kuvalla koristettu
kypäri; hampaat olivat hopeasta, ja pedon silmät paloivat punaisina.
Miehet taluttivat esiin varsahevoisen, Berthar työnsi uhriveitsen sen
rintaan ja repäisi siihen kuolinhaavan. Kuningas veisasi uhrirukouksen,
ja jokainen miehistä astui esiin, kastoivat oikean kätensä eläimen
vereen, ja kaikki vannoivat toisillensa uskollisuutta kuolemaan saakka
sekä kuuliaisuutta kuninkaallensa.

Puiden latvasta huudahti heleä naisen ääni: -- Ole varoillasi,
kuningas, sillä kilvet ja keihäänkärjet välkkyvät. -- Tornissa olevan
vartijan torvi varoitti huimilla äänillä, ja eräs sanansaattaja riensi
kuninkaan luokse. -- Pitkin puronvartta ratsastaa kuninkaan miehet, ja
kuningatarkin on heidän joukossansa. -- Silloin kaikui sotahuuto linnan
pihassa, soturit tarttuivat kilpiinsä ja keihäisinsä ja asettuivat
piiriin soittaakseen sotalauluansa kilven koverrukseen. Tuo hurja
laulu antoi kovan kaiun laaksoissa, alussa vitkaan ja juhlallisesti,
mutta paisui sitten ikäänkuin rajutuuli, kunnes se kuului kolkolta ja
mieltäjärisyttävältä kuni myrskyn immen kirkuminen. Laulun vaijettua,
vastasi kimakat äänet linnan alapuolelta. Berthar jakeli käskyjänsä, ja
järjestetyissä joukoissa kulkivat soturit vuorta ales sekä miehittivät
ympärysmuurin. -- Epäsointua oli sotalaulussa, -- lausui Berthar
hiljaa Ingolle, -- erilailla kaikui se meidän miehiltä ja erilailla
talonpojilta; -- luota tänään ainoastansa isänmaallisiin ääniin. --
Vielä kerran nousi Ingo vanhuksen kanssa puun latvaan ja lausui. --
Gisela-rouva, ei todellakaan tuo muita omassansa kuin noita lystikkäitä
miehiä omasta linnastansa ja Sintram'in joukon. Hän on kutsunut tänne
Burgundit, jotta nämät rivakkaasti tekisivät työn hänen eduksensa. Ja
mielellänsä nämät ovat tulleetkin, sillä heitä on kymmenen yhtä meidän
miestä vastaan. Katso, urho, jo muodostavat he varustuksen kilvistänsä
meidän vallihautamme ympärille. Ales vallille! Tapa vaatii minua
tervehtimään kuningatarta; minä suojelen sitä puolta, jolla hän johtaa
joukkoansa, mene sinä miehinesi eteläpuolelle muukalaisia vastaan!

Nopein askelin riensivät urhot vallitukselle. Ylt'ympäri kaikui
sotahuutoja ja lenteli nuolia sekä keihäitä; pienissä joukoissa
karkasivat ryntääjät esiin, kantaen kiviä ja vitsakimppuja ulkomuurin
luokse, täyttääksensä näillä vallihaudan.

Kaikkialla, missä vallin pohjoispuolella ottelu oli tuimin, kaikui
voimakkaasti Ingon sotahuuto, ja eteläpuolelta vastasi Bertharin ääni;
ja missä hyvänsä kuningas heitti keihäitänsä, sinne riensi Theodulf'kin
etimäisenä, himoten kostoa. Useamman kerran järisytti hänen keihäänsä
vallin hirsiä Ingon pään lähellä, ja Thüringiläisen kilpi halkesi
kuninkaan aseiden iskuista. Mutta ryntääjien päällekarkaus ei
onnistunut, ja hehkuvin poskin vetäysivät he takaperin, järjestivät
hajonneet joukkonsa, kantoivat kokoon palkkeja Thüringiläisten kylästä
ja metsästä sekä työskentelivät näiden kanssa innokkaasti kirveellä ja
vasaralla.

-- Voimakkaasti heittivät sinun miehesi keihäitänsä, -- huudahti
Berthar kehuen Beron pojalle. -- Ovatko kuningattaren miehet ruvenneet
salvumiehiksi? Kurja on se soturi, joka lyykistäikse laudasta tehdyn
kilven taakse. -- Ja Ingolle lausui hän hymyillen: -- Burgundilaiset
eivät juuri näytä innostuneilta ryntäämään, ja ne uhrit, joita me
minun puolellani olemme kaataneet sotajumalalle, eivät suinkaan ole
monilukuisia. Ja meidän täytyi huutaa hänelle: tyydy vähään, kuten
käki sanoi karhulle, tarjotessaan tälle kestingissä kolme kuollutta
kärpäistä.

Harmaita ukkosenpilviä vyöryili sydänpäivän helteisten sädeitten alla;
silloin kutsui ryntäävien sotatorvet uuteen taisteluun, ja taaskin
kuului kummaltakin puolelta nuot ulvovat sotahuudot. Nyt oli ryntäys
voimallisempi ja vaara suurempi, sillä päällekarkaajat eivät olleet
suotta käyttäneet kirveitänsä. Kaikilta haaroilta ryntäsivät he esiin
vahvojen rintavarustuksiensa takana ja taaskin heittelivät he kiviä ja
vitsakimppuja vallihautaan sekä kantoivat puunrunkoja ja pitkiä hirsiä
tehdäksensä sillan syvyyden yli. Myöskin olivat Burgundit pystyttäneet
telineitä, joissa riippui hirsi muurinmurtajana; jyskien löivät
heilutetut hirret että kaikin varustusta vastaan, ja pitkät koukut
repivät ales hirsiä varustuksesta vallihautaan. Tuimin ottelu syntyi
näiden vaarallisten koneiden ympärillä. Kun yksi joukko ryntääjistä
peräytyi, riensi toinen sijaan sillä taistelevien takana istui
kuningatar ratsunsa seljässä ja kiihoitti sanoilla sekä viittauksilla
alituisesti ryntäykseen. Vihdoin onnistuivat viholliset joukot siellä
ja täällä repimään ales ulkopuolimaisen vallin ja pääsemään haudan
yli. Silloin riehui sota hetkisen muurin aukoissa, ja linnanväki
ponnisteli tukkiakseen kilvillänsä sekä ruumiillansa lävet. Mutta
ikäänkuin tulva särjettyjen tokeiden läpi ryntäsivät voittopuolella
olevat vihollisetkin sisään, ja puollustajien pienet joukot tungettiin
peräytymään kukkulata kohden. Ingo seisoi portin ulkopuolella
muutamain harvalukuisten miesten kanssa, jotka tänään taistelivat
hänen rinnallansa, ja turvasi kilvellä sekä keihäillä soturiensa
peräytymistä. Viimeiseksi juoksi hän itsekin portista sisään, ja
vipusilta vedettiin ylös hänen jäljestänsä.

Päällekarkaajat nostivat voittohuudon ja ryntäsivät sitä vallia
vastaan, joka ympäröi vuoren kukkulata. Mutta heidän riemunsa oli
lyhytikäinen sillä jyrkältä kukkulalta lensivät nyt keihäät taajemmin,
ja isoja kiviä vieri ales, jotka raivasivat itsellensä verisiä teitä
ryntäävien joukkojen läpi. Puolustajien rivi oli nyt taajempi, ja
he taistelivat epätoivon vimmalla, sillä he sotivat nyt viimeisen
linnoituksensa puolesta, joka heillä oli suojana turmiota vastaan;
kaikki kädet olivat toimessa; vaimotkin seisoivat hameenhelmat
korkealla ja nostelivat maasta kiviä sekä antoivat näitä sotureille.
Vihdoin ei viholliset enään kestäneetkään jyrkällä vierulla, vaan
vetäysivät aimo harppauksilla takasin, ja moni sai ilmaan kohotetun
säärensä lingoitetun kivimöhkäleen musertamaksi.

Silloin ratsasti kuningatar vihaisena sotamiestensä eteen ja lausui:
-- Jos teitä, pakenevia urhoja, haluttaa kau'emmin juoda kuningattaren
simaa, rynnätkää halavapuiden luo kaatamaan kivi-allas, josta he
noutavat vettä, niin saavat he kentiesi huulillaan imeäksensä nuot
juoksevat vesipisarat. -- Theodulf riensi vuoren ympäri ja käski
yht'aikaa ryntäämään joka haaralta; taaskin soivat torvet, ja
sotahuudot kaikui, ja taaskin lenteli keihäitä sekä kiviä vuoren
kukkulalta ales. Mutta sill'aikaa kun ryntääjät alhaaltapäin
lennättivät nuoliansa joka taholle, missä he vaan näkivät jonkun
pään tahi käden kohoavan rintavarustuksen yli, hiipi Hadubald neljän
miehen seurassa rotkotietä myöten halavapuiden luokse, ja kaikki
lyykistyivät kilpensä suojaan sekä pitivät vahvoja tankoja käsissänsä.
He hiipivät puiden taakse, missä kallio salasi heidät. Mutta tuo
uhkaava vaara ei jäänyt Berthar-urhon silmältä huomaamatta; hän kokosi
lähimäiset toverinsa ja riensi heidän seurassansa portista ulos. -- Me
hyökkäämme heidän päällensä alhaaltapäin, vaan lennättäkää te nuolianne
kukkulalta, ett'ei yksikään pääse pakoon. -- Silloin juuri kun vanhus
syöksi puiden sekaan, kuului jyminä suuresta kivi-altaasta, jonka he
olivat kaataneet kumoon. Berthar huudahti vihoissansa Hadabald'ille:
-- Surma sinun perii, viininjuoja, käynnistäsi vesilähteen luona, --
ja hän musersi nuijallaan Hadabaldin pään, ennenkuin tämä ennätti
nostaa sota-asettansa. Muutkin kuninkaan miehistä kaatuivat Vandalein
iskuista, paitsi yhtä, joka riensi pakoon, mutta hänkin sortui maahan,
saaden paetessansa kuolettavan nuolen selkäänsä, ja kukkulalta
kuuluvat, korkea-ääniset riemuhuudot tervehtivät hänen kuolemaansa.
Sitten vaikeni sotamelu ja vilkas keskustelu syntyi sekä kukkulalla
että tuolla alhaallakin olevien soturien kesken.

-- Kivi-allas on kaadettu kumoon, -- lausui Berthar, palatessaan,
hiljaa Ingolle; -- vesi juoksee nyt kiivaasti pois, ja meidän miehille
taitaa tulla vaikeaksi vedensaaminen itsellensä ja karjalleen.

-- Kuningatar tiesi lähteen, -- vastasi Ingo synkällä hymyllä. -- Mutta
koska nuot alhaalla olevat jaksoivat vääntää kivi-altaan kumoon, voimme
kait me nostaa sen jälleen pystyyn. Etsi tankoja, järjestä miehesi ja
suojaa kilvillä talonpoikia, sill'aikaa kun he nostavat kivi-altaan
pystyyn.

Ingon puhuessa lensi eräs nuoli vinkuen torniin hänen päänsä päällä
olevaan katto-orteen; se tarttui kiinni, ja pieni liekki rupesi
leimuamaan sen ympärillä.

-- Tuossa muistuttaa Gisela-rouva meidän miehiä hävitetystä lähteestä,
-- lausui Berthar. Joutsimiehiä juoksi nyt yksitellen joka haaralta
vuorta ylöspäin ja ampuivat tulisia nuolia linnoitusta vastaan,
koettaen huolellisesti vilkkailla liikkeillä välttää heidän päällensä
heitettyjä kiviä. Siellä ja täällä nuoleskeli liekki orsia ja
pylväitä; piiritetyt ravistelivat tangoilla ales nuolia sekä koettivat
sammuttaa tulta, mutta liekit alkoivat leimuta yhä laajemmalta;
hurjia varoitushuutoja kuului, lapset parkuivat, hevoiset nousivat
pystyyn tulinuolten lentäessä heidän alitsensa, katkaisivat riimunsa
ja syöksyivät hurjina kokoontuneesen ihmisjoukkoon. Silloin tuli työ
raskaaksi, ja rohkeus sekä toivo petti monen urhon.

Muuan ratsastaja, harvalukuisten miesten seuraamana, lähestyi nelistäen
kuningattaren joukkoa. Theodulf'in miehet tervehtivät häntä ja hänen
toverejansa raikkailla riemuhuudoilla. Answald-ruhtinas laskeusi
ratsultansa: -- Petolliset airuet, -- lausui hän, -- kutsuivat minua
hoviisi, kuningatar, sill'aikaa kun sinä olet täällä hankkimassa kostoa
minun asiassani.

-- Kutsumatta sinä tulet ja suomattomana, -- vastasi kuningatar; --
älä yritäkään estää minun kostoani; sillä kutsumattomaan, välittäjään
sattuu nuolet molemmilta puolin. Noiden kukkulalla olevien kohtaloa ei
yksikään kuolevainen voi muuttaa, jos eivät he itse voi sitä tehdä.

-- Jos kuningatar haluaa hallita Thüringiläisiä, tulee hänen
kunnioittaa maan tapoja. Minä näen tuolla vaimoja ja lapsia, jotka
ovat meidän vertamme, ja hirveätä on keihäiden sekä tulinuolien
lingoittaminen turvattomia ihmisiä vastaan, jotka ovat meidän omaa
heimoamme. Ken on vapaa Thüringiläinen ja toivoo pääsevänsä voitolle
rehellisessä taistelussa, olkoon minulle avullinen tämän häpeän
poistamisessa. Pyytäkäätte kuningatarta luopumaan teosta, joka häpäisee
meidät kaikkein ihmisten silmissä.

-- Ruhtinas puhuu hyvin, -- lausui harmajapäinen soturi, ja
Thüringiläiset heittivät keihäänsä läjään sekä lausuivat. -- Terve,
Answald-ruhtinas! -- Kuningatar heitti synkän silmäyksen miesjoukkoon,
mutta hän oli vaiti.

-- Kuule minua, kuningatar, -- huudahti päämies, kauhistuneena hänen
kasvoillansa ilmautuvasta kovuudesta, -- minun oma lapseni, jonka
minä muinoin kihlasin Theodulf'ille, on tulinuolien seassa, ja hänen
kanssansa muita metsämajoista kotosin olevia vaimoja. Minun asiani
yksinään on lapseni rankaiseminen, eikä kukaan, et edes sinäkään,
tule riistämään minulta tätä oikeutta. -- Hän asettausi miesjoukkojen
tielle. -- Tässä seison minä, Answald, Thüringiläisten päämies. Monta
kertaa olen johdattanut teidän soturejanne taisteluun. Mutta ennenkuin
te rohkenette surmata nuot turvattomat, jotka nostavat käsiänsä tuolla
ympärysmuurin sisäpuolella, täytyy teidän ensiksi tappaa minut, jott'en
enää eläisi sellaisen häpeän jälkeen. -- Taaskin huusivat soturit
korkealla äänellä hyväksymistänsä.

-- Tännepäin, te kuninkaan miehet, -- huudahti Gisela-rouva, ojentaen
itseänsä ylpeästi. Mutta Theodulf ja Sintram'kin ohjasivat hevoisensa
aivan kuningattaren lähelle sekä puhuivat hiljaa hänen kanssansa. --
Jos et sinä, vanhus, olisi kiivaissasi, -- saneli vihdoin kuningatar,
ja hänen äänensä värisi vihasta, -- rankaisisin sinua siitä; että
sinä tyhmänrohkeana kiihoitat näitä uppiniskaisuuteen. En minä ole
liioin kärkäs talonpoikain veren vuodattamiseen, vaikka he ovatkin
omavaltaisesti ruvenneet asuskelemaan kotimaansa rajain ulkopuolella.
Toitota torveesi, Theodulf, ja kerro minun käskyni linnassa oleville.
Talonpojista pääsevät vapaasti lähtemään, ei ainoastansa vaimot
ja lapset, vaan miehetkin; aseettomina lähtekööt he ympärysmuurin
suojasta, eikä heitä vahingoiteta henkensä eikä omaisuutensa suhteen,
josta heidän tulee kiittää kuningattaren armoa. Taaskin kajahteli
hyväksymishuutoja joukoista. Torvi kehoitti pitkäveteisillä äänillä
urhoja lakkaamaan taistelusta. Theodulf meni porttia kohti, pysähtyi
noin keihäisheiton matkan päähän ja ilmoitti mahtavalla äänellä linnan
puollustajille kuningattaren tarjoavan heille armoansa.

Ympärysmuurin sisäpuolella syntyi vilkas liike. Portti pysyi lukossa,
mutta julmia miehiä ryntäsi epätoivossansa vallia ja paalutusta
vastaan; he heittelivät ales pölkkyjä ja hirsiä hautaan ja vierivät
itse puiden perässä. Pakeneva joukko tulvasi sieltä ja täältä
etuvarustuksien ulkopuolelle, hevoset ja nauta-eläimet sekaantuivat
vaimojen ja lasten kanssa hurjassa sekamelskassa. Joku soturikin, käsi
vielä punaisena uhriverestä, juoksi ales epätoivon ahdistamana ja
väsyneenä toivottomasta taistelusta. Useammat talonpojista seisoivat
kuitenkin paikoillansa tiheässä ryhmässä kukkulalla; kilpi jalalla
silmäilivät nuot kahdella päällä olevat naisia ja alaspäin juoksevia
nautoja. Ainoastaan heidän valansa ja häpeä esti heitä pakoon
lähtemästä.

Nyt astui Ingo heidän eteensä ja huudahti korkealla äänellä: --
Vapaaehtoisesti olette te tulleet, vapaasti myös menkäät täältä,
kansalaisienne teitä kutsuessa. En minä tarvitse teidän karsaita
silmäyksiänne enkä vastahakoista palvelustanne. Vähätpä kunniaa minulla
on sellaisesta soturista, joka tappelun ajalla ikävöi vaimonsa ja
lapsiensa luokse. Mielelläni päästän minä teidät vapaiksi valastanne;
miettikäät omaa pelastustanne, jos mielenne tekee.

Silloin laski moni pois kilpensä linnavarustuksen juureen ja juoksi
matkoihinsa, jälkeensä katsomatta. Mutta Berthar huusi taaksensa
jääneille: -- Eipä yhdellä lyönnillä saa luhdissakaan kaunoja
erkanemaan vehnästä. Vielä nytkin näen minä monta, joita tuuli vieköön
muurin ylitse. Koettakaapa kerran vielä, te uhkeat urhot. Emmepä
pidäkään väliä talonpoikain ystävyydestä.

Uudestaan putosi kilpiä maahan, ja niiden kantajat katosivat synkän
näköisinä.

-- Miksi viipyy kuningas näkemässä heidän kehnouttansa? Nopeamminpahan
juoksevat, kun ei häpy raskauta heidän askeliansa. Valitkaat
itse; toinen tie johtaa ylös kuninkaan saliin päin, toinen ales
sontatunkiollenne päin. -- Hän juoksi saliin menevän kuninkaan perässä.
Jäljelle jääneet seisoivat vielä hetkisen yhdessä; huomattuaan olevansa
yksinään, hävisi heidän sota-intonsa. Ainoastansa harvat riensivät
kuninkaan jäljestä; muut heittivät aseensa pois ja pakenivat linnasta.
Viimeisinä linnaa jättämässä oli Baldhard ja Bruno.

Riemuissansa ryykäsivät kuningattaren miehet laaksosta ylöspäin.
Ulospäin pyrkijät olivat raivanneet tien sisäänpyrkijöille; ryntääjät
löivät rikki portin salvat ja hyökkäsivät salin edustalla olevalle
paikalle. Mutta äkkiä peräytyivät he; sillä siitä lingoitusvehkeestä,
jonka Berthar oli asettanut portin eteen, lensi teräviä puunuolia
heidän riveihinsä. He hakivat suojaa linnoituksesta, ja uudelleen lensi
keihäitä kaikille suunnille, ja alhaaltapäin lensi tulinuolia katolle.

Pitkin salin katto-ortta tuprusi valkoinen savu, ja savun läpi kuului
huuto;: -- Tuokaa vettä tänne ylös! -- Eräs mies kiipesi tikapuita
myöten ylös ja huusi täältä: -- Katossa sähisee tuli, ja vuodat
paisuvat; yksi Burgundilaisten nuoli sytytti tulen katon räystääsen, se
kiiluu sekä leimuaa, ja ämpärit ovat tyhjät.

-- Kuningatar vilvoittelee itseänsä meidän kaivoillamme, -- huudahti
Berthar; -- jos sinulta puuttuu vettä, kaada oluttynnyrit liekkeihin.
-- Eräs tuulenpuuska kulki vinkuen katon yli ja ajoi ylös savupilven
sekä tuliliekkejä. Vihollisten puolelta kuuluvat riemuhuudot seurasi
tuulenpuuskaa, ja siellä sekä täällä mursivat liekit itsensä
suojelevien vuotien läpi. -- Tule ales, Wolf, -- huudahti Berthar
ylhäällä olevalle urholle, joka tukka kärvennettynä ja nokisilla
käsillä vaikeasti pysytteli kiinni tikapuussa, -- juokseehan lähde
omasta ruumiistasikin ja tikapuista tippuu punaista.

-- Se ei riittänyt sammuttamaan tulta, -- vastasi Wolf; hän riensi
ales, pudisti veristä kättänsä ja tempasi kouraansa kilven sekä keihään.

-- Avatkaa ovi, urhot, -- käski Berthar, -- jotta ilmaveto karkoittaisi
sauhun meidän kuningattarestamme. Kuningatarko on yksinään vahdissa?
Heittäkäätte keihäitänne ympäri salia; niin pitkälle, kuin ne
lentävät, ulottuu nyt Vandalein valtakunta.

Ingo seisoi salin portailla kilpensä suojaamana, ja hänen ylitsensä
tuprueli paksuja savupilviä, joita rajutuuli ajeli vihollisten joukkoja
vastaan ja peitti heidän sota-aseensa sekä kasvonsa.

-- Salin ovi on avattu, huudahti Ingo liikkumattomalle
vihollisjoukolle, -- ja isäntä vartoo saadaksensa sanoa tervetuliaiset.
Miksi nuot pelkuri-vieraat viipyvät?

Savun keskeltä juoksi häntä vastaan eräs kilvettä oleva mieshenkilö,
ja eräs ääni huusi: -- Irmgard, lapseni! Isäsi kutsuu sinua, pelasta
itsesi, onneton!

Irmgard kuuli sanat saliin; hän syöksi äkkiä seisovillensa ja laski
poikansa Fridan käsivarsille. Ja uudestansa kuului ääni tuolla ulkona
huutavan kimeämmin ja tuskallisemmin: -- Irmgard! Lapsi-raukkani!

Ingo laski kilpensä maahan ja katsoi taaksensa: -- Haukka huutaa
poikaansa, tottele kutsumusta, Thüringein kuningatar!

Irmgard riensi puolisonsa ohitse isänsä luokse ja vihollisten keihäiden
lävitse. Riemu- ja eläköönhuudot kaikuivat Thüringiläisten joukosta.
Hän kietoi kätensä isänsä kaulalle ja huudahti: -- Onnellinen minä,
koska silmäni näkee sinut taaskin, ja sinä pidät minua suljettuna
rintaasi.

Answald-ruhtinaan sydän vavahteli, ja hän veti Irmgardin mukanansa. --
Äitisi odottaa sinua, rakas lapseni.

-- Siunaa minua, pyysi Irmgard; -- kuuma on huone, jossa lapsiraukkani
huutaa äitiänsä; siunaa minua, isä, -- huudahti hän ja piti isästänsä
suonenvedontapaisesti kiinni.

Ruhtinas laski kätensä hänen päälaellensa; tämä kumartui syvään hänen
eteensä, sitten nousi hän nopeasti ylös, astui takaperin, ojensi
kätensä isäänsä kohti, huudahtaen: -- Sano terveisiä äidilleni! -- ja
riensi nopein askelin takasin palavaan rakennukseen. Ingo oli seisonut
liikkumattomana, silmäyksensä yhä käännettynä vihollisiinsa. Mutta
hänen vaimonsa kääntyessä taaskin hänen puoleensa kuolemanhädässä, meni
hän tätä vastaan levitetyin käsivarsin, sulkeaksensa hänet syliinsä.
Silloin lensi keihäs suhisten Theodulf'in kädestä, ja sattui sivulta
kuninkaan kylkeen. Äänetönnä vaipui Ingo puolisonsa sylistä salin
kynnykselle. Berthar juoksi esiin suojelemaan kilvellänsä haavoitettua,
jonka valittavat miehensä kantoivat kunnia-istuimelle, Irmgard oli
polvillaan hänen edessänsä, mutta Berthar huudahti salissa: -- Vaimot
valittakoot kuninkaan haavoista; rivakkaasti, miehet, seuraamaan
kuningasta hänen viimeisellä matkallansa. Neljä on ovea kuninkaan
salissa, ja niistä kaikista johtaa tie taivaaseen. Kostakaatte
kuninkaan haavat. Walbrand, sinä olit viimeinen herrasi penkillä,
sentähden tehkös ensimäisenä hyppäys tuonne ales, ja viimeisenä tulen
minä.

Vandalit juoksivat oville, ja näiltä portaita myöten ales, yksi
toisensa jälkeen, sen mukaan kuin vanhus heitä kutsui. Ja uudelleen
raivosi taistelun meteli rakennuksen ympärillä. Rajumpana kulki myrsky
palavan katon yli, korkealla pilvissä jyrisi ukkonen, salin katto
paukkui, ja tuhkaa sekä palavia lastuja sateli ales. Frida laski
murheellisena lapsen kuninkaan vuoteelle.

-- Pojut hymyilee, -- lausui Irmgard, heittäen itsensä nyyhkien lapsen
yli, joka iloisena potki jaloillansa ja ojensi käsivartensa laattialla
leimuavia liekkiä kohtaan. Irmgard piti lastansa kovasti puristettuna
poveensa, ja hiljainen äänettömyys vallitsi huoneessa. Silloin veti
hän hameensa poimusta saukonnahkaisen laukun, naispapin lahjan,
kietoi sen pienen poikansa ympärille, kääri hänet peitteesen, suuteli
vielä kerran lastansa ja lausui Fridalle: -- Pelasta hänet ja laulele
hänelle vanhemmistansa! -- Mutta Frida juoksi Wolfin luokse, joka
seisoi kunniavartijana kuninkaan vuoteen vieressä, ja lausui: -- Tule,
takaportin vieressä seisoo miehiä meidän kotiseuduiltamme; paetkaamme
metsään.

Silloin huudahti vanhus käheällä äänellä: -- Missä hän viipyy, joka
tulee tanssin alkamaan?

Toiset jo vartoavat.

-- Hyvästi, Frida, -- vastasi Wolf, me emme mene molemmat tulesta saman
oven kautta, hyvästi, äläkä minua unohda. -- Vielä kerran heitti hän
Fridalle lemmen silmäyksen, sitten syöksi hän aimo harppauksella ulos
ovesta, hyppäsi portaiden edessä olevien, hehkuvien hirsien yli ja
lähetti keihäänsä erään kuningattaren miehen rintaan, että tämä kaatui
maahan, ja korkea-ääninen huuto kuului miesten joukosta. Nuolia lenteli
urhoa kohti, hän vuoti verta useoista haavoista, mutta hän heittäysi,
heiluttaen miekkaansa, Theodulf'in johtamaan joukkoon; haavoitettuja
kaatui oikealle ja vasemmalle, rajuna nosti hän aseensa entistä
sotatoveriansa vastaan, mutta kaatui samassa itse kuolevana maahan.

Ja taaskin kuului Theodulf'in ääni kehoittavasti: -- Orret notkuvat,
pelastakaatte vaimot! -- Ja Answald-ruhtinas huudahti rynnätessänsä
ovelle: -- Irmgard! Pelastakaatte lapseni! -- Silloin nousi hänen
eteensä oven luota Bertharin kokoon lyykistynyt vartalo, pää tuhkan
peittämänä, parta kärvennettynä sekä silmät palavina kostonhimosta. Ja
hän huudahti äreästi:

-- Kuka niin rohkeasti pitää melua kuninkaan makuuhuoneen edessä
ja vaatii sisäänpäästäksensä? Sinäkö houkko, joka kerran kaduit
tarjoamaasi vuorovieraisuutta? Kylmä oli tervehdys, jolla sinä päästit
kuninkaamme lähtemään talostasi, kylmä kuin rauta olkoon Vandalin
antama vastauskin. -- Ja nopeasti kuin metsän peto juoksi hän portailta
ales sekä työnsi miekkansa kuninkaan panssaripaidan ja rinnan läpi.
Sitten huudahti hän kauhistuneille sotureille: -- Kaikki on täytetty,
ja hyvä oli loppukin. Menkäät kotianne, kelmeänokkaiset houkot,
auttamaan orjattaria pyörittämään kuningattaren myllynkiviä! Vandalein
suuri kuningas menee isäinsä luokse. -- Keihäitä lenteli hänen
ympärillänsä, mutta hän ravisteli ne itsestänsä kuni haavoitettu karhu,
kääntyi vaivoin takasin saliin päin, laskeusi kilpinensä kuninkaan
vuoteen viereen eikä enään puhunut.

Kuningatar ratsasti sisään murretusta portista ja palavaa salia kohti.
Ukkoinen jyrisi ankarasti ja salamat leimusivat; kulta-ompelukset
hänen rintaansa ympäröivässä panssaripaidassa loistivat tulipunaisilta
palavan rakennuksen leimussa. Hän laskeusi ales ratsultansa, arkoina
väistivät häntä soturit, sillä hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja
ohimoisensa synkästi rypistetyt.

Hän seisoi liikkumattomana tuijottaen liekkiin. Ainoastansa kerran
hän liikahti ja heitti syrjään tulisen silmäyksen, huomatessansa
erään naisen joka lapsi sylissä puollusti itseänsä miehiltä, mitkä
pitelivät häntä kiinni. -- Se on vaan hänen palvelijattarensa, --
lausui Theodulf puoliääneen, vaalistunein poskin. -- Kuningatar käski
uhkaavalla eljeellä viemään naista pois hänen näkyvistänsä. Tuli
nuoleskeli katonharjaa ja nousi korkealle ilmaan, rajutuuli yllytti
liekkejä, että ne liehuivat lavealle ympäriinsä, sekä heittelivät
palavia lastuja ja hiiliä Gisela-rouvaa ja sotureja kohti. Mutta
kuningatar seisoi liikkumatta ja tuijotti valkeaan.

Salin sisällä oli hiljaista; Irmgard oli polvillaan puolisonsa vuoteen
vieressä; hänen hiuksensa peittivät tämän haavoja, ja hän piti
puolisoansa lujasti syleiltynä sekä kuulteli hänen hengitystänsä.

Tuo kuolettavasti haavoitettu mies kietoi käsivartensa hänen
kaulallensa ja katseli ääneti hänen silmiinsä. -- Minä kiitän sinua,
Ingo, -- lausui Irmgard, -- ota, lemmittyni, jäähyväiseni, me lepäämme
toistemme rinnalla kuolinvuoteellamme. -- Ukkonen jyrisi lähempänä. --
Kuuletko sinä heidän huutavan minua tuolla ylhäällä? -- jupisi kuoleva.
-- Pidä minusta kiinni, Ingo, -- lausui Irmgard. Välkkyvä salama täytti
salin, ukkonen jyrähti, ja katto-orret putosivat sisään.

Tuolla ulkona pieksi raesade kuningattaren ymmälle joutuneita miehiä,
jää-kiteitä rapisi heidän kypäriinsä ja panssaripaidallensa. -- Jumalat
kutsuu poikoaan salihinsa, -- huudahti kuningatar, peittäen päänsä
viitallaan. Mutta miehet heittäysivät maahan kilpensä alle ja peittivät
kasvonsa ukkosen vihastuneelta jumalalta. Kun miehet rajuilman
tauottua arkoina nousivat seisovallensa, ja katselivat ympärillensä,
oli vihanta maa jään peittämänä, rakennus oli rauniona, ja pieniä
liekkejä leimusi vielä kosteasta rauniosta. Kuningatar seisoi yhä
vielä ikäänkuin kivettyneenä palopaikan edustalla, puhuen itseksensä:
-- Toinen makaa hiljaa kuumalla vuoteellansa, toinen seisoo tässä
raju-ilman pieksemänä; jumalien kateus on vaihtanut kohtalot; minunpa
oikeuteni olisi tuolla sisällä oleminen ollutkin.

-- Missä hänen lapsensa on? -- kysyi hän katsellen ympärillensä
tuimilla silmäyksillä. Frida ja poika olivat kadonneet. Soturit
etsivät vuorelta ja laaksoista, he vaanivat jokaisen oksistansa
yhteenliittyneen pensastonkin. Theodulf samosi joukkoinensa koko
metsäseudun halki ja tiedusteli jokaisella liedellä. Mutta kuningatar
ei saanut koskaan minkäänmoista vihiä Ingon ja Irmgardin pojasta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 60958 ***