*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 62732 ***

RIKOSTOVERIT Y.M. NOVELLEJA

Kirj.

Adolf Stern


Suomennos





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.




SISÄLLYS:

Adolf Stern.
Rikostoverit.
Veit lasinpuhaltaja.
Alppijoen partaalla.




Adolf Stern.


Adolf Stern syntyi Leipzigissä 1835. Olosuhteiden pakosta -- hänen
isänsä menetti v. 1849 kaiken omaisuutensa -- hänen täytyi jo aikaisin
tulla omin neuvoin toimeen. Omin päin hän hankki itselleen koulutiedot
ja tuli ylioppilaaksi. Sitten hän opiskeli historiallisia tieteitä,
etupäässä kirjallisuuden ja taiteen historiaa, ensin Leipzigin,
myöhemmin Jenan yliopistossa, työskennellen sen ohessa kirjailijana.
Tähän aikaan hän tutustuu useihin Saksan kirjallisuuden ja taiteen
merkkimiehiin ja saa heiltä rohkaisua ja herätteitä. V. 1868 hänet
nimitettiin ylimääräiseksi ja seuraavana vuonna vakinaiseksi
kirjallisuus- ja kulttuurihistorian professoriksi Dresdenin
teknilliseen korkeakouluun. Tässä toimessa hän pysyi lähes 40 vuotta,
kuolemaansa asti v. 1907.

Kirjallisuushistorioitsijana Stern on saavuttanut huomatun nimen
etenkin "Deutsche Nationalliteratur vom Tode Goethes bis zur Gegenwart"
ja "Studien zur Literatur der Gegenwart" nimisillä teoksillaan.
Kaunokirjailijana hän saavutti niukanlaisesti tunnustusta, vaikka hänen
lukuisien kaunokirjallisten tuotteidensa joukossa on monta erinomaista
teosta, joilla on kauan pysyvä arvo. Hänen romaaneistaan ovat etevimmät
"Ohne Ideale" ja "Die letzten Humanisten". Novellimuotoa hän viljeli
mielellään ja loi sellaisia mestariteoksia kuin "Weihnachtsoratorium"
ja "Die Wiedertäufer" sekä "Die Totenmaske" ynnä useat muut
"venezialaiset novellit". Novellistina monet arvostelijat asettavatkin
hänet mestarien sellaisten kuin Kellerin, K.F. Meyerin, Heysen y.m.
rinnalle. Hänen tuotannolleen on ominaista rikas mielikuvitus ja
taiteellinen esitystapa. Hän on kirjoittanut myöskin joukon lyyrillisiä
runoelmia ja kääntänyt saksaksi ruotsalaisen Carl Snoilskyn runoja.




Rikostoverit.

Venezialainen novelli.


Rio della Misericordian rannalla sijaitsevan kapean talon
alikerros-asumuksen avoimista ristikkoikkunoista loisti himmeä valo
kapean kanavan synkkään veteen. Läheisten San Marziale- ja Santa Maria
dell' Orto-kirkkojen kellot olivat lyöneet yksi yöllä; kaupungin
tyhjässä pohjoiskorttelissa kuului tähän aikaan tuskin askeltakaan, ja
miltei helteisen huhtikuun-yön kostea lämmin huokui pitkin hiljaisia,
nukkuvia katuja. Ylävillä paikoilla rannoilla ja etenkin noilla
pienillä holvisilloilla loimotti -- omituista kyllä näin kesäisessä
yössä -- riutuvia nuotiotulia. Väkevä palaneen katajanhavun tuoksu
levisi niistä hiljalleen nousevan harmaankeltaisen savun keralla.

Veteen kuvastuva tulenloimo näytti osoittaneen tietä kahdelle
gondolille, jotka jonkun matkan päässä toisistaan kulkivat kanavan
varrella olevaa taloa kohti. Etumainen gondoli oli tavattoman leveä,
korkeakatoksinen alus, jota kaksi omituisesti puettua soutajaa,
leveälieriset merimieshatut päässä ja tummat naamiot kasvoilla,
vaivalloisesti kuljetti eteenpäin. Sen jäljessä tuleva oli aivan
samanlainen kuin sadat muut solakat ja teräväkeulaiset gondolit;
se näytti vallan tyhjältä ja totteli helposti yksinäistä, kannella
seisovaa soutajaa.

Suuri alus kulki aivan läheltä niiden ikkunain alitse, joista
lampunvalo loisti; toinen soutajista hypähti rannalle ja kurkisti
varpailleen nousten ristikkoikkunasta sisään. Raa'asti naurahtaen
hän huusi alukseen jääneelle toverilleen vain sanat "ei vielä!" ja
hyppäsi takaisin paikalleen. Sitten hän työnsi sauvoimensa lujasti
pohjaan. Hänen toverinsa murahti jonkun huomautuksen, joka ei päässyt
kuuluviin nahkanaamion takaa, ja uudelleen ponnistaen he alkoivat
kuljettaa kömpelöä, raskaslastista venettänsä ahdasta kanavaa pitkin
kohden Sacca della Misericordian väljempiä vesiä. Jäljessä tulleen
gondolin kuljettaja souti sillävälin aluksensa samalle kohtaa, missä
edellinen äsken oli ollut, laski rantaan ja sitoi vitjat siinä olevaan
paaluun. Hän oli kuullut naamioidun miehen sanat, astui saman ikkunan
luo kuin äskeinenkin ja lausui, ennenkuin vielä oli saattanut nähdä,
mitä sisällä huoneessa tapahtui: "Elätkö, Andrea, ja onko veli Paolo
luonasi?"

Sisästä vastasi ääni, joka kuului vielä voimakkaalta, mutta kolealta,
ja joka kummallisesti kaikui ahtaan kanavan vastapäisellä puolella
olevasta seinästä: "Elän, Daniello -- mutta olen yksin. Teatiini läksi
kolme tuntia sitten; arveli, että on sopivampaa kuolla luostarissaan
kuin täällä." [Teatiinit: roomalais-katolinen munkkikunta, perust. v.
1524, levinnyt yli koko Italian ja saanut jalansijaa muuallakin Etelä-
ja Keski-Euroopassa. Suom. muist.]

"Hänkin siis!" huokasi gondolinsoutaja, ja huoneessa makaava sairas
olisi voinut kuulla hänen purevan hampaansa lujasti yhteen estääkseen
niitä kalisemasta. "Minä tulen sisään luoksesi, Andrea. Vain houkkio
nyt enää uskoo Veneziassa pääsevänsä kuolemaa pakoon. Enkä minä enää
piittaa koko elämästä, en toden totta, ja jos olisin aivan varma,
ettemme tuolla ylhäällä kohtaa sitä San Erasmon miestä, niin en edes
odottaisi, kunnes rutto katsoo hyväksi korjata minut."

Tämän Daniello puhui pikemmin itsekseen kuin huoneessa makaavalle
sairaalle. Hän kääntyi menemään talon sisäänkäytävää kohti. Tulen
hohteessa hän huomasi ovelle äskettäin maalatun punaisen ristin.
Tahtomattaan hän tuli silmänneeksi muitakin ovia pitkin kanavan
vartta; jokaisessa oli sama merkki. Daniello murahti itsekseen:
"Saisivat säästää maalia ja merkitä vain ne pari taloa, jotka vielä
ovat säilyneet." Mutta enempää viivyttelemättä hän astui taloon ja
sitten siihen holvikattoiseen, mutta matalaan huoneeseen, missä hänen
toverinsa virui toivottomana myrkyllisessä ruttotaudissa, joka tänä
Herran vuonna 1630 jo useita viikkoja oli pitänyt Veneziaa kauhun
ja surun vallassa. Metallinen lamppu, jonka valo kajasti ulos, oli
matalan, kirjavan marmoripylvään päässä, mikä varmaankin oli jostakin
rappeutuneesta palatsista joutunut tähän köyhään kammioon. Peräseinän
luona oli vuode, ja siinä makasi sairas, joka ankarassa kuumeessa,
mutta silti täysin tajuissaan huudahti tulijalle: "Ei sinun olisi
pitänyt tulla, Daniello; minä olen kohta päässyt kaikesta, mutta sinun
Jumala ja pyhimykset kenties suovat jäädä eloon."

"Jos he sen minulle suovat, niin silloinhan pääsen täältä terveenä",
vastasi gondolinsoutaja astuen lähemmäksi kehnoa vuodetta. Siinä viruva
mies näytti olevan yhtä mahtavan kookas kuin vieressä seisovakin,
jonka täytyi kumartua, jottei kolahuttaisi päätänsä kivisen holvikaton
särmiin. Muutenkin he olivat toistensa näköiset: pyöreä pää ja tuuhea
musta tukka sekä erikoinen silmien ilme olivat heille yhteiset;
heidän kasvonsakin olisivat olleet yhdennäköiset, ellei tauti olisi
runnellut Andrean kasvoja, jotka olivat käyneet kuumeisen punaisiksi
ja omituisesti turvonneet, kun taas Daniellon olivat kalpeat ja
niin laihat, että otsa ja poskipäät ulkonivat melkein kulmikkaina.
Pelkäämättä Daniello kumartui kuolevan puoleen ja sanoi: "Tahdotko
vielä mitään, Andrea?"

"Tahdon kyllä!" vastasi sairas kiihkeästi. "Vesi on loppunut tuopista
-- pelkäänpä, ettei säiliössäkään ole enää. Voisitko hankkia minulle
viimeisen raikkaan kulauksen, Daniello?"

"Miksikäs ei?" huudahti tämä, ja ilmeissä ja äänessä vilahti äkillinen
uhma. "Täällä on ympärillä tietysti monta säiliötä täynnä, taloissa,
joissa ei enää pitkiin aikoihin ole vettä tarvittu! Koeta kärsiä vielä
neljännestunti, niin ei sitä pidä sinulta puuttuman!" Ja Daniello otti
päättävästi tyhjän tuopin ja meni pihalle, missä hän ensiksi teki
huomion, että pyöreä säiliö oli pohjiaan myöten kuivana. Sitten hän
ripeästi heilautti itsensä yli matalahkon muurin, joka erotti tämän
pihan naapurista, missä niinikään oli sadevesisäiliö. Hapuiltuaan tämän
luokse hän huomasi, että puukansi oli suljettu, mutta hän vain hieman
taivutti häränniskaansa, tarttui molemmin käsin lujasti kiinni ja
mursi ohuet laudat ilman sanottavaa ponnistusta. Kun hän siinä hiukan
luiskahti, sattui hänen jalkansa pimeässä johonkin esineeseen, joka
antoi perään. Vilunväreet karsivat äkkiä väkevän miehen ruumista; hänen
ei tarvinnut tunnustella kädellään tietääkseen, että tuossa, mihin hän
tuijotti, makasi ihmisen ruumis. Hän ymmärsi kohta, että vainaja oli
vaipunut maahan ja heittänyt henkensä matkalla vesisäiliön luo, ja hän
sanoi itsekseen: "Noin olisi Andreankin käynyt -- hyvä että tulin!
Kukahan huomenna tai ylihuomenna ojentanee minulle viimeisen juomani?
Ja nuo vastaleivotut hautaajat tekevät kelvottomasti tehtävänsä, eivät
viitsi peijakkaat edes pihoihin katsoa. Mutta Andrealle ei tästä
mitään!"

Puhuessaan hän oli täyttänyt tuopin, vilkaisi vielä arasti taaksensa
pimeään ja suoriutui paluumatkalle. Pihamuurin yli kiipeäminen kävi nyt
hankalammin kuin äsken, mutta hän osoitti siinä taitoa ja näppäryyttä,
jommoista tuollaiselta jättiläisolennolta tuskin olisi odottanut. Ei
pisaraakaan vaivoin hankitusta vedestä läikkynyt maahan, ja kahden
minuutin kuluttua hän oli jälleen kumppaninsa vuoteen ääressä.
Kuumejanossaan sairas pani kivituopin huulilleen, mutta ei jaksanut
kannattaa sitä, jonka vuoksi Daniellon täytyi pitää siitä kiinni.
Andrean katse suuntautui auttajaan, ja siinä oli niin kiitollinen ilme,
että tuon jäyhän miehenkin silmät kostuivat.

"On kuin jo tuntisin helvetin tulen polton", virkkoi sairas juotuaan
vihdoinkin kyllikseen. "Veli Paolo on ripittänyt minut ja vakuuttanut,
että Jumala on minulle armollinen, mutta minä en voi häntä uskoa,
Daniello, niin mielelläni kuin tahtoisinkin. Elleivät semmoiset ihmiset
kuin me joudu kadotukseen, niin sitten ei kukaan. Pelkään, että saan
kitua siellä, minne sinä et voi minulle ojentaa vesipisaraakaan
virvoitukseksi."

Daniello laski puoleksi tyhjentyneen tuopin kivilattialle, niin että
kalahti. "Mutta miksi et tahdo uskoa munkkia?" huudahti hän kiihkeästi.
"Miksi me joutuisimme kadotukseen, jotka emme ole muuta tehneet kuin
mitä ylhäiset herramme ovat käskeneet? Jos vääryys on tapahtunut, niin
heidän sielunsa kärsikööt rangaistuksen; me olemme alhaisia miehiä
emmekä ole vastuussa käskijäimme päätöksistä!"

Vaivoin sai Andrea vuoteessaan kohotetuksi itseään sen verran, että
molempiin käsiinsä nojaten saattoi katsoa Danielloa kasvoihin. "Se
tuntuu meistä helpolta lohdutukselta niin kauan kuin uimme pinnalla
muiden elossa-olevien kanssa suuressa virrassa. Mutta kun vajoamme
ja olemme ypöyksin kuoleman edessä, silloin meille yhtäkkiä selviää,
että meidän jokaisen täytyy vastata puolestamme. Ja vaikka koko
kymmenen-neuvosto tänään kuolisi minun kerallani saan kuitenkin yksin
astua ylimmän tuomarin eteen enkä voi vedota heidän käskyihinsä."

"Sinä kidutat itseäsi ja minua!" vastasi Daniello lyhyesti, mutta
Andrean sanat saivat kuitenkin hänen kasvonsa synkän miettiviksi. "Me
teemme tehtävämme; Jumala lähettää itsekullekin päivätyönsä, ja Hän
tietää, ettei meidän työmme meille iloa tuota."

"Kuolema riistää kaikki valheet huuliltamme!" huusi sairas niin
äänekkäästi kuin vielä kykeni. "Emme ole suotta olleet seitsemän
vuotta kymmenen-neuvoston ja kolmen päämiehen gondolinsoutajina ja
heidän käskystään hukuttaneet laguuneihin ehkä sata ihmistä. Tuolla,
tuon pylvään alla on kukkaro, jossa on enemmän kuin tuhannen sekiiniä;
minulla ei olisi edes niin monta hopeakolikkoa, jos olisin jatkanut
entistä ammattiani ja kuljettanut ihmisiä Rio San Feliceltä Suurta
kanavaa ylös ja alas. Tunnusta, Daniello, että sinun laitasi on samoin!
Minun täytyy jättää aarteeni sinulle; suokoon Jumala, että voisit tehdä
sillä jotain, jotta sieluni saisi rauhan!"

"Minä luetan sielumessuja teatiineilla ja karmeliiteilla!" vakuutti
Daniello. Mutta Andrea, joka jo aikoja sitten oli vaipunut pieluksille
takaisin, vastasi ähkien: "Messut eivät sitä tee! Sinun pitäisi koettaa
saada sovitetuksi katalin konnantyö, minkä olemme tehneet. Ota kaikki
rahani sitä varten äläkä myöskään säästä omiasi, jos Jumala suo sinulle
aikaa sellaiseen katumustyöhön."

Daniello oli saanut sairaan puheesta selkoa vain kumartumalla hänen
puoleensa. Nyt hän katseli synkkänä toveriansa, jonka silmät olivat
ummessa ja jolta pitkä keskustelu näytti vieneen viimeisetkin
voimat. Daniello avasi pari kolme kertaa suunsa saaden kuuluviin
vain käsittämättömiä ääniä, mutta vihdoin hän puhui, huohottaen kuin
suunnattoman painon alla: "Sovittaa mitä me korkeiden herrojemme
käskystä olemme tehneet? Emme kumpikaan osaisi nimeltäkään mainita
useimpia niistä, jotka meidän gondolissamme ovat lähteneet matkaan ja
sille tielle jääneet. Veli Paolon olisi pitänyt paremmin lohduttaa
häntä -- olisin häntä siitä kiittänyt! Tämä kamala rutto tekee meidät
kaikki voimattomiksi, vieläpä lamauttaa teatiinin kaltaisenkin rohkean
munkin uskon ja kielen."

Daniello tunsi tällä hetkellä itsensä sanomattoman väsyneeksi; hän
katseli ympärillensä huoneessa ja nouti puisen jakkaran aivan Andrean
vuoteen viereen, mutta istuutui kuitenkin niin, ettei raskaasti
huokuvan sairaan hengitys voinut kohdata häntä. Tuskin oli hän
päässyt istumaan, kun kuolevan toverin ääni taas sai hänet säpsähtäen
kavahtamaan pystyyn. Andrea huusi vettä. Daniello nosti tuopin
uudestaan janoisen huulille. Sairas joi taaskin ahnain siemauksin,
kunnes yhtäkkiä herkesi ja mitä avuttomimman epätoivon liikkeellä
työnsi astian kiivaasti luotaan, niin että jäännösvesi valahti hänen
karkealle vuodepeitteelleen ja lattialle. Hänen kätensä hapuilivat
ilmaa kuin hukkuvan, ja hän huusi valittavalla äänellä:

"He ovat ympärilläni, Daniello -- kaikki, kaikki! He vetävät minua alas
-- tuossa on Orlando Cornaro -- hän ei enää rukoile henkensä puolesta
-- hän käy kimppuuni ja vaatii henkeäni! Armoa, herra -- armoa!"

Daniello erotti selvään sanat ja korahdukset niiden välillä. Andrean
silmät avautuivat vielä kerran ja tuijottivat tiukasti erääseen
huoneen nurkkaan, missä Daniello ei nähnyt muuta kuin tyhjät seinät,
mutta mistä kammon kylmyys sittenkin huokui häntä vastaan. Lausumalla
Cornaron nimen oli kuoleva manannut esiin kuvan, joka nyt oli hänenkin
silmiensä edessä eikä ottanut väistyäkseen. Kysymys, jonka Daniello oli
tekemäisillään sairaalle, kuoli hänen huulilleen; Andrean lakastuneet
silmät ja jäykästi ojentunut ruumis osoittivat tällä hetkellä
kysyjälle, että hänen toverinsa oli huudahtaessaan heittänyt henkensä.

Daniellon ensimäinen liikahdus johtui tahdottomasta
itsensäsäilytysvaistosta. Hän hiipi epävarmoin askelin vainajan vuoteen
luota ovelle asti, pysähtyi sitten hetkeksi ja kuunteli, eikö Andrea
enää herännyt. Silloin hän muisti kumppaninsa viimeisen tahdon ja meni
pylvään luo, jolla lamppu vielä paloi. Hän työnsi pylvään voimakkaasti
syrjään ja huomasi kivisessä lattiassa helposti sen laatan, jonka alle
Andrea oli kätkenyt säästönsä.

Mitä näillä sitten toimitettaisiinkin -- ruumiinkorjaajien käsiin,
jotka aamulla tulivat tänne tekemään tehtävänsä, eivät ne saaneet
joutua. Niinpä Daniello veti esiin raskaan nahkakukkaron, jossa vainaja
oli säilyttänyt rahansa, eikä edes viitsinyt siirtää pylvästä entiselle
paikalleen. Hän riensi kiireesti huoneesta. Kun hän äkkiä aukaisi oven,
lehahti ulkoa huoneeseen lämmin ilmavirta, ja lamppu, jonka liekki jo
ennestään oli levottomasti liehunut, sammui oven ja ikkunan välisessä
vedossa.

Daniello jätti pimeän huoneen ja Andrean ruumiin taaksensa; ulkona
loisti etäältä San Marzialen luona olevalta holvisillalta sammuvan
rovion hehku. Mutta ennenkuin oli kiireesti kulkien ehtinyt sinne asti,
tyrmistynyt mies pysähtyi. Hän kääntyi ja käveli verkalleen ja empien
takaisin sinne, mistä oli paennut. Hän astui gondoliinsa ja heittäytyi
lopen uuvuksissa sen pohjalle, niin että aluksen toinen istuin tuli
tueksi hänen päänsä alle. Hämärä ajatus nukkua täällä näytti vallanneen
hänet. Mutta hän ei sulkenut silmiänsä eikä myöskään tehnyt yritystä
karkoittaakseen niitä kiduttavia ajatuksia, jotka toverivainaja oli
hänelle heittänyt samalla kuin jätti tuon rahakukkaron, jonka hän juuri
oli viskannut gondolin pohjalle, niin että kilisi, ja jonka päällä hän
nyt lepäsi. --

Painostava tunne rasitti Daniellon aivoja, ja hänen täytyi
miettimistään miettiä, missähän Andrean sielu nyt majaili ja oliko se
epätoivo, jonka vallassa onneton oli eronnut elämästä, vasta paljoa
kovempien tuskien alkua. Seitsemän vuotta he olivat yhdessä palvelleet
kymmenen-neuvostoa ja valtion inkvisiittoreita, eikä hänen enemmän
kuin Andreankaan mieleen ollut koskaan juolahtanut kysyä, olivatko
ne onnettomat, jotka he aluksestaan hukuttivat syvyyteen, syyllisiä
vai syyttömiäkö. Ja niinpä hän nytkin kesken synkkää aprikoimistaan
vielä kerran uhmaten intti: "Mitä me olemme, että meidän pitäisi
vastata Venezian päämiesten teoista? Mistä me tiedämme, olivatko
kaikki tuomitut ansainneet kuolemanrangaistuksen?" Kaameasti kajahti
hänen raivoisa, lyhyt yksinpuhelunsa öisellä, hiljaisella kanavalla
autioiden, korkeiden talojen seinistä, ja hänen äänensä kolea sointu
sai hänet kohta vaikenemaan.

Mutta jos hän oli luullut karkoittaneensa ne haamut, jotka kuollut
kumppani oli viimeisinä hetkinään hänen eteensä manannut, niin hän
pian tunsi, ettei tämä ollut mahdollista. Orlando Cornaron nimi
palasi uudelleen ja uudelleen hänen huulillensa, ja ajatuksissaan
hän näki gondolinsa, joka lepäsi rantaan kiinnitettynä korkeiden
kiviseinien välisessä kapeassa kanavassa, ajelehtivana kaukana
aukealla laguunilla, korkean San Andrea dell' Lidon linnoituksen
edustalla. Toverinsa ja hän olivat panneet pois aironsa ja seisoivat
varroten gondolin keskellä istuvan, liikkumattoman ja jäykkäkasvoisen
miehen viittausta. Mutta juuri samassa kuin viittaus annettiin, sai
nuori mies, joka makasi köytettynä veneen pohjalla, löyhät siteensä
irti, hypähti pystyyn ja heittäytyi -- ei säpsähtäneen arvohenkilön,
vaan jäyhän Andrean jalkoihin ja syleili hänen polviansa. Valju kuu
pistäytyi juuri esiin pilvenhattaroiden välistä, jotka tullen San
Erasmon saarelta päin ajelehtivat ulapan yli, ja sen valossa näkyivät
nuoren ylimyksen kalpeat; tuskaiset kasvot. Molemmat gondolinsoutajat
tunsivat hänessä uljaan Orlando Cornaron, joka äskettäin oli kadonnut
iloisten kumppaniensa joukosta. "Lapseni tähden, armahtakaa!" huusi hän
Andrealle ja käänsi samalla rukoilevan katseensa taakseen Danielloon.
"Olen syytön, en ole mitään rikkonut, olen vain kevytmielisesti
tuhlannut perintöni! Chiarina-tyttäreni tähden, armoa!" Molemmat
jäyhät miehet seisoivat kauhun vallassa ja ikäänkuin lamautuneina;
kymmenen-neuvoston jäsen oli noussut istuimeltaan ja koetti, toistaen
silmillään ja kasvojensa ilmeillä surmakäskyn, painaa rukoilijaa
hartioista alas, samalla huudahtaen: "Jos kukaan niin juuri te, signor
Orlando, olette ollut lapsellenne armoton!" Daniello ja Andrea,
havahtuen ikäänkuin huumauksesta, karkasivat onnettoman kimppuun. Hänen
valitushuutonsa: "Chiara -- oma Chiarani!" kajahti vielä kerran yli
hiljaisten vesien, sitten kuului polskahdus, ja Orlando Cornaro vaikeni
ainiaaksi. Signor Alvise Morosini, senaattori, korjasi epäjärjestykseen
joutuneen samettivaippansa, istui näköjään levollisena takaisin
paikalleen ja tarkasteli terävin katsein molempien soutajain kasvoja.
Se, mitä hän niistä luki, ei näyttänyt tyydyttävän häntä; hän suvaitsi
lausua heille muutaman sanan tuomitusta, joka, kuten hän vakuutti,
tietenkin oli yhtä vähän syytön kuin kaikki muut, jotka olivat
menneet tätä samaa märkää tietä. Orlando Cornaro, nuori leskimies
-- kertoi hän -- oli, välittämättä ainoan tyttärensä kohtalosta ja
tulevaisuudesta, mielettömällä, halpamaisella tuhlaamisella hävittänyt
jalosukuisen perheen varallisuuden; kolmasti hän oli saanut varoituksen
kymmenen-neuvostolta, mutta julkeana ei ollut niistä tietääkseenkään,
ja kun hänelle isällisesti oli tarjottu Candian maaherran virkaa,
oli hän vastannut pilkkapuheilla. Säästääkseen kultaisen kirjan
tahraantumasta, mielettömän miehen häpeällisestä lopusta ja hänen
lapsensa mieron kurjuudesta oli viranomaisten täytynyt puuttua asiaan
ja toimittaa tuo parantumaton heittiö Jumalan laupiaaseen huomaan.

Andrea ja Daniello olivat ääneti kuunnelleet kertomusta ja salanneet
sen herättämän vavistuksen niin hyvin kuin saattoivat. He olivat
palanneet kotiinsa aamun sarastaessa kuten tavallisesti, he olivat
entiseen tapaansa lausuneet Santa Maria dei Gesuiti-kirkossa
rukouksen onnettoman vainajan sielun puolesta ja entiseen tapaansa
laskeneet maalle signor Alvise Morosini'n erään oven luona, joka ei
ollut hänen palatsinsa ovi. Sitten he tosin eivät olleet nukkuneet
yhtä rauhallisesti kuin ennen, ja koko seuraavan päivän he olivat
tähystelleet toisiansa aroin katsein. Mutta ajat olivat kuluneet -- he
olivat sittemmin muistaneet tuota yötä vain koettaessaan yhteisillä
retkillään ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta karttaa sitä taloa, joka
oli ollut Orlando Cornaron. --

Ja nyt, sydänyöstä aamuun asti, voimakas Daniello ei voinut ajatella
mitään muuta kuin aaltoilevaa ulappaa ja nuoren aatelismiehen
tuskaisia, rukoilevia kasvoja. Hän hengitti raskaasti savuisessa,
helteisessä ilmassa, ja hänen aivoissaan vilahti ajatus kuljettaa
gondolinsa kauas laguuniin, missä kai oli viileämpää. Mutta sitten taas
tuntui, kuin kädet ja jalat olisivat kieltäytyneet tottelemasta, ja hän
jäi makaamaan gondolinsa pohjalle tuntien miten se sieluntaakka, jonka
hänen kumppaninsa oli kuollessaan vierittänyt hänen kannettavakseen,
kävi yhä raskaammaksi, yhä masentavammaksi. Viime päivät olivat
muuttaneet kaikkien olemuksen; jokaista painoi raskas huoli, ei siitä,
mitenkä voisi elämästä parhaiten nauttia, vaan siitä, miten voisi
kuolla hyvin. Tuo jäyhä mies, joka ei ollut tuntenut pelkoa hädässä ja
vaaroissa, vapisi nyt ajatellessaan kuolinhetkeä sellaista kuin hänen
ystävänsä Andrean oli ollut. Turhaan hän uhmaten hoki: "Kuinka tuo
narri voisi vaatia meitä tilille hengestään? Mitä me olemme?" Sielunsa
silmällä hän näki pelottavan selvästi, kuinka toisin tuo yö olisi
voinut päättyä, jos Andrean ja hänen rinnassaan olisi asunut sääli ja
oikeudentunto. Heidän olisi vain tarvinnut molempien mennä Cornaron
puolelle ja päättävästi ohjata aluksensa kohti Friuli'n rannikkoa.
Valtioinkvisiittorihan oli yksin kolmea vastassa. Daniello yksinään
olisi väkevällä kädellään voinut heittää hänet mereen, jos hän olisi
yrittänyt vastarintaa. Tre Porti'n lähistöltä taas olisi muutamassa
päivässä helposti päästy keisarilliselle alueelle ja turvaan. Yhä
hurjemmaksi kiihtyi myrsky Daniellon sielussa: "Hän oli viaton,
hengenhädässä, meidän olisi pitänyt auttaa häntä! Venezia?! - Mitä
minua nyt liikuttaa tasavalta ja kaikki sen ylhäiset herrat? Rutto
meidät korjaa jok'ikisen - eikä ihminen lopuksi muuta tarvitse kuin
kolkan, missä voi kuolla rauhassa itsensä ja Jumalan kanssa. Kirottua,
että ihminen saa älyn vasta hädässä! Signor Orlando tulee syyttämään
meitä murhaajikseen, emmekä me saata vastata: 'Herra, emme tästä mitään
tienneet!'"

Niin virui Daniello Barozzi synkkiä mietteitä hautoen mustassa
veneessään ja antoi yön kulua. Nousuvesi kohosi kanavaan ja
keinutteli gondolia voimakkaammin -- hän ei sitä huomannut enemmän
kuin kylmää viimaakaan, joka aamun ensi hetkinä tuprutteli aivan
sammuneiden ruttovalkeiden savun asemesta valkoisia höyryjä, jotka
nousivat vedestä. Masentunut mies, joka tällä hetkellä tunsi itsensä
viheliäisemmäksi kuin koskaan ennen, antoi uupuneen päänsä vaipua
rinnalleen ja tuijotti unettomilla silmillään gondolin kansilautaa,
jolla Andrea tavallisesti oli seisonut, mutta jolla hän ei nyt enää
milloinkaan tullut seisomaan.

Kun aamu vihdoinkin alkoi sarastaa korkeiden kattojen välitse ja pari
pöllöä, joilla oli onkalonsa kanavan synkkien palomuurien takana, lensi
pesäänsä, ponnahti Daniello pystyyn niin äkillisellä liikkeellä, että
samea kanavan vesi pärskähti gondolin laitojen yli. Leimauksena selvisi
hänelle päätös ennen päivänkoittoa: "Andrea osui ainoaan, mikä vielä on
jäljellä: täytyy hyvittää mitä olemme rikkoneet! Signor Orlando jätti
jälkeensä lapsen! Se on kenties turvattomana tänä onnettomuuden aikana,
talon palvelijat ovat kenties lähteneet pakoon. Tahdon pitää huolta
Cornaron lapsesta ja uhrata sen hyväksi joka hetken, mikä on elämästäni
jäljellä, joka sekiinin, mitä minulla on!"

Hän seisoi suorana gondolissaan; aamun sarastus valaisi kasvoja,
jotka olivat kalpeammat ja uurteisemmat, mutta myös tyynemmät kuin
edellisenä iltana. Yhtäkkiä hän kärsimättömästi loi katseensa pitkin
kanavan suuntaa; sisäinen pakko ajoi häntä lähtemään pois ja astumaan
ensimäisen askelen sillä tiellä, jonka hän nyt näki edessään, -- ja
kuitenkin hänestä tuntui, kuin taikavoima vielä pidättäisi häntä
täällä. Hänen täytyi päästä varmuuteen siitä, että hänen onneton
toverinsa edes sai leposijan jossakin niistä suurista haudoista,
joita San Michelen saarelle oli kaivettu ruton uhreja varten.
Siksi hän viivytteli, ja sillaikaa valkeneva aamu paljasti hänen
ympärillään mustuneet kiviseinät ja punaristiset ovet. Kaikki talot
näyttivät yhtä kuolleilta ja autioilta kuin Andreankin. Ei askeltakaan
kuulunut, ei näkynyt ihmiskasvoja yhdessäkään ikkunassa. Vielä kului
hetki, ja hämärä hälveni hälvenemistään, ennenkuin vihdoinkin alkoi
kuulua airojen loisketta. Daniello tunsi siitä laahaavasta tavasta,
millä raskasta venettä soudettiin, että ruumiinkorjaajat olivat
aamukierrollaan. Hän huusi heille jo etäältä, viitaten Andrean oveen,
että hänen toverinsa oli jo kuollut.

"Käykää häneen käsiksi hellävaraisemmin kuin tapanne on ja asettakaa
hänet ainakin niin, että hän saa kappaleen maata itselleen. Viereisessä
pihassa on myöskin ruumis -- en tiedä miehen vai naisenko --
vesisäiliön luona! Panen teille sekiinin tähän rannalle, jotta teette
tehtävänne hyvin. Jos näen, että olette tehneet enemmänkin Andrea
Rotto paran hyväksi, niin saatte pari kolme kultakolikkoa lisää. --
Tiedättekö miten on laita Rio Polon varrella olevissa taloissa?"

"Kuten kaikkialla, Daniello!" vastasi toinen naamioiduista soutajista.
"Melkein joka talossa on ollut tahi on rutto. Se on eilisestä lähtien
vain yltynyt kaikissa kaupunginosissa; ainoastaan Castellani'n puolella
on hieman paremmin laita, jos sieltä tahdotte etsiä asuntoa."

Kymmenen-neuvoston gondolinsoutaja teki torjuvan liikkeen. Hän jäi
vielä hetkeksi paikalleen ja katseli surumielin, kuinka hautaajat,
huolellisemmin kuin tapansa oli, kantoivat veneeseensä Andrean ruumiin,
jonka olivat käärineet hänen kuolinvuoteensa peitteeseen. Sitten hän
asetti aironsa paikoilleen ja pani gondolinsa liikkeelle. Hän tuskin
tiesi, mitä hänen oli aluksi tehtävä, ja hänen, kasvoillaan kuvastui
yhtaikaa kalvava katumus ja synkkä päättäväisyys.

Daniellon kuljettua pitkin Rio Feliceä ja Suuren kanavan poikki oli
päivä kokonaan valjennut; kaupungin yllä kaareili ruusunpunerva,
heleänkirkas taivas. Mutta missään eivät ikkunaluukut ja ovet
auenneet uutta päivää vastaanottamaan. Pitkin rantoja asteli pieniä
vartia-osastoja, toisin paikoin kokosivat järjestyksenvalvojat, joiden
toimeksi oli annettu ruttosavujen sytyttäminen, puita ja katajanoksia
läjään. Suuri kanava, joka muulloin oli tähän aikaan päivästä niin
vilkasliikkeinen, oli nyt lohduttoman autio, katsoipa minne hyvänsä.
Pari tuollaista kammottavaa mustalippuista venettä, jotka olivat
keränneet taloista yön aikana kuolleiden ruumiit, kulki verkalleen
kanavaa alas; jokunen gondoli, jossa istui lääkäreitä tai pappeja,
liukui ohi. Missä Daniello vain näki ihmiskasvot, oli niissä surun tai
pelon leima; entistä äänettömämpiä olivat ne hiljaiset kulkuväylät,
joihin hän jälleen ohjasi veneensä ja joita myöten hän pyrki Palazzo
Cornaroa kohti. Hän oli vain muutaman silmänräpäyksen ajaksi
keskeyttänyt soutunsa solmiakseen vyöhönsä kukkaron, missä oli Andrean
perintö, muistaessaan, että hänen täytyi poistua gondolistaan. Ja
soutaessaan ripeästi päämaaliansa kohden hän tunsi, että päätös, jonka
hän oli tehnyt, antoi hänelle jonkinlaista uhmaavaa elämänhalua.

Mutta pianpa tämä hänen uusi rohkeutensa lannistui, kun hän jo kaukaa
huomasi, että Palazzo Cornaro näytti yhtä autiolta ja hyljätyltä
kuin muutkin suuret talot Rio Polon varrella. Daniellosta olisi
tuntunut paremmalta, jos slavonialainen vartioväki pertuskoineen
olisi ollut estämässä hänen maallenousuansa, kuin että portaat olivat
tyhjät, aamutuuli viuhui suuren rakennuksen ammottavien akkunoiden
läpi, ja taiteellisesti koristetut rautaiset portinpuoliskot olivat
selkoselällään. Hän oli viimeisen puolen tunnin ajan vaivannut päätänsä
ajattelemalla miten pääsisi palatsiin sisälle ja nuoren signorina
Chiara Cornaron puheille. Mutta nyt ei kukaan estänyt maallenousua
eikä palatsiin-menoa. Hämmästys valtasi hänet. Näytti aivan kuin
rutto jo olisi tehnyt täällä tuhotyönsä ja talo olisi avoinna vain
siksi, ettei siellä enää asunut ketään. Daniello luuli, että se
pelastava käsi, jonka hän syyllisyydentuntonsa viheliäisyydessä oli
nähnyt yläpuolellaan, nyt häipyi pois. Hän, tottunut gondolinsoutaja,
ohjasi veneensä niin kömpelösti ja kovalla vauhdilla vasten palatsin
rantaporrasta, että oli vähällä suistua kannelta kanavaan. Häntä
kammotti, kun hän esipihasta sisälle katsoessaan näki rivin avoimia ja
aivan tyhjiä huoneita, joissa ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa.
Nopeasti hän nousi portaita ylös ja näki ylhäälläkin avoimia ovia ja
tyhjiä huoneita, jotka jo pitkän aikaa olivat olleet asumattomina.
Vain yksi ainoa ovi, porraskäytävästä oikealle, näytti olevan lujasti
suljettu, ja ennenkuin sisään-tunkeutunut ehti päättää, kolkuttaako
ovelle vai koettaako väkivoimalla avata se, olivat hänen askelensa,
jotka kaikuivat tyhjässä marmorikäytävässä, ilmaisseet hänen tulonsa,
ja sisästä kuului ääni: "Kuka täällä on? Kuka te olette? Mitä haette?"

"Signorina Chiaran tähden, avatkaa!" huusi Daniello, joka vasta nyt
ensi kerran älysi, kuinka tavaton hänen pyyntönsä oli tällaisenakin
aikana. Ei kukaan täällä saanut aavistaakaan, mikä hänen
palvelus-intonsa todellinen syy oli. Mutta peloton ja ovela kun oli,
hän luotti onnelliseen sattumaan, paaluun, johon saattoi sitoa itsensä
kiinni, kuten hän ammattikielellään sanoi. Ja semmoisen hän kohta
löysikin: ovi, jonka takaa kysymys oli kuulunut, aukesi, vanhan naisen
valkotukkainen pää, jota peitti nunnan päähineen kaltainen tumma myssy,
tuli näkyviin, ja ääni toisti huomattavan kärsimättömästi kysymyksen:
"Kuka te olette ja mitä meistä tahdotte?"

"Minut lähettää veli Paolo, teatiini!" vastasi Daniello, joka
sattui oikeaan aikaan muistamaan rippi-isänsä nimen. "Hän on
kuullut, että Cornaron talosta on paljon palvelijoita karannut ja
että gondolinsoutaja on kuollut. Minä olen Daniello Barozzi, hyvä
gondolinsoutaja, ja olen valmis kaikin tavoin palvelemaan talonne
nuorta valtiatarta, niin kauan kuin Jumala minulle suo elon päiviä."

Tarjouksen yllättämänä, mutta ilmeinen epäluulo kasvoillaan vanhus
astui saliin, joka tässä jakoi palatsin yläkerroksen kahtia. Hänen
silmänsä tarkastelivat Daniellon kalpeita kasvoja.

"Mikä se veli Paolo on miehiään?" sanoi hän aluksi empien, mutta
puhuessaan hän vähitellen vilkastui ja kiihtyi. "Mitä satuja hän
teille juttelee? Cornaron talosta ei ruton ole tarvinnut karkoittaa
joutilaita palvelijoita, sillä useimmat ovat kääntäneet onnettomuudelle
selkänsä jo heti sen jälkeen kuin hänen ylhäisyytensä signor Orlando
oli kadonnut joko ulkomaille tai hautaan. Jäljelle jääneistä harvoista
on tosin Fabiano parka, gondolinsoutaja, kaksi päivää sitten kuollut.
Vartiamiehet ovat varmasti tietävinään, että onneton on kuollut
ruttoon. Mutta meidän vanha tohtorimme tietää sen asian paremmin --
Fabiano suri herransa ja tämän jalosukuisen perheen kohtaloa niin, että
kyllästyi elämäänsä. Minä itsekin voisin millä hetkellä hyvänsä mennä
maata ja kuolla, ruton minua viemättä. Täällä he nyt ovat autiossa
talossa käryttäneet joka paikan, mihin Fabiano on jalallansakaan
astunut, ja polttaneet peitteet, vuoteet ja talouskalut, molemmat
gondolit ja airot, kaiken minkä käsiinsä ovat saaneet. Ikäänkuin emme
jo olisi olleet tarpeeksi paljailla tässä suuressa palatsissa!"

"Koska siis Fabiano -- Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen
-- on kuollut, tarvitsee signorina sitä suuremmalla syyllä hyvän
gondolinsoutajan!" keskeytti Daniello vanhuksen puhetulvan. "Viekää
minut hänen luoksensa, hänen hoitajansa luokse; antakaa minun mennä
ilmoittautumaan!"

"Chiara Cornaro ei nykyään tarvitse gondolinsoutajaa, ja kuka tietää
tarvinneeko koskaan!" sanoi vanhus kiivaasti. "Lapsi parka eli totta
kyllä huonoissa oloissa tässä tyhjäksi ryöstetyssä talossa, mutta hän
oli kuitenkin kotonaan ja me kannoimme häntä käsillämme! Pyhä neitsyt
häntä nyt suojelkoon ja varjelkoon! Jumala tiesi mitä he hänelle
aikovat tehdä. Jos hän saa elää, olisi hän täällä yhtä hyvässä turvassa
rutolta kuin sielläkin -- niin totta kuin nimeni on Gemma Maura!"

Daniello, joka oli jännityksen ja sisäisen tuskan valtaamana kuunnellut
vanhuksen puhetta, puuskahti rajusti: "Eikö signorina Chiara ole enää
tässä talossa? Missä hän sitten on -- ja kuka on antanut hänelle huonon
neuvon luopua tällaisena aikana viimeisestä turvapaikasta, oman kodin
suojasta?"

Vanhus mitteli puhujaa yhtä epäluuloisin katsein kuin äskenkin. Hänen
terävä silmänsä oli huomannut vieraan miehen kasvoissa kärsivän
levottomuuden, jota hän ei osannut selittää. "Kun veli Paolonne on
teille kertonut niin paljon, niin miksi hän on jättänyt sanomatta,
että madonna Chiara on viety Morosini'n palatsiin, ollakseen siellä
paremmassa turvassa taudilta kuin täällä?"

Daniello loi niin kammottavan tuikean katseen vanhaan emännöitsijään,
että tämä peräytyi pari askelta kohden ovea, josta oli tullut. Mutta
gondolinsoutaja oli tuossa tuokiossa jälleen hänen vieressään, laski
kätensä raskaasti hänen olkapäällensä ja sanoi väkinäisesti hillityllä
äänellä: "Missä lapsi on, kenen talossa? San Stefanon Alvise Morosini'n
luonako? Jumalan laupeuden tähden, sanokaa, että valehtelitte, tai
puhukaa koko totuus!"

"Te tiedätte totuuden!" huudahti nainen. -- "Jos tuo jalo lapsi on
teille niin suurenarvoinen -- vaikka en muista teitä koskaan nähneeni
tässä talossa ja kaikkein vähimmin silloin, kun signor Orlandon
katoaminen saattoi meidät suureen hätään -- niin menkää itse katsomaan
Palazzo Morosini'in. Lapsi raukalla näkyy olevan pelkkiä ystäviä,
joista hän isänsä eläessä ei tiennyt mitään! Signor Alvise ei ole
milloinkaan tuttavana käynyt talossamme, silloin kun täällä vielä
vieraita nähtiin -- hän on vain kerran ollut signor Orlandon luona, ja
meidän herra parkamme tuli, saatettuaan kävijän palatsimme portaille,
niin kalpeana takaisin, ettemme olleet häntä sellaisena nähneet
muulloin kuin vihanpuuskassa. Mutta sen jälkeen kuin signor Orlandoa ei
ole kuulunut takaisin matkalta, jolle hänen serkkunsa, korkea-arvoinen
dogi, oli hänet kutsunut, alkoi signor Alvise Morosini esiintyä tämän
talon herrana. Hänen käskynsä leikkasi meille leivän ja mittasi viinin,
hän määräsi vanhan Lucan, hovimestarin, tulemaan kerran kuussa Sala
della Bussoleen ja vaati häneltä tiliä joka kolikosta, ikäänkuin _me_
olisimme tuhlanneet signor Orlandon omaisuuden."

"Ja hänen ylhäisyytensä Morosini otti luoksensa vainajan tyttärenkin?"
kysyi Daniello väkinäisesti.

"Vainajan? Kuka on sanonut, että signor Orlando on vainaja? Me toivomme
vielä joka hetki herramme palaamista!" vastasi vanhus ja katseli yhä
enenevällä vastenmielisyydellä vierasta. "Signor Alvise ei ennen paljoa
välittänyt signorina Chiarasta, antoi vain Lucalle ne pari sekiiniä,
jotka tarvittiin lapsi paran vaatteisiin ja helyihin, mutta nyt hän
yhtäkkiä, kolme päivää sitten, tuli ja riisti lapsen hänen isäinsä
kodista."

"Onko lapsi viety yksin, aivan yksin hänen taloonsa?" kysyi Daniello
jälleen rajusti.

"Herra varjelkoon, hänen hoitajansa ja kamarineitsyensä ovat mukana!"
vastasi Gemma rouva närkästyneenä. "Signor Orlando -- Jumala hänelle
anteeksi antakoon -- on huonosti hoitanut omaisuuttaan, mutta niin
rutiköyhiä emme sentään ole, ettei lapsi raukalla olisi ketään, joka
hänelle ojentaisi auttavan kätensä."

Daniello ei halunnut enää kuulla mitään. Hän oli kysellyt mitä
yksinkertainen eukko tiesi, ja joka hetken viivytys tuntui hänestä
tuhoisalta. Hän pakottautui vielä lausumaan: "Sitten menen tarjoamaan
palvelustani sinne, missä nuori valtiattarenne oleskelee. Veli Paolo
tulee ihmeisiinsä kuullessaan, ettei signorina Chiara enää ole täällä.
Jääkää hyvästi, Gemma rouva!"

"Emme tunne teidän veli Paoloanne enemmän kuin teitäkään!" huusi vanhus
menijän jälkeen. Pitkä keskustelu, joka loppui samaan nimeen, millä
oli alkanutkin, oli vihdoin ruvennut pelottamaan häntä. Suuttuneena
hän sanoi itsekseen: "Totena pysyy, että kieli tarvitsee Veneziassa
hyvinäkin aikoina kolme kaitsijaa, mutta huonoina pitäisi niitä olla
kolmekymmentä."

Daniello, astuessaan raskain askelin hitaasti portaita alas, ei
enää kuullut mitä ylikerroksessa puhuttiin. Hänen sielussaan ei
ollut sijaa millekään muulle kuin sille ajatukselle, että Alvise
Morosini halusi Cornaron perheen perikatoa ja tahtoi käyttää kauhean
taudin aikaa hyväksensä tuhotakseen syyllisen-syyttömän Orlandon
viattoman lapsenkin. Masentunut mies unhotti kokonaan, miten nuori
hänen katumuksensa ja halunsa sovitustyöhön oli, ja tunsi vain
olevansa menettämäisillään kumpaisenkin hedelmän. Sama käskijä, joka
oli tehnyt onnettoman Andrean ja hänet itsensä vikapäiksi Orlando
Cornaron murhaan, tahtoi nyt toisella rikoksella, johon ei tarvinnut
mitään apulaista, riistää häneltä toivon saada raskas syyllisyytensä
sovitetuksi.

Epätoivoinen viha täytti Daniellon mielen. Mutta ajatellessaan
ylhäisen valtioinkvisiittorin kaikkivaltaa ja omaa alhaisuuttaan
ja mitättömyyttään hän sai selvänäköisyytensä ja luonteensa vanhan
päättäväisyyden takaisin. Chiara Cornaron hän tahtoi pelastaa Alvise
Morosini'n, kymmenen-neuvoston ja koko tasavallan uhallakin, mutta hän
sanoi itselleen, että oli olemassa vai yksi todellisen pelastuksen
tie: pako uhatun lapsi paran kanssa, mihin lapsen nykyinen vartia oli
pakotettava antamaan suostumuksensa.

Astuessaan gondoliinsa ja soutaessaan typötyhjää kanavaa alas hitaammin
kuin tullessaan Daniello herkeämättä mietti, mitä hänen ensinnä oli
tehtävä. Astuipa hän minkä askelen tahansa päämaaliaan kohden, joka
askelella hän pani henkensä vaaraan. Ja niin vähän kuin hän tästä
elämästä enää valittikin, kauhistutti häntä uhkaava mahdollisuus, että
hän kenties saattoi vetää omaan turmioonsa muassaan lapsenkin, jonka
hän kuitenkin tahtoi pelastaa elämälle ja onnelle. Odottaessaan, että
suojeluspyhimyksensä San Rocco tulisi valaisemaan hänen ymmärrystänsä,
oli hänellä vain kaksi mahdollista tehtävää: valmistaa asunnossaan,
missä hän ei ollut käynyt sitten eilisaamun, kaikki pakoa varten ja
pitää sopivasta paikasta Palazzo Morosini'a silmällä. Daniello Barozzi
myönsi itsekseen, ettei hänellä onnellisempina päivinä kuin nykyisinä
olisi ollut pienintäkään menestyksen toivetta. Nyt, tässä kurjuudessa,
johon ruttotauti oli syössyt Venezian, tässä puolittaisessa
sekasorrossa, joka oli tullut kaupungin entisen lujan järjestyksen
sijaan, jokaisen yksityisen pelätessä omaa henkeänsä, saattoi hurjinkin
uhkayritys onnistua. Ja miksi ei taivas viattoman lapsen tähden tulisi
hänen katumuksensa avuksi?

Kun Daniello siinä mahdollisimman kiireesti teki valmistuksia, juolahti
hänen mieleensä, että hän tuskin oli nähnyt tyttöä, joka näin yhtäkkiä
oli täyttänyt hänen ajatuksensa ja jonka hyväksi hän mielellään tahtoi
uhrata henkensä. Liiankin selvästi hän vain muisti, että hän toverinsa
Andrean kanssa oli kaksi kertaa, pari kolme kuukautta tuon kolkon yön
jälkeen, tavannut Cornaron gondolin ja nähnyt sen ikkunoiden takana
kultakutrisen, kumaran pään, johon Andrea oli tyrmistyneenä viitannut.
Silloin hän oli suuttunut ja kiivaasti soimannut toveriansa, joka
saattoi niin säikähtää kalpeata vaaleatukkaista lasta. Ja nyt hän ei
muuta pyytänyt kuin nähdä tuon lapsen kasvot hymyilevinä ja suojella
vaaroista tuota vaaleakutrista päätä. Andrean viimeinen tahto täytti
Daniellon sielun, ikäänkuin hänellä ei olisi koskaan muuta toivetta ja
tahtoa ollutkaan.

Synkässä nuorenmiehen asunnossaan Fondaco dei Servi'n takana hän viipyi
tuskin tuntiakaan. Hän haali kokoon kalleutensa, mitä hänellä oli, ja
iloitsi sydämessään varovaisuudestaan, että oli muuttanut suuren osan
säästöistään hyviksi jalokiviksi eikä ollut säilyttänyt niitä raskaana
kultana. Jo ennenkin hän oli joskus tullut ajatelleeksi pakoa, joka
kerran kenties saattoi käydä välttämättömäksi -- mutta toisenlaistapa
pakoa hän oli tuuminut kuin tämä oli, jota hän nyt valmisteli.
Huolellisesti ja ottaen viisaasti laskuun kaikki mahdollisuudet hän
varusti gondolinsa elintarpeilla, joita hänellä oli varastossa tai
joita hän naapuristosta sai ilman vaaraa kokoon, muistipa hän varata
peitteitäkin ja muita mukavuuksia nuorta suojattiansa varten. Itselleen
hän ei unohtanut ottaa hyvää brescialaista tikaria, jonka kätki mustan
hihaliivinsä alle. Heti kun oli valmis, hän jätti huoneen, jossa oli
monta vuotta asunut, ja koko muun omaisuutensa taakseen niin tyynenä,
kuin olisi aikonut illalla palata, vaikkei hän muuta toivonut kuin
ikiajoiksi päästä näkemästä sitä huonetta ja kaupunginosaa, mistä nyt
lähti.

Tarpeetonta oli Daniellon nyt hakea ahtaimpia ja syrjäisimpiä vesiteitä
päästäkseen Palazzo Morosini'n luo, sillä leveätkin kanavat olivat
keskellä päivää yhtä tyhjät kuin hämärissäkin. Rannoilta kajahteli
yksinäisten häipyvien askelten ääniä, siellä-täällä marssi tahdissa
slavonialaisia sotureita, joita hallitus oli lähiseuduilta tuottanut
kaupunkiin ehkäistäkseen epätoivoisten asukkaiden mellakoita ja
julkista rosvousta. Suuret roviot paloivat taas kaikilla silloilla
ja kaikissa kulmissa, ja kokonaiset talorivit olivat kattoa myöten
savun peitossa. Ajoittain kajahti läpi hiljaisuuden kauas kuuluva
huuto: "Varokaa -- varokaa!" jolla ruumiinkorjaajat ilmoittivat
kamalain alustensa tulon. Vielä eilen oli Daniello välinpitämättömänä
laskettanut ruumisveneitten sivuitse eikä tartunnan vaara ollut
häntä paljoakaan huolestuttanut; mutta tänään hän väisti ja peräytyi
huolellisesti, hänen elämänsähän ei enää kuulunut hänelle itselleen,
vaan toiselle. Tuo jäyhä mies, joka, niin kauan kuin muisti, oli
rukoillut vain huulillansa, tunsi tänään sydämensä syvyydestä nousevan
nöyrän rukouksen: suo minun vielä säästyä niin kauan, että ehdin
sovittaa sen yön, jona olin San Andrea dell' Lidon edustalla.

Hämärässä kanavankulmauksessa suuren Palazzo Morosini'n takana
Daniello kiinnitti gondolinsa rantaan ja astui maalle saadakseen
mikäli mahdollista tiedon asiain tilasta. Hän ei ollut täällä niin
vieras, ettei olisi rohjennut näyttäytyä, ja toverinsa Andrean kuolema
antoi hänelle riittävän tekosyyn lähestyä vaikkapa itse signor Alvise
Morosini'a. Mutta hän halusi kuitenkin ensin saada tietää, missä nuori
Chiara Cornaro oleskeli, ja harkita niitä esteitä, jotka mahdollisesti
olivat hänen tuumansa tiellä. Terävällä katseella hän mittaili suuren
rakennuksen muureja, ikkunoita ja portteja kiertäessään sitä kävellen
tuntikauden pitkin niitä kapeita rantakaistaleita, jotka ympäröivät
taloa kolmelta puolelta. Hän oli varma, ettei yksikään katse sisältä
tavannut häntä, ja siinä kävellessä hänen suunnitelmansa yhä selveni.
Ei epäilystäkään hänellä ollut tuumansa oikeudenmukaisuudesta, ei pelon
värettäkään hän tuntenut itsensä vuoksi. Pahimmassakin tapauksessa,
ellei hänen onnistunut voittaa senaattoria ja kuoleman uhkauksella
pakottaa häntä hyvyyden tielle, jäi hänelle kuitenkin aikaa pistää
kuoliaaksi ensin hänet ja sitten itsensä. Oli varsin luultavaa, että
signor Alvise oli Cornaron perheen pahin vihamies ja ainoa, joka
tahtoi lähettää viattoman lapsen samaa tietä kuin isän. Aina kun
gondolinsoutaja tätä mahdollisuutta ajatteli, peitti äkillinen hehku
hänen kalpeat, päättäväiset kasvonsa ja niskansa. Häntä halutti syöksyä
palatsiin ja signor Alvisen huoneihin vieviä portaita ylös. Mutta hän
malttoi mielensä; ellei hän muuta voinut kuin kostaa, oli hänellä vielä
aikaa riittämään asti.

Kun Daniello kolmatta tai neljättä kertaa verkalleen kiersi
palatsia, tuli hetki, jota hän kauan oli odottanut. Eräs Morosini'n
palvelijoista, ja lisäksi juuri semmoinen, jonka Daniello tunsi, astui
muutamasta talon sivuportista ulos jaloitellakseen hetkisen kirkkaassa
auringonpaisteessa, joka ikäänkuin kaupungin kurjuutta ilkkuen lepäsi
Venezian yllä. Ripeästi ja ennenkuin palvelija ennätti väistyä, kuten
näinä onnettomuuden aikoina oli tavallista, gondolinsoutaja astui
hänen rinnalleen. "Älkää pelätkö, Agostino", sanoi hän äänekkäästi,
"minä tulen terveestä kaupunginosasta. Fondaco dei Servi'n tienoo on
joltisestikin säästynyt taudilta. Tahtoisin vain tietää, voinko päästä
hänen ylhäisyytensä signor Alvisen puheille -- ja tokko taloonne
uskaltaa tulla."

"Mistä minä tiedän?" vastasi palvelija äreästi. "Me elämme
kummallisesti tätä nykyä. Kun rutto ilmestyi, lähetti hänen
ylhäisyytensä signor Alvise kolme neljännestä palvelijoistaan
maatiloille Bellunoon -- hänen itsensä täytyi jäädä tänne valtiotoimien
takia. 'Mitä vähemmän väkeä talossa, sitä pienempi vaara', kuulin omin
korvin hänen sanovan. Ja: 'Minun paikkani on dogipalatsissa, eikä rutto
hevillä astu sen kynnyksen yli', vastasi hän minulle, kun pyysin, ettei
hän niin arkailematta joka päivä liikkuisi ulkona. Ja nyt..."

"Ja nyt?" toisti Daniello jännittyneenä ja luuli tuokion, että taivas
oli hänen tuumalleen erikoisen suosiollinen ja että valtioinkvisiittori
oli sairastunut ruttoon.

"Nyt hän itse ei ole viiteen päivään astunut kynnyksemme yli muuten
kuin mennäkseen San Stefanoon, ja siellä ylhäällä hän sitten kykkii
rukoillen kotialttarinsa edessä ja sulkeutuu sielunpaimenensa
kanssa tuntikausiksi lukon taa. Ja vaikka hän on noin kuolemanpelon
vallassa, niin hän tuottaa ruton saastuttamasta Palazzo Cornarosta
Rio Polon varrelta signor Orlandon neljäntoistavuotiaan tyttären --
sen isä oli tuo jumalaton tuhlari, joka olisi vaikka Suuren kanavan
täyttänyt sekiineillä, jos hänellä vain olisi ollut niitä tarpeeksi --
niin, tuo tytön hoitajineen ja kamarineitsyineen tänne ja laitattaa
hänelle ruokapöydän kuin kuningattarelle ikään. Kun me rohkenimme
tehdä vastaväitteitä, kääntyi hän ankaraksi ja antoi meidän valita,
tahdoimmeko mennä vaiko mukisematta jäädä. Kaksi meni, minä ja Pasquale
ja pari muuta jäimme. Eihän tässä lopulta ole missään turvattu, ja
kukapa huonoina aikoina mielellään kääntää herralleen selkänsä?
Mutta sen minä sanon, että paholaisen härnäämistä tuo signor Alvisen
menettely on!"

"Taivas sen tietäköön!" huudahti Daniello aivan unohtaen itsensä.
Agostinon kummasteleva katse palautti hänet kohta järkiinsä, ja hän
lisäsi ripeästi: "Mutta nuori signorina Chiara? Onko hän edes terveenä,
eikö teidän tarvitse olla huolissanne hänen tähtensä?"

"Mitä me hänestä?" pauhasi palvelija edelleen. "Kuka tässä tietää
edes itsestään, saati sitten muista, onko kenet tauti merkinnyt vai
ei? Se on semmoinen surkea, itkusuinen tyttöriepu. Yhtä uljaana ja
pöyhkeänä kuin isä esiintyi, yhtä arkana tytär katselee ympärilleen --
luulenpa, ettei hän ole siitä päivin kuin kevytmielinen isänsä katosi
näiltä mailta tehnyt muuta kuin vuodattanut kyyneliä. -- Mutta tehän,
Daniello, pyritte meidän herran puheille, eikö niin?"

"En, en vielä", vastasi gondolinsoutaja nopeasti. "Minusta tuntuu,
ettei jalo signor Alvise tätä nykyä tahdo, että häntä asioilla
häiritään, enkä minäkään halua tulla kahta kertaa. Parin tunnin
kuluttua toivon tietäväni jotakin, mitä en nyt vielä voi kertoa. Tulen
senvuoksi illalla pyytämään puheillepääsyä."

"Ja aiotte kai siihen asti maleksia ympäri kaupunkia?" kysyi Agostino
ärtyisesti. "No niin, ilmoittautukaa sitten suoraan portinvartialle,
kun illalla tulette. Täytyyhän toki suoda kumppanillensakin osa
vaarasta, johon nykyään aina joutuu vanhoja tuttuja tavatessaan."

Palvelija katosi nopeasti takaisin palatsiin; Daniello kuuli hänen
huolellisesti työntävän eteen kaikki sivuportin salvat. Gondolinsoutaja
palasi siihen varjoisaan ja hiljaiseen kulmaukseen, missä hänen
gondolinsa oli koskemattomana paikallaan. Se, mitä Daniello Barozzi
oli saanut kuulla, oli herättänyt hänessä valveille kaikki tuskat,
joita hän menneenä yönä oli tuntenut. Jälleen hän näki edessään vuoroin
kuolevan toverinsa, vuoroin Orlando Cornaron tuskaiset kasvot. Hän
oli elänyt neljänkymmenen vuoden ikäiseksi ja aina huolehtinut vain
siitä, mikä lähinnä oli, päivästä päivään tehnyt mitä hän itse ja muut
sanoivat hänen velvollisuudekseen. Mutta nyt hän oli yhtäkkiä muuttunut
ja kauhistui kaikkea, mitä oli tähän asti pitänyt pyhänä maailman
järjestyksenä; ajatus, että hän kenties oli tarjonnut kätensä ilmeisen
rikoksen palvelukseen, välähti hänen mielessään ja enensi katumusta,
jota hän tunsi.

Keskipäivä oli ohitse; Daniello tunsi voimainsa alkavan vaipua. Hän
heittihe jälleen veneensä pohjalle, söi mukaansa ottamistaan eväistä
ja joi virkistyksekseen kulauksen viiniä. Sitten hän mietiskeli
Agostinon kertomusta tämän ylvään palatsin herrasta, jonka asumuksen
mustuneita, ikkunattomia takaseiniä hän lakkaamatta katseli. Oliko
tuo ylpeä patriisi teeskentelijä vai pelkuriko, joka ei uskaltanut
katsoa kuolemaa silmiin, vaikka oli niin monta syyllistä ja syytöntä
toimittanut päiviltä pois? Gondolinkuljettaja, niin karkealuontoinen
kuin olikin, ei ollut tähän saakka koskaan vihannut ketään ihmistä.
Alvise Morosini'a hän nyt vihasi kaikesta sydämestään; oli kuin hänen
verensä hillitty aalto olisi rajusti kuohahtaen särkenyt sulkunsa. Tuon
kymmenen-neuvoston miehen syy oli, ettei Andrea ollut eronnut elämästä
rauhassa Jumalansa ja itsensä kanssa ja että hän, Daniello, nyt tässä
vaani sopivaa hetkeä saadakseen panna henkensä alttiiksi katumuksen
työssä.

Daniello oli nyt tullut siihen päätökseen, että ratkaiseva askel
oli jätettävä pimeän tuloon. Oli parasta, että hän siihen saakka
pysytteli hiljaa veneessään, ja jos joku järjestyksenvalvoja tai vahti
sattuisi löytämään hänet tästä loukosta, oli hänen oltava nukkuvinaan.
Mutta hänen näitä ajatellessaan valtasi hänet väsymys ja hän vaipui
todellakin sikeään, vaikkei juuri rauhalliseen uneen. Aika-ajoin
vavahti kookas vartalo rajusti ja kädet puristuivat hurjasti nyrkkiin,
mikä todisti, ettei hän mitään suloisia unia nähnyt. Mutta kukaan ei
vakoillut hänen nukkumistaan ja uniansa, ei askelen ääni eikä airon
loiske kuulunut tähän piilopaikkaan. Päivä jo meni mailleen, kun
Daniello havahtui unestaan. Hänen täytyi pari silmänräpäystä miettiä,
kuka ja missä hän oli. Unissaan hän jo oli ollut nuoren Chiara Cornaron
kanssa ulkona ulapalla Tre Porti'n luona ja taistellut raivokkaita
aaltoja vastaan, joita meri siellä syöksi laguuniin. Kun hän nyt
nosti päätänsä, näki hän kappaleen San Maurizion holvisiltaa, jolla
ruttovalkea paloi, ja siitä hän huomasi vielä olevansa Veneziassa.

Hän tarvitsi kuitenkin ainoastaan muutaman minuutin tointuakseen
täydellisesti. Nyt oli tehtävä mitä hän oli päättänyt uskaltaa.
Kylmänä ja lujana hän vielä kerran illan hämärässä tarkasti gondolinsa
varustukset, irroitti sitten veneen rannasta ja vei sen lähimmän nurkan
taitse leveään kanavaan, jonka varrella Palazzo Morosini'n vesiportti
oli. Muutamalla askelella hän oli suljetun portin luona. Hän kolkutti
erikoisella tavalla, jonka vain talon uskotut tunsivat. Palvelija, joka
ei ollut Agostino, avasi, kun gondolinsoutaja oli maininnut nimensä, ja
otti tulijan vastaan yrittämättä salata kummastustaan. Gondolinsoutaja
sanoi vain: "Minun on tehtävä hänen ylhäisyydelleen signor Alviselle
tärkeä ilmoitus, joka ei siedä viivytystä." Sitten hän astui peremmälle
käytävään, joka oli melkein pimeä, kun taas ulkona punertava iltarusko
valaisi kanavaa ja Campo San Stefanon muureja. Portinvartia vastasi
äreästi, viitaten muutamaan sivuhuoneeseen: "Mene tuonne ja peseydy
ensin." Hän toi Daniellolle vadin, jossa oli vettä ja viinietikkaa, ja
piti tarkoin silmällä toimitusta, kun gondolinsoutaja pesi kasvonsa ja
kätensä. Sitten hän otti hopeisen suitsutusastian, jonka sisällyksen
sytytti. Väkevä ryydinhaju levisi astiasta. Portinvartia kulki
ryiskellen tulijan ympäri muutamaan kertaan ja sanoi vihdoin: "No
riittäköön nyt, jollet tule erittäin pahalta kadulta."

"Olen koko iltapäivän nukkunut ulkona gondolissani", murahti
Daniello vastaukseksi. Heilautettuaan suitsutusastiaa viimeisen
kerran portinvartia viittasi, että hän sai nousta portaita ylös.
Nelikymmen-askelisten portaiden keskikohdalla tuikutti yksinäinen
vahakynttilä pronssisessa jalustassa, ja ylhäällä talon herran
huoneiden luona paloi toinen. Kesti vain muutaman minuutin, ennenkuin
Daniello sai astua sisään, mutta näinä minuutteina hän tunsi veren
jyskyttävän ohimoissaan, ja hän kopeloi asetta, jonka oli kätkenyt
poveensa.

Huone, johon palvelija käski hänen astua, oli sekin vain heikosti
valaistu. Upean lukupöydän äärestä, jolla pyhän Augustinuksen
"Tunnustukset" ja monenmoisia hartauskirjoja oli levällään, käännähti
talon herra sisälle astuvaan Danielloon päin. Alvise Morosini oli
samoin kuin gondolinsoutajakin keski-ikäinen mies. Hänen vartalonsa oli
keskikokoinen, jäsenensä hennot, miltei sirot, päänsä kapea, tukkansa
tuuhea, punervanvaalea; samanvärinen komea poskiparta ja tuuheat
kulmakarvat antoivat ylimyksen kasvoille päättäväisemmän ilmeen kuin
pehmeät piirteet ja harmaat, samalla kertaa tutkivat ja selittämättömät
silmät. Nyt näkyi signor Alvisen kasvoilla mielipahan varjo, jonka
Daniellon tulo oli synnyttänyt. Senaattori havaitsi ensi silmäyksellä,
että tuo jättiläiskokoinen mies, joka teki kömpelön yrityksen kumartaa
syvään, oli tavattoman kiihtyneessä mielentilassa, -- hän peräytyi
tahdottomasti askelen, jonka ensin oli astunut Danielloa kohti.
Sointuvalla, omituisen hillityllä äänellä hän samalla kysyi: "Daniello
Barozzi, mikä sinut tuo minun luokseni?"

"Velvollisuus, jalo herra. Minun on ilmoitettava, että toverini Andrea
Rotto on kuollut hirveään ruttoon."

"Ja sinä tulet vainajan luota tänne?" kysyi kymmenen-neuvoston
päämies. Ääni ei ollut kovempi, mutta siinä tuntui kuitenkin uhkaava
suuttumuksen sointu.

"Anteeksi -- siitä on jo kulunut yö ja päivä, ja minä tulen luoksenne
niinkuin tällaisena aikana on soveliasta. Osaan kirjoittaa ja olisin
senvuoksi voinut kirjeellisestikin antaa tiedon Andrea raukan
kuolemasta, mutta hän jätti minulle vakavan tehtävän, vaatimuksen
esittämisen teille, herra!"

"Vaatimuksen?" toisti Alvise Morosini hämmästyneenä. Hänen tarkka
korvansa erotti, että Daniello puhui toisin kuin ennen; hänen
silmänsä leimahti omituisesti, hän nosti päänsä tutkiakseen tarkemmin
gondolinsoutajan kasvoja. Mutta niin nopea kuin hän olikin -- Daniello,
joka oli kaksitoista tuntia odottanut vain tätä hetkeä, ennätti ennen
paljonkokeneen miehen epäluuloa. Salaman nopeudella ja vankan ruumiinsa
koko painolla hän heittäytyi signor Alvisen päälle, hänen vasen kätensä
puristi senaattorin niskaa ja oikealla hän välkytti kaksiteräistä
tikaria voitetun silmäin edessä. Signor Alvise sai tyrmistyneenä
suustaan sanat: "Konna! Hullu!" samalla kuin hänen kätensä yritti tehdä
ristinmerkkiä.

"Jos huudatte ettekä ota kuunnellaksenne minua, niin isken! Ase riittää
meille molemmille!" sanoi Daniello kiristäen hampaitaan. "Vain yhtä
teiltä tahdon -- mutta se minun täytyy saada, kurjan sieluni tähden,
Andrean tähden, joka muuten joutuu kadotukseen. Antakaa minulle nuori
Chiara Cornaro, muuten emme tästä huoneesta hengissä lähde!"

Daniello tunsi, miten signor Alvise kiemurteli hänen käsissään, ja
hän painoi käskijänsä päätä yhä alemmas. Käheällä äänellä, mutta niin
selvästi, että voitettu sen hyvin kuuli, hän toisti: "Teidän täytyy
jättää Signorina Chiara minun haltuuni. Häntä ei saa murhata, niinkuin
hänen isänsä murhattiin!"

"Jumalan sormi! Jumalan käsi!" voihki Alvise Morosini tehden uuden
epätoivoisen yrityksen työntääkseen pois gondolinsoutajan kouran, joka
hellittämättä painoi hänen niskaansa. "Mieletön -- mitä sinä oikeastaan
tahdot? Millainen takuu minun pitää antaa sinulle tytön hengestä?"

"Gondolini on valmiina alhaalla!" vastasi Daniello. "Te viette minut
Cornaron tyttären luo, sillä minä en väisty viereltänne, ennenkuin
kaikki on suoritettu. Te käskette lapsen ja hänen hoitajansa lähteä
meidän mukaamme, saatatte meidät ulos -- sitä tietä, jonka liiankin
hyvin tunnette. Tre Portin luona astumme maalle, me lähdemme tiehemme
ja te saatte vapaasti palata tähän Jumalan kiroamaan kaupunkiin!"

"Ennenkuin puhun sanankaan kanssasi, täytyy minun päästä vapaaksi
julkeista kynsistäsi!" vastasi senaattori, ja hänen onnistui tällä
kertaa todellakin pudistaa voimakkaan vastustajansa vasen käsi
päältään. "Seison tikarisi alla; pistä jos tahdot, mutta älä ryvetä
minua. Ja sano nyt, senkin hullu, mikä sinuun on mennyt, kun olet
ruvennut ilkivaltaiseksi kapinoitsijaksi!"

"Nimittäkää minua miksi tahdotte!" vastasi Daniello, säkenöivin silmin
valvoen tarkasti jokaista Morosini'n pienintäkin liikettä. "Henkeni ei
ole minulle ollut kolikonkaan arvoinen siitä päivin kuin kuolema täällä
huokuu meitä vastaan jokaisessa ilmanhenkäyksessä. Mutta minä en tahdo
kuolla niinkuin onneton Andrea, tuntoa painamassa Orlando Cornaron
murha -- ja piru tiesi kuinka monen muun, jonka olemme toimittaneet
hengiltä. Tuo murha minun täytyy sovittaa hyvällä työllä. Minun täytyy,
herra, täytyy! Älkää siis liian kauan empikö. Missä teillä on lapsi,
jonka tahdoitte murhata kuten isänkin?"

Korkea-arvoisen kymmenen-neuvoston senaattori katsoi hämmentyneenä
Daniellon kalpeihin kasvoihin, ja hänen rinnastaan tunkeutui raskas
huokaus. Mutta hän sanoi:

"Sinä hourit murhasta ja verivelasta, kun valtion hallitus on
oikeudenmukaisella tuomiolla poistanut maailmasta rikoksellisen!
Tahdotko olla herrojasi viisaampi?"

"En tahdo mitään muuta kuin hyvittää mitä olen rikkonut", puhui
Daniello. "Jos tein sen teidän käskystänne, niin olisi teidän nyt
parempi, jos ette olisi minua siihen kehottanut. Lohduttakaa te
kuolinhetkellänne itseänne Venezian valtiolla, -- minä en ole mikään
ylimys ja tiedän vain liiankin hyvin, että signor Orlandon surma
oli katala murha. Mitä miehiä te olette kymmenen-neuvostossa, että
tahdotte ohjata Jumalan kättä, ja mistä tiesitte, eikö ehkä olisi ollut
Cornarolle hyväksi, että hänen omaisuutensa hävisi? Mutta en ole tullut
teille saarnaamaan. Antakaa Chiara Cornaro minun huostaani, jotta saan
viedä hänet Veneziasta pois, ja hallitkaa sitten tasavaltaa miten
mielenne tekee. Minun käteni eivät olisi verellä tahratut, jos olisin
päässyt parempien käskettäväksi!"

"Eikä minua kalvaisi sisäinen tuska, jos sinä ja sinun kaltaisesi eivät
olisi lainanneet meille käsiänsä murhatyöhön!" huudahti Alvise Morosini
kiihkeästi. "Hullu sinä olet tikareinesi ja hurskaine aikeinesi!
Luuletko, ettei minulla olisi sata keinoa tuhota sinut matkalla tästä
huoneesta gondoliisi ja antaa ruumiisi mädäntyä kaivossa dogipalatsin
alla! Mutta en tahdo tehdä sitä, koska Jumala on rangaissut sinua
samoilla tunnonvaivoilla kuin minuakin, koska kärsimme samaa kidutusta
kumpikin! Siitä asti kuin rutto tuli Veneziaan, on Orlando Cornaron
haamu kulkenut rinnallani, ja minun täytyy yöt päivät ajatella, enkö
olisi voinut kieltäytyä tuomitsemasta häntä."

"Olisitte edes osoittanut sääliä, kun hän San Andrean linnan edustalla
rukoili henkensä puolesta", sanoi Daniello vihaisesti. Ensi hetkenä
hän piti jalosukuisen herran tunnustusta kavalana juonena ja puristi
kouristuksentapaisesti asettaan; mutta kun hän sitten katsoi signor
Alvisea kasvoihin, antoi hän hämillään ja omituisesti liikutettuna
kätensä vaipua. Samassa sattui hänen korvaansa senaattorin katkera
vastaus:

"Miksette sinä ja Andrea silloin tunteneet sääliä? Jos olisitte sen
ainoan kerran kieltäneet apunne, ei tätä hetkeä olisi koskaan tullut!"

"Heretkäämme tästä, jalo herra!" huudahti gondolinsoutaja, ja se
alamainen ääni, jolla hän elämänikänsä oli puhunut ylimykselle, palasi
osittain takaisin. "Moitteet, joita me syydämme toistemme silmille,
ovat todet ja hyvin ansaitut -- mutta ne eivät hyödytä mitään. Jumala
on sallinut meidän tekomme tapahtua, kenties hän armossaan hyväksyy
katumuksemmekin. Jos teidän tuntoanne, kuten minunkin, painaa Orlando
Cornaron surma -- miksi sitten olette temmannut hänen tyttärensä kodin
suojasta?"

"Siksi, että arvelin voivani täällä suojella häntä ruttoa vastaan
paremmin kuin tuossa rappeutuneessa palatsissa Rio Polon varrella.
Siksi, etten saanut rauhaa, koska olin riistänyt häneltä isän, ja
siksi, että uneksin tahtovani hoitaa häntä täällä hänen nuoruutensa
ajan ja omilla varoillani täyttää ne aukot, jotka kovaonninen Orlando
oli repinyt hänen omaisuuteensa. Toiveeni oli, koska hänen näkemisensä
nyt on minulle katkera nuhde, että hänen nuorekas kukoistuksensa toisi
minulle lohdutusta, ja uneksin, että kaikkivaltias armossaan oli hänen
onnellisen hymynsä kautta ilmoittava minulle anteeksiannon!"

Alvise Morosini puhui pikemmin itsekseen kuin Daniellolle, mutta
gondolinsoutaja kuuli joka sanan. "Olette harkinnut hyvin", huoahti
hän. "Jotain sentapaista minunkin aivoni ajattelivat. Ja nytkö minun
sitten täytyy yksin kantaa koko rikoksen paino tunnollani ja te yksin
olette varma anteeksisaamisesta koska olette korkea herra, signor
Alvise?! Minulla on rehellinen osa katumuksessa, ettekö tahdo suoda
minulle pientä osaa myöskin parannuksesta ja sovituksesta?"

Siitä väkivaltaisesta miehestä, joka äsken oli synkän päättäväisenä ja
uhmaten astunut palatsin herraa vastaan, ei näyttänyt olevan paljoa
jäljellä. Daniello Barozzi seisoi nyt melkein nöyrässä asennossa
valtioinkvisiittorin edessä pidellen tikariaan riipuksissa niinkuin
soturi, joka tahtoo luovuttaa aseensa. Ja vaikka hän vielä lausuikin
vaatimuksensa lyhyesti, ilmaisivat hänen äänensä ja signor Alviseen
luotu katseensa nöyrää pyyntöä. Senaattori, joka vasta nyt alkoi
tointua viime hetkien pelottavista mielenliikutuksista, ei ollut vielä
keksinyt vastausta, kun ovelle hiljaa kolkutettiin.

Nuo molemmat niin erilaiset miehet vavahtivat samalla tapaa. Daniello
kätki nopeasti tikarin poveensa. Alvise Morosini, joka edelleenkin oli
kumarassa, nojaten lukupöytää vasten, koetti suoristautua ylpeästi ja
voittaa entisen arvokkaan kasvoinilmeensä takaisin. Hänen lausuttuaan
käheästi: "Sisään!" aukesi ovi, tummapukuinen naishenkilö näyttäytyi
siinä, ja tutkiva katse siirtyi talon herrasta vieraaseen mieheen, jota
tulija ilmeisestikään ei ollut odottanut täällä tapaavansa. Morosini'n
äänetön viittaus kehotti häntä puhumaan, ja hetken epäröityään hän
alkoi: "Armollinen herra -- toivomme, ettei se mitään merkitse, mutta
meidän täytyy kuitenkin tehdä ilmoitus. Madonna Chiara ei ole tänään
koko iltapäivänä voinut oikein hyvin, hän on valitellut päänkivistystä
ja äkillistä kuumetta, ja meidän on äsken täytynyt laittaa hänet
vuoteeseen."

Epäselvä äännähdys signor Alvisen ja aivan hänen vieressään seisovan
gondolinsoutajan suusta keskeytti hoitajan ilmoituksen, ja nainen
näki kummakseen, että alhainen mies tarttui jalosukuisen Morosini'n
molempiin käsiin ja puristi niitä. Kumpaisenkin miehen kasvoilla
onnettomuuden ilmoittaja luki saman kauhun, joka oli hänet itsensäkin
vallannut. Alvise Morosini vastasi ainoastaan: "Menkäämme heti paikalla
hänen luoksensa, Barbara!" Kehotus oli lausuttu vain hoitajalle,
mutta Daniello Barozzi jäi tuskin askeltakaan senaattorin jälkeen
ja seurasi mukana palatsin holvikäytävän poikki huoneistoon, jossa
talonherran useita vuosia sitten kuollut puoliso oli asunut. Nuoren
tytön kamarineitsyt syöksyi juuri sieltä pois ja huusi hoitajalle
pelosta ja itkusuisesta uhmasta vapisevalla äänellä, ettei hän mielinyt
odottaa lääkärin lausuntoa, vaan tahtoi paikalla lähteä tiehensä.
Nuoren Chiaran hoitaja ei enempää kuin senaattori tai hänen varjonansa
seuraava Daniellokaan kiinnittänyt mitään huomiota kauhistuneeseen,
vapisevaan tyttöön. Signor Alvise kysyi oven luona vielä: "Onko
lähetetty hakemaan lääkäriä?" ja Barbara vastasi ainoastaan
nyökäyttämällä ääneti päätänsä. Sitten he kolmisin astuivat korkeihin,
heikosti valaistuihin huoneisiin, joissa miesten askelet kajahtelivat
kolkosti.

Kolmannessa huoneessa paloi himmeävaloinen lyhty, marmorilattia oli
peitetty paksuilla matoilla, veistoksilla upeasti koristettu vuode,
jossa oli sininen katos, täytti puolet huoneen leveydestä -- mutta
vuoteessa, jonka silkkipeitteet riippuivat lattiaan saakka, makasi
noin neljäntoistavuotias hento tyttönen, ja soikeat, kalpeat, tuskan
vääristämät kasvot katsoivat tulijoihin. Chiara Cornarolla oli pehmeät
ja nuoruuteensakin nähden ylen lapselliset kasvoinpiirteet. Tummat,
surumieliset silmät olivat syvällä sinertävien renkaiden sisällä,
tuuhea, vaalea tukka reunusti yksinkertaisesti otsaa ja valui pieluksen
yli peitteelle. Vaikka tämä tukka oli lapsi raukan ainoa kauneus,
lisäsi sen komeus ja runsaus nyt vain hänen kasvojensa kärsivää ilmettä.

Chiara kohotti hieman päätänsä ja tunnettuaan hoitajansa yritti
hymyillä. Mutta kun signor Alvise astui näkyviin, peitti tyttö kasvonsa
käsillään, ja kattolyhdyn himmeässä valossakin näkyi, että hänen
ruumiinsa peitteen alla vapisi. Hän kääntyi toiselle kyljelle, niin
että kasvot tulivat seinään päin. Mutta sitä ennen hän oli huomannut
Daniellonkin, joka empien kuin sekavassa unessa oli astunut kynnyksen
yli. Hän sanoi hoitajalleen, niin että muutkin kuulivat: "Olen sanonut
sinulle, Barbara, että he tulevat tappamaan minua. Jos voit, niin laita
heidät pois, -- en saata nähdä heitä kumpaakaan, minä kuolen, jos
minun täytyy nähdä heidät!" Hoitaja vastasi päänpudistuksella. Alvise
Morosini astui lähemmäksi lapsi raukan vuodetta, mutta turhaan hän
koetti vetää lapsen katsetta puoleensa. Synkän ja surullisen näköisenä
hän kuunteli anteeksipyytävän Barbaran sanoja, loi vielä katseen
Chiaraan ja virkkoi sitten kääntyen äänettömään Danielloon: "Kaikki
ruttotaudin merkit puuttuvat, mutta sairas hän raukka on. Jos tahdot
jotakin tehdä hänen hyväksensä, niin hanki tänne lääkäri ja pappi,
mutta älä käy missään talossa, johon rutto on ennättänyt. Mitä pikemmin
palaat, sitä enemmän sinua kiitän."

Daniello katsoi senaattoria lujasti silmiin; viimeinenkin epäluulo,
että hänestä ehkä vain tahdottiin tällä tavoin päästä, häipyi hänen
mielestään, kun hän näki Morosini'n kasvojen rukoilevan, surullisen
ilmeen. Voimakas mies hengähti saatuaan vihdoinkin tilaisuuden teossa
osoittaa katumustaan ja lähti kiireisin askelin huoneesta. Mennessään
palatsin portaita alas hän muisti, mitkä tunteet ja aikeet olivat
äskettäin täyttäneet hänen mielensä, hänen astuessaan näitä samoja
portaita ylös. Hurjasti vihaten Morosini'a hän oli tullut; mutta nyt,
kun hän tiesi senaattorin olevan samassa tuskassa kuin itsensäkin,
tuntui hänen vihansakin kadonneen. Mikään muu ei enää ollut vireillä
ja todellista kuin syyllisyydentunto ja tuska Orlando Cornaron vaalean
lapsen tähden.

Hetkistä myöhemmin kulkivat Gasparo Castiglione, Venezian etevin
lääkäri, ja muuan nuori San Rocco-kirkon pappi, jonka pelotonta
osanottavaisuutta näinä viimeisinä kovina viikkoina koko kaupunki oli
ylistänyt, Daniellon gondolissa öisiä pimeitä kanavia pitkin Palazzo
Morosini'a kohden. Gondolinsoutajan kiihko, jonka salaisesta syystä ei
lääkärillä eikä papilla ollut aavistusta, ja pelätyn valtionpäämiehen
nimi olivat vaikuttaneet taikavoiman tavoin.

Kun Daniello suuren talon laiturilla ojensi kummallekin miehelle
kätensä auttaakseen maallenousua, tunsi hän ensi kertaa viimeisten
neljänkymmenenkahdeksan tunnin jälkeen vapautumista sisäisestä
tuskastaan. Mutta se tunne kesti vain tuokion. Seuraavana hetkenä
hän jo sai kuulla portinvartia Pasqualelta, että tieto nuoren tytön
sairastumisesta oli jälleen ajanut pakosalle muutamia Morosini'n
palatsissa vielä jäljellä olevista harvoista palvelijoista. Daniellon
täytyi auttaa perinpohjaisissa sisäänmenovalmistuksissa, joita signor
Gasparo ei millään ehdolla suvainnut laiminlyötävän. Vasta sitten
lääkäri huoahtaen läksi astumaan portaita ylös; hän tiesi paraiten,
miten vähäisen toivon hän toi mukanaan. Daniellosta tuntui, kuin hänen
pitäisi heittäytyä tohtori Castiglionen jalkoihin ja rukoilla häntä
nuoren Chiaran hengen puolesta. Signor Gasparo hämmästyi melkolailla
nähdessään ylhäällä nuoren neidin huoneistossa valtioinkvisiittorin
tulevan vastaan, kasvoilla ilme, joka oli miltei täydellisesti
samanlainen kuin se, jonka hän oli nähnyt gondolinsoutajan karkeilla
kasvoilla. Vaikka lääkäri näinä viimeisinä kauhun viikkoina olikin
varsin kovettunut, pidätti hän sentään huomautuksen, etteihän tässä
ollut kysymys vaimosta eikä lapsesta, vaan ainoastaan tämän ylhäisen
talon holhotista. Hän meni ääneti nuoren tytön vuoteen luo ja huomasi
ihmeekseen, että niin hyvin signor Morosini kuin gondolinsoutajakin
seurasivat häntä sairaan huoneeseen. Hän kohotti kulmakarvojansa,
mutta se, mitä korkea-arvoinen senaattori katsoi hyväksi tehdä, ei
tavallisesti vahingoittanut häntä, ja niinpä lääkäri kumartui sairaan
kalpeiden kasvojen puoleen ja otti ensi silmäyksen jälkeen hänen
kapeat, valkoiset kätensä käsiinsä. Hymy levisi kohta lääkärin ohuille
huulille, hän kääntyi taaksensa talon herraan päin ja sanoi:

"Sytyttäkää, signor Alvise, suojeluspyhimyksellenne suurin
vahakynttilä, minkä löydätte, -- minua ei täällä tarvita. Tässä jalossa
lapsessa ei ole pienintä merkkiäkään siitä, että häijy itämainen
vieraamme olisi tunkeutunut tänne. Signorina Chiara näyttää olevan
hieman pahoinvoipa, mutta minun paikkani on toisaalla, pahempien
sairasvuoteiden ääressä!"

Barbara, Chiaran hoitaja, huudahti ilosta ja syleili kalpeata lasta
kuiskaten helliä hyväilysanoja. Senaattori ja gondolinsoutaja katsoivat
kiitollisina lääkäriin, joka astui pari askelta ovea kohden. Signor
Alvise tarttui Castiglionen käteen. Hän viittasi vuoteeseen päin ja
sanoi: "Tämä hyvä sanomanne ei jää palkitsematta, tohtori, mutta
näettehän, että suojattini itkee ja tuntee itsensä onnettomaksi; eikö
teillä ole muuten pelkoa hänen suhteensa? Eikö teillä ole mitään
keinoa, millä häntä vahvistaa?"

Signor Gasparo näytti miettivän hetken ja tarkasteli sitten vielä
kerran tutkivasti vuoteen luona olevaa ryhmää: nuori Chiara oli
painanut päänsä hoitajansa rintaa vasten.

"Minua ei tarvita, ei lainkaan!" sanoi hän sitten kääntyen vakavana
talon herran puoleen. "Kenties ilman muutos tekisi nuorelle
signorinalle hyvää; ehkä hän voisi muuttaa teidän maatiloillenne
Bellunon taa, tahi vaikkapa minun kartanooni. -- Ehkä hänen sydämensä
keventyy, kun hän ei enää näe Veneziaa. Onnettoman signor Orlandon
tytär ei tarvitse minua -- mutta ehkäpä arvoisa ystäväni San Roccon
pappi on tervetullut. Mahdollisesti tiedätte sen asian paremmin kuin
minä. Minun täytyy nyt lähteä. Tuolla ulkona on meillä pahin vielä
voittamatta, ja niin kauan kuin näillä jaloillani pysyn, tahdon tehdä
minkä voin."

Vakava mies astui ulos, Morosini'n saattamana eteisen kynnykselle
asti, ja osoitti ohimennessään San Roccon pappia, joka oli istahtanut
etuhuoneeseen ja hetkisen levähtänyt viime päivien ponnistuksista ja
mielenliikutuksista. Hän oli kuitenkin kuullut kaiken, mitä sisällä
sairaan huoneessa tapahtui ja puhuttiin. Isä Francescon kasvot olivat
jalopiirteiset, mutta niin kalpeat, kuin ei olisi veren pisaraakaan
noissa poskissa koskaan juossut; tiheä, musta tukka, joka vielä muutama
viikko sitten, vielä hirmu-ajan alkaessa, oli reunustanut hänen
paljaaksi ajeltua päälakeansa, oli käynyt harmaaksi. Mutta päänsä
hän piti pystyssä, ja lempeä rauha puhui hänen silmistään, kun ne
kohtasivat valtioinkvisiittorin tutkivan katseen. Hän nousi ja astui
signor Alvisen keralla lapsen vuoteen luo.

"Tyynny, rakkaani! Tyynnyhän!" kuiskasi Barbara neitsyt itkevän
Chiaran korvaan. "Kunnianarvoisa isä Francesco tuo sinulle lohdutusta,
lohdutusta, jota sinä lapsi raukka tarvitset, sillä sairas sinä et
ole -- pyhä Rocco olkoon kiitetty -- ja Jumala varjelkoon rakkaan
pääsi jokaista hiuskarvaa! Aukaise silmäsi, lapsi, ja tervehdi
kunnianarvoisaa herraa."

"Pyhä neitsyt häntä siunatkoon!" vastasi Chiara Cornaro kohoutuen
hieman. "Mutta, Barbara -- minä en voi puhua, niin kauan kuin nuo kaksi
katsovat minuun, signor Alvise ja tuo vieras mies tuolla! Isä, jos
voitte jotain tehdä, niin toimittakaa, että he jättävät meidät kahden;
teille minä uskon huoleni!"

Palatsin herra ja kymmenen-neuvoston gondolinsoutaja kuulivat selvästi
jokaisen sanan, jonka tyttö lausui papille. Alvise Morosini puristi
vaieten kätensä yhteen ja tuijotti synkästi jalkoihinsa mattoon. Mutta
Daniello Barozzi ei enää kyennyt hillitsemään itseänsä. Tuomiopasuunana
soivat vuoteella lepäävän lapsen hiljaiset, hennot äänet hänen
sielussaan; hänen silmäinsä edessä väikkyivät jälleen San Erasmon
tapahtuman ja viime yön kuvat. Hän heittäytyi vuoteen ääreen, tavoitti
tytön kättä, joka oli papin kädessä, ja voihki: "Älkää työntäkö
luotanne palvelustani, signorina! Tahdon olla mitä ikinä vaaditte --
gondolinsoutajanne, kuormajuhtanne talonkoiranne -- sallikaa minun vain
palvella teitä! Jumalan laupeuden tähden, älkää kieltäkö!"

Syvä hiljaisuus seurasi. Signor Alvise ei ollut ennättänyt hillitä
rikostoveriansa eikä ehkäistä sanaakaan hänen puheestaan. Barbara ja
San Roccon pappi katselivat hämmästyneinä maassa viruvan Daniellon
kookasta vartaloa ja rukoilevasti ylöspäin kääntyneitä laihoja kasvoja.
Mutta nuori Chiara vaipui pieluksilleen takaisin, teki käsillänsä
torjuvan liikkeen ja sanoi:

"Jättäkää minut -- jättäkää minut yksikseni! Rakas isä raukkani!"

Näissä lapsen muutamissa sanoissa oli sointu, jota Daniello ei
kestänyt. Hän kavahti jälleen pystyyn, pudisti lyhyttä mustaa
tukkaansa, niin että se valui otsalle, ja loi katkeran katseen Alvise
Morosini'in, joka viittasi häntä menemään ulos. Isä Francesco vaihtoi
muutaman hiljaisen sanan Chiaran kanssa, sitten hän lähestyi vakavana
miehiä ja sanoi senaattorille:

"Jättäkää minut hetkeksi yksikseni tämän lapsi raukan kanssa, jalo
herra. Hänen nuori sielunsa on järkytetty, ja hän kaipaa lepoa ja
selvittävää puhuttelua. Suokaa kuitenkin anteeksi, ettei hän vielä
kykene kiittämään teitä siitä huolenpidosta, jota hänelle omistatte!"

Katse maahan luotuna Morosini astui gondolinsoutajan jäljessä
etuhuoneeseen. Isä Francesco sulki lapsen makuuhuoneen oven, mutta
signor Alvise aukaisi suureen porraskäytävään vievän oven laskeakseen
hieman valoa pilkkopimeään huoneeseen, jossa hän nyt oli yksin
Daniellon kanssa. Kanavanpuoleinen ikkuna oli jo auki; yöilma, kostea
ja painostavan lämmin kuten eilenkin, huokui sisään ja liikutteli
raskaita samettiverhoja. Signor Alvise heittihe lavitsalle oven
viereen, Daniello oli mennyt verhojen väliin voidakseen hengähtää
vapaasti. Miesten katseet kohtasivat toisensa -- ne eivät ilmaisseet
vihaa, vaan katkeraa mielipahaa.

"Jollet sinä onneton olisi tullut tänne tänään, olisin kenties saanut
hänen epäluottamuksensa häviämään!" puuskahti ylimys viimein. "Sinun
hirtehisen-naamasi on herättänyt hänessä kaikki pahat ajatukset
uudelleen henkiin. Minä olisin voittanut hänet tyttärekseni ja
pelastanut sieluni ja sinunkin sielusi ilman sinun sekaantumistasi,
senkin hullu!"

"Jollette olisi riistänyt häntä hänen isänsä talosta, olisi hän kyllä
ottanut vastaan vähäiset palvelukseni!" murahti Daniello vastaukseksi.
"Jos lapsi aavistaa, että me tiedämme hänen isänsä viimeisistä hetkistä
enemmän kuin hän, niin hän toivottavasti myöskin tietää, ettemme me
alhaiset kirjoita kuolemantuomioita. Jos Jumala olisi ollut minulle
armollinen -- olisin pannut käteni hänen jalkainsa astinlaudaksi."

Ja jäykkä, voimakas mies kääntyi poispäin, kumartui ikkunasta ulos ja
katseli pitkin kanavaa koettaen erottaa pimeässä gondolia, jolla hän
nyt, unelmansa mukaan, olisi ollut jo kaukana laguuneilla. Palatsin
herra katseli halveksivasti tuollaista hentomielisyyttä. Hän koetti
hetkeksi voittaa takaisin ylpeytensä ja levolliset, läpitunkemattomat
kasvonsa, jotka hän ennen oli näyttänyt maailmalle.

"Jos hän työntää minun käteni luotansa -- niin olenpa tehnyt voitavani.
En aio elää kurjassa haamujen pelossa enkä tuhlata päiviäni joutavaan
katumukseen. Olkoonpa Orlando Cornaro saanut surmansa syystä tai syyttä
-- tasavalta vapauttaa minut eikä unohda semmoista narriakaan kuin sinä
olet, Daniello!"

"Käskekää sitten tasavaltanne antaa teille sielunrauha ja levollinen
kuolinhetki, signor Alvise!" huudahti Daniello, ja hänen äänessään soi
katkera iva. "Jos te voitte saavuttaa rauhanne kymmenen-neuvostossa --
hyvä teille! Mutta minua -- vaikkapa itse pyhä isä vapauttaisi minut
syyllisyydestä tähän murhaan -- minua se ei auta. Yksi hyvä sana tuon
lapsen suusta tuolla olisi minulle suuremman arvoinen -- mutta sitä
sanaa en tule kuulemaan!"

Alvise Morosini kuuli Daniellon sanat, jotka tuntuivat niin
vääräuskoisilta ja jotka kuitenkin herättivät vastakaikua hänen
omassa sydämessään. Synkkänä ja levottomana hän asteli edestakaisin
pitkin etuhuonetta ja käytävää, karttoi rikostoverinsa katsetta ja
jäi aika-ajoin seisomaan oven luo, jonka taakse isä Francesco oli
jäänyt Cornaron tyttären ja tämän hoitajan kanssa. Hän kuuli supatusta
ja kuisketta, mutta yhtään sanaa ei erottanut hänen korvansa, niin
terävä kuin se olikin, ja syvään huokaisten ylimys jatkoi levotonta
vaellustaan. Daniello tuskin hievahti paikaltaan, tuijotti vain milloin
surullisesti ja jännittyneenä suljettuun oveen, milloin synkkänä
Morosini'n jälkeen, milloin haaveksivasti ikkunasta ulos. Ulkona
vallitsi syvä hiljaisuus; vain silloin-tällöin erotti kuuntelija
raskasta airon loisketta ja varoitushuutoja ruumisveneistä, jotka
kuljettivat päivän uhreja San Micheleen. --

Niin kului lähes kaksi painostavaa tuntia, kunnes yhtäkkiä Chiaran
makuuhuoneen ovi aukesi ja isä Francesco astui ulos. Hänellä oli
kädessään kolmihaarainen kynttilänjalka, jonka kynttilät hän oli
sisällä sytyttänyt. Hänen kasvojensa ilme oli tyyni ja vakava. Hän
laski kynttilänjalan upeakoristeiselle kaapille, joka oli huoneen
pitkän seinän luona, ja otti samalla käteensä taiteellisilla
leikkauksilla koristetun norsunluisen ristiinnaulitunkuvan, joka
kaunisti kaappia, viittasi äänettömästi Danielloa tulemaan lähemmäksi
ja kääntyi sitten senaattoriin päin.

"Signor Alvise", sanoi hän hiljaa, "Barbara Gradi on kertonut minulle
kaikesta, mitä te olette tehnyt Orlando Cornaron tyttären hyväksi ja
mitä jaloja tarkoituksia teillä on isättömän lapsen suhteen. Minä
ymmärrän, kuinka syvästi te kärsitte tuon omituisen tytön jäykkyydestä,
-- olen liikuttanut hänen omaatuntoansa ja selittänyt hänelle, mitä
tällaisena aikana kuin nykyisenä merkitsee se, että kelpo mies
vapaaehtoisesti tarjoaa palvelustaan, kuten sinä, Daniello Barozzi,
olet tehnyt. Mutta Chiaran nuorta sielua ahdistaa hämärä pelko, eräs,
niinkuin kaikesta sydämestäni toivon, mieletön epäluulo, joka teidän
tulee panna lapsi raukan kohtalon laskuun. Hänen isänsä oli elostelija
ja kunnoton tuhlari -- mutta kuitenkin hänen isänsä -- ja Chiara on
rakastanut häntä puhtaan, nuoren sielunsa koko voimalla. Orlando
Cornaro on kadonnut, luultavasti kuollut; salaperäisiä huhuja hänen
lopustaan liikkuu pitkin Veneziaa, ja niitä on tullut hänen lapsensa
korviin. Niin on tuska hiipinyt hänen kokemattomaan sydämeensä, että
hän luulee jokaisen, joka häntä lähestyy ja kyselee hänen kohtaloansa,
tietävän jotakin hänen isänsä katoamisesta. En ole salannut häneltä,
että sellainen epäluulo voi olla väärä, että se voi tulla suureksi
synniksi -- mutta minun sanani eivät yksinään kykene tuomaan rauhaa ja
iloista kiitollisuutta hänen ahdistettuun, nuoreen mieleensä. Niinpä
sitten lupasin kysyä teiltä Vapahtajamme ristin nimessä, tekeekö hän
väärin teitä kohtaan. Vannokaa, korkea-arvoinen herra, että olette
syytön Orlando Cornaron loppuun, joskin ehkä tiedätte siitä jotakin, ja
vanno sinä samoin, Daniello!"

Alvise Morosini ja Daniello olivat, ikäänkuin salaisen,
vastustamattoman voiman vetäminä, astuneet lähemmäksi isä Francescoa,
joka oli kohottanut hohtavan ristiinnaulitunkuvan ja ojensi sen heitä
kohden. Senaattori etsi sanoja kalpein, värisevin huulin, mutta ei
löytänyt, -- Daniellonkin rinnasta nousi vain kumeita, epäselviä ääniä,
jotka San Roccon pappi sai tulkita itselleen. Lujemmin hän katsoi
miehiä silmiin, käsi, joka piteli kohotettua jumalankuvaa, vaipui
hitaasti; nuo molemmat eriarvoiset miehet seisoivat vavisten hänen
edessään ikäänkuin samojen vilunväreiden puistattamina. Yhtäkkiä talon
herra lausui:

"Voisin vannoa olevani ilman persoonallista syyllisyyttä -- en tiedä
miksi yhden olisi kannettava kymmenen kumppanin synti. Venezian
valtio on tuominnut Orlando Cornaron, en minä! Mutta -- tahdon kantaa
mitä kerran olen ottanut hartioilleni! Toivoin sovittavani kaiken,
hiljaisuudessa, pitämällä uskollisesti huolta vainajan tyttärestä.
Jollei niin saa tapahtua, sanokaa minua syylliseksi, -- valaa, jota
vaaditte, ei Alvise Morosini tahdo vannoa!"

Daniello Barozzi, joka tuskin kuuli jalosukuisen toverinsa harkittuja
sanoja, voihkasi ainoastaan: "En voi vannoa! Minä ja Andrea Rotto
olimme hänen murhaajansa. Pyytäkää hänen tytärtänsä Jumalan laupeuden
tähden antamaan minulle anteeksi ja sietämään minua silmäinsä edessä!"

"Hän antaa teille anteeksi, hän on sen jo tehnyt!" vastasi isä
Francesco. "Mutta sitä sovitustyötä, joka on Jumalalle otollinen,
emme valitse mielemme mukaan, vaan se annetaan meille. Tuolla sisällä
oleva nuori neitsyt on luvannut, jos tuon hänelle teidän valanne,
mielellään luottavansa teihin -- minä taas olen hänelle luvannut viedä
hänet tästä palatsista isänsä taloon tai Veneziasta pois, jollette voi
vannoa. Sanani pidän. Teidän täytyy käsittää, signor Alvise, että kun
minä menen takaisin tuonne huoneeseen enkä voi lapsi raukalle sanoa,
että hänen epäluulonsa on ollut täysin perusteeton, -- niin signorina
Chiara ei enää tule jäädä tänne. Jos tahdotte tehdä tähänastiselle
suojatillenne viimeisen hyväntyön, niin kirjoittakaa meille ja hänen
palvelusnaisillensa passi, jolla pääsemme lähtemään tästä kaupungista.
Gasparo Castiglione on tarjonnut Bellunon luona sijaitsevan maatilansa
Chiara Cornaron turvapaikaksi. Mitä pikemmin hän sinne pääsee, sitä
parempi. Minä lähetän hänen myötänsä jonkun laupeudensisaren, ja siihen
asti tulee Barbaran saada yksin hoitaa nuorta valtiatartansa."

"Passin saatte", vastasi Alvise Morosini tyynesti, kun San Roccon pappi
katsoi häneen odottaen. "Sen kirjoittaminen olkoon viimeinen tekoni
kymmenen-neuvoston jäsenenä, -- jo huomenna eroan tasavallan senaatista
ja koetan löytää tietä Jumalan laupeuden luo. Taivas ei salli meidän
katumustyömme tulla niin helpoksi kuin luulimme, Daniello!"

"Enkö minä saa edes viedä signorina Chiaraa gondolissani maatilalle
asti?" jupisi Daniello ojentaen rukoilevasti kätensä isä Francescoa
kohden.

"Sinun näkeminen voisi saattaa hänen henkensä vaaraan, ja sitähän
et tahdo, Daniello!" vastasi pappi. "Veneziassa ei tätä nykyä ole
puutetta hyljätyistä ja kovaonnisista, joiden hyväksi voit katuvaisena
uhrautua. Chiaran anteeksianto tulee sinulle vielä kerran selvin sanoin
ilmoitetuksi, mutta nyt siirry tieltä ja anna tuolla sisällä olevan
hädänalaisen jälleen hengittää vapaammin!"

Isä Francescon ääni oli muuttunut lempeämmäksi ja lämpimämmäksi
kuin se oli ollut muutama minuutti sitten; hän katseli säälivän
myötätuntoisena, kuinka valtioinkvisiittorin ja gondolinsoutajan
pää painui alas ja he seisoivat synkästi vaieten vastapäätä
toisiaan. Hän ojensi siunaavasti kätensä heidän ylitsensä, asetti
ristiinnaulitunkuvan, jonka äsken oli ottanut kaapilta, äänettömästi
paikallensa takaisin, viittasi oikealla kädellään juhlallisesti siihen,
samalla kuin hänen vasen kätensä hiljaa avasi sisähuoneen oven.

Tuokion kuluttua olivat rikostoverit yksin. Alvise Morosini läksi
sanaakaan virkkamatta takaisin siihen huoneeseen, missä Daniello
Barozzi oli hänet tänä iltana ensiksi nähnyt. Gondolinsoutaja seurasi
häntä ääneti tarkaten katseellaan senaattorin kasvoinilmeitä ja huulia.
Morosini otti heti kynän ja kirjoitti, Daniellon seisoessa vaiti ja
odottaen, paperin, joka antoi Chiara Cornarolle luvan päivän tultua
lähteä kolmen naisen seuraamana kaupungista ja laguuneilta. Sitten hän
lausui tyynesti:

"Kuule, Daniello! Serviitit [Pyhän neitsyen palvelijat, erään
hengellisen veljeskunnan jäseniä] perustavat uuden, ankarasääntöisen
veljeskunnan ruttotautisten ja kaikkien parantumattomien
hoitamiseksi. Huomenna annan toisen puolen omaisuudestani Orlando
Cornaron tyttärelle, toisen puolen serviiteille ja lupaudun heidän
veljeskuntansa jäseneksi."

Daniello heittäytyi polvilleen korkea-arvoisen kymmenen-neuvoston
jäsenen eteen ja sammalsi:

"Suokaa minulle oikeuteni, herra, oikeuteni! Olen kulkenut kanssanne
pahuuden teitä, herra -- jos tiedätte hyvän tien, antakaa minun seurata
teitä sillekin! Ottakaa minut veljeskuntaanne halvaksi palvelevaksi
veljeksi -- sen olette velkaa minulle ja onnettoman Andrean sielulle --
jotta minäkin löytäisin sieluni pelastuksen toivon!"




Veit lasinpuhaltaja.


Kolme laajalatvaista puuta kasvoi vieretysten suuren lammen rannalla,
jota niiden mukaan nimitettiin Leppälammeksi. Keskimäisen alla paloi
nuotio, jonka punaiset liekit iloisesti nuoleksivat tulella olevaa
vaskikattilaa ja loistivat yön pimeydessä hyvän matkan päähän.
Kattilasta nousi kalakeiton voimakas tuoksu kietoen keskeensä muutamat
nuoret miehet, jotka olivat leiriytyneet nuotion ympärille ja
istuivat kääntöpääveitset ja läkkilusikat kädessä valmiina nauttimaan
myöhäisen iltasensa. Läheisen Winklarnin kauppalan tornikello oli
juuri kumahuttanut yksitoista lyöntiä, jotka olivat heleän kirkkaina
soineet lämpimään kesäyöhön. Neljässä nuorukaisessa, jotka olivat
asettuneet nurmelle siten, että lauhkea iltatuuli, joka huokui lammen
yli, puhalsi liekin poispäin heistä, ja jotka samalla pitivät silmällä
keiton kiehumista, näytti kellonlyönti herättävän kärsimättömyyttä.
He kääntyivät viidennen puoleen, joka istui aivan lammen rannalla
ja irroitteli märän verkon silmukoista pyristeleviä pikkukaloja
heittäen ne takaisin veteen. Puolikasvuinen poika, jonka kapeita
vaaleita kasvoja tulen loimo valaisi ja jolla oli lyhyeksi keritty
punertava tukka ja kasvoissa kesakoita, huusi rannalla-istujalle: "Hei,
Veit, eikö kalakeitto jo ala joutua? Kohta on puoliyö, ja meillä on
puolentoista tunnin matka lasitehtaalle. Kello tulee yksi, ennenkuin
pääsemme nukkumaan. Anna olla niiden kiiskisten -- kuolevat ne
verkossakin -- ja tule tänne istumaan meidän luoksemme. Nälkä kai sinun
on niinkuin meidänkin!"

"Onpa niinkin", vastasi Veit päättäen rauhallisesti työnsä.
"Kalat kuuluvat joko kattilaan tahi lampeen, ja se, joka antaa
luontokappaleiden surkeasti kitua, on roisto. Mutta te ette ollenkaan
ansaitse tämmöistä kesäyötä, jos kaipaatte koppiinne nukkumaan. Minä
en mene vielä pitkiin aikoihin; panen metsään maata puun juurelle
hetkiseksi, kunnes aurinko minut herättää, ja sitten reippaasti työhön
taas. Ja tahtoisinpa silloin nähdä sen, joka saa enemmän aikaan kuin
minä."

Hän levitti suuren verkon lammen ja leppien väliselle rantanurmelle
ja tuli kattilan ääressä istuvien kumppaniensa luo. Lyhdyn, jota oli
käyttänyt kalastuksessa, hän ripusti pieneen näveriin, jonka väänsi
puunrunkoon vähän yläpuolelle päätänsä. Ja nyt hän itse seisoi tämän
lyhdyn valossa; pää kapea, hyvin muodostunut, kasvot päivettyneet,
silmät ruskeat, tuuhea tumma kiharatukka, tummat viikset täyteläisten
punaisten huulien yläpuolella. Hänen silmistään säihkyi ja kauniiden,
rohkeiden kasvojensa jokaisesta juonteesta uhkui pelkkää iloista
vallattomuutta. Eräs toveri tuumi pudistaen päätänsä hieman: "Miksi
ripustat lyhdyn ylös, Veit? Löydämme kyllä lusikalla suumme ilman
valoakin, etkä kai aikone kutsua ketään illalliselle. Mutta Winklarnin
kreivi ratsastaa usein yöllä tuota ylätietä kotiinsa." Siihen Veit vain
sanoi kujeillen: "Ratsastakoon. Luulenpa, että hän tuntee tuleni -- ja
mielellään suo minulle pari karppia. Vähätpä mokomasta, ja rahaa en
vielä ole häneltä vienyt. Nyt syömään, pojat, ja maistukoon ruokamme."

Kesakkonaama kurkotti ohutta nenäänsä vielä enemmän eteenpäin
kuin tavallisesti ja huudahti: "Mitäs horiset? Ettäkö kreivi ihan
kirjallisesti on antanut sinulle luvan varastaa hänen kalojaan? Saamme
kiittää Jumalaa, jos hän on jo makuulla tahi tulee kotiansa toista
tietä. Istu tänne, tässä on lusikkasi, ja nyt katsokaamme miten
keittosi on luonnistunut."

"Minä puhun totta, Sebald Riedhofer!" sanoi Veit ja heittihe pitkäkseen
nurmikolle. "Kreivi tietää, että juopottelevilla böhmiläisrentuilla,
jotka puhkovat ja tärvelevät hänen parhaat puunsa, ei ole pahempaa
vihollista kuin minä, ja että minulla on tarkemmat silmät kuin hänen
metsänvartioillaan -- ja että olen usein kulkeilla öisin ja sieppaan
monen veijarin kauluksesta kiinni. Ja senkin tuo herra hyvin tietää,
etten tahdo rahaa ettenkä metsästele hirviä ja metsäkauriita, ja hän
antaa minun pitää hyvänäni ne pari kalaa, tahi jäniksen tai peltopyyn,
mitkä satun sillointällöin saamaan. Ja nyt ottakaa eteenne ja sanokaa
itse, eikö se ranskalainen, joka kaksi vuotta sitten oli meillä
lasitehtaalla, ole opettanut minulle keittotaitoa."

Veit oli nostanut kattilan tulelta ja pannut sen toverusten eteen.
Kaikki nämä olivat häntä nuorempia, ja niinkuin hän oli heitä päätänsä
pitempi, niin hän myös istui käskijänä pienessä piirissä. Yölliset
kalakekkerit, missä palanpaineena oli pari pullollista böhmiläistä
viiniä, jotka Sebald Riedhofer oli jäähdyttänyt rantavedessä,
näyttivät saavan hänestä, isännästä, valoa, eloa ja rattoisuutta. Muut
nuorukaiset olisivat hänettä painautuneet kalavarkaina arasti yhteen,
mutta hän istui heidän keskellään varmana ja mielissään kuin tämän
suuren lammen ja ympäröivän metsän omistaja ikään. Kalakeitto maistui
ilmeisesti kaikille, täysi kattila tyhjeni tuotapikaa puolilleen,
ruotojen varominen ehkäisi pakinaa, mutta pitoveikot osoittivat
tyytyväisyyttään katsein, sanattomin hymyin ja ryypätessä nyökäten
toisilleen. Kun Musta Andreas, harteva mies, kuitenkin erehtyi ja sai
ruodon kurkkuunsa, löi Veit häntä avuliaasti selkään ja sanoi: "Et sinä
Antti viisastu ikinä! Aina liian hätäisesti, aina liian ahnaasti käyt
kiinni; turmelet itseltäsi koko ilot!"

"Kun harvoin saa, niin ottaa lusikkansa liian täyteen", vastasi Andreas
jatkaen halukkaasti syöntiään. "Ja jos tässä läkähtyisikin -- niin eipä
olisi suurikaan vahinko meidänlaisen orjan meno."

Veitin kasvoille välähti salaman nopeudella suuttumuksen ilme. "Orjan?
Miksi niin halvaksi arvostelette itsenne? Semmoinen ei kenenkään
tarvitse olla. -- Olenko minä orja?"

"No, kun työssä raadat tai seisot lasinjäähdytysuunin edessä, niin
olethan semmoinen sinäkin, Veit -- vaikka näytätkin siltä, kuin vain
huviksesi puhaltelisit lasipikareita!" puuttui punatukkainen Sebald
puheeseen. "Itse asiassa sinä hikoilet aivan kuten me kaikki muutkin ja
olet paremmassa asemassa vain siksi, että sinulla on enemmän taitoa,
niin ettei sinulla lasi koskaan säry ja että työnjohtaja antaa sinun
olla rauhassa."

"Sinäpä sen sanoit, Sebald!" huudahti Veit. "Työnjohtaja tietää
saavansa etsiä kauan, ennenkuin löytää minua paremman työntekijän. Ja
tietää myöskin, että jos hän tänään hankkii riitaa kanssani, niin on
huomenna viisi lasitehdasta täällä ja Böhmerwaldin puolella, jotka
heti ottavat minut työhön. Hän tietää, että liivini alla on vitjat,
jotka ovat tehdyt kultakolikoista. Paljon niitä ei ole, mutta on toki
kaksikymmentä kappaletta. Niinpä en ole riippuvainen työnjohtajasta
ja tiedän aina, kun haluan säästää keuhkojani ja silmiäni kuukauden
päivät, että sekin käy laatuun. Siksi pidän pääni pystyssä ja niin aion
edelleenkin jonkun aikaa pitää sen."

"Niin sinä!" huoahti kolmas, joka tähän asti oli ollut vaiti. "Sinulla
onkin parempi onni kuin meillä toisilla. Ehkä se on sinulla nahassa
tai siinä vauhdissa, millä olet kasvanut. Jos me pitäisimmekin itsemme
niinkuin sinä, ei se meitä auttaisi mitään, ja ennenkuin saamme
säästetyksi yhden kruunun, olemme kahdesta velassa. Jos meikäläinen
saa hiukan kokoon, niin kohta hänet kietoo jokin tyttö pauloihinsa, ja
sitten on hänelläkin vitjat, vaikka toisenlaiset kuin sinulla."

"Miksi annatte kietoa itsenne?" nauroi Veit ja heitti päänsä
taaksepäin, ikäänkuin sitä joku tyttö juuri tavoittelisi. "Minä
katselen neitosia yhtä paljon kuin tekin, vaikka en heti paikalla pidä
jokaista kauniina kuten te! Mutta kun sellaisen löydän, kiedon minä
hänet -- ja pakotan jokaisen taipumaan! Tahtoisinpa nähdä sen tytön,
joka vielä vastustaa, kun minä annan hänen huomata, että menehdyn ilman
häntä. Yksi tosin on -- mutta se ei kuulu teihin. Joskus sattuu olemaan
taitamatonkin!"

"Veit -- Veit, älä ole liian ylpeä ja ylimielinen", varoitti Musta
Andreas.

"En tiedä, onko se ylimielisyyttä. Tunnen niin, ja teen niinkuin
tunnen. Olen Katariinantehtaan paras lasinpuhaltaja -- parempaa saavat
hakea. Mutta kun illalla lähden työpajasta ulos ja vain oikaisen
käsivarteni, vedän vertoja kelle tahansa metsästäjälle. Tahdon
hengittää yhtä syvään, nähdä ja kuulla yhtä tarkasti kuin metsänkävijät
ja olla vapaa kuin mustalainen."

"Entä kuinka kauan sitä kestää?" kysäisi Sebald, jonka punatukkainen
pää juuri kohosi kattilasta, mistä hän oli ongiskellut viimeistä
kalanpalasta. "Saadaan nähdä -- kukistua ihmisen aina lopuksi täytyy
-- eikä lie sinun vapautesi kohtalo toinen. Mitä sinua auttavat vankat
lihaksesi ja työuhmasi, jahka satut sairastumaan?"

Veit karkasi pystyyn ja suoristihe. "Minä en tule sairaaksi!
Minunlaiseni miehet iskee salama kuoliaaksi, tahi sattuu jokin suuri
tulva tai tulipalo, mistä pelastan jonkun raukan saaden itse surmani!"
Hänen kasvonsa loistivat valoisaa uskallusta ja rohkeata elämänhalua,
silmänsä katsoivat niin tulisesti toisiin, että Sebald Riedhofer loi
katseensa maahan ja Musta Andreas silmäili sivullensa. Mutta juuri kun
Veit siinä seisoi solakampana, jäntevämpänä kuin puunrunko, jolla hänen
kätensä lepäsi, tunsi hän äkkiä ruumiissaan oudon väristyksen, ja jos
kumppanit tällöin vielä olisivat katsoneet häntä kasvoihin, olisivat
he nähneet uhmaavien huulien vaalenevan. Hän katsoi ympärilleen
neuvotonna, ikäänkuin joku peto olisi hyökännyt hänen kimppuunsa,
sitten hän ravisti itseään, väristys oli haihtunut. Näiden omituisten
kekkerien pitäjä nakkasi tyhjät pullot sirpaleiksi rantakiviin, käski
vieraittensa huuhtoa kattilan, panna verkot ja muut kampeet kokoon ja
mennä tiehensä. "Koska tahdotte vielä mennä takaisin lasitehtaalle
yöksi, niin Herran haltuun! Minä nukun puun juurella kuten sanoin."

"Se puu kai ulottaa pari oksaansa jonkun neitsytkammion yli!" tokaisi
Musta Andreas. "Kuten haluat, Veit, eihän sinun tiellesi tohdi asettua
enemmän kuin neuvomaankaan ruveta. Oli hauskaa, että kutsuit meidät
tänne, ja mitä vielä tänään saanet, sen olet meidänkin tähtemme
ansainnut. Hyvää yötä sitten; tule, Sebald, tulkaa, pojat -- olemme
väsyksissä, ja hän on väsynyt meihin."

"Ensi kerralla kutsun peltopyypaistille, jahka verotan niitä. Hyvää
yötä, ja pitäkää sananne. Työnjohtajan ei huomenna tarvitse tietää,
ettemme nukkuneet tehtaalla yötämme." --

Toverit lähtivät. He veivät Veitin viittauksesta lyhdyn mukanaan;
ottaessaan sen alas piti nuorin heistä, Kirjuri-Frans, sitä aivan
Veitin kasvojen edessä ja näki hänen poskillaan ja otsallaan oudon
punan. "Viini nousee pintaasi, Veit", huusi hän mennessään, -- "viini
tai rakkaus!"

Veit ei vastannut, vaan kääntyi selin menijöihin, jotka astuttuaan
lepikkosuon halki ja kappaleen matkaa ketoa saapuivat maantielle ja
suureen Schwarzhofin metsään. Hän meni aivan Leppälammen partaalle,
käveli kappaleen matkaa tyynen veden rantaa pitkin ja kumartui alas
vilvoittaakseen itseään. Kirjuri-Frans oli nähnyt oikein, Veit tunsi
kasvojensa hehkuvan. Mutta eihän se saattanut johtua noista parista
viinikulauksesta eikä rakkaudestakaan. Oli hän tosin, lähettäessään
vieraansa kotiin, tuuminut suunnata paluumatkansa Schwarzachin myllyn
ohi ja kolkuttaa myllärin sisaren Klaaran ovelle. Mutta hän oli
karkoittanut tämän mielijohteen yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin.
Hänessä varmaankin paloi suuttumuksen tuli, jonka hän äsken,
pöyhkeillessään vastoin tapaansa vallastaan tyttöihin nähden, oli itse
virittänyt ja saanut leimuamaan. Nyt hän tahtoi tallata suuttumuksenkin
sammuksiin. Toverien takaa, joiden äänet olivat jo vaienneet, hän kuuli
Winklarnin tornikellon ilmoittavan puoliyötä, ja sitten oli hänen
ympärillään kesäöinen hiljaisuus. Nouseva kuu kuvastui liikkumattomaan
vedenpintaan ja valoi äänetönnä loistettansa metsän pimentojen yli.
Lasinpuhaltaja veti sieraimin ja suin heinäkuun-yön ilmaa keuhkoihinsa;
lämmin tuulenhenki kantoi kukkien ja pihkan tuoksua etäältä suurista
kuusikoista. Muina öinä oli ilma ja tuoksu täyttänyt voimakkaan nuoren
miehen jonkinlaisella huumauksella; hän oli heittäytynyt pitkäkseen
jonnekin nurmelle ja oli aina heti vaipunut uneen ja nukkunut aamun
sarastukseen asti. Jotakin huumauksen tapaista hän havaitsi nytkin,
mutta sen sijaan että olisi väsynyt, tunsi hän keskellä syvää
rauhaa kiihtymystä ja levottomuutta. Kalvava muisto, joka äsken oli
herännyt, seurasi häntä. Se ajoi häntä eteenpäin. Lähtiessään leppien
luota, missä oli lasitehtaalais-tovereineen istunut, Veit arveli
poistuvansa siksi, että pitojen jätteet, tummuvat kekäleet ja veriset
kalansuomukset herättivät hänessä vastenmielisyyttä. Hän jätti nopein
askelin taaksensa lammen ja lepikkosuon ja koetti vakuuttaa itselleen
menevänsä etsimään eräältä suuren metsätien syrjäpolulta muuatta
houkuttelevaa paikkaa leposijakseen. Hän kulki laajan, kuunvalaiseman
laidunmaakaistaleen poikki ja huomasi jo, että jokin veti häntä
kohden erästä metsänrinnassa olevaa paikkaa, jonka hän oli viimeisen
puolentunnin ajan yhäti nähnyt edessään, joko sitten sulki silmänsä
tai piti ne auki. Veit virkkoi puolittain unelmoiden, puolittain
uhmaavasti: "Eihän minun tarvitse mennä sinne eikä maata siellä", mutta
kulki yhä edelleen kohden metsänrinnassa olevaa paikkaa, jonka tunsi
jo kaukaa siitä, että siellä kasvoi lehtipuiden keskessä yksinäinen,
mahtava petäjä.

Ja siellä hän istui petäjän juurelle, mihin sammal ja varisseet
neulaset muodostivat ikäänkuin vuoteen ja mistä hän silmäili yli
kuuvaloisen aukean, jolle vastapäiseltä puolelta johti hiekkainen,
pensaita kasvava solatie. Petäjän oikealla ja vasemmalla puolen
kasvavat koivut olivat tulleet korkeammiksi, pähkinäpensaat laajemmiksi
-- mutta muuten kaikki oli kuten sinä kesäyönä, jona hän oli istunut
täällä Elsbethin, Winklarnin opettajan tyttären kanssa, painanut
häntä rintaansa vasten ja suudellut häntä, niin että immen solakka
ruumis värisi hurmauksesta ja pelosta. Tytön paksut, kauniit palmikot
olivat irtautuneet, hän oli kiertänyt ne kätensä ympäri ja luullut
saaneensa värisevän neidon kokonaan valtoihinsa. Ketään tyttöä ei
Veit ollut kiihkeämmin, palavammin, lemmenjanoisemmin himoinnut kuin
häntä, ei kukaan ollut tuota uhmapäätä lumonnut niinkuin vaalea
Elsbeth. Hänen takiansa Veit olisi ollut valmis panemaan alttiiksi
kultaisen vapautensakin. Ja juuri tuo ainoa, jonka vuoksi kenties
olisi kannattanut kuluttaa voimansa ja huohottaen laahautua läpi
elämän kuten tuhannet muut, oli vastustanut häntä, kieltäytynyt
häneltä. Oli riuhtautunut irti hänen syleilystään, työntänyt hänet
luotansa, rukoillen pyytänyt päästä vapaaksi. Kirottu olkoon hän
vieläkin kerran! -- Veit tuijotti kohden hiekkaista solatietä. -- Mikä
houkkio hän oli ollut, kun juuri tänne oli tuonut Elsbethin! Tuolla
ylänteen reunalla törröttivät, kuten tapa on Ylä-Pfalzissa, kymmenen
tai kahdentoista ammoin sitten unohtuneen vainajan hautaristit, joista
sade oli huuhtonut nimikirjoitukset pois. Tuon yön kuutamossa oli tyttö
nähnyt ja tuntenut isänsä viimeisen kylmän leposijan ja saanut voiman
riistäytyä intohimoisen lemmittynsä sylistä. Mutta kun hän sitten oli
tahtonut paeta pois ja kuitenkin vetää lemmittynsäkin mukaansa, oli
vimmastunut mies singahuttanut hänet luotaan ja syöksynyt viidakkoon
kuten ilves, joka metsäkaurista tavoitellessaan on iskenyt harhaan.

Kaikki tämä oli nyt taas lasinpuhaltajan silmien edessä, ja hän
pureskeli katkerana alahuultaan sitä muistellessaan. Hän oli tuon
yöllisen tapahtuman jälkeen kääntynyt tytöstä pois, nähnyt hänet vain
kaukaa joskus ja nauranut hänen kohtalolleen tylysti ja pilkallisesti.
Orpo tyttö oli seuraavana talvena mennyt naimisiin erään vähäpätöisen
schwarzachilaisen tullivirkamiehen kanssa, jonka oikea olkapää
oli hieman ylempänä kuin vasen. Veit nimitti häntä pilkallisesti
kyssäselkäiseksi tullariksi. Miksikä nuo vanhat asiat juuri tänään
olivat muistuneet hänen mieleensä ja houkutelleet hänet tänne? Hän
tunsi jotakin väsymyksen kaltaista, hänen katseensa ei enää viipynyt
noissa menneitä muistuttavissa hautaristeissä, jotka törröttivät
synkkinä kirkkaassa kuutamossa, ja hän antoi ylpeän pystyn päänsä
painua rinnoille.

Jotkut äänet saivat hänet vavahtaen heräämään mietteistään, äänet,
jotka kuuluivat solatieltä päin. Ne kajahtelivat keskiyössä omituisen
kovina ja kirkkaina. Veit kuunteli päästäkseen selville, olivatko ne
ihmisääniä; sitten hän murahti halveksivasti: "Naisia, naisia vain", ja
oli nytkin lähteä paikaltaan ja karata metsään. Mutta äkkiä hän painoi
jo liikkeelle nousseen jalkansa takaisin maahan ja kurottautui suuren
petäjän vieressä eteenpäin; hänen korvansa erottivat vieläkin naisten
äänet solatieltä, mutta yhtäkkiä hän kuuli läheneviä, kevyitä askelia,
hänen silmänsä terottuivat ja tähystivät olentoa, joka solatieltä tuli
kohden tätä paikkaa, missä hän seisoi. Epäilemättä tulija oli tuo
Elsbeth, jota hän oli pari tuntia herkeämättä ajatellut. Vahvaa miestä
puistatti, hän tunnusteli otsaansa, jota tuskanhiki kostutti. Ja vaikka
hän tiesi aivan varmaan, että opettajan tytär oli elävä vaimo, tuntui
hänestä kuitenkin tuokion ajan siltä, kuin hän olisi manannut haudasta
esiin jonkun haamun. Mutta jo seuraavassa tuokiossa hänen vanha verensä
kuohahti, hän harppasi vauhdilla hiekkaiselle tielle, niin että
tulija vuorostaan pelästyi, ja huusi hiljaa, mutta terävästi: "Hoo,
tullireviisorin rouva -- tavataanko taas näin yöllä, vaikkei päivällä
osuta yhteen?"

Nuori rouva, jonka tielle hän näin astui, peräytyi ääneti pari askelta,
kädet ristissä rinnalla. Veit saattoi tuntea edessään saman vartalon ja
samat kasvot, joiden viehkeys kerran oli hurmannut hänet. Solakammaksi
vain oli Elsbeth käynyt, säihkyvät silmät olivat syvemmällä kuopissaan,
mutta mies tiesi kuitenkin, että ne olivat hohtavan siniset. Ja silloin
sattui hänen korvaansa äänikin, jonka hän viimeksi oli vihan vimmassaan
kuullut tuskaisen kuiskivana. "Mitä teet täällä, Veit?" kysyi
Elsbeth. -- "En ole koskaan ennen tavannut sinua, vaikka olen monta
kertaa tullut tänne rukoilemaan tuolla ylhäällä paternosterin isäni
sielun puolesta," lisäsi hän nopeasti -- arvaten, että Veit vastaisi
ivallisesti hänen kysymykseensä.

"Sitä vartenko tulet Schwarzachista asti?" vastasi lasinpuhaltaja. "Tie
on kyllä sievä. Ja tätä sievää paikkaa et ole unohtanut. Minä en ole
siitä päivin täällä käynyt näinä kaikkina vuosina, mutta tänä yönä olin
Leppälammella -- kalastamassa ja kaloja syömässä. Niin minä vaan --
usko pois!"

Elsbeth ei näyttänyt kuulevan mitä Veit viimeksi sanoi. Hän koetti
katsoa edessään seisovasta miehestä poispäin, toiselle puolen
solatielle, missä hänen seuralaisiaan ei enää näkynyt. "Olin
postinhoitajan rouvan ja hänen tyttärensä kanssa Oberviechtach'issa --
nyt olen kuitenkin Winklarnissa -- mieheni on viransijaisena Cham'issa."

Nuori rouva alkoi yhä enemmän vavista, kun taas Veit toipui ensi hetken
hämmennyksestä ja suoristihe. Hän tarttui Elsbethin molempiin käsiin ja
lausui hiljemmin kuin äsken: "Et siis tapaa kyssäselkäistä tullariasi
vuoteessa eikä sinulla ole kiirettä. Kun näin kohdataan vuosien
kuluttua, pitäisi puhua suunsa puhtaaksi."

"Mitä meillä on puhumista keskenämme, kun et ole minusta koskaan
välittänyt?" vastasi Elsbeth rouva. Veit ei nähnyt, mutta kuuli
äänestä, että hänellä oli kyynelet silmissä. Hänestä tuntui, että
Elsbeth oli oikeassa ja että olisi parasta hypähtää sivulle, hävitä
metsään ja olla taas oma itsensä. Nyt hän oli mielestään kuin
muuttunut. Itkevää hän ei voinut loukata, kun tällä jo muutenkin oli
paha mieli. Vaivoin hän sai sanotuksi: "Älä liiaksi sure, että silloin
ajoit minut pois. Näethän, Elsbeth, se saattoi hyvinkin olla parasta.
Risti tuolla ylhäällä on vielä pystyssä, ja minä olen yhä vielä sama
hurjapää, joka ahmii elämää kahdella lusikalla yhtaikaa. Hyvää yötä
siis, käyköön sinulle kaikki hyvin."

Hän astui askelen metsään päin; nuori nainen ei pidättänyt häntä, kuten
hän ehkä oli odottanut, vaan ainoastaan valitti: "Veit -- Veit, miksi
meidän pitikin tavata toisemme täällä nyt!"

Silloin mies kääntyi äkisti jälleen häneen päin. "Miksi juuri tänne
tahdot tulla sitten, Elsbeth! Olet pahoillasi siitä silloisesta ja
säälit minua!" Ja ennenkuin Elsbeth sai estetyksi, kietoi hän hänet
syleilyynsä ja tavoitti hänen huuliaan. Elsbeth riistäytyi irti ja
painoi päänsä alas, mutta tuokion kuluttua, kun Veit hellitti hänestä
ja pani käsivartensa ristiin, hän nousi varpailleen ja tarjosi nyt
itse hänelle huulensa. Veit suuteli häntä nopeasti kerran, kahdesti,
kymmenesti ja koki turhaan muistella, vieläkö Elsbeth osasi suudella
niinkuin ennen muinoin. Mutta sitten hän puuskahti: "On jo aika meidän
kummankin joutua kotiin. Hyvää yötä vielä kerran, Elsbeth!"

"Hyvää yötä!" vastasi Elsbeth aivan hiljaa, ja kun Veit oli vielä
kumartuneena hänen puoleensa, veti hän tuon ruskeakiharaisen pään omien
vaaleitten hiustensa viereen ja kuiskasi lasinpuhaltajan korvaan:
"Minulla on kotona kaksivuotias tytär, ihmeen suloinen pienokainen.
Hänen nimensä on Elsbeth, ja hänellä on sinun silmäsi, Veit!"

Lasinpuhaltaja vain nyökkäsi -- sitten hän riistäytyi irti eikä
nähnyt enää miten nuori nainen, joka itse riensi ripein askelin
solatielle, viittoi hänelle kädellään. Hän seisoi syrjässä tieltä,
taaskin tuon samaisen petäjän kohdalla ja nyt syvemmällä metsässä;
sitten hän päästi väkinäisen vihellyksen ja jupisi katkerasti: "Niinpä
niin. Saan lohduttaa itseäni sillä, että hänellä on toiselta saatu
lapsi." Ja astuessaan pitkin kapeata polkua viidakon halki kohden
Katariinantehdasta tunsi hän taas yhtäkkiä verissään samat vilunväreet
kuin pari tuntia sitten Leppälammen luona. Hän pysähtyi hetkeksi ja
mietti, eikö olisi parempi mennä johonkin suojamajaansa kuin yöpyä
minkä tahansa puun juurelle. Taajimman suojakatoksen, jonka Veit
oli kyhännyt pyssynkantaman päähän lasitehtaalta, oli kreivillisen
metsästäjän Ulrich Häslerin kömpelö jalka hävittänyt muutama päivä
takaperin. Veitin mieleen juolahti, että olisipa somaa, jos samainen
jalka sattuisi tarttumaan Ulrichin omiin ketunrautoihin jossakin
odottamattomassa paikassa. Mutta viime tunnin tapahtuma painoi hänen
mieltään niin raskaasti, ettei hän tullut pitemmälti ajatelleeksi
metsästäjälle tehtävää kepposta. Levollekin oli vihdoin mentävä, jotta
olisi nousevana päivänä virkku ja kunnossa, kuten itse oli kehunut.
Oli jo aika -- sillä hän erotti ensimäisen sarastuksen, kun lähimmässä
metsän aukeamassa tuli taas näkyviin palanen taivasta. Hänen täytyi
nukkua, täytyi ainakin saada uneksia, että Elsbeth kuitenkin oli vielä
tullut hänen syliinsä. Valoisa päivä näyttäköön, onko unelma myöskin
elettävissä.

Mutta aamulla havahtuessaan lyhyestä, lyijynraskaasta unesta Veit
tunsi aivoissaan rasittavan painostuksen ja jäsenissään sietämättömän
poltteen. Joku muu kuin tuo uhmaavan toimintatarmoinen lasinpuhaltaja
olisi katsonut itsensä sairaaksi, mutta Veit peseytyi ja pukeutui kuten
tavallisesti ja oli viimeisenä lasitehtaalla, missä tapasi toverinsa jo
eineellä. Hän istuutui harvapuheisena heidän seuraansa tuskin vastasi
heidän kysymyksiinsä. Musta Andreas, joka huolestuneena tarkasteli
Veitin kasvoja, lausui arvelunaan, etteivät eiliset kekkerit tahi yö
olleet tehneet hänelle hyvää. Mutta Veit suoristihe ja löi kädellään
pakottavaa rintaansa: "Ei niin, Antti, ei niin. Mutta sen, joka pitää
kemuja ja tavoittelee onnea, tulee tehdä työtä kaksin verroin!" Ja
sitten hän meni työhuoneeseen ja kävi käsiksi työhön temmaten innollaan
toisetkin mukaansa, niin että työnjohtaja huusi hyvillään lasiuunin
luota: "Näytit huonolta tullessasi, Veit -- mutta luulen melkein,
ettet osaa olla sairas ensinkään!" Ja Veit vastasi totisesti: "Enpä
osaakaan", vaikka hänen jokainen huokosensa poltti. Niin kului hikipäin
puuhatessa, ulkonaisessa ja sisäisessä kuumuudessa, heinäkuun päivä;
tunnit eivät lentäneet kuten ennen, ne matelivat verkalleen, hitaasti,
yhä hitaammin, ikäänkuin jäähtyvä lasivirta. Veit piti sanansa; ei
koskaan hän ollut puuhannut niin väsymättömästä, tarrautunut työhönsä
niin lujasti kuin juuri tänään. Mutta ei hän olisi ihmetellyt, vaikka
olisi puhaltanut viimeisen henkäyksensä johonkin niistä lasipikareista,
joita syntyi hänen puhaltimestaan. Mitä kiihkeämmin sisäinen
levottomuus ajoi häntä ulkoilmaan, sitä uhmaavammin hän suoristihe
työtuolillaan ja jupisi joka kerta, kun irroitti kappaleen ja taivutti
sen suoraksi: "Minun ei pidä nähdä Elsbethiä koskaan enää!" eikä
kuitenkaan nähnyt mitään muuta kuin hänet; Elsbethin suloiset kasvot
katsoivat häneen puolittain kainosti, puolittain rukoilevina, kuten
viime yönä.

Ja kun pitkä, kuuma työpäivä päättyi, sieppasi Veit takkinsa ja
murahti vain lyhyesti "hyvää yötä!" tovereille, jotka odottivat
häneltä tietoa miten ilta oli vietettävä, ja lisäsi sitten vielä
Mustalle Andreaalle: "Täytyy mennä uimaan, Antti -- ihan palan tänään!
Huomenna tai ylihuomenna kutsumme taas itsemme Winklarnin kreivin luo
kalakekkereihin jonkun toisen lammen rannalle." Ja sitten hän läksi --
miehet näkivät vain, että hän meni pienelle kirkasvetiselle lammelle,
joka oli tuskin viidensadan askelen päässä lasitehtaan takana.

Veit sukelsi vilpoisaan veteen, ja pari minuuttia tämän kylvyn jälkeen
oli hänellä parempi olo ja hän luuli jo olevansa eilinen Veit. Mutta
tuskin oli hän ripein askelin lähtenyt liikkeelle, kun jo taas tunsi
poltteen verissään; hänen ohimojaan jyskytti ja silmissään vilkkui
kuin valkeita harsoja, jotka hävisivät, kun hän hieraisi silmiään.
Hänen mieleensä jysähti, että hän vielä eilen oli arvellut ennen
kaatuvansa salaman iskusta kuin tulevansa sairaaksi; tänään hän kysyi
itseltään, saattoiko ehkä kuume iskeä kuin salama ja syöstä hänet
maahan. Jos niin oli laita -- jos hän oli jo hautaan menossa, silloin
ei ollut hetkeäkään hukattava haaveisiin, silloin tuli koota tahtonsa
ja voimansa yhteen. Silloin tuli sen naisen, joka oli halveksinut,
uhmannut häntä, vielä antaa hänelle hyvitys tuosta entisestä katkerasta
hetkestä. Suoraa päätä hänen luokseen -- Veit tiesi tapaavansa hänet ja
näki edessään hänen sisarensa mökin. Elsbeth kenties odottikin häntä
-- naiset ovat käsittämättömiä -- mutta vaikka ei niinkään olisi,
tahtoi Veit nähdä hänet. Elsbeth ei ollut, miehestään ja lapsestaan
huolimatta, unhottanut häntä, ja oli viime yönä luopunut oikeudesta
saada vielä toistamiseen riistäytyä häneltä irti -- Veit tahtoi temmata
hänet itselleen ja hänen sylissään sammuttaa kuumeisen janonsa, jota
hän luuli elämänjanoksi. Ja nyt hän riensi metsätietä pitkin ja halki
niittyjen ja nurmikoiden kohden Winklarnin kauppalaa, kuten äsken
mielikuvituksessaan. Elsbethin kasvot ja solakka vartalo olivat hänen
silmäinsä edessä, peräytyivät yhä ja houkuttelivat häntä eteenpäin.

Hänellä ei ollut aikaa malttaa mieltänsä -- hänen täytyi vain pitää
huolta siitä, että pysyi pystyssä, sillä keskellä kuumetta, joka hänet
täytti, puistattivat häntä vilunväreet, ja hänen täytyi purra hampaansa
lujasti yhteen estääkseen niitä lotisemasta. Kerran johtui hänen
mieleensä ajatus, että hän ehkä saattoi naiselle, jonka luo hän jonkin
pakon ajamana riensi, viedä kuumeen ja kuoleman, jotka tunsi itsessään
yhä raskaammin. Hän karkoitti sen ajatuksen luotansa kuin paarman,
joka lenteli hänen polttavan otsansa ympärillä. "Joutavia! Tuollainen
tuuli vain huojuttaa minunlaistani miestä -- ei kisko juurineen maasta.
Ja jos niinkin olisi -- miksi pitäisi hänelle käydä paremmin kuin
minulle?!" Niin hän yhä läheni kauppalaa. Yli kenttien hän katsoi
taaksensa hehkuvaan ilta-aurinkoon, joka laskiessaan valoi veripunaisen
hohteen yli maailman. Ei hän pysähtynyt miettiäkseen, vaan ainoastaan
siksi, että jalat kieltäytyivät kantamasta häntä kauemmaksi. Sitten hän
otti uudestaan vauhtia ja oli hetken kuluttua niiden aitojen luona,
jotka tässä kohden erottivat kymmenkunnan pikkutalon vähäiset puutarhat
tiestä ja kauppalan-takaisista pelloista. Hän katseli ympärilleen ja
tähysteli silmillään, jotka olivat taas terävät, vaikka näkivätkin
kaiken hämärämmin, etsien mökkiä, jonka hän ennen muinoin oli tuntenut
hyvin, mutta jonka nyt oli puolittain unohtanut. Ympärillä oli iltaisen
hiljaista, niin hiljaista, että hän kuuli syvät, raskaat hengenvetonsa
ja koetti pidättää niitä. Ja sitten hän kuuli rapinaa, soratiellä
sipsuttelevia askelia, ja heti sen jälkeen vihreän pensas-aidan
ristikkoveräjältä hiljaista kättentaputusta ja onnellista lapsen
naurua, punaisen auringon ja sen alla hohtavan kultapilven aiheuttamaa.
Sinne katsoessaan hän erotti noin kaksivuotiaan, ruskeakiharaisen
lapsen, joka oli yöpaita yllä pujahtanut puutarhaan ja iloitsi
väriloisteesta. Ja kun tyttönen nosti silmänsä kohden vierasta miestä,
joka katseli aidan yli, niin Veit havaitsi, että Elsbeth oli viime
yönä puhunut totta. Hänen omat silmänsä ne tuossa katsoivat häneen,
eivät tosin levottomina ja kuumeisina, vaan kirkkaina, lapsellisina,
luottavaisina. Pienokainen tarttui kätösillään veräjään ja koetti
avata sitä. "Tahdotko äidin luokse, mies?" kysyi lapsi. "Hän on tuolla
tuvassa, mutta on ollut koko päivän kipeänä."

Veit auttoi veräjän avaamisessa ja astui pieneen puutarhaan,
korkeakasvuisen, punaterttuisen viinimarjapensaan taakse. Täältä hän
saattoi avatun lasioven ja avointen ikkunain kautta nähdä matalaan
huoneeseen ja hän tunsi kalpean, nuoren naisen, joka uneksivan
näköisenä istui korituolissa ja joka, mitä näkikin, ei nähnyt silmiensä
edessä olevaa puutarhaa, ei lastansa eikä miestä, joka oli laskenut
oikean kätensä pikku tytön päälaelle. Siinä oli se nainen, jonka
luokse sisäinen pakko oli Veitiä ajanut. Hän tiesi tällä hetkellä
yhtä varmasti kuin aurinko illalla laskee, että jos hän nyt astuisi
Elsbethin eteen ja painaisi hänet vasten rintaansa kuten viime yönä,
niin tällä ei olisi voimaa kieltäytyä häneltä. Hänessä kytevä hehku
leimahtaisi liekiksi, joka pakostakin polttaisi tuon naisen. Hänen
katseensa ahmivat salaa nuoren vaimon solakkaa ruumista, hiljaisia
liikkeitä. Sillävälin koettivat lapsen kätöset silittää Veitin ruskeaa
vasenta kättä, hän riistihe irti tuon sisässä-istujan kuvasta ja katsoi
alas pienokaiseen kysyen: "Mikä on nimesi, tyttönen?"

"Pikku-Elsbeth", vastasi lapsi. "Äiti on Iso-Elsbeth -- hänen pitää
tulla terveeksi taas. Tule sanomaan hyvää iltaa hänelle!"

Selvemmin kuin ennen Veit tunsi tällä hetkellä kuumeenväristyksiä
ruumiissaan. Entistä valtavammin iski häneen hämärä pelko, että
hän tuottaa Elsbethille kurjuuden, turmion ja kuoleman, jos astuu
askelenkaan edemmäksi, ja puolittain vihaisesti hän jupisi itsekseen:
"Maailma pyörii, ja minä huomaan vasta nyt, ettei aina voi ylinnä
keikkua. Mutta tuo tuolla sisällä on varannut itselleen riittävän
tukikohdan: ensin se oli kuollut isä, nyt se on elävä lapsi."

Rajun päättäväisesti hän kiskaisi auki takkinsa ja liivinsä,
otti kaulastaan piilossa kantamansa vitjat, jotka olivat tehdyt
hopearenkaisiin kiinnitetyistä kultarahoista, ja ripusti ne
lapsen kaulaan lausuen: "Sano äidillesi, Pikku-Elsbeth, että Veit
lasinpuhaltaja oli täällä sanomassa hyvää yötä ainiaaksi. Jumala
suojelkoon sinua, Pikku-Elsbeth. Vitjat saat pitää. Veit setä on
kuollut -- Veit setä ei tarvitse enää mitään!"

Ja äkillisellä harppauksella, välittämättä kuinka paljon lapsi, joka
säikkyen hänen rajua liikettänsä kirkaisi, ymmärsi hänen puheestaan,
hän syöksyi puutarhasta ja pois juostessaan puhui itsekseen: "Minuun
iski salama -- maailma pyörii, ja minä olen alhaalla, alhaalla
syvyydessä." Hän ei kuullut, kuinka Elsbeth rouva, jonka lapsen itku
säikytti liikkeelle, huuteli hänen nimeään hänen jälkeensä. Kuten
haavoitettu hirvi hän kiiti kohden Schwarzhofin metsää -- päästäkseen
viimeiset voimansa ponnistamalla johonkin niistä suojamajoista, joita
hänen oli tapana kesäksi kyhätä itselleen sinne-tänne. "Kultapuron
viereiseen", voihkasi hän itsekseen. Ja sitten välähti hänen
aivoissaan: "Aivan hyvä, tuli mitä tuli. Sanoinhan eilen, että sorrun
johonkin suureen paloon! Elämän rahtunen täytyy aina maksaa sitä
kalliimmin, mitä kauemmin se kestää. Kuolla tosin tahdon mutta en
menehtyä janoon!" -- --

       *       *       *       *       *

He etsivät Veit hurjapäätä seuraavan päivän aamunkoitteesta aina
toisen päivän puoliväliin asti: tullireviisorin rouva Deggendorfer,
hänen sisarensa, Oberviechtachin lääkäri sekä työnjohtaja ja
toverit Katariinantehtaalta. Vihdoin punatukkainen Sebald muisti
Kultapuron partaalla olevan majan. Sieltä löydettiin lasinpuhaltaja
pähkinänvesoista palmikoidun katoksen alta kuolleena makaamassa
pehmeällä sammalvuoteella, jonka hän oli aikaisemmin valmistanut
itselleen. Sydämenhalvaus oli kohdannut häntä keskellä kuumetta.
Lääkäri totesi, että hän oli kuollut jo neljäkolmatta tuntia
sitten. "Hän oli kaiketi hurja mies, jolla lisäksi oli säännötön
sydämentykintä", sanoi hän järjestäessään pientä saattoa, jossa
Leppälammen toverit kantoivat vainajan pois.

Saattueen taakse jäi kalpea nainen, joka syvissä, tuskallisissa
mietteissään puhui itsekseen: "Tai oli muitten sydämentykintä liika
laimeata hänelle!"




Alppijoen partaalla.


Ramsaun kylästä, joka hiljaisena ja vihantana lepää Berchtesgadenin
alppien jättiläisvuorten välissä, johtaa jalkapolku Wimbachin rotkoon.

Mitä lähemmäksi kulkija tulee sen kallioseiniä, sitä kapeammaksi
käy polku. Jäätävä kylmyys huokuu sieltä vastaan helteisimpänäkin
kesäpäivänä. Kun viimeinen mutka on sivuutettu, on edessä kaksi jylhää
kallioryhmää, jotka ovat työntyneet niin likelle toisiaan, että jää
tilaa vain polulle ja ryöppyisälle vuorijoelle, joka lukemattomina
pieninä putouksina ja pyörteinä ryntää jylisten ja vaahtoisena
korkeiden ruskeiden jyrkänteiden välitse. Jokaisesta kallioseinän
halkeamasta syöksyy esiin rotkoa kattavien pensaiden läpi tunkeutuvassa
niukassa vaaleanvihreässä valossa vain kohisevia ryöppyjä ja sihisevää
vaahtoa; ei missään näe kirkasta vedenpintaa. Muutamia tuhansia askelia
kulkee polku pitkin kosteata, hämyistä, kylmää vuorensolaa, missä
veden pauhu tukahuttaa kaikki muut äänet. Loitompana leviää Wimbachin
rotko laaksoniityksi. Ramsaun asukkaat ja heidän naapurinsa ovat hyvin
tottuneita tuohon kaitaan polkuun ja kulkevat sitä kuten muutakin
tietä sekä päivällä että yöllä. Mutta harvoin he panevat aikaa rotkon
tarjooman ihmeellisen näytelmän katselemiseen.

Untersteinin opettajakin, joka tänään, kirkkaana, auringonpaisteisena
elokuun aamuna, teki kävelymatkan Hirvikukkulalle ja kulki Wimbachin
rotkon kautta, astui jotenkin kiireesti ja pysähtyi vain erikoisen
komeiden putousten kohdalle. Olipa hänellä senvuoksi syytäkin
ihmetykseensä, kun näki keskellä kapeata polkua märän käsipuun yli
kumartuneen miehen, joka liikkumatta tuijotti alas kuohuihin. Tuokiossa
hän tunsi tuon harmaatakkisen olennon, jolla oli päässä maan tavan
mukaan vuorikauriin parralla ja kukon sulilla koristettu musta suippo
hattu, Ramsaun nuoreksi metsänvartiaksi Ambrosiksi. Tämä näytti
varhain aamulla laskeuneen alas vuorilta ampumasta, niin valvoneen
näköinen hän oli eikä ensinkään juhla-asussa. Metsänvartian läntällensä
tallatut kengät, tahraiset sukat ja likaiset, paljaat polvet, ryttyinen
takki ja rähjääntynyt hattu pistivät sitä enemmän untersteinilaisen
silmään, kun hän oli nähnyt Ambrosin palaavan monelta metsäretkeltä
siistinä ja komeana. Mutta lähemmäksi tultuaan hän, nähdessään
metsänvartian väsyneet, kalpeat kasvot, säikähti vielä enemmän kuin
äsken oli kummastellut hänen asuansa. Ambros tuijotti liikkumatonna
syvyyteen eikä huomannut tulijaa, vaikka opettaja astui lujasti pitkin
kalliopaasia. Vasta tuntiessaan tulijan käden kosketuksen metsänvartia
säpsähti ja pyyhkäisi kädellään kasvoiltansa vesipisarat, joita
kuohuvasta putouksesta oli niille pärskynyt.

"Hyvää huomenta, opettaja!" sanoi hän hieman hämillään. "Mistä tulette
ja mitä täällä kuljeksitte?"

"Samaa mielisin kysyä teiltä, Ambros", kuului vastaus. "Lojutte siinä
kuin mikä tullinkantaja sulkien ihmisiltä polun. Mitä teette rotkossa?
Laittautukaa kotianne; on jo kahdesti soitettu messuun."

Ambros kääntyi puolittain poispäin.

Opettaja ei varmasti tiennyt, pyyhkikö hän jälleen putouksen pisaroita
vai kyyneliäkö, jotka valuivat pitkin ahavoituneita, parrakkaita
kasvoja. Oli miten oli, mies suoristihe ja virkkoi uhmaavin ilmein:

"Vesi kiehtoo minua. Ettekö luule, herra Joseph, että tuolla alhaalla
on rauhaisaa levätä?"

Todenteolla suuttuneena tarttui nuori opettaja metsänvartian
käsivarteen ja ravisti jäykkänä seisovaa miestä voimainsa takaa.
Nuhtelevalla äänellä hän sanoi:

"Oletteko täysijärkinen, Ambros? Oletteko mies? Rukoilkaa pyhimystänne
saadaksenne anteeksi tämän synnin! Teillä on häijy vaimo, kuten
sanotaan. Onko hän niin peräti vienyt teiltä rohkeuden, että luulette
pelin olevan ihan menetetyn, jotta ei muuta kuin anna mennä sielun
suoraa päätä paholaiselle? Onko kotonanne hullusti asiat? Hankkikaa
rauha itsellenne tai kantakaa ristinne kärsivällisesti! Mutta älkää
enää laskeko suustanne moisia puheita ja karttakaa tätä polkua, missä
teitä paha väijyy! Miksi otitte sahamyllärin Vevan? Ettehän olisi
kuninkaan leivässä ollut niiden muutamien guldenien tarpeessa!"

"Noin älkää puhuko", vastasi metsänvartia painokkaasti. "Näytänkö minä
mieheltä, joka on kosinut rahoja? Ja kun vaimoni ajaa minut paholaisen
luo, pitää hänellä toki olla minuun muuta valtaa kuin myötäjäisensä! Ei
olisi teidän pitänyt niin sanoa, herra Joseph, -- muutenkin on taakkani
jo ylen raskas. Ei tarvitsisi kenenkään hämmentää päätäni enempää! Hyvä
herra, kun miehellä on kotonaan kuolemansairas lapsi eikä hän voi pysyä
huoneessaan, kun vaimo ajaa ulos solvauksin ja pilkkasanoin -- herra
jumala, eikö silloin ole paras syöksyä tuosta alas?"

Nuoren metsänvartian kalpeat kasvot olivat punehtuneet, raukeat silmät
alkaneet säkenöidä; voimakas, harteva mies seisoi miltei uhkamielisenä
Untersteinin opettajan edessä. Mutta hän suostui kuitenkin kävelemään
kaitaa polkua eteenpäin, kun toinen pelottomasti häntä kehotti sanoen:

"Tulkaa ulos Jumalan kirkkaaseen päivänvaloon, jotta synkät ajatuksenne
haihtuvat! Kertokaa minulle kärsimyksestänne, jos se voi keventää
mieltänne! Täällä ei teillä ole mitään tekemistä. Oikean metsästäjän ei
pitäisi milloinkaan tulla Wimbachin rotkoon."

"Oikein sanottu, koulumestari! Minun ei olisi pitänyt koskaan tulla
tänne. Se olisi ollut parempi minulle ja Vevalle", vastasi metsänvartia
ja läksi päättävästi astumaan edellä. Opettaja olikin jo alkanut
väristä vilusta kosteiden, synkkien vuorenseinien välissä.

He saapuivat pian rotkon suulle. Metsäniitty, johon Wimbachin rotko
päättyi, helotti valossa, joka tuntui kaksin verroin virkistävältä
kosteasta, pimeästä rotkosta tullessa. Aamu läheni puoltapäivää,
auringonsäteet kultasivat vuorenseiniä ja lakeutta, jolla Ambros ja
opettaja nyt seisoivat. Kallioiden teräväpykäleiset ääripiirteet
siintivät sinisinä. Kedolla hyöri ja pyöri tuhansittain eläviä olioita,
linnuista satalukuisiin hyönteisiin asti. Joseph, opettaja, hengähti
syvään, mutta Ambros polki maata uuden levottomuudenpuuskan valtaamana.

"Teidän olisi pitänyt jättää minut sinne! Ei käy laatuun, että tulen
jälleen tänne. Tietysti pidätte minua perin kurjana ja turmeltuneena.
Mutta katsokaahan, tämä on sama paikka, missä olen kerran seisonut
Vevan rinnalla ja luullut voivani nauraa vaikkapa teidän rikkaalle
Arco kreivillenne. Onnesta ja riemusta jyskytti sydämeni silloin,
vaikka olisi pitänyt tietämäni, ettei minulle ollut enää mitään onnea
maailmassa sen jälkeen, mitä tapahtui tuolla rotkossa."

"Puhukaa toki ihmisten lailla järkevästi ja niin että voi käsittää mitä
tarkoitatte!" vastasi hänelle Joseph herra hieman kärsimättömästi.
"Tahdon mielelläni kuunnella ja lohduttaa teitä, mikäli suinkin voin.
Mutta ensin pitää minun saada tietää, missä on vika. Vaimossanne ja
teissä! Kun valjaat sotkeutuvat, niin toinen juhta kiskoo sinne, toinen
tänne."

"Niin onkin!" huudahti Ambros kiihkeästi ja heittihe perin uupuneena
kedolle, nojaten päätään ja käsiään muutamaan niistä lukuisista
kallionlohkareista, joita oli hajallaan siellä-täällä. "Minä tein
alun ja Veva tulee lopettamaan. Sillä tällaista ei voi jatkua! Ette
tiedä siitä mitään -- Martinpäivänä tulee vasta vuosi kuluneeksi siitä
kuin tulitte Untersteiniin. Nähkääs, herra Joseph, en ole aina ollut
tällainen retkale, jolle maailma on yhdentekevä, ja kolme vuotta sitten
ei sunnuntaiaurinko milloinkaan olisi nähnyt minua sellaisena kuin te
nyt näette minut. Ramsaussa joka paikassa ja vuoristossa, uljasten
metsämiesten parissa, kaikkialla olin kuin kotonani, ja kaikissa
tansseissa aina sanottiin: 'Joko vihdoin tulee se riedingiläinen?
Terve, terve, Ambros!' Sain valita tytöistä sievimmät, ja iloa riitti
yltäkyllin. Niin meni aika ja tuli Bartholomeuksen kirkkojuhla, missä
ensi kerran näin sahamyllärin Vevan. Sievä ja siisti hän on vielä
nytkin, mutta miltä hän silloin näytti, sitä en osaa teille kertoa.
En tahtonut enää muista ympärillä olevista tietää mitään, ja milloin
hän ei tanssinut kanssani, seisoin syrjässä ahmien häntä silmilläni.
Franssi, meripoika, tuumi, että minä katsoin Genovevaa kuten
vuorikaurista, jonka aioin ampua. Jotain sentapaista se olikin, paitsi
että minä se olin ammuttu enkä kyennyt maksamaan takaisin. Kyllähän
tyttö mielellään tanssi kanssani ja hymyilikin minulle ystävällisesti,
mutta enempää ei hänen mieleensä juolahtanut tehdä. Minä käyttäydyin
melkein kuin hupsu, tahdoin jo heti ensi päivästä nimittää häntä
kullakseni. Nauroivat sitä ihmiset ihan kilvalla. Jo ennen iltaa
menin vuoren yli Ramsaun kylään ja vannoin, etten jalallanikaan astu
sahalle enkä muuanne, missä saattaisin tavata Vevan tai hänen isänsä.
Tahtoisinpa, että olisin pitänyt valani, tämän tai erään toisen, jonka
tein. Mutta en pitänyt niitä, vaan asetuin tytön tielle ja osoitin
rakkauttani kaikin tavoin. Aloin pukeutua komeasti ja panna sulkia
hattuuni, niin että ihan sitä kummasteltiin, ja mieluummin olin vailla
syötävää kuin ilman hopeista vyösolkea. Ja sitten Genoveva alkoi käydä
ystävälliseksi minulle; sahamylläri nauroi, mutta minä huomasin hänen
näöstään, että kunhan vain olen tytöstä varma, niin isästä ei tällä
kertaa ole estettä. Kävin yhä kiihkeämmäksi, rakkaus kulutti minua,
ja siihen aikaan minun täytyi pitää hyvänäni monta kovaa läksytystä,
joita sain metsäherralta. Kaikki oli minusta samantekevää, ajattelinhan
vain Vevaa, ja monesti katselin ympärilleni mökissäni tuumien tulleeko
se häntä miellyttämään. Niin pitkälle ei sentään vielä päästy moniin
aikoihin; Veva oli perin oikullinen, ja ihan vihloi sydäntäni, kun
hän toisinaan katsoi minuun niin veitikkamaisen rakkaasti, että olin
suoraa päätä kaulaan kapsahtaa, ja toisena päivänä taas murjotti synkin
kasvoin. Kidutin itseäni, hätäilin ja tuskailin, niin että lopulta
olin näöltäni kuin munkki -- laiha munkki nimittäin -- enkä niin kuin
metsänkävijä. Mutta Veva vain lauleli:

    "Metsämiest' äl' usko, tyttö,
    pettävä on kieli sillä,
    kymmenesti kun lupasi,
    kymmenesti valhetteli.

"Ja muuta semmoista, herra Joseph, niin että monta kertaa en tiennyt,
tuliko nauraa vaiko iskeä tulikuuma päänsä seinään. Ja sitten tuli se,
minkä ei olisi koskaan pitänyt tulla.

"Se tapahtui eräänä sunnuntaina. Tiesin, että Veva aikoi käydä tätinsä,
vanhan metsänhoitajan emännän luona, jonka asunnon katto näkyy tuolla
kuusikon takana, ja arvasin hänen menevän lyhintä tietä rotkon kautta.
Minä siis asetun väijyksiin ja vannon itsekseni, etten hänettä poistu
paikalta elävänä. Niin pidän vahtia aamusta varhaisesta puolipäivän
paikkeille. Silloin näen hänen tulevan. Minulla on kuin paha omatunto;
peräydyn yhä kauemmaksi, kunnes joudun noiden kallioseinien väliin. Ja
kuullessani joka puolelta veden kohinaa ja pauhua tunnen meneväni ihan
pyörälle. Mutta Veva astuu mitään aavistamatta polkua pitkin, eikä hän
ikinä ole ollut kauniimpi kuin tuona sunnuntaiaamuna. Punainen hame
ja liivi, ruusuilla koristettu hattu ja paksut hopeiset kaulaketjut
sopivat hänelle erinomaisesti; mutta musta tukka ja silmät ne minut
lumosivat. No niin, hän tulee, huudahtaa äkkiä, sillä hän näkee minut,
melkein samassa paikassa, missä te minut tapasitte tänään. Siinä minä
seisoin tolkutonna, saamatta sanaa suustani; se mitä tahdoin sanoa,
kuristi kurkkuani. Mutta hän, nähdessään minun seisovan jäykkänä kuin
pyssynpiippu, tulee ihan rohkeasti kohti ja kysyy ivallisella äänellä:
'Tie-rahaako siinä kannatte, metsänvartia, vai onko tuolla ulkona
liika lämmin?' Kun tämän kuulen, on kuin vihloisi tulinen tuska, ja
minusta tuntuu olevan parasta tehdä heti loppu. Tartun polun käsipuuhun
'Veva', huudan, 'jollet minusta huoli, niin sano se heti paikalla!
Ennen hyppään koskeen kuin elän ilman sinua.' Ja niin todellakin aioin
tehdä -- mutta Jumala on minua rangaissut siitä rikoksesta. Sillä
Veva kirkaisi vain: 'Jeesus Maria!' -- ja juuri kun aion hypätä, näen
allani vihreän pyörteen ammottavan nielun; päätäni huimaa, tarraudun
lujemmin käsipuuhun ja painan jalkani kalliota vasten. En voinut
tehdä sitä syntiä, ja onnetonta oli, että olin uhannut. Sillä Veva,
vieläkin vavisten, päästi heleän naurun ja vielä toisenkin, niin että
se vihlaisi kuin pyssyn luoti lävitseni. Silloin olisin hypännyt, mutta
hän, yhä nauraen, tarttuu käsivarteeni, tunnen hänen suudelmansa,
tahdon riemusta huudahtaa, mutta en saa ääntäkään kuuluviin. Tahdotonna
annoin kuljettaa itseni pitkin polkua ja tulin päivän valoon kuin
huumaantuneena. Aurinko paistoi vielä kirkkaammin kuin nyt, maailma
säihkyi ja kimalteli kuten alpit tuolla. Syleilin Vevaa, joka oli hellä
ja sanoi minua pahaksi pojaksi, kun muka niin säikäytin hänet; olihan
hän muka aina ollut minulle hyvä ja tahtoi edelleenkin olla. Silloin
suutelin häntä jälleen ja olin miltei mieletön riemusta. Mutta minuun
jäi kuitenkin jäljelle jokin tuska, ikäänkuin olisin loukannut itseni
rotkossa. Veva puheli pelkkiä hyväileviä sanoja, ja niin saavuimme
kuten ainakin kaksi rakastavaista metsänhoitajan talon tienoille.
Mutta syvällä mielessäni haudoin hänen äskeistä nauruansa ja tuumin,
että milloin tahansa saattoi joku tulla vastaan ja sanoa: 'Kerskuri
ja suunpieksäjä sinä olet, Ambros! Puhut, että hyppäät koskeen, mutta
jätät itsellesi koreasti peräytymisaikaa.' Ja sitä mietin, kun Vevan
rinnalla istuin niityllä ja kävelin metsässä, vaikka oikeastaan
mieleni oli kuin autuaitten. Olisi vaikka kuningas ratsastanut ohi,
en olisi häntä kadehtinut. Kun sitten kävimme metsänhoitajan luona ja
olimme selittäneet asiamme, pakistiin yhtä ja toista. Metsänhoitaja
osoittaa vanhaa metsärenkiä, joka on monet vuodet asustanut järven
toisella puolen. Hän on menettänyt kaksi sormeaan, ja metsänhoitaja
kertoo Vevalle ja minulle, että se oli tapahtunut sodan aikaan
-- 'tiedättehän, vuonna yhdeksän; kun tyrolilaiset tunkeutuivat
Hirvikukkulan yli, tahtoivat he viedä hänet mukanaan ja väkisin panna
omaan nostoväkeensä, hän kun oli hyvä ampuja. Mutta mies oli kelpo
baijerilainen, ja kun he eivät heittäneet häntä rauhaan, tempasi
hän metsästyspuukkonsa ja viilsi kaksi sormeaan poikki.' Semmoista
metsänhoitaja meille kertoo ja lisää nauraen, että mies teki viisaasti;
siitä teosta hän on saanut kiitokset maakunnan-oikeudelta eikä hänen
tarvinnut kolme vuotta myöhemmin paleltua kuoliaaksi Venäjällä. Minä
vastustan ja sanon, että on synti ja häpeä ihmisen silpoa itseään;
mutta Veva nauraa: 'Eikö totta, Ambros, sitä et sinä olisi koskaan
tehnyt?' Semmoista oli tänä ensimäisenä päivänä, kun olimme kihloissa,
ja sitä jatkui. En tahdo viivyttää teitä tällä surkealla tarinalla,
kertomalla miten Veva kävi yhä pilkallisemmaksi ja alituiseen osoitti,
ettei rohkeuteni hänestä ollut kolikonkaan arvoinen. Kun menimme
tansseihin ja naapurikylien pojat alkoivat liiaksi remuta, niin että
minä nousin heitä asettamaan ja puhuin selkään-antamisesta, niin kuulin
Vevan virkkavan aivan ääneen: 'Joutavia, hän uhkailee, mutta ei koskaan
tee mitään.' Ja silloin hurjistuin ja riehuessani iskin ammottavia
haavoja, ja monen julman tappelun aiheuttajana on Veva ollut. Oli
melkein kuin me kumpikaan emme olisi saaneet mielestämme poistumaan
muistoa tuosta Wimbachin rotkon tapauksesta. Milloin yllätin minä Vevan
siitä, milloin hän minut. Ja sitten kuljimme rinnakkain kuten kaksi
ihmistä, joilla on paha omatunto -- tai Veva purskahti taas äkkiä
nauruun ja huusi: 'Katsokaas, siinä on mies, joka rakkaudesta syöksyy
päistikkaa koskeen!' Ja kun hän välistä lasketti sellaisia sanoja
kotonaankin, tuli isän ja serkkujen ja tätien kasvoille sellainen ilme,
että minun taas teki mieli ruveta riehumaan ja huitomaan ympärilleni.
Älkää sentään ajatelko, että aina oli tällaista. Ei, Veva oli toiste
taas niin herttainen kuin mikään tyttö tässä maailmassa voi olla,
niin että minä unhotin kaiken ja ajattelin vain sitä onnea, että
saan hänet vaimokseni. Saatte uskoa, herra Joseph, ettei ole näillä
mailla vuosikausiin ollut semmoista riemua kuin meidän hääpäivänämme.
Sahamylläri valmisti oikein komeat häät, antoipa myötäjäisiksikin pari
sataa guldenia. Tästä kaikesta olisin tietysti ollut kiitollinen, ellei
hän juuri illalla olisi sanonut minulle: 'No, Ambros, nyt olet saanut
Vevan, ja koska lupaat pitää häntä hyvänä, niin pidäkin sanasi paremmin
kuin Wimbachin rotkossa.' Sitä oli vaikea kuunnella, mutta nielin
katkeruuteni, sillä en tahtonut riidellä kauneimpana päivänäni. Sitten
aloimme asua yhdessä; en tohdi ajatellakaan, kuinka hyvin kaikki olisi
voinut meillä olla ja kuinka me sentään tärvelimme jokaisen iloisen
päivän, pirstoimme jokaisen oikean riemun niinkuin kuivan puun. Hyvä
Jumala, Veva ei voi ikinä vastata siitä, miten hän on kohdellut minua!
Olen aina ollut hänen käskettävänään; rakkaudesta olisin tehnyt mitä
hyvänsä. Mutta paha henki ei jättänyt häntä rauhaan. Mitä ikinä olen
toimittanut tai tahtonut, aina hän on ivallisesti puuttunut siihen ja
sanonut: 'Sinussa muka olisi miestä! Et sinä sitä kuitenkaan ikinä
tee!' Ja monta asiaa minun onkin ollut mahdoton tehdä pelkästään
siitä syystä, että hän on tuolla tavoin puuttunut niihin ja häijysti
soimannut minua. Yhä selvemmin olen tullut huomaamaan, että hän on
kerran nähnyt minun pelkäävän henkeäni. Mutta semmoinen on järjestys
maailmassa, että vaimo saa ajatella miehestään mitä hyvänsä paitsi
sitä, että hän on heikko. Ja jos mies kerrankaan on siinä suhteessa
hairahtunut, on parempi, että hänestä heti tulee murhaaja kuin että
hänen vaimonsa joka päivä ajattelee hänen olevan tyhjänpuhujan ja
saamattoman."

Opettaja, jolle Ambrosin kertomus ilmeisesti kävi yhä
vastenmielisemmäksi, yritti näiden sanojen jälkeen puuttua nuhtelevasti
puheeseen. Mutta metsänvartia ei antanut keskeyttää itseään, vaan
torjui hyvin tarmokkaalla kädenliikkeellä kaikki vastaväitteet. Tähän
asti hän oli, yhäti kallionlohkareeseen nojaten, puolittain loikonut
maassa, mutta nyt hän karkasi pystyyn ja seisoi hämmästyneen kuulijansa
edessä kädet nyrkissä ja kasvoilla äskeinen uhma.

"Sanon teille", huusi hän käheäksi käyneellä äänellä, "että tätä
kärsimystä on mahdoton enää kestää! Onko minulla ollut mitään iloa
pojastani, jonka Veva on minulle synnyttänyt? Eivätkö kotini ja
vaimoni ole tulleet minulle katkeruuden tuottajiksi? Aamusta iltaan
olen samoillut metsissä ja vuorilla, ja kotia tullessani olen aina
saanut pelätä, että vaimoni taas kertoo minulle samoja juttuja, joilla
itse olen ihan tarpeeksi kiduttanut itseäni joka kerta, kun tieni on
sattunut Wimbachin rotkoon. Mieluummin olen pakoteillä, vuoteessa tai
tuopin ääressä ravintolassa. Ja poikani on varttunut, on jo kohta
vuoden ikäinen, mutta tuskin tunnen häntä! Kolme päivää sitten hän
sairastui; Berchtesgadenin tohtori kävi ja katsoi häntä, noin vain
silmillään, kuten ne tekevät, kun viisaus loppuu. Ja tuskassani pikku
Maxin tähden rukoilin Jumalaa ja kaikkia pyhiä, että he jättäisivät
lapsen minulle. Silloin astuu eteeni Veva, joka on itkenyt nurkassa,
ja kiljaisee: 'Mitä sinä pojasta piittaat? Tuskin olet silmääsi luonut
häneen koko aikana, kun hän on ollut olemassa!' Herra Joseph, sen siitä
sain, että vain rakkaan rauhan nimessä olin pysytellyt kotoa poissa.
Olinpa vähällä kiivastua, mutta huomasin ajoissa, että vaimoni juuri
sitä odotti. Siksi vielä kerran nielin katkeruuteni, mutta enempää en
kestä, en jumal'auta, ja jos poikani kuolee tai Veva etsii riitaa, niin
käy hullusti! Herra Jumala!"

Ambros seisoi vielä hetken jäykkänä ja suorana; sitten hän yhtäkkiä
hypähti ja poistui tasaisin, nopein askelin.

Opettaja, joka oli vielä kerran katsonut häntä kasvoihin, epäröi
hetken, eikö velvollisuus ehkä vaatinut seuraamaan miestä. Mutta
kävelyretki Hirvikukkulalle viehätti häntä liian paljon, ja rauhoittaen
itseään sillä, ettei kai sentään voinut tapahtua mitään kummempaa
ja ettei hänestä Ambrosin kotona olisi suurtakaan hyötyä, hän pääsi
helposti epäilyksestään. Hän siis jatkoi matkaansa, mutta ei kuitenkaan
voinut olla ajattelematta metsänvartiaa vaeltaessaan järven ohi
pihkantuoksuisessa havumetsässä kohden päämääräänsä.

Mutta päästyään opettajan näkyvistä metsänvartia Ambros muutti nopean
käyntinsä hurjaksi juoksuksi. Hän lensi pitkin laaksotietä mökkiänsä
kohti, niin että kirkkoväki oikealla ja vasemmalla jäi kummastellen
katselemaan tuota jumalatonta juoksijaa, joka ei kuitenkaan näyttänyt
lainkaan lystikkäältä. Vasta ihan asuntonsa lähelle ehdittyään
metsänvartia malttoi mielensä ja ikäänkuin tyyntyäkseen tahi saadakseen
jonkun hyvän ajatuksen jäi seisomaan viimeisen pyökin luo, jonka
runkoon oli kiinnitetty koruton Maariankuva. Hän otti hatun päästään,
mutisi rukouksensa ja astui mielestään tyynenä mökkiinsä.

Hän astui tupaan, missä oli vain vähän kapineita. Hänen ensimäinen
katseensa lensi nurkkaan, missä lapsen kätkyt oli. Hänen vaimonsa
Genoveva oli kumartuneena kätkyen yli. Nuoren naisen mustat letit
riippuivat valtoiminaan puoleksi palmikoituina, esiliina oli sitaistu
höllästi vyötäisille, -- näkyi, että hän oli ollut pukeutumassa
kirkkoon mennäkseen, mutta lapsi oli keskeyttänyt hänet. Mies astui
varpaisillaan lähemmäksi; vaimo loi valvoneet, punehtuneet silmänsä
ylös -- ivallinen hymy vilahti melkein silmänräpäyksessä hänen
kasvoillaan. Häntä olisi muuten täytynyt sanoa miltei kauniiksi, mutta
uhmaava suu teki sen, että hänen kasvoissaan oli jotakin kovaa. Hänen
hymynsä nähdessään Ambros kalpeni. Äsken hän vielä oli huoneeseen
astuessaan ollut häpeästä punainen muistellessaan epätoivoaan, viime
yötä ja tätä aamua. Nyt hänestä tuntui, kuin jäinen käsi painautuisi
hänen kasvoilleen, ja heti kävi silmissä kaikki taas yhtä sumuiseksi
kuin ennenkin. Vain konemaisesti hän läheni kätkyttä.

"Kapakassako olit yön?" kysyi Genoveva.

"Näytänkö juopuneelta?" vastasi metsänvartia katkerasti.

Katseltuaan häntä kiireestä kantapäähän nuori vaimo tunsi hänen sanansa
tosiksi. Hän kääntyi taas lapseen päin, ja sitä katsellessa hänen
äänensä kävi miltei soinnuttomaksi.

"Pojan laita on huonosti. Tohtori kävi täällä taas ja arveli, ettei
lapsella enää ole pitkää aikaa elettävänä."

Puolittain tukahdutettu "Jeesus Maria!" oli Ambrosin ainoa vastaus.
Hän polvistui kätkyen ääreen; kuumesairas lapsi äänteli tuontuostakin
valittavasti unissaan. Pää painettuna tuskallisesti vasten pikku
vuoteen reunaa oli mies polvillaan maassa; toisella puolen oli Genoveva
kumartuneena ja kuunteli jännittyneenä ja levottomana lapsen jokaista
hengenvetoa. Heidän päänsä miltei koskettivat toisiaan, heidän raskaat
hengähdyksensä ja pidätetyt huokauksensa yhtyivät. Keskipäivän aurinko
paistoi huoneeseen, ilma oli siellä ummehtunut ja painostava. Niin
kului tunti tai enemmänkin. Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan, eikä
kukaan, joka näki heidän yksimielisen tuskansa, olisi voinut aavistaa,
mikä juopa oli olemassa heidän sielujensa välillä.

Nuori vaimo katkaisi ensiksi vaitiolon. Hiljaisella, äskeistä
vienommalla äänellä hän sanoi:

"Hän nukkuu paremmin kuin viime yönä. Hänellä ei varmaankaan ole enää
yhtä kovia tuskia. Kenties hän ei kuolekaan."

Synkistä mietteistään havahtuen Ambros nousi äkisti, loi vaimoonsa ja
lapseensa hämmentyneen katseen ja sanoi:

"Jos Max kuolee, en minäkään voi jäädä elämään! Parasta siis olisi
tehdä loppu heti!"

Genoveva katsoi mieheensä. Syystä kyllä välähti hänen kasvoillaan
suuttumus. "Ja miten käy minun sitten?" oli hän vähällä kysyä. Kunpa
hän olisikin tehnyt sen! Mutta jo tuokion kuluttua väikkyi hänen
puoliavoimilla huulillaan äskeinen pilkallinen hymy; pari kolme kertaa
hän näytti nielevän vastauksensa, mutta virkahti sitten ääneen,
kylmästi ja terävästi:

"Älä puhu niin hurjasti, et sitä kuitenkaan tee!"

Seuraavassa tuokiossa hän olisi ottanut takaisin sanansa, niin
pelottava oli niiden vaikutus. Ambros karkasi pystyyn, niin että lapsi
parahtaen heräsi, jokainen veripisara pakeni hänen kasvoiltaan, hänen
silmänsä säkenöivät hurjan päättäväisesti, ja käheällä äänellä hän
huudahti vaimolleen:

"Niinkö? Kohta tulet toisiin ajatuksiin!"

Genoveva tuskin tiesi mitä tapahtui. Hän kuuli tuvan oven paukahtavan
kiinni. Ambros oli kadonnut, lapsi parkui vielä surkeammin kuin
äsken. Tänä hirveänä hetkenä nuori nainen yhtäkkiä huomasi tekemänsä
vääryyden, kauhistuen näki, mihin oli pakottanut miehensä. Nyt ei
käynyt empiminen, ei ollut aikaa miettiä. Päättäväisesti hän teki
ristinmerkin lapsensa yli, sitaisi kädenkäänteessä palmikkonsa
nutturalle ja riensi vavisten ja kalpeana ulos. Hänen terävä silmänsä
keksi salaman nopeudella laaksotien päässä aivan käänteen lähellä
Ambrosin, joka paljain päin ja nuttu auki leuhottaen kiiti poispäin.

"Hän pitää sanansa! Nyt tulee onnettomuus!" Tämä varmuus kannusti
nuoren vaimon äärimäiseen, jopa yli hänen uhkuvain voimainsa menevään
ponnistukseen. Hän löi oven lukkoon, lensi alas laaksotietä, harppasi
puron yli kaukana porraspuusta päästäkseen edelle. Pensaat ja puut,
pellot ja talot vilisivät hänen ympärillään keskipäivän kirkkaimmassa
paisteessa -- hän ei nähnyt mitään muuta kuin miehensä, joka riensi
kaukana hänen edellään ja jonka korvaan hänen rukoileva huutonsa
ei kantanut. Onneksi ei ketään sattunut vastaan hänen kiitäessään
mielipuolen näköisenä eteenpäin. Laaksossa oli hiljaista, päivällisaika
piti ihmiset taloissa; myllyn luona vain nukkui vanha kerjäläis-ukko,
joka havahtui vasta kun Genoveva huimaa vauhtia ohi juostessaan
kosketti häntä jalallaan. Juoksija riensi jo rinnettä ylös, toista
alas; hänen polvensa uhkasivat pettää, kaikki vilkkui hänen silmissään,
hän ei nähnyt Ambrosia enää. Mutta hän tiesi minne tämä tie vei;
varmuus siitä, että oli aikoja sitten pakottanut miehensä tähän tekoon,
sai hänet värisemään kauhusta, -- polku johti Wimbachin rotkoon.

Mies, joka hänen edellään mennä viiletti hurjaa vauhtia, verettömät
huulet irvessä, hampaat lujasti yhteenpuristettuina, silmät jäykkinä,
oli ilmeinen vimmatun päättäväisyyden kuva. Lähellä rotkon suuta hän
oli kuulevinaan vaimonsa äänen takaapäin. Hän naurahti katkerasti:
"Paha henki, joka on mennyt häneen, antaa minulle rohkeutta!" ja
katosi hämärään rotkoon. Ensi askelella hän törmäsi kapealla polulla
ulkonevaan kallionkielekkeeseen ja suistui kumoon. Meni tuokio,
ennenkuin hän pääsi pystyyn, mutta sillä aikaa ennätti Genovevakin
saapua rotkon suulle. Ja kun mies kumisevin askelin syöksyi lautoja
pitkin keskelle kuilua ja jo tarttui molemmin käsin kosteaan
kaidepuuhun -- Genoveva tunsi kauhukseen paikan -- ja hänen ympärillään
vedet kohisivat ja sisässään veri kiehui ja jyskytti, silloin jokin
pidätti häntä hyppäämästä! Mutta tällä kertaa se ei ollut hänen oma
epäröintinsä, vaan Genoveva oli saavuttanut hänet, syöksynyt hänen
jalkoihinsa portaalle ja kietonut hurjapään polvien ympäri molemmat
käsivartensa. Putousten ja pyörteiden vilskeen ja pauhinan halki mies
kuuli huumauksissaan selvästi sanat:

"Ambros, pysähdy, pysähdy, anna minulle anteeksi!"

Metsänvartia teki vain vihaisen kärsimättömän liikkeen.

"Mitä tahdot? Aion pitää sanani!"

"Jumalan tähden, pysähdy!" huusi Genoveva vaikeroiden. "Miten käy
lapsen ja minun? En päästä sinua, hyppääthän iankaikkiseen kadotukseen!"

"Sinnehän minut tahdotkin! Olethan tahtonut, että kiirehdin!"
vastasi metsänvartia. Mutta hänen kätensä irtautuivat kaidepuusta,
mielipuolisuuden ilme hävisi hänen kasvoiltaan, hän loi katseen
vaimoonsa, joka tulipunaisena ja palavissaan virui polvillaan kostealla
portaalla rotkon jäätävässä kylmyydessä. Hän malttoi mielensä ja huusi:

"Tule, Veva! Mutta sen vannon, että jos kerrankaan tässä elämässä vielä
sanot semmoisen sanan kuin tähän asti olet..."

"En -- en ikinä -- en luotua sanaa!" nyyhkytti Genoveva, jonka tuskaisa
kauhu suli hyväätekeviksi kyyneliksi. "Pyhä Jumalan äiti, en ole
tiennyt mitä olen tehnyt! Mutta sinun, Ambros, ei olisi pitänyt kärsiä
sitä niin kauan!"

"En lyö naista!" sanoi Ambros tyynesti. "Koska kadut ja itse näet mitä
olet tehnyt -- mutta jätetään se -- tule pois, tule lapsemme luo!"

Genoveva meni hänen perässään samaa polkua, jota mies oli kulkenut jo
tänä aamuna. Ambros katsahti vielä kerran vihertävään hämyyn, missä
vedet kohisivat. "Jos Jumala suo", jupisi hän, "niin tänne en tule enää
koskaan".

Ulos auringonpaisteeseen tultuaan he järjestivät pukujaan, ja sitten
metsänvartia vei horjuvan ja hiljaa itkevän vaimonsa kotia niin
kiireesti kuin suinkin. Jos hän olisi voinut ajatella jotakin muuta
kuin lastansa, olisi hän tällä hetkellä tuntenut, että Genovevan ynseys
oli murtunut, hävinnyt kuten hänen oma mieletön itsemurhakiihkonsa. Nyt
hän kuitenkin ajatteli ainoastaan lasta, ja vavisten astuivat molemmat
huoneeseen. "Hän on kai kuollut, en kuule mitään", sanoi Genoveva vielä
kynnyksellä. -- --

He lähestyivät kätkyttä -- lapsi nukkui rauhallisemmin kuin tuonnoin;
auringonpaiste tunkeutui nyt siihenkin nurkkaan ja valaisi heitä, kun
he jälleen -- ja vallan toisin tuntein -- polvistuivat pikku vuoteen
ääreen. Genovevan kyynelet kuivuivat; Ambros sulki hänet syliinsä ja
kuiskasi:

"Minusta tuntuu, että Max jää meille. Ja kun lapsi toipuu... me olemme
nyt terveet, Veva, ja voimme vielä tulla onnellisiksi!"








End of Project Gutenberg's Rikostoverit y.m. novelleja, by Adolf Stern

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 62732 ***