*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 62577 ***

RÄMEEN PAAVO; ANTTI HEIMOSEN TALOUDENVAIHEITA

Kaksi kertomusta maatalouden alalta

Kirj.

JUUSO





Sortavalassa,
Taavi Lehtisen kustantama,
1889.




Rämeen Paavo


Korkealla vaaralla oli Honkalan talo itä-Savossa. Monta miespolvea
oli sama suku tätä taloa hallinnut. Talo oli aina pysynyt, mikäli
muistettiin, jotenkin vankkana. Poika oli aina seurannut isän jälkiä.
Kaikki talon tavatkin olivat pysyneet melkein muuttumattomina polvesta
polveen. Ei rakennuksiakaan oltu paljon uudistettuna pitkiin aikoihin,
muutamia korjauksia vaan oli tehty. Eikä siinä suuresti uusia
rakennuksia tarvinnutkaan, kun huoneet olivat tehdyt erittäin vahvoista
honkapuista, ja hyvät lautakatot olivat peitteenä. Tilaa huoneissa
taas oli yhden perheen asua kylliksi. Oli kaksi suurta tupaa suukkain
kahden puolen suurta porstuaa, ja toisen tuvan sivulla pikkuinen
kammari vieraita varten. Vierasten huoneessa oli huonekaluina kaksi
leveää sänkyä ja ympäri seiniä kääntyvän karmin kanssa tehtyjä pitkiä
tuolia, joita kutsuttiin "kanopiksi", leveä pitkäjalkainen soututuoli
ja jotenkin leveä pöytä, jolla aina lepäsi vanha raamattu nojaavalla
alustimellaan. Nurkassa lautahyllyllä oli muita hengellisiä kirjoja, ja
viime aikoina riippui eräällä seinällä myös virsi-kannel, jolla nuorin
talon pojista pyhäpäivinä soitteli.

Nykyisellä Simo isännällä oli kolme poikaa, Simo, Pekka ja Paavo. Ukko
Simo kun alkoi vanhaksi käydä ja vanhemmat pojat, Simo ja Pekka, olivat
jo perheellisiä miehiä, niin ukkoa alkoi arveluttaa, miten poikien
elanto hänen kuoltuansa kävisi; yhdessä ehkä eivät sopisi elämään, ja
tila tulisi pieneksi kolmeen osaan jakaa, mikä jako olisi sitä pahempi
toimeen panna, kun tilalla ei ollut sopivaa kolmen talon paikkaa. Niin
ukko Simon arvelujen mukaan Paavo oli jo liikaa perheessä, jolle ei
oikein tilaa jäisi, eikä rahavaratkaan riittäisi eri paikoilta sitä
ostaa. Ukko Simolle tuli päivä päivältä yhä selvemmäksi, että Paavolle
ei tilaa riitä, joten hänelle, kun oli vielä nuori, olisi jokin muu
elinkeinoksi hankittava.

Nämä tuumat eivät ukko Simolla enää piilossa pysyneet, vaan jo ilmaisi
ne vanhemmille pojillensa, ja pian alkoi hän tuttaviensakin kanssa
neuvotella, mikä ammatti Paavolle parhaaksi tulisi.

Syksyllä ensimmäisellä rekikelillä tuli pitäjän lukkari Honkalaan
vieraaksi, ollen tavallisuuden mukaan saataviansa kokoomassa. Pitkän
illan kuluessa Simo lukkarillekin avasi sydämmensä ja ilmoitti
painavan asiansa Paavon tilasta. Lukkari oli hyväntahtoinen mies ja
osaaottava melkein joka talon asioihin ja etenkin semmoisien kuin
Honkalan talo oli, josta ei yksinänsä jyvä- ja lihasaatavaa maksettu
pitkällä mitalla, vaan vielä annettiin pikku kymmenykset voista,
villoista ja kaloistakin y.m. talon vuodentuloista. Isännillä myös oli
hyvä luottamus lukkariinsa, joka taas puolestansa oli avullinen missä
hänen apuansa tarvittiin. Eikä kanttori suonirautaakaan säästänyt
eikä sitä kotiinsa unhottanut pitäjälle lähteissänsä, sillä sitä
oli tarvis melkein joka talossa. Useampi täysikasvuinen ihminen sai
tuntea kanttorin suoniraudan naksauksen, milloin kaulassansa, milloin
käsivarressa tahi peukalon selässä ja vieläpä kielen allakin. Eikä
varakkaampien talojen rahvaan tarvinnut tästä työstä maksua kysellä.

Paavon tulevaa asemaa kanttorin kanssa Simo isäntä tuumitteli jos
jonnekkin päin. Viimein Simo isäntä ehdotteli, että eiköhän Paavosta
voisi tulla lukkaria, kun sillä on jonkinlainen lauluääni.

"Voisi kyllä", myönsi kanttori, "onhan Paavo vihnerä ja reipas poika,
ja jotenkin hyvä korva on hänellä sekä tavallinen äänikin. Vaan ettekös
Paavoa tahtoisi lähettää maanviljelysopistoon, johan niitä nyt on
olemassa?" ehdotteli kanttori.

"En, sinne en Paavoa pane, siellä ei tule herraa eikä talonpoikaa.
Niinpä se kävi Seppälän Aatullekin, josta ei tullut muuta kuin muitten
ihmisten syöttyri, ja semmoisia ne kaikki kuuluvat tulevan. Enhän miten
semmoiseen oppiin poikaani pane", sanoi Simo.

"Jos Paavo olisi vähän nuorempi, niin olisi sopinut panna hänet muuhun
kouluun, että olisi tullut virkamies", sanoi kanttori.

"No, se olisi ollut toista, että olisin hänen pannut papin kouluun,
mutta nyt hän on liian vanha sinne laittaa, eikä ole varojakaan", sanoi
Simo isäntä.

"Antakaa sitten Paavon olla kotona, onhan teillä tilaa viljellä
kolmellenkin miehelle", kehoitti kanttori.

"Tilaa nykyjään on useammallekin miehelle, vaan kun minusta aika
jättää, niin saattaapa se tilakin pieneksi käydä. Kun on kolme
veljestä, niin voipi tulla kolme taloakin ajan kanssa, ja tässä ei
kolmea talon paikkaa ole. Kaksi taloa tähän kotimäelle voisi saada,
mutta kolmannen talon paikkaa ei löydy koko meidän tiluksilla,
vaikka on 'puolentoista oravan' [3/8 manttaalia] tila, eikä ne riitä
kaskilehdotkaan kolmelle talolle", vaikeroi ukko Simo.

"Kyllähän se sitten on vaikea kolmannen pojan tuleva asema, ja olisi
sitten jokin keino keksittävä kolmannen pojan osaksi", sanoi kanttori.

"Niin, kyllä se Paavolle pitää sija etsiä, vaikka kotivävyksi", sanoi
ukko Simo.

"Tosiaankin, hätäkös tässä, onhan Paavon laiselle pojalle kotivävyn
paikkoja, ja minä tiedänkin pari semmoista", sanoi kanttori.

"Missä ne olisi", kiirehti ukko Simo kysymään.

"Toinen niistä on omassa pitäjässä, ja toinen naapuripitäjässä", sanoi
kanttori.

"Hauta-ahon taloa tarkoitatte varmaan omasta pitäjästä", kysyi ukko
Simo.

"Juuri Hauta-ahoa, onhan siinä vankka talo, eikä ole perillisiä, kuin
yksi tytär ja pieni poika, josta ei heti vastusta ole, ja onhan siinä
hyvänlaiset rakennukset, jos tila ei niin erin kehuttavan hyvä liene",
arveli kanttori.

"Hauta-ahon tila ei ole hyvä, semmoinen alava hallanpesä, ja jopa
parhaat pölkkymetsätkin siitä on syötynä, ja niitten turvinhan ne
Hautalaiset jo pitkät ajat ovat leivissä pysyneet. Eikä minusta se
tyttökään ole oikein käypää kalua, näyttää joutavalle hämplälle, ja on
korea kuin riikinkukko. Moiselle mamselille minusta näyttää hän, tuskin
hänestä talonpojan emäntää tulee; ja kun siinäkin on poika kasvamassa,
niin ei pitkällistä rauhaista paikkaa siinäkään tule", epäili Simo.

"No, jospa sitten olisi yrittää sinne toiseen paikkaan, mutta siinäkin
on sama este, että on poika kasvamassa, ja vahva, vähän juurikkamainen
ukko", sanoi kanttori.

"Niinpä saattaa olla, ja kotivävyn asema on hyvin kiusallista, niin
kuin vanhat sanovatkin, että kotivävyn rukkaset pitää olla pankolla",
tuumaili Simo.

Vielä illan kuluessa kanttori ja Simo tuumittelivat jos jotakin tointa
Paavolle, vaan ei mikään oikein sattunut miellyttäväksi.

Ilta oli jo kulunut paljon myöhemmäksi, kuin Honkalassa tavallisesti
oli muina iltoina valvottu, ja nytkin jo muu perhe oli aikaa sitten
nukkunut. Läksipä nyt isäntäkin suureen tupaan nukkumaan, ja kanttori
jäi vierashuoneesen.

Aamulla, perheen työhön asetettuansa, tuli Simo isäntä kanttorin
luokse, joka oli myös jo valveilla. Vähän ajan perästä poika Simon
emäntä, joka oli talossa emäntänä -- vanha emäntä oli jo kuollut --,
toi kahvipannun pöydälle, josta vieraalle ja vanhalle isännälle kaatoi
kahvia; sitten korjasi hän kahvikompeet suureen kaappiin. Muu perhe ei
kahvia juonut, eikä sitä muulloin keitettynä, kuin hyville vieraille.

Kahvikapineet korjattuaan meni emäntä pois kammarista. Niin jäi taas
isäntä ja kanttori kahden kesken, jolloin taas alkoi vilkas keskustelu
jatkoksi illallisille tuumitteluille Paavon tulevasta toimesta, sillä
tämä asia oli ukko Simolle tullut raskaaksi painoksi, kun näki, mikä
taloudellinen katkelma odotti hänen poikainsa vastaista elämää.

Ukko Simo ei sanonut saaneensa unta viime yönä, kun hän pitemmälti tuli
ajattelemaan, miten kolmannelle pojalle tilan saisi, ja ikävä olisi
talotta yksikään poika jättää, koska heidän suvussaan ei tähän asti
ollut sitä vielä sattunut.

Pitemmälti asiaa aprikoituansa sanoi Simo tulleensa siihen päätökseen,
että panisi Paavon lukkarinkouluun, jos kanttori hänen ottaisi. Sitten
kun hän onnistuisi pääsemään vakinaiseksi lukkariksi, niin toiset
veljet voisivat hänen osansa hänelle rahana maksaa, joten jäisi talo
liika pieniksi repimättä; kaksi tavallista taloa siihen kyllä saisi,
mutta ei kolmatta.

Kanttori lupasi ottaa Paavon luoksensa ja pyysi tuomaan hänet jo ensi
pyhänä kirkolle tullessa.

Ukko Simo pyyti nyt Paavon kammariin ja kysyi, suostuisiko hän
kanttorin luokse menemään, ja selitti asian vastaisen tärkeyden.

Mielihyvällä Paavo suostuikin isän ehdotukseen, ja päätettiin ensi
sunnuntaina viedä Paavo kanttorin luokse.

Aamuruuan syötyänsä läksi kanttori Honkalasta, johon jätti ennen
keräämänsä sekä Honkalasta saadut "aprakat", mitkä isäntä lupasi
kirkolle tullessaan tuoda kotiin.

Kanttorin mentyä ilmoitti ukko Simo asian vanhemmille pojillensa, jotka
olivat myös tuumaan taipuvaiset.

Sunnuntai-aamuna varhain puki Paavo yllensä uudet kirkkovaatteet,
sievät sarkahousut ja puolivillaisen, lyhykäisen "purstonutun",
jommoista vielä muutamissa herännäis-perheissä paikkakunnalla
käytettiin. Sillä ukko Simokin kuului Paavo Ruotsalaisen herättämän
hengellisen liikkeen lahkolaisuuteen.

Nuorempi Simo varusteli veljeänsä Paavoa kyytiin, ja Pekka taas viemään
kanttorin jyvä- ja villasäkkiä sekä lihajalkoja.

Ennen kuin veljekset läksivät kirkolle, niin luki vanha isäntä
raamatusta muutaman luvun ja siunasi lähtevää poikaansa Paavoa, toivoen
onnea ja Herran rauhaa kodin piiristä lähtevälle lapsellensa. Monta
varoittavaa neuvoa antoi hän myös Paavolle ennen lähtemistä. Muuten
vallitsi ukko Simossa juhlallinen äänettömyys koko aamun. Vaikea oli
ukon laittaa poikaa "kylän kuluille", niin kuin hän itse sanoi.

Aika kiirehti jo kirkolle lähtemään, ja veljekset läksivät ajamaan.
Kauvan ukko katsoi jälestä poikain menoa. Kun ei poikia enää näkynyt,
niin ääneen ukko huokasi: "Nyt olen yhden pojistani kenties kadottanut.
Tietymätöntä on, mitä kokematon nuorukainen voipi maailman hartioilla
oppia. Voipi oppia hyvää, mutta pian voipi taipua pahaankin". Näin ukko
huolissansa koko päivän väliin käveli, ja väliin taas luki raamattua.

Veljekset saattoivat Paavon lukkarin taloon, johon hän otettiin
ilomielin vastaan, ja lukkari vei jo Paavon kanssansa kirkkoon
veisaamaan.

Ensikerran nyt Paavo oli lukkarin lehterissä laulamassa. Harva
kirkkoväestä taisi jättää huomaamatta, että Honkalan Paavo oli lukkarin
lehterissä. Useammalla kirkosta palajavalla oli ensimmäinen uutinen
kotiin tultua ilmoittaa, että Honkalan Paavo oli lehterissä.

Niin Simo ja Pekkakin ilmoittivat kotiin tultuaan, että johan meidän
lukkari tänä päivänä alotti virkatoimensa, ja kanttorin kanssa
lehterissä lauloi.

"Vai niin, vai jo Paavo oli lehterissä", virkkoi kotirahvas.

Vanha isäntä oli vaan vähän alakuloisen näköinen kuullessaan Paavosta
puhuttavan.

Tästä lähin Paavo oli joka pyhä lehterissä, mikä ei enää kestäkään
outoa ollut, kun tieto lensi ympäri pitäjän, että Honkalan Paavo on
lukkarin opissa.

Arkipäivinä kanttori neuvoi Paavoa, ei yksinänsä nuottien tuntemiseen,
vaan myös kirjoittamaan ja luvunlaskuun. Näin talvi kului jo kevät
puolelle. Paavo jatkoi työtänsä uutterasti edistyen hyvästi, mutta ääni
ei kovennut, kuten toivottiin, vaan päin vastoin aleni ja kähistyi sitä
enemmän, mitä enemmän Paavo tuli yhtä mittaa laulamaan.

Pääsiäispäivänä veti Paavo erinäisen huomion puoleensa kirkkorahvaassa,
kun tukan jakaus oli keskeltä päätä alennut vasemmalle sivulle. Taas
oli veres uutinen kotiin mentyä kerrottavana kirkkorahvaalla, että
johan Honkalan Paavokin alkaa herrastua, kun oli jo jakaus toisella
korvalla. Ukko Simo tästä uutisesta ei mitään tiennyt; vaikka hän kävi
kirkossa, ei hän niin pieniä muutoksia huomannut.

Pääsiäisen perästä meni Paavo ensi kerran kotonansa käymään. Jakauksen
muuttuminen oli jo tiedossa kotona muulla perheellä, paitsi ukko
Simolla. Jopa ukkokin aamulla huomasi Paavon jakauksen muuttuneeksi.
Tästä Paavo isältänsä sai ankaran nuhteen, ja ukko jo tuli oikein
harmiinsa Paavon turhamielisyydestä. Ei kuitenkaan sen pahempaa tästä
seurannut. Veljiltä ja heidän emänniltänsä ei Paavo päässyt leikillistä
ivaa kuulemasta jakauksen muuttamisesta.

Paavo pyysi isältänsä rahaa, että saisi ostaa vaatetta kesäpuvuksi ja
että saisi teettää kengätkin. Vaatteen ostoon antoi ukko vähän rahaa,
vaan kengät lupasi kotona teettää, kun suutari tulee.

Muutaman päivän perästä läksi ukko Simo Paavoa kyytiin kanttoriin.
Vielä vanhus torui kanttoria Paavon jakauksesta.

Ukko tiedusteli kanttorilta, miten Paavo on käyttänyt itseänsä ja josko
hänestä näyttää lukkaria tulevan.

Kanttori kiitti Paavon käyttävän itsensä siivosti ja jotenkin hyvästi
edistyvän, vaan että ääni on liian matala ja laulaissa tahtoo ruveta
kähisemään, epäillen tokko Paavosta olisi lukkariksi.

Tämä oli ukko Simosta harmittavaa, mutta jätti hän kumminkin Paavon
vielä kanttorin luokse.

Paavo jatkoi tointansa edelleen. Isältänsä saaduilla rahoilla osti
vaatetta, josta teetti kirkonkylän räätälillä uuden puvun; nutun
teetti hän nyt pitemmän, kuin mitä ennen oli pitänyt, eikä siihen enää
pyrstöjä pantuna. Mutta ei Paavo uusia vaatteitansa rauhallisella
omalla tunnolla katsellut, kun takki oli erilainen kuin entiset, ja
luuli isältänsä taas tästä torumisia saavansa, vaan nyt se oli tullut
mikä tullut, ei sitä voinut enää purkaa, eikä Paavo sitä omasta
mielestänsä tahtonutkaan purkaa.

Lämpimän kesän tultua kun Paavo ensikerran meni uudella puvulla
kirkkoon, niin taas rahvaalla oli uutta puheenainetta Paavosta.
Jokainen huomasi Paavon uuden takin, joka oli paljon pitempi entistä
ja ilman pyrstöjä sekä muutenkin herraskuosiin tehty. Paavo kun kohosi
lehteriin, niin hän oli kokonansa herrasmiehen näköinen, kun vielä oli
hänellä valkea, silitetty paidan rinta. Kirkkorahvas keskenänsä piti
paljon puhetta Paavosta, eikä kotiin mentyäänkään unhottanut kertomatta
jättää nuoren lukkarin uudesta takista. Ei pitkältä kulunut kun ukko
Simokin sai nähdä poikansa uudessa puvussa. Siitä ukko pahastui enemmän
kuin jakauksesta ja antoi taas Paavolle ankaran nuhteen, uhaten moisen
takin pois ottaa ja kotona vanhalla Sakari räätälillä uuden entistä
kuosia teettää. Ukolle tuli jo katumus, että sai Paavon liika nuorena
laskeneeksi oman silmän alta, kun nyt maailma alkoi häntä mukaansa
viedä. Ei kanttorikaan päässyt tästä nuhteitta, kun oli antanut
Paavolle liian suuren vallan, vaikka oli luvannut olla isän asemessa.

Kanttori koetti itseänsä puolustaa ja ukolle selittää, että eihän vaate
ihmistä saastuta, olkoonpa se mitä kuosia hyvänsä, jos ihminen muuten
pitää puhtaan omantunnon. Eikä hän Paavossakaan ollut mitään paheita
huomannut.

Paavo myös koetti isällensä selittää takinteon johdosta, kuinka kaikki
häntä pilkkasivat semmoisen vanhanaikuisen takin tähden, kun ei
kukaan nuorista enää semmoista käyttänyt, ja kuinka hän ei jaksanut
sitä kiusausta enää kärsiä; vakuutti isällensä, ett'ei hän mieltänsä
sentähden ollut muuttanut eikä itseänsä paremmaksi entistä arvosteleisi.

Ei ukkoa tyydyttänyt enemmän Paavon kuin kanttorinkaan puolustukset,
vaan sanoi sen olevan jo selvän esimerkin siitä, että, kun ei niin
pientä kiusausta jaksanut kärsiä, niin mahdoton olisi suurempien
sattuessa kestää. Hänen mielestänsä Paavo oli nyt antautunut maailman
ystävyyteen ja ihailemiseen.

Asia jäi kuitenkin sillensä. Olihan ukko vaan harmissansa poikansa
turhamielisyydestä ja itsepäisyydestä, kun oli ilman isältä kysymättä
uskaltanut uutta kuosia teettää takin, jommoista hän inhosi muillakin
nähdä, saati sitten omalla pojallansa. Senpä tähden ukko nyt
varoittakin poikaansa välttämään maailman viettelyksiä, ja kehoitti
häntä lujempaan itsensä kieltäväisyyteen. Hartaasti pyysi ukko
kanttoriakin tarkemmin Paavoa silmällä pitämään ja estämään hänen
turhia mielikuvituksiansa.

Niin kanttori kuin Paavo lupasivat tehdä parastansa.

Murheisena läksi ukko kotiinsa, ja Paavo jäi entiselleen kanttoriin.

Paavo työskenteli entiseen tapaan, koko kesän syksyyn saakka,
ja toimensa edistyi erittäin hyvästi muuten, mutta ääni ei
vaan korjaantunut, se enemmän vaan tahtoi kähistyä. Paavo oppi
suonirautaakin käyttämään ja hankki itsellensä tämän tohtori-kirveen,
jolla monelta jo sai suonen aukaistuksi. Lukkarilla oli myös toimena
kirkon kellojen soitto. Paavokin sai usein käydä kelloja lierittämässä.

Syksyllä eräänä lauvantai-iltana meni Paavo tavallisuuden mukaan
iltakelloja soittamaan. Kellot soitettuaan laskeutui hän jyrkkiä
portaita pimeässä alas, kompastui ja putosi jotenkin korkealta alas.
Hän meni aivan tainnoksiin; toinen kellonsoittaja muitten avulla
saattoi hänet pitäjän tuvalle. Tänne haettiin lukkari, joka hiereli
Paavoa ja suonta laski. Paavo saatiinkin tointumaan sen verran, että
hevosella kuletettiin kanttorin kotiin.

Nyt makasi Paavo aivan vuoteen omana, pää oli pahasti kipeä ja
mustelmilla. Ei Paavosta nyt ollut kirkkoon menijää.

Kun Paavoa ei kirkossa näkynyt, niin uteliaasti kirkkorahvas
tiedusteli, mikä Paavolla mahtoi olla, kuin ei ole kirkossa. Pian
levisi tieto ympäri pitäjän Paavo-lukkarin loukkaantumisesta. Muutamat
arvelivat, että Paavo oli kummituksia säikähtänyt ja sen johdosta
pudonnut tapulista ja muutamat kertoivat Paavolta pään särkyneen aivan
mäsäksi, että muka odotetaan vaan mikä hetki on viimeinen.

Tämä onneton tapaus tuli ukko Simollenkin jo sunnuntai-iltana tietoon.
Maanantai-aamuna varhain läksi ukko poikaansa katsomaan. Paavo oli
vielä vuoteessa, mutta muuten paremmin voipa kuin lauvantai-iltana;
ainoastaan päätänsä valitti kovin kipeäksi eikä kuullut pientä puhetta,
korvansa sanoi vaan humisevan.

Huolissaan istui ukko Simo poikansa vuoteen vierellä. Hänen mielessänsä
paloi sekin ajatus, että aikeensa tähänkin suuntaan oli tyhjiin
rauvennut. Paavolta oli kohta vuosi mennyt lukkarin koulussa, ja nyt
palkan sai semmoisen, että tuskin omalla työllänsä koskaan voisi
henkeänsä elättää.

Vielä toinenkin harmi painoi ukkoa, kun Paavo oli turhuutta jälestä
ajanut ja muuttanut vaatepukunsa sekä tukkaansa reistaillut. Tämän
asian ukko otti nyt Paavon kanssa puheeksi huomauttaen, eiköhän tämä
tapaus ollut rangaistukseksi Jumalan kädestä niistä turhuuksista,
joihin hän oli horjahtanut. Hän kehoitti Paavoa sekä näitä että muita
syntejänsä katumaan.

Paavon sydän heltyi isän lohdullisista neuvoista itkuun, ja hän pyysi
isältänsä anteeksi erhetyksensä.

Ilomielin isä lupasi antavansa puolestansa katuvalle pojalle anteeksi,
kehoittaen häntä Jumalalta ensin anteeksi pyytämään. Vielä monta
varoitusta ja neuvoa antoi ukko tuolle niin sielun kuin ruumiin
puolesta murtuneelle pojallensa ennen kotiin lähtöänsä.

Kolme viikkoa oli Paavo melkein vuoteen omana, jolla ajalla lukkarin
perhe hoiti häntä parhaan mukaan, ja lukkari hierteli hänen särkynyttä
päätänsä ja antoi kupata särkyneempiä paikkoja.

Sitten alkoi Paavo olla muuten jokseenkin terve, paitsi että korvat yhä
humisivat, ja hän ei pientä puhetta kuullut. Kaikkea muuta hän alkoi
saattaa tehdä, vaan laulusta ei tullut mitään, kun kuulo oli huono, ja
ennestäänkin matala ääni vielä tapaturman perästä huononi.

Kun Paavo ei voinut laulua harjoitella, ja lukkariksi aikominen oli nyt
varsinkin toistaiseksi toivotonta, niin haki ukko Paavon kotiin, että
ei tarinnut kanttoriin evästä kulettaa.

Kotona Paavo teki kaikenlaisia pieniä talon askareita, kun ruumiinsa
ei vielä sallinut kovaan työhön ryhtyä; väliajoilla kirjoitteli hän ja
harjoitteli itseksensä mitä kanttori oli opettanut. Pitkinä puhteina
teki Paavo kaikenlaisia puukaluja, joihin oli vähän harjaantunut
lukkarissa ollessansa, äsken tulleen nikkarin luona, jossa hän
väliajoilla oleskeli.

Kuukauden perästä oli Paavo tullut muuten aivan terveeksi, kuulo vaan
ei vieläkään selvennyt.

Ensimmäisen rekikelin tultua kierteli kanttori taas saatavillansa ja
tuli Honkalaankin. Nyt tuumiteltiin Paavon kohtalosta, mikä hänelle nyt
toimeksi tulisi, kun hänen lukkariksi kelpaaminen oli epäiltävä.

Kanttori ehdoitti vielä tulemaan hänen luoksensa, luvaten koettaa
hänen korviansa parantaa, ja jos laulua ei voi harjoitella, niin voisi
lähellä olevan nikkarin luona käydä puutöitä tekemässä, että oppisi
käsiteollisuuteen, kun Paavolla siihenkin näytti hyvä taipumus olevan.

Ukko suostui kanttorin ehdotukseen ja lisäsi sen toivomuksen, että
Paavo siellä talven kuluessa nikkarin avulla tekisi kärrit, kun se uusi
nikkari kuului olevan hyvä kärrien tekijä.

"Voipihan Paavo ne talven päälle ehkä tehdäkin, kun nikkari häntä
auttaa ja täältä puut laitatte", myönsi kanttori.

Asia olikin päätetty ja Paavo lähtikin kanttorin kanssa pitäjälle
saatavien keruulle ja sieltä kanttoriin.

Koko talven oli Paavo kanttorin luona, joka päivä käyden nikkarin luona
työssä, jossa hän teki uudet sievät kärrit, jommoisia paikkakunnalla
ei vielä ollut. Vielä teki hän monta muutakin sievää kalua. Väliin
harjoitteli hän kirjoitusta ja luvunlaskua; laulusta ei paljon mitään
tullut, kun kuulo ei vieläkään selvennyt.

Keväällä ukko Simo tahtoi Paavon kotiin auttamaan kesätöissä. Ei ukko
ollutkaan enää hyvin pahoillansa siitä, ett'ei Paavosta lukkaria
tulisi, kun hän oppi nikkariksi. Voisihan hän silläkin henkeänsä
elättää yhtä hyvin kuin lukkarinakin. Paavon tekemät kärrit olivat
ukkoa siksi miellyttäneet. Ne oli kesällä myötynä hyvästä hinnasta, kun
Paavo ensi talvena lupasi tehdä toiset sijaan.

Paavo oli koko kesän kotonansa, ainoastansa pyhinä kävi hän kirkossa,
jossa hän kanttorin kanssa oli lehterissä.

Syksyllä Paavo meni taas nikkarin luokse tekemään kärriä ja monta muuta
talouden kalua.

Nikkarille ei tarvinnut Paavon mitään oppirahoja maksaa, kun muutamia
vuosia takaperin pitäjääsen Etelä-Pohjanmaalta muuttanut kirkkoherra
oli tämän nikkarin tänne hankkinut juuri edistääksensä käsiteollisuutta
paikkakunnalla, joka entuudestansa oli alhaisella kannalla; valtiolta
sai hän nikkarille vähän palkan korvausta.

Kirkkoherra kun oli Paavon tullut lukkarissa ollessa tuntemaan, niin
kehoitti hän Paavoa jatkamaan nikkarityötä tämän ammatissansa taitavan
miehen luona.

Paavo olikin koko talven nikkarin luona, jossa ollessansa teki muitten
muassa kärrit kotiin, vieläkin sirommat kuin edellisenä talvena. Nyt
hän oli oppinut jo itse rautatyötkin kärriin tekemään. Hän olisi
kesänkin ollut nikkarin kanssa, ell'ei veljensä Pekka olisi tullut
kivuloiseksi, jonka tähden ukko vaati Paavon kotiin kesän ajaksi.

Ensimmäiseksi kotiin tultuansa oli Paavon mentävä paloa puhdistamaan
päiväläisten kanssa, kun Simo oli hevostyössä renkien kanssa. Tämä
työ Paavosta ei ollut mieluista, kun muutamiin vuosiin ei ollut sitä
tehnyt, ja siitäkin syystä kun oli kirkkoherran usein kuullut kertovan,
että Pohjanmaalla ei enää kaskea viljellä, ja että siellä tullaan
kuitenkin paremmin toimeen. Yhtä vastenmielistä oli hänestä kasken
hakkuu, mutta ei hän kumminkaan isällensä tästä mitään virkkanut,
työmiesten kesken vaan piti puheita, että Pohjanmaalla ei enää kuuluta
kaskea viljeltävän ja siellä kuitenkin paremmin toimeen tulevat kuin
täällä.

Hänen veljensä ja päiväläiset panivat kovasti Paavoa vastaan, väittäen,
että jos täällä kaskenviljelys jätetään, niin jääpi leivänkin syönti.

Kaskenhakkuusta oli Paavolle kuitenkin se huvitus, että sai valita
paljon sopivia puita kärrin tarpeiksi talven varalle.

Koko kesän Paavo oli kaikissa maanviljelystöissä, mikä häntä erittäin
huvittikin. Samoin nyt kuin viime kesänäkin kävi hän joka pyhä
kirkossa, ja oli vieläkin kanttorin kanssa, vaikka laulua hän ei voinut
johtaa, kun kuulo oli vieläkin pilalla.

Kun Pekka vielä syksyllä oli kipeänä, niin ei ukko Paavoa laskenut
enää kotoa pois, kun Simo olisi yksin jäänyt talon työhön kykeneväksi
mieheksi kotiin. Ja olipa ukolla toinenkin tarkoitus. Jos näet Pekka
sattuu kuolemaan, kun jo puolen vuotta oli kitunut, niin kahdelle
pojalle, Paavolle ja Simolle, olisi väljää kyllä, ilman muuta
elinkeinoa etsimättä.

Tässäkin Paavo totteli isäänsä ja jäi kotiin, jossa muitten askareitten
sivulla teki puutöitä, parit kärritkin, joihin rautatyöt kävi kirkolla
nikkarin luona tekemässä. Kärrit sai Paavo myödyksi hyvästä hinnasta.

Vaikka Pekka jo kevättalvella alkoi parantua työhön kykeneväksi, niin
ei ukko Paavoa kuitenkaan tahtonut kesäksi kotoa pois laskea, ja
Paavokin halusi nyt paremmin jäädä kotiin kuin mennä lukkarin tahi
nikkarin luokse. Paavolla oli toisetkin tuumat mielessä.

Muutamia vuosia takaperin pitäjään muuttanut kirkkoherra oli mukanansa
Pohjanmaalta tuonut muutamia palvelijoita, ja niitten joukossa
erään Sanna nimisen tytön lapsenpiikana. Sanna oli kasvanut jo
täysikasvuiseksi. Talonväki Sannasta piti paljon, sillä hän oli siivo,
ahkera ja nöyrä tyttö.

Kirkonkylässä ollessansa Paavo tuli tuntemaan Sannan, ja samoin Sanna
Paavon, ja tämä tuttavuus kasvoi niin suureksi, että olivat päättäneet
solmita ikuisen ystävyyden. Kumpikin olivat koettaneet salata
salaisuuttansa, mutta eihän tuli tappuroissa kauvan piilossa pysy,
pappilassa sekä lukkarissa ja jopa muuallakin suhkivat, että Paavolla
ja Sannalla taitaa olla yhdet tuumat.

Keväällä muutamana iltana oli Paavo isänsä kanssa kahden kesken
vierashuoneessa, tuumitellen jotain talouden asioita. Kotvaseksi tuli
puheloma. Paavo käveli pitkin seinvieriä ja jahkaili ikäänkuin jokin
häntä vaivasi. Vihdoin alkoi Paavo sortuneella äänellä isällensä
sopertaa: "Minulla olisi isälle ilmoitettava asia, joka Teidän mielestä
voipi olla lapsellista ja ehkä turhamaistakin, mutta minua tämä on jo
kauvan vaivannut, ja luulen sen tärkeäksikin, enkä voi olla Teille
ilmoittamatta. Minä olen aikonut ruveta naimaan."

"Naimaan -- ja mistä?" tokaisi isä.

"Kirkkoherrassa olevan Sannan", sanoi Paavo vapisevalla äänellä,

"Vai Sannan, vai Sannan", sanoi ukko Simo. "Johan sinä poikani saatat
taas vanhoilla päivilläni minulle uuden harmin. Paranematta ovat vielä
ne sydämeni haavat, jotka saatoit minulle kun tukassasi ja puvussasi
rupesit maailman tapoja matkimaan, ja nyt sinä vaimoksesi valitseisit
semmoisen henkilön, joka on täydellinen maailman lapsi. Tämä se
selvään osoittaa, mitä sinun sydämessäsi asuu. Siellä asuu turhuus.
Joka liittyy tuommoisiin ihmisiin kuin Sanna on, niin sen sydämessä ei
mitään hyvää asu, vaan ne hyveet, joita sinä minulle olet luulotellut,
ovat ulkokultaisuuden kiiltoa. Onneton oli se päivä, kun sinun kotoa
laitoin tuonne turhuuden torille! Sen päivän muistot ennen aikaani
minun maahan painavat. Naimasta minä en sinua estä, sillä sehän olisi
Jumalan sääntöä vastaan, vaan en semmoista aviokumppalia sinulle soisi,
kuin tuo pappilan piika on, joka sinun turhamaisen mielesi edelleen
sokaiseisi."

"Rakas isä", alkoi Paavo, "minä luulen että Te olette liiaksi tuominnut
Sannaa, ettenhän Te häntä muuta tunne, kuin mitä muutaman kerran olette
nähneet. Sikäli kuin minä tunnen Sannan ja olen kirkkoherran perheestä
ja muualtakin kuullut, niin hän on siivo, tunnollinen tyttö."

"Vai siivo ja vielä tunnollinen on semmoinen ihminen, joka pukeutuu
tuommoiseen pukuun, niinhän tuo on kuin parhaat mamselit, outo ei häntä
palvelijaksi luulisikaan. Ei palvelusihmisen eikä talonpojan tarvitse
tuolla tavoin koristella ja ajaa takaa herrasväen muotia; niiden
takaa-ajaminen on selvä tuntomerkki ihmisen sisällisestä tilasta.
Selvinhän raamattu tästäkin sanoo: ne, jotka pehmeitä kantavat, ovat
kuningasten huoneissa", selitti ukko kiivaasti.

Alakuloisena koetti Paavo vieläkin saada isällensä selvemmäksi, että
puku ei riipu ihminen sisällisestä tilasta, ja että ainakin Sanna
ei ole mikään kunnoton ihminen, sehän on siitäkin huomattava, kun
pappilassa on häntä niin kauvan pidetty kuin omaa lasta, ja heidän
tahtonsa mukaisestihan hänen täytyy käyttäytyä, eihän kirkkoherra
suvaitsisi semmoista perheessänsä, joka tavalla tai toisella olisi sivu
ihmisyyden rajoista. Tämäkin seikka oli Paavon mielestä vakuutuksena
siitä, että Sanna ei ole turhamainen tyttö.

"Pukuko ei saastuta ihmistä!" sanoi ukko innostuneena. "Se on väärää,
kavalan hengen liehakoitsemista. Mitäs Paavo Ruotsalainen sanoo, kun
isänsä hänelle sortuutin ja verkapöksyt teetti. Hän tunnustaa sydämensä
vakuutuksesta suoraan, että sortuutti hänet sokaisi, verkapöksyt
pölleröitti." Nyt Paavo vaikeni, eikä enää jatkanut, kun huomaitsi
isänsä kiivastuneeksi ja että häntä ei voisi mitenkään taivuttaa.

Molemmat, niin isä kuin poika, olivat kotvasen ääneti aatteihinsa
vaipuneina.

Viimein otti ukko asian uudestansa puheiksi ja sanoi: "Poikani, jos
sinä olisit Jumalalta pyytänyt itsellesi aviokumppalia ja siitä
vakuutettuna avioelämää rakentaisit, niin sitten minulla ei olisi
oikeutta sinua siitä estellä, mutta kaikesta päättäen et sinä ole sitä
tehnyt."

"Jo minäkin olen sinun naimistasi itsekseni ajatellut, kun olet jo
siinä ijässä, vaan minä olen silmäillyt toisenlaisia vaimoksesi, enkä
tuommoisia höytyviä. Minä olen paljon pitänyt Tuomaalan Annista, hän on
kunnon tyttö, hän ei häpee vanhainkaan seuroja, ja on aina ensimmäisiä
Jumalan sanan harrastuksissa. Semmoisen vaimon jos itsellesi valitset,
niin olet oleva onnellinen, niin ajassa kuin ijankaikkisuudessa",
vakuutti ukko.

Kammarin ovi aukesi, ja sisään tuli Simon emäntä käskemään iltaruualle,
jonka vuoksi keskustelu katkesi, sillä kumpikaan ei tahtonut asiaa
vielä muille ilmoittaa.

Naima-asiasta ei Paavolle isänsä kanssa tullut enää mitään puhetta, se
jäi kuin olisi ijäksi molemmilta unehtunut.

Entiseen tapaan Paavo kävi joka pyhä kirkossa. Erään kerran kirkosta
tullessansa toi Paavo pappilasta sanomalehtiä lukeaksensa. Kirkkoherra,
joka oli innokas mies ja tahtoi monella tavalla edistää seurakuntansa
niin henkistä kuin aineellista vaurastumista, oli tilannut muutamia
äsken ilmestyneitä suomenkielisiä sanomalehtiä, joita antoi lukea
jokaiselle, kuka vaan halusi.

Sanomalehdet Paavo oli pannut kammarin pöydälle. Kun ukko huomasi,
että Paavo oli tuonut uutta lukemista, niin alkoi hän niitä uteliaasti
lukea. Kotvasen luettuansa huomasi hän, että niissä ei muuta ollut kuin
maallisia tietoja ja muutamin paikoin vielä pikku leikillisyyksiäkin,
niin kuin arvoituksia ynnä muuta, mitä ukko piti joutavana loruna. Ukko
tosin oli kuullut, että sanomalehtiä on jo olemassa, vaan ei ollut tätä
ennen niitä nähnyt. Vai tämmöisiä ne sanomalehdet ovatkin, arveli ukko
itseksensä, ja jätti sanomalehdet vastenmielisesti takaisin pöydälle.

Paavo tuli sisään ja otti sanomalehdet katsellaksensa. Silloin ukko
huokasi syvään ja sanoi: "Poikani, mistä sinä olet nämä lorukirjat
kulettanut?"

"Pappilasta", sanoi Paavo.

"Pappilasta? Onko meidän pappilassa jo tuommoisia kirjoja, ja niitä
sitten jaellaan nuorille mielettömille luettavaksi? Oletko todellakin
nämä tuonut pappilasta?"

"Olen", vakuutti Paavo.

"Jo nyt taitaa olla viimeiset ajat, kun pappilassakin luetaan loruja ja
niitä seurakuntalaisillekin annetaan luettavaksi. Ja miten esivaltakin
antaa räntätä moisia kirjoja! Niin se maailma muuttuu. Kyllä taitaa
tuo kirkkoherrakin olla vaan palkkapaimen, vaikka hän näyttää niin
ystävälliselle ja saarnansa ovat hyviä; taitaa olla vaan susi lammasten
vaatteissa", vaikeroi ukko Simo.

Paavo seisoi aivan kivettyneenä vähän matkaa isästänsä, sanomalehdet
kädessä, katuen että hän sai sanomalehdet tuoneeksi isänsä näkyviin.

"Paavo raukka", jatkoi ukko, "sinä kokonansa olet nyt väärillä teillä.
Sinä olet heittäytynyt maailman ja lihasi orjaksi. Kaikki turhuus sinua
vaan miellyttää. Ja sieltä kirkonkylästä sinä kaikkia uusia hulluuksia
olet imenyt. Voi kuitenkin kun sinun tulin sinne laittaneeksi! Parempi
olisi ollut panna sinut vaikka kalamökkiin Rämeen lammin rannalle
asumaan; siellä kun olisit saanut hallan kanssa taistella, niin ei
mielesi olisi niin kevyt ollut maailman turhuutta perästä ajamaan",
surkutteli ukko.

Tärisevällä äänellä koetti Paavo selittää isällensä, että eihän
sanomalehdet ole mitään turmiollista lukemista, niissä on paljon
neuvoja maan viljelemisestä ja monesta muusta hyödyllisestä asiasta,
kuin myös valtiollisista seikoista. Mutta vielä ankarammin vastusti
ukko sanomalehtiä, eikä sanonut talonpojan tarvitsevan mitään neuvoja
maanviljelyksessä, kyllä muka kyntää osaa ilman lorukirjoittakin. Ja
mitäpä talonpojalla on valtioasioihin tarttumista, kyllä herrat niistä
huolen pitävät, eikä talonpoika osaa niille mitään tehdä, eikä jouda
aikaansa turhuudessa kuluttamaan. Viimeinen päätöksensä oli vaan se,
että Paavo semmoiset lorulehdet kuljettaisi takaisin, eikä enää heidän
pöydille niitä kantaisi.

Paavo pisti sanomalehdet korjuusensa ensi pyhään asti, että sitten
saisi kirkolla käydessänsä viedä ne takaisin kirkkoherralle.

Entisellään elettiin Honkalassa, eikä Paavon väli isänsä kanssa ollut
entistä pahempi, olihan kumpikin vähän alakuloisempi koko kevään, sillä
molemmilla oli vähän mielen alla.

Paavo jäi nytkin kotiin kesäksi, eikä ukko sanonut enää häntä pois
kotoa laskevansa.

Kesän tultua alettiin taas tehdä kesätöitä entiseen tapaan.

Vanha isäntä vielä läksi Simo poikansa pojan kanssa Rämeen lammille
kalanpyytöön, vaikka pojat sitä estelivät, kun oli vanha ja
alkoi kömpistyä. Muutamana päivänä kalapoika juoksi kotiin hyvin
hätääntyneenä, josta pahaa aavistettiin. Poika kertoi isoisänsä rysää
nostaissaan pudonneen lampiin. Sieltä sai hän hänet vaivalla viimein
ylös ja kuljetti mökkiin, mutta sanoi hänen olevan hyvin kipeän ja
pyrkivän kotiin.

Kaikki veljekset läksivät selkähevosilla Rämeen mökille isäänsä
hakemaan, sillä kärritietä suoraan sinne ei ollut. Pian joutuivat
mökkiin, missä isänsä väristen virui.

Kahden hevosen väliin riuvuista tehtyyn vitmiin panivat pojat isänsä,
vaatteilla peitettynä, ja niin saivat hänet hengissä kotiin. Ukko
oli kovasti vilustunut, vielä kotiin tultuakin värisi hän. Hän
kannettiin vierashuoneesen, mikä oli lämpimäksi lämmitetty. Paavo
rupesi isäänsä hierelemään ja olisi mielellänsä avannut suonenkin,
vaan ei kuitenkaan uskaltanut. Ei sairas tahtonut mitään ravintoa
nauttia. Suurin vilun tuska oli ohi mennyt, muuten valitti hän koko
ruumiinsa olevan erinomaisen kankean ja kipeän. Hän kehoitti kiireellä
hakemaan pappia luullen ei kauvan tässä maailmassa viipyvänsä. Pekka
läksi papin hakuun. Tälle ukko varoitti, että toisi kappalaisen, sillä
kirkkoherralle hän ei sanonut vielä uskovansa sielunsa asiaa, kun häntä
vähän tunsi.

Paavo jäi sairasta isäänsä hoitelemaan, milloin korjaili pään alusta,
milloin muuta vuodetta, ja ehdotteli, jos mitä hänelle olisi pitänyt,
mutta ei ukko sanonut enää tässä elämässä mitään tarvitsevansa. Ei hän
jaksanut paljoa puhellakaan. Sanoihan muutaman kerran vaivaloisesta
Paavolle: "poikani, elä muista vihalla minun varoituksiani, sillä
tiedäthän että minä olen sinua varoittanut sulasta rakkaudesta ja
täyttäen isällistä velvollisuuttani. Muista vaan varoituksiani.
Talouden asioista en enää jaksa mitään selvittää, ne tehkää miten
parhaaksi katsotte. Jumala antakoon vaan teille, lapseni, rehellisen
mielen ja varjelkoon teitä riidoista sekä maailman turhuudesta!"

Taas vaipui hän äänettömäksi, raskaasti hengittäen.

Pekka ajoi jo papin kanssa pihaan, vaan olikin kirkkoherra mukana,
kappalainen ei ollut sattunut kotiin.

Tuulen nopeudella kirkkoherra riensi sairaan luokse. Hänen sisään
tullessaan sairas havahtui horrosunestansa, ja silmänsä kirkastuivat.
Kirkkoherra alkoi puhutella sairasta erittäin lohdullisesta. Sairas
virkistyi, niin että ei olisi luullut hänen niin huonona olleen kuin
oli. Minuutti minuutilta tuli sairas iloisemman näköiseksi, mitä
pitemmältä kirkkoherran kanssa puheli. Sairas tunnusti kirkkoherralle
rikoksensa häntäkin vastaan, sanoi poikansa suhteissa häntä väärin
syyttäneensä ja pyysi tätä hartaasti anteeksi; samoin pyysi
kirkkoherran anteeksi pyytämään hänen puolestansa, kirkkoherran
palvelijalta Sannalta, jota myöskin oli ankarasti tuominnut ja
halventanut pojallensa Paavolle, Paavon häntä aviokumppaliksi
ehdotellessa. Autuaallinen loisto oli sairaan kuolevilla kasvoilla,
kun hän nautti Herran pyhää ehtoollista. Kättä puristaen pyysi hän
kirkkoherraa hänen jälkeisiänsä ohjaamaan oikialle tielle. Nämä olivat
hänen viimeiset sanansa. Äänettömänä käänti hän kerran kirkkaat
silmänsä ympärillänsä oleviin lapsiin ja lapsen lapsien puoleen, ja
huulensa vähän liikkuivat, mutta puhetta ei enää kuulunut. Vähitellen
vaipui hänen silmänsä umpeen eikä hengitystä enää kuulunut. Nyt hän oli
muuttanut ijäiseen eloon.

Yön hiljaisina olivat kaikki vainajan ympärillä, ei kuulunut muuta,
kuin hiljaista itkun nyyhkimistä.

Tästä selvittyä puheli kirkkoherra mieltä liikuttavia sanoja kuoleman
kohtauksesta ja haudan tuolla puolen olevasta elämästä.

Paavo lähti nyt kirkkoherraa kyytiin, jolla matkalla hän kertoi
kirkkoherralle isä vainaansa varoituksia ja vastenmielisyyksiä häntä
kohtaan puvun muuttamisesta, sanomalehtien lukemisesta sekä, niin kun
kuoleva itse oli jo kertonut, Sannan ja hänen välisuhteistansa.

Kirkkoherra selitti nyt Paavolle erilaisia ihmisluonteita ja miten
kukin arvostelee niitä asioita, joista hän ei ole perillä, ja myöskin,
että yleensä Suomen kansan luonne on sitkeä vanhoillansa pysymään
ja arka uusille pyrinnöille, mutta samalla vakava, niin että monta
joutavallista kerkiää sivu mennä, ennen kun he siihen tarttuvat. Hän
huomautti myös, kuinka Suomen kansa on myös uskonnollinen kansa,
erittäinkin siihen aikaan, kun herännäisyys oli suuresti levinnyt
ympäri Suomea. Paljon muutakin selitteli kirkkoherra Paavolle tuolla
matkalla. Hän huomautti, kuinka Paavon isävainaja oli kyllä ollut
ahdas uskonnollisissa käsitteissänsä, mutta kuinka sellaiset käsitteet
helposti myös syntyvät aikoina, jolloin ihmiset ovat liiaksi maailman
hommissa eivätkä ylevämpiä ajattele ja kuinka ne saattavat olla
terveellisenä vastapainona. Tulipa puhe myöskin kansallisista ja
valtiollisista asioista ja riennoista, joista ei Paavon isä myöskään
ollut välittänyt ja joihin hän ei katsonut talonpojalla olevan
oikeuttakaan ryhtyä. Kirkkoherra huomautti, kuinka tuolla vanhan kansan
miehellä luonnollisista syistä oli ollut pieni näköpiiri sellaisissa
asioissa, eikä sitä ennen kukaan ollut talonpoikia sellaisissa
ohjannut. Kirkkoherra huomautti, kuinka ihmisen velvollisuudet
eivät oikeastansa saata niin pieneen piiriin rajoittua. Kun Jumala
on ihmiselle suonut järjen ja selvemmän ymmärryksen, kuin muille
luoduille kappaleillensa, niin hänen tulee tätä järkeänsä viljellä
tuollaisillakin aloilla. Ihmisen työala ei saa seisahtua yksinänsä
kodin piiriin, hän ei saa ajatella aina vaan omaa itseänsä ja omaa
perhettänsä, vaan Jumalan määräyksen mukaan hänen tulee rakastaa
lähimmäistänsäkin, ja tätä käskyä täyttäissänsä ihmisen tulee rakastaa
koko luojan luomaa ihmiskuntaa, mutta kuitenkin lähimmin toimia ja
työskennellä sen maan ja kansan parhaaksi, jonka yhteyteen hän likimmin
kuuluu; sitä yhteyttä selvimmin ja lyhimmin kutsutaan isänmaaksi, ja
toimimista sen hyväksi isänmaan rakkaudeksi. Kun Jumala on meidät
johdattanut tämän pohjoisen Suomenmaan vartijoiksi ja asukkaiksi,
niin meidän on uhrattava kykymme ja voimamme tämän maan ja kansan
hyväksi. Mutta kun valitettavasti meidän kansamme ei vielä aina pysty
käsittämään näitä asioita, niin se velvollisuuden tunne on herätettävä
kansallemme niitten kansalaisten kautta, jotka tämän velvollisuutensa
jo tuntevat. Hän arveli, että sanomalehdet ja muu hyvä kirjallisuus
voi tässäkin suhteessa olla kellona, joka soittaa nukkuvan kansamme
valveille. Hän puolusti sanomalehtiä vielä siitäkin syystä, että
niitten kautta hyödylliset tiedot ja ymmärtävämpäin miesten ajatelmat
pian leviävät ympäri maata, laajalti nähtäviksi, jota kaikkea muuten
ei voitaisi saada niin pian aikaan. Mutta kuitenkin tulee meidän
kaiken tämän ohella pitää suurin huoli kuolemattomasta sielustamme,
ja kaiken maallisenkin hyvän edestä tulee kiittää Jumalaa. Eikä se,
että ihmisellä on suuremmat tiedot Luojan luomasta luomakunnasta, estä
Jumalaa kunnioittamasta; päin vastoin kykenee hän paremmin ja suuremman
kunnian Jumalalle antamaan, mitä enemmän ja laajemmalti on tullut
tuntemaan hänen äärettömän viisaita tekojansa.

Ihastuksella Paavo kuunteli kirkkoherran selvitystä näistä asioista,
joista hänelläkin hyvin hämärät tiedot oli. Tarkoin hän painoi
mieleensä kaikki kirkkoherran neuvot, jommoisia hän ensi kerran kuuli.

Yhtä vähän kirkkoherra kuin Paavokaan huomasivat matkan kuluneeksikaan,
kun olivat jo pappilan portilla.

Honkalan vanhalle isännälle pidettiin suuret hautajaispidot, joihin oli
kutsuttu, paitsi sukulaisia ja ystäviä, pitäjän säätyhenkilötkin.

Haudalla kirkkoherra piti lyhyen, mutta pontevan puheen ihmisen
elämän tarkoituksesta ja sen velvollisuuksista, läpi elämän lapsesta
vanhuuteen ja kuolinhetkeen saakka.

Suuri kaipaus oli Honkalassa vanhaa isäntää, etenkin kun ei kukaan
veljeksistä ollut tottunut ulkoasioissa liikkumaan, ne kun olivat
viimeiseen asti vanhan isännän hoidossa ja huolena.

Vanhin veli Simo tuli nyt talon johtajaksi.

Kaikki asiat Honkalassa kävivät kuitenkin entistä tapaa. Paavokin oli
kotona, tehden talon töitä.

Ei pitkältä vanhan isännän hautajaisista kulunut, kun Paavo ilmoitti
veljillensä, että hänellä on aikomus ruveta naimapuuhiin. Tämä oli jo
tuttava asia veljille, vaikka Paavo tätä ennen ei ollut siitä mitään
virkkanut.

Veljet olivat naimisesta samaa mieltä kuin isävainajakin, että ei
ainakaan "Sanna" ole sopiva, mutta ei he mitään enempää ruvenneet
vastustelemaan.

Jo syyspuoleen kesää eräänä sunnuntaina Paavon ja Sannan avioliiton
aikomus kirkossa ilmoitettiin koko seurakunnan tiedoksi.

Nytpä supina kirkossa naisilla kävi, että niinpähän se tapahtui, kuin
sitä jo huhuttiin. Tosipahan se oli, että Paavosta ja Sannasta yksi
tulee. Eikä kotiin mentyäkään tätä uutista unhotettu ilmoittamatta.

Kuukauden perästä ensimmäisestä kuulutuksesta oli Paavon ja Sannan
häät pappilassa. Kirkkoherra piti tässäkin tilaisuudessa ylevän puheen
avioelämän tärkeydestä ja lopulla toivoi nuorelle pariskunnalle onnea
ja menestystä ajassa ja ijankaikkisuudessa. Koko kirkkoherran perhe
saattoi nuorta pariskuntaa Honkalaan, johon oli myös paljon muitakin
vieraita kokoontunut.

Honkalan talo oli nyt saanut yhden perheen jäsenen, kadonneen sijaan,
niin että perhe oli entisen suuruinen.

Kolme vuotta Honkalassa elettiin erinäisempiä tapahtumatta; Paavolla
vaan oli jo pikku poika Yrjö. Paavo itse teki talvilla kärriä ja
muita puusepän ammattiin kuuluvia kapineita. Sanna myös teki samoja
töitä kuin toistenkin veljien vaimot. Kaikki muu elanto meni hyvästi,
mutta perheen välisuhde oli rikkaantunut, ja mennyt niin pitkälle,
että Honkalasta tehtiin kolme taloa. Nyt oli ukko Simon ennakkoluulo
toteutunut, että kun on kolme veljestä, niin ehkä tulee kolme taloakin.

Sannan taloontuonti kun oli jo alussa vastenmielistä, niin ei tämä
kylmyys mielistä sulanut yhdyselämässäkään. Toisten veljien vaimot
tahtoivat kohdella enemmän pilkallisesti Sannaa, nimitellen häntä
rouvaksi ja matamiksi, ja hänen vaatetuksensa oli yhä puheina ja inhona
heillä, vaikka Sannalla ei mitään liikanaisia koristeita ollut, se
oli vaan erilainen kuin toisilla emännillä ja muutamilla muillakin
heränneillä naisilla. Päivä päivältä tämä lisäsi kylmyyttä heillä
keskuselämässä ja vaikutti miehissäkin niin tuntuvasti, että tehtiin
kolme taloa.

Irtain omaisuus oli helppo jakaa, vaan konnun jakaminen se ei ollut
helppo tehtävä. Se seikka, että tilalle kolmea talon paikkaa ei voisi
saada, tuli nyt selvemmin näkyviin. Veljekset tuumivat moneen päin,
miten tilan jako tulisi kaikille mukava, mutta ei se sen selvemmäksi
tullut, kolmannelle veljelle ei talon paikkaa löydy. Vaikka mitä
paikkaa esitellään, niin ei kukaan, veljes tyydy siirtymään ulommaksi
kuin kotimäelle. Rämeen selällä olisi tilaa avarasti, ja olisi siellä
sileää maatakin, mutta siellä kaikki kasvit korjaisi halla, jonka
kanssa ei kenenkään mieli tee taistelemaan.

Molemmat vanhemmat veljet yksistä neuvoin viimein keksivät sen keinon,
että ehdoteltiin Paavoa menemään Rämeen selälle, siellähän muka olisi
likellä paljon koivuja ja muitakin puita nikkaritarpeiksi, ja kalavesi
likellä, kun Paavo mielellänsä kaloja pyyteli, sekä hyvä karjanlaidun,
kun Sanna halusi parempaa karjanhoitoa, ja paras niittykin sinne jäisi.

Paavoa tosin miellytti veljeinsä ehdottamat hyvät puolet Rämeen
selästä, jotka hän itsekin tunsi, vaan halla harmaaparta oli suurin
kammo siellä naapurina; niin vaarallisen naapurin likelle ei Paavokaan
sinne tahtonut lähteä. Paavo tuumitteli Sannankin kanssa tästä, mutta
Sanna olisi mielellänsä mennyt Rämeen selälle. Sanna ei niin hallaa
kammonut, Pohjanmaalla sanoi kyllä semmoisilla paikoilla taloja olevan
ja niiden hyvin toimeen tulevan; häntä miellytti erityisesti siellä
oleva hyvä karjanlaidun. Peloittava oli Paavosta kuitenkin tämä
ikuisesti pelätty hallanpesä.

Asia ei sen selvemmäksi tullut veljesten välillä, vanhemmat veljet
eivät sanoneet Rämeen selälle lähtevänsä, ennen hylkäävät koko konnun.

Paavolle tämä kaikki kävi ikäväksi. Hänen oli vaikea lähteä, mutta hän
kun oli nuorin, niin piti velvollisuutenansa muutokseen mennä, vaikka
se ei hyvältä tuntunutkaan.

Tätä jupakkaa kesti jo pitemmän ajan eikä se sen selvemmäksi tullut.
Erään kerran lähti Paavo kirkkoherralta ja kanttorilta neuvoa kysymään,
mitä oli tehtävä, hyljätäkö koko kontu toisille veljille mitättömästä
hinnasta, jota olivat tarjonneet, vai mennä Rämeen selälle.

Kirkkoherralle Paavo kertoi, minkälainen Rämeen selkä ja sen
ympäristöseudut olivat. Kirkkoherra ihastui siihen paikkaan ja kehoitti
Paavoa paremmin sinne menemään, kuin vielä vanhalle paikalle jäämään,
sillä alankomaa on paljon suotusampi viljan kasvulle kuin korkeat
vaarat, eikä halla hyvästi viljellyille vainioille ole niin suuri
vihollinen kuin sitä pelätään, sen hän sanoi tietävänsä kokemuksestansa
Pohjanmaalla.

Vielä meni Paavo kanttorinkin luokse tuumimaan asioista.

Kanttori oli epätietoinen eikä voinut johtavaa päätöstä sanoa, mutta
lupasi lähteä Paavon kanssa itse paikalle tarkastelemaan.

Kanttori ja Paavo menivät Rämeen selälle ja katselivat sen ympäristöjä.
Maan tasaisuuden ja alhaisuuden suhteen ei kanttori paikkaan oikein
mieltynyt, mutta kehoitti kuitenkin Paavoa tänne muuttamaan ennenkuin
tilaa hylkäisi. Hän luuli että jos täällä maanviljelys ei menestyisi,
niin on hyvät puumetsät, joita Paavo juuri tarvitsee kärrien teon
suhteen; ja voipihan siellä siksi karjaa pitää ja vähin viljelläkin,
eihän joka vuosi kylmä.

Paavo suostui kanttorin ehdotukseen, ja kun kirkkoherra myös häntä
kehoitti, ja Sanna mieluummin sinne halusi, niin Paavo päätti muuttaa
Rämeen selälle, jos hänelle toiset veljet rakentavat kartanoa ja
muutamia vuosia antavat viljellä vanhoja peltoja osaltansa.

Kotiin tultuansa kertoi Paavo Sannalle kirkkoherran ja kanttorin
ehdottelevan muuttamaan Rämeen selälle, ja sanoi siihen taipuvansa.

Sanna ihastui Paavon taipuvaisuudesta muuttamaan. Hän oli lapsuutensa
ajan elänyt samanlaisilla alangoilla ja piti niistä enemmän kuin
kivikumpuroista.

Niin asia oli päätetty lopullisesti, ja Paavo ilmoitti nyt vanhemmille
veljillensä, että hän muuttaa Rämeen selälle sillä ehdolla, että
hänelle yhtenä tehdään tavalliset huoneet ja peltomaat aidoitetaan ja
kynnetään, sekä vanhaa paikkaa annetaan viisi vuotta viljellä. Vielä
Paavo pyysi yhteisesti kaivattamaan Rämeen lammista ojan Parrassuon
noron halki, jonka poikki kulkutie hänelle tulee. Tämän vetelän noron
yli oli ennen latjattu kapulasilta, josta Honkalaiset rämpivät Rämeen
selälle, mutta tämmöinen tie oli hyvin vaivaloista päästä etenkin
keväin ja syksyin.

Veljet suostuivat Paavon ehdotuksiin ja mielihyvällä sanoivat
täyttävänsä Paavon vaatimukset, kun hän vaan suostui muuttamaan.
Tarkempi määritteleminen kartanon laadusta ja rakennustavasta
jätettiin kahden viikon perästä tehtäväksi, jolloin asia lopullisesti
seikkaperäisesti päätetään; kanttoria pyydettiin välikirjoja tekemään,
johon kanttori lupasi saapuvansa.

Määrättynä päivänä oli Honkalaan saapunut muutamia talon sukulaisista
ja naapureista asian ymmärtäviä miehiä. Oli kirkkoherrakin tänne
poikennut muutamalta virkamatkaltansa sekä kanttori välikirjain tekoon.

Kaikki muut muuttoehdot olivat veljekset jo ennen syrjäisten tuloa
sopineet, paitsi navetan ja kaivettavan ojan suuruuden. Näistäkin nyt
sovittiin. Kirkkoherran kehoituksesta päätettiin navetta tehdä 9 syltä
pitkä ja 5 syltä leveä. Hän huomautti että kapeampaan navettaan ei voi
saada järjellistä lehmäin ruokintaa asetetuksi.

Kysymyksessä oleva oja sovittiin kaivettavaksi jo samana kesänä
kahdeksan korttelia leveä ja seitsemän korttelia syvä, sekä ojan yli
silta tehdä, kuin myös kahden puolen ojaa vetelää suota korjata siksi,
että kärrien kanssa pääsee.

Kaikki kartanot päätettiin tehdä uudesta, kun kaksi vanhalle paikalle
jääpää taloa tarvitsivat kaikki entiset kartanot, ja uudet hirret
olivat vedettävät juuri Rämeen seuduilta. Rakennukset päätettiin
tehdä ensi vuotena valmiiksi, joten ennen talven tuloa oli jo
kivijalat ja uunien pohjat tehtävät sekä muutama peltomaa kynnettävä.
Asuinrakennukseen päätettiin tehdä: tupa ja kaksi pikku kamaria
porstuan vastapäätä. Määrättiin myöskin mitä suuntaa tilan rajat
tulisivat kulkemaan, jonka tarkempi määrääminen jäi maamittarin
tehtäväksi. Välijaon hakemislupa jo ensi kesäksi annettiin kanttorin
toimeksi. Paavo pyysi muutamia naapureista katsomaan uuden talon
paikkaa, ja määrittelemään itse rakennuksien asemaa.

Muitten muassa kirkkoherra ja kanttori läksivät Rämeen selälle, Paavon
tulevaa työalan asemaa katsomaan ja asettamaan.

Rämeen selän seudut olivat, niinkuin ennen jo on tultu tuntemaan,
alavaa, vaan lihavaa maata, vaihdellen väliin tasaista, kovaa maata,
väliin soita ja rämeitä.

Useat talon paikan katsojista hämmästyivät tätä seutua nähdessänsä. He
olivat luulleet sitä kuitenkin enemmän ihmis-asumukselle mieluiseksi,
kuin se todellakin oli. Muuan vanha toimellinen Paavon sukulainen meni
Paavon luokse ja sanoi: "Poikaseni, kyllä viisaammin teet, jos hylkäät
tämän paikan, sillä eihän tätä ole Jumala ihmisasumukseksi luonut,
vaan metsän petojen pesintäpaikaksi. Ajatteleppas, miten täällä voit
menestyä? Kaikkialla, mikäli näkyy, on vaan alhaista maata, rämettä ja
korpea, ei yhtään ihmis-asumusta ole likitienoilla, ei minkäänlaisia
kulkuteitä liki kuuluvin. Ja jos näitäkään et kaipaisi, niin mitä
täällä viljelemisestä tulee, jos maa mitä kasvaisi, niin sen halla
korjaa. Toivoton on tänne talon teko." Näin päätti vanha kokenut
talonisäntä.

Paavo tuli tästä hyvin hämilleen ja sanoi surumielin, että eihän se
paikka ollut ilahuttava, vaan kun ei ollut parempaa, niin täytyihän
sitä sinne yrittää, ja varsinkin nyt, kun asiat olivat jo näin pitkälle
päässeet, että oli jo siitä sovittu ja se kirjallisesti vahvistettu.

Tämän keskustelun kuultuaan tarttui kirkkoherra keskusteluun. Hän
arveli toista tästä paikasta. Hän luuli maan hyvin hedelmälliseksi,
kun se kerran tulee viljellyksi. Hän selitteli myös, miten
alhaisemmat tasangot ovat edullisemmat viljelykselle, kuin korkeat
kivikkovaarat. Ensiksi siitä syystä, että alhainen tasanko ei ole
niin arka kuivuudelle kuin vaarat. Ilma alangolla on lauhkeampaa
ja maa tuoreempaa, ja kasvit oikein menestyäksensä juuri kaipaavat
kosteampaa ja viileämpää ilmaa, kuin mitä meidän vaaramailla on, sillä
korkeilla vaaroilla kaiken mehevyyden maasta haihduttavat tuulet ja
auringonpaahteet. Se ainoa etu, mikä korkeista kivikkovaaroista on, on
se että ovat hallasta turvatut. Korkeilta vaaroilta sateet ja etenkin
kevät vedet valuttavat joka vuosi voimaa alas alangoille, ja siten
kumpujen juuret lihovat, kun vaarat sitävastoin laihtuvat. Ja vielä
on muitakin etuja alankomaan viljelyksessä, ei yksinänsä se, että se
vaaroilta laskeutuneen väkiaineen saapi lahjaksi; se suoranaisesti
sille pannun lannan säilyttää paremmin kuin vaaramaa, ja sileä maa on
mukavampi viljellä, kuin kivikkoperäinen maa.

"Mutta minkä tähden jokainen tahtoisi asua vaaroilla, ja miksi
esi-isämme ovat talot tehneet korkeille paikoille?" kysyi eräs mukana
oleva talon isäntä.

"Esi-isiemme aikakausi, jolloin asumuksia Suomessa perustettiin, oli
toinen kuin meidän aikakausi. Heidän oli pakollista kavuta korkeille
mäkilöille, monista syistä, missä vaan niitä löytyi. Alangoilla oli
silloin jylhemmät metsät kuin vaaroilla, raivata pelloksi ja suurissa
aarniometsissä oli ikuinen kylmyys ja routa maassa, auringon säteet
sinne harvoin ylettivät; silloin alangot olivat enemmän vesiperäiset ja
liian jylhät ihmisasumuksille. Kivikkovaaroilla oli silloin edullisempi
asema monelta puolen. Sieltä oli avarampi näköala vartijoita aina
väijyviä vihollisia, jotka vähän väliä kävivät ryöstöretkillä. Vieläpä
he käyttivät kiviä varustusmuurinansa, niitten takana suojellaksensa
itseänsä ja omaisuuttansa vihollisen päällekarkauksilta. Silloin
korkeat vaarat olivat ainoat, joissa viljan kasvu voi menestyä, ja
usein niistäkin halla hävitti koko vuoden tulon. Mutta nyt on toiset
ajat meillä käsissä. Nyt on suuret metsät jo raivattu, muutamin paikoin
liiankin vähäksi. Alangot ovat kuivaneet, hallan synnyt vähenneet.
Nyt ei ole meillä enää hallasta niin suurta vaaraa pelättävänä kuin
menneinä aikoina. Suuret hallavuodet ovat enemmän harvinaisia. Ja
Jumala on ihmisneron korottanut jo niin korkealle, että se voipi
hallaakin vastaan tehdä varokeinoja.

"Pohjanmaalla ja muuallakin Suomessa on se toteen näytetty, että ennen
hyvin hallaiset paikat ovat tulleet lämpimiksi. Kun maa viljeltynä
muutenkin paranee, niin sitä myöten siitä kylmyyskin haihtuu. Ja meidän
pelkomme alankoseuduista ei enää auta, jos mitenkin niitä kammoisimme;
kansa kun lisääntyy, niin kaikki talot eivät vaaramaille sovi elämään,
se pakkohan tämänkin talon tänne ajaa. Ja jos itse rakennukset
sopisivatkin vaaroille, ja vaikka pienet pellotkin sinne saisi, mutta
jos kaikki muut joka päivä talossa tarvittavat tarpeet pakenevat
etemmäksi ja etemmäksi, niin silloin talojen asema tulee horjuvaksi;
senkin vuoksi on talo tehtävä sinne, missä enimmät tarpeet ovat
ympäristöllä. Yleiseen meidän taloudellinen asemamme, entiseen tapaan
eläissä, kulkee kohti perikatoa, sillä entiset elintavat eivät jaksa
enää elintarpeitamme riittävästi tuottaa. Kaskimetsät, joista tähän
asti olemme tottuneet leipämme saamaan, alkavat vähetä ja huonota.
Niittymme ovat vanhentuneet, ja tulo niistä vuosi vuodelta vähenee.

"Kohta olemme joutumaisillamme ajan käänteesen. Uudet viljelystavat
olisivat keksittävät, ennenkuin pakko ajaa uusille urille kulkemaan.
Sen mukaan mitä minä luulen, olisi ajoissa tartuttava parempaan pellon
ja niityn viljelykseen, kaskiviljelyksen rinnalla, ja mikäli pellon ja
niityn viljelys lisääntyy, sikäli pitäisi kaskiviljelystä vähentää,
mutta tätä käännettä jos emme aikanansa tee, niin se voipi monesta
talosta tehdä talottoman."

Näin selitteli monissa eri paikoissa ollut, kokemuksista rikas
kirkkoherra.

Toiset talonpaikan katselijat kuuntelivat tarkasti tätä heille aivan
outoa puhetta. Muutamat heistä jäivät aatteihinsa tuosta uudesta
ennustuksesta, vaan toiset eivät pitäneet väliä, sanoivathan vaan
hiljaa keskenänsä, että on sitä elettynä ennenkin, ja eletään sitä
vastakin, jos Jumala vuosia antaa, ja jos pellon ja niityn varaan
talous joutuu ilman kaskenviljelyksettä, niin silloin on heti loppu
käsissä, ja jos tämmöisille paikoille täytyy asumaan tulla, niin
parempi on lähteä kerjuulle.

Ei kukaan kirkkoherran mielipiteitä hänen kuulten rohjennut ruveta
vastustelemaan, sillä he tunsivat hänen semmoiseksi mieheksi, että
eivät jaksa häntä ylipuhutella.

Talon paikan katselua jatkettiin edelleen, ja viimein talon asemaksi
oli valittu vähän ylevämpi kohta Rämeen lammin rannalla.

Itse kunkin eri rakennuksen paikka ja suunta määrättiin myös.

Ennenkuin talon paikaksi määrätyltä paikalta pois lähdettiin, otti
kirkkoherra vielä puheeksi, ikäänkuin näitä muita talonpaikan
katselijoita, jotka näyttivät hyvin toivottomilta ja etenkin Paavoa
rohkaisten, tämän kammotun paikan merkityksen, ja lopuksi toivoi
hän kaikkivaltiaan voimallista johdatusta ja apua tämän rämeisen
seudun raivaajalle, ja toivoi hänelle lujaa kestävyyttä, pitkää
ikää ja taitoa, että voisi tämän kolkon seudun muuttaa vihannaksi
viljavainioksi.

Takaisin taloon palattua katseltiin vielä kotimäelle Pekalle talon
paikkaa. Vanhemmat veljekset vielä suostuivat toistaiseksi elämään
yksissä huoneissa, vaikka tilakin tulisi jaetuksi, sillä kaksi uutta
taloa tulisi rasittavaksi kerralla rakentaa.

Kulovalkean nopeudella levisi tieto ei ainoastansa ympäri omaa pitäjää,
vaan naapuripitäjiinkin, että Paavo Honkalan mäeltä tulee muuttamaan
uudispaikalle ja semmoiseen paikkaan, että ei vielä moiseen ole ennen
taloa tehtynä; sinne ei muka pääse kuin linnut, ja se on semmoinen
hallanpesä, että ei viljan puinnissa silmät nokeudu. Joka mökissä
nyt arvosteltiin Paavon vastaista elämää, ken minkinlaiseksi sitä
kuvaillen. Ihmisystävällisemmät säälivät Paavo parkaa ja päättivät
Paavon pään tulleen vikaan tapulista pudotessa, eihän hän muuten muka
antaisi toisten veljein itseänsä houkutella näkyväiseen onnettomuuteen.
Muutamat taas pitivät sen ansaittuna rangaistuksena Paavolle ja
Sannalle herrasmaisuudesta, arvellen, että kyllä korvessa eläessä
Paavolta takinliepeet vielä lyhenevät entiselleen ja useampi pyrstö
syntyy, kuin entisiin isä-vainajansa teettämiin pyrstötakkeihin, ja
vielä muka jakauksen kuusen oksa kääntää molemmille korvallisille, ja
kyllä Sannalle karasoksat ripuja hienoihin helmoihin laittaa, että
tulee kokonansa rouvien kuosiin -- niitä hänen pukunsa on vielä vailla.
Niin -- ja nythän Paavo ja Sanna saisivat ilman kenenkään estelemättä
karjanhoidon ja muun taloutensa laittaa mielensä mukaan paremmalle
kannalle, kun he sitä ovat vaikeroineet, että karjanhoito on yhteisessä
talossa ollut huono, ja Paavo kasken viljelystä on morkannut.
Monenlaisia ivallisia ennustuksia lasketeltiin Paavon vastaisesta
elannosta. Ei kukaan luullut Paavon kolmea vuotta voivan elää ilman
pakoa Rämeeltä.

Huolimatta ivallisten ihmisten rivo-puheista kuin myös säälijäin
varoituksista, hommasi Paavo edelleen muuttoa. Jo samana syksynä
tehtiin kaikki edellä määrätyt uuden talon rakennusalkeet. Ojakin
Rämeen lammista oli kaivettu määrättyä suuntaa, vaan oja itsestänsä oli
suurennut melkein puolta suuremmaksi kuin edeltä oli määrätty. Rämeen
lampi oli näet paljon ylempänä, kun Porrassuon noron alla oleva alanko,
ja kun kerran vesi sai hyvän alun ojassa, niin se repi ojan reunat
leveämmiksi, niin että Rämeen lampi laskeutui liki kolme kyynärää
entisestään.

Vuoden perästä oli Rämeen lammin rannalla jo uusi kaunis pikku talo
niin valmiina, että Paavo perheinensä muutti sinne asumaan.

Vuoden perästä oli Honkalan talon maakin lohkottu kolmeen palaan.

Nyt Honkalan Paavoa alettiin kutsua Rämeen Paavoksi, jolla nimellä hän
ympäristöseuduilla jotenkin laajalti tunnettiin.

Ikävällä mielten jännityksellä jäivät nyt kaikki odottamaan, milloin
Paavo Rämeen selältä pakenee elikkä milloin köyhyys ajaa hänen mieron
tielle. -- Oudolta tuntui Paavosta perheillensä ensimmäiset ajat elää
korven keskellä, kun ei mitään muuta liikettä kuulunut, kuin välistä
tuulen hiljaista huminaa, jonkun närhin rätistelemistä, suokurpan ääntä
ja muuan karjan kello. Karastuin mielin tarttui Paavo tätä jylhää
luontoa valloittamaan.

Pienet olivat viljelykset Paavolla ensi vuosina; heinää hän kuitenkin
sai jotenkin runsaasti muutamain vuosien perästä, kun ennestäänkin
oli siellä jotenkin hyvää niittyä, ja Paavo niitä raivasi lisää, sekä
vanhalla paikalla oli jättänyt viljeltäviänsä peltoja heinän kasvulle.

Ahkerasti Paavo talvisaikoina teki puukaluja taloutensa tarpeeksi ja
paljon kärriä myötäväksikin, ansaiten niillä rahoja talon tarpeisin.

Viiden vuoden perästä oli Paavolla jo puolta suurempi karja, kuin
Rämeesen mentyä, sillä heinäniityt olivat hänellä monipuolisesti
suurenneet. Kun Rämeen lampi oli laskeutunut, niin sen kuiville jääneet
rannat kasvoivat hyvästi heiniä, ja oli myös monta rämeistä purovartta
Paavo raivannut lisää. Ei hallakaan Paavon viljelyksille tähän asti
sanottavia vahingoita tehnyt, ainoastansa muutamana syksynä myöhemmin
kylvettyjä toukoja oli vähän vikuuttanut.

Kun voin hinta viime vuosina oli melkoisesti kohonnut, niin Paavolla
oli karjasta suuri tulo. Tämä se enemmän häntä kehoitti karjanhoidon
parantamiseen ja lisäämiseen, jonka vuoksi hän vuosi vuodelta laajenti
purojen varsilla olevia rämeitten raivuita, mitkä moninkertaisesti
palkitsivatkin sen, mitä niihen oli kulutettuna. Elonviljelystä ei hän
hallan pelosta pitänyt muuta kuin pellossa ja viime aikoina suossa,
jonka oli ojittanut, kun Porrassuon noron kautta oli hyvä vedenlähtö.
Tämä suoala, minkä hän oli viljelykselle ottanut, oli vaihtelevaista
pohjaltansa ja roudan paksuudelta. Paikoin oli siinä mutaa pari
kyynärää paksulti, paikoin taas kolmekin kyynärää, muutamin paikoin
oli savi pohjalla ja toisin paikoin hiekka. Viemäriojaa kaivaissa tuli
tämän suon erilaisuus paraiten näkyviin, kun se täytyi kaivaa jotenkin
syvä, ennenkuin veden otti. Tämän pohjalta täytyi välistä nostaa suon
pinnalle savea ja hiekkaakin, ennenkuin ojan sai joka paikasta yhtä
syväksi. Viemäriojan varsille ojasta nostetut savet ja hiekat täytyi
levittää sarekkeelle, kun ne ei muuta suota polttaissa palaneet,
niinkuin niitten ojien reunukset, joissa oli paljasta mutaa. Tämä
levittäminen teetti vähän liikaa työtä, joka Paavoa harmitti. Toisien
ojien reunat tuli kyllä silitti. Mutta ei hän mitenkään voinut savi- ja
hiekkakasoja sillensä jättää, kun ne olisivat vastanneet veden pääsön
ojaan ja langettaneet ojan umpeen.

Pari ruisviljaa oli Paavo suostansa saanut erittäin hyvää, mutta kolmas
kasvoi jo huonompi, ja jyvän lähtö oli sitäkin huonompi, ainoastansa
viemäriojan varret kasvoivat entistä paremmin, ja tähkät tällä alalla
olivat puolta suuremmat.

Paavo kummeksi, mikä tähän näin suureen erilaisuuteen mahtoi olla
syynä, vaan ei hän kumminkaan voinut sen perille päästä.

Vielä neljäntenä kesänä poltti Paavo saman suon ja kylvi rukiille.
Nyt kasvu oli vieläkin huonompi, paitsi valta-ojan varsilla. Tällä
alalla oli ruis hyvä ja tähkät suuret. Muulla alalla suota kun oli
kasvi vaivaloista, niin valmistuminen myöhästyi ja halla korjasi
nekin vähät toiveet; ainoastansa viemäriojan varsilla, missä hiekka
ja savi oli mudan kanssa sekaisin, kerkisi ruis valmistumaan ennen
hallan tuloa. Nyt Paavoa rupesi vielä enemmän arveluttamaan tämän suon
oikullisuus, ja hän aprikoi jos jotakin päästäksensä perille, minkä
tähden viemäriojan varsilla paremmin vilja menestyy. Senkin tähden oli
se hänestä kummallista, että viemäriojan varsilta ei mutakaan palanut,
kun oli saven ja hiekan kanssa sekaisin, ja sittenkin paremmin kasvoi.

Täysin Paavo ei syyn perille päässyt, mutta hän päätti koettaa edelleen
tätä keinoa ja nostaa useammasta ojasta hiekkaa ja savea sarekkeen
pinnalle eikä sitten polttaa suota. Tämä onnistui hyvin, vaikka millä
kohdalla suotansa olisi sitä koettanut.

Rinnakkaisviljelyksenä käytti Paavo vanhaa tapaa suon polttamisessa,
mutta se ei menestynyt muuta kuin parilla viljalla vereksestä suosta.
Viimein hylkäsi Paavo kokonansa tämän tulen avullisuuden ja koetti
niin paljon kuin suinkin jaksoi saada hiekkaa ja savea suon pinnalle
sekä kynteli ne polttamatta sekaisin, ja sitä paremmin se kasvoi, mitä
vähemmän suota oli poltettu, ja yhä paremmin siellä, missä ei oltu
poltettu ensinkään.

Toisenlaisia ääniä alkoi nyt kuulua naapureilta Paavon elannosta.
Kaikki kummeksivat, millä taikakeinolla Paavo oli jo niin monta vuotta
voinut uudispaikalla toimeen tulla, kun ei hän kaskeakaan viljele ja
kuuluu kuitenkin oikein hyvin toimeen tulevan, vieläpä paremmin, kuin
vanhemmat veljet vanhalla paikalla.

Muutamat Paavon läheisemmät sukulaiset, ja tuttavat, jotka olivat
Paavon luona käydessänsä tulleet likemmin tuntemaan Paavon
taloudellisia oloja, kertoivat muitten suureksi ihmeeksi Paavon
enimmät elintarpeensa saavan karjastansa. He kertoivat, että Paavolle
jo entuudestansa jäi jotenkin hyvä niitty, ja kun Rämeen lampi
laskeutui, niin sen pohja kasvaa hyvää heinää ja että hän on myös
semmoisia ryösöjä purovarsilta raivannut, sekä saanut mitä parhaimpia
nurmia, joten nyt hänelle tulee heiniä enemmän kuin yhdellekään muulle
talolle likitienoilla. Heiniä kun on kyllälti, niin saapi pitää
suuren karjan, eikä tarvitse karjalle eloja paljon antaa. Karjassa
saapi hän erittäin paljon voita, ja voi kun on näin hyvässä hinnassa,
niin hänen rahatulonsa ovat niin suuret, että voisi elää ilman eloa
viljelemättäkin. Sen lisäksi kasvattaa hän hevosia, joita saapi
myödä joka toinen vuosi. Viljaa hänelle tulee tarpeeksi, kun lantaa
suuresta karjasta tulee paljon. Sen hän suomudan kanssa panee pellolle
ja hakkaa niitten sekaan tunkioihin vesoja. Tämän sekalannan panee
hän pienelle maa-alalle, joka siten, vaikka onkin uudismaa, kasvaa
joka vuosi hyvästi. Suoviljelyksiä on hän viime aikoina suuret alat
ojittanut ja raivannut, joista saapi hyvän tulon. Ja kummallista onkin
sen Paavon suoviljelys, kuin hän nyt ei enää niitä polta vaan nostaa
savea ja hiekkaa sarekkeelle, ne levittää, eikä muuta kuin kyntelee
sekaisin mudan kanssa, ja sekös sitten viljaa työntää. Näin ihmetellen
kertoi suuressa kirkkovenheessä kirkolta kulkeissa eräs Paavon, taloja
katsellut sukulainen.

"Vai niin hyvästi Paavo rupeaa Rämeessä menestymään, vaikka kaikki
luulivat silloin kun Paavo sinne muutti, että siitä ei tule kunnon
kerjäläistäkään", sanoi muuan talonisäntä.

"Paavosta on jo tullut talo, sillä on juuret niin lujasti maassa, että
ei se hevillä köyhdy", vakuutti edelleen Paavon sukulainen.

"No ilmankos se meidän kirkkoherra yhä teroittaa, että pellon ja niityn
viljeleminen on enemmän tuottava, kuin kaskiviljelys, ja tuostahan sen
nyt näkee, minkä se Paavolle teki, vaikka ei kaskea viljele", sanoi
eräs isäntämies.

"Kyllä meidän kirkkoherra niin hengelliset kuin maallisetkin asiat
tietää, kun vaan hänen neuvojansa seuraisimme. Kun tämänkin päivän
saarnasta saisi puoletkaan varteen otetuksi, niin ei olisi ihmisellä
hätää", sanoi muuan vanhanpuoleinen toimellinen mies.

"No kyllä se on totta, mitä Samuli sanoi, että meidän kirkkoherran
laista miestä ei monta löydy, vaikka ensimmältä häntä moitittiin, Mitä
loruja hänestä laskettiin, kun hän käsityön opettajan tänne hommasi, ja
entäs sanomalehdistä, kun hän niitä jakeli pitäjälle luettavaksi, ja
pyhäkouluja sekä lauluharjoituksia asetteli, ja nyt kaikki ovat hyvää
tuottaneet", kertoi eräs joukosta.

"Eipä se Paavonkaan talo taitaisi Rämeellä seisoa ilman
kirkkoherratta", arveli eräs.

"Ennenhän Paavo olisi lähtenyt kerjuulle, ennen kuin Rämeelle ilman
kirkkoherran kehoittamatta; kuulinhan minä sen omilla korvillani jo
silloin kun oltiin Rämeen selälle talon paikkaa katselemassa, miten
kirkkoherra sitä puolusti ja meille selitteli, mitä edullisempi
alankomaan viljelys on kuin kivikkomaan; johan hän on sitä ennenkin
Paavolle teroittanut, niinhän Paavo itsekin sanoo", selitti Paavon
sukulainen.

"Useinpa se kirkkoherra kuuluu Rämeellä käyvän nytkin, eikö tuo antane
Paavolle neuvoja vieläkin, outoahan olisi, että Paavo olisi omin
neuvoinsa osannut taloutensa niin laittaa", luuli muuan.

"Se on tiettyä, että ei Paavo neuvojen puutteessa ole; mitä saanee
kirkkoherralta, mitä sanomalehdistä ja muista kirjoista, joita hän
lukee. Paavo on hankkinut paljo kirjoja itsellensä, ja niissä on hyviä
neuvoja; minä muutamia olen hänen kirjoistansa lukenut", sanoi Paavon
sukulainen.

"Kyllä ne taitaisi nuo sanomalehdetkin olla sentähden hyvät, vaan ne
tulee talonpojalle kalliiksi ostaa", arveli eräs talonmies.

"Sanomalehdet ovat hyvät; enemmän niistä saapi oppia, kuin mitä ne
maksavat; monta neuvoa on kalliimpaa, kuin koko sanomalehden hinta on",
vakuutti muuan, joka sanomalehtiä oli lukenut.

"Vieläkin minä menen tuohon Rämeen Paavoon, kun se minusta tuntuu
kummalliselta, että siellä voipi semmoinen talo syntyä. Olisihan
meilläkin siellä lähellä Paavoa salopalsta eikä siitä ole mitään
hyötyä. Kuin olisi sinne tehdä mökki ja vaikka kesällä karjaa pitää,
kun meillä on niin huonot laitumet kotona, ja ajan kanssa vaikka muuan
poika menisi Paavolle naapuriksi, ja olisi eräs suosaareke viljellä
samaan tapaan, kuin Paavo, arveli muuan talonisäntä."

"Se ei hulluinta olisi, ja siihen tapaan voisit kotonasikin suota
viljellä näkeiksi. Minä sitä jo koetin, ja se onnistui samoin kuin
Paavollakin, ja koetan minkä jaksan vuosi vuodelta lisätä purovarsien
raivuuta ja suon viljelystä", vakuutti Paavon sukulainen.

"Olisihan meilläkin samanlaisia rämeitä ja purovarsia, tokkokaan niistä
tulisi nurmea", arveli eräs soutaja.

"Minkätähden niistä ei tulisi, eihän ne Paavonkaan rämeet ole muita
paremmat", tuumaili muuan.

"Mitenkä Paavon Sanna maitojansa hoitanee?" kysäsi eräs miesten lähellä
veneessä istuva emäntä.

"Kyllä se paremmin hoitaa kuin täällä muut tavallisesti hoitavat,
heillä on siisti maitohuone, jossa ei säilytetä muuta mitään, kuin
nuoret maidot, ja se on kesälläkin jotenkin kylmä", selitteli Paavon
sukulainen.

"Vai semmoinen karjan ja talouden hoitaja siitä Sannasta tuli, vaikka
se tyttönä ollessansa näytti semmoiselle heikaleelle", sanoi muuan
emäntä. "Sanna on semmoinen emäntä, jota harvasta tavataan. Hänen
kaltaistansa emäntää ei likeltä löydä."

"Kyllä pitää koettaa saada heinämaita lisää ja tarttua paremmin suon
viljelykseen, kuin tähän asti, ja vähentää kasken viljelystä", sanoi
päättävästi muuan keskustelussa osallinen talonisäntä.

"Sitä täytyy useammankin yrittää, ei tämä kituroiminen maksa
mitään, että lehmiä pitää ruisolilla ja syöttää kaikki elot niille
eikä sittenkään mitään saa, ja huonoja kaskimaita viljelet, eikä
siitä siihen pääse, puute puutteen päältä ei lähde", vaikeroi eräs
talonisäntä.

Useampi venheessä istujista isäntämiehistä yhtyi samaan vaikeroimiseen
ja toivomukseen viljelyksiensä parantamisesta.

Samaan tapaan keskustelivat ja päättivät toisessa puolessa venhettä
istuvat emännätkin, että karjanhoito pitäisi saada entistä paremmalle
kannalle.

Moni isäntä päätti mennä oikein emin silmin katselemaan tuon Rämeen
Paavon viljelyksiä ja karjan hoitoa, kun se niin erilaiselle kuului.

Samallaisia keskusteluja kuului useammassa paikassa likitienoilla,
missä vaan rahvasta enemmän oli koolle kertynyt.

Yhtä ahkerasti Paavo hoiti talouttansa ja vuosi vuodelta lisäsi suon
viljelystä ja rämeitten raivuuta, joten heinä varat lisääntyivät, niin
että sai pitää suuren karjan, ja sikäli suureni pellon viljelys, kuin
lantavarat lisääntyivät.

Kun Paavon omalta tilalta parhaat rämeet ja purovarret alkoivat vähetä,
niin osti Paavo eräältä etempänä asuvalta talolta ulkopalstan, joka
oli Paavon tilan vieressä, ja myöjältä oli joutava, kun oli talosta
kaukana. Vaikka ostopalsta oli melkein yhtä suuri, kuin Paavon oma
tila, niin sai sen huokealla hinnalla, kun se myöjälle oli aivan
arvoton eikä tuottanut hänelle mitään hyötyä, päinvastoin vahinkoa,
kun piti siitä joka vuosi ulostekoja tehdä. Mutta Paavolle ei ollut
tämä palsta saman arvoinen kuin myöjälle, sillä tässä oli hyviä soita
ja ryösöjä purovarsia, joista oli toivo saada hyviä niittyjä, sekä
jotenkin hyvä puumetsä.

Nyt Paavo käänsi viljelyksensä ostopalstalle, jossa oli parempia
paikkoja, kuin hänen entisellä tilallansa. Tällä ostopalstalla oli myös
arviolta noin puolen virstan suuruinen lampi, jota Paavo aikoi laskea,
toivoen sen pohjalta saavansa niittyä ja samalla sen ympäristöllä
olevat suot kuiviksi. Hän luuli sen kuivaamisella viimeisenkin
hallan Rämeen ympäristöltä häätävänsä. Tarkemmin sen laskupaikkaa
katseltuansa, näytti laskuoja tulevan kalliiksi, niin ett'ei vielä
uskaltanut työhön tarttua, kun oli tilan ostoon ja uusiin viljelyksiin
varoja mennyt tavallista enemmän.

Ennenkuin Paavo oli kymmenen vuotta Rämeellä asunut, niin oli hänelle
monta naapuria tullut. Joku pani takamaillensa torpparia, ja monta
taloakin sinne oli syntynyt, eron kautta, samoin kun Honkalankin
talossa, ja uusia oli tekeillä. Ei nyt muuttajat enää kammoneet Rämeen
saloa, niinkuin Paavon sinne muuttaessa. Kilpaa olivat sinne menneet,
kun Paavosta näkivät esimerkin, miten siellä saattoi menestyä.

Vuosi vuodelta tuli uusia naapuria Paavolle lisää, niin että kymmenen
vuoden perästä oli jo pieni kylä Rämeen selällä. Nämä uudisasukkaat
elivät täällä hiljaista elämää mullistaen soita ja korpia nurin. Olisi
outo luullut näitten saloasukkaitten elävän kuin metsän peikkojen
korven keskellä, mistään muusta maailmasta tietämättä ja kaikkea
henkistä elämää vailla, mutta niin ei asian laita ollut. He elivät
hyvässä sovussa keskenänsä, ja henkinen elämä oli tämän siirtokunnan
kesken elävämpi, kuin monessa suuressa kirkonkylässä. Siitä asti
kuin Paavolle alkoi naapuria tulla, niin alkoi hän sunnuntaisin
pitää pyhäkoulua, jonne kokoontui nuoret ja vanhat. Pyhäkoulussa
kävijäin luku kasvoi kasvamistansa sitä myöten, kuin asukkaat Rämeelle
lisääntyivät. Näissä pyhäkouluissa ei Paavo yksinänsä opettanut
lukemaan, vaan hän opetti kirjoitusta, luvunlaskua ja laulua,
niin että moni täysikasvuinen oppi vielä kirjoittamaan ja nuottia
tuntemaan. Useammassa asunnossa, missä nuorta rahvasta oli, olikin
nuottikannel, ja sunnuntai-iltoina pidettiin lauluharjoituksia. Monesti
kirkkoherrakin oli Rämeeläisien lauluharjoituksissa ja pyhäkouluissa.

Nämä harjoitukset tekivät niin siunatun vaikutuksen uudisasukkaissa,
että kaikki lapset ja nuori väki osasivat hyvästi lukea, ja useampi
heistä osasi myös kirjoittaa ja tunsi nuottia. Perhe-elämä yleensä oli
siivoa, kristilliselle pohjalle rakennettua. Taloudelliset olot myös
vaurastuivat vaurastumistansa.

Siitä asti kuin Paavo oli veljistänsä eronnut, oli hän sanomalehtiä
tilannut ja muitakin kirjoja hankkinut, joita naapuritkin saivat
hyväksensä käyttää, ja viime aikoina muutamat naapurit jo itsekin
tilasivat sanomalehtiä ja jonkun uuden kirjan ostivat.

Vaikka Rämeeläiset elivät näin syrjäisessä seudussa, jossa ei mikään
liikkeen hälinä heidän rauhaansa häirinnyt, niin olivat he kumminkin
tyytyväisiä oloonsa. He pitivät itsensä onnellisimpina, kuin moni
suurien liikkeitten paikoilla asuja. Ja sen, joka likemmin tuli
tuntemaan näitten uudisasukkaitten sisällistä ja ulkonaista elämää,
täytyi myöntää, että he todellakin olivat onnellisia.

Heidän perhe-elämänsä oli siivoa ja puhdasta. Lapset olivat
totutettu nöyriksi ja Jumalaa pelkääväisiksi. Kaikki perheen jäsenet
olivat yksimieliset keskenänsä. Samoin naapurit olivat ystäviä
keskenänsä. Ahkeruus, rehellisyys ja ystävällisyys oli heidän
yhteinen tunnussanansa. Sillä he jokainen tiesivät, että velttona,
huolimattomana ja eripäisenä ei täällä leivissä pysy. Yksimielisellä
ahkeruudella ja kestävyydellä on tämä jylhä luonto valloitettava, ja he
olivatkin vakuutetut siitä, että jos heillä on kuntoa, niin he Jumalan
avulla tästä kolkosta seudusta tekevät ihanan ja viljavan seudun, siitä
oli jo Paavon talo todistuksena.

Rämeen asukkaat olivat, kuten jo tiedämme, syrjässä liiketeistä, että
ei mitään läpi kulkua heidän paikkakunnaltansa ollut, paitsi kolmen
virstan päässä vähän kuljettava maantie, jonne Rämeeläiset olivat viime
aikoina rakentaneet jotenkin hyvän kärritien. Mutta eivät Rämeeläiset
ijäti umpipohjukkaan jääneet.

Noin kahden peninkulman päässä Rämeeltä salon takana oli naapuripitäjän
suuria kyliä, joista asukkaita samoin kuin Rämeellenkin oli muuton
kautta metsään tullut, ja niin Rämeen salolle päinkin, joten tämä salo
pieneni ja kylät tulivat likemmäksi toisiansa. Vaikka näitten kylien
välimatka ei ollut mikään pitkään matkaan verraten pitkä, niin ei
kuitenkaan toisella puolella saloa asujat paljon tunteneet toisiansa.
Tuntemattomina toisiinsa pysyivät siitäkin syystä, kuin olivat eri
pitäjätä, joten heillä ei ollut mitään yhteisiä asioita keskuudessansa.

Eräänä syksynä salon takana naapuripitäjän kyläläiset karsivat
talvitien Rämeen salon halki, joka tie lyhensi monta peninkulmaa
heidän kaupunkimatkaansa, ja tiellä oli toinenkin tarkoitus. Muutamia
peninkulmia Rämeeltä oli ruvettu rakentamaan rautaruukkia, josta
ympäristöläiset toivoivat suurta rahan tuloa, ja tämä toivo se Rämeen
salon täkäläisiä enimmän kehoitti tien raivuusen. Jo ensimmäisellä
rekikelillä tätä uutta tietä alotettiin kulkea, ja talven päälle oli
siinä jotenkin paljon kulkijoita. Keväällä rospuuton tultua tämä liike
kokonansa taas loppui, niin että maitten sulettua ei yhtään matkamiestä
näkynyt, paitsi muutamia jalkasin kulkijoita, jotka salon poikki
rämpivät.

Muutamana kesänä tavallisilla virkamatkoillansa tuli äsken lääniin
tullut uusi kuvernööri tähänkin pitäjään.

Vaikka tämä kuvernööri oli vanha sotilas, niin oli hän harras
maanviljelyksen harrastaja, mutta kasken viljelystä hän ei suosinut,
jommoista viljelystapaa hän ei ollut paljon tottunut näkemään
Suomessa siinä läänissä, mistä tähän muutti. Harmistuneena kuvernööri
vaikeroi, miten täällä kansa toimeen tuli, kun pellot ja niityt ovat
niin huonossa kunnossa; ja äärettömänä vahinkona piti hän metsien
polttamista ja niitten kyntelemistä. Kirkkoherralta hän likemmin
kyseli, eikö ensinkään löydy tässä pitäjässä taloja, jotka paremmin
viljelevät peltoja ja niittyjä, kuin mitä hän oli nähnyt? Kirkkoherra
ei sanonut löytyvän muuta kuin erään pikku uudiskylän, ja siinäkin
yhden ainoan talon, jossa järjellisemmin on viljelykset; se oli
Rämeen Paavon talo. Oikein kuvernööri tästä ihastui, että joku talo
kumminkin löytyy, jommoista hän ei ollut vielä yhtään tavannut koko
läänissä, vaikka oli suuremman osan lääniä jo kierrellyt. Kuvernööri
kirkkoherralta tiedusteli, tulisiko tämä seutu hänen matkansa varrelle,
että hän saisi nähdä; hän vähän ikäänkuin epäili, josko semmoista taloa
oli olemassa. Kirkkoherra kertoi sen olevan noin kolme virstaa syrjässä
siltä maantieltä, mitä kuvernööri tulisi kulkemaan. Kun ei matka ollut
sinne pitempi maantieltä, niin päätti kuvernööri syrjäytyä sinne
katsomaan ja pyysi kirkkoherraa seuraamaan mukana; johon kirkkoherra
suostuikin.

Kun asiat kirkonkylässä oli toimitettuna, niin lähti kuvernööri
kirkkoherran kanssa Rämeelle.

Kun Paavokin oli kuvernöörin kokoukseen saapunut, niin kirkkoherralta
sai hän vähää ennen kuvernöörin lähtöä tiedon, että kuvernööri tulee
Rämeelle, jonka vuoksi Paavo kiirehti kotiinsa edeltäpäin.

Ei pitkälti Paavon tarvinnut kotonansa odottaa, kun kuvernööri
seuralaisinensa tuli Paavon taloon.

Ystävällisesti tervehti kuvernööri Paavoa ja hänen perhettänsä.
Uteliaasti hän kyseli Paavolta kaikkia hänen elämänsä vaiheita, vaikka
kirkkoherra oli ne melkein tarkoin jo matkalla kertonut.

Ei kuvernööri kauvan viihtynyt sisällä, vaan pyysi Paavoa näyttelemään
viljelyksiänsä. Ujostellen Paavo kuljetti näin korkeita vieraita
vainioillensa.

Kesän kauneimpana aikana, viljain parhaallaan vihannoidessa näyttivät
Paavon lihavat viljavainiot reheviltä.

Kummastellen silmäili kuvernööri näitä harvassa tavattavia
viljelysaloja, ja sitäkin kummempi oli hänestä, kuin niin lyhyessä
ajassa Paavon toimeliaisuus oli niin hylkynä olleen ruman seudun
muuttanut näin kauniiksi viljakentäksi. Samoin kuvernöörin
seuralaisetkin ihailivat Paavon viljelyksiä ja loivat väliin Paavoon
kunnioitusta osoittavia silmäyksiä.

Kaikki Paavon talon rakennukset kuvernööri katseli ja olivat ne
hänestä mieleiset. Rakennuksien joukossa piti hän erittäin siististä
maitohuoneesta.

Parissa Paavon naapuritalossa kävi kuvernööri myöskin katselemassa,
joissa viljelykset oli Paavon malliin alotettu, vaikka olivat vielä
paljon vaillinaisemmat, kun olivat myöhempään alotetutkin.

Paavo kertoi kuvernöörille, että hänen tiluksillansa olisi eräs toinen
lampi, jonka laskemalla lisääntyisi vielä paljon niittyä, mutta ei
sanonut kohta varansa siihen yritykseen riittävän.

Kuvernööri ehdotti Paavolle, että Paavo kyllä siihen saisi pienen avun
valtiolta, ja sen lisäksi lainan hyvillä ehdoilla, ja tämän hän lupasi
toimittaa, kun Paavo vaan lähettää kirjalliset hakemukset.

Näin hyvän tilaisuuden sattuessa ehdotteli Paavo kuvernöörille uuden
maantien tekoa Rämeen salon halki, mistä talvitie muutamia talvia oli
jo kulkenut. Kirkkoherra vakuutti Paavon ehdotuksen uuden maantien
teosta tarpeen vaatimaksi. Kuvernööri lupasi panna asian alkuun ja
pyytävänsä tähän tarvittavia varoja kruunulta.

Tyytyväisenä lähti kuvernööri seuralaisinensa Rämeeltä, luvaten vielä
vastakin käydä.

Jo samana syksynä, kun kuvernööri kävi Rämeellä, tuli asianomainen
insinööri tutkimaan uuden maantien linjaa ja samalla Paavon lammin
laskua; jo seuraavana talvena Paavo sai lammin laskuun luvatut rahat,
pienemmän summan palkinnoksi uutterasta maanviljelyksestä ja suuremman
määrän helpoilla ehdoilla lainaksi.

Vuoden perästä jo alotettiin maantien tekokin Paavon ehdottamaan
paikkaan, ja parin vuoden perästä maantie oli jo valmis, ja siten
Rämeen umpipohjukassa asuneet uudisasukkaat joutuivat valtamaantien
varrelle.

Alusta aikain oli tällä uudella maantiellä enemmän matkustajia, kuin
edeltä voitiin arvata, sillä uusi rautaruukki veti rahvasta laajalti
liikkeelle, ja monelle muullekin haaralle oli tästä mukava matka.

Nyt Rämeeläisille koitti uusi aika; korvet ympäristöltä olivat
hävinneet; pikku kylän halki kulki pulska, lavea maantie, jota
matkamies matkamiehen perästä kulki. Tuo entinen rauhainen, tyyni elämä
oli nyt vähän häiritty. Mutta, sen pienen häiriön palkitsi liike.
Useampi matkamies tarvitsi jotain ostaa, ja etenkin oli Rämeeläisillä
heiniä myötävänä enemmän, kuin missään muualla likitienoilla. Heinillä
Rämeeläiset saivatkin, varsinkin kevättalvella, paljon rahoja.

Ruunulta rahat saatuansa kaivatti Paavo Kuikkalammista niin suuren
viemäriojan, että lampiin ei jäänyt kuin lätäkkö keskipaikaile. Tämän
jotenkin pitkän viemäriojan varsille aukeni monta viljeltävää suota,
ojan saatua kuivaksi.

Tuo vanha vihollinen halla ei Rämeeläisille ollut paljon mitään
vahingoita tehnyt; sen pelko oli heiltä melkein unhotuksiin jäänyt.

Seuraavana syksynä, kun Paavo Kuikkalammin oli kuivannut, ilmestyi tuo
vanha odottamaton vieras, halla harmaaparta Rämeelle ja kylmi kaikki
myöhemmin tehdyt kevätviljat, vaikka hallasta, muualla ei paljon tietty.

Seuraavana kesänä ojitti Paavo lasketun lammin rantoja ja viemäriojan
varsia uusia viljelyksiä varten. Kaivatti myöskin muutamia tavallista
suurempia ojia kuiville jääneen lammin pohjalle, että saisi kuivatuksi
ne kylmät vesilähteet, joita lammin kuivettua sen pohjalle lukuisasti
ilmestyi ja joista luuli hallan viime syksynä irti päässeen. Mutta ei
halla totellut Paavon ojitusta, vaan samana syksynä oli se vieläkin
rohkeampi kuin edellisenä, ja teki paljon enemmän vahingoita.

Alakuloisuus vallitsi nyt Rämeeläisiä, kun halla jo kahtena vuotena
perättäin suuren osan heidän vuodentuloistansa turmeli. Arveluttavalta
näytti heidän vastainen toimeentulonsa, kun halla ei näyttänyt olevan
mikään kulkuvieras, vaan varusteli ainaiseksi asukkaaksi vanhoille
elinpaikoillensa, vaikka he luulivat sen jo ijäti karkoitetuksi. Monia
tuumitteluja oli Rämeeläisillä tuon vanhan alkuasukkaan takaisin
tulosta:

Jo yltä ympäri tiedettiin Rämeeläisien onnettomuudesta. Nyt vanhat
miehet saivat vettä myllyynsä; niinhän se muka kävi, kuin sitä
ennustettiinkin; ei semmoisilla paikoilla voi elää; kyllä halla ei
hevillä lähde; missä sillä on asumuksensa, niin siellä se on vaikka
se välistä piilenee. Saapihan nähdä, miten käypi Rämeeläisten kanssa,
ei niistä pitkästä eläjää tule, lyhyt se oli kuin kanan lento tuo
heidän onnellisuutensa. Kyllä kivikkovaarat eivät petä; jos ne vähemmin
kasvaa, niin harvoin niistä halla osalle tulee, niin kuin alavista. Jos
semmoiset ryösöt olisivat soveliaat talon paikoiksi, niin kyllä niille
olisi ennen Paavoa jo taloja tehtynä, päättivät vanhat viisaat.

Jos missä Rämeeläiset liikkuivat, niin ensimmäiseksi kyseltiin
heiltä tapahtuneista hallan tuhotöistä, ja usea säälitteli heidän
rohkeuttansa, kun olivat semmoiseen hallanpesään erehtyneet muuttamaan;
vaikka useamman säälimiset olivat vaan pelkkää teeskentelyä, ja
muutamat mielessänsä iloitsivat, kun heidän ennustuksensa ennen
pitkää toteentuivat. Tämmöiset säälimiset vielä alemmaksi painoivat
Rämeeläisten mieliä, kun tiesivät että ne eivät olleet sydämmellistä
sääliä.

Kovalla mielten jännityksellä odotettiin tulevaa kesää ja mitä se
mukaansa toisi. Jo keväillä aikaiseen koettivat Rämeeläiset kylvää
kevätviljansa, ett'ei halla syksyllä niitä tapaisi.

Selkeinä tyyni-iltoina pitkin kesää silmäilivät Rämeeläiset taivaan
rantaa, nähdäksensä, rupeisiko ilma jäähtymään ja tulisiko pohjoinen
pilvettömäksi. Eräänä päivänä heinäkuun lopulla kääntyi tuuli pohjoseen
ja ilma kylmeni. Aamusta kulki paksuja pilven pahkoja, joista väliin
satoi. Päivän päälle pilvet harvenivat harvenemistansa, niin että
iltapäivällä oli taivas melkein pilvetön, ja tuuli vaikeni.

Mitä kirkkaammaksi selkeni taivas, sitä synkemmäksi muuttuivat
Rämeeläisten mielet. He olivat kuin elämän ja kuoleman rajalla. Kaikki
aatteet seisattuivat huomisaamuun. Huomisaamu oli heille julistava
ratkaisevan päätöksen, saisivatko he kovasta työstänsä mitään palkkaa
vai jäisivätkö tyhjille suin. Pitkä oli tämä odotusaika. Ei monelle uni
tullut silmiin tänä kolkkona yönä. Kaikki tähystelivät vaan pohjoista
taivaanrantaa, vieläkö siellä joku pilven hattara olisi.

Vielä pohjoisessa oli muutamia pilven pahkoja, mutta ilma oli tyyni.
Useammat isäntämiehet kävelivät vainioillansa kopeloiten, joko
tähkät jäätyivät. Ei Paavoakaan nukuttanut, hän käveli kaiken yötä
alhaisemmilla paikoilla, tutkien, mitkä paikat vilummilta tuntuivat.
Lasketun lammin seudut, joita Paavo epäilikin, tuntuivat kylmemmille.
Kuikkalammen pohjalle ja reunoille avonaiseksi jääneet lähteet puhuivat
kuin pale vilua ilmaa. Ojissa juokseva vesi oli kylmää kuin rauta. Jo
keskiyön aikana lammen tienoilla oli heinät jäässä, vaikka muualla
vielä olivat sulat. Nyt Paavo luuli päässeensä täysin hallan synnyn
perille. Hän tuli vakuutetuksi, että lammen kuivaaminen oli koko
tämän turmion tuottanut. Nyt kylmänä yönä hän selvästi näki, miten
noista ennen veden alla piilossa olleista ja nyt avonaiseksi jääneistä
pohjattomista aukoista auverti ylös kylmää, joka ilmaa laajalti
jäähdytti. Hän päätti nämä vilun ahjot salvata takaisin kiinni ja siten
saada halla hävitetyksi. Mutta tämä ei kerinnyt täksi yöksi; ennenkuin
hän sen kerkiäisi tehdä, niin halla on hävitystyönsä jo kerinnyt tehdä.

Allamielin nyt Paavo katseli noita huuraisia noroja, joita hän ennen
ihaili. Yö kylmeni kylmenemistänsä, niin että silminnähtävä vaara oli
tulossa. Päivän koittaessa alkoi kuitenkin vähän tuuli hengittää,
ja muutamia pilven pahkoja ilmaantui taivaalle; siitäpä sydämmet,
samoja kuin maakin, alkoivat sulaa. Ilma vähän lauhkeni, eikä hallaa
ollut kuin alhaisemmilla noroilla, kaikki kasvit vielä säilyivät.
Haikeain huokausten sijasta kohosi nyt korkeuteen monta harrasta
kiitoshuokausta, kun Kaikkivaltias vielä varjeli viime yön vaarat.

Seuraavana päivänä oli vieläkin kylmä, ja iltapuoleen taivas taas
selkeni. Sama pelko taas valtasi Rämeeläisiä kuin edellisenä iltana.
Koko yön oli selkeä taivas, ja jo päivän koittaessa alhaisemmat paikat
alkoivat muuttua valkeiksi. Auringon noustessa olivat norot aivan
valkeat, mutta kuin aurinko kohosi ylemmäksi, niin pian katosi valkea
varjo. Ei halla vielä mitään vahingoita tehnyt.

Ilma ei vieläkään lämminnyt, iltasella näytti samat merkit kuin kahtena
edellisenä iltana. Ei pienintäkään pilven hattaraa näkynyt pohjoisella
taivaalla. Ei lehtikään liikahtanut tuulen hengähdyksestä. Pahempi
pelko oli nyt kuin edellisinä iltoina. Jo aikaisemmin kuin edellisinä
aamuina häämötti hallan harmaa vaippa alangoilla. Mitä likemmäksi tuli
auringon nousu, sitä ylemmäksi kohosi halla. Auringon noustessa olivat
kaikki Rämeeläisten vihannoivat viljat kolkon syystalven näköiset.

Levottomina Rämeeläiset kouristelivat huurassa olevia tähkäpäitä.
Syvät huokaukset tunkeutuivat useamman rinnasta, oltiin toivottomina
siitä, miten päästänee talven yli, kun vilu vei kaikki vuoden,
tulokset. Huolistuneena Paavokin vainioitansa katseli ja meni vieläkin
Kuikkalammen seudulle, ikäänkuin manaamaan tuota tuhon tuottajaa.
Harmissansa heittäytyi hän istumaan mättäälle, katsellen kolkkoa
kesätalvea, jommoista hän ennen ei ollut nähnyt eikä luullut enää
tämmöistä näkevänsä. Istuissansa vaipui hän syviin mietelmiin. Hänen
mielessänsä kuvautui esi-isien ajat, jolloin saivat joka vuosi hallan
kanssa taistella. Elävänä astui hänen silmiensä eteen Saarijärven
Paavo. Unelmistansa herättyä huokasi hän syvään, ja tähän tapaan
kulkivat hänen mietteensä:

    "Syyttä ei surrut Paavon vaimo,
    Saarijärven raukka aimo,
    Kun hän näki jo heinäkuussa
    Kaikki vainionsa hallan suussa.
      Suruun suistui sydän syvään vallan,
    Kenen viljat viruu alla hallan.
      Kyynel kasvaa silmään rohkeimmanki,
    Keltä kasvit kattaa kesähanki.
      Ahnettakin ahneempi on hallayö,
    Vaivat vuosien se kerralla syö.
      Vaikka vaivoin korvet pelloiksi perkaa,
    Niistäkin hän tulon kerralla tempaa.
      Unettomin öinpä nytkin moni tähtää,
    Josko eineheksi jäänee yhtään tähkää.
      Mutta eineen antava on toki kerran
    Työmme siunaten Taivahan Herra.
      Nälkään emme näänny nytkään,
    Vaikka halla ei heittäne yhtään."

Tällaisissa mietteissä ja toiveissa Paavo läksi kotiinsa. Jos
pakkanen pani viljat pahaksi, niin karjan tuotteilla voipi tarkemmin
eläissä toimeen tulla. Huolettomampi oli hän kotiin palattuansa, kuin
lähteissänsä.

Auringon ylemmäksi noustua halla hävisi näkymättömiin, ja viljat
sulivat huurasta. Vaikka jokainen koetti saada selkoa hallan
tuottamasta vahingosta, niin ei vielä voinut varmasti päättää
vahingon suuruutta. Rukiit ainakin näyttivät ylhäisemmillä paikoilla
säilyneeksi. Keskipäivän aikana ilma muuttui lämpimäksi, ja iltapuoleen
taivas pilveytyi, ilta ja yökin tuli lämmin. Seuraavana päivänä tuli
sadetta.

Ei halla kumminkaan ollut niin suuria vahingoita tehnyt kuin arveltiin.
Ainoastansa alhaisemmilta paikoilta vikuutti rukiita ja ohria sekä
pienen osan kauroja.

Iloiset olivat Rämeeläiset kun pääsivät niin vähällä vahingolla, vaikka
luulivat kokonansa katovuoden tulleen.

Kiirein työ oli Paavolla ruveta salpaamaan Kuikkalammen laskuojaa,
että vesi nousisi ylemmäksi ja peittasi lähteensilmät. Vaikka ojaan
oli sulku tehtynä, niin ei vesi kesä-kuivan aikana jaksanut kohota
niin korkealle, että lähteet olisivat hukkuneet. Kun lammenpohja ja
ympäristöt kasvoivat jo hyvästi heiniä, niin tuli sääli Paavolle
hukuttaa tämä laaja niitty veden alle, vaikka halla häntä niin
hätyytti. Hän rupesi miettimään muita keinoja hallan häätämiseksi,
ennen kuin hän niin suuren työn tyhjäksi tekisi ja niin suuren tulon
toiveen kokonaan kadottaisi. Monia keinoja hän mietti. Viimein juolahti
hänelle mieleen koettaa kaivaa lammen pohjalle ja reunoille syvät ja
leveät ojat että vesi pinnasta ja lähteistä vieläkin alenisi, ja sitten
näissä kanavissa seisottaa vettä kesän aikana, kuitenkin ainoastaan
niin yläällä, että se ei heinän kasvulle haitaksi tulisi. Hän luuli,
että kun ojissa seisova vesi auringon paisteesta lämpiää, niin
lähteistä nouseva vilu vesi sekaantuu lämpimän veden kanssa, ja siten
koko vesi lämpeää eikä synnytä vilua kuuraa.

Keksintönsä piti hän varmana ja päätti sitä Luojan avulla koettaa.
Kiireimmät kesätyöt tehtyänsä alotti hän ojan kaivun. Samana syksynä ja
seuraavana talvena sai hän aikomansa ojat kaivetuiksi.

Keväällä suurimman tulvaveden mentyä, pani hän valtaojaan tehdyn sulun
kiinni, sikäli, että lammen pohjalle oleviin ojiin vesi jäi seisomaan
noin vähän yli kyynärän alemmaksi maan pinnan.

Vähän ajan takaa kävi Paavo katsomassa uutta laitostansa ja pysyikö
vesi alallansa. Vilumpina kesäiltoina meni hän Kuikkalammen tienoille
katselemaan, josko lähteet vielä vilua ilmaan hohtivat; mutta mitään
vilun merkkiä ei näkynyt koko kesässä. Yhtä lämmin oli tämäkin hallan
pesä kun muutkin paikat.

Entistä iloisemmat olivat Rämeeläiset, kun halla ei koko kesässä enää
heitä hätyyttänyt, ja luulivat, että Paavo sai hallan haudatuksi ehkä
syvemmälle kuin se ennen lammen laskua olikaan. Perästäkin päin joka
kesä hoiti Paavo samaan tapaan laskemansa lammen pohjalla olevissa
ojissa vettä, eikä hallaa enää Rämeellä nähty.

Mutta palatkaamme takaisin hallakesään. Niin kuin jo tulimme tietämään,
turmeli halla osan Rämeeläisten kasvuja jo heinäkuun lopulla. Vielä
Elokuun lopulla tuli halla uudestansa, ja nyt se pahemmin vikuutti
kauroja, joita vielä oli paljon korjaamatta.

Mutta vaikka Rämeeläisiltä oli näin ison osan viljoista vilu vienyt,
niin eivät he kumminkaan pahaan pulaan joutuneet. Heillä oli jotenkin
hyvällä kannalla karjanhoito, ja kun ruokavaroja elukoille tuli
runsaasti, niin heillä oli iso tulonlähde karjasta, jolla paikkasivat
sen aukon, minkä vilu viljoista kadotti.

Kun Rämeeläiset pääsivät taas rauhaan pakkasen pelosta, jatkoivat
he entistä innollisemmin viljelyksiänsä uusilla aloilla. Siten
vuosi vuodelta laajeni heidän viljelysalansa, ja sikäli myös tulot
suurenivat; etenkin niittyjä oli heillä runsaasti ja hyvässä kunnossa.

Kuikkalammen laskun johdosta oli Paavo saanut avarasti lisää hyvästi
kasvavaa niittyä, ei yksinänsä lammen reunoista ja pohjalta, vaan
myös valtaojan varsille ja sen alasuuhun. Laskuojan suussa oli vanhaa
takkuheinää kasvavaa niittyä, jossa, niin kuin tavallista ainakin,
kasvoi lyhyttä ja kovaa heinää kuin sian harjaksia. Mutta kun keväällä
lammesta kaivettu laskuoja levitti vettä näille takukoille laajemmalti
ja toi kaikenlaista muraa, niin nämä vanhat väsyneet nurmitanteret
tuosta uudesta ravinnosta virkistyivät ja rupesivat kasvamaan hyvästi
mehukasta heinää, niin että missä vesi vaan kulki, siitä takku hävisi
ja heinän kasvu korjautui.

Kun Paavo näki, että kulku vesi tekee niin paljon hyötyä, niin hän
koetti levittää sitä laajemmalti vanhoille niityille, pikku salpuitten
ja syrjäoja-nirojen kautta. Tämä vesi teki monipuolista hyötyä, jota
Paavo ei osannut aavistaakaan.

Eräässä paikassa valtaojan suussa oli pieni ala vanhaa suoniittyä,
mikä ei kasvanut muuta kuin sammalia, ja jonkun piipan vihiläisheinää.
Tälle oli tulvavesi keväällä kulettanut hiekkaa. Sikäli kuin hiekka
oli levinnyt, sikäli katosivat sammalet ja vihiläisheinä, ja kasvoi
rehevästi mehukkaampaa heinää. Muutamaa somerikkorinnettä myöten oli
Paavo niinikään johtanut vettä vanhalle niitylle. Ojan alareunasta
valui vettä rinteelle, ja sikäli kuin oja kulki, rupesi alapuoli
ojasta kasvamaan heinää. Tämä Paavoa ja muitakin, jotka sen näkivät,
ihmetytti, aivan laiha ja kuiva somerikkomaa kun rupesi heinänkasvuun,
kun vesi sitä vaan kasteli. Tätä Paavo kertoi monellekin, mutta harvat
sitä tahtoivat uskoa, ennenkuin omin silmin näkivät.

Kerran muitten vieraitten muassa tuli eräs vuori-insinööri Paavon
luokse. Vieraat lähtivät katselemaan Paavon viljelyksiä, ja menivät
myös tuota ennen hallaista paikkaa katsomaan. Siellä Paavo erittäin
osoitti sitä somer-rinnettä, joka paljaasta veden ylijuoksusta oli
ruvennut heinää kasvamaan. Insinööri kaiveli niityn pinnan alta maata
ja otti sitä mukaansa useammasta kohden. Pihaan päästyänsä tutki
hän mitä aineksia siinä löytyi. Hän tuli siihen päätökseen, että
mullan seassa olevat kiviaineet sisälsivät lanta-ainetta, erittäinkin
fosforia. Tämmöinen somermaa kun saapi vettä, niin siitä liukenee
lanta-ainetta kasveille, mutta kuivana ollessa ei siinä kasvullisuus
menesty.

Paavo koetti muuallakin somermaata vedellä lannoittaa, ja se onnistui
yhtä hyvin.

Paavon kokeista levisi muillenkin oppia, erittäinkin niittyin hoidossa.

Rämeelle tuli yhä uusia asukkaita lisää, niin että ikuisista ajoista
asti hylkynä ja kammottuna ollut korpiseutu oli muuttunut ihanaksi
kyläksi. Ja Rämeeläiset vuosi vuodelta vaurastuivat. Heillä oli hyvät
rahatulotkin karjasta ja heinistä. Rautatehtaan työväelle saivat
karjantuotteet myödä hyvästä hinnasta, ja rahtimiehille möivät he
heiniä. Vaikka tehtaalla oli rahtia kyllälti tarjona, ja välistä
edullistakin, eivät he kuitenkaan osanneet rahdilla rahaa saada eivätkä
siihen joutaneet, heillä kun oli työtä kotinsa ympärillä.

Vaikka Paavon suuren ja järjellisen talouden hoito veti häneltä paljon
aikaa, kun hänen tuli pitää silmällä, että kaikki tehtävät tulivat
aikanansa ja kunnollisesti tehdyiksi, niin liikeni häneltä kuitenkin
aikaa talouden toimiensa rinnalla yhteisasioita valvoa, ei yksinänsä
oman kunnan olojen parantamisessa, vaan ulkopuolellakin. Pystyvämpiä
miehiä hän oli koko likikuuluvissa monipuolisesti. Innolla hän harrasti
kansan sivistyksen kohottamista. Myös oli hän harras käsiteollisuuden
edistäjä, antaen siihen aivan käytännöllisiä neuvoja, kun oli itse hyvä
puuseppä.

Ahkeruudesta ja hyödyllisestä toimesta oli Paavo Talous-seuralta
saanut, paitsi pikku rahapalkinnoita, myös "mitallin."

Palajamme nyt vielä hetkiseksi Paavon syntymäpaikalle Honkalan
mäelle, katselemaan Simon ja Pekan taloja. Simo ja Pekka asuivat nyt
kumpikin eri kartanoissa Honkalan mäellä. He viljelivät samaan tapaan
kuin isä vainajansa; enimmät viljansa he saivat kaskiviljelyksestä.
Jo hekin olivat ruvenneet niittyjänsä entistä paremmin hoitamaan.
Vesijohtoja niityillensä olivat laittaneet mihin suinkin oli
tilaisuutta. Suoviljelykseen ja laveampaan niityntekoon ei heillä ollut
tilaisuuttakaan.

Veljekset Honkalan mäellä elivät melkein entisellään. Karjanhoito oli
vähän parempi kuin ennen. Ei Simon eikä Pekan emännät enää pilkanneet
Sannaa karjanhoidosta. Nyt he kunnioittivat Sannaa. Usein veljekset
kävivät toistensa luona. Vaikka Simon ja Pekan talot olivat torppia
Paavon taloon verraten, niin eivät veljet kadehtineet sen tähden
Paavon onnea. He tunnustivat nytkin, että ei heillä olisi talo Rämeen
selällä seisonut pienempikään, saatikka semmoinen kuin Paavolla oli.
He muistivat vielä, miten iloiset he olivat, kun Paavo suostui sinne
muuttamaan ja heidän ei tarvinnut sinne mennä. He tunnustivat, että
Paavolla oli parempi kyky kuin heillä.

       *       *       *       *       *

Viiteentoista vuoteen en ollut tilaisuudessa tarkemmin Rämeeläisistä
enkä muistakaan tämän seudun oloista kuulemaan.

Viidentoista vuoden perästä sain hyvän tilaisuuden päästä näkemään
näitä ennen tuttavia seutuja. Enemmän kuin luulin oli Rämeellä
tällä ajalla muutoksia tapahtunut. Rämeellä oli monta vankkaa
taloa kohonnut, monta uudisasukasta oli lisää tullut, suuret alat
rämeitä ja korpia oli viljelykselle raivattu. Paavon talo oli
aivan hovimaiseksi muuttunut. Siihen menin ensin sisälle, koska
se oli tuttavin minulle. Suuria muutoksia huomaitsin tämän talon
asujissakin tapahtuneen. Paavo ja hänen vaimonsa olivat reippaista
ja voimakkaista, jommoisia he miehuuden ijässä olivat, muuttuneet
jo vanhoiksi ja vähän kömpelömäisiksi, Paavolla oli tukat päässä,
kuin hallan panemat, ne olivat kuin heinät halla-aamuna. Muoto oli
kalpeampi ja vartalo vähän köyristynyt, liike hitaampi, eikä luontokaan
ollut niin vilkas ja hilpeä kuin viisitoista vuotta takaperin.
Pitemmälti tarinoidessa tuli kuitenkin näkyviin, että järki oli
vielä paljon vahvempi ruumiin voimia. Emäntä puolestaan oli paljon
vahvempi Paavoa ruumiinvoimiensa puolesta. Oli vielä Paavon perheessä
muitakin muutoksia tapahtunut. Paavon lapset, jotka useammat olivat
viisitoista vuotta takaperin pikkusia, olivat nyt täysikasvuisia
vereviä nuorukaisia. Paavon vanhin poika Yrjö oli ylioppilas, ja jo
monta vuotta oli hän ollut kotona isän apuna taloa hoitamassa. Talon
hoidossa Paavo tarvitsikin jo apua, sillä hän oli viime aikoina tullut
vähän kivuloiseksi. Lempityötä olikin Yrjöllä talouden toimet; hän oli
toimialaksensa valinnut maanviljelyksen. Sepä ukko Paavostakin oli
suotuisin, että Yrjöllä oli taipumus maanviljelykseen, johon hänkin
Yrjöä oli toivonut, sillä hän piti maanviljelyksen tärkeämpänä kuin
minkään viran. Paavoa hyvin miellytti nähdessänsä poikansa nuoruuden
innolla talon toimissa puuhaavan. Ikävällä Paavo oli toivonutkin
sitä aikaa, että hän näkisi poikansa jatkavan häneltä kesken jääpää
toimialaa. Yrjöstä olikin Paavolla nyt hyvät toiveet, että tämä ehkä
olisi hänestä kykenevämpi tällä alalla, kun oli aikanansa saanut
tieteellistä oppia ja nuoruuden aikana jo pääsi opin avulla kokeita
tekemään. Paavo luuli siis pojallansa olevan paljon laveamman näköalan
tulevaisuuteen, kuin mitä hänellä poikansa ijällä oli ollut. Monta
uutta tapaa olikin jo Yrjön kehotuksesta tehty. Oli jo kylvetty heinä
muutamiin pelto-osiin, ja sikäli uudispeltoa lisätty viljan kasvulle.
Karjan hoidossa ja itse karjassa oli myös monta kohtaa entisestään
muutettu. Vanhoja purovarsiniittyjä hoidettiin vieläkin entiseen tapaan
vesilannoituksella, ja niitten sanoivat vieläkin hyvästi kasvavan.
Vielä nytkin vangitsi Paavo hallaa Kuikkalammen pohjalla samaan tapaan,
kuin hän aloitti, ja oli sen saanut sinne asettumaan, joten ei sitä sen
päivän perästä sanonut näkyneen, kun oli uudet suuret ojat kaivattanut,
ja niissä ruvennut pitämään vettä kaiken kesää varman määrän.

Hauska oli katsella tätä harvassa tavattavaa seutua ja erittäin Paavon
taloa, josta syrjäinenkin voi päättää, että sillä tavalla järjestetyn
talon kannattavaisuus on taattua. Tulin ajatelleeksi, että moni
alanko-räme ja korpi tulisi hyödylliseksi viljelysmaaksi ja vieläpä
ihanaksi ihmisasunnoksi, kun vaan olisi tiheämmässä semmoisia miehiä
kuin Paavo on, ja joilla olisi ahkeruutta, lujaa kestäväisyyttä, ja
ennen kaikkea rohkeutta työn alkuun panemiseen.




Antti Heimosen taloudenvaiheita

eli

Miten velkoihin tullaan ja miten veloista päästään.


Kansamme velkaantumisesta on erittäin näinä aikoina ollut paljon
puhetta. Useammissa sanomalehdissä on valituksia lakkaamatta.
Sanomalehdet eivät valituksiansa ole itse synnyttäneet, vaan
ovat valitusvirtensä ottaneet kansan vaikeroimisista, joita
kuulee ylt'ympäri. Suurempaa seuraa ei tarvitse hakea, valituksia
kuullaksensa, kun kaksi naapuria tulee yhteen, niin ei pitkältä
ennätetä muuta tarinoida, kun jo tulee puheeksi: miten saatanee rahaa
veloista vähemmäksi päästä? -- Kokonansa irtautumisesta ei monellakaan
ole heti toivoakaan. -- Kumma ei olekaan, jos ensimmäisenä kielellä
pyörivät tämmöiset puheet! "Suu puhuu sydämen kyllyydestä." --
Alituinen velkakuorman paino tekee mielen sairaaksi, ja sairas heti,
tuttavansa tavattuaan, ilmoittaa kärsittävän kipunsa. En aio ruveta
kertomaan, miten näin mieli-sairautta synnyttävä velkakuorma itse
kullekin on syntynyt, sillä siihen on joka eri talossa erilaisia syitä,
jotka joko ovat pakottaneet tahi houkutelleet velan tekoon, joista
tulisi liian pitkälle tässä kertoa; ja onhan niitä syitä jo yllinkyllin
koeteltu hakea ja sanomalehdissä paljastaa. Sivumennen mainitsen
kuitenkin muutamia pääkohtia. Taloudessa, olipa se suuri tahi pieni,
vakinaisen palkan saajan, maanviljelijän, kauppiaan, käsityöläisen tai
minkä hyvänsä, jolla oma talous on, jos sillä ei riitä tulot menoihin,
silloin siinä on vika; joko tulopuoli on laskettu vähenemään tai
menopuoli suurenemaan. Jos nämä molemmat on päästetty luonnollisten
rajainsa ulkopuolelle, niin silloin pakko ajaa velan tekoon. Ja kun
kerran tämmöiseen pakkotilaan on jouduttu, niin siitä on vaikea irti
päästä. Mutta kuinka moni meistä huomaa, milloin olemme rajan yli
kulkeneet? -- Ainahan itse luulemme rajaimme sisällä seisovamme,
vaikka raja on jäänyt jo matkan päähän. Tarkka naapuri tosin näkee,
että olemme ulkopuolella rajaimme, ja jos hän huomauttaisikin, niin
emme sitä usko. Me olemme liika itserakkaita ja kunnianhimoisia.
Ajattelemme itsestämme liika paljon hyvää. Emme milloinkaan tahdo ottaa
omia vikojamme tarkastuksen alaisiksi itseksemmekään, saati sitten
perheemme ja naapuriemme kesken. Ja jos vaikka kuinka hyvä ystävä
muistuttaisi eli varoittaisi, "sinun taloudessasi tai käytöksessäsi on
se ja se paha epäkohta, ja jos se ei tule aikanansa korjatuksi, niin
se ennen pitkää viepi perikatoon", niin moniko meistä enään tämmöistä
ystävää tosi-ystävänään pitäisi? Ajattelemmehan: "olenhan vapaa ja
kunniallinen ihminen ja yhtä viisas kuin hänkin; itsehän paraiten osaan
asiani punnita", ja vieläpä pöyhkeilemme: "mitä toisen on toisen asiain
kansa tekemistä." -- Tämmöinen ajatuskanta sekä itse-viisautemme,
huolimattomuutemme, kokeneitten neuvon hylkääminen, omien kokemattomien
mielikuvituksiemme jäljestä ajaminen, on monenkin alkujansa
velkaan houkutellut. Ja joka velkaan kerran on takertunut, etenkin
maanviljelijä, jolla ei ole vakinaista rahantuloa, niin hänen on vaikea
niistä selvitä ilman vahinkoa ja vaikeroimisia. Tämmöisiä vaikeroimisia
joka päivä kuullessani muistuu mieleeni elävänä kuvauksena erään vanhan
naapurini Antti Heimosen talouden vaiheet, kuinka hän niinikään joutui,
omia mielikuvituksiansa seuraten, velkain orjaksi. Hänen taloutensa
vaiheita aion tässä lyhyesti kertoa.

       *       *       *       *       *

Talo, meidän taloihin katsoen, oli keskisuuri. Talossa keskimäärin
elätettiin 8 jopa 10 lypsylehmää, pari hevosta ja vähän pientä karjaa.
Alaansa myöten oli se tavallisen hyvässä kunnossa. Kartanonkin
puolesta oli se tavallinen talonpojan asunnoksi: yksi väljä, siisti
tupa, porstua ja porstuan pohjassa kamari; karjakartano ja muut
ulkohuoneet olivat hyvän puoleiset. Eloa ei koskaan ostettu, velkaa
talossa ei yhtään ollut. Talon perheesen kuuluivat: Antti vaimonsa ja
kahden lapsensa kanssa, Antin isä ja äitipuoli, vanha täti ja kaksi
keskenkasvuista sisarta.

Ennen kun pitemmälti rupean kertomaan Antin talouden vaiheista, on
tarvis vielä paremmin päästä selville talon sisällisestä olosta ennen
ja nyt.

Jo monesta polvesta asti oli tämän talon rahvas tunnettu siivoksi
ja Jumalaa pelkääväiseksi. He elivät erinomaisen hyvässä sovussa
keskenänsä ja naapurien kanssa. Antin isä, joka myöskin oli Antti,
tuli hyvin kivuloiseksi, että ei jaksanut taloutta hoitaa, semminkin
ulompana liikkua. Sentähden ukko Antin täytyi taloudenhoito jättää
kahdenkymmenen vanhalle pojallensa. Alussa piti hän tarkalla silmällä
poikansa toimia ja ohjasi, mikäli voimansa myöten antoivat. Pyysi
myös lankoansa, nuoren Antin enoa, joka oli toimellisimpia ja
ymmärtäväisimpiä miehiä paikkakunnassa, tarkastelemaan poikansa toimia
ulko-asioissa ulkopuolella hänen näköpiiriänsä. Tämä hyvän suopa,
toimellinen eno täytti lankonsa vaatimuksen. Hän tarkasteli ja ohjasi
nuoren isännän toimia niin maltillisesti, että nuori Antti ei päässyt
luulemaan enoansa miksikään hänen tarkastelijaksensa. Nuori Antti
olikin isänsä ja enonsa ohjaamana harjaantunut talon toimiin, niin
että kaikki asiat menivät entiseen tapaan. Useampia vuosia kun Antti
oli taloa hyvästi hoitanut ja kun hän oli siivo ja ahkera mies, niin
ei kellään ollut epäilystä, että talon asiat huononisivat. Niinpä
jo eno lopetti koko tarkastustoimensa, ja siten taloudenhoito jäi
yksinomaisesti Antille, josta ei kukaan häneltä tiliä eikä mitään
selvityksiä vaatinut; ja jo kontukin tuli nuoren Antin kiinteesen.

Siihen aikaan, jolloin kertomukseni alkaa, oli nuori Antti ollut jo
monta vuotta itsenäinen talonisäntä.

Talolla oli varakkaita sukulaisia, joiden kanssa käytiin vieraisilla.
Sukulaisuus Antin naimisen kautta vielä laajeni. Monesti sattui
vieraita yht'aikaa useampia, ja niin yksi pienen puoleinen vierashuone
kävi pieneksi. Tämä Anttia vähän loukkasi, ja hän oli vähän häpeissänsä
pienien ja yksinkertaisien huoneidensa vuoksi. Hän usein ajatteli
uusien huoneitten tekoa ja tuumittelikin siitä isänsä ja enonsa kanssa.
Mutta nämä estelivät Antin uusia tuumia. Kerrankin Antti enonsa kanssa
asiasta keskusteli ja esitteli, että kun on hirsiä omassa metsässä ja
ne omilla hevosilla vedetään niin ei se paljon tule maksamaan, jos
muutamia huoneita tekisi lisää.

Vanha kokenut eno tunsi talouden asiat monipuolisesti ja tiesi,
miten vähänkin liika meno pikkutalossa tulee rasitukseksi ja saattaa
velkaan. Mutta eno kun oli ajatteleva mies, niin ei jyrkästi sisarensa
pojan palavaa mielihalua vastustanut, vaan toi kumminkin esiin monia
esimerkkejä, koettaen niiden kautta näyttää, että "parempi oli pienessä
kartanossa elää ilman velatta, kuin suuressa velallisena."

Anttia eivät nämä vastustustuumat tyydyttäneet. Hän ei luullut paljon
tulevan maksamaan, jos muutamia huoneita tekisi lisää, ja jos siihen
vähän tulisikin ottaa lainaa, niin pianhan ne maksaisi. Eno kun näki
kaikki estelemiset turhiksi, niin hän viimein ehdoitteli: "Tee vaan yksi
huone lisää, siitä tulee kyllä pikku talon asunnoksi. Loma-ajoilla
varustat siihen kiviä ja teetät ensi kesällä kivijalan ja uunin pohjan,
sitten vedätät talvella hirret. Keväällä sinä sen hakkuutat ja panet
vesikattoon, sitten vasta toisena vuotena teetät uunin, ikkunat y.m.
Siten et tarvitse velkaa tehdä."

Tämä puhe oli Antista mieleen. Nyt oli eno Antin mielestä viisaampi
kuin koskaan ennen, kun käsitti vähän nyky-aikaisia vaatimuksia.

Antti päättikin tehdä enon neuvon mukaan. Ensi kesänä varustettiin
kiviä ja alotettiin tehdä enon neuvon mukaan. Kartanon asema oli hyvä
ja Antin mielestä näytti paljon muhkeammalta, jos tekisi vielä kaksi
huonetta lisää. Samalla puuhallahan ne muka menisivät. Jos vedetään
vielä vähän kiviä lisää ja talvella joku liika kerta metsässä ajetaan
hirsiä hakemassa, niin ei se paljon rakennusta tule kallistamaan.
Sitenpä Antti päättikin ensimmäisen aikomuksensa mukaan tehdä kolme
uutta huonetta. Kivijalka jatkettiin ja valmistettiin kolmen huoneen
perustukseksi.

Eno sai kuulla sisarensa pojan kartanontekotuumat. Hän tuli katsomaan,
minkälainen perustus oli asetettu. Eno ukko ja Antin isä puhelivat
keskenään kivijalan vieressä vähän etempänä Antista, joten Antti
siis ei tarkoin kuullut heidän puhettaan; mutta arvasipa hän, että
ukkoloista ei tämä rakennus ollut mieleen. Antin isä oli aina ollut
vastenmielinen uuden kartanon tekoa, vaan kun oli hiljainen luonnoltaan
ja isännyys oli pojan käsiin joutunut, niin ei jyrkempää vastarintaa
ruvennut tekemään. Sanoihan taas enon aikana Antille: "kunhan tämä uusi
rakennus ei sinua, poikani, murheesen saattaisi."

Eno ei enää virkkanut mitään, kun tiesi vastustelemisensa tyhjäksi ja
ettei hän sillä muuta saisi kuin Antin vihoitetuksi.

Talvella siis vedettiin hirret, keväällä hakattiin ja katettiin.
Talvella oli Antti myös saanut lasit, uunin, ovet ja lukot huokealla
hinnalla ja vielä velaksi. Siten päättikin kartanon valmistaa syksyyn
valmiiksi.

Kartanon valmiiksi saatuansa pyyti Antti sukulaisensa ja muutamia
herrasperheitä ja naapureita vieraiksi. Nyt ei Antin tarvinnut
ujostella kartanonsa huonoudesta, kun oli hyvästi rakennettuja huoneita
kyllälti. Kaikki olivat iloisia ja reippaita. Antin isä ja enoukko vaan
näyttivät ajattelevilta. Kartanon teko ei velkaa taloon tehnyt muuta
kuin neljättä sataa markkaa. Talossa kun ei ennen velkaa ollut, niin
Anttia tosin rupesi vähän tuo asia huolettamaan, että hän nyt oli talon
velkaan saattanut. Hän päättikin lisätä viljelys-aloja, että saisi
lisätuloja velkain maksuksi. Samana kesänä, jolloin kartano tehtiin,
hän jo hakkasi suuren kasken ja pellon vieressä olevaa ahoa hän kynti
lisäpelloksi; jätti myöskin karjaa kolme lehmää lisää talvelle, jotta
saisi voita enemmän.

Enoukko tuli taaskin syksyllä vieraiksi. Kohta tultuansa eno huomautti
Anttia: "ovatko vahingossa teidän lehmät ja hevoset päässeet paraasen
niittyynne? Ja oli lehmiä niityn laidassa olevassa oraassakin." --
Antti vastasi: "Ei, kyllä ne sinne varta vasten vietiin. Niityllä
on käytetty eläviä koko syksy, kun siinä oli niin hyvä äpärikkö, ja
muualta alkaa ruoka loppua, ja sitä paitsi tuli karjaa jätetyksi
enemmän talvelle kuin ennen, joten ruokaa säästäessä täytyy elukoita
myöhemmin käyttää metsässä, ja oraasenkin on niitä laskettu, kun on
routa ja hyvä oras."

"Monta kertaa huokeammaksi tulee syöttää elukat kiinni, kuin niityssä
ja oraassa", vastasi eno. "Niityn syöttäminen, varsinkin pehmeäpohjan,
niinkuin teidänki niitty on, se on suuri vahinko. Ensiksi: elukat
maan pehmeänä ollessa sotkevat pinnan rikki, ja heinän juuret
särkyvät. Toiseksi: niityn pinta tannertuu kovaksi, ja keväällä
pysyy maa kauemmin kylmänä, kun lujaksi poljettuun maahan ei ilma
pääse syvemmälle vaikuttamaan, joka juuri antaisi kasville ravintoa.
Kolmanneksi: äpärikkö kun syötetään pois, niin mistä sitte tulee uutta
kasvuvoimaa, kun niittyjä meillä ei lannoiteta? Äpärikköhän on juuri
jätettävä niityn lannaksi. Jos useampana kevännä ja syksynä niityillä
käytetään karjaa, niin se lakkaa heinänkasvusta ja muuttuu metsäiseksi.
Tuuliainen kuljettaa näet puunsiemeniä, joita pysähtyy niityllenki;
siemen kun sattuu elukan polkemaan koloon, josta on pinta rikki, niin
siinä puun siemen hyvästi itää ja on hyvässä säilössä juurtuaksensa. --
Oraan syöttäminen on suurempi vahinko. Maan sulana ollessa syöttämistä
emme ota puheeksikaan, eihän ketään niin hullua löydy, joka pehmeään
oraasen laskisi kissaakaan tallaamaan. Kysymykseen tulee ainoastaan
routaan kylmäneen oraan syötön vahinko. Oras routaisessa maassa on
puristettu kuin hohtimien väliin. Kylmänyt oras on hapras, se elukkain
kävellessä katkeaa poikki aivan maan rajasta; maan sisään jääpi oraan
kanto, jossa on reikä sitä suurempi, mitä parempi oras on. Reikään
elukkain kävellessä karisee multaa, joka säilyy siellä kuin putelissa.
Oras kun on katkennut aivan maan tasalta ja muutama vielä maan sisältä,
niin sinne kevät-sade langettaa veden kanssa lisää multaa. Ilman
lämmittyä silloin oraan kanto ja juuret alkavat lahota. Sitä vastaan
jos oras on syöttämättä, niin lehvä kaatuu reijän päälle ja estää oraan
sisään pääsemästä multaa ja vettä. Jos talven alla hyvät oraat ovat
mädänneet, niin parempi on keväällä lauhtuneet oraan lehdet haravoida
pois."

"Ovatko teidän heinät pilaantuneet tuolla suurella nurmella, kun
näyttävät niin keloontuneilta?" jatkoi eno.

"Kyllä ne vähän pilaantuivat sateistakin, kun jäi myöhäksi teko",
vastasi Antti.

"Mitenkäs teiltä tänä kesänä heinänteko myöhästyi, ainahan teillä
muulloin on heinät tehty oikealla ajalla?" kysyi eno.

"Heinänteko myöhästyi sen kautta, että hakattiin suurta kaskea, ja se
veti paljon aikaa, ja kun heinät keväistä myöhään pääsivät kasvamaan,
niin jätin senkin tähden, että heinä vielä turpoaisi. Hyvin näytti
hupenevan, kun toisista nurmista aikaisemmin tehtiin", vastasi Antti.

"Pidätkö siis vahinkona aikaisen heinänteon?" kysyi taasen eno.

"Tiettävä vahinkohan se on, kun saapi kolmatta osaa vähemmän heiniä",
tuumaili Antti.

"Se on väärä käsitys", jatkoi eno. "Aikaiseen niitetyt heinät tosin
kokoonsa katsoen hupenevat. Vasta kukalle puhjennut heinä hupenee
tosin kolmannen osan siihen verraten, joka on kasvanut siemeneen asti.
Pehmeimmillään oleva nuori mehuisa heinä kutistuu pieneen tilaan, kun
heinän varressa oleva reikä menee pehmeänä ollessa umpeen ja lehvät
samoin kutistuvat pienempään tilaan, joten koko näyttää pienemmälle;
mutta paino siitä ei katoa. Sitä vastaan siemeneen kasvanut heinä ei
enää lymmy. Varressa oleva reikä jääpi avonaiseksi, sikäli kuin se on
kasvaissa mehunsa kadottanut; kova korsi ei pääse kutistumaan; samoin
lehvät jäävät saman kokoisiksi, kun ovat kasvaissa. Tämä se tekee
silmällä katsoen ko'on suuruuden eron. Vaan mitäs ravinto-ainetta on
täysikasvaneessa kelottuneessa heinässä? Siitä ravinto-aineen on imenyt
siemen, joten sillä heinällä käytettynä ei ole mitään arvoa. Vielä on
niitylle vahinkoa myöhäisestä heinänteosta. Kaikki kasvit tarvitsevat
maasta puolta suuremman voiman siementä kasvattaessansa, kuin itse
vartta; etenkin suoperäisessä niityssä, jossa luonnostansa on vähän
kivennäis-ainetta, sillä ilman kivennäis-ainetta siemen ei voi kasvaa,
ja sitä tarvitsee myöskin varsi kasvaaksensa. Mutta heinää kun emme
kasvata siemenen tähden, niin turhanpäiväisesti lopetamme niityistämme
vähän kivennäis-aineen siemenelle heinää kasvattaessa ja siten viimein
koko heinän kasvun. Ja mitä kärsii myöhään niitetty sänki? Se ei kykene
kasvamaan äpärettä, ja avonaisen kovan kannon sisään sataa syksyllä
vettä, joka lahottaa juuret, ja kun niitty ei ole kasvanut äpärettä,
niin jääpi se ilman lannatta. Kyllä se on luonnollista."

"Sitä pitää koettaa", tuumasi Antti.

"Koeta vaan, kyllä sen todeksi löydät", vastasi eno!

Illan kuluessa tuli vielä puhe Antin talouden asioista. Antti kertoi
enollensa, että kyllä hän vähän joutui velkaan kartanon teossa
vaan että hän niistä luulee heti pääsevänsä. Tänä kesänä hakattiin
suuri kaski, niinkuin oli puhe, ja pellonvierestä ahoa kynnettiin
lisäpelloksi; kolme lehmää lisättiin talveksi, jotta voillakin muka
saadaan enemmän.

Antin talouden tuumat eivät olleet enosta mieleen. Nyt eno ei
välittänyt, vaikka Antti suuttuisikin häneen, vaan sanoi ajatuksensa
suoraan:

"Poikani, sinä olet nyt pahemmin erehtynyt, kuin viime syksynä
kartanon tekopuuhissasi. Kaskea ei olisi pitänyt niin suurta laihaan
maahan hakata, siitä ei tule muuta kuin suuri tappio, sen olen jo
kokemuksesta nähnyt, ja itsekin sait jo alussa vahinkoa, kun paras
niittysi jäi myöhään tekemättä. Ja miksikäs sinä peltoa lisäsit?
Onhan teillä entistä peltoa sen verran, kuin jaksatte voimassa pitää.
Vanhat ennen sanoivat: 'kun peltoa suurennat niin kekoa pienennät',
ja se on totta. Lehmiä myöskään ei olisi pitänyt lisätä, kun ei ole
ruo'aksia enempää, kuin ennen, ja ostoruo'alla talonpojan ei kannata
karjaa pitää. Olen pitkin ikääni merkinnyt, että jos missä talossa
eläväin ruoka tulee keväillä ostosaan, siitä ei taloa tule. Mutta
tämän erehdyksesi voit vielä purkaa. Hakatusta kaskestasi jätät puolet
toiseen vuoteen, ja kynnetyn ahon jätät sikseen. Liiat lehmät myö tai
pane tiinuun, niin saathan lihat ja nahkat myödä. Veloistasi et sillä
tavoin pääse koskaan, päinvastoin velat sinulle suurenevat. Jos sinun
haluttaa veloista päästä, niin myö ne kolme liikaa lehmää, vaikka
huokeammastakin hinnasta, ja toinen hevonen; silloinhan sinä olet
niistä irti, ja vielä jääpi ainakin sen verran, että saat varsan sijaan
kasvamaan, josta sinulla muutaman vuoden perästä on hevonen. Minun
mielestäni olisi paras niin tehdä, niin pääsisit veloistasi huoletta,
vaan jos säästät velkaa, niin 'velka tekee poikaa'."

Antti oli kotvasen äänettä ajatuksissansa. Enon viimeiset neuvot eivät
Anttia miellyttäneet. Hänen mielessänsä kuvaili: mitä enemmän hän saapi
viljaa suuresta kaskesta ja suuremmasta pellosta, ja mitä enemmän
hän saa suuremmasta karjasta voita ja enemmän lantaakin pellolle,
sitä helpommat ovat tuon vertaiset velat hänelle maksaa. Ja olenhan
toki suuremman talon isäntä, onhan sekin jotain, tuumi hän. Mutta jos
tekisin enon esityksen mukaan: jättäisin viljelykseni kesken, möisin
lehmäni ja hevoseni huokeaan hintaan, paljoko niillä hyötyisin? Niin --
enhän muille ihmisille viitsisi silmiäni näyttää. Koko kylähän nauraisi
itsensä uuvuksiin, ilkkuen: jopahan Antilta jäi viljelykset kesken,
ja täytyi hänen myödä lehmät ja hevonen uuden kartanon tähden. Sen
se teki! Kohta se talo loppuu! Olisi sitten rolli-ämmillä tekemistä.
Kohta se kuuluisi ympäri pitäjän. Ja jos kuka kysyisi, miksi niin
tein, -- mitä siihen vastaisin? Viitsisinkö sanoa, että velkain tähden
täytyi talouttani repiä? En, siihen häpeään en vielä rupea! Eno on
liika vanhoillaan olija, ei hän tähän asiaan ymmärrä niin paljon, kuin
luulee, vaikka hän on viisas mies. Tässä en saata häntä totella. Jos
hän suuttunee, niin minkä hän pääasiassa sille tekee. Minulla on oma
talouteni, eihän eno ole minun holhoojani. En mitenkään voi sitä tehdä.
Olisin juuri kuin Mökki-Mikko yhdellä hevosella, jommoista meidän
talossa ei ole moneen miespolveen tapahtunut. Mitä hullutusta?

Näin riehuivat Antin ajatukset itsekseen. Rauhoitti Antti kuitenkin
ajatuksensa ja jatkoi enonsa kanssa keskustelua. "Kyllähän se hyvä
olisi, jos pääsisin veloista irti mitä välemmin, se olisi haluni,
vaan en voi kuitenkaan neuvoanne seurata. Paha on jättää kaskea
rasiksi, kun se kerran tuli hakatuksi; en kynnettyä ahoakaan viitsi
jättää pehmyttämättä, siihen talvella vedän liiemmäksi mutaa; ainahan
liika liian kasvaa. Lehmät taas -- siinä ne menee yli talven, missä
toisetkin. Jäihän tuota viime kevännäkin ruokaa tähteeksi, niin --
vaikka nyt muutamia tulee lisätä, niin ehkä niille ruoka piisaa.
Hevosen myönti on kokonansa mahdoton, enhän mitenkään yhdellä hevosella
voi töitä aikaan saada."

Eno vaikeni äänettömäksi, sanoen vaan verkalleen: "oma asiasi, mutta
minä aavistan pahaa." -- Vielä lisäsi eno säälivästi: "Poikani, pane
mieleesi: jos tähän tapaan talouttasi pitkität, niin ennen kymmentä
vuotta sinulta menee talo käsistä."

Antti närkästyi tästä ja tokasi vaan: "Noh, omin neronsa sitä pitää
jokaisen koitella toimeen tulla."

Tähän loppui nyt keskustelut talouden asioista. Kumpainenkin vähän
närkästyi toiseensa. Antti päätti tehdä oman päänsä mukaan, ikäänkuin
näyttääksensä enolle, tokko hänestä talo tulee. Talvi elettiin
ennellään kevääsen. Kevät näytti pitkälle, ruo'an etsijöitä alkoi
vilistä yltä ympäri. Ruokaa edellisenä kesänä kyllä tuli tavallisesti,
mutta syksyllä tuli talvi aikaseen, ja kun elukat olivat huokeita,
ei monikaan niitä hennonnut myödä. Kun nyt kevät rupesi jatkumaan,
niin ruoakset useammaltakin alkoivat käydä vähiksi. Jopa Antinkin
talosta heinät alkoivat loppua, ett'ei lehmille kannattanut antaa,
eikä ollut enää paljon olkiakaan. Lehmät joutuivat nyt kokonansa
ruisolkien varaan; niille täytyi antaa suurusta enemmän, jos mieli
vähänkin ne kunnossa kesään saada. Pakkasta kun yhä kesti, niin jo
Antinkin täytyi lähteä etsimään elukkain ruokaa, mitä oli nyt vaikea
saada. Sai Antti kumminkin vielä kaksi kuormaa olkia. Mutta ei ilmat
vieläkään näyttäneet kesään päin, joten elukkain ruo'asta alkoi kummia
kuulua. Antinkin täytyi vielä lähteä uudestaan hakemaan. Vaikea oli nyt
enää löytää mistään. Koko viikkokauden ajeli Antti monessa paikassa
vähääkään saamatta. Jo päätti hän lähteä kotiin tyhjiltänsä, mutta
kun tiesi, että kotona ei enään ollut yhtään ruokaa, niin ei voinut
tyhjiltänsä mennä; kuolisivathan kaikki elukat nälkään. Hän päätti
vieläkin syrjäytyä eräässä kylässä asuvaan rikkaasen itaraan taloon,
joka ei muulloinkaan ollut myönyt, ennenkuin saisi monenkertaisen
hinnan. Tämä armelias isäntä auttoi Anttia suuressa tarpeessa monien
rukouksien ja nelinkertaisen maksun edestä.

Antin kotiin saavuttua olivatkin jo elukat kaksi päivää paljaan elon
varassa. Jo viimeinkin ilmat alkoivat muuttua lämpimämmiksi ja lumet
alkoivat sulaa, että Antinkaan ei tarvinnut enään ruokaa hakea.

Anttia alkoi harmittaa, kun oli tullut lisävelkaa ruo'an ostossa toista
sataa markkaa; ja sekin, kun elot oli pitänyt syöttää elukoille niin
vähiin, että nyt alkoivat loppua, vaikka luuli niitä piisaavan koko
vuodeksi. Kesään kumminkin päästiin sen pahempaa kuulumatta. Paikalla
lumien sulettua täytyi Antinkin laskea karja niitylle, kun ei muualla
metsässä ollut ruokaa, eikä kotona mitä eteen ojentaa. Tyhjässä
metsässä käveltyänsä lehmät kuivuivat, ettei niistä paljon maitoa
kihonnut.

Kevätkylvy kylvettiin entisellään; sitten täytyi Antin lisätä työväkeä
suuren kasken raivuusen ja uudispellon pehmitykseen.

Keväistä sateli vettä, että oli huonot palosäät, ja niin Antinkin
kaskesta piti puolet viertämällä paloksi saada. Kaski sai paloksi ja
uudispelto pehmitellyksi. Sitten hakattiin toinen suuri kaski, ja
senjälkeen ryhdyttiin heinäntekoon. Heinät Antti teetti tavallisella
ajalla. Heinäilmat olivat hyvät. Heinänteon lopussa muuttuivat säät
sateisiksi; uutisen joutuminen näytti myöhästyvän. Kellä oli vanhaa
rukiin siementä, ne aloittivat rukiinpanoa, vaan niitä olikin harvalla
talolla. Pitkä kevät vei siemenet elukoita kesään saadessa. Antiltakin
olivat siemenet menneet keväällä rintapeltoon eikä ostamaan enää
haluttanut, kun koko kesä piti syöntäeloakin ottaa velaksi. Pitäjän
lainajyvästöstä lainattiin siemeniä, vaan paljonko niistä piisasi
suureen tarvitsevaan joukkoon. Arveli Anttikin pyytämään sieltä, vaan
häntä hävetti, kun ei koskaan ennen heidän talosta makasiinin ovea oltu
avattu, ja sekin kainustutti Anttia, kun jyvästönhoitajana oli eräs
hänen varakkaita sukulaisiansa. Tarvis kun pakotti, niin rohkaisi hän
mielensä menemään ja saikin sieltä lainaksi yhden tynnyrin. Sen hän
kylvi maahan, vaan mitä se riitti suuriin viljelyksiin. Eihän muu auta,
loput pitää jättää uutisella kylvettäväksi. Sateita kesti vielä kolme
viikkoa. Uutinen joutui myöhään ja sikäli myös rukiin kylvy useammalla
talokkaalla, joiden joukkoon nyt ensikerran Anttikin kuului. Viimein
kylvettiin, mutta vesinen maa ja sateisena aikana valmistunut siemen ei
paljo orastunut, josta tarkka maamies osasi päättää, että ensi vuonna
oli oleva katovuosi uutiskylväjillä.

Viljavuosi tuli nyt vähän huonompi, kuin edellisenä vuonna,
joten elukatkin tulivat huokeammiksi, kuin edellisenä syksynä --
luonnollisesta syystä, kun useamman täytyi myödä enemmän keväältä ja
kesällä tehtyjen velkain tähden ja kun vuosi tuli huonompi edellistä
vuotta. Anttikin möi nyt neljä lehmää. Hänelle vielä jäi karjaa sen
verran, kuin hän ennen tavallisesti piti. Lehmistä saatu hinta ei
riittänyt likikään sen korvaamiseksi, mitä hän elukkain ruo'an ja
kesällä elon ostossa tuli velkaan. Voitakin saatiin vähän myödä, kun
lehmät pääsivät huonoon kesään, ja suuren työväen kanssa meni paljon
syödessä.

Jo Anttia alkoi arveluttaa, että hänen asiansa eivät nyt olleet
paikallansa. Tuumaili, että parempi kuitenkin olisi ollut edellisenä
syksynä tehdä enon neuvokin mukaan, myödä vaikka nuo neljä lehmää,
mitkä nyt piti kuitenkin myödä vielä huokeammasta, kuin niistä
edellisenä syksynä olisi saanut; siten olisi hän päässyt entisistä
veloistaan liki kuitiksi. Hän huomasi nyt, että hänen ei olisi
tarvinnut keväällä ostaa eläimen ruokaa ja olisi elokin piisannut
ostamatta. "Kyllä se oli suuri hairaus, vaan mikä on tullut se on
tullut, ei sille nyt auta", arveli hän.

Lohdutti kuitenkin Antti itseänsä. "Onhan minulla nyt puolta suurempi
ruiskylvö kuin ennen. Jos Jumala vuotta antaa, niin kyllä se palkitsee
tämän vuotisen vahingon; eikä ihminen tiedä edeltäpäin, miten käy. Mitä
Jumala antaa, se pitää vastaan ottaa."

Ei kuitenkaan tämä lohdutus Anttia pitkältä rauhoittanut; hän mietti
yhtä ja toista, miten välemmin pääsisi veloistansa. Antti oli raitis,
rehellinen, huoleva ja ahkera mies, hänestä oli häpeä olla velassa.
Vihdoin juolahti hänelle mieleen, että P:salolle piti tulla suuri
pölkyn veto ensi talvena; sieltä, arveli hän, tuli hänenkin koetella
rahaa saada, se muka olikin paras keino näin tiukkana raha-aikana.

Antti palkkasi toisen rengin; yksi oli jo ennen palkattu. Kotitöitä
tehdään kiireen mukaan, että kelin tultua päästäisiin rahtiin.
Ensimmäisillä lumilla ei Antti vielä päässyt kotitöiltänsä. Toisia
naapuria oli jo mennyt, kun reki rupesi juoksemaan. Antin lähtö
viivästyi niin pitkälle, että muuan naapuri jo tuli kotiinsa uusia
eväitä hakemaan. Antti kyseli, minkälaista se rahti oli?

"Rahti on hyvää, hevonen ja kaksi miestä voipi saada 8 jopa 10 markkaa
päivälle, jos tekee työn tavoin", vastasi naapuri.

Antti kiirehti matkalle kahdella hevosella viiden miehen kanssa. Naiset
muistuttivat Antille, miten he hevosetta kotona toimeen tulisivat, kun
on vesi vedettävä ja pitäisi saada heiniä y.m., kun oli määrä lähteä
useammaksi viikoksi pois kotoa.

"Todellakin! -- Eihän sitä hevosetta koti tule toimeen, sitä en tullut
ajatelleeksikaan; ja yhdellä hevosella taas ei paljon kerkiä tienata
rahdissa", -- myönsi Antti. Mikä neuvoksi? -- Eräs naapuri sattui
istumaan penkillä ja kuuli talon tuumat. Hän huomautti Antille: "Osta
kolmas hevonen, teidän talossa menee kolme hevosta muutenkin, kun
kesätyöt ovat suuremmat kuin ennen, saatikka nyt kun on semmoinen rahti
käsissä, jota harvoin tapaa!"

"Eipä se hulluinta olisi, kolmas hevonen menisi kesälläkin, kun on
suuri palo kynnettävä", arveli Antti. "Mutta milläpä sen ostaa, kun ei
ole rahaa."

"Rahaa! Rahaako teidän talossa pitäisi hevosen ostoon olla? Saattehan
te vaikka viisi hevosta rahattakin. Minä tiedän, että ukko Tuomaalla on
kolme hevosta, ja hänellä on kolmas aivan joutava, ja häneltä joutaa
velaksikin vaikka mihin asti", esitti naapuri.

Anttia esitys miellytti, ja hän päättikin lähteä Tuomaalta hevosen
ostoon. Tuomas mielellänsä antoikin hevosen Antille velkakirjaa
vastaan. Nythän taas asiat oli hyvällä kannalla. -- Kolmas hevonen jäi
kotiin ja kahdella hevosella lähti Antti renkien ja päiväläisten kanssa
suureen rahan saaliisen.

Rahti olikin hyvä, niinkuin naapuri oli kertonut, mutta ainoastaan
alussa. Se ei hyvänä kauan kestänyt. Siitä kun oli paljon puhuttu, niin
sinne pakkautui paljon rahvasta, että likeinen metsä loppui väleen.
Vetomatka jatkui, lunta tuli paljon ja palkkaa ei lisätty, joten
rahti päivä päivältä huononi, niin että muutaman kuukauden perästä
ei tahtonut rahtimies saada leipää. Useampi sitä kuitenkin jatkoi:
"parempi saada vähänkin, kun ei mitään", arveli monikin.

Antti myöskin pitkitti rahtia melkein pakosta, kun oli tullut kolmannen
hevosen ostaneeksi. Se ei Antillekaan rahaa antanut niin paljon, että
olisi niistä velan maksuun joutanut, vaan ne menivät aikuisiin talon
tarpeisin.

Kevätpuoleen loppui sekin huono rahti, ja nyt joutuivat rahdintekijät
kotiinsa. Useammalla rahdintekijällä oli elot lopussa, ja täytyi ruveta
velkaa etsimään.

Elot väheni Antiltakin, hätäisesti saattoi hän kesään päästä. Hän ei
kevätkorvaa ruvennut jouten viettämään, niinkuin moni muu rahtimies
teki, vaan veti mutaa pellolle ja puita kesän tarpeeksi. Lumet sulivat
nyt maalta aikaisempaan, kuin viime kesänä, niin ett'ei eläväin
ruo'asta puutetta tullut. Mutta vaikka lumet aikaiseen sulivat, olivat
ilmat kylmiä koko toukokuun ajan. Uudispano-rukiista ei näyttänyt
paljon mitään tulevan. Oraat kun olivat jo syksyllä huonot, niin
kevätahavat ne lisäksi hävittivät. Niinpä kävi Antinkin ruiskylvyille.
Siinä, minkä oli vanhalla siemenellä kylvänyt, oli parempi oras, kuin
uudiskylvyissä, vaan ei niin hyvä, kuin ennen oli Antin pelloissa,
johon oli syynä, että makasiinista saadut siemenet eivät olleet niin
hyviä, kuin omasta hinkalosta mitatut.

Surumielin katselivat kaikki uutisella kylväjät ruisoraitansa ja
huokailivat: "Ei Jumala anna milloinkaan hyvää vuotta. Kasvaapas
rikkailla!"

Anttikin oli harmissansa, ei yksinänsä tulevasta katovuodesta, vaan
monet huolet häntä painoivat. Elot olivat loppuneet, ja niitä täytyi
saada millä hinnalla hyvänsä. Rahaa ei ollut, millä ostaa. Velkaa oli
jo entistä ja toistako pitäisi tehdä! -- Mikä tästä viimein piti tulla?

Huolet eivät asiaa parantaneet. -- Syömistä täytyi saada, eihän sitä
syömättä elä, eikä töitä saata jättää tekemättä, sillä loppuhan
sittenkin tulee. Useampi rahdin tekijä haki touvon siementä. Kuka
sai velaksi, kuka osilla kylvätti, kuka mitenkin keinotteli; jäipä
muutamille kylvämättäkin. Antti oli kumminkin kevätsiemenet säästänyt,
joten hänellä niistä ei puutetta ollut. Kesätöitä alettiin tehdä kuka
mitenkin jaksoi. Ilmat muuttuivat lämpimiksi. Palosäät olivat hyvät,
kun koko kevät oli poutaa. Anttikin sai palonsa paremmin tehdyksi,
kuin viime kesänä. Uuden kasken hakkasi hän vähän pienemmän entistä.
Heinä-ilmat olivat suotuisat. Heinät teki hän aikaiseen, seuraten
tässä enon neuvoa. Uutinen näytti nyt joutuvan aikaisempaan kuin viime
kesänä. Vanhaa rukiin siementä ei taas ollut useammalla talolla, eipä
Antillakaan. Sitä koeteltiin nyt neuvotella kuka mitenkin. Anttikin oli
saanut eräältä naapuriltansa lainaksi uudisrukiin päähän, joita sitte
antaisi maksuksi enemmän. Muutamat toimeliaat maamiehet kieltelivät
vanhan siemenen etsivää. "Ei nyt pidä vanhalla kylvää, kun on ollut
poutakesä, kun sitä vastaan viime vuoden rukiit valmistuivat sateilla
eivätkä ole hyvät siemeniksi."

Monen täytyi tätä neuvoa väkisenkin seurata, kun eivät saaneet mistään
lainaksi; vaan joka sai se kylvi kielloista huolimatta.

Niin Anttikin kylvi saamansa kaksi tynnyriä vanhaa ruista. Varakkaammat
talot eivät kylväneet viime vuoden rukiilla; se, jolla oli kolmannen
vuoden poutakesän rukiita, kylvi vanhalla osaksi ja loput uutisella;
nämä sitten seuraavana syksynä joutuivatkin vanhan kanssa yksin ajoin.
Niiltä, jotka viime vesikesän siemenillä olivat rukiinsa kylväneet,
alkoivat oraat pitkällä poudalla kuivaa, ja nähtävänä oli, että niistä
ei ruista leikattaisi. Muutamat kylvivät uutisella uudestaan, mutta
useampi jätti sallimuksen nojaan: "Mitä Jumala antanee, siihen pitää
tyytyä." Ei Anttikaan raatsinut uusilla siemenillä kylvää, vaikka oras
näytti huonolta. Vuodentulon sai hän tänä syksynä paljon huonomman,
kuin edellisenä syksynä, vaikka oli kylvänyt lähes puolta enemmän kuin
sitä ennen.

Kiireimmät kesätyöt oli nyt tehtynä. Jopa lautamiehet alkoivat etsiä
niitä, jotka keväillä olivat eloa lainanneet ja muita velkamiehiä.
Eivätpä nämä tarkkavainuiset Anttiakaan enää unhottaneet, vaan useampi
kävi siellä vieraisilla, ja lähtiessänsä pyytivät vuorostansa Anttia
kestiinsä -- käräjiin. Tähän asti oli huoli velan saannista, nyt
niitten maksusta.

"Huolet ei näy loppuvan" -- arveli Antti, joka oli ensimmäiset manuut
eläissänsä saanut. Antti lautamiesten kestiä koetteli välttää, möi
kolmannen viime syksynä ostetun hevosen melkein puolta huokeammasta
hinnasta, kuin oli ostanut, ja muutamia lehmiä sekä vähän eloja;
siten pääsi hän tästä kerrasta. Talvikäräjistä ei Antti jaksanutkaan
lautamiesten kestiä kiertää, vaan otettiin hänelle kaksi tuomiota,
yhteensä yli kuuden sadan markan. Antin velat olivat näet kuuluiksi
tulleet, että niitä muka olisi enemmän kuin hän jaksaisi maksaa, ja
sentähden velkojat olivat kiireissänsä, kuka ennen kerkiäisi velkansa
pois saamaan.

Talven askaroi Antti nyt kodissansa vetäen mutaa pellolle. Rahtia
etsimään hän ei enään lähtenyt, kun viime talvi vaan velkaa lisäsi.
Rukiin, niinkuin touvonkin siemenet pani Antti omasta kasvusta
säästöön, vaikka epä-tietosena, säästyisivätkö ne todella syömiseltä.

Eläimien ruuan puutetta ei hänellä nytkään ollut, mutta elo meni niin,
että sitä kesän aikana taas oli ostettava -- tietysti velaksi, kesän
aikana työskenteli hän muuten samaan tapaan kuin parina viimeisenä
kesänä, sillä poikkeuksella vaan, että nyt ei ollut uudispeltoa
kynnettävänä eikä kaskea hakattavana entistä määrää; ruis-kylvöt kylvi
hän omilla vanhoilla siemenillänsä.

Uudiskylvöt Antin pellossa ja metsämaassa olivat paremman puoleiset,
siihen katsoen, että metsä-maa ja uudispelto olivat laihaa maata;
mutta vanhalla kylvetyssä maassa oli huono kasvu. Touvot kasvoivat
yleensä hyvästi. Anttikin toivoi nyt parempaa viljavuotta, kuin viime
kesänä, koska hänellä nyt oli paljon toukoviljoja. Viljat valmistuivat
aikanansa, ja tuli keskinkertaista parempi vuosi yleiseen.

Syksyllä alkoivat nuo kutsumattomat vieraat taas käydä vieraisilla
velkaisten luona, pyytelemässä käräjiin. Antillekin oli monta uutta
kutsua lisääntynyt. Hän koettelee velkojiansa suositella odottamaan,
vähä itse kullekin maksamalla, mutta velkojat eivät tahdo suostua
vähään maksuun. Antti on kuin tulen keskellä, ei tiedä miltä puolen
sammuttaisi. Vähät maksut häviää, kuin kauhallinen vettä suureen
tulipaloon. Sai Antti kumminkin estetyksi, että ei uusia tuomioita
tehtynä. Taas pääsi hän vähän hengähtämään, mutta eipä pitkää
lepo-aikaa ollut. Talvikäräjissä otetut tuomiot, joista jo mainittiin,
olivat vielä maksamatta; ne hän oli luvannut maksaa nyt tänä syksynä,
johon aikaan asti velkojat odottivatkin. Hän möi taas muutaman
lehmän ja vähän eloja, joista vei vähän kummallekin tuomiomiehelle.
Tuomiomiehet eivät tyytyneetkään niin vähään maksuun, kuin Antti oli
heille saanut, vaan talven tultua panivat tuomionsa ryöstöön. Antti on
nyt aivan toivoton, ei tiedä millä nämä maksaisi? Näistä menee irtain
omaisuus ja muista veloista kontu. -- Antti tiedusteli uusia lainoja,
vaan ei saanut mistään. Hän etsii talollensa ostajia myödäksensä
kaikki ja päästäksensä tuosta kiusallisesta olosta. Loppuhan tästä
kuitenkin tulee, arveli hän, ja meneehän se kuitenkin perästäkin, niin
välemminhän tämä tuska sammuisi!

Talon ostajia ei löydy! -- Irtaimen tavaran ostajia tähän aikaan
vuotta ei myöskään ole. -- Aika kuluu, eikä saa rahaa! Pakkomyynti on
lähellä. -- Mitä likemmäksi pakkopäivä lähenee, sitä tuskallisemmaksi
tulee Antin kohtalo. Ei hän saa öilläkään unta. Hän laihtuu kuin sairas
ainakin. -- Kaikki talouden jokapäiväiset tehtävät jäävät rappiolle,
josta vastainenkin köyhyys on odotettavana. Vanhukset vielä Anttia
syyttävät toimettomasta talouden pidosta ja siitä, että vanhoilla
päivillänsä joutuvat mieron tielle. Jokainen arvaa mikä ahdinko on
Antilla edessä. Itsepäiviänsä mutisee Antti: "Niinpä se kävi, kuin
eno sanoi, vaikka en sitä uskonut. Voi minua tomppelia, kun en enoa
totellut! Olenhan nyt suuren talon isäntä! -- Enhän nyt ole Mökki-Mikko
yhdellä hevosella! Eihän nyt kylällä naureta! -- Helppohan nyt on
velasta päästä! -- Voi minua polonen, olen kerjäläistäkin kurjempi!"
Näin päivitteli Antti.

Vielä kerran puolipyörryksissä hoiperoi Antti nimismiehen luokse,
ilmoittamaan ettei hän mitenkään voi rahaa saada; täytyy antaa
myödä, mitä löytyy. Nimismiehellä oli sääli Antti parkaa, kun hän
oli kelpomies, vaikka oli taloutensa asioissa hairahtanut, joutunut
pääsemättömään pulaan. Nimismies alkoi Antilta tiedustella, miten
paljon hänellä velkoja yleensä oli. Antti luetteli nimenomaan kaikki
velkansa.

Nimismies kirjoitti kaikki paperille. Velkoja kertyi tuhannen
kolmensadan markan paikkeille.

"Huh, Antti parka! Kylläpä näitä on ololti!" sanoi nimismies.

"Onhan niitä kertynyt", tuumaili Antti.

Nimismies kirjoitti myöskin Antin irtaimen tavaran ja arvosteli sille
hinnan osapuilleen; kyseli myös, paljonko on rukiin kylvöä ja paljonko
hän kylvää toukoja; arvosteli niistä keskimääräisen tulon, joten kaikki
irtain omaisuus yhteen laskettuna tuli vähän yli siitä, mitä Antilla
oli velkoja. Uteliaana Antti odottaa mikä tulos näistä laskuista tulee!

"Sinun omaisuutesi syksyyn päästyä riittää hyvästi kaikkien velkain
maksuksi", vakuutti nimismies.

Tämä tuntui Antista, kuin olisi lämmintä öljyä kaadettu hänen
sydämmellensä.

"Vielähän sitte kontu jäisi!" ehätti Antti.

"Vielä", vakuutti nimismies.

Antti seisattui ajattelemaan: "Jos Jumala vielä syksyyn auttaisi",
sanoi hän hetken päästä, "että ei tarvitseisi nyt pakolla hävittää,
niin möisin joka ripaleen ja maksaisin velkani viimeiseen penniin asti,
ett'en tarvitseisi tämmöistä kuormaa kantaa. Ja jos tätä vielä täytynee
kauemmin kantaa, niin täytyy kesken ijän vaipua hautaan, ja todellakin
joutuvat vanhukset, vaimoni ja lapseni mieronkulkijoiksi."

Toiveensa ilmoitti Antti näin nimismiehelle, lisäten siihen kuitenkin
huoaten, että mahdotontahan hänen sentäänkin oli päästä syksyyn,
nythän se kaikki kuitenkin menisi vasaran alle. Nimismies oli jo kauan
aprikoinut Antin asioiden johdosta ja keksiäksensä jotakin pelastusta
oli hän nyt Antin taloudesta tilin tehnyt. Nyt he yhdessä tuumivat,
miten voisi saada lievitystä ryöstössä oleville tuomioille, siihen asti
kun kerkiäisi vapaammasti tavaroille kauppaa hakea. Nimismies lupasi
nyt Anttia auttaa, miten vaan voisi.

Viimeiset nimismiehen sanat liikuttivat Anttia niin, että hän purskahti
itkuun, kuin pieni lapsi. Antin sydän alkoi lämmitä. Se alkoi purkaa,
kuin virta keväillä jäitänsä.

Nimismies kirjoitti tuomiomiehille kysyen heiltä, tyytyisivätkö puoliin
rahoihin tällä kertaa ja puolia odottaisivat hänen takuuksellaan vielä
syksyyn asti. Antti kiiruhti kiireellä kirjaa viemään velkojillensa.
Velkojat suostuivat nimismiehen ehdotukseen.

Nimismies maksoi tuomioista puolet omilla rahoillansa siksi, kunnes
Antti kerkiäisi saada.

Ensi markkinoilla Antti möi toisen hevosen ja muita tavaroita lisäksi
niin paljon, että sai nimismiehelle rahat, mitkä tämä oli antanut
tuomio-miehille. Nyt Antti oli vähäksi aikaa pulasta päässyt.

Velkamiehillensä alkoi Antti tarjota kaikenlaista semmoista tavaraa,
jota ilman hän yksinkertaisessa elämässään toimeen tuli. Moni ottikin
velastansa tavaraa. Entistä uutterammin teki Antti ja koko perhe työtä.
Loma-ajat veti Antti mutaa pellollensa, kun tiesi, että ensi talvena
ei hänellä ole hevosta, millä vetää, eikä karjaa lannanteossa. --
Karjaa kun oli syksyllä jäänyt vähemmän, kuin edellisinä vuosina, ja
keskitalvella tuli toinen hevonen myödyksi, niin vähille elukoille
piisasi hienoa ruokaa, ja ne olivatkin paljoa lihavammat, kuin
edellisinä keväinä, vaikka suurusta annettiin paljon vähemmän.

Siemenet oli Antilla kaikki varustettuna syksyllä, ett'ei niitä
tarvitsisi etsiä. Syöntä-elokin nyt piisas ostamatta, kun ei elukoille
paljon syötetty, eikä kesällä vierasta työväkeä paljon ollut. Lehmiä
vaikka oli puolta vähemmän kuin ennen, niin saatiin maitoa enemmän kuin
ennen puolta suuremmasta karjasta.

Kerran Antin vaimo pyysi Anttia maito-aittaan katsomaan, minkä verran
voita oli säästössä. Antin ihmeeksi voita oli puolta enemmän kuin
taka-kesinä samaan aikaan, suuren karjan ollessa. Koko perheelle ja
monelle naapurillekin selkeni, että suuri vahinko on pitää suurta
karjaa vähillä ruo'aksilla, jos ne laihana kesään saapi. Yhtä suuri
vahinko on ruisolilla elättää lehmiä ja niitä suuruksen turvin kunnossa
pitää. Sen Antti oli nyt tullut kokemaan vaihtelevassa taloudessaan.
"Kolme oli pahaa köyttä, jotka minua tahtomattani velkaan vetivät",
sanoi Antti muutaman kerran. "Yksi: että jätin liiaksi karjaa talvelle.
Toinen: kun hakkasin suuria kaskia. Kolmas: kun lisäsin peltoa, joita
en jaksanut voimassa pitää. Nämät ne olivat, jotka talostani lopun
tekivät, vaikka alussa minun luuloni oli, että ne kolme kohtaa taloni
hoviksi muuttaisivat. Näitä kolmea kohtaa enoni enimmän pelkäsi, vaikka
häntä en silloin uskonut. -- Ei koskaan lakkaa korvistani kuulumasta
enoni sanat: 'parempi pienessä kartanossa velatonna, kuin suuressa
velallisena!'"

Monta muutakin vikaa löysi Antti nyt taloudessaan, kun rupesi niitä
tarkemmin itserakkaudetta katselemaan. Monta seikkaa, joita hän ennen
piti kunniana ja suurena talon etuna, piti hän nyt, mielensä alennuttua
ja tarkemmin asiaa tarkastettuansa, häpeänä ja talon tappiona. Monta
muutosta hän päätti tehdä, jos vaan pääsisi irtaimella veloistaan, ja
jäisi maa käsiin. -- Tekikin jo sen muutoksen, että ei enää kaskea
hakannut, kuin pienen palon niityn laitaan. Sen ajan, mikä ennen meni
kaskea hakatessa, veti hän vesoja pellolle, jossa naiset hakkasivat ne
pieniksi. Entiset kasket raivasi ja kylvi hän rukiiksi. -- Heinät sai
hän tehdyksi pienemmällä rahvaalla, kuin ennen; sen teki ahkeruus.

Syksy tuli käsiin, viljavuosi tuli tavallinen. Anttikin sai paremman
vuoden, kuin monena edellisenä kesänä, kun oli kylvänyt aikanansa
hyvillä siemenillä; kaski-maassa vaan oli hoikka kasvu, kun maa oli
laihaa. Antti ja koko perhe varustautuivat kuin kuolemaa kohti,
kun taloa piti ruveta tyhjentämään talvea vasten. -- Paljon oli jo
pitkin vuotta Antti myönyt joutavampia tavaroita ja monta velkaansa
maksanut. -- Levollisella mielellä möi hän nyt karjaa ja viimeisen
hevosen sekä elot ja jäännöksen tavaroita. -- Viimeistä lehmää kun
Antti möi, niin muuan velkoja sattui saapuville. Itkusilmissä rukoili
hän Anttia myömästä ainoaa lehmäänsä. "Jätä se osa minun velkaani
maksamatta, minä odotan sitä vaikka kuinka kauan", sanoi velkoja. Antti
kiitti armeliasta velkojaansa, mutta ei sanonut luopuvansa lujasta
päätöksestänsä, että, jos omaisuus piisaa, niin hän ei jätä penniäkään
velkaa maksamatta tältä syksyltä.

Tekikin Antti päätöksensä jälkeen, möi sikäli taloudestansa, kuin
velkansa sai kuitiksi. Talo tyhjenikin tavaroista, ei jäänyt kuin
tärkeimmät työaseet, heinät ja enin osa olkia vielä myömättä. Elukoita
ei jäänyt kuin yksi vasikka. Viimeisen velkansa kun Antti sai
maksetuksi, niin huudahti hän: "Nyt se viimeinen jää suli sydämmestäni!"

Vaikka talo oli paljastettu nyt melkein läpikuultavaksi, niin oli koko
perhe paljo iloisempi kuin vuosi takaperin.

Taloon kun ei jäänyt hevosta, millä tärkeimpiä tehtäviänsä saisivat
tehdyiksi, niin moni naapuri ehdotteli Anttia ottamaan hevosen velaksi
ja muutaman lehmän, vaikka voi-arennille. Mutta vaikka naapurit olivat
hyvässä tarkoituksessa esitelleet hevosen ostoa, niin Anttiin se koski
kipeämmästi, kuin olisi piiskalla lyönyt.

"Hyvät naapurit! Älkää uutta paulaa kaulaani sitoko, kun vasta entisen
olen jaksanut poikki katkaista. Sen olen päättänyt, että velkaa en tee,
vaikka en ikänäni hevosta ja lehmää näkisi taikka minkälaista kurjuutta
muuten kärsisin, kun kerran entisestä kuormasta Jumala on minut
päästänyt", vastasi Antti.

Syksy oli kuiva ja lämmin, olisi ollut hyvä vaikka mitä ulkotöitä
tehdä. Muut ulkotyöt kun oli Antillakin jo tehty, eikä ollut
hevosta, jonka kanssa liikkua, niin päätti hän naisten kanssa ruveta
metsittyneitä niittyjänsä raivaamaan. Raivattiin ensin sileämmiltä
niityiltä pehkot ja mättäät. Erään niityn niskalla oli vesinen
suoräme, jota ei saanut niitetyksi ilman raivaamatta. Tätä rämettä oli
Antti jo ennen mielinyt raivata nurmeksi, mutta ei joutanut muilta
kiireiltänsä. Nyt ryhdyttiin tähän hylkynä olleesen rämeesen käsin.
Pari viikkoa raivattuansa saivat he alapuolisen rämeen, liki parin
tynnyrinalan raivatuksi. Raivatun rämeen yläpäässä pisti kahden puolen
puroa maakaistaleet puroon, eroittaen rämeen kahteen eri osaan, joita
yhdisti vaan pieni notkelma, josta puro lirisi. Tähän notkelmaan rupesi
Antti nyt salpuun tekoon nostaakseen vettä yläpuoliseen rämeesen ja
siten sammalta hapattaaksensa, jotta saisi senkin niityksi raivatuksi.
Salpuuta kun ei tullut pitkälle tehdä ja oli puut äärellänsä, niin
saikin Antti sen melkein valmiiksi ennen talven tuloa.

Muun raivuun talven tulo esti. Niin niityistä kuin rämeistäkin
raivatut puut ja vesat pantiin kokoihin kotiin vetoa varten. Talven
tultua sai Antti milloin yhdeltä milloin toiselta hevosta tärkeimpiä
vetoja vetääksensä ja maksoi palkan eläinten ruuaksilla. Eräällä
mökkiläisellä, jolla ei ollut paljon omia töitä, oli hevonen. Sitä piti
Antti muutamia viikkoja mutaa ja niityiltä raivatuita vesoja vetämässä
ja antoi niinikään omistajalle olkia ja heiniä palkkiosta.

Hiljaisesti nyt elettiin Antin talossa, ei paljon käynyt vieraita,
eikä Antinkaan perhe paljon muualla käynyt kuin kirkossa. -- Joulu
alkoi lähestyä. Kaikki naapurit varustivat jouluksi niinkuin tavallista
ainakin. Antin talossa ei ollut mitään liiempia, varustuksia, ei muuta
kuin olutta tehtiin. Lapset eivät olisi tienneet joulua tulevankaan,
jos ei eräs kerjäläis-mummo olisi käydessänsä ilmoittanut, että
Pekkalassa paistettiin vehnäsiä ja piirakoita; toivovat siellä näet
vieraita jouluksi. Lapset juoksivat äitinsä luoksi kysymään:

"Äiti! paistetaankos meilläkin vehnäsiä ja piirakoita? Tuleekos
meillekin vieraita?"

"Ei, lapseni! Ei meillä ole!" vastasi äiti.

"Menikös ne kaikki veloista?" kysyivät lapset.

"Menivät, lapseni", vastasi äiti ja pyyhki kyyneleitä silmistänsä.

Lasten keskustelu liikutti myös Anttiakin; hänellekin tuli vedet
silmiin ja hän lähti pihalle. Hän ajatteli mennessänsä, että hänen
toimettoman isännyytensä tähden täytyi nyt koko perheen joulu viettää
jokapäiväisessä yksinkertaisuudessa.

Tuli joulun aatto. Huoneet oli Antinkin talossa puhdistettu.
Huonekaluja ei vierashuoneissakaan paljon ollut; yksi vanha pöytä
ja vanha sänky sekä muutamia tuoli-rania oli siinä huoneessa, jota
yksinänsä lämpimänä pidettiin. Ja pöydällä oli vanha raamattu.

Jo on iltahämärä, kun kuuluu re'en ratinaa pihalta; hevonen seisattuu
rappusien eteen. Talonväki, arvaten vieraita tulevan, juoksivat
vieraita vastaan ottamaan. Vieraat olivat Antin emännän veli
vaimoinensa ja yksi lapsi mukana. Vieraat vastaanottajain saattamina
menivät sisään. Tavallisuuden mukaan talonväki korjasi vieraiden
reestä, mitä siellä oli. Reessä oli monen monta koria, nyyttiä ja
maitoastiaa; nämät kaikki olivat tuomisiksi tuodut, niinkuin etenkin
Savon puolella on tapana. Vieraat muistuttivat talonväkeä, että reessä
olisi vähän tuomisia, jotka pitäisi korjata pois. Emäntä rupesi
purkamaan tuomiskonttia, josta löytyi kaksi siankinkkua, voita,
vehnästä, piirakasta ja astiassa nuorta maitoa. Olipa muutamassa
pussissa kahviakin. Herkkuja oli nyt vieraille ja talonväelle koko
joulun pyhiksi.

Joulu-iltana tuli vielä toisia vieraita, jotka taas tulivat suurien
tuomiskonttien kanssa.

Vanha eno ei ollut Antin talossa käynyt kuin kaksi kertaa sen perästä,
kun Antin kanssa olivat keskustelleet talouden asioista. -- Ei
Anttikaan viitsinyt enonsa luona käydä, kun oli hänen neuvokkinsa ylen
katsonut ja saattanut talonsa loppulahteen.

Eräänä helmikuun aamuna, vielä ollessa pimeän, astuu vieras tupaan.
Vieras oli Antin eno!

Antti ja muukin perhe kohosivat vierasta tervehtimään. -- Antti meni
riisumaan vieraan hevosta. Reestä kantoi hän kapineet sisään, joiden
joukossa taas oli suuri tuomis-kontti. Tupaan tultuaan Antti kohteli
enoaan erinomaisen kainolla ystävyydellä. Eno taas oli yhtä kohtelias,
kuin ennenkin, eikä ollut tietävinään, että talossa olisi mitään
tapahtunut. -- Vähän aikaa tarinoitua meni eno ulos, sieltä tultuaan
sanoi hän Antin vaimolle: "Liisa, mene läävään katsomaan, lehmälläsi on
vasikka." --

Liisan mieli alehtui! Vedet tuli silmiin, sillä hän luuli enon häntä
pilkkaavan. Hän vastasi enolle: "Ei poiji Liisan lehmä tänä kesänä."
Eno toistamiseen kiirehti Liisaa läävään lehmää katsomaan. Liisa ei
ymmärtänyt mitä enon puheet tarkoittivat, lähti kuitenkin läävään,
sillä hän luuli, että jos vasikalla olisi mikä ja eno ulkona käydessään
olisi jotain kuullut läävästä.

Antinkin mieli oli alentunut, kun hän oli kuullut, kuinka eno puhui
Liisalle lehmiin poikimisesta. --

Liisan läävään mentyä sanoi Antti: "Hyvä eno! minä olen teitä
vastaan suuresti rikkonut, viisaat neuvonne ylenkatsonut,
tottelemattomuudellani olen häväissyt teitä ja itseäni ja perheeni olen
saattanut köyhyyteen, vaan Liisa ei ole siihen vähääkään syypää, älkää
hyvä eno pilkatko Liisaa!"

"En pilkkaakaan, toinen lehmä on läävässä", vastasi eno. -- -- --

Liisa meni lyhdin kanssa läävään. Vasikka oli tehtaallansa, eikä mitään
sen enempää ollut. -- Läävästä lähteissään näki Liisa toisella puolen
ovea suuren ja kauniin lehmän. -- Liisa ällistyi, eikä tietänyt,
kenen lehmä se oli ja mitä varten se oli tuotu heidän lääväänsä. --
Hämillänsä tulee Liisa läävästä ja sanoo läävässä olevan vieraan lehmän.

"Lehmä ei ole vieras, se on teidän", -- sanoi eno. "Lehmän minä toin,
että saatte lapsillenne maitoa. -- Se on vasta poikinut ja olisi nyt
lypsettävä", lisäsi eno.

Antti ja Liisa kiittivät sydämmellisesti enoa lehmästä, mutta Antti
tahtoi paremman selvyyden, miksi tahi millä ehdoilla eno oli lehmän
tuonut?

"Kyllähän lehmä on meille suureen tarpeesen, mutta minä en jaksa tällä
kertaa sitä maksaa ja velkaa en tahdo enää tehdä", sanoi Antti.

"Lehmää en ole tuonutkaan maksua vastaan. Se on äitivainaallesi tuleva
lehmä. Isä vainaja käski minun antamaan äidillesi kaksi lehmää, jos
suinkin varallisuuteni kannattaisi, vaan siihen aikaan, kun hän
tuotiin tähän taloon, oli meillä vähän lehmiä, joten hän ei saanut
kuin yhden lehmän, mutta nyt, kun asiat ovat muuttuneet, niin täytän
velvollisuuteni ja isä-vainajan tahdon."

Enon käytös oli Antin mielen särkenyt, ett'ei hän jaksanut enää
itseänsä pidättää, vaan purskahti itkuun. Samoin teki Liisakin.

Jopa enoltakin alkoi kyyneleet silmistä valua. -- Tuli Antin isäkin
vierashuoneesen ja sai kuulla asian; hänkin yhtyi samaan nuottiin. Nyt
itkettiin ilosta ja surusta. -- Tästä selvittyä pyysi Antti isältänsä
anteeksi, että hänen vanhoilla päivillänsä piti nähdä harmia ja
köyhyyttä hänen toimettomuutensa tähden. -- Enoltansa pyysi vieläkin
Antti anteeksi sitä, että oli kerskaillut omalla nerollansa toimeen
tulevansa, joka ei kuitenkaan pitkälle riittänyt.

"En olisi ansainnut Teiltä, hyvä eno, enää puhetta, kun olen omia
mielikuvituksiani seurannut ja asiani näin huonosti ajanut, saatikka
sitten tämmöistä jaloa lahjaa näin hyvään tarpeesen. Millä voin, Eno,
palkita hyvyytenne? En voi palkita millään", nyyhkytti Antti.

"Kaikki saatat vielä palkita! Minulta et olekaan mitään kadottanut,
josta olisi palkitsemista, paitsi itseltäsi, vaan kaiken senkin voit
palkita itsellesi takaisin, mitä olet hävittänyt, jos pidät niin lujaa
tahtoa, että velkaa et tee, ja jos niitä käänteitä, joita taloudessasi
olet alkanut tehdä, jatkat edelleen, niin muutamien vuosien kuluttua
sinulla on talo entisellään. Monta kohtaa olen huomannut sinun
parantaneen. Kesällä kävelin salaa katselemassa viljelyksiäsi; johan
ne nyt ovat toisella kannalla kuin ennen. Kaskeksi olet hakannut vaan
vähän lehtimetsäistä niityn laitaa. Pelloilla on jo vähän ojia, ja
muutoinkin ovat ne paremmassa kunnossa. Viisas poikkeus oli sinulta,
ett'et enää viime kesänä laskenut karjaa kesantopellolle. Kesanto
jätetään lepäämään, lisää voimia saamaan, eikä karjanlaitumeksi entisiä
vähiä voimiansa vähentämään. Niinkuin nyt jo olet huomannutkin, niin
jokainen heinä, kuin maasta nousee, imee siitä voiman, ja jos sen
elukat syövät tahi se niitetään, niin maa sitä laihemmaksi jääpi.
-- Ihmeekseni katselin syksyllä sinun niittyraivuutasi, jota olet
niin paljon yhtenä syksynä kerinnyt tehdä. Erittäin sen rämeen olet
raivannut hyvästi, puut juurinensa pois ottanut, että kannosta ei pääse
uusia vesoja kasvamaan, ja siihen rämeen välille olet salpuun tehnyt.
-- Se räme on vielä sinulle suuri rikkaus", puhui eno.

"Sen olen päättänyt että velkaa en tee, ja Jumalan avulla koettelen
alotettuun tapaani muitakin talouteni asioita jatkaa", sanoi Antti.

Kun Antin isä kuuli enon mieltymyksen vastaisiin talouden asioihin,
sanoi hän mielihyvällä: "No, eihän sitten vielä mitään hätää ole!
Vielähän sitten pojastani talo tulee."

"Vielä", -- vakuutti eno.

Eno vielä viipyi muutamia päiviä Antin talossa, jolla ajalla
keskusteltiin monista tärkeistä asioista. Enon hyviä neuvoja ei nyt
Antti ylenkatsonut, vaan kuunteli niitä mitä tarkimmilla korvilla. --
Kesällä lupasi eno uudestaan taas tulla käymään.

Lapset kun huomasivat, että oli maitoa talossa sekä saivat sitä
maistaakin, kysyivät äidiltänsä: "Mistä on maitoa saatu?"

"Oma lehmä on sitä antanut", vastasi äiti.

"Onkos meillä lehmä?" kysyivät lapset.

"On, lapseni", vastasi äiti.

"Mistä se tuotiin?" kysyivät lapset.

"Iso-enonne sen toi", vastasi äiti.

"Missä se on?" kysyivät lapset.

"Läävässä", vastasi äiti.

Silloin kiitivät lapset, kuka jaloillensa kykeni, lehmää katsomaan.
Käsiänsä räpyttäen huusivat lapset: "Ai, miten hyvä lehmä! -- Onhan se
iso-eno hyvä, kun toi meille niin hyvän lehmän?"

"Hyvähän se iso-eno on" -- myönsi äiti.

"Jos iso-eno ei olisi ollut niin armelias, niin olisimme saaneet
olla lehmättä vielä koko vuoden. Teidänkin, lapseni, pitää rakastaa
iso-enoa, jos kaikkiakin ihmisiä. Iso-enon on Jumala vaikuttanut
tuomaan meille tuon lehmän, josta meidän on ensin kiittäminen Jumalaa
ja sitten hyvää iso-enoa", neuvoi äiti.

Loppu talvi elettiin edelleen hiljaisesti. Keväimen kuluessa möi
Antti heiniä ja olkia, joilla sai niin paljon, että maksoi veronsa,
osti huokeampihintaisen hevosen sekä siemen- ja syönti-viljaa. Touon
siementä ei Antilta uupunut, kuin yhteen kaskimaahan, minkä kylvätti
osakylvyyn; olisi siihenkin piisannut, vaan hän säästi siemenrukiita,
joita on vaikeampi saada, sekä syöntieloa ett'ei se kesken kesän
loppuisi. Kaikki kesätyöt koetettiin uutterasti omin rahvain tehdä, kun
ei ollut varaa päiväläisiä pitää.

Leikkuu-aikana tuli taas eno Antin luokse. Mielihyvällä katseli hän nyt
Antin viljelyksiä ja hyvää viljavuotta.

Iloisempana nyt Anttikin talvelle läksi, kun monena edellisenä syksynä.
Viljaa kasvoi enemmän kuin hän pienessä elannossa tarvitsi. Oli oma
hevonen, yksi maitolehmä ja hieho, jota toivottiin ensi kesäksi
lypsämään, viisi lammasta sekä neljä vasikkaa, jotka Antti oli elolla
vaihtanut.

Rämeen raivuuta syksyn kuluessa jatkettiin, joten salpuun yläpuolikin
saatiin raivatuksi.

Kolmen vuoden perästä oli Antilla jo kaksi hevosta, kuusi lypsävää
lehmää ja siihen nuorta karjaa. Paljon oli hän hankkinut tyhjennettyyn
taloonsa kaikenlaisia työ- ja ajokaluja. Viljelykset olivat paljon
entisestään korjaantuneet. Raivattu räme paikoittain kasvoi jo hyvästi
heiniä. Niityt oli myös paljon korjaantuneet, osaksi raivuun ja
ojituksen kautta, ja enimmän siitä, kun Antti ei laskenut niitylle
syksyn ja keväisin karjaa.

Kolme vuotta Antin talouden tyhjentämisen perästä muutti tämän kertoja
pois siltä paikkakunnalta. Yhdeksään vuoteen en Antin enemmän kuin
muittenkaan entisten naapurien elämästä saanut kuin hämäriä tietoja.
-- Mutta kerran tulin tilaisuuteen käydä tervehtimässä vanhoja
ystävällisiä naapuria. Monia muutteita oli jo kerinnyt tapahtua. Monta
oli kuollut. Monta oli sijaan syntynyt. Moni talo oli saanut uuden
isännän, mikä kuoleman mikä muuton kautta. -- Paljon oli nuorta
väkeä, joita en tuntenut, vaikka olivat samoja vanhoja naapuria, jotka
yhdeksässä vuodessa olivat kerinneet jo lapsesta aika-ihmisiksi kasvaa.

Uteliaisuuttani tyydyttääkseni kyselin yhtä ja toista entisistä
naapureistani. Kenestä sain kuulla iloisempia, kenestä suruisempia
tietoja. Melkein ensimmäiseksi kysyin, miten Antti Heimonen voipi?
-- Useampi melkein yhdestä suusta kiiruhti vastaamaan: "Se voipi
hyvästi. Hänen talonsa on varakkaampia taloja tässä kylässä; ja hän
on toimeliaimpia ja viisaimpia miehiä kuin täällä löytyy. Antin taloa
tuskin enää tunnette! -- Hänellä on parhaiten järjestetty, talo liki
kuuluvin. -- Niin hyviä niittyjä ja peltoja ei ole monessa paikassa,
kuin on Antilla. Sanalla sanoen, se on talo harvinaisimpia."

Näin iloisia uutisia Antista kuultuani päätin omin silmin mennä
kiireellä katsomaan Anttia ja hänen hyväksi kehuttua taloansa. Hevonen
pistettiin kärrien eteen. Vähän matkaa ajettuamme syrjäydyimme
maantieltä Antin taloon vievälle tielle, jota oli noin neljäsosa
virstaa. Jo heti maantieltä katsottuani huomasin talon korjautuneen,
kun pihaan menevä tie oli milt'ei parempi maantietä. -- Vähän matkaa
ajettuani pienen metsän läpi alkoi näkyä järvi ja rannalla kauniit
rakennukset ja pellot. Jos naapurit eivät olisi edeltä kertoneet, niin
en olisi uskonut sitä Antin taloksi. Kahden puolen tiestä olevissa
pelloissa oli mitä kauniimmat kasvut, joita ihailin niin, että tahdoin
unhottaa matkani päämäärän. Pihaan päästyäni silmäilin kartanoa.
Asuinrakennus oli vuorattu ja maalattu. Uusi karjakartano oli kivestä
tehty. Asuinrakennuksen ja karjakartanon välillä oli uusi pieni
rakennus; kyytimieheni sanoi sen olevan maitohuoneen.

Rappusille noustessani tuli Antti vastaan. Ystävällisesti tervehdittyä
vei hän sisään. Antinkin talossa oli tapahtunut suuria muutoksia,
ei yksinänsä taloudenasioissa, vaan erittäin perheessä. Antin isä
ja äitipuoli ja vanha täti olivat kuolleet. Molemmat sisaret olivat
naimisissa, ja vanha, toimellinen enokin oli muuttanut tuonelaan.
Antti eli nyt aivan omin perheinensä, vaimonsa ja viiden lapsensa
kanssa. Kaksi vanhinta lasta, poika ja tyttö, olivat jo kansakoulun
läpikäyneet, kaksi oli parhaallaan koulussa.

Tärkeimmät asiat keskusteltua ja vähän virvoketta saatua, kävelimme
Antin kanssa katselemassa talon kaikki merkilliset paikat. Paljon oli
siellä rakennettu. Paljon oli siellä kaikenlaisia talouden kaluja ja
työaseita. Ne oli Antti omalla käsityöllään itselleen iltapuhteilla
hankkinut. Maitohuoneessa oli nykyaikaisia maitoastioita. Viereisessä
huoneessa oli hyvää voita säästetty sieviin, noin kolmen leiviskän
vetoisiin kaksipohjaisiin tynnyreihin. Talossa oli kivestä rakennettu
karjakartano, jossa oli noin kahdellekymmenelle lehmälle sievästi
tehdyt pöydät ja pöytäin vieressä soimet, jonne vesi kulki karjakodasta
juotavaksi.

Kartanon katseltuamme läksimme katselemaan peltoja ja niittyjä.
Pellot olivat kaikki ojitetut ja lannoitetut. Oli kolme vuoronaista
jo kylvyheinällä. Niityt olivat sileäksi raivatut. Missä vähänkin oli
vesikulkua, siihen oli salpuu tehtynä veden nostoa varten. Maailman
alusta hylkynä ollut räme kasvoi nyt pitkää tuuheaa heinää monen
värisillä kukilla, kuin kasvitarha. Jos ei olisi ollut kiire matkalle,
niin olisin kauemmin ihaillut tätä harvinaisen kaunista niittyä, joka
ennen oli sammalilla ja vesapehkoilla sekä taittuneilla, vedessä
makaavilla puilla peittänyt tämän vihannoivan nurmikon. Ihaillessani
tätä ikävästä rämeestä kukkakentäksi muuttunutta niittyä, tuli mieleeni
surullisia tunteita. Ajattelin itsekseni: Kuinka moni kaunis niitty
vielä lepää sammal- ja varvikkopeiton alla. Kuinka monen rämeen läpi
kulkeva puro hienolla lirinällään ystävällisesti kuiskaa maamiehelle:
"Tulkaa rannoillani olevilta soilta ja rämeiltä raivaamaan rääsyiset
peitteet, niin niitten alta löydätte kauniin niityn." Ja keväin,
syksyin ne purot oikein huutavat: "Rannoiltani raivatkaa pois rojut
joutoaikoina! Niiden alta löydätte suuren aarteen!"

Kuinka moni maanviljelijä ottaa kuullaksensa puron ystävällistä
kehoitusta?

Pihaan astuessamme silmäillessäni kauniita niittyjä ja peltoja,
valtasivat samat tunteet mieleni, vaikka Antille olisi pitänyt
iloisempana seurakumppalina olla. Moni pelto vielä ikävällä odottaa
ojankaivajaa ja paremman lannan laittajaa, että hän kykeneisi maksamaan
paremman palkan työmiehelleen.

Taloon tultuani koetin haihduttaa nämä painavat ajatukseni, joten
tekeydyin iloisemmaksi, että talonväki ei mitään ikävää aavistaisi.

Keskusteltiin monista menneistä tapahtumista. Vähällä ajalla kerittiin
muistella jäljelle jääneen parinkymmenen vuoden paraiten muistossa
säilyneet tapahtumat. Milloin olimme ihanassa kevätpäivän kaltaisessa
nuoruuden ijässä, milloin keski-ijän taistelussa, milloin vanhuuden
iltahämärässä, milloin rikkautta ja kunniaa loistavissa toiveissa,
milloin taas köyhyydessä, puutteiden ja lukemattomien vastuksien alle
vaipuneina.

Kipeästi kaipasi Antti eno-vainaatansa. Karpalon kokoiset kyyneleet
vierähtivät Antin silmistä hänen muistellessaan enonsa järkeviä ja
hyvää tarkoittavia neuvoja, jotka hän oli tarkoin mieleensä painanut.

Kun asiani kiirehtivät lähtemään, niin täytyi jättää nämä muistorikkaat
keskustelut ja tämä miellyttävä talo rauhallisine asukkaineen.

Jäähyväiset otettuani läksin matkalle. Antti saattoi minua vähän
matkaa. Sitten otimme toisiltamme viimeiset ystävälliset, mielestä
katoamattomat jäähyväiset, toivoen kumpikin toisillemme ikuista onnea
ja rauhaa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 62577 ***