*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64381 ***

MERELTÄ JA RANNIKOLTA

Kokoelma kertomuksia

Kirj.

JUST W. FLOOD

Norjankielestä suomentanut A--o.





Porvoossa,
Werner Söderström, kustantaja,
1884.




SISÄLLYS:

Vanha meriluotsi.
Hieno laivuri.
Kaunis veljeys.
Per Grinerudin kihlaus ja naiminen.
Pieni kirjanen.
Vekseli.
"Täti kertoo."
Suutari Torp.




VANHA MERILUOTSI.


Meriluotsit ovat minun mielestäni Norjan ylpeys; moni maanmies kenties
pitää tätä kummallisena, mutta sen annan heille anteeksi, sillä
useimmat eivät tiedä; mitä luotseina oleminen merkitsee. Luotsimme
ovatkin usein surkean näköisiä maalla, koska useimmat heistä ovat
köyristyneet luuvalon tähden, ja koska kasvonsa ovat ahavoituneet ja
ruskettuneet myrskystä ja meren vaahdosta, mutta kun synkkänä syysyönä
on matkalla, ja äkkiarvaamatta saa nähdä luotsiveneen tulevan täysin
reivatuilla purjeilla, ja vanhan tottuneen merimiehen istuvan perässä,
sillävälin kun toinen öljyvaatteisin puettu olento pysytteleikse
mastossa tahi "vantissa", valmiina puhuttelemaan teitä, silloin vasta
opitaan arvossa pitämään vanhaa luotsia.

Niinpian kun luotsi kuulee, että on aikomus purjehtia satamaan, joka on
hänelle tuttu, käskee hän heti laivurin pysäyttämään ruorin, jotta hän
voisi tulla kannelle, tätä käskyä noudatetaan varsinkin syksyllä ja
myrsky-ilmoilla suurella reippaudella; mutta jos on kesä ja kaunis
ilma, on laivuri useinkin hyvin valmis tinkimään luotsin kanssa
maksusta, joka seikka aina on minua suututtanut. Niinpian kuin
luotsivene töyttää laivan kylkeen, tarttuu vanha luotsi köysiportaisin
ja saatuaan molemmat jalkansa niille, survaisee hän veneen laivan
kyljestä, ja iskiessään rynnäkkö-portaisin alkaa hän heti komentaa,
käskien laivurin "täyttää purjeet", ja nostaa äkkiä peräsimen ylös.

Tultuaan kannelle, paiskaa hän kättä laivurille ja perämiehelle, jos
tämä on läsnä, miehistö saa nyykähdyksen, taikkapa kaksikin. Sitten
menee hän peräsimen luo, katsomaan, onko peränpitäjä kykenevä mies,
joka ymmärtää asiansa. Laivuri tahtoo päästä Kristianiaan niinpian kun
suinkin, ja luotsi lupaa kulkea koko yön, jos vaan "se" (ilma) tulee
niin selkeäksi, että voi nähdä vilahduksenkaan merimajakoista.

Kun suunta on määrätty ja luotsi on saanut tarpeelliset purjeet
lisätyksi, kulkee hän eteenpäin kannella, tapaa siellä perämiehen ja
muutamia merimiehiä, jotka paraillaan vetävät ylös kettinkiä ja
koettavat ankkuria saada kuntoon. Hän pudistaa päätään sanoen:

"No pojat, joko te hinaatte ylös kettinkiä, on vielä matkaa, ennenkuin
olemme perillä."

Miehistö oikaisee selkäänsä ja kaikkien silmät kääntyvät luotsiin, joka
hymyillen jatkaa:

"Hinauttakaa ylös kolmekymmentä syltä, perämies, ja käärikää kelalle
noin 15 syltä, on hyvin mahdollista, että saamme laskea ankkurin
Langgrundenin luona, sillä 'se' näyttää tulevan jokseenkin pimeäksi
tänä yönä."

Luotsi lähtee perälle ja tultuaan keskilaivalle menee hän keittohuoneen
ohitse, jonka ovella kokki seisoo; luotsi puristaa hänen kättänsä ja
kysyy kuiskaten, onko hän jo pannut kahvikattilansa tulelle; jos kokki
vastaa myöntämällä, hymyilee luotsi sanoen:

"Se on hyvä, ukkoseni, olen ollut merellä kaksi vuorokautta, ja 'se' on
niin puhaltanut viimeiseen asti, että on ollut aivan mahdoton saada
valkeaa palamaan venheessä, niin että olen syönyt kuivaa leipää ja
juonut kylmää vettä koko ajan. Mistä olette kotoisin, kokki, voin
puheestanne kuulla, ett'ette ole Vestlantilainen?"

"Näsniemeltä", vastaa kokki.

"Vai niin, mikä on nimenne", jatkaa luotsi.

"Nimeni on Karl Anderson; isälläni on pieni kartano nimeltä Tangen,
hänkin on kulkenut monta vuotta merellä, mutta nyt häntä luuvalo niin
rasittaa, että hänen täytyy pysyä kotona", sanoo kokki.

"Jumala siunatkoon sinua, 'ukkoseni', minä kyllä tunnen Anders
Tangenin", pitkitti luotsi, "hän oli jungmanni 'Anna Kristinalla', kun
minä olin pursimiehenä; yhdessä purjehdimme kaksi vuotta. Larsen, joka
on kotoisin Kristianiasta, oli laivurina, ja kyllä hänessä oli miestä,
ei parempaa voi toivoa, ei koskaan ollut puhettakaan leivän
punnitsemisesta, eihän toki, -- siellä sai kokki tuoda leipää milloin
tahansa, ja kahvikattila seisoi kyökissä kaiken yötä. Joimme kahvia
'ensimmäisellä vahdilla', ja 'koiravahdilla', eikä laivuri koskaan
käynyt kannella pyytämättä kahvikuppia. Niin, sen miehen kanssa vasta
kelpasi purjehtia ja liian onnelliseksi teki hän meidät, neljä vuotta
purjehdin pursimiehenä hänen kanssaan, ja sillä ajalla emme kadottaneet
niin kapulaakaan lastistamme; tuuli kovasti kun laskimme rantaan; mutta
kun lähdimme ulos, oli heti päivänpaiste ja hyvä tuuli. -- Olkaa niin
hyvä ja ilmoittakaa, kun kahvi joutuu."

Laivuri, joka on ollut kajuutassa kirjoittamassa valmiiksi
tavaraluetteloa, tulee ylös kannelle, missä hän tapaa luotsin.

"No luotsi, mitä arvelette ilmasta, voitteko purjehtia, vai tahdotteko,
että laskemme naara-ankkurin, niinpian kuin on mahdollista tavata
pohjaa ankkurille."

"Katsotaanpa 'sitä' nyt hetkinen, kapteini", vastaa luotsi, "minä
ajattelen hiipiä tuolla länsirannan suojassa, tullakseni kryssärin
sivutse, se vie aina koko ajan, ennenkuin 'palvelijat' menevät
laivalta, kun kerran ovat huomanneet meidät ja tulleet laivalle. On
suuri eroitus menneen ja nykyisen ajan välillä, silloin taisi mennä
aina ylös Dröbakiin, näkemättä tullipalvelijaa, mutta kai tämäkin on
joksikin hyväksi, luulen minä."

"Enpä luule, että meidän tarvitsee pelätä minkään kryssärin ahdistavan
meitä tänä yönä", sanoo laivuri, "tuulee liian kovasti, ja minun
kokemukseni mukaan ei sitä väkeä nähdä tuuliaispäillä eikä
vastatuulella."

"Älkääpä sanoko sitä liian kovin, kapteini, siellä on kryssäreillä
paljo reipastakin väkeä, jotka eivät merta pelkää, ja milloin suinkin
voivat päästä merelle, lähtevät he, mutta siinä tapauksessa, että he
tulevat, voitte te vaan pyytää yhtä miestä laivalle vahdiksi, siten
meidän ei tarvitse odottaa kunnes he ovat panneet sinettiin ja
'inkoseeranneet', se ei maksa monta kruunua."

Luotsi menee tuulen suojaan, jossa hän köyristyneessä asennossa
kurkistaa toisella puolella suuriseilin alatse, ja hetkisen jälkeen
huutaa hän:

"Vasemmalle vähän!"

"Vasemmalle vähän", kertoo peränpitäjä, samassa kun laiva kääntyy
sivulle, ja pian huutaa taas luotsi:

"Peräsin suoraan!"

Perämies kertoo komento-sanat, jotka tuskin ovat kuolleet hänen
huulillaan, ennenkuin laiva jo menee käskettyyn suuntaan.

Samassa tuleekin kokki ja ilmoittaa luotsille, että kahvi jo on
valmiina kajuutan pöydällä. Luotsi kääntyy laivurin puoleen käskien
hänen olemaan varuilla hetken, sillä välin kun hän käy kahvia juomassa
sanoen:

"Antakaa 'hänen' (laivan) mennä, niinkuin hän nyt menee; on selvää
vettä aina Bastöhön saakka, jonka näemme hetken perästä."

Luotsi menee ja istuu kaikessa rauhallisuudessa pöydän ääreen.

Tuskin on hän ollut siellä viittä minuuttia, ennenkuin laivurista jo
tuntuu että luotsi tarvitsee kokonaisen ijankaikkisuuden juodakseen
tuota siunattua kahviansa; on pimeä kuin pussissa ja laivurista
näyttää, kuin menisi kaikki murskaksi laivan ympärillä, hänen olisi
hyvä halu vähän nyhkäistä luotsia, ellei tuo näyttäisi liian
akkamaiselta.

Noin neljännestunnin kuluttua tulee luotsi kannelle, pureskellen
kovaa Iaivakorpun palaista; hän menee tyynen puolelle, ja katselee
toiselle puolelle. Laivuri on heti hänen vieressään, alkaa puhua
"pilkkopimeästä" ja muusta senlaisesta, jota luotsi tuskin kuuleekaan.
Hän sanoo vaan:

"Pimeys ei haittaa, niinkauan kun ilma vaan on selkeä, ei ole mikään
vaikeus nähdä majakkatulia tänä yönä. Tahdotteko ottaa kiikarin
kapteini, tuolla lahdessa pitäisi minun merkkieni mukaan olla Bastö."
Luotsi osoittaa toiselle puolelle ja laivuri nostaa kiikaria
osoitettuun suuntaan, tuskin on hän katsonut siihen ennenkuin hän
huudahtaa:

"Tuolla näen valkean!"

"Hyvä on", vastaa luotsi kylmäverisesti, "antakaa 'hänen' edeskinpäin
mennä samaan suuntaan, sillä välin kun minä menen sisään juomaan
kahvini loppuun; leipänne on jokseenkin kovaa vanhoille hampaille,
kapteini, niin että vie aikaa ennenkuin saan vähänkin 'jyrsityksi'
sisääni. -- Pelkäsin vähän että virta kääntyisi eteenpäin, mutta
niinkuin näkyy on se meille myötäinen -- 'hän' kiiruhtaa eteenpäin
hyvää kyytiä, näen minä."

Luotsi katoaa jällen kajuuttaan ja laivuri jää omiin ajatuksiinsa;
vanhan luotsin rohkeus kummastuttaa häntä suuresti ja hän toivottaa
itselleen edes kolmannen osan tämän pelkäämättömyydestä ja levollisesta
mielestä.

Laivuri ei ole mikään jänis. Niinkauan kun hän on avonaisilla vesillä
on hän merimies kiireestä kantapäähän, mutta tultuaan vuonoihin, joissa
molemmin puolin on kallioita ja särkkiä, tulee hän yht'äkkiä araksi,
sillä hän tietää ett'ei siellä voi turvata omaan itseensä, vaan täytyy
luottaa luotsiin, vanhaan mieheen, joka pimeässä helposti voisi erehtyä
erilaisten merkkien suhteen.

Hetken päästä tulee vihdoin luotsi, laivurin suureksi iloksi, jälleen
kannelle. Hän on saanut tulta pieneen mustaan savipiippuun, joka
näyttää maistuvan hänestä erinomaiselta. Vanhus menee ensin kiittämään
laivuria ruuasta ja juomasta, johon tämä vastaa vaan "terveiksenne,
luotsi", sitten menee hän pois ja katselee valkeata, joka tulee
suuremmaksi ja suuremmaksi. Laivuri on jälleen hänen vieressään, kysyen
leikillisesti.

"Tunnetteko jälleen valkean, luotsi?"

"Oh, sitä en katsellut, kapteini", vastaa luotsi, ja osoittaen valkeata
kohti jatkaa hän: "tuolla itäpuolella on ilmautunut muutamia särkkiä
sittenkuin viimeksi olin ulkona, Jumala yksin tietää, mitä se
merkinnee. Pelkäänpä pahoin, että saamme 'sen' sivullemme, ennenkuin
tiedämmekään. Ei hätääkään, jos 'se' vaan tulee vastaiseksi, mutta jos
saamme tuulen tuolta päin, on se sama kuin sumu, ja silloin en minä,
ettekä te voi tehdä mitään, kapteini. Jos 'se' vaan pysyisi alallaan,
kunnes tulemme 'Bastön vasikan' sivu, saisi 'se' sitten Jumalan nimeen
tehdä mitä tahtoisi; me kyllä tavalla tai toisella pääsemme tuonne
Langgrundenille ja siinä saamme laskea ankkurin, kunnes päivä rupeaa
koittamaan."

Tähän asti on ollut vireä märssyseili-tuuli lounaisista, eikä kukaan
väestöstä ole uneksinutkaan etukeulan kääntymistä tänä yönä, ennenkuin
luotsi yht'äkkiä huutaa:

"Kääntäkää nopeasti perä ja kokkapurjeet, ja laskekaa alas iso halssi!"

Käsky täytetään äänetönnä ja reippaasti; laivuri seuraa tarkkuudella
kaikkia luotsin liikkeitä, ja tuskin on tämä lausunut käskynsä,
ennenkuin laivuri huutaa ne jälleen miehille. Kun purjeet ovat
käännetyt, huutaa luotsi perämiehelle:

"Ohjaa niin hyvin kuin voit, mutta pidä täydet purjeet!" Sitten kääntyy
hän laivurin puoleen sanoen:

"Tällä kertaa tuulispää idästä ja huomenna koillisesta, kun 'se' ensin
alkaa niskoitella ja kulkea takaperin, pitkittää 'se' sitä, kunnes on
kiertänyt kompassin ympäri. Saamme ankkuroida Langgrundenille hetkeksi,
ja katsella 'sitä', kapteini!"

Laivuri nyykäyttää myöntäen päätänsä, toivoen sydämmessään että ankkuri
jo olisi pohjassa ja että se olisi siellä lujasti kiinni. Ilmapuntari
on noussut koko joukon viime päivinä, ja luotsin sanojen mukaan
ennustaa se itätuulta. Laivuri on mennyt kajuutan katolle, jossa hän
kulkee edestakaisin, kun luotsi huutaa hänelle:

"Kapteini, olkaa hyvä ja 'peilatkaa' tuossa Bastön majakkaa,
'vasikasta' pääsemme pian selville."

Laivuri pohjustaa ja heti sen jälkeen huutaa hän mittauksen tuloksen
luotsille, joka käskee irroittamaan alapurjeet, järjestämään ylemmät
märsseilit ja hinaamaan vara-ankkurin vintturille. Heti kohta
pysähtyykin laiva ja kääntyy Langgrundeniin, jossa se ankkuroi
kahdentoista sylen syvässä vedessä.

Niinpian kun laiva on pysähtynyt ja ankkurilyhty ripustettu
keulariukuun, kiinnitetään purjeet; senjälkeen asetetaan kannelle vahti
sekä yksi mies, jonka tulee ilmoittaa luotsille pienimmätkin muutokset
ilmassa ja tuulessa.

Laivuri käskee keittäjän tuoda vähän lämmintä vettä kajuuttaan, jossa
vanha luotsi jo on sijoitettu sohvaan, ja pian saadaankin nähdä hänen
ja laivurin tekevän itselleen pienen "tutingin."

Tuskin ovat purjeet kiinni ja viimeinen mies astunut alas köysistä,
niin laiva on verhottu sakeaan sumuun. Vahtimies sytyttää nysänsä, ja
muut matruusit menevät maata jyrsittyään ensin kovaa korppua.

Luotsi ja laivuri istuvat yhdessä kajuutassa, luotsi alkaa keskustelun,
kysyen mistä laiva on kotoisin. Laivuri vastaa, Arendalista.

"Arendalista", kertoo luotsi, "teillähän ei ole siellä mitään köyhän
veroa, kapteini?"

"Ei, Jumalan kiitos, ei tällä kertaa", sanoi laivuri, "mutta saamme
luultavasti pian tuntea jotain muuta."

"Oletteko ennen olleet Kristianiassa, kapteini?" jatkaa luotsi.

"Ei, en Kristianiassa, mutta kerran olen käynyt Drammenissa, se oli
ensimmäinen matkani laivurina, mutta sitäpä matkaa en ikänä unhoita",
sanoo laivuri.

"Siitä lienee jo monta vuotta, kapteini?" kysyy taas luotsi.

"Onpa pian kuusikolmatta vuotta, mutta minä muistan tuon matkan niin
hyvin, kun olisi se tapahtunut eilen", vastaa laivuri.

"Kertokaapa minulle siitä vähän", sanoi luotsi,

"Vallan mielelläni, luotsi", vastaa laivuri, ja alkaa kertoa
seuraavasti:

"Vuonna 1858 tulin 'Aurora' nimisellä prikillä Amsterdamista ja minun
piti mennä ylös Drammeniin lastaamaan. Vähän sumuista oli lähtiessäni
merelle, ja kun pääsin ulos ulapalle, seurasi sumu minua yli koko
meren; mutta minä purjehdin vaan pitäen tuulta lounaisena, kunnes laiva
merkkeini mukaan oli Torungenin ja Jomfrulandin välillä, noin neljä
penikulmaa maasta, silloin en tohtinut enää lensata, vihuri kiihtyi ja
muuttui eteläiseksi, mutta sumu oli paksu kuin seinä. Minä asetin
klyyvarin kaakkoiseen kaksinkertaisesti reivatuilla märssypurjeilla ja
kokonaisella fokilla, menin sitten kajuuttaan ja istuin siellä kaikessa
rauhallisuudessa, miesten kiinnittäissä isoseiliä. Priki kiikkui hyvin
somasti pienillä purjeillaan ja minä luulin, että kaikki oli täydessä
järjestyksessä, kun perämies äkkiä kolkutti akkunaan, minä lensin kuin
raketti kannelle, jossa perämies osoitti tyynenpuolelle sanoen: 'Eikö
tuo ole maata, kapteini?' Hetken tähysteltyäni huomasin hänen arvelunsa
todeksi, ja yhtäkkiä lensi mieleeni ajatus -- Ruotsi se on -- vaikka se
merkitsemiseni mukaan yhtähyvin voisi olla Norja. -- Silmänräpäyksessä
kiirehdin peräsimelle, vedin sen kovasti ylös, heitin pois
proomuvene-purjeet ja prikijalustimet ja samassa huusin, että kaikki
miehet tulisivat alas, mutta ensin piti heidän tutkia, oliko
mahdollista nähdä mitään maston huipusta. Miehistö oli kumminkin jo
huomannut melun kannella ja katsellessaan ympärilleen näkivät he
myrskyä ja hyrskyä entisellä tyynellä lahdella ja tulivat
salamannopeudella alas kannelle. Priki kannatti onnellisesti juuri kuin
korkki ja pääsi tuskin vuoren huipun ohitse, jossa kävi hirveät
laineet. Kun pääsimme hyvin ympäri, pantiin purjeita lisää ja minä
käskin perämiestä pysymään siinä suunnassa, johon nyt olimme tulleet,
jonka pidin ainoana mahdollisena keinona, millä voin laivaa pelastaa,
koska, niinkuin tunnettu on, Ruotsin saaristo on täynnä salakaria ja
särkkiä; kirves minulla oli käsillä voidakseni kaapata veneen köydet,
jos töyttäisimme karille. Jumalan avulla purjehdimme onnellisesti
kaikkien sivu, mutta emme kuulleet emmekä nähneet vähintäkään; priki
jäi länsirannalle aamunkoittoon, jolloin yksissä neuvoin perämiehen ja
pursimiehen kanssa päätimme Jumalan nimeen mennä vuonoa ylös, luottaen
siihen, että saisin nähdä tahi mahdollisesti sattumalta tavata jonkun
luotsiveneen, joka ehkä olisi eksynyt sumussa. Purjehdimme pohjoiseen
kokonaisen vartion, näkemättä ja kuulematta vähintäkään, kun sumu, joka
noin pari tuntia oli ollut vähän kevyempää, tuli niin sakeaksi, että
oli melkein mahdoton nähdä klyyvaripuun huippuakaan. Silloin täytyi
jälleen vääntää peräsintä. Siinä nyt olimme ja katselimme edes ja
takaisin emmekä muuta nähneet kuin joitakuita pieniä kalastaja-majoja,
joista päätimme olevamme aivan keskellä saaristoa. Oli edespäinkin
sakeaa, kumminkin olin näkevinäni purjeen pistävän esiin sumussa, mutta
se katosi silmänräpäyksessä. On minulla sen jälkeen ollut monta kertaa
takki märkänä ja monta kovaa matkaa olen kokenut, mutta sitä kotimatkaa
en ikinä unhoita, oli aivan mahdoton tietää missä olimme, ja minä,
nuori kapteini kun silloin olin, kävin aivan sydän kurkussa. Mutta
lopussa kiitos seisoo, sanotaan, ja sen näimme nytkin, sillä kun
pimeä tuli, näimme kirkkaan tulen aivan vieressämme ja meidän
purjehduksestamme päättäin sen ehdottomasti täytyi olla 'Färder
majakan'. Heti huomasimmekin suuren aluksen vasemmalla puolellamme ja
pian tunsin, että laivuri oli minun kumppaniani, joka oli lähtenyt
minun kanssani yht'aikaa. Mutta hänen merkitsemisensä oli vielä
hullumpi kuin minun, sillä hänen laskujensa mukaan majakka yhtähyvin
voi olla 'Härkä' kuin Färderkin. Kun minä sittemmin kerroin hänelle
mitä olin havainnut edellisenä päivänä, päätimme purjehtia vuonoa ylös.
Purjehdimme vierettäin ampuen laukauksen toisensa perään, luotsille
ilmoittaaksemme tilaamme, mutta emme kuulleet, emmekä nähneet muuta
kuin vilahdukselta joitakuita lintuparia, kunnes tulimme Bastön luo,
jossa luotsivene tuli juuri meidän vastaamme, eikä viipynyt viikkoja,
ennenkun meillä kummallakin oli luotsimme kannella. Samassa kun luotsi
tuli luokseni laivaan, löi hän kätensä yhteen, sanoen: 'miten Herran
nimessä olette löytäneet kulkuväylän vuonoa ylös, tässä hirveässä
sumussa?' Tultuamme Rödtangenin luo, ammuimme pari laukausta
herättääksemme tullipalvelijoita ja luotseja, jotka vetivät suloista
unta, siinä varmassa luulossa, että oli mahdotonta kaikille laivoille
purjehtia senlaisessa sakeassa ilmassa. Kun sitten kartalla tarkastin
kulkemaani väylää, huomasin että olin purjehtinut kapean aukon läpi,
jonka molemmin puolin kohosi kallioita ja karia, aivan mannermaan
rannikolle ja Jumala yksin tietää, millä tavoin löysin tien sieltä
ulos. Mikäli kartasta taisin nähdä, oli sieltä ainoastaan yksi väylä."

Luotsi, joka suurimmalla tarkkuudella on seurannut laivurin vaarallista
purjehdusta, nyökyttää päätänsä edestakaisin, samalla kun hän maistelee
lasistansa; kun laivuri on päättänyt, alkaa luotsi:

"Ymmärrän hyvin kyllä, mihin väylään olette aluksenne ohjanneet,
kapteini; niinkuin sanotte, noilla 'ylängöillä' tuskin on muuta kuin
yksi purjehdittava ala, jossa selkeälläkin ilmalla usein on vaikea
varjella nahkaansa, mutta on aina niin onnellista, kapteini, että
silloin kun me pelastumme, vaikka oma järkemme on aivan tylsistynyt,
niin korkeamman käsi oikeassa silmänräpäyksessä ohjaa laivan oikealle
tielle."

"Niin, se on varmaa se", vastaa laivuri ja survaisten vesikannun
luotsille jatkaa hän:

"Tehkää toinen lasi, luotsi, molempien jalkojen tulee saada osansa;
kello on niin paljon jo, ettei makuusta enää ole paljon puhumista, minä
kyllä voin maata pääkaupunkiin tultuani, mutta kenties teitä nukuttaa,
luotsi?"

"Ei, ei laisinkaan, minä puolestani tahdon kernaimmin istua ja
pakinoida hiukan", vastaa luotsi, ja nousten istuimeltaan lisää hän:
"tahdon vaan käydä kannella, katsomassa, miltä 'se' nyt näyttää."

Luotsi menee ja palaa hetken perästä jälleen sisään sanoen:

"Vallan reipas kaakkoinen vihuri, ja jokseenkin paksu ilma vielä,
kapteini; kun päivä koittaa, rupeaa satamaan ja silloin lankeaa sumu
maahan."

"Hyvä on, luotsi", sanoo laivuri, "nyt saa 'hän' maata ja vetää
kettinkiänsä, kyllä se kestää, ja jos 'tuo' rupeaa liian rajuksi,
annamme 'hänelle' vielä lisää kettingin ja naara-ankkurin ja sitten saa
tuulla ja myrskytä niin paljon kuin haluttaa. Huomenna varhain tulee
varmaan joku höyrylaiva ulos ja silloin saamme kuulla, paljonko hän
tahtoo vetääkseen meitä satamaan. Mitä ylipäänsä täällä maksetaan
pukserausveneille, luotsi?"

"Se riippuu aivan asianhaaroista, kapteini", vastaa luotsi, "arvelen
että saamme täältä jonkun noin kuudella, seitsemällä kymmenellä
kruunulla. Kun laskimme ankkurin, huomasin pari ankkurilyhtyä, ne ovat
varmaan laivojen, jotka aikovat vuonoa ylös. Jos joku noista suurista
höyryveneistä tulee, ottaa se kaksi tahi kolme alusta peräänsä ja
silloin voi sen saada hyvinkin helpolla. Jos kumminkin tulee tuohon
laiva sivullemme, niin olkaamme levolliset ja näyttäkäämme kuin olisi
meillä hyvä aika."

Luotsi istuu sohvaan ja alkaa, kapteinin uudistettua kehoituksensa,
tehdä itselleen toista lasia. Senjälkeen sanoo laivuri:

"Varmaan olette olleet jos jonkinlaisilla purjehduksilla aikananne, kun
olette ollut luotsina?"

"Niin olen, Jumala nähköön", vastaa luotsi. "Teidän retkenne prikillä
muistuttaa eräästä hollantilaisesta 'kaukalosta', jonka minä korjasin
kotiin Newslungin satamaan, muutama vuosi sitten."

"Sitä pyydän teidän kertomaan!" huudahtaa laivuri.

Sytyttäen piippunsa alkaa luotsi:

"Oli aivan keskikesä, eikä juuri mitään tekemistä luotsiveneellä,
makrillin pyyntö ei laisinkaan onnistunut, sanalla sanoen, työtä oli
vähä tahi ei ollenkaan. Neljässätoista päivässä olin vienyt ainoastaan
kaksi hollantilaista Laurvigiin, eikä se juuri leiville lyö, koska
heidän veneensä eivät juuri käy paljon syvemmällä kuin tavallinen
tavara-proomi. Mutta kuitenkin puhalsi parina päivänä heikko itätuuli,
ja ilma oli jotenkin samea ja eräänä iltana nousi hyvin sakea sumu.
Olin juuri järjestelemässä joitakuita makrillipyydyksiä, kun minusta
tuntui ikäänkuin joku olisi kuiskannut korvaani: 'Sinun pitää lähteä
merelle tänä yönä.' -- Kello oli jo kahdeksan iltasella ja vaimoni
kummasteli suuresti, kun käskin hänen panna vähän ruokaa
eväsvakkaseeni, ja luotsipoika, sisarenpoikani, jäi seisomaan ja
katsomaan minuun, kun käskin hänen lähtemään veneesen, ja mennessään
mutisi hän: 'Mihinkähän eno nyt aikonee tässä tyynessä ja sumussa?'
mutta hän tiesi vanhastaan että se, minkä olin sanonut, se oli sanottu,
eikä hän milloinkaan kysynyt mihin me aioimme. Muuten niin hän oli
erinomaisen vikkelä poika, ja niin hyvin tunnettu kuin vanha merikarhu.
Hän ontuu vähän toista jalkaansa; sentähden otin hänet kanssani
veneesen. Astuessani veneelle tuli veljeni, joka myöskin on luotsi ja
asuu noin kivenheittämän minusta, käyden vastaani, ja kysyi: 'minne
minulla oli aikomus lähteä?' Vastaan vaan: 'Haluttaako sinua,
niin voit tulla mukaan, on mahdollista että joku laiva on sumussa
joutunut lahteen; jollei muuta, voimme ehkä tavata jonkun kurjan
hollantilais-kaukalon.' Siihen aikaan purjehtivat Hollantilaiset paljon
Laurvigissa hirsiä ostamassa, joista heillä on tapana rakentaa valleja,
sillä, kuten olen kuullut kerrottavan, on Hollanti paljon alempana kuin
meri ja sentähden täytyy Hollantilaisten vuosi vuodelta koroittaa
vallejansa. Veljeni käski minun odottaa, kunnes hän juoksi kotiin
sonnustamaan itseään, hän ei viipynyt kauan. Panimme ylös purjeet
veneesemme, ja laskimme ulapalle, mutta tuuli niin heikosti, että
saimme soutaa kaksilla airoilla. Vihdoin tulimme Tvistenin luo, siitä
alkoi vihuri vähän reippaammasti puhaltaa, me laskimme veneen itäänpäin
ja siinä olimme juuri vastapäätä Rakke-kallioita, jotka ulottuvat noin
puolen peninkulman paikoilla merelle Fredriksvärnin luota lähtien. Kävi
jotenkin suuret aallot, mutta, niinkuin sanoin, oli huono tuuli, ja te
tiedätte, kapteini, kun on purjetuuli, tulevat aallot pitkinpäin ja
silloin ei mielellään katsele aaltojen hyrskyä tuollaisia karia
vastaan, kuin meidän ovat, ne ovat nimittäin riuttoja, ja äärimmäisten
välissä on monta syltä vettä. Helposti lastattu alus, joka ei käy
syvällä, voi hyvin purjehtia kahden ulommaisen riutan yli, mutta jos se
tulee kolmannelle ja neljännelle, silloin se on mennyttä kalua, eikä
ole ajattelemistakaan pelastaa itseänsä veneissä. Olimme juuri noin
vastapäätä äärimmäistä riuttaa, kun yht'äkkiä selkeni hetkeksi, ja
samalla näimme punaisen lyhdyn suoraan edessämme. Luulimme ensin sen
olevan jonkun karille joutuneen laivan, mutta pian tulimme siihen
päätökseen että se purjehti eteenpäin. Veljeni, jolla on harvinaisen
kova ja selvä ääni, huusi minkä jaksoi:

"'Ruori vasemmalle', mutta ei kukaan kuullut häntä. Vedimme airojamme
kaikin voimin ja hetken perästä pääsimme aluksen rinnalle. Hyppäsin
ruorin luo, jossa vanha mies puolinukuksissa ohjasi alusta. Samassa kun
sain peräsimen käteeni, tuli laivuri, joka puhui Norjan kieltä yhtä
hyvin kuin kukaan meistä, ulos kajuutastaan ja kysyi, mikä Herran
nimessä nyt oli esteenä, hän oli muka puoli tuntia sitten nähnyt
vilahduksen 'Härästä' eikä tahtonut ottaa luotsia, ennenkuin tulisi
'Jomfrulandin' rannoille.

"Kerrottuani hänelle, että hän jo oli kulkenut Jomfrulandin sivu ja nyt
oli Rakke-kallioiden luona, alkoi hän paikalla vetää toista virttä. Oli
Jumalan onni, että tuuli vähän kiihtyi, me käänsimme aluksen
länsipuolelle ja levitimme niin paljon purjeita kuin voimme, hetken
kuluttua pääsimme kääntymään ja saavuimme kaikella kunnialla,
onnellisesti satamaan. On mahdotonta merellä tulla toimeen senlaisella
'kaukalolla' myrskyssä ja tuulissa, sillä se kulkee syrjällään niinkuin
heinäsäkki, ja se on varma, että jos tuo pursi olisi lensannut vielä
viisi minuuttia, niin laiva ja miehistö olisi mennyt viimeistä tietään.
Ulkona merellä laivuri lupasi meille hyvän maksun, mutta niin pian kun
oli saanut ankkurinsa pohjaan ja tuli meidän kanssa tiliä tekemään,
tarjosi hän meille luotsimaksun yli viisi spesiota, jotka pyysin häntä
pitämään itse. Muutamia päiviä sen jälkeen kävin Laurvigissa, siellä
puhuttelin Hollannin konsulia, joka oli erinomaisen kelpo mies, ja
jonkun ajan kuluttua lähetti hän minulle sata riksiä, jotka jaoin
veljeni kanssa, luotsipojalle annoimme kumpainenkin viisi spesiota.
Sillä kertaa oli 'kaukalo' hyvä saalis luotsille."

"Maljanne luotsi", sanoo laivuri, "ja onnea samanlaisia aluksia
saamaan."

"Kiitos, kiitos, kapteini", vastaa luotsi tyhjentäen lasinsa.

Laivuri ojentaa luotsille vesikannun, jota on pitänyt kamiinilla, että
se pysyisi kuumana, sanoen:

"Emme ainoastaan tarvitse kahta jalkaa käydessämme, sauva on myös
tarpeen, olkaa sentähden hyvä ja tehkää vielä lasi, luotsi."

"Tulen humalaan kapteini", hymyilee luotsi, katsoessaan viskypulloa,
lisäten samalla, "kiitos kumminkin tarjoomastanne, kapteini, harvoinpa
vanha luotsi saa viskytotia. Tuskin olen maistanut viskyä, sittekuin
purjehdin vanhan Johannesenin kanssa Arendalista silloin, kun hän oli
'Toivon' kapteinina."

"Vai niin, te olette purjehtineet Arendalista, luotsi?" kysyy kapteini.

"Niin", vastaa luotsi tehdessään lasiansa, "en ottanut pestiä
Arendalissa, tulin hänen kanssaan Lontoosta, laivamme olivat yhdessä
Länsi-Intian tokalla ja minä vaihdoin paikkaa erään matruusin kanssa,
joka matkusti kotiin koulua käydäkseen, parempaa kapteinia harvoin
tapaa. Mies parka, hän oli pahin itselleen, kun sattui liian syvälle
pulloon katsomaan, mutta laivalla oli elämää, sen voitte uskoa!"

"Eihän vaan lienee ollut silloin, kun Gunnar Nielsen tyhjensi
tervapytyn Johannesenin vaimon päähän?"

"Juuri silloin", sanoo luotsi hymyillen, "Arendalista saimme kuusi
miestä, jotka tulivat höyrylaivalla ja Gunnar oli niiden joukossa."

"Kaatoiko hän todellakin tervaa vaimon päähän?" kysyy laivuri.

"Kaatoi kuin kaatoikin, ja Jumalan lykky oli ett'ei vaimo saanut
pyttyäkin kalloonsa, se oli jokseenkin suuri tervapytty, mutta se poika
kyllä tiesi mitä teki", kertoo luotsi.

"Mutta mitä ihmettä oli vaimo tehnyt hänelle?" huudahtaa laivuri.

"Sitä en oikein tiedä", vastaa luotsi ottaessaan kelpo kulahduksen,
lisäten sitten, "rouva tuli yht'aikaa miehistön kanssa, mennäkseen
Välimerellä meidän mukanamme. Matkalla Lontoosen oli varmaan Gunnar
tuhlannut rahoja, joita hän jälleen luuli saavansa laivurin vaimolta,
mutta tämä kielsi jyrkästi, arvellen, ettei hänellä ollut taraa käyttää
rahoja höyrylaivalla, jossa hänellä oli ylöspito ja muu vapaa. Mutta
Gunnar lupasi pitää hänet tuoreessa muistissa, ja kun hän kerran oli
saanut jotakin toista ihmistä vastaan, ei hän sitä helposti unohtanut."

"Lontoossako se tapahtui?" kysyy laivuri jälleen.

"Niin oli", vastaa luotsi, "laivuri vaimoineen oli kutsuttu
päivälliselle Norjan konsulin luo. Rouva oli komea kuin mikä, puettuna
silkkiin kiireestä kantapäähän; vanha Johannesen, joka ei kärsinyt
hienoja vaatteita, oli musta kuin mustalainen, päässään hänellä oli
plyyssihattu, niin korkea että tuskin oli koskematta iso-mastoon, kun
hän kävi nuoraportaitten yli. Hän meni ensin ja rouva seurasi jäljessä,
mutta kun hän seisoi käsipuiden luona, kuului huudahdus taklaasista ja
samassa sai hän tervapytyn päänsä yli, niin että terva valui pitkin
hänen kasvojansa ja niskaansa, ja kun katsottiin, mikä oli hätänä,
riippui Gunnar yhdellä sormella nuoraportaissa ja huusi apua. Voitte
arvata mikä meteli syntyi; rouva kirkui kannella, Gunnar huusi apua
taklaasissa.

"Matruusi kiipesi iso-mastoa myöten häntä auttamaan, -- hän ei suinkaan
apua tarvinnut, vaikka hän muuten vaan huusi, ikäänkuin olisi ollut
putoamaisillaan, ett'ei muka laivurissa syntyisi mitään epäluuloja.
Gunnarin toimena oli voidella taklaasia ja hän oli maannut vähintäin
kaksi tuntia komantosillan iso-mastossa odottamassa laivuria ja tämän
vaimoa. Voitte ajatella, kuinka kaunis rouva oli! Hiukset olivat
pahimmat, sillä ne olivat käherretyt ja koristetut, eikä terva suinkaan
kähäriä säästänyt. Hän sai ainakin neljätoista päivää pestä itseään
neljä kertaa päivässä kuumalla vedellä, ennenkuin terva lähti hänen
hiuksistaan."

"Mitä Johannesen sanoi Gunnarille", keskeyttää laivuri.

"Niin -- mitä hänellä olisi ollut sanomista", jatkaa luotsi, "Gunnar
tuli kannelle ja riensi heti vesiastian luo saadakseen tilkkasen vettä,
sanoen että rupesi pyörtymään tuolla mastossa. Laivuri katsahti häneen,
hän näytti todellakin vähän vaalealta, -- jonka jälkeen Johannesen
kutsui hänet kajuuttaan ja antoi hänelle puolen lasia olutta ja viskyä,
sen hän sai tervapytystä -- Johannesen oli niin peräti hyvä, näettekö,
ett'en minä voi ymmärtää kuinka Gunnarilla oli sydäntä niin loukata
hänen vaimoansa. -- Gunnarista oli monet jutut, mutta reipas merimies
hän oli, -- niin, hänen vertaistaan saa kyllä hakea. Hänellä ei
milloinkaan ollut 'Öljyvaatteita' eikä 'Merisaappaita', ne olivat hänen
mielestään vaan korukaluja ja estivät miestä hänen työssään."

"Olihan hän kirvesmieskin?" kysyy laivuri.

"Kyllä, hän oli kaikkia ja taisi tehdä mitä tahansa, mutta kirvesmiehen
työtä hän ei harjoittanut, koska oli pestattu matruusina, eikä
mielellään tehnyt sitä, mikä ei kuulunut matruusin tehtäviin. Mutta
sukkelampi kirvesmies hän oli kuin se, joka siihen työhön oli
pestattu", lisää luotsi.

"Minä en milloinkaan unohda Gunnaria, kun eräänä aamuna Antverpenissä
perämies käski hänen mennä proomiin ja 'driivaaruaan' ulkopuolella
laivaa. [Sanaleikki jota ei käy suomentaminen, koska sana driva
merkitsee tukota ja myös kuljeksia jouten.] Olimme ankkurissa
odottamassa nousu-vettä vai mitähän lienemme odottaneet. Kuinka
olikaan, sai Gunnar käskyn 'driivata' ulkopuolella. Jokainen ymmärtää,
että siihen tarvitaan 'drävinkiä', tappuroita ja jotakin millä saa
lyödä, mutta Gunnar meni ruumaan, täytti taskunsa korpuilla ja kun joku
matruuseista kysyi minne hän aikoi, sanoi hän vaan: minä menen
'ulkopuolelle driivaamaan', astui proomiin, irroitti köyden ja antoi
virran viedä proomin kaupunkia kohden. Heti kuuden aikana iltasella
tuli proomi pakoveden kuljettamana takaisin, ja Gunnar istui perässä
antaen veneen kulkea. Kun hän tuli takaisin, keräytyi miehistö hänen
ympärilleen, ja kaikki huusivat yhtä suuta kysyen häneltä, missä hän
oli ollut. Gunnar katsoi heihin ja vastasi lyhyesti: 'Olen ollut poissa
laivalta driivaamassa.' Perämies tuli syösten tulisena kuin
turkkilainen, eikä paljon puuttunut ettei hän Gunnaria lyönyt, mutta
tämä ei räpäyttänyt silmiäänkään, ja kun perämies kysyi, missä hän oli
ollut, sai hän saman vastauksen, -- sehän oli perämiehen oma käsky."

"Saiko Johannesen tietoa Gunnarin driivaamisesta?" kysyy laivuri.

"Hän ei milloinkaan saanut senlaista tietää", vastaa luotsi, "ja
sitäpaitsi jos hän olisi tiennytkin sen, olisi se tuottanut hänelle
vaan sydämmellisen naurun; sillä voittepa uskoa, että maksoi vaivaa
nähdä Gunnarin tulevan takaisin pakovedellä, hän istui uljaana kuin
fregattikatteini proomin perässä ja poltti, Norjalainen aviisi kädessä,
sen hän oli saanut Norjalaisesta laivasta, jossa oli syönyt päivällistä
ja viettänyt enemmän osan päivästä. Onnellista kyllä ei hänellä ollut
rahoja, sillä silloin hän ei olisi tullut takaisin ennenkuin olisi
kukkaronsa tyhjentänyt. Hän oli paha juomaan, mutt'ei milloinkaan
juonut yksinään. Hän tarjosi niinkauan kuin hänellä oli äyrikään
taskussaan, mutt'en milloinkaan kuullut hänen pyytävän keneltäkään
ryyppyä. Tanssihuoneessa hän oli ensimmäisenä miehenä, sillä ei kukaan
osannut tanssia niinkuin hän. Hän lensi lattian yli niinkuin kuiva
nahka-pallo, ja kun joku tyttö oli kerran tanssinut hänen kanssaan,
saattoi olla varma siitä, että sama tyttö tuli ja pyysi hänen ottamaan
itseänsä jälleen tanssiin eikä ketään muuta. Hän ei kumminkaan ollut
mikään naisväen ystävä, sillä hän piti yhtä paljon kaikista tytöistä,
oli ne sitte kauniita tahi rumia, mutta tanssi häntä miellytti, ja
varsinkin jos sai jonkun parin kaatumaan suin päin laattialle, oli hän
kuin kala vedessä. Niin hän on saanut monta paria käymään toistensa
tukkaan, mutta hän itse pääsi aina pahimmistakin pälkähistä. Kun joku
rupesi hänen kanssaan riitelemään siitä tai tästä, katseli hän heitä
viattoman näköisenä, kuin lapsi kehdossa, ja kun oli saanut kaksi
tappelemaan, jätti hän heidät onnensa nojaan ja meni matkaansa toisella
taholla tekemään konnan koukkujaan."

"Oliko hän ollut sotalaivalla oppimassa konnankoukkuja Hortenissa?"
kysyy toinen.

"Jumala tiesi missä hän oli ollut", sanoo luotsi. "Hän kertoi että hän
kerran oli 'komennettu', ja hän oli rekryytilaivalla kolme kuukautta.
Siellä ollessaan sai hän kerran nuora-pampulla kaksikymmentäviisi
lyöntiä paljaalle selälleen, sitä hän piti suurena kunniana, sillä hän
sai ne toisen oppilaan edestä, joka oli 'paremman miehen poika'
Laurvigista. Tämä oppilas oli syypää rikokseen, josta hän olisi saanut
pamppua maistaa, mutta hän oli helkkarin hento poika ja Gunnar sääli
häntä."

"Mitä oppilas sitten oli tehnyt?" tutkaisee laivuri.

"Gunnar kertoi senkin", pitkittää luotsi, "sillä välin nimittäin kun
rekryytein prikiä ja paria muuta alusta korjattiin, asuskeli viisi
sataa miestä vanhalla 'Desiderialla', ja siellä oli yövahdissa vanha
kärttyinen ja äreä ala-upseeri. Hän ei kärsinyt ollenkaan kuulla jonkun
viheltävän ja niin pian kun Gunnar ja jotkut muut keksivät tämän,
alkoivat he viheltää kun olivat panneet maata. Ala-upseeri hiipi
sinnepäin mistä ääni kuului, mutta kun hän tuli luo, vihelti toinen
aivan päinvastaisella puolella, ja sillä tavoin pitkittivät he
jok'ikisessä kojussa, niin että vahtimies juoksi kuin torakka
banjeerikannen toisesta päästä toiseen, saamatta selvää syyllisestä,
eikä hän voinut nostaa kannetta ketään vastaan kun ei voinut näyttää
toteen, että kukaan olisi ollut syyllinen. Eräänä iltana oli eräs
koirahammas oppilaista keksinyt sen keinon, että asetettaisiin nuora
poikki puolin kantta, jotta vahtimies lankeisi nokalleen, kun hän tuli
hiipien makuukojujen välitse. Kahden miehen piti pitää nuoran
molemmista päistä kiinni, ja niin pian kun vahti oli kaatunut piti
toisen laskea irti, ja nuora kätkettämän niin sukkelaan kuin suinkin,
niiden jotka makasivat etupuolella, piti kaikkein viheltää antaakseen
vahtimiehelle hyvää kyytiä. Pahaksi onneksi oli tämä samana iltana
kannellut päällikölleen, joka oli lähettänyt erään nuoren luutnantin
laivalle tekemään ilveestä lopun. Niin pian kuin kaikki olivat makuulle
menneet ojennettiin nuora ja viheltäminen alkoi. Luutnantti, joka oli
pitkä mies, vähän yli kolme kyynärää, oli tähän asti pysynyt piilossa,
mutta kuullessaan vihellyksen kiiruhti hän eteenpäin, lankesi nenälleen
nuoraan, ja loukkasi itsensä niin kovasti, että veri tulvasi hänestä
niinkuin tapetusta härästä. Vahtimies oli heti hänen vieressään ja
merkitsi läheisten kojujen numerot. Seuraavana päivänä pidettiin
tutkinto ja yhdeksän miestä tuomittiin saamaan viisitoista lyöntiä
kukin. Syyllisten joukossa oli tuo nuori oppilas, joka tuomiota
kuullessaan oikein rupesi vapisemaan. Gunnar näki hänen epätoivonsa ja
sen enempää arvelematta meni hän päällikön luo sanoen: 'Minä olen
syyllinen ja minä olen sentähden se, joka pamppua ansaitsen.' Päällikkö
katsoi häneen tarkasti ja Gunnar katsoi yhtä tarkasti häneen takaisin.
Heti käski päällikkö, että Gunnarille annettaisiin kaikkein miesten
läsnäollessa kaksikymmentäviisi lyöntiä. Tuomio täytettiin samana
päivänä iltapuolella. Gunnar luki ääneen joka lyönnin ja saatuaan
viidennenkolmatta meni hän päällikön luo ja sanoi:

"'Minä en ole ollut muassa veristämässä luutnantin nenää, mutta minä
olen kärsinyt rangaistuksen säästääkseni yhdeksän toveriani.'
Seuraavana päivänä kutsutti päällikkö Gunnarin luokseen, ja kaasi
hänelle omalla kädellään kaksi suurta lasia portviiniä, silloin
unhoitti Gunnar aivan lyönnit, vaikka hänen selkänsä oli haavainen
monta päivää sen jälkeen; siitä iltapäivästä alkaen pidettiin häntä
parhaimpana toverina. Kolmen kuukauden kuluttua lähetettiin hänet
kotia, vaikka kaikkein muitten toverien täytyi lähteä ulos
kolmetoista-kuukautiselle retkelle. Gunnar hymyili itsekseen,
kuulleessaan kotiluvastaan ja sanoi muutamille tovereilleen: 'sen sain
noista ansaitsemattomista viidestäkolmatta lyönnistä.' -- Minä
puolestani luulen upseerien ymmärtäneen, että Gunnarin kaltainen mies
oli vaarallinen olemaan yhdessä niin monen nuorukaisen kanssa."

"Kuinka tuli hän myrskyssä ja raju-ilmassa merellä toimeen, kun hänellä
ei ollut öljyvaatteita eikä merisaappaita?" kysäisee laivuri.

"Hän suoriutui aina tavalla tai toisella. Olihan aina joku, joka
lainasi hänelle öljytakin, kun hän seisoi ruorin luona, paitsi sitä
kulki hän liko-märkänä vahdista vahtiin, eikä se häntä haitannut",
kertoo luotsi. "Muistan muun muassa kerran kanavassa, heti sen jälkeen
kun Gunnar oli tullut laivaan, kun hän piti perää ja satoi niinkuin
taivas olisi avoin ollut, niin että vesi virtasi hänestä, eikä hän edes
nenäänsä nirpistänyt. Hän sanoi aina, 'kun kastaa, tottapahan
kuivaakin.' Samalla kertaa pisti laivurikin nokkansa ulos kajuutasta ja
nähdessään Gunnarin siellä peräsimen vieressä, märkänä kuin koiran,
heitti hän öljytakin yllensä, meni hänen luokseen sanoen:

"'Mene alas ruumaan, panemaan öljyvaatteet päällesi.' Gunnar meni
sisään ja sytytti piippunsa. Poltettuaan hyvän aikaa meni hän takaisin
paikalleen peräsimen luo, jolloin laivuri hyvin kummasteli, nähdessään
hänen tulevan entisissä vaatteissaan; hän kysyi sentähden: 'Miksi et
ottanut öljyvaatteita päällesi?' 'Oljyvaatteitako?' kysäsi Gunnar,
'sinä päivänä, kun minä sain hyyryni ei satanut, enkä minä tullut sitä
asiaa ajatelleeksikaan!' Laivuri katsoi häneen ja hymyili. Pian tuli
hän jälleen kannelle tuoden muassaan laajan öljytakin, jonka hän
lahjoitti Gunnarille, ehdolla, että tämä käyttäisi sitä. Gunnar kiitti
öljynutusta, mutta katsoessaan kurjia kenkiään sanoi hän:

"'Huonommin on jalkojeni laita, kapteini.'

"'Eikö sulla ole merisaappaitakaan?' kysyi kapteini.

"'Ei'; vastasi Gunnar, 'oli niin harvinaisen kaunis ilma viime suvena,
että aivan unohdin saappaat ostamatta.' Laivuri löysi vanhat
amerikalaiset saappaat, jotka antoi Gunnarille. Sillä tavoin tämä aina
tuli autetuksi."

"Saiko hän sitten maalle tullessa niin paljon rahoja, kuin hän tahtoi?"
kysyy laivuri taas.

"Kyllä laivurin täytyi antaa hänelle rahaa, sillä hänellä oli omituinen
tapa pyytää sitä", vastaa luotsi.

"Millainen sitten?" kysyy laivuri innokkaasti.

"Kun hänelle ei annettu rahoja", selittää luotsi, "keksi hän aina
jonkun keinon, jolla tiesi saavansa laivurin täyttämään tahtonsa.
Minkäs kepposen hän kerran teki Lontoossa ollessamme, eräänä kauniina
sunnuntai-aamuna, kun hän tuli humalassa laivalle. Iltaa ennen oli hän
saanut £ (punnan) ja sen oli hän tuhlannut ostamatta niin mitäkään
hyödyllistä ja tarpeellista -- ei niin paljon, että olisi silmäänsä
saanut. Sunnuntai-aamuna tuli hän horjuen kannelle, ja tuskin sai hän
sinne molemmat jalkansa, kun jo hoiperteli laivurin luo pyytämään 1
puntaa lisää. Laivuri katsoi häntä sanoen ystävällisellä tavallaan:
'Olet hutikassa, Gunnar, nyt et saa rahaa tällä kertaa; mene maata
hetkeksi; ole nyt hyvä poika, sitten saat rahaa!'

"'Olenko minä hutikassa', huusi Gunnar syösten kannelle, missä hän
löysi vanhan kaapeliköyden, jonka pisti taskuunsa, sitten hyppäsi hän
taklaasiin ja kiipesi kuin apina aivan raakapuun huippuun, sitten meni
iso-mastoon ja sitoi nuoran sen huippuun, sitten piti hän
pikkusormellaan langasta kiinni, ja huusi meille alas: 'Käskekää
laivurin tulla ylös kannelle, katsomaan onko Gunnar humalassa!' Laivuri
tuli ulos, ja nähdessään Gunnarin riippuvan pikkusormestaan taivaan ja
meren välillä, pyysi hän häntä Jumalan tähden tulemaan alas, niin saisi
rahansa. Gunnar huusi: 'Nyt tahdon jo 2 puntaa!' 'Tule alas vaan, niin
saat', sanoi laivuri. Gunnar tarttui raaka-partuunaan ja tuli sitä
myöten alas kannelle, ja sai 2 puntaansa. Heti paikalla meni hän maalle
eikä tullut laivaan ennenkuin maanantai-iltana. Silloin toi hän
muassaan kahdenkymmenen äyrin leivän, siinä oli kaikki, mitä hän oli
saanut kolmellakymmenelläkuudella kruunulla."

"Sepä mahtoi olla vaarallinen ihminen", huudahtaa laivuri.

"Tahtoisinpa tietää, vieläkö hän elää?" arvelee luotsi.

"Ei, hän kuoli varsin nuorena", sanoo laivuri, "hän ei suinkaan ollut
paljon yli kolmenkymmenen kuollessaan, silloin hän näytti
kuudenkymmenen vanhalta mieheltä. Viimeiseltä häntä vaivasi luuvalo
aivan hirveästi."

"Se on tiettyä se", huokaa luotsi, "minä sanoin niin usein hänelle,
että hän aivan tahtoi tehdä lopun itsestään, mutta senlaiselle puheelle
hän vaan hymyili. Hän ei uskonut Jumalaa eikä perkelettä olevan, mutta
hän ei mielellään tahtoisi pudota laivasta mereen syvällä selällä,
sillä hän pelkäsi, että joku suuri kala nielisi hänet, ennenkuin hän
ehtisi pohjaan, arveli hän aina. Muuten oli melkein mahdotonta puhella
hänen kanssaan vakavista asioista, sillä hän käänsi kaiken senlaisen
puheen leikiksi. -- Hän siis kumminkin sai kuolla kotonansa?"

"Niin, hän kuoli Arendalissa, eli oikeastaan erään perheen luona, joka
asuu lähellä kaupunkia", sanoo laivuri; "hän oli aivan rampa viime
aikoina. Mutta niinkuin muistan kävi pappi hänen toivostaan hänen
luonaan, hän muuttui varmaankin paljon ennen kuolemaansa."

"Se on suuri asia", lisää luotsi. Hetken perästä jatkaa hän: "Jumala
yksin tietää, kuinka monta kertaa hän oli pudonnut alas touveista;
noina kahtena vuonna, jolloin olimme yhdessä, putosi hän kaksi kertaa,
toisen kerran etumärssystä ja toisen kerran mesanimastosta. Hän oli
niin hurjapäinen, että oikein puistatti katsellessa häntä, kun hän oli
sillä päällä. Hän teki työtä kuin kaksi miestä, kun reivasimme tahi
kiinnitimme purjeita, mutta yhtä iloinen hän oli, jos hänellä oli
jotain, mistä piti kiinni, tahi ei."

"Merelläkö hän putosi märssyraakasta?" kysyy laivuri.

"Keskellä Atlantia", vastaa luotsi. "Me lensasimme, kun länsituuli oli
kovin myrskyinen, ja kallistimme märssypurjeet. Mutta yöllä 'se' tuli
niin kovaksi, että meidän täytyi kiinnittää märssyseiliä.

"Gunnar ja minä olimme rinnattaan etumärssyraakalla, ja pulasimme
purjeen kanssa, joka seisoi tuulessa jäykkänä kuin rummun nahka, sillä
raa'at olivat jokseenkin kaukana, toisistaan, ja kävi oikea tuulispää,
mutta Gunnar arveli että purjeen voisi taivuttaa ja samalla hyppäsi hän
sen laidalle, joka siinä silmänräpäyksessä putosi löysänä alas, samalla
kun laivuri käski perämiehen hellittää tuulen mukaan, ja yht'äkkiä
syöksähti Gunnar suin päin alas. Minä puolestani luulin hänen pudonneen
mereen ja huusin kaikin voimin: 'mies pudonnut laivasta!' Tuskin olin
saanut toisen seisingin purjeen ympäri, ennenkuin Gunnar seisoi minun
vieressäni ja kielsi minua Jumalan tähden huutamasta niin kovin, sillä
voisin muka peloittaa tuon hyvän tuulen, sanoi hän leikillisesti. Kun
sitten tulimme alas kannelle kertoi hän luistaneensa alas märsypurjetta
myöten, siitä etumastolle ja sitten alas keulakatolle, jossa jäi
somasti istumaan vipukoneelle. Hän sanoi ensin aikoneensa jäädä
kannelle, mutta kun minä huusin niin huikeasti, täytyi hänen kiivetä
ylös saadakseen minut vaikenemaan. Toisen kerran putosi hän
mesanimaston huipusta, ja sillä kertaa sai hän suuren haavan päähänsä.
Laivuri tahtoi heti viedä hänet kajuuttaan, sitoakseen hänen haavansa,
mutta Gunnar sanoi tyynesti: 'Lahjoittakaa minulle mieluimmin pari
ryyppyä, kapteini, se vaikuttaa paremmin kuin mikään muu, olen niinkuin
vähän pyörällä päästä.' Laivuri kaatoi hänelle ryypyt ja kymmenen
minuutin kuluttua oli Gunnar kiinnittämässä isoa prampurjetta, vaan
tultuaan alas kannelle pyörtyi hän, mutta silmänräpäyksen jälkeen oli
hän jälleen mies puolestaan."

"Eikös Gunnar kerran purjehtinut tjömlingillä?" kysyy taas laivuri.

"Sitäkö kertaa tarkoitatte, kun porsas putosi mereen?" sanoo luotsi.

"Niin kyllä", nauraa laivuri, "kuinka se tapahtui?"

"Hän oli silloin vanhassa 'Perhe' nimisessä laivassa Nötteröstä",
vastaa luotsi, "ei siinä 'Perheessä', joka vieläkin on vesillä, sen
nimisiä aluksia on muuten kosolta Tönsbergin tienoissa. Gunnar oli
pursimiehenä prikillä ja kun syksyllä palasivat takaisin kotiin hiiliä
lastina, saivat he niin kovin tuntea lounastuulen vihuria, että 'vanha
vakka' oli repeämäisillään. Sekä laiva, että lasti olivat laivurin
omat, kaikki oli vakuuttamatta. Hän ei saanut prikiä vakuutetuksi
vaikka kuinka mielellään olisi tahtonut, sillä se pysyi koossa
ainoastaan piistä ja tervasta, reelinkivaatteet ja kaikki sisältäpäin
olivat nokimustat. Niillä oli laivassa porsas, jota laivuri katseli
päivät pitkään ja joka oli niin lihava, että sen oli vaikea nousta
seisomaan. Pimeänä yönä, juuri keskellä Pohjan merta, oli Gunnar
vahdissa kannella, hän seisoi kokassa, keulamaston luona tähystämässä.
Kävi jokseenkin suuret aallot, ja miten olikaan hyrskyi vesi kannelle,
aivan keskilaivalle, jossa porsaan koju oli kiinni köytetty ison-luukun
päällä. Gunnarin piti juuri jättää ruori ja mennä perälle, kun suuri
laine vyöryi sisään, mutta hän kiipesi kuin kissa keulariukuun, ettei
kovin kastuisi -- ei tainnut miehellä silloinkaan olla merisaappaita.
Seisoessaan siellä touveilla näki hän jotain luistavan alas suuresta
aukosta reelinki-vaatteessa, ja samalla hyppäsi hän kannelle huutaen;
'mies laivasta!' Laivuri oli kannella ja kääntyi hänen puoleensa.
Tullessaan Gunnarin luo väänsi hän käsiään sanoen: 'Herra Jumala
pursimies, on aivan mahdotonta tänlaisena yönä pelastaa miestä; Jumala
olkoon hänen sielullensa armollinen!' Gunnar ei voinut mitään tehdä,
eikä käskeä. Ennenkuin jätti paikkansa, tahtoi hän katsoa, kuka tuo
onneton oli, hän epäili hiukan, että porsas oli mennyt viimeistä
tietään, kosk'ei ollut kuullut mitään huutoa. Mennessään suuren luukun
ohitse, näki hän, että ovi porsaskojuun oli auki. 'Tuoko se vaan
olikin, joka meni mereen, -- onnea matkalle', ajatteli Gunnar. Sitte
meni hän perälle, missä laivuri seisoi katsellen pitkin merta.
Mennessään hänen ohitsensa sanoi Gunnar hyvin levollisesti: 'Jumalan
kiitos, se olikin vaan porsas, joka meni mereen.'

"'Kuolema ja kirous', huudahti tämä, 'luovatkaa, luovatkaa, kääntäkää
ja pysähyttäkää peräruori; pursimies, antakaa katkaista köysi johon
vene on kiinnitetty!' -- Gunnar katsoi pitkään häneen ja vastasi: 'On
aivan tuiki mahdoton tänlaisena yönä pelastaa porsasta.' Niine hyvineen
meni hän peräsintä hoitamaan, jättäen laivurin kynsimään korvallistaan
porsaan hukkumisesta, porsaan, jolle oli annettu niin monta 'hyvää
ruokapalaa'."

"Hän ei siis pelastanut porsasta?" kysyy laivuri.

"Ei, kapteini, ei kukaan tahtonut panna tikkua ristiin, pelastakseen
porsasta, kun ei laivuri tehnyt vähääkään pelastaakseen miestä", vastaa
luotsi.

"Sehän olikin oikeus ja kohtuus", nauraa laivuri ja katsoessaan kelloa
huudahtaa hän:

"Tiedättekö kuinka paljo kello on, luotsi?"

Luotsi haukottelee, kynsii korvallistaan sanoen:

"Taitaapa pian olla kolme tahi puoli neljä."

"Puoli kuusi se on, luotsi, pian saamme tässä kupin hyvää kahvia",
vakuuttaa laivuri, soittaessaan kelloa. Heti tulee kokki sisään ja
alkaa kattaa pöytää. Luotsi menee sillä välin ulos kannelle, josta
hetken perästä jälleen palaa takaisin. Pudistaen vähän itseään sanoo
hän:

"Sumuista on vielä, kapteini, mutta pian 'se' sataa, ja silloin
tahdotte mahdollisesti päästä Kristianiaan ennen iltaa. Minusta kuului,
kuin olisi höyrylaiva viheltänyt, ja ell'en aivan hävyttömästi erehdy,
oli se 'Kuningas Oskarin' vihellys, se ottaa mielellään kolmekin
suurta laivaa peräänsä, -- nopea vene hinaamaan, laivurikin on
kohtuullinen, hyvä mies, jonka kanssa käy tinkiminen. Noitten
höyrylaivan-kuljettajien joukossa on monta miestä, jotka pitävät
itsensä muita ihmisiä parempana, vallan puhumattakaan niistä, jotka
ovat päässeet niin pitkälle, että kuljettavat matkustajalaivaa,
ne ovat niin miestä mielestään, ett'ei halvan miehen käy heitä
puhutteleminenkaan. Mutta, niinkuin sanottu, kapteini, kun höyrylaiva
tulee, älkäämme hätäilkö." Sitten kääntyy luotsi kolein puoleen sanoen:

"Jos höyrylaiva tulisi sillaikaa, kun olemme ruu'alla, kokki, ja laivan
kuljettaja kysyy kapteinia, niin sano vaan, että hän juuri syö
aamiaista, Jos hän tahtoo puhutella meitä, saa hän vaivata itsensä
laidan yli."

Kokki nyykähyttää päätänsä, pannessaan kahvikannun pöydälle. Sitten
pyytää hän luotsia ja laivuria olemaan hyviä ja tulemaan ruualle. He
seuraavat heti kehoitusta. Kokki on leiponut tuoresta vehnäleipää, ja
ottaessaan siitä palasen sanoo luotsi katsellessaan sitä:

"Osaako kokkinne leipoa tänlaista leipää? Melkeinpä luulisin että
olisitte käyneet venheellä maalla, leipää ostamassa."

"Hän taitaa valmistaa kaikkea yhtä hyvin, kuin paras kokki suuressa
herrashovissa", sanoo laivuri, "mutta hänellä onkin suuri palkka. Hän
on ollut minun kanssani jo neljä vuotta."

"Mutta maksaakin vaivaa pitää häntä, koska on niin sukkela", sanoo
luotsi. "On oikein synti ja häpeä nähdä, kuinka monella laivalla oikeat
porsaanpojat käsittelevät Jumalan viljaa, laivurit maksavat heille
ainoastaan noin kymmenkunta kruunua kuukaudessa, mutta ne pojat vasta
maksavat aluksen pitäjälle aika kolikoita, se on minun uskoni. Toiset
puolethan ne kaatavat maahan ja ruoka, jonka keittävät, on suoraan
sanoen usein kelvotointa. Monen heistä olen kuullut sanovan: mitä
enemmän me tuhlaamme, sitä paremmin meille maksetaan kuukaudelta;
kuinka usein eikö paraskin alus, jonka katteini on mitä kelvollisin
mies, ole tullut aivan helvetiksi vaan tuollaisen poronoukan tähden.
Laivuri ostaa hyviä ruoka-aineita, mutta mitä se auttaa, kun ei voi
saada niitä kunnolla keitetyksi."

"Niin, se on totinen tosi", sanoo laivuri.

"Minä puolestani olen aina pestannut kykenevän miehen kokiksi, sillä
minusta on sukkela keittäjä laivalla yhtä tarpeellinen kuin hyvä kokki
kotona talossamme. Onhan siitä nähty monta esimerkkiä, että mies voi
ansaita paljon rahaa ja olla niin säästäväinen kuin suinkin, mutta
ellei hänellä ole ahkeraa vaimoa, joka ymmärtää valmistaa ruokaa ja
hoitaa taloutta, niin hän pian joutuu aivan hunnikolle, jotta tuskin
saa jokapäiväisen leipänsäkään. Aivan samalla tavalla on laivallakin:
Jos minulla vaan on kelvollinen keittäjä, jätän minä hänen haltuunsa
ruokavarat ja kaikki mitä kyökkiin kuuluu, mutta jos minulla, sitä
vastoin on poikanulikka, niin täytyy toisen perämiehen aina vähä väliä
jättää työnsä punnitakseen hänelle milloin mitäkin ja kaikkialla
syntyy, lyhyesti sanoen, paljon vitkastelemista. En ole kuullut
vähintäkään valitusta ruuasta, sittekuin tulin laivuriksi, mutta minä
olenkin ollut hyvin tarkka valitessani kokkia. Laivan omistaja puhui
minulle kerran kokin palkasta, joka hänen mielestään oli jokseenkin
suuri, mutta kun olin selittänyt hänelle, mikä etu oli senlaisesta
miehestä, oli se hänestäkin aivan paikallaan, ja niin se olisi
jokaisesta ymmärtäväisestä laivan isännästä, jos vaan laivurit
tahtoisivat ja tohtisivat toimia suuremmalla itsenäisyydellä."

Luotsi katsoo ihmetellen laivuria, sanoen: "Jospa kaikki kapteinit
puhuisivat noin, loppuisipa pian kaikki karkaaminen norjalaisista
laivoista."

"Anteeksi luotsi", keskeyttää laivuri. "Mainitsitte karkaamisen, minä
sanon teille parhaan keinon sen estämiseksi, ja jos minä olisin
kuningas, tulisi se pian yleisemmin tunnetuksi. Jokaiseen norjalaiseen
ruumaan ripustettaisiin nimittäin täydellinen ruokalista, niinkuin
ruotsalaisissa laivoissa on, jossa miehistö muun muassa saa vissin
määrän pippuria ja etikkaa. Mitä luulisitte norjalaisen laivurin
sanovan, jos joku miehistä tulisi häneltä pyytämään vähän pippuria
hernekeitokseensa? Hän mahtaisi luulla sitä miestä hulluksi, joka
senlaista saattaisi pyytää. Sitten olisi jokaisen laivurin velvollisuus
palkata kokiksi aika mies, joka osaa valmistaa ruokaa. Kaikki väen
asumukset pitäisi tehdä suuremmiksi ja mukavammiksi, sillä monet
merimiehet elävät kuin siat, eikä niinkuin ihmiset, ainoastaan vaan
ruuman tähden. Useinhan täytyy ryömiä polvillaan sinne sisään. Paitsi
sitä pitäisi jokaisessa suuremmassa laivassa, joka tekee pitkiä
matkoja, olla pieni kirjasto, hyödyllisiä, hauskoja kirjoja, joita
lainattaisiin miehistölle. Senlainen pieni kirjasto ei tulisi niin
kovin kalliiksi. Parilla sadalla kruunulla saisi laivan omistaja koko
joukon kirjoja ja laivuri voisi aina tarpeen tullen hankkia lisää.
Silloin kun minä tulen valtiopäivämieheksi, luotsi, tulee tämä asia
esille käräjillä, ja minä olen varma, että moni on minun kanssani yhtä
mieltä, kun kerron minkälainen elämä merimiehillä on laivoillansa. On
kyllä niitäkin, jotka valittavat ja vaikeroivat merimiesten
karkaamisesta; mutta sillä ei asia tule paljon autetuksi. Siitä ei
suurta apua lähde, että kirjoitellaan vähän täällä, vähän tuolla
sanomalehdissä, näytettäköön töissä, että todellakin tahdotaan tehdä
jotain; on mentävä suoraan päähän asti, on saatava laki muutetuksi.
Tunnen laivan-isännän kotipuolestani, joka pitää esitelmän toisensa
jälkeen merimiesten karkaamisesta, hänellä on aina pitkä luettelo
niistä summista, mitä karkaaminen on hänelle maksanut vuoden kuluessa,
mutta hänellä ei ole varaa palkata kelvollisia kokkia, jotka
ymmärtäisivät ruokaa valmistaa, -- vaan ainoastaan nuoria poikia,
jotka eivät ymmärrä ruuan valmistuksesta enempää kuin kissa sinapista.
Monet tahtovat kyllä parhaan voimansa mukaan auttaa lähimmäistään ---
kun se vaan ei maksa mitään."

"Totta jok'ikinen sana, kapteini, ellen omin korvin olisi kuullut
puhettanne, en milloinkaan olisi uskonut laivurin puhuvan sillä
tavalla", vastaa luotsi. "Ylöspitoa kuulee aina moitittavan. Olen
kuullut kerrottavan, että laissa säädetään hyvä ja välttävä ruoka,
mutta laki on niinkuin luetaan ja välttävää ruokaa voi selittää monella
tavoin. Jos saataisiin, niinkuin te sanoitte, oikea ruokamääritelmä
ripustetuksi ruuman seinälle, tulisi sekä laivurien että miehistön tila
paljoa paremmaksi, sillä jos laivuri seuraisi sitä ja miehistö
sittenkin valittaisi, tarvitsisi hänen vaan viitata sääntöihin, ja
pelastaisi siten nahkansa. Olin ylhäällä Tönsbergissä vanhalla
prikillä, noin neljätoista päivää takaperin, ja siellä näytti
todellakin hirmuiselta. Kokki, pieni poikanulikka, joka tuskin lienee
ollut ripillä käynyt, oli musta kuin nokikolari, joka ei ole pessyt
itseään koko kuukauteen. Oli lauantai ja niinkuin tavallista oli
miehillä puoliseksi kapakalaa ja velliä, mutta kala oli niin kovaa,
ett'en voinut sille mitään, ja velli oli ilman siirappia. Laivurilla ja
perämiehellä oli kummallakin pullo imellys-ainetta, ja minä sain vähän
laivurin säästämästä siirapista. Mutta kun ei laivalla ole varaa
kajuutassakaan pitää imelää 'tanssimestari-velliä', pitäisi sen minun
mielestäni maata kotona vuoden ympäri."

Äkkiä kuuluu kolinaa sivulta. Luotsi kuuntelee ja sanoo laivurille:

"Höyrylaiva on siinä, kapteini, antaa sen vaan tulla, meidän ei ole
tarvis pitää kiirettä, 'se' ei suinkaan ole niin sakeaa enää tuolla
vuonossa, kun höyry meidät saavuttaa, jos vaan vähänkin selkenisi,
näkisimme varmaan monta hinausvenettä lahdessa. Nyt tämä on tällä
kertaa yksin ja voitte olla varma, että hän tietää, mitä hän tahtoo.
Ette suinkaan antane hänelle kuuttakymmentä kruunua enempää, jos hän
tahtoo ottaa enemmän, tarjoomme viisikymmentä."

Pian kolkutetaan kajuutan ovelle ja laivurin huudettua: "tulkaa
sisään!" astuu höyrylaivan kuljettaja sisään ja paiskaa kättä luotsille
ja laivurille sanoen:

"Onneksenne ateria!" Istuttuaan lisää hän hieroen käsiään: "Koiran ilma
tänään, kapteini!"

Laivuri tarjoaa hänelle kupin lämmintä kahvia, joka kiitoksella
vastaanotetaan.

Höyrylaivan kapteini alkaa keskustelun:

"Paljon aluksia vuonossa, vai kuinka, luotsi?"

"Jäljessämme emme nähneet ainoatakaan eilen illalla, minusta näytti
kuin olisi Horten Krakkenin luona loistanut pari ankkuri-lyhtyä yöllä",
vastaa luotsi, "luultavasti ne ovat laivoja, jotka aikovat
Kristianiaan, ne ovat menneet kauemmaksi saadakseen matalamman
ankkuripohjan, -- varmaankin ne ovat vaan pikku aluksia."

"Vai niin, vai niin", sanoo höyrylaivan kapteini ja katsoessaan
laivuriin kysäsee hän:

"Aiotteko ottaa höyrylaivaa tänään kapteini, 'se' on jokseenkin
sumuinen, mutta koska löysin tien tänne, toivon Jumalan avulla
löytäväni tien takaisinkin."

Laivuri katsoo luotsiin sanoen:

"Mitä sanotte, luotsi? Luotsi ja minä, näettekö, olemme vanhoja
tuttuja, hän tuntee kaikki suhteet täällä, minä taas en ole ennen
käynyt täällä, sentähden saa hän tällä kertaa pitää päällikkyyttä."

"Niinkauan kun 'se' on noin sakea, on meillä hyvä olla tässä, missä nyt
olemme", vastaa luotsi, ja noustessaan katsoo hän ilmapuntaria ja
sanoo:

"Ennustaja menee taas alaspäin, arvelenpa melkein, että pian saamme
lounastuulen ennenkuin arvaammekaan, ja silloin ei meidän sovi käyttää
höyrylaivaa."

Höyrylaivan kapteini kynsäisee korvallistaan sanoen: "Sitä tuskin
uskon, luotsi, minä puolestani luulen että saamme aika tuulen
puuskahduksen idästä, koska kalalokit lensivät parvittain vuonoa ylös,
se on varma merkki että myrsky on tulossa merellä."

"Niin länsituulta ja vihuria olen sen huomannut ennustavan, mutta en
milloinkaan ole huomannut lokkien tulevan vuonolle itätuulella", sanoo
luotsi hymyillen ja lisää: "paljonkohan tahtoisitte, jos hinaisitte
meidät kaupunkiin?"

"Teen sen yhdeksästäkymmenestä kruunusta, oikeastaan pitäisi saada
sata, mutta olkoon menneeksi, teen sen yhdeksästäkymmenestä", vastaa
höyrylaivan kapteini.

"Onko se huokein hinta?" kysyy luotsi vilaisten laivuriin, joka näyttää
siltä kuin ei hänellä olisi tämän asian kanssa mitään tekemistä.

"En voi tehdä sitä helpommasta", sanoo höyrylaivan kapteini; "hiilet ja
miesten palkat maksavat niin paljon päivässä, ettei jää mitään yli,
vaikka kuinka paljon olisimme ulkona ja orjailisimme."

"Rahtipalkat ovat niin pienet, ett'en voi antaa niin paljoa", sanoo
laivuri katsoen luotsiin, joka on aivan samaa mieltä.

"Mitäs tahdotte antaa kapteini?" kysyy höyrylaivan kuljettaja, nousten
ylös ja aikoen lähteä.

"Te olette vaatineet niin paljon, ett'en tahdo tarjota mitään", sanoo
laivuri.

"Voittehan ainakin tarjota jotakin, kapteini, eihän se mitään maksa",
arvelee toinen.

"No koska niin välttämättömästä tahdotte tarjouksen, niin tarjoon
viisikymmentä kruunua! Hinaattehan tämän 'vakkasen' ylös muutamassa
tunnissa!" puhuu laivuri.

"Mahdotonta siitä hinnasta, aivan mahdotonta", vakuuttaa höyrylaivan
kapteini, ja sanoessaan "hyvää huomenta", menee hän ulos. Heti sen
jälkeen komentaa hän "eteenpäin" ja höyrylaiva katoaa sumuun.

"Siinä hän meni kerrassaan", huudahtaa laivuri, "meidän olisi kenties
pitänyt lisätä muutamia kruunuja, niin olisi hän vienyt meidät muassaan
samalla kertaa."

"Olkaa rauhassa vaan, kapteini", lohduttaa luotsi, "neljänneksen
kuluttua on hän jälleen täällä, ja silloin tarjoomme hänelle
kuusikymmentä; ellei hän tyydy siihen hintaan, annamme hänen mennä,
tulee kyllä pian toisiakin veneitä; nyt on juuri sopiva ilma
höyrylaivoille."

Kun laivuri ja luotsi ovat juoneet kahvinsa, menee luotsi kannelle,
missä tapaa perämiehen, joka jo on pannut kaikki miehet kannelle
työhön, pumppuamaan laivaa irti. Luotsi kääntyy hänen puoleensa sanoen:

"Kun olette lopettaneet pumppuamisen, niin hinatkaa ankkuriköysi,
rupeaa jo selkiämään tuolla taivaan rannalla näen mä!"

"Kyllä, kyllä, luotsi", vastaa perämies. Tuskin ennättää perämies
täyttää luotsin käskyä ennenkuin höyrylaiva jälleen on heidän
vieressään. Luotsi kävelee laivurin kanssa edestakaisin, eivätkä ole
näkevinään eikä kuulevinaan mitään, ennenkuin höyrylaivan kapteini
yhtäkkiä huutaa:

"Oletteko miettineet asiata, kapteini?"

Luotsi kääntää päätänsä ja kysyy:

"Sanotteko, että tahdotte ottaa meidän kaapeliruoramme?"

"Kyllä kahdeksastakymmenestä kruunusta!" vastaa toinen.

"Annan teille kuusikymmentä!" huutaa laivuri.

"Liian vähän, antakaa edes seitsemänkymmentä!" pyytää toinen.

"Ei äyriäkään yli kuudenkymmenen", vastaa laivuri.

"Olette liian kova kapteini, pankaamme 'riitaraha' kahtia, niin saamme
viitosen kumpanenkin", neuvottelee höyrylaivan kapteini.

"Olen jo sanonut sanani", vastaa toinen, kääntyen selin häneen.

"Tuokaa vetovitjat tänne perämies, täytyneehän minun kumminkin ottaa
teidät", huutaa höyrylaivan kapteini.

Luotsi hymyilee laivurille ja kuiskaa:

"Hän tuli takaisin, kapteini, helpompaa 'höyryä' on mahdoton saada, en
oikeastaan ymmärrä kuinka hän voi tehdä sen siitä hinnasta."

Ankkuri hinataan ylös reipasta merimieslaulua laulettaissa, ja pian
kuletetaan laivaa hyvää kyytiä vuonoa ylös. Luotsi menee kajuutan
katolle, josta aina väliin suurella leveällä kädellään viittaa
perämiehelle, mihin suuntaan hänen tulee kääntää. Silloin tällöin
pysähtyy luotsi, ottaa merimieslakin, "sydvestin", päästään, kynsii
korvallistaan, haukottelee sydämmen pohjasta, sitten pistää hän pari
kertaa kädet syvään housujen taskuun, hän on vähän kömpelö
liikkeiltään, sillä hän ei kolmeen vuorokauteen ole riisunut
vaatteitaan, ja kolme lasia viskytotiakin oli vähän liikaa yhdellä
kertaa, -- niin hän kävelee edestakaisin taas. Laivuri joka on pessyt
itsensä ja pannut kellertävän kovan paidan päällensä, tulee ulos
paitahihaisillaan.

"Pitääkö olla 'pikkuinen' aamukylmässä, luotsi?"

Luotsi hymyilee sanoen:

"_Small drop in the morning is better than nolhing the all day,
captain_" (Pieni ryyppy aamulla on parempi kuin ei mitään koko päivänä,
kapteini). Sitten astuu hän kajuuttaan, jossa laivuri kaataa hänelle
puoli lasia olutta viskyn kanssa sanoen:

"Täysi mies, täysi ryyppy! Maljanne luotsi!" Tyhjennettyään lasinsa,
kiittää luotsi laivuria hauskasta yhdessä-olosta ja toivoo hänelle sekä
laivalle Jumalan runsasta siunausta. Laivuri tarttuu luotsin karheaan
käteen, puristaa sitä lempeästi ja kiittää häntä hyvästä seurasta. --
Eipä ollut ilman ettei laivurin silmässä kimellellyt kirkas pisara, kun
luotsi meni ulos. Tultuaan Dröbakkenin kohdalle, saa meriluotsi
palkkansa ja uusi luotsi astuu hänen sijaansa. Meriluotsi saa
nenäliinansa täyteen korppuja ja kappaleen lihaa evääksi kotimatkalle;
sitten kättelee hän useimpia miehistä, kiittäen laivuria vielä kerran
hyvästä kohtelusta, ja niin pian kuin tulli-virasto on tehnyt
tehtävänsä ja painanut sinettinsä laivaan, lähtee hän sen venheessä
maalle, siten säästääkseen puolen tai ehkäpä kokonaisenkin kruunun.

Dröbakin luotseista nähdään heti, että he jo kuuluvat sivistyneempään
maailmaan, sillä yksi ja toinen heistä tulee laivalle "isänsurmaaja"
kaulassa, mitä ei milloinkaan näe meriluotsilla. Meriluotsi käärii
mielellään kaulaansa vankan, paksun ja lämpöisen liinan sekä suvella
että talvella, ja "isänsurmaajaa" en luule hänen koskaan käyttävän.
Mutta kun tulet senlaisen vanhan meriluotsin kotiin, ja tulet lähemmin
tuntemaan hänet, olet löytävä sydämmen, niin lämpimästi sykkivän, kuin
sydän voi sykkiä köyhän syntisen rinnassa.




Hieno laivuri.


Kerran kohtasi minua onni, että pääsin perämieheksi laivaan, jossa oli
erinomaisen hieno laivuri; se on, häntä pidettiin kotona erinomaisen
sivistyneenä ja hienona miehenä, koska hän aina kävi "tupsuhatussa" ja
keppi kädessä, ja kun syksyn ensi lumi levitti valkoisen vaippansa yli
maiden ja mantereiden, käytti hän sinisiä silmälasia, jotka sopivat
hänelle niin hyvin, että sitten piti niitä talvikauden. Kun tein hänen
kanssaan perämies-kauppaa, teki hän minuun mahtavan vaikutuksen, ja,
häpeä sanoakseni, iloitsin jo sielussani hänen huonoista silmistään,
koska luulottelin itseäni, ettei hän helposti nähnyt pieniä puutteita
touvistossa ja muuta senlaista laivalla; mutta lähemmin tutustuttuamme
huomasin hänellä olevan silmät, hyvät kuin tähteintutkijalla konsanaan.
Ensi päivänä kun tulin laivalle, huomautti hän minua, että yhden
miehistä aina piti seisoa heittoportaat kädessä, kun hän tuli soutaen.
Sen pahempi, en kumminkaan voinut tähän määrätä ketään "kansimiehistä",
mutta panin kumminkin köyden kuntoon ja ripustin sen keittiöön, jossa
musta poika-nulikka hallitsi ja vallitsi, tämän velvoitin pitämään
laivuria silmällä, niin pian kun laivuri näkyi olevan kappaleen matkaa
laivasta, tuli hänen asettua käsipuiden luo portaat kädessä.

Niin kauan kun luotsi oli laivalla, käveli laivuri ylpeästi
plyyssihattu päässä, siniset rillitkin olivat käytännössä, sillä
aurinko paahtoi jokseenkin kuumasti sinä päivänä, jona lähdimme
kotivalkamasta, mutta niin pian kun luotsi oli laivamme jättänyt ja
merivahti määrätty, tuli laivuri kannelle puettuna tykkänään toisiin
vaatteisiin. Tuo hieno mies oli aivan tuntemattomaksi muuttunut; olen
monta kertaa sekä ennen että jälkeenpäin purjehtinut laivurien kanssa,
jotka ovat olleet huolimattomia puvussaan laivalla, mutta tämä vei
voiton kaikista. Kuukauden kuluttua oli kokki jotensakin rasvaantunut
ja tuhraantunut, mutta hänkin taisi kerskailla olevansa puhdas laivurin
rinnalla. Eräänä päivänä käskin jonkun miehistä korjaamaan hänen
pitovaatteitansa, sillä minusta oli häpeä nähdä häntä aivan ryysyihin
puettuna; tämä oli hänestä aivan paikallaan ja varmaankin mietti hän
mielessään, että perämiehen, kaiken muun työn rinnalla, myöskin tuli
pitää hänen ryysynsä järjestyksessä; muutamia kuukausia yksissä
oltuamme totuin niin laivurini huonoihin vaatteisin, että annoin hyvät
huomenet hänen puvullensa, jonka järjestämisen jätin hänen omaksi
työkseen.

Kahtena ensimäisenä kuukautena saimme kajuutassa puoli naulaa sokuria
viikottain kahviimme ja teehemme, se on tuo tavallinen määrä, mutta
ilmoitettiinpa eräänä päivänä sokurin olevan lopussa, laivuri käski
silloin toisen perämiehen punnitsemaan naulan siirappia sokurin
asemesta. Laivurin pullo, täynnä palanutta siirappia pantiin hänen
kojuunsa, sillä hän joi joka aamu kello neljän aikana kahvia. Joka aamu
täytyi kokin paistaa hänelle pari palaa läskiä, jotka laivuri söi,
antaen meidän vesissä suin katsella ja kadehtia häneltä joka suupalaa.
Ellei hän jaksanut syödä kaikkea, säästettiin loppu seuraavaksi
päiväksi, meille hän ei milloinkaan tarjonnut; mutta olipa hänellä
vihollisiakin koko lauma, pieniä punaisia muurahaisia, joita vilisi
ympäri laivaa ja jotka saattoivat meille monta unetonta yötä ja
vapaavahtia päivällä. Laivuri niillekin keinon keksi, hän antoi kokin
voidella tervalla talrikin laidat. Seuraavana päivänä oli talrikki
täynnä muurahaisia, jotka seisoivat kahdella jalalla ja taistelivat
henkensä eteen, päästäkseen irti tervasta; läski maistui siitä
huolimatta laivurille ja hänellä oli kolme suurta liikkiötä riippumassa
yksityisessä huoneessaan.

Eräänä päivänä valitti laivuri sitä voin paljoutta, mikä kajuutassa
käytettiin, eikä hän tiennyt parempaa neuvoa kuin punnita meillekin
voita, tämä oli toisesta perämiehestä ja minusta aivan paikallaan;
mutta silloin tahdoimme kukin oman voikuppimme, nähdäksemme kuka suurin
voinsyöjä oli. Laivurista tämä oli kummallista, sillä hän arveli, että
edespäinkin voisimme olla yhteisellä kupilla, mutta minä puhuin suuni
puhtaaksi ja sanoin tahtovani oman kupin, koska kerran voita
punnittiin. Minä en milloinkaan ole ollut ahnas voille, sentähden
tiesin, että voisin tulla toimeen osallani kauemmin kuin sekä toinen
perämies että laivuri, jotka molemmat ahmasivat voita suun täydeltä.
Voi punnittiin ja kukin meistä hankki voikupin.

Pitkän ja hyvin myrskyisen matkan jälkeen saavuimme Amerikaan, laivuri
oli heti tuo hieno mies plyyssihatussa, kun hän meni maalle. Myöhään
illalla tuli hän takaisin ja valitti huonoa ilmaa kajuutassa. Toinen
perämies ja minä olimme jo aikoja arvelleet, että jokin laivurin
yksityisessä huoneessa oli nurinpäin, mutta meillä ei ollut siihen
avainta ja muuten oli tuo huone meidän piirimme ulkopuolella. Laivuri
katsoi tuikeasti toiseen perämieheen, kysyen olivatko ruokavaransa
kunnossa, hänestä tuo haju tuli mädänneestä lihasta tahi jostain
senlaisesta. Toinen perämies sanoi ettei liha ja kalavarat olleet niin
suuret, ettei niitä olisi voinut pitää silmällä. Laivurin yksityistä
huonetta tarkastettiin, ja niin pian kuin ovi avattiin, vilisi sieltä
matoja yli koko kajuutan. Liikkiöt olivat ruvenneet elämään, ja
taisivat totta puhuen ryömiä, laivuri kynsi päätään ja valitti suurta
surkeuttansa, minä puolestani en tahtonut löytää sanoja ilmoittaakseni
tunteitani, nähdessäni hänen "liikkuvat lihansa."

Liikkiöt ja niiden mukana moni elävä saivat hautansa vedessä, ja
laivurin täytyi mennä yöksi ravintolaan, sillä haju ja matelevaiset
tekivät kaiken levon mahdottomaksi.

Nyt ei suinkaan voinut vaatia laivuria ostamaan sokuria kajuuttaan, kun
lihalle oli niin ohraisesti käynyt, mutta sitä enemmän siirappia osti
hän. Suuri astia tuotiin laivalle, toinen perämies sanoi sen olevan
kelvottomaksi tuomittua ja jäätynyttä tavaraa, sillä aivan mahdoton oli
saada siirappia juoksunaan. Joka punnitsemispäivä meni häneltä
vapaavahti hukkaan ja hän toivoi jo laivurit ja siirapit sinne, missä
pippuri kasvaa. Toinen perämies ja minä säästimme siirappimme, ja
jonkun ajan kuluttua oli meillä kymmenen pulloa kummallakin. Kokin
täytyi hetkeksi jättää paikkansa, sillä välin kun me saimme tulelle
padan, jossa keitimme siirappimme, kunnes saimme jonkunlaista keitettyä
sokuria, sen perästä meillä aina oli imelää kahvia ja teetä, sillä
välin kun laivurin täytyi pulloonsa turvautua.

Amerikasta purjehdimme vehnälastilla Lontoosen; laiva oli erittäin
sopiva kaikenlaiselle lastille. Heti tultuamme Englannin suurimpaan
kaupunkiin, tuli kaksi laivuria kotipuoleltamme meitä tervehtimään,
toinen kuletti suurta laivaa ja palasi juuri Länsi-Intiasta
sokurilastilla. Olin jo käynyt häntä tervehtimässä laivallaan ja hänen
perämiehensä lahjoitti minulle noin viisi naulaa "puuteri"-sokuria,
jonka piilotin huoneeseni, missä pidin voikuppiani. Vieraat laivurit
kutsuttiin meidän kanssamme kahvia juomaan, toinen perämies ja minä
tulimme kumpikin voikuppeinemme ja istuunnuimme pöydän ääreen.
Laivurimme oli erittäin antelias sinä päivänä ja tarjosi pieniä
englantilaisia "käksiä", joita me perämiehet katselimme jonkunlaisella
kauhulla, sillä pelkäsimme vähän käydä niihin käsiksi. Syödessä toinen
laivuri tuli ottaneeksi voita minun kupistani; tämä ei minusta ollut
paikallaan, ja vetäessäni voiastiaani puoleeni, pelastaakseni sitä
uudelta hyökkäykseltä, sanoin vakavasti:

"Suokaa anteeksi, kapteini, mutta minun voini on punnittua. Jos voita
tahdotte 'käksillenne', niin kääntykää sen puoleen, joka teidät on
kutsunut."

Laivurimme katsoi minuun syrjästä, ja punastui korviansa myöten, mutta
minä istuin tyhmänä kuin osteri, jyrsien kaikin voimin palanutta
ruiskorppua, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Vieraat laivurit
alkoivat viheltää ja toinen kysyi minkälainen mies hän oli, joka
punnitsi voin perämiehilleen, kuinka kauan voineljännes kesti hänellä,
kuinka paljon kaupanpäällisiä perämiehet saivat ja vihdoin kuinka monta
kultanappia hän toivoi saavansa laivan omistajalta kotiin tultuansa?
Toinen perämies istui ja hymyili punaiseen partaansa, mutta minä istuin
muuttamatta muotoani laisinkaan. Sen erän perästä ei voin punnitseminen
kajuuttaan enään tullut kysymykseenkään, me saimme niin paljon kuin
tahdoimme, ja kun laivuri sai suullisenkin jotain hyvää, saimme me
siitä aina runsaan ja hyvän osamme, laivalla oli tullut aivan toinen
elantotapa ja toinen perämies siunasi tuota päivää niin kauan kun olin
yhdessä hänen kanssaan.

Raha-asioissa oli laivurimme hyvin tarkka, miehistö sai rahaa
ainoastaan lauantaisin ja silloin oli joka mies vapaa kello kahdesta.
Hän istui silloin juhlallisen näköisenä vanhan kirjoitus-pulpetin
takana, jossa oli lauta, jonka taisi laskea alas. Minun, joka olin
ensimmäinen perämies, täytyi ensin mennä sisään, ja sitten meni
alaspäin aina kunkin arvon mukaan, kokki tietysti tuli viimeiseksi.
Vähää ennen lähtöämme Lontoosta tuli eräs laivapoika itkien luokseni
eräänä keskiviikkoiltana kysyen, voisinko lainata hänelle punnan (noin
kahdeksantoista kruunua), sillä hänen täytyisi vihdoin viimeinkin
lähettää vähän rahaa äidillensä kotiin. Hän oli juuri saanut kirjeen,
jossa seisoi että äiti äkkiä oli tullut kipeäksi, ja hän pyysi
hartaasti pojan lähettämään ainoastaan muutaman kruunun -- rohtoihin ja
lääkärille. Poika oli jo käynyt valittamassa laivurille hätäänsä, mutta
tämä oli vaan muistuttanut häntä vallitsevasta järjestyksestä. Laivuri
oli tarpeekseen kuullut tuonlaisia juttuja ja kun hän kerran oli
sanansa sanonut, oli se sanottu.

Kysyin pojalta oliko hän koputtanut laivuria kajuutan ovelle,
mennessään pyytämään rahaa sairaalle äidilleen. En, vastasi poika,
senlainen ei olisi hänelle päähän pälkähtänyt; sillä sitä hän ei ollut
tehnyt muissakaan laivoissa, joilla oli ollut. Sanoin silloin hänelle:

"Mene nyt alas ruumaan, pese silmäsi, ja harjaa hiuksesi somasti, tule
sitten tänne kajuutalle ja kolkuta ensin ulko-ovea, kolkuta ensin
hiljaa, sitten kovemmin, kunnes saat vastauksen, ja kun kuulet laivurin
sanovan: 'käy sisään', menet käytävään ja siinä kolkutat taas, jos
kajuutan ovi on auki, voit lyödä seinään, kunnes laivuri taas kehoittaa
sinua tulemaan sisään. Päästyäsi sisään teet syvän kumarruksen ja
sanot: Suokaa anteeksi, herra kapteini, että olen niin rohkea ja tulen
sisään luvattomalla ajalla rahaa pyytämään, mutta äitini makaa sairaana
ja odottaa kiihkeästi muutamaa kruunua minulta, jos te siis, herra
kapteini, hyvyydestänne tahtoisitte antaa minulle kahdeksantoista
kruunua, olen varma siitä, että onneton ja kurja äidinsydän kaukana
pohjoisessa rukoilisi teille ja teidän erinomaisille purjeillenne onnea
ja menestystä!"

Poika oppi sanat ulkoa ja kiiruhti ruumaan, pesemään itseään; kohta
tuli hän kulkien perään päin, tehden aivan täsmälleen niinkuin olin
häntä neuvonut. Laivuri istui juuri rakkaan kirjoituspöytänsä ääressä,
ollen mitä oivallisimmalla tuulella, jonka selvään saatoin nähdä
punaisesta turkkilaismyssystä, joka oli kallellaan hänen päässään; kun
hän oli pahalla päällä, tuli hänelle kuuma ja lämmin, ja silloin heitti
hän turkkilais-myssyn pois, ensimmäiseen koukkuun, joka eteen sattui.
Seisoin ulkokäytävällä nähdäkseni, täyttikö poika kaikki käskyni.
Niinpian kun ulko-ovea kolkutettiin, huusi laivuri: "Tulkaa sisään,
tulkaa sisään!" Ja pojan kolkuttaessa sisä-ovea, joka oli auki, huusi
laivuri kolme kertaa: "tulkaa sisään!" Poika astui sisään totisena ja
vakavana, ja korkealla äänellä kertoi hän sanasta sanaan, mitä hänelle
olin opettanut. Laivuri katsoi häntä hetken ikäänkuin olisi tahtonut
kysyä, missä hän oli oppinut niin hienoja tapoja. Sitten aukasi hän
kukkaronsa, kysyen pojalta paljonko hän tahtoi.

Olisipa poika saanut vaikka koko palkkansa, siitä ei olisi ollut
estettä, mutta kun hän jälleen tuli kannelle, kielsin häntä millään
muotoa kenellekään toverille kertomasta, millä tavoin oli saanut rahaa
luvattomalla ajalla, sillä tämä oli keino, jota väliin itsekin käytin,
kun en nähnyt muuta neuvoa, millä olisin hankkinut itselleni rahaa,
sillä laivuri ei viikon muina päivinä antanut minulle rahaa enemmän
kuin miehillekään.

Kauan aikaa mietin ja tuumasin, miten saisin laivurin luopumaan pahasta
tavastaan, käydä niin kurjissa vaatteissa ulkona merellä; hänellä kyllä
oli vaatteita, mutta kaikki olivat liian hyviä käyttää jokapäivä, hänen
mielestään, ja mitä kauemmin purjehdimme, sitä kurjemmaksi kävi hänen
ulkonainen asunsa. Minulla ei ollut rohkeutta mennä hänen eteensä ja
sanoa hänelle vasten silmiä ajatuksiani hänen puvustaan, sillä
tiesinhän että hän kaikessa oli esimieheni, enkä mielelläni tahtonut
kadottaa hänen suosiotaan, johon aikoja sitten olin päässyt; hän oli
hyvin närkäs suuttumaan, ja tämä peloitti minua. Ensin ajattelin tehdä
"rääsymiehen" ja viedä sen hänen luokseen, mutta olin varma että hän
silloin istuisi "meri-oikeutta" ja varmaan panisi minut ylimmäiseksi
tuomariksi, joka asema olisi kaikkea muuta kuin miellyttävä minulle.
Sitten koettelin, jos hän oli taika-uskoinen, kertoen hänelle
kummitus-juttuja; sillä jos olisin tuota pelkoa huomannut, olisin
arvelematta ottanut "rääsymiehen" muodon, ja jonakuna yönä
säikähdyttänyt häntä, sitten olisin kyllä mieleni mukaan selittänyt
ilmestyksen hänelle, sillä hän kertoi aina minulle unensa ja näkönsä.
Suurin joukko merimiehistä ovat hyvin taika-uskoisia ja erilaisia
haltioita ja tonttuja löytyy melkein jokaisella laivalla, varsinkin
vanhemmilla; mutta minun laivurini ei uskonut mitään senlaisia olevan,
eikä sentähden olisi ollut miksikään hyödyksi, jos olisin ilmestynyt
"rääsymiehenä" omassa halvassa personassani, sillä se olisi tuskin
tuottanut muuta kuin aika löylytyksen takilleni, sillä laivuri oli
jokseenkin roteva mies. Vihdoin keksin keinon, joka ei minulle muuta
maksanut, kuin vähän paperia ja mustetta. Meiltä oli nimittäin yksi
matruusi karannut Amerikaan, jättäen jälkeensä kirstun, jossa löytyi
koko joukko ryysyjä. Lisäsin näihin pahimmat, mitä löytää taisin,
kunnes kirstu tuli melkein täyteen. Sitten annoin erään matruusin
mukailla kirjeen, jonka olin kirjoittanut ja jonka sisällys oli
seuraava:

"Rakas kapteini! Kiitos yhdessä-olosta; testamenttaan teille täten
vanhat ryysyni, joista todella luulen teidän ihastuvan, koska teillä jo
ennestään on senlaisia koko joukko ja kun nyt saatte nämä ihan niinkuin
kaupanpäällisiä, voitte pitää näyttelyn milloin hyvänsä, koska te, sen
mukaan kuin tiedän, omistatte kaikenlaatuisia ryysyjä. Kunnioituksella
karkurinne."

Kirje pantiin päällimmäiseksi kirstuun ja minä pistin avaimen piiloon.
Matruusi, joka kirjeen kirjoitti, lupasi kunniasanallaan olla asiasta
hiiskumatta. Kerran merellä ollessamme ehdotin kapteinille, että
möisimme tuon karanneen matruusin jälelle jääneet tavarat
huutokaupalla, täten korvataksemme edes johonkin määrin niitä
kustannuksia, joita hänen karkaamisensa oli tuottanut, kun oli täytynyt
hänen sijaansa palkata toinen mies. Laivurista oli ehdotukseni
erinomainen, saisimme kaikissa tapauksissa vähän hauskuutta hankkia
noilla rahoilla, arveli hän. Huutokauppa määrättiin tapahtuvaksi kello
yksi seuraavana sunnuntaina. Määrätyllä hetkellä aloin soittaa
laivakelloa ilmoittaakseni miehistölle huutokaupan alkamista. Joka mies
tuli kannelle, kirstu pantiin ison luukun päälle, minä julistin silloin
pitkän säännön huutokauppa-ehdoista, se vastaan-otettiin suurella
riemulla, kun lausuin sen. Laivurilla oli turkkilais-myssynsä ja hän
oli erinomaisella tuulella. Kirstu avattiin, ja ensiksi pisti silmiin
kirje laivurille, joka heti luki sen läpi.

Hän rypisti otsaansa ojentaen minulle kirjeen, jota vaan pikaisesti
silmäilin. Sitten aloin tutkia kirstun sisällystä, joka oli ja pysyi
ryysyinä, yksi toistaan pahempana, eikä kenelläkään ollut halua tarjota
niistä mitään. Joku irvihammas sanoa tokaisi, että kaikki oli
"paperimyllyn ruokaa". Neuvoteltuamme laivurin kanssa, päätimme heittää
kirstun sisällyksen mereen, mutta itse kirstun asetimme laivan perään
ja varustimme sen pienillä lokeroilla siknaalilippuja varten.

Jäätyämme kahden kesken laivurin kanssa kysyi hän minulta, kuinka tuo
hävytön matruusi taisi kirjoittaa senlaista kirjettä, kaiken harmin ja
kulungin lisäksi, mikä hänestä oli ollut. Minä silloin sanoin hänelle
suoraan, että matruusein oli vaikea pitää kunniassa miestä, joka
puvussaan oli yhtä likainen ja tuhrattu kuin hekin. Laivuri
otti sanoistani vaarin ja seuraavana sunnuntaina lähetti hän
vanhan vaatevarastonsa ruumaan, miehistön jaettavaksi kaikessa
ystävällisyydessä. Suuri osa meni samaa tietä kuin kirstun sisällys,
ainoastaan joku vähäinen osa kelpasi käytettäväksi.

Kun kahden vuoden kuluttua jätin tämän laivurin, kuulin hänen ilokseni
ja kunniakseni sanovan, että milloin hyvänsä olisin tervetullut
laivalle takaisin, ja jos tahtoisin vielä purjehtia vuoden hänen
kanssaan, antaisi hän minulle kahdeksan kruunua kuukaudessa yli
tavallisen palkan.




Kaunis veljeys.


Lokakuun loppupuolella oli laiva "Fremad" (Eteenpäin) Doverissa,
ottamassa sisään painolastia, oltuaan poissa kotoa kaksikymmentä ja
kaksi kuukautta. Joka mies iloitsi kotiintulosta, mutta juuri kun
laivan piti laskea tokasta lähteäkseen vesille, tuli välikauppias
juosten ja tuoden laivurille sähkösanoman, jossa seisoi että laivan
piti mennä Itämerelle tuomaan puulastia Lontoosen. Laivuri oli nuori
mies, hän oli jo sydämmessään iloinnut kotiintulosta, sillä hän oli
ollut naimisissa vaan kaksi vuotta, mutta koko sillä ajalla oli hän
tuskin ollut vaimonsa kanssa yhdessä kahta kuukautta, nyt hän jo oli
kirjoittanut olevansa kotimatkalla, kun vaimo saisi kirjeen. Luettuaan
sähkösanoman, polki hän jalkaansa' laivan kannella, kysyen
välikauppiaalta, miksi hän ei voinut tulla puolta tuntia myöhemmin,
silloin olisi laiva jo ollut ilmoituspiirin ulkopuolella, ja silloin
olisi hän voinut hyvillä mielin kääntää kurssin kotiin. Laivurilla oli
kumminkin osaa laivassa, ja hän mutisi itsekseen jotain vähän
senlaista, että jos hän saisi vastatuulta Norjan rannoilla, tahtoisi
hän hakea satamaa ja mennä maalle yhdessä tai toisessa kaupungissa,
silloin voisi perämies olla laivurina yhden matkan, ja hän itse saisi
köröttää kotiin muijan luo.

Olin silloin jungmannina laivalla, ja täytyypä mun tunnustaa, että
itkin kuumat kyyneleet, saatuani kuulla tuosta uudesta määräyksestä,
sillä monet miehistä juttelivat, että mahdollisesti jäätyisimme kiinni
Ruotsin rannikoilla, -- ja silloin ei olisi puhettakaan päästä kotiin
jouluksi, mikä kumminkin oli minun suurin toivoni. Läksimme kuitenkin
vesille, saimme hyvän tuulen neljänä ensimmäisenä päivänä ja olimme jo
Hansholmenin kohdalla, kun koillinen alkoi puhaltaa kaikella
voimallaan, niinkuin tavallisesti syksypäivinä, ja virta kävi
länteenpäin niinkuin valtava joki, jotta laiva ajeli sivulle monta
penikulmaa yhteen menoon. Laivuri oli pian tehnyt päätöksensä, hän
johti laivan Norjan kallioiselle rannalle, ja eräänä perjantai-iltana
laskimme Flöde lahteen kappaleen matkaa Arendalista. Hän matkusti heti
kaupunkiin, palkkasi uuden perämiehen, nimeltä Tullesen; vanha
perämiehemme tuli laivuriksi ja parin päivän perästä läksimme jälleen
merelle, jolloin entinen laivurimme rannalta viittasi meille
jäähyväisensä. Toinen perämiehemme ei vielä ollut ottanut tutkintoansa,
sentähden saimme uuden perämiehen. Tullesen oli nuori kaunis mies, ja
hyvin tyytyväiset olimme häneen päällysmiehenä. Hän oli monta vuotta
purjehtinut toisena perämiehenä pitkillä matkoilla, tämä oli hänen
toinen matkansa ensimmäisenä perämiehenä, hän oli reipas ja sukkela
merimies ja työ sujui helposti hänen käskystään.

Neljäntoistapäiväisen myrskyisen purjehduksen jälkeen tulimme
lastauspaikkaamme, kappaleen matkaa Sundsvallista ylöspäin; se oli
lauantaipäivä. Meitä tuli heti tervehtimään eräs räätäli, joka asui
paikalla ja möi olutta ja imelää viiniä, vihdoin pyysi hän meitä jo
samana iltana tulemaan huvittelemaan hänen huoneesensa, mutta itse
saisimme hankkia musikin, jos tanssia tahdoimme.

Sittemmin sain kuulla, että räätälillä ennen oli ollut hyvä ammatti
Tukholmassa ja että hän silloin oli ollut varakas mies, kunnes
vähitellen rupesi käymään ravintoloissa ja laiminlyömään työtänsä, eikä
kauan kestänytkään, ennenkuin hänen täytyi jättää hyvä ammattinsa.
Silloin sanoi hän neulalle hyvät hyvästit ja muutti tänne
lastauspaikalle, jossa perusti "Raittius-kahvilan", mutta sana
_Raittius_ oli kirjoitettu niin pienillä kirjaimilla, että täytyi panna
silmälasit nenälleen nähdäkseen sitä. Hänellä oli oikeus myydä olutta
ja viiniä, mutta ei paloviinaa, -- vaan sitä saatiin ilmaiseksi. Kun
oli maksanut viinipullon hinnan, sai salaisen kutsun ulos kyökkiin,
jossa annettiin ryyppy "sikunaa", mutta siitä ei saanut hiiskua
kenellekään. Useat matruuseista kävivät alinomaa räätälin luona ja
huvittelivat aika lailla. Minä olin liian nuori tehdäkseni heille
seuraa, sitä paitsi täytyi minun melkein joka ilta olla ensimmäisessä
vahdissa kannella.

Perämies Tullesen piti itsestään liian paljon käydäkseen räätälin luona
yhdessä miesten kanssa, hän kävi kuitenkin usein maalla ja eräänä
päivänä tuli tietyksi, hänen iskeneen silmänsä nuoreen hyvin somaan
leskeen; mutta leski vähän pelkäsi merimiehiä ja sanoi varsin
vakavasti: "Pelkäänpä, että rakkaus on mennyt, kun ankkuri-köysi on
nostettu!" Tullesen ei myöntänyt sitä, ja monien pyyntöjen ja rukousten
jälkeen sai hän vihdoin lesken suostumuksen, minä puolestani luulen
että Tullesenin puolesta oli asia täyttä totta.

Laiva lastattiin ja purjehti pois; kolmen viikon perästä tulimme
onnellisesti Lontoosen, jossa Tullesen sai hyvin rakkaan kirjeen
leskeltä, ja sen mukaan mitä minä tiedän vastasi hän siihen. Lasti
purettiin ja neljäntoista päivän kuluttua tulimme onnella ja kunnialla
kotiin, vähää ennen joulua. Tullesen matkusti heti kotiin, hän oli
usein kertonut, että hänellä oli veli laivurina suurella laivalla,
kotoisin Arendalista, ja hän itse toivoi pääsevänsä samain isäntien
palvelukseen.

Seuraavana keväänä tuli laivuri Tullesen kotiin, purjehtien vasta
ostetulla amerikalaisella parkkilaivalla, joka oli 700 tonnin vetoinen
ja sillä kertaa oli maan ensimmäisiä kauppa-aluksia. Laiva oli tuomittu
kelvottomaksi jouduttuaan hietasärkälle Liverpoolin edustalla ja
myötiin polkuhinnasta. Laivuri Tullesen ja täysi miehistö lähetettiin
purjehduttamaan laivaa kotiin, ja vakuuttamaan sitä norjalaisena
omaisuutena. Laivan tultua satamaan selittävät kaikki asiantuntevat
miehet, että se oli komea alus, joka epäilemättä oli hyvässä kunnossa;
kun sukulaiset ja ystävät tulivat laivalle katsomaan sitä, toivottivat
he kaikki omistajalle onnea, sillä siellähän jo oli tavaraakin tuon
maksetun hinnan edestä; muun muassa siellä oli kolme kronometeriäkin,
kaksi niistä vietiin heti toisiin laivoihin, jotka purjehtivat
Itämerellä, eivätkä milloinkaan olleet nauttineet sitä kunniata saada
senlaista kalleutta mukaansa, siellä oli myös niin runsaasti talrikeita
ja pöytäliinoja, että omistaja varusti muutkin laivansa sieltä, kunkin
kerroksellaan ja kumminkin jäi yltäkyllin omiksi tarpeiksi. Laivalla
oli kaksi vakinaista kantta, ja siinä käytettiin lippuja kaikessa
kolmessa maston huipussa.

Laiva tarkastettiin ja vakuutettiin neljänkertaisesta ostohinnasta. Kun
vakuuttajat olivat laivalla, piti isäntä komeat pidot, joissa juotiin
monet maljat vasta-ostetun laivan onneksi ja menestykseksi ja sille
annettiin uusi nimi "Veljekset", koska isäntä tahtoi laivurin
kehoituksesta ottaa tämän veljen ensimmäiseksi perämieheksi, ja
silloinhan oli nimikin mitä sopivimmin valittu.

Ennenkuin laiva jätti kotirannan, otettiin varapainoksi hienoa hiekkaa,
joka pantiin perälaivan pohjalle, koska laivuri selitti laivan olevan
liian paljon kokallaan. Perämies Tullesen tuli ensimmäiseksi
perämieheksi ja kauniina päivänä purjehti "Veljekset", vain ollen
painolastissa, Quebekiin puutavaraa tuomaan.

Keskellä Atlantin merta sai laivuri, joka muuten vietti aikaansa
romaanein lukemisella, aika halun nikkarin töihin ja siinä
tarkoituksessa lainasi hän muun muassa pitkän näverin laivan
kirvesmieheltä, sanoen aikovansa tehdä uudenlaista pumppua. Laivuri
kaivoi ja teki työtä ja perämies nauroi partaansa, kummastellen mitä
laivurin työstä viimein tulisi, mutta hän ei tahtonut kysymättä antaa
neuvojansa, -- laivuri Tullesen ei ollut senlainen mies, joka liikoja
puhui miestensä kanssa.

Laiva oli varsin tiukka, sitä pumpattiin kerran illassa ja joskus meni
kaksikin päivää ilman, että pumppuun koskettiin. Kahdeksan päivää sen
jälkeen, kun laivuri oli lainannut näverin, alkoi laiva ottaa enemmän
vettä kuin ennen, mutta se ei herättänyt mitään huomiota, sillä tuuli
jokseenkin "navakasti", ja laivuri purjehti kovaa kyytiä nähdäkseen
oikein, kuinka nopeakulkuinen uusi laiva oli. Vuotaminen eneni yhä
enemmän, vaikka laivuri purjehti siivosti, ja eräänä päivänä ilmoitti
perämies että ruumassa oli kolme jalkaa vettä, eikä pumput olleet
reilassa. Oli pumpattu hiekkaa kokonainen päivä, kunnes pumput olivat
varapainoa täynnä eivätkä antaneet veden tippaakaan. Miehistön
käskettiin eturuumasta ajaa vettä pytyillä, ja perämies asetti kaikki
veneet täyteen kuntoon ja taljat asetettiin valmiiksi vesille
laskettaviksi. Laivuri oli hyvin vakava, mutta tyyni, hän asettui itse
peräsimen luo, jotta ruorimies saisi olla avullisna veden ajossa.

Kolme päivää ajoivat miehet vettä ja kun neljäntenä aamuna mitattiin
veden korkeutta oli sitä huoneessa neljä jalkaa. Joka mies meni
laivurin luo ja kaikki selittivät etteivät he kestäneet senlaista
työtä, vähääkään lepäämättä, ja pyysivät häneltä lupaa koettaa pelastua
veneissä, sillä kaiken arvelun mukaan oli laiva viime tuulispäässä
joutunut niin rappioon, että se epäilemättä uppoaisi. Laivuri seisoi
siinä voimatonna kuuttatoista miestänsä vastaan, hän ei voinut
pakoittaa heitä tekemään työtä lepäämättä, eikä hän voinut ymmärtää,
miten laivan vuotaminenkaan olisi estettävä, sillä hän oli kirvesmiehen
kanssa, joka oli erinomaisen vikkelä mies, tutkinut ruuman joka
paikasta löytämättä mitään rakoa, vuotaminen tuli varmaankin köölistä
tahi pohjasta; mutta hän käski väen kumminkin ajaa vettä, siksikuin
tapaisivat jonkun purjehtijan, silloin tahtoi hän heidän pyyntönsä
mukaan jättää laivan Jumalan nimeen.

Toinen perämies toi genever-pullon toisensa perään alas miehille, jotka
aivan olivat menettäneet rohkeutensa, kuultuansa laivurin puheen,
sitäpaitsi oli vesi neljännestunnissa noussut puolitoista jalkaa,
Samana päivänä iltapuolella tuli kuunari näkyviin; laivuri Tullesen
kohotti hätälipun, kuunari muutti heti kurssia, tullen alas
hädänalaisten tilaa tutkimaan.

"Veljesten" kaksi hyvää venettä laskettiin vesille, ja lasti toisensa
perästä vietiin kuunariin, joka oli Amerikalainen ja matkalla
Liverpooliin viljalastilla. Miehistö pelasti kaikki kapineensa ja he
olivat hyvin kiitolliset, sillä moni oli ennenkin joutunut
haaksirikkoon ja silloin ollut iloinen, kun voi pelastaa henkensä.
"Veljekset" vajosi syvempään ja syvempään, laivurista se kumminkin
näytti käyvän varsin hitaasti. Neuvoteltuaan kuunarin kapteinin kanssa
päätettiin pistää laiva tuleen, estääkseen siten muita laivoja
hukkumasta, jos siihen pimeässä törmäisivät. Niin pian kuin "Veljekset"
oli täydessä tulessa, täytettiin kuunarin etupurjeet ja se käänti
kurssinsa Englantiin.

Kuusi viikkoa sen jälkeen kun oli kotoaan lähtenyt, palasi "Veljesten"
miehistö, ja pari päivää myöhemmin tutkittiin kaikkia haaksirikon
johdosta. Kaikkien vieraitten-miesten todistukset olivat yhtäpitäviä,
eikä heillä ollut laivurin purjehtimista vastaan mitään moittimista.
Oikeus muistutti tuosta hienosta hiekasta, joka teki pumput
käyttämättömiksi, mutta laivuri selitti, että oli pidetty huolta
hyvästä alalastista, sen päälle miehistö ei voinut valaa tehdä, sillä
varapaino pantiin laivaan viimeisenä päivänä, kun he olivat kotona, ja
silloin olivat he kaikki olleet heittämässä hyvästi sukulaisia ja
ystäviä. Ei sanaakaan mainittu näveristä, jonka laivuri oli lainannut,
sillä häntä pidettiin liian kelvollisena miehenä, että hänellä voisi
olla joku syy laivan surkeaan kohtaloon. Vakuutus-summa maksettiin ja
kaikki oli parhaassa järjestyksessä.

Pari päivää sen jälkeen kutsuttiin miehistö isännän konttoriin, jolloin
hän valitti "Veljesten" haaksirikkoa, mutta hän lupasi kaikille paikat
uudella laivalla, ja antoi sitäpaitsi jokaiselle viisikymmentä kruunua
vähäseksi vahingon palkkioksi, tämähän oli hyvin jalosti tehty ja
"Veljesten" miehet ylistivät isäntää, arvellen ettei parempaa isäntää
ollut mailla eikä mantereilla!

"Veljesten" isännällä oli uusi runko varvissa, noin puolivalmiina, ja
näytti siltä kuin ei se niin pian valmistuisi, sillä siellä työskenteli
ainoastaan muutamia työmiehiä; mutta "Veljesten" jouduttua
haaksirikkoon alkoi hän uudella innolla laivan rakennustyötä, ja jo
viiden kuukauden kuluttua oli uusi laiva täydessä kunnossa valmiina
purjehtimaan. Tullesen tuli tietysti laivuriksi ja moni "Veljesten"
miehistä ottivat häneltä pestin. Perämies Tullesen oli koko ajan
järjestellyt laivan touvistoa ja muuta senlaista, mutta kun laiva oli
valmis purjehtimaan, kehoitti omistaja häntä jäämään kotiin, sillä
olisi mahdollista, että hän pääsisi kuljettamaan pientä prikiä, jonka
kapteiniin isäntä jo kauan aikaa oli ollut tyytymätöin. Uusi laiva
purjehti ja perämies Tullesen jäi kotiin.

Neljäntoista päivän kuluttua tuli priki kotia, lastattuna hiilillä, ja
laivuri, vanhempi mies, joka oli kuljettanut prikiä jo viisi vuotta,
eikä milloinkaan kärsinyt haaksirikkoa tahi muita suurempia vahingoita,
sai heti eronsa antaakseen paikan nuorelle Tullesenille. Laivuri, jolla
oli vaimo ja monta lasta, paheksui suuresti isännän käytöstä, eikä
voinut ymmärtää mikä tälle tuli, sillä näinä viitenä vuotena, joina
laivuri oli ollut hänen palveluksessaan, ei hän sanallakaan ollut
ilmaissut tyytymättömyyttänsä ei purjehtimiseen eikä laivurin
erityisiin toimiin ulkomailla. Hänellä oli aina ollut hyvä onni ja itse
luuli hän olevansa isännän suuressa suosiossa -- niin, olihan tämä
kerran luvannut ensitilassa antaa hänelle suuremman laivan
kuljetettavaksi. Laivuria pidettiin hyvin kunnon miehenä, ja vähän ajan
perästä sai hän toiselta isännältä suuren laivan kuljetettavaksi.

Priki ei juuri näyttänyt kauniilta vesillä, se oli rakennettu tuohon
vanhaan hyvään aikaan, jolloin oli tapana rakentaa peninkulman pituisia
laivan runkoja, joista sitten katkaistiin tarpeellinen pituus.
Keulalaita oli aivan jyrkkä, ja laiva oli niin leveä, kuin tavallinen
suuri lasti-proomi. Perälaiva oli levein mitä ajatella taitaa; kun
myrsky nousi, kiinnitettiin kaikki purjeet ja lensattiin perältä, ja
kuitenkin kulki priki senlaisella vauhdilla, että oli aivan onnen
kauppaa pitää selvillä merimerkkiään ja kompassiaan, varsinkin
jälkimmäistä, koska priki ei pitänyt minäkään poiketa osoitetulta
kompassisuunnalta kolme tahi neljä pieltä molemmille puolille, vaikka
kaksi miestä seisoi pyörän luona tehden työtä niin että hiki heistä
virtana valui.

Niinpian kun priki oli lastattu puutavaralla Hartlepoolia varten,
purjehti se ulos, perämies Tullesenin johdolla. Onnellisesti ja hyvin
saapui se Englantiin, jossa otti lastin kivihiiltä Itämeren satamia
varten. Laivuri oli usein hyvin miettiväinen ja moni miehistä sanoi
hänen olevan enemmän miettiväisen papin kuin nuoren laivurin näköinen,
jonka pitäisi hyppiä ja tanssia ilosta, kun oli päässyt niin nopeasti
eteenpäin.

Hän ei kuitenkaan vielä pariin kuukauteen voinut saada laivurin
todistusta, niin että isännän täytyi palkata vanhempi perämies, joka
taisi kirjoittaa paperien alle, kunnes Tullesen olisi purjehtinut
määrätyn ajan. Saatuaan tämän tietää, arveli miehistö laivurin olevan
siitä harmissaan, ettei vielä ollut täysin kykenevä virkaansa.

Matka Itämerelle oli myöskin onnellinen ja priki lähti jälleen
puutavaroilla lastattuna Englantiin. Laivuri varusti muonavaroja matkaa
varten Helsingörissä, sinne lähetti isäntä hänen valtakirjansa, sekä
pitkän, ystävällisen onnentoivotuskirjeen, joka loppui seuraavilla
sanoilla: "Priki on korkealle vakuutettu, jos voitte saada sen pohjaan
samalla somalla tavalla kuin 'Veljekset', pääsette laivuriksi yhtä
suureen laivaan kuin veljellännekin on!"

Priki tuli ulos Pohjanmereen ja kääntyi länteenpäin. Ilma oli kaunis ja
tuuli sopiva, mutta laivuri oli ja pysyi entisellään; sillä aikaa
kuljeskeli hän yökaudet ylhäällä, eikä juuri milloinkaan puhutellut
ketään.

Ennen aikaan oli romaanien lukeminen häntä erittäin huvittanut, niin
että usein oli istunut kaiket yöt lukemassa, mutta niinpian kun hän nyt
otti kirjan lukeakseen, heitti hän sen jälleen pois luotansa, kulkien
vaan edestakaisin milloin kajuutasss, milloin kannella. Perämies luuli,
että häntä vaivasi onneton rakkaus, ja hän tiesi omasta kokemuksesta,
että senlaisia haavoja taitaa ainoastaan aika parantaa, sentähden hän
ei arvellut maksavan vaivaa puhua asiasta sen enempää, hän pelkäsi,
näet, tehdä pahaa pahemmaksi.

Eräänä iltana, kun olimme noin Pohjanmeren keskipaikoilla, meni laivuri
erinomaisen aikaisin levolle, ja kun kello tuli kaksitoista yöllä, meni
perämies herättämään häntä; -- prikillä ei nimittäin ollut toista
perämiestä ja laivuri toimitti aina oman vahtivuoronsa. Kun perämies
tuli sisään, näki hän laivurin olevan makeassa unessa, ja hänestä oli
Sääli häiritä tätä, koska tiesi, kuinka vaikea laivurin oli saada
lepoa, hän käski sentähden vanhimman matruusin pitämään purjeita
tarkasti silmällä ja ilmoittamaan laivurille, jos mitään erinomaista
tapahtuisi. Perämies läksi sitten levolle. Tuskin oli hän ehtinyt
sijalleen, kun kajuutan ovi lensi auki suurella ryskeellä, ja hirmuinen
huuto tunkeutui hänen korviinsa. Perämies luuli silloin prikin
purjehtineen toisen aluksen yli, ja syöksi kannelle, missä laivuri
kohotetuin käsin riensi häntä vastaan, huutaen:

"Laivaan kaivetaan reikää! Laivaan kaivetaan reikää! Laiva uppoaa!"

Pian puhui hän jo itsestään sanoen: "Minä olen kaivanut reiän, laiva
uppoaa!"

Sitten syöksi hän laskunuoran luo, aikoen varmaankin heittäytyä mereen,
ellei perämies, joka oli voimakas mies, olisi tarttunut häneen ja
estänyt häntä. Hänen silmänsä olivat niin hurjat, hänen liikkeensä niin
silmiinpistävät, että perämies heti ymmärsi, mikä laivurille oli tullut
-- hän oli kadottanut järkensä. Vahti kannella oli aivan jäykistynyt
kauhusta ja tointui vasta, kun perämies käski häntä kanssaan auttamaan
laivuria kajuuttaan, jossa kahden miehen sitten aina täytyi vartioida
häntä, sillä hän tuli raivokkaammaksi ja levottomammaksi, mitä enemmän
priki läheni Englannin rantoja.

Perille päästyä toimitti perämies heti lääkärin, joka selitti, että
laivuri oli paikalla vietävä johonkin sairashuoneesen mielenvikaisia
varten. Sitten kirjoitti hän isännälle, kysyen mitä nyt olisi tehtävä.
Tähän sai hän vastauksen: odottaa jonkun aikaa. Ellei laivuri siinä
ajassa tulisi paremmaksi, olisi hänet lähetettävä kotia toisella
laivalla, sillä tulisi liian kalliiksi hänen perheelleen pitää häntä
sairashuoneessa vieraassa maassa.

Samalla kertaa kirjoitti perämies kotiin vaimolleen, ja saadakseen
kirjeen venymään niin pitkäksi kuin mahdollista kertoi hän vaimolleen
suurella tarkkuudella kaikki, mikä koski laivurin hulluutta. Hän kertoi
myös sanasta sanaan mitä laivuri oli sanonut, ja kun vaimo vastaanotti
kirjeen, kutsui hän kokoon ystävät ja naapurit ja kertoi heille
kaikessa ystävyydessä kirjeen koko sisällyksen, nämä antoivat sen
jälleen mennä eteenpäin, ja ennen pitkää tiedettiin koko kaupungissa:
että laivuri Tullesen, joka oli ollut "Veljesten" perämiehenä, oli
tullut hulluksi, ja hulluudessaan oli hän tunnustanut kaivaneensa
laivan upoksiin. Ruvettiinpa asiaa tarkemmin miettimään, kun
muistettiin kuinka epäilyttävän nopeasti "Veljekset" sai loppunsa,
olivat kaikki siitä yksimieliset, että tuon alla jotakin piili.
Kirvesmies, joka ennen oli ollut "Veljeksillä", ja nyt oli kotona
työskentelemässä isännän laivavarvissa, taisi myöskin kertoa, laivurin
eräänä päivänä Atlantin merellä lainanneen häneltä näverin ja vähän sen
jälkeen oli vesi alkanut tunkeutua laivaan; mutta hän olisi puolestaan
voinut valansa tehdä, ett'ei hänellä ollut vähintäkään epäluuloa, että
laivurilla olisi ollut mitään haaksirikon kanssa tekemistä. Tullesenia
vastaan tuotiin kumminkin niin monta kannetta, että häntä viimein
yleiseen aljettiin luulla "Veljesten" haaksirikkoon osalliseksi,
arvelipa yksi ja toinen että isäntä myöskin oli samassa juonessa,
vaikka hän kyllä piti päänsä pystyssä, eikä väräyttänytkään kasvojaan,
kun häneltä jotain kysyttiin noiden kulkupuheiden suhteen.

Joku aika sen jälkeen vaadittiin omistajan pitämään huolta laivuri
Tullesenin kotiintuomisesta, että voitaisiin asiaa tarkemmin tutkia.
Tullesen tuli kotia ja veti vanhaa virttänsä: "olen kaivanut reiän
laivaan, se uppoaa!"

Koetettiin kaikin tavoin urkkia häneltä muuta, mutta mahdotonta, hän
puhui lakkaamatta ja kertoi aina samat sanat. Vakuuttajat rupesivat
epäilemään ja kääntyivät heti isännän puoleen, kysyäkseen missä toinen
Tullesen oleskeli, ja saivatkin vastauksen hänen olevan matkalla
Neworleansiin puuvillalastia noutamaan, mikä kumminkin oli sulaa
valetta, koska Tullesen jo aikoja oli perille päässyt ja melkein
lastannut laivansa, kun tämä tapahtui. Isäntä oli saanut sähkösanoman
häneltä, noin kolme viikkoa sitten. Heti lähetettiin sähkösanoma
Neworleansiin konsulille, että hän panisi kiinni laivuri Tullesenin ja
lähettäisi hänet arestanttina kotiin, niin pian kun hän saapuisi
satamaan. Seuraavana päivänä tulikin vastaus, laiva oli tullut, mutta
laivuri ei ollut moneen päivään laivalla käynyt, eikä häntä voitu
mistään löytää. Isäntä oli nähtävästi iloissaan saadessaan sanomat,
että laiva onnellisesti oli saapunut; mutta sähkölennätinkonttoorissa
ei sen enempää tutkittu, olisiko aikaisemmin ollut saapunut ja
lähetetty sähkösanomaa Neworleansiin. Isäntähän oli tunnettu
erinomaisen tunnokkaaksi, jaloksi kelpomieheksi, eikä noiden suurien
herrojen mieleen johtunutkaan, että hän olisi millään tavalla syyllinen
haaksirikkoon.

Hän odottikin joka päivä kirjettä Tullesenilta, ja oli puolestaan
vakuutettu siitä, että tämä jonakuna päivänä jälleen ilmaantuisi
laivalleen, silloin hänet tietysti pantaisiin kiinni ja lähetettäisiin
kotia, tämä oli laivurin korkein toivo, sillä silloin selviäisi asia,
ja kaikki epäluulo hänen osanottonsa suhteen poistuisi.

Samana yönä, jona laivuri Tullesen prikillä purjehtiessaan kadotti
järkensä, lepäsi vanhempi veli Tullesen komeassa, uudessa laivassaan
Amerikan rannikolla ja näki hirvittävän unen. Hänestä näytti, kuin
olisi veli tullut hänen luokseen, tuijottanut häneen hetken aikaa
hurjistuneilla silmillä, sitten oli veli kavahtanut hänelle kaulaan ja
itkien ruvennut häntä nuhtelemaan, että oli viekoitellut häntä laivaa
upottamaan. -- Herätessään aamulla oli Tullesen suuressa ahdistuksessa,
ja hän oli aivan vakuutettu, että veljeänsä oli joku onnettomuus
kohdannut. Enin pelkäsi hän veljen saaneen omantunnon vaivoja ja niiden
rasittamana antaneen ilmi itsensä sekä hänet. Veljen hurjat silmät näki
hän aina edessään eikä hän enää uskaltanut katsoa kenenkään silmiin,
hän näet näki syyttäjän jokaisen kasvoissa. Tultuaan Neworleansiin sai
hän isännältä sähkösanoman, jossa seisoi että ruvettiin puhumaan
"Veljesten" haaksirikosta, että veljensä oli hulluna ja että hän itse
ajattelisi, mikä olisi viisainta tehdä tällä kertaa. Tullesen meni
laivalle, latoi vähän tavaroita matkalaukkuun, pisti vähän rahaa
kukkaroonsa ja astui maalle -- ijäksi päiväksi jättääkseen uuden komean
laivansa. Ero oli raskas, ja hän itki kuin lapsi, astuessaan viimeisen
kerran portaita alas, -- mutta siellä ei kukaan häntä huomannut.

       *       *       *       *       *

Vuonna 1872 tulin Länsi-Intiasta Newyorkiin ameriikalaisella
kuunarilla. Seuraavana päivänä käski laivuri minun seurata erästä
sairasta miestä Merimieshospitaaliin, sen teinkin mielelläni.
Sairashuonetta ympäröi suuri puutarha, jossa sairaat saivat kävellä
tahi istua lepäämässä penkeillä, joita oli asetettu sinne tänne
suurten, tuuheitten puitten varjoon. Minun täytyi odottaa hetki,
ennenkuin sain kaikki järjestetyksi sairaalle toverilleni, käytin
odotusaikaa siten, että kävelin ympäri puutarhassa, missä vilisi
vaaleita, kärsiviä merimiehiä. Eräällä penkillä istui kokoon
köyristynyt, näöltään nuorenlainen mies, heti ymmärsin, että hän oli
maannut ankarassa luuvalotaudissa ja että tämä peloittava tauti oli
häntä hirmuisesti runnellut. Sydäntä särkevää oli nähdä hänen
kokoonkutistuneita jäseniänsä, ja astuinkin jo hänen luokseen
sanoakseni hänelle lohdutuksen sanoja, mutta lähestyessäni häntä, nosti
hän päätänsä ja minä jäin paikalleni seisomaan -- olihan nuo tunnetut
kasvot, vaikk'en sillä hetkellä nimeä muistanut. Sairas huomasi
hämmästykseni, nousi ja astui tahi oikeammin ryömi luotani kahden
sauvan nojassa, samassa tuli mies ilmoittamaan, että saisin puhella
johtajan kanssa.

Jätettyäni sairaan toverini hospitaalin johtajan huostaan, menin
laivalle, mutta minun oli mahdoton unohtaa nuo tunnetut, tutut kasvot,
ja kuinka paljon muistuttelinkin mieleeni, en saanut päähäni, kuka hän
oli. Kun tulin laivalle, otin esiin valokuva-säiliöni jossa minulla oli
kaksisataa viisikymmentä kuvaa, niiden joukossa myös entinen
perämieheni Tullesen, joka itse omin käsin oli lahjoittanut mulle
kuvansa; luodessani silmäni hänen kuvaansa, sanoin heti ääneen: "kas
tuossa on mies. Joko hän taikka veljensä, kaikissa tapauksissa läheinen
sukulainen!"

Seuraavana sunnuntaina menin jälleen sairashuoneelle kipeätä toveriani
tervehtimään ja jos mahdollista oli, saamaan tietoja tuosta vaivaisesta
miehestä. Annettuani ensimainitulle muutamia tuoreita appelsiineja ja
lohdutettuani häntä menin johtajan puheille. Pyysin häntä olemaan hyvän
ja näyttämän minulle luettelon sairaista, jotka tällä kertaa olivat
laitoksessa. Johtaja oli hyvin kohtelias mies ja kysyi, ketä minä
etsin, oli niin harvoin kun joku tuli sairaita katsomaan, sanoi hän,
että häntä oikein ilahdutti nähdessään että edes yksi niitä muisti,
sentähden tahtoi hän mielellään auttaa minua löytämään sitä, jota
etsin.

Kerroin hänelle, kuinka olin kohdannut tutut kasvot siellä ensi kerran
käydessäni, ja hän ehdoitteli heti että yhdessä lähtisimme
astuskelemaan puutarhaan. Oli erinomaisen ihana, kirkas päivä, ja
silloin piti kaikkien, jotka vaan kynsilleen kykenivät, mennä ulos
raitista ilmaa nauttimaan. Tuskin olimme astuneet kierroksen, ennenkuin
näin saman miehen istuvan penkillä saman puun juurella, heti huomautin
johtajaa hänestä. Hän tunsi miehen hyvin ja kertoi minulle, että hän
oli tullut sinne noin vuosi takaperin, maannut hirveän kovassa
luuvalossa, joka oli turmellut hänet ilmoiseksi ijäkseen; sitä paitsi
mahtoi hän kärsiä jotain muutakin, jota ei tahtonut ilmoittaa, sillä
hän oli aina allapäin ja murhemielin, eikä tahtonut puhua kenenkään
kanssa, "mutta", jatkoi johtaja, "tänne hän jääneekin elin-ajakseen,
sillä hänen ylöspidostaan maksetaan täällä ja me olemme luvanneet hänen
sukulaisilleen, saksalaisia vai norjalaisiako he lienevät, pitää huolta
hänestä, miten parhaiten taidamme." Kerroin sitten hänelle, että olin
aivan varmaan purjehtinut hänen veljensä kanssa, ja tahtoisin nyt
kernaasti puhella hänen kanssaan, jos vaan tietäisin, mitä "puheen
aluksi" saisin. Johtaja kehoitti minua menemään hänen luokseen ja
puhuttelemaan häntä norjalaisella nimellään, silloin saisin pian nähdä
oliko hän oikea mies, vai ei, hän oli nimittäin maininnut itseään
toisella nimellä. Seurasin hänen neuvoansa, menin suoraan miehen luo
sanoen:

"Hyvää päivää kapteini Tullesen, kuinka jaksatte?"

Sairas kohotti päätänsä ja ymmärsin heti että hän tunsi kielen, mutta
samassa näkyi kova, melkein pilkallinen vivahdus hänen kasvoillaan, kun
hän kysyi:

"Kuka olette, ja mitä tahdotte minusta, enkö jo mielestänne ole
kärsinyt tarpeeksi syntieni tähden?"

"Rakas kapteini Tullesen", sanoin minä, "älkää puhuko sillä tavoin.
Minä olen joku vuosi sitten purjehtinut yhdessä veljenne kanssa, tunsin
teidät heti, sillä harvoin näkee kahta, niin yhdennäköistä veljestä!"

"Mikä on saattanut teidät tähän kurjuuden kotiin?" kysyi hän luoden
silmänsä minuun.

"Minulla on kipeä laivatoveri täällä, ja tulin tervehtimään häntä ja
antamaan hänelle muutamia tuoreita appelsiineja", johon vielä lisäsin,
"jos tahtoisitte ottaa vastaan nämä, tekisitte minulle suuren ilon."
Näin sanoen annoin hänelle neljä kaunista appelsiinia, jotka hän otti
vastaan ja ojentaessaan kätensä minua kiittämään täyttyivät hänen
silmänsä kyynelillä, ja hän sanoi:

"Jumala siunatkoon teitä, nuorukainen, niin paljon rakkautta ei minulle
ole osoitettu moneen vuoteen, tämä hetki on oleva minulle suloinen
muisto, ja teidän hyvyytenne on antanut minulle uusia voimia jälleen
elämään, sillä luulin jo aivan varmaan että kaikki maanmieheni olivat
lausuneet tuomion ylitseni, mutta luvatkaa minulle kumminkin ett'ette
mainitse nimeäni tämän puutarhan aitauksen ulkopuolella!"
Kädenlyönnillä lupasin hänelle olla vaiti, ja puhelin kauan hänen
kanssaan. Jättäessäni hänet lupasin pian tulla takaisin jolloin hänellä
olisi minulle kerrottava pitkä ja surullinen tarina, sanoi hän.

Kuuden kuukauden kuluttua tulin jälleen Newyorkiin ja seuraavana
päivänä, sunnuntaina, menin sairashuoneelle. Kipeä toverini oli
terveenä uloskirjoitettu, mutta Tullesen oli siellä yhä -- ei
kuitenkaan huonompana, kenties parempana. Hän oikein virkistyi
nähdessään minut ja kiitti sydämmellisesti että tulin häntä
tervehtimään. Puhellessamme kysäsin oliko hänellä mitään lukemista,
johon hän vastasi pudistamalla hiljaa päätänsä, sanoen, että hänen
päänsä oli niin heikontunut, ett'ei sietänyt vähintäkään ajatusten
rasitusta. Otin esiin Uuden Testamentin, lahjoitin sen hänelle,
muistuttaen samassa, ett'ei hänen tarvinnut lukea paljon kerrassaan.
Tullesen otti Testamentin ja kysyi liikutettuna:

"Kuinka arvasitte ottaa tämän mukaanne? Se on ainoa, mikä enää voi
minulle iloa tuoda ja te tuotte sen minun käteeni!"

Kerroin, että minulla laivalla oli kaksi kirjaa, ja mennessäni sieltä
kuulin sisällisen äänen sanovan: "Ota toinen Testamentti mukaasi, ehkä
siellä on joku sairashuoneessa, joka sitä tahtoisi." Tullesen suuteli
Testamenttia ja sanoi ääneen:

"Jumala olkoon ikuisesti kiitetty!"

Sitten rupesi Tullesen kertomaan elämäkertaansa minulle, rukouksella
että minä, jos eläisin ja tulisin kotiin, kymmenen vuoden kuluttua
kirjoittaisin ja kertoisin aivan yksinkertaisesti, kuinka kaksi
onnetonta veljestä olivat hävittäneet koko elämänsä pelastaakseen
rahan-ahnasta ja kunnianhimoista isäntää häviöstä, upottamalla laivan
"Veljekset" keskellä Atlantin merta. Hieno hiekka otettiin laivaan,
jotta pumput tulisivat käyttämättömiksi, niinpian kun laiva rupeaisi
vuotamaan, tämä oli isännän oma ehdoitus. Veljekset Tullesen olivat
yhdessä kaivaneet viisi reikää laivan pohjaan kirvesmiehen näverillä;
mutta he olivat olleet varovaiset toimessaan, antaen veden vähitellen
lisääntyä, kunnes miehistö väsymyksestä ja unen puutteesta jättäisi
kaikki sikseen. Kun kirvesmiehen piti mennä alas, katsomaan mistä laiva
vuotaisi oli hän niin humalassa että jäi keskikannelle makaamaan ja
kuuntelemaan, ja tultuaan ylös vannoi hän ääneen ja juhlallisesti raon
olevan joko laivan keulassa tahi pohjassa, jonka arvelun laivuri oli
lausunut ennenkuin hän meni alas. Niinkuin jo ennen on sanottu ei
Tullesen säästänyt geneverpullojaan, silloinkun miehet ajoivat vettä
eturuumasta; he joivat geneveriä niinkuin vettä, eikä moni heistä
tiennyt mitä tekivät, tuskinpa perämies ja laivurikaan olivat selvällä
päällä. Isäntä sai kumminkin vakuutussumman ja sai sillä asiansa
kuntoon ja hän lupasi pitää huolta Tullesenista niinkauan kun tämä
eläisi.

Kun Tullesen oli jättänyt laivan Neworleansiin, läksi hän suoraa päätä
Newyorkiin ja kirjoitti sieltä isännälle, joka heti lähetti hänelle
rahaa. Sitten meni hän rautatietä Chicagoon ja purjehti monta vuotta
sisävesillä väliin perämiehenä, väliin halpana matruusina, mutta
omatuntonsa ei suonut hänelle milloinkaan rauhaa, niin että
monta kertaa, kun hän seisoi käsipuiden luona, oli hän aivan
heittäymäisillään mereen, sillä hänestä oli mahdotointa kauemmin elää.
Veljensä haamu seurasi häntä kuin paha henki niin että näki näkyjä
aivan selvällä päivällä, eikä hän yöllä millään muotoa uskaltanut maata
yksinään missään huoneessa. Hänen voimansa vähenivät yhä ja hänen
mielensä tuli yhä raskaammaksi, ja vihdoin kun hän huomasi olevansa
kelvotoin enään purjehtimaan, silloin matkusti hän Newyorkiin ja
asettui jo mainittuun sairashuoneesen. Tuskin oli hän päässyt sinne,
ennenkuin tuo kauhistava luuvalo valtasi hänessä joka jäsenen ja muutti
lyhyessä ajassa tuon muuten niin muhkean ja suoran kapteini Tullesenin
raajarikoksi, joka sen jälkeen kiitti Jumalaa, että hänen oli suotu
liikkua eteenpäin suurella vaivalla kahden sauvan nojassa.

Hänen veljensä oli muutettu maalle ja isännän sanojen mukaan hänellä
oli erittäin hyvä olla, hän asui siivojen ihmisten luona -- ja oli ja
pysyi hulluna. Tullesen velvoitti minua itse menemään hänen veljensä
tykö nähdäkseni kuinka hänellä oli; jos hänellä oli hyvä olla, piti
minun pysyä levollisena, muussa tapauksessa piti minun lähettää
isännälle kirje, jossa seisoi, että paitsi häntä eli vielä yksi, joka
tiesi "Veljesten" haaksirikosta; hän arveli isännän silloin pitävän
parempaa huolta hänen veljestään. Tullesen antoi minulle kirjeen
päällekirjoituksetta sanoen:

"Tämän sisällä on kirje isännälle. Jos veljelläni on hyvä olla, pidätte
kirjeen luonanne, ja jos veljeni kuolee ennen teitä, niin poltatte sen,
-- eikä kukaan saa tietää isännän nimeä. Hän tehköön itse tilinsä, kun
hänen hetkensä tulee."

Tullesen tarttui käteeni ja sanoi lopuksi:

"Uskallatteko valalla vahvistaa, että tahdotte tehdä kaikki mitä olen
teiltä pyytänyt?"

Vastasin rohkeasti ja iloisesti niin tekeväni ja lisäsin:

"Niin totta kuin Jumala antaa minun onnellisesti kotiin tulla, olen
tekevä sanasta sanaan niinkuin olette minua pyytäneet!"

Myöhään sunnuntai-illalla jätin Tullesenin ja sitten kävin hänen
luonansa niin usein kuin mahdollista. Viimeisellä kerralla, kun kävin
hänen luonansa, oli hän hyvin huono, hänen ainoa lohdutuksensa oli Uusi
Testamentti, josta hän löysi sen, mitä monta vuotta turhaan oli
etsinyt. Pitkä ja surumielinen oli viimeinen kädenlyönti, joka meidät
eroitti. En usko että Uusi Testamentti milloinkaan on tuottanut
suurempaa lohdutusta ja iloa kuin tällä tautivuoteella, se oli
Tullesenin pään alla, kun hän nukkui ja valveellaan piti hän kirjaa
kädessään, peljäten kadottavansa sen.

Vuoden perästä saavuin kotiin ja käytyäni rakkaitani tervehtimässä,
läksin Tullesenin veljeä katsomaan ja näin hänellä olevan niin hyvän
olla, kuin hänellä siinä tilassa mahdollista oli. Kaksi vuotta
oli hän ollut sairashuoneessa mielenvikaisia varten, josta hän
kirjoitettiin ulos parantumattomana, ja sitten oli hän elänyt maalla,
kristillismielisten ihmisten tykönä, jotka hoitivat häntä, kuin olisi
hän ollut heidän oma lapsensa. Hän oli paljon levollisempi, puhui
harvoin tahi ei milloinkaan, mutta nähtyään minut, alkoi hän vetää
vanhaa virttänsä: "Olen kaivanut laivaan reijän, se uppoaa."

Pyysin noita hyviä ihmisiä edespäinkin hoitamaan häntä hyvin; jos maksu
tulisi niukemmaksi, pyysin heitä ilmoittamaan siitä minulle, niin
koettaisin saada sen seikan selville, myöskin pyysin heidän antamaan
minulle tiedon hänen kuolemastaan; tämän he lupasivat.

Tuskin oli vuosi kulunut, niin sain tiedon hänen kuolemastaan, ja minä
koetin puolestani katsoa, että hän sai kunnolliset hautajaiset.
Tullesenin kirjeen viskasin tuleen, niin että jos joku minulta nyt
kysyy isännän nimeä olen yhtä viisas, kuin kysyjäkin; sen verran voin
vielä lisätä, että kun kahden vuoden perästä tulin Newyorkiin, menin
heti sairashuoneelle, siellä tapasin johtajan, joka kertoi, että
laivuri Tullesen oli kuollut noin kaksi vuotta sen jälkeen, kun olin
siellä käynyt. Lähemmin katsottuani, huomasin Tullesen-veljesten
kuolleen samana vuonna, samana kuukautena, samalla viikolla, oli
ainoastaan joku päivä väliä. Minun antamani Uusi Testamentti seurasi
häntä hautaan -- se oli laivuri Tullesenin viimeinen pyyntö.




Per Grinerudin kihlaus ja naiminen.


Per Grinerud oli jo purjehtinut viisitoista vuotta merellä, kun tulin
hänen toverikseen suurella parkkilaivalla. Vaikka hän kyllä oli rivakka
merimies, ei hän milloinkaan ollut oppinut kompassin kolmenkymmenen
kahden pielen nimeä eroittamaan, sentähden hän usein oli pahemmassa
kuin pulassa, mutta hän oli hyvin sukkela ajatuksissaan ja montakin
kertaa osasi hän peijata esimiehensä, niin ett'ei heillä voinut olla
aavistustakaan kuinka tuntematon kompassi oli hänelle. Hän oli varsin
rehellisen näköinen ja hurskas hymyily oli aina hänen huulillaan. Kun
perämies tuli häneltä kysymään, mitä kurssia hän piti, oli hän niinkuin
ei olisi kysymystä kuullutkaan, jos nimittäin oli siitä tietämätön;
kumminkin ilmoitti hän lasin kompassissa olevan niin samean, että oli
vaikea pieliä nähdä. Perämies tuli silloin aina itse katsomaan. Toisin
ajoin kysyi hän, viekkaasti kyllä, perämieheltä, voiko tämä arvata
mihin suuntaan mentiin. Perämies oli aina jokseenkin lähellä pieliä,
niin että Per aina sillä tavalla pääsi pälkehistä. Hän oli aina
ystävällinen ja kohtelias kaikille, eikä esimiesten ollut helppo
vihastua häneen, sillä Per katsoi rehellisellä tavallaan kaikki
tapahtuvan hyvänsuonnista. Jos joskus häneen oikein suutuit ja haukuit
häntä suut silmät täyteen, seisoi hän siinä hyvin levollisena,
kuunnellen valmista, ja kun viimein olit lopettanut, hymyili Per
sanoen:

"Et tarkoita niin pahaa, kuin puheestasi voisi luulla."

Oltuani kuusi kuukautta samassa laivassa, tuli minusta hänen uskottu
ystävänsä. Hän kertoi minulle että hänellä oli pieni soma talo sekä
pari sataa kruunua, jotka olivat hyvässä tallessa pankissa, mutta
sittenkään ei hän ollut oikein tyytyväinen. Hän oli naimaton mies ja
vakuutti minulle kunniasanallaan, ett'ei milloinkaan ollut todenperästä
ollut kihloissa, hän oli niinkuin muutkin merimiehet siellä ja täällä
mielistellyt pikkutyttösiä, mutta ainoastaan kerran oli hän kosinut,
jolloin sai rukkaset tytöltä, joka ei hänen mielestään ollut rahtuakaan
parempi häntä itseään. Tyttö palveli ylhäistä herrasväkeä, joka hänestä
paljon piti, mutta kaunis ei hän ollut, ei ensinkään. Per oli huono
kirjoitusmies ja pian sain tietää kuka kirjurina oli ollut ja kuinka
kirje kuului. Nuorelle perämiehelle oli Per uskonut salaisuutensa ja
kirje oli hänen mielestään niin hyvin kirjoitettu, että minkä tytön
hyvänsä olisi pitänyt suostua sulhaseen, joka niin hyvin taisi
sanojansa sommitella. Hän kertoi minulle paljon lemmitystään, muun
muassa ilmoitti hän minulle, että tyttö oli erinomaisen uskonnollinen
ja vakava nainen, joka ei koskaan käynyt tanssituvissa; muiden tyttöjen
huvitellessa kävi hän kirkossa ja hartaus-hetkillä, ja sentähden hänkin
kävi niissä paikoissa, koska aina varmaan tiesi tapaavansa tytön
siellä. Sillä ajalla oli hän aina saattanut tätä katuportille ja hänen
mielestään oli tyttö suosiollinen häntä kohtaan. Kaikessa tapauksessa
oli hänestä hyvin kaunista, että merimies niin usein kävi kirkossa ja
rukoushuoneessa; mutta kun perämies sitten kosi hänen puolestaan, sai
hän, niinkuin jo sanottiin, rukkaset, eikä tyttö vielä ollut kihloissa
kenenkään toisen kanssa.

Kirje oli narrimaisilla koristetuilla sanoilla kirjoitettu, niin että
kuka hyvänsä vähän säikähtyisi saadessaan senlaisen epistolan. Olen
monta kertaa perästäpäin kummastellut, kuinka joku kunnioitettavista
virkaveljistäni on keksinyt jotain senlaista; tiedän kyllä useimpien
merimiestoverieni olevan huonoja kirjoitustaidossa, mutta onhan heillä
useimmiten kaavakirja, josta katsovat, varsinkin silloin kun ovat niin
pitkälle päässeet että alottavat rakkauskirjettä. Luulen varmaan, että
tuo perämies oli käynyt jossain kansanopistossa ja saanut siellä
kohotusta ja ylennystä. Kirjeessä seisoi muun hyvän joukossa seuraavat
kauniit sanat:

"Sinä lepäät minun sydämmelläni niinkuin peräkeulan ankkuri sian
selässä, yöllä en saa unta silmiini ajatellessani ruusunpunaisia
huuliasi ja lumivalkeita poskusiasi. -- Kun minä sinua ajattelen,
rupean aivan vapisemaan pelosta, jota en itsekkään selittää taida, ja
tämä pelko, tämä vapistus, tai miksi sitä sanoisin, seuraa minua
aamusta iltaan, koska sinä alati ajatuksissani asut. Jos saisin sinut
omakseni, tulisi maailma niin kirkkaaksi, niin valoisaksi, niin
lämpimäksi, kaikki olisi niin herttaisen hyvää."

Neljä tiheästi kirjoitettua sivua oli samanlaista sisällystä, kentiesi
oli paikoittain vielä imelämpää ja hienompaa lausetapaakin käytetty.
Perämies oli lukenut sen monta kertaa, niin että Per osasi sen
ulkomuistiltaan, hän istui ristissä käsin ja kertoi minulle kirjeen
sisällyksen kirkkaana kuutamayönä Atlantin merellä keinuessamme, noin
kaksi vuotta sen jälkeen, kun oli kirjeen lähettänyt. Laiva oli mennyt
kotia syksyllä, mutta Per oli mieluimmin ulkona, sillä hän ei olisi
voinut viihtyä yksinäisessä kodissaan, ja siten tuli hän meidän
laivaamme matruusiksi. Perämies oli hirmuisesti suuttunut, kun vastaus
saapui kirjeesen, ja suoraan sanonut ett'ei tuo tyttö ansainnut niin
kelvollista ja varakasta miestä, kuin Per oli. Mutta Per ei voinut
rakkautensa liekkiä sammuttaa, ja hän vakuutti minulle, ettei voinut
eikä tahtonut tulla kotiin ellei saanut juuri tuota tyttöä elämänsä
toveriksi.

Olin jokseenkin nuori, enkä ollut paljoa kokenut rakkauden asioissa,
mutta sen ymmärsin, että perämiehen korupuheinen kirje oli
pahanpäiväiseksi säikähdyttänyt tytön, sillä hän oli ajattelevainen ja
vakava olento, ja nähdessään kosijansa kotomäellä oli hän saanut
käsityksen, että Per oli harvinaisen kelvollinen ja vakava merimies,
mutta kun tämä lemmestä laverteleva kirje tuli, sai hän aivan toiset
ajatukset tuosta totisesta merimiehestä, ja hän alkoi pitää häntä
teeskentelijänä, joka kotona ollessaan oli verhonnut itsensä
jumalisuuden varjoon. Lohdutin Per-raukkaa voimieni mukaan, luvaten
kirjoittaa kirjeen, joka sisällykseltään olisi aivan toisenlainen.

Per ei ollut oppinut kirjoittamaan, sillä hänen sormensa olivat jäykät
kuin puukapulat, mutta "suuri on voimasi lempi"; minä aloin puhua
hänelle, että hänen piti oppia itse kirjoittamaan, jos hän toivoi
saavansa tuon lemmityn tytön morsiamekseen. Hän pani kauan vastaan,
mutta viimein myöntyi hän. Minä olin hänen opettajansa ja joka vapaa
vahti istuimme ylhäällä kirjoittamassa. Toiset matruusit tekivät
hänestä usein pilkkaa kysyen, aikoiko hän konttoori-herraksi kotiin
tultuaan, mutta minä neuvoin häntä tukkimaan korvansa ja antamaan
heidän lörpötellä tyhmyyksiään kuuroille korville. Kun toverit vihdoin
väsyivät leikintekoonsa ja nukkuivat, teimme me, Per ja minä, työtä
kahta kiivaammin, niin että kahden kuukauden jokapäiväisen harjoituksen
jälkeen oli Per niin edistynyt, että jotenkin taisi kynää käyttää -- ei
tuo juuri kaunokirjoitusta ollut, mutta välttävästi luettavaa.
Sitten minä kirjoitin kosimiskirjeen, jossa ensin lausuin monet
anteeksi-pyynnöt tuon ensimmäisen kirjeen tähden, sen oli muka
kirjoittanut senlainen pöllöpää, joka ei rakkaudesta mitään tiennyt.

Sitten kerroin vähitellen hänen pitkästä, uskollisesta rakkaudestaan,
ja viimein osoitin tytölle, kuinka Jumalan siunaus oli ollut hänen
kanssaan koko ajan, kun hän oli merellä ollut; hän taisi morsiamelleen
tarjota sievän kodin ja vähin oli hänellä rahojakin pankissa. Vihdoin
lupasi hän Jumalan avulla olla hänelle kunnollinen ja uskollinen
aviomies.

Per piti kirjettä erinomaisena. Hänen mielestään siinä kumminkin oli
niinkuin liian vähän rakkautta ja hän kysyi minulta suoraan, eikö voisi
sinne tänne sopivalla tavalla pistää "Sydämmestäni rakastettu suloinen
ystävä" tai muuta senlaista, mutta selitettyäni kirjeen olevan aivan
valmiina, mukaili hän sen sanasta sanaan, pannen vaan "hän"-sanan
sijaan sanan "minä".

Tavallisissa tilaisuuksissa toimittavat laivurit kaikki miestensä
kirjeet, mutta tämän tahtoi Per itse viedä maalle, ja minun täytyi
seurata häntä. Oltiin silloin Quebekissä. Per ei uskaltanut panna sitä
postilaatikkoon, meidän täytyi mennä postihuoneesen ja jättäessään
kirjeen kysyi Per virkamieheltä, meniköhän kirje varmaan perille. Mies
hymyili eikä sanonut voivansa siihen vastata, sillä oli hyvä matka
Amerikasta Norjaan ja meri oli usein myrskyinen. Ajatuksiinsa
vaipuneena jätti Per postikonttorin.

Laiva lastasi Lontoota varten, eikä kukaan enemmän toivonut lähtöä kuin
Per, sillä hän oli pyytänyt vastausta ensimmäiseen lastauspaikkaan.
Kahden kuukauden kuluttua tulimme hyvissä voimin Englannin
pääkaupunkiin ja samana iltana saimme koko kasan kirjeitä sukulaisilta
ja ystäviltä, mutta Per ei saanut ainoatakaan. Perämies tuli ruumaan
kirjeitä jakamaan, Per seisoi ja katseli häntä haluavilla silmillä,
mutta nähtyään, ett'ei hänelle mitään ollut, meni hän ylös kannelle.
Hetken perästä, kun menin ulos, näin hänen seisovan ankkurikelan luona
kyyneleet silmissä. Menin hänen luokseen, otin häntä käsivarresta ja
koetin selittää hänelle, että nyt saapuneet kirjeet olivat tulleet
välikauppiaan kautta, mehän olimme pyytäneet tytön lähettämään kirjeen
konsuli-virastoon, siellä laivuri vielä ei ollut käynyt. Per kuunteli
minua tarkasti, pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi:

"Ehkäpä huomenna saan kirjeen!"

Per ei saanut koko yönä unta, hän käveli kannella edestakaisin,
katsellen tähtiä taivaalla, sitten meni hän ruumaan ja istui
kirjoittamaan. Herätessäni aamulla näin hänen istuvan kumotulla pytyllä
ja makaavan pää kirstunsa päällä, hän oli kirjoittaa raapaissut koko
joukon ja sitten nukahtanut aamupuoleen yötä. Laivurin tultua
kannelle meni Per suoraa päätä hänen luokseen ja pyysi häntä käymään
konsuli-virastossa, hän muka niin kovin odotti kotoa kirjettä. Laivuri
lupasikin täyttää hänen pyyntönsä.

Perämies pani Perin neulomaan vanhaa purjetta, mutta olisi yhtähyvin
voinut antaa hänelle täyden vapauden sinä päivänä, koska Per
todenteolla ei tehnyt muuta kuin lakkaamatta juoksi laskuportaille
katsomaan, eikö laivuria jo näkynyt, sillä hän muka viipyi kauhean
kauan. Per oli hyvin tyytymätön laivurin pitkään poissaoloon sinä
päivänä, vaikka hänestä muutoin oli aivan paikallaan, että laivuri
aamuisilla jätti laivan, palatakseen myöhään illalla; olihan tuota
silloin yksi päällysmies poissa. Vihdoin tuli laivuri takaisin ja Per
oli ensiksi hänen kimpussaan, eikä sanoin voi selittää kuinka hän
ihastui, kun laivuri ojensi hänelle paksun kirjeen. Hän tuli heti
luokseni ja luimme sen yhdessä; se oli vastaus hänen kosimiseensa, ei
tosin niin hehkuvilla sanoilla, kun Per oli ajatellut, mutt'ei
kielteinenkään, päinvastoin, tyttö oli jo kauan pitänyt hänestä, mutta
saatuaan tuon ensimmäisen kirjeen tuli hän hyvin murheelliseksi, sillä
hän huomasi aivan erehtyneensä kosijansa luonteen ja olennon suhteen.
Saadessaan hänen toisen kirjeensä, kirjoitettuna merimiehen jäykillä
sormilla ja lapsellisella rehellisyydellä, tuli hän niin erittäin
iloiseksi, ja nyt hänellä vaan oli tunnonvaivoja sentähden että oli
ajatellut niin pahasti Peristä, saadessaan hänen ensimmäisen kirjeensä,
sillä olisihan hänen pitänyt ymmärtää, ett'ei Per sydämmestään olisi
senlaista kirjettä taitanut kirjoittaa. Per hyppeli ja tanssi ilosta,
lankesi kaulaani ja kyseli, miten ja milloin hän voisi minua palkita?
Hänellä oli paljon rahaa laivalla ja minun täytyi kuin täytyikin
seurata häntä maalle vielä samana iltana. Heti kaupunkiin tultuamme
astuimme puodin sivu, jossa myötiin paljon kaunista tavaraa. Per tahtoi
poiketa sinne. Pidätin häntä kysyen, mitä hän tahtoi ostaa? Hän
luetteli koko joukon, muun muassa: mustaa silkkivaatetta hameeksi,
liinoja, silkkinen sateenvarjo ja päivänvarjo, kultakello, vitjat,
neuloja, sanalla sanoen kaikenlaisia naisten korukaluja. Minä katselin
häneen vakavasti ja sanoin:

"Joko olet unhoittanut kirjeen sisällyksen? Jos ostat nyt kaikki nuo
kalliit esineet ja lähetät ne armaallesi, saa hän sinusta saman
ajatuksen, kun luettuaan ensimmäisen kirjeesi; hän on pitävä sinua
varsin kevytmielisenä miehenä, joka tuhlaat rahojasi senlaisiin
kapineihin, joita hän ei ole tilaisuudessa käyttää!"

Per tarttui käteeni huudahtaen:

"Jumala siunatkoon sinua, ettäs niin pidät minusta huolta! Jos nyt
olisin ollut omin nojin, öisin ostanut koko joukon kapineita, jotka
olisin hänelle lähettänyt ja kenties kuukauden perästä saanut takaisin
ja rukkaset vielä kaupan päällisiä. Nyt en osta muuta kuin mitä sinä
katsot soveliaaksi!"

Menin hänen kanssaan rahavaihtajan luo, jossa hän englantilaisesta
punnasta sai kahdeksantoista kruunua. Sitten kuljimme laivalle ja
samana yönä kirjoitimme taas yhdessä kirjeen ja panimme siihen
kahdeksantoista kruunua pyynnöllä että hän niillä ostaisi kauniin
kultasormuksen, johon antaisi piirtää "Per'isi", sekä päivämäärän. Per
oli jo epäilyksissä eikö hänen olisi paras suoraa päätä lähteä kotiin,
mutta minun kehoituksestani jäi hän kumminkin laivaan ja teimme vielä
yhdessä matkan Amerikaan.

Marraskuun keskipaikoilla tulimme Jomfrulandin edustalle, joka majakka
on noin kaksi penikulmaa Langesundista, ilma oli kaunis, tuuli
suotuisa. Viimeisellä lastauspaikalla olin miesten kesken koonnut
kolmekymmentä kruunua, näillä rahoilla olin ostanut kukkia ja suuren
säkin kaikenlaisia viheriöitä lehtiä. Per ja minä pidimme vapaavahtia,
mutta minulla ei ollut aikaa maata, sillä morsiusseppeleen piti
heilumaan mastojemme välissä Langesundiin tullessamme, että ihmisetkin
näkisivät meillä olevan onnellisen sulhasen laivassa. Miehet,
enimmäkseen nuorta väkeä, sitoivat innolla seppelettä, siliä olin
vakuuttanut heidän saavan hauskan illan, kun Per lunastaisi sen alas.
Vasta silloin, kun laiva jo oli Langesundin suussa, tuli Per ulos
kannelle; nähdessään tuon kauniin seppeleen keula- ja isomaston välillä
tuli hän erinomaisen iloiseksi ja onnelliseksi ja kiitti jok'ikistä
erikseen työstään. Pian laskimme ankkurin lähellä kaupunkia ja laivuri
meni maalle tarkempia tietoja saamaan.

Seuraavana päivänä pukseerattiin laiva Porsgrundiin, jossa Per asui,
hänen pieni valkeaksi maalattu huoneensa oli aivan rannalla, ja hän
vakuutti minulle ilon loistavan ulos joka akkunanruudusta. Saman päivän
iltapuolella pantiin laiva talviteloille, miehet saivat eronsa, mutta
Per oli vapaa koko päivän, ja kun laiva oli kiini ankkuroitu, tuli hän
soutaen proomilla, johon oli ladottu juomatavaroita ja kaikenlaista
hyvää ruokaa. Pidot vietettiin kajuutassa ja laivuri esitti
Per Grinerudin maljan, johon vastattiin yhdeksänkertaisilla
"eläköön"-huudoilla.

Vasta kello neljä seuraavana aamuna otettiin seppele alas, kaikkien
täytyi tunnustaa, että se oli reimalla tavalla lunastettu; eikä kukaan
katunut, että oli siihen roponsa pannut.

Seuraavana lauantaina "nouti Per lusikkansa" ja sunnuntaina hänet
ensikerran kuuloitettiin. Kolme viikkoa sen jälkeen sain kutsumuksen
hänen häihinsä. Minun täytyi alati pysyä sulhasen rinnalla, eikä
ainoastaan näyttää hänelle, miten hänen tuli käyttäytyä, vaan myöskin
neuvoa milloin ja mitä hänen tuli puhua. Per käytti itsensä
moitteettomasti ja kaikki, jotka häissä olivat, sanoivat etteivät
onnellisempaa sulhasta olleet nähneet. Vihkimisen jälkeen tunnusti hän
minulle kahden kesken nyt vasta olevansa täydellisesti onnellinen,
sillä hän oli koko ajan peljännyt lemmittynsä vielä peruuttavan
sanansa. Sittemmin olen usein käynyt Per Grinerudin ja hänen hurskaan
vaimonsa luona, ja luulen varmuudella voivani sanoa, ettei
onnellisempaa kotia voi löytyä, ja vihdoin olen niin rohkea, että pidän
itseäni vähän niinkuin heidän onnensa luojana. Per vielä tänäänkin
vakuuttaa: ellei hän olisi minua tavannut, ei hän milloinkaan olisi
tuota kelpotyttöä vaimokseen saanut, sillä ei kukaan voinut, niinkuin
minä, mukaantua heidän molempien ajatusjuoksuunsa.




Pieni kirjanen.


Kun minä ensikerran noin kuudentoista-vuotisena, olin valmis lähtemään
ulos merelle, otti isäni minut ylös konttooriinsa ja rukoiltuaan
Jumalan siunausta päätökselleni, antoi hän minulle pienen kirjan
nimeltä: "Jalkaini kynttilä ja valkeus teilläni", josta hän velvoitti
minun lukemaan raamatunlauseen joka päivä. Hänellä itsellään oli
samanlainen alati liivintaskussa ja hän kehoitti minuakin pitämään
omaani siinä, niin lukisimme joka päivä kappaleen yhdessä, ja silloin
yhtyisivät ajatuksemmekin, sanoi hän. Kirjaan isä oli kirjoittanut:
"Lue joka päivä tästä ja kätke luettu sydämmeesi."

Pistin kirjasen liivintaskuun, läksin pois ja viivyin sillä matkalla
melkein kaksi vuotta; kun jälleen palasin kotia, oli kirjani kulunut ja
mennyt hyvin pahaksi, mutta se osoitti isälle, että olin sitä ahkeraan
käyttänyt. Pieni kirja lähetettiin kirjansitojalle saadakseen hyvät ja
vahvat kannet, jonka jälkeen se jälleen sai paikkansa taskussani. Vähän
aikaa kotona oltuani läksin jälleen ulos merelle, tein kaksi matkaa
Amerikaan ja syksyllä läksimme Länsi-Intiaan ja keväällä 1869 olimme
jälleen Englannin rannikolla.

Laiva oli erinomaisen tiivis, hyvä ja vahva kaikin puolin, eikä myrsky
voinut sille niin mitään. Purjehtiessamme Atlantin meren yli oli ilma
ollut jotensakin kaunis, ja nyt kun kesä lähestyi, taisimme kaikkien
vanhojen hyvien merkkien mukaan odottaa oikein ihanaa ilmaa. Mutta
"Jumalass' on juoksun määrä", sanotaan, ja sen olemme niin usein
saaneet kokea, niinpä tälläkin kertaa.

Eräänä yönä nousi aika myrsky navakasti puhaltamaan ja meidän
hyväpurjeinen laivamme halkaisi aallot, niin että valkea vaahto kuohui
ympärillämme. Oivallisesti käy, nytpä pian pääsemme Englantiin ja
saamme kuulla uutisia kodista, sanoimme vähän yksi ja toinen.
Seuraavana aamuna tuuli ja pauhasi oikein myrskyn tavoin, ja meri tuli
niin raivokkaaksi, että laivan täytyi, Jumalan nimeen, mennä aivan
tuulen alle.

Kello puoli kymmenen aikana aamupäivällä makasin sängyssäni ja olin
juuri nukkumaisillani, kun laiva äkkiä kääntyi toiselle puolelle.
Maatessani tuumimassa mitä tämä merkitsisi, näinkin ruuman pienen
akkunan kautta, kuinka hirveä syöksylaine tuli niinkuin suuri vuori
vierien laivan yli, -- makasin aivan hiljaa, en edes muista huokasinko
jonkun rukouksen laupiaalle Isällemme, -- luulen sitä tuskin;
syöksylaine tuli laivan yli, vesi tunkeusi ruumaan, kaksi
pelastusvenettä viskattiin laivalta mereen, molemmat rautapumput
katkesivat aivan poikki, noin pari jalkaa kannen alapuolelta, ja vesi
virtasi virtaamistaan huoneesen, niin että laiva alkoi vajota
syvemmälle ja syvemmälle jalkojemme alla. Monta täyttä vesitynnyriä
irroitettiin ja ne vierivät edestakaisin senlaisella kyydillä, että
musersivat kaikki, mitä eteen sattui. Reelinkivaatteet, isomastosta
aina ankkureihin asti, hajoitettiin kahtialle, niin että kaunis
laivamme sanalla sanoen, oli kuin mikä laivanhylky konsanaankin.

Joka mies tuli reippaasti kannelle, se tahtoo sanoa, niin reippaasti
kuin mahdollista oli, sillä kirstumme ja koko joukko ruumaan kuuluvia
pöytiä ja lankkuja oli musertaa meidät. Tultuani kerrankin ylös kadotin
hetkessä kaiken rohkeuteni, ja ajattelin hiljaa itsekseni, ettei täällä
ollut mitään tehtävää. Laivuri oli mennyt ruorimiehen luo, eikä
perämies voinut päästä ulos kajuutasta, sillä vesiastiat vierivät
edestakaisin oven alla. Laivatoverini olivat myös rohkeutensa
menettäneet, paitsi kirvesmies, joka koetti asettua mahalleen pumpun
suun kohdalle, siten estääkseen veden tulvaamista huoneesen.

Äkkiä muistin ett'en ollut lukenut pientä kirjaani, pistin käteni
liivin taskuun, mutta siellä se ei ollut. Heti muistin kumminkin, että
aamulla olin muuttanut vaatteita, joten kirja mahtoi olla toisessa
liivissä, joka riippui ruuman seinällä. Syöksin sinne, sain liivin
käsiini, aukasin kirjani. Sen päivänen teksti (yhdestoista päivä
toukokuuta) oli seuraava: "Sentähden emme pelkää vaikka maa muuttaisi
muotonsa, vaikka vuoret siirtyisivät ja pakenisivat meren keskelle."

Kaksi kertaa luin nuo merkilliset sanat; pistin kirjani taskuun,
kiirehdin ylös kannelle ja huusin tovereilleni:

"Hei pojat, ei hätääkään, tulkaa, koettakaamme parastamme!"

Sen sanottuani tempasin käsiini kirveen, löin vesiastioista pohjan
sisään ja toverini, joita iloinen huutoni oli innostuttanut, tointuivat
pian ensimmäisestä hämmästyksestään, kaikki saivat uutta rohkeutta,
eivätkä enää peljänneet uhkaavaa vaaraa.

Jumala oli meille armollinen, kolmen päivän perästä tulimme
Plymouthiin, olimme aikalailla väsyneet kolmipäiväisestä
pumppaamisestamme, mutta väsymys katoaa, kun näkee edessään monien
vaarojen jälkeen tyynen sataman.

Tahtoisin samalla innokkaasti kehoittaa jokaista merimiestä hankkimaan
itselleen tuonlaisen pienen kirjan, jonka panisi liivintaskuunsa, se on
niin pieni, eikä vie paljon tilaa. Maalla ollessamme ei meitä tosin
senlaiset vaarat uhkaa kuin merellä, mutta minä voin kumminkin
vakuuttaa, että pieni kirjani on ollut minulle monta kertaa hyödyksi,
sittenkin kun laiva on satamaan saapunut ja ollut lujasti kiinnitetty
vahvoilla köysillä -- niin, silloin on vaarat vielä suuremmat, sillä,
kun on saanut rahansa ja tullut kevytmielisten toverien seurassa
maalle, silloin täytyy olla varoillaan, ellei tahdo syöksyä sielun ja
ruumiin puolesta turmioon. Silloin aina kuiskataan:

"Täällä ei sinua näe isä, eikä äiti, täällä voit elää niinkuin tahdot",
mutta jos minulla on tuonlainen kirjanen taskussani, ja näytän sitä
kiusaajalle, tietää hän heti minun muistavani että Yksi on, jonka silmä
näkee minut, missä sitte kulkenenkin.

Kuinka moni nuorukainen onkaan jättänyt lapsuuden kotiansa ajatuksella:
"Kunhan merelle pääsen, silloin kaikki on niin ihanaa. Saan tehdä aivan
kuin tahdon, kun ulkomaille pääsen, siellä ei vanhempani saa minua
nähdä eivätkä voi kuulla mitään pahaa minusta, sepä tulee hupaista!"

Samaa olen minäkin ajatellut monta, monta kertaa, ja valitettavasti
usein unhoittanut mitä pieni kirjani sanoo, mutta se on kumminkin aina
saanut minun miettimään tilaani ja ollessani huonossa seurassa on kirja
ollut taskussani ja oikein polttamalla polttanut rintaani, ja yksin
jäätyäni en ole saanut rauhaa, ennenkuin olen polvilleni langeten
rukoillut Jumalalta anteeksi.

Kaikki merimiehet armaassa isänmaassani! ostakaa tämä pieni kirjanen,
mutta älkää panko sitä kirstuun tahi hyllylle, siellä niin helposti
unhoittaa sen, varsinkin jos aamulla nukut myöhään ja sinulla on kiire
työhösi: mutta pane se liivisi taskuun ja ota se mukaasi mihin ikinä
menet, niin olet pian huomaava kuinka vakava ääni sinulle kuiskaa:
Muista "Jalkaisi kynttilää ja valkeutta tielläsi", ja katso mitä sillä
tänään on sinulle sanottavaa.




Vekseli.


Seitsemännellä vuosikymmenellä kukoisti merenkulku ja silloin piti
kaikkien, joilla vaan oli satakin kruunua kädessä, olla laivan isäntiä;
talonpojatkin, jotka muutoin tavallisesti aina kernaimmin vievät
rahansa pankkiin, hankkivat nyt itselleen laivan osakkeen toisensa
perästä. Oli tosin sitä ennenkin jo muutamilla talonpojilla osakkeita
laivoissa, mutta heidän asioitaan hoiti joku laivan omistaja
kaupungissa, mutt'ei yksikään talonpoika meillä kotona ollut uskaltanut
ruveta oikein jonkun laivan toimivaksi isännäksi, ennenkuin
maanomistaja Samuelsen eräänä päivänä antoi suurilla kirjaimilla
painattaa paikkakunnan viralliseen lehteen seuraavan ilmoituksen.

"En ole ainoastaan maanviljelijä, vaan myös laivan isäntä, ja minua
tavataan talossani joka päivä, paitsi silloin kun olen kaupungissa
asioillani."

Moni nauroi ilmoitukselle ja piti sitä vähän pilan-alaisena, mutta
Samuelsenista ja hänen tuttavistaan se oli aivan paikoillaan, siis ei
siitä asiasta ollut sen pitempiä puheita.

Samuelsen ja seitsemän muuta talonpoikaa ostivat Porsgrundista kauniin
laivan, jonka nimittivät "Ystäviksi". He epäilivät kauan, kuka tulisi
toimivaksi isännäksi. Useammat arvelivat että olisi paras valita
kaupungista joku asiaa tunteva mies, mutta Samuelsen, jolla jo puoli
vuotta oli ollut osaa eräässä kuunarissa, ilmoitti että toimiva isäntä
kaupungissa maksaa paljon rahaa, ja hän oli vakuutettu siitä että joku
heistä voisi ilman vaaratta senlaista asiaa hoitaa, muut seitsemän
luopuivat heti vaalista ja kun kahdeksas ei pyytänyt siitä päästä,
valittiin hän yksimielisesti, se oli Samuelsen, joka asui noin
penikulman lähimmästä posti- ja sähkölennätinkonttorista.

Samuelsen sai paljon työtä. Ensiksi oli laivuri hankittava, eikä sitä
siihen aikaan ollut niinkään helppo saada, -- nyt saisi vaikka sata
yhden sijaan, mutta siihen aikaan täytyi sekä rukoilla että maksaa, jos
tahtoi nopeaa ja reimaa laivankuljettajaa, mutta Samuelsenilla oli hyvä
onni tässä asiassa. Matkustaessaan Porsgrundiin tapasi hän eräässä
ravintolassa miehen, joka esitti itsensä: "Laivuri laivattomana" tällä
kertaa. Hän kertoi Samuelsenille tahtovansa ostaa laivaa, mutta täällä
ei ollut ainoatakaan, joka häntä miellytti. Hänellä oli monta kaunista
todistusta, jotka Samuelsen luki suurella tarkkuudella, ja parin päivän
tuttavuuden jälkeen, otettiin hänet "Ystävien" kapteiniksi. Samuelsen
ilmoitti minulle perästäpäin, että laivuri oli ikäänkuin pilvistä
pudonnut hänen tiellensä.

Laivurin piti mennä heti laivalle katsomaan että kaikki tapahtui
kontrahdin mukaisesti. Matruusia sai hän pestata, mutta perämiehen
tahtoi Samuelsen lähettää kotipaikaltaan, tähän laivuri tyytyikin,
kunhan vaan sai nopean miehen. Tästä syystä minäkin tulin laivan-isäntä
Samuelsenin tuttavuuteen.

Kun eräänä päivänä sydäntalvella istuin kotona levossa ja rauhassa,
näin Samuelsenin ajaa karahuttavan pihaan uljaalla, korskuvalla
hevosella. Luulin hänen tahtovan isää puhutella, mutta suureksi
hämmästyksekseni kysyi hän, oliko perämies Flood kotona, minä itse
näet. Puristettuaan jokseenkin lämpimästi kättäni pyysi hän puhutella
minua kahden kesken. Minä seurasin häntä omaan huoneeseni, ja siellä
kertoi hän minulle ostaneensa laivan, jonka toimiva isäntä hän itse
oli, sekä palkanneensa miehiä ja laivurin, mutta ei vielä perämiestä,
jonka kernaimmin tahtoi ottaa kotipuoleltaan; nyt tahtoi hän kaikessa
salaisuudessa kysyä, enkö minä tahtoisi lähteä ulos perämiehenä.
Laivuri oli vento vieras, ja Samuelsen olisi tahtonut laivalle miestä
senlaista, joka joskus taitaisi kirjoittaa kotiin ja kertoa, kuinka
laivuri käytti itsensä ulkomailla, ja millainen hän oli merimiehenä. Ei
ollut palkasta kysymystäkään, olisin saanut mitä ikinä olisin pyytänyt,
kunhan vaan olisin mukaan lähtenyt perämiehenä ja aina väliin
kirjoittanut kotiin kaikki tapahtumat. Kun olisin perämiehenä
purjehtinut tarpeeksi kauan saadakseni laivurikirjeen, pääsisin laivan
kapteiniksi.

Samuelsenin kertomuksen mukaan näytti kaikki hyvin hyvältä ja
valoiselta, ja hänen naamansa venyi hyvin pitkäksi, kun kiitin häntä
ystävällisestä tarjoomuksestaan, mutta samalla lisäsin ett'en voinut
paikkaa vastaan ottaa. Neuvoin häntä menemään erään vanhemman
perämiehen puheille, joka asui lähellä hänen kotiansa ja oli tunnettu
kelvolliseksi ja ammatissaan osaavaksi mieheksi. Samuelsen pudisti
päätään, sillä hänen mielestään ei tuolla miehellä ollut tarpeeksi
taipumusta ja älyä pitämään laivuria aisoissa, minä muka olisin siihen
toimeen luotu ja käytettävä. Hänen täytyi kumminkin tyhjin toimin
palata luotani ja niinkuin sittemmin sain kuulla, pestasi hän
perämieheksi sen, jonka olin hänelle neuvonut. "Ystävät" purjehti
puulastilla Englantiin ja kuuden viikon kuluttua lähetti laivuri noin
4,000 kruunun vekselin kotiin Samuelsenille, joka tuli hyvin
juhlalliselle tuulelle saadessaan tuon hyvästi suljetun kirjeen.
Vekseli oli asetettu eräälle Kristianian suurimmalle kauppahuoneelle,
ja siitä syystä kutsui Samuelsen kanssaisäntänsä kokoon, neuvottelemaan
mikä nyt olisi paras tehdä. Hän oli siitä mielestä, että heidän piti,
koettaa kaupata vekseliä jollekin kaupungin pohatoista, joka ehkä
ostaisi sen, sillä oli paljoa parempi toimia ja asioita, kun sai _puhua_
asianomaisten kanssa kauppaehdoista. Jos sen nyt lähettäisivät niine
hyvineen Kristianiaan, täytyisi heidän tyytyä siihen summaan, jonka
mainittu huone antaisi, oli se sitten suuri tahi pieni. Samuelsen
ehdoitteli sentähden, että kaksi isännistä lähtisi kaupunkiin vekseliä
myömään; heidät piti äänestämällä valita. Hänen ehdotuksensa
hyväksyttiin ilman muuta keskustelua ja hän sekä eräs maanomistaja
nimeltä Henriksen valittiin ajamaan tätä tärkeätä asiata.
Viimeksimainittu vastaanotti luottamuksen sillä ehdolla, että Samuelsen
tallentaisi vekselin ja johtaisi keskustelet heidän tultuansa
kaupunkiin.

Seuraavana päivänä ajoivat Samuelsen ja Henriksen kaupunkiin ja menivät
hyvän ystävän luo, joka asui torin luona. He ilmoittivat heti isännälle
asiansa ja hän neuvoi heitä ensin käymään vekselineen tukkukauppias ja
laivanomistaja Jörgensenin luona, joka asui torin toisella puolella;
ellei hän sitä ostaisi, voisivat sitten käydä parin muun luona
koettelemassa. Isännät lähtivät heti tukkukauppiaan luo ja tapasivatkin
hänen konttoorissaan. Tavallisten tervehdysten jälkeen veti Samuelsen
esiin taskukirjansa ja antoi Jörgensenille tuon tärkeän paperin kysyen
paljonko hän tahtoisi antaa siitä. Jörgensen katsoi sitä, suostui heti
ostamaan, mutta ei tahtonut maksaa niin paljon kuin toinen vaati. Hän
laski vekselin arvon päivän kurssin mukaan, josta arvoisat laivan
isäntämme olivat tuiki tietämättömät ja osoitti heille päivän selvästi
ett'ei vekselillä voinut saada niin paljon kuin he luulivat. Jörgensen
piti koko ajan vekseliä kädessään ja näytti leikittelevän sillä kauppaa
hieroessaan; mutta isännät olivat päättäneet vielä kysyä parilta muulta
laivan isännältä, ell'eivät nämä tarjoaisi enempää kuin Jörgensen,
saisi hän sen. Hän jätti vekselin Samuelsenille, joka otti sen vastaan,
pannen sen taskukirjansa varmimpaan ja sisimpään lokeroon, jonka
jälkeen molemmat miehet kumarsivat Jörgensenille ja lähtivät
kortteeriinsa.

Tultuaan huoneesensa tahtoi Henriksen tuota tärkeää paperia nähdäkseen.
Hän oli koko ajan ollut niin toimessaan, ett'ei joutanut katsomaankaan
vekseliä, jonka näkö kumminkin ilahdutti häntä. Samuelsen aukasi
taskukirjansa, mutta hänen suureksi kummastuksekseen ei vekseliä ollut
siellä, ainoastaan samankokoinen palainen puhdasta paperia. Hän
katsella tuijotti Henrikseniin ihmetellen, mitä tämä merkitsisi;
olivathan he molemmat siitä vakuutettuina, että Jörgensen antoi
vekselin takaisin.

Samuelsen haki taskunsa tarkoin, mutta vekseli oli poissa, ja poissa se
pysyi. Sitten etsivät isännät ympäri huonetta, muuttaen kaikki
huonekalut paikoiltaan -- mutta turhaa sekin oli! Molemmat kiiruhtivat
Jörgensenin luo ja heti kun olivat ovesta sisäänpäässeet, tuli hän
hymyillen heille vastaan sanoen:

"Tiesinhän sen, että tulisitte takaisin, hyvät herrat, tulkaas nyt,
niin teemme kristilliset kaupat!"

Miehet katselivat kummastuneina Jörgenseniä, molemmat olivat he
hetkeksi kadottaneet puheenlahjan, vihdoin sanoi Samuelsen kyynelissä
silmin:

"Olemme kadottaneet vekselin, se on varmaan teillä vai olisiko
lattialle pudonnut?"

Jörgensen purskahti nauramaan sanoen:

"Ei, kuulkaapas nyt hyvät herrat, ei mitään viivykkeitä, minä pysyn
viimeisessä tarjoomuksessani, jos otatte sen vastaan, niin tuokaa
vekseli tänne, niin saatte rahat paikalla."

Samuelsen pysyi sanoissaan, hän väitti kiven kovaan Jörgenseniltä
saaneensa puhtaan paperin vekselin asemesta, mutta tämän kuultuaan
punastui Jörgensen harmista kuin kukko, ja kääntyen erään siinä
läsnäolevan konttoristin puoleen, sanoi hän jokseenkin äreästi:

"Olitteko sisällä hetki sitten, kun puhuin näiden kahden herran
kanssa?"

Konttoristi vastasi myöntämällä ja Jörgensen jatkoi: "Näittekö että
annoin vekselin tälle herralle, ja näittekö hänen ottavan vastaan ja
panevan sen taskukirjaansa?"

Konttoristi vastasi taas myöntämällä ja kun Jörgensen vielä kysyi,
voisiko hän sanansa valalla vahvistaa, sanoi hän senkin voivansa ja
molempien isäntien täytyi tunnustaa, että uskoivat saaneensa vekselin,
mutta kuinka tuo puhdas paperi oli tullut Samuelsenin taskukirjaan --
siinä arvoitus, jota hän ei voinut selittää.

Heidän täytyi lähteä tyhjin toimin Jörgensenin luota, ja raskain
askelin kulkivat he toisen kerran kortteeriansa kohti.

Päivällinen oli valmiina heitä odottamassa, mutta kummallekaan ei ruoka
maittanut, vaikka eivät olleet syöneet sittenkuin varhain aamulla,
jolloin kotoa läksivät. Samuelsen oli melkein epätoivossaan, eikä
saanut enää huoneessa lepoa, vaan läksi ulos kadulle uudestaan
etsimään, Henriksen seurasi häntä.

Molempien käydessä ajatuksiin vaipuneena tuli kauppias Engelsen torin
poikki käyden, ja kohdatessaan isännät, sanoi hän:

"Kuulkaa miehet, oletteko kadottaneet mitään, kun niin tarkoin katua
katselette, vai mikä teillä on hätänä?"

Samuelsen kohotti päätänsä ja ojentaen Engelsenille kätensä, kertoi
hän, miten kaikki oli tapahtunut alusta loppuun. -- Engelsen kuunteli
häntä tarkasti ja Samuelsenin lopetettua pudisti hän päätänsä sanoen:

"Vai niin, vai niin", .-- ja hetken vaiti oltuansa lisäsi hän: "menkää
nyt vielä Jörgensenin luo ja sanokaa hänelle, että ell'ei hän laita
vekseliä esiin, niin panette te rummut liikkeelle ja sähkölangat
käytäntöön, luulenpa että hän sen kuultuaan on löytävä vekselinne."

Samuelsen kiitti hyvästä neuvosta ja riensi Jörgensenin tykö, joka
juuri istui päivällispöydässään; kuultuaan konttorissa olevan väkeä,
tuli hän heti ulos, ja nähtyään Samuelsenin tarttui hän hänen käteensä,
sanoen hymyillen:

"Vai niin, vekseli on siis löydetty ja nyt tulitte pientä kauppaamme
päättämään?"

Samuelsen katseli häntä vakavasti sanoen:

"Ei, vekseli on poissa, mutta tulin sanomaan, että hankkisitte sen
ilmi, jos tahdotte ikävyyksiä välttää."

Jörgensen läheni ovea ja aukasi sen:

"Nyt olette jo kolmannen kerran luonani tänään keskeyttämässä minua
toimissani -- nyt minusta jo riittää, tuossa on ovi!"

Samuelsen nousi sanoen:

"Menen ulos samasta ovesta, josta tulinkin, ilman että teidän tarvitsee
minulle tietä näyttää, mutta sen ilmoitan teille, että nyt panen rummut
ja sähkölennättimet liikkeelle, ell'ette hanki minulle vekseliä!"

Jörgensen katseli hetken kummastellen Samuelsenia, ja lähestyessään
tätä sanoi hän:

"Kuulkaas nyt, hyvä herra Samuelsen, eihän ole tarpeen nostaa niin
paljon melua tuosta vekseli-jutusta, sen täytyy löytyä teidän
taskuistanne, ell'ette ole sitä kadulle pudottanut, mutta mikäs tuosta
takkinne taskusta pistää esiin?"

Sanoessaan viimeiset sanat pisti hän kätensä Samuelsenin taskuun ja
veti sieltä kokoonkäärityn paperin, joka nähtiin olevan kadotettu
vekseli. Samuelsen ihastui niin, että tempasi paperin Jörgensenin
kädestä ja syöksi suin päin ovesta ulos, siinä luulossa että oli
aikalailla erehtynyt. Mutta totuuden nimessä täytyy ilmoittaa, että
vekseli luiskahti tukkukauppiaan hihasta hänen käteensä, kun hän pisti
sen isännän taskuun. Tätä ei kumminkaan Samuelsen eikä hänen toverinsa
huomannut.

Samana iltana tahtoi tukkukauppias uudelleen ostaa vekseliä, mutta
molemmat isännät kiittivät nöyrimmästi tarjoomuksesta ja lähettivät
vekselin postissa Kristianiaan, jossa sen täysi arvo heille maksettiin
päivän korkeimman kurssin mukaan.

Vuoden perästä tapasin Samuelsenin eräänä päivänä kaupungissa. Nähtyään
minut pyysi hän minua tulemaan asuntoonsa, sillä hänen täytyi vihdoin
viimeinkin puhutella minua. Seurasin häntä ja niin pian kun huomasi
meidän olevan kahden kesken huoneessa, veti Samuelsen esiin koko mytyn
paperia ja pyysi minun katsomaan niitä. Ne olivat kaikki rätinkejä ja
lisäyksiä "Ystävistä", ja olikin Samuelsen saanut selvän enimmistä,
mutta yksi paperi oli antanut hänelle miettimisen ainetta, se oli
amerikaJainen rätinki noin sadalleviidellekymmenelle dollarille; sitä
laivuri nimitti "Tonnagiksi", mikä Samuelsenista oli jotain uutta ja
ääretöntä. Selitin hänelle kumminkin, mitä se oli, ja kun samalla
vakuutin rätingin olevan oikean laivan suuruuden mukaan, rauhoittui hän
ja kiitti hyvistä tiedoista.

Pian sen jälkeen tapasin Samuelsenin, silloin kertoi hän höyrylaivalla
lähettäneensä uuden perämiehen ja uuden laivurin Lontoosen, jossa
"Ystävät" paraikaa purki viljalastia. Hän kertoi salaisuudessa laivurin
olevan liian tuhlaavaisen, johon hänellä oli monta todistusta; muun
muassa oli hän lähettänyt kotiin tilin pöytäliinasta sisempään
kajuttaan, liinasta, joka maksoi kahdeksan englantilaista shillinkiä,
tuhlaus joka Samuelsenista oli ääretön. Perämies sai eronsa siitä
selvästä syystä, ett'ei milloinkaan kirjoittanut ja kertonut asiain
menoa.

Nuhtelin Samuelsenia hänen käytöksestään laivuriansa kohtaan, joka oli
purjehtinut onnellisesti koko ajan kun oli "Ystäviä" kuljettanut, ja
kerroin hänelle tarinan vanhasta laivurista, joka vei laivaa
Porsgrundista.

Eräänä syksynä, kun hän tuli kotiin, oli hän monien tiliensä lisäksi
vielä pannut päällystakista 18 spesiota. Isäntä kysyi mitä se
merkitsisi ja laivuri sanoi suoraan, että takki oli hänelle, johon
isäntä muistutti, ett'ei hän tulevaisuudessa kirjoittaisi ylös
senlaista. Laivuri hymyili, mutta lupasi ottaa neuvon onkeensa.
Seuraavana vuonna kun hän palasi ei isännällä ollut mitään
muistuttamista laivan tilejä vastaan. Tämä ihmetytti laivuria ja muitta
mutkitta hän sanoi isännälle.

"Tänä vuonna takki ei ole muistiin kirjoitettu, mutta siellä se
kaikissa tapauksissa on, vaikka on niin hieno, ett'ette sitä huomaa."

"Ystävät" purjehti Lontoosta Länsi-Intiaan uuden laivurin johdolla, hän
oli Samuelsenin sukulainen, ja tällä oli suuret toiveet tuosta nuoresta
miehestä. Muut, jotka hänen tunsivat, pitivät häntä liian kokemattomana
ja nuorena, mikä pian huomattiinkin todeksi. St. Thomas saaren kohdalla
kohtasi Ystäviä hirveä vastatuuli, ja sen sijaan, että olisi kääntänyt
laivan ulospäin suurelle Atlantin merelle, käänsi hän rannikolle ja
purjehti koralli-karille. Kovasti oteltuaan tuon märän elementin
kanssa, pelastui miehistö vihdoin ohitse purjehtivaan laivaan, ja kun
laivuri miehineen tuli kotiin ja tutkintoa pidettiin, pääsi hän töin
tuskin linnasta vapaaksi, niin kunnottomasti oli hän purjehtinut, ja
vakuutus-rahan maksajat olivat kauan epätiedossa, pitikö heidän maksaa
vakuutus-summa, vai ei.

Pari vuotta oikeutta käytyään saivat isännät vihdoin osan
vakuutussummasta, mutta oikeuden käyntiin ja muihin kulunkeihin oli
mennyt niin paljon rahaa, että Samuelsen yksin kadotti kuusituhatta
kruunua.

Minun tietääkseni ei hänellä sittemmin ole ollut osaa laivoissa, jotka
ovatkin epävarma omaisuus varsinkin talonpojille.




"Täti kertoo."


Rakas tätini asuu tuollaisella pienellä paikalla, joka on nostanut
suurta melua, pitäisikö sitä nimittää _kaupungiksi_ vai ainoastaan
_lastauspaikaksi_, minä puolestani tahdon nyt sanoa sitä kaupungiksi,
ett'en loukkaisi tätiä, joka aina sanoo: meidän kaupungissamme on asiat
niin. Kaupunki on hyvin pieni, mutta siinä on kirkko, lukkari asuu
siellä, ja tuleepa pappikin sinne joskus. Jos jollakulla perheellä on
biffipaistia aamiaiseksi, muutteekseen näet, tietää koko kaupunki
siellä elettävän suuresti ja liian tuhlaavaisesti. Kaupunkilaiset
syövät nimittäin enimmäksi kalaa, jota miehet pyytävät melkein oman
ovensa edustalla, eikä näet keitetty kala niin kauas käryä kuin sipuli
ja paistettu liha. Suurin osa kaupungin miehisistä asukkaista on
kalastajia tahi merimiehiä, ja kesällä, kun he ovat ulkona vesillä,
nähdään harvoin miesväkeä kadulla, ainoastaan joitakuita koululaisia ja
vanhoja ukkoja, jotka eivät jaksa muita seurata merelle. Muuten on
siellä vilkas elämä, sillä kaupunki on tunnettu erinomaisista
merikylvyistään, ja paljo ihmisiä tulee sinne lämpimämpää vuoden aikaa
viettämään ja samalla kylpemään.

Koko kaupunki on yhden miehen oma, se on, kaikki tilanomistajat
maksavat maaveroa yhdelle miehelle nimeltä Blom, joka viraltaan on
konsuli, hän on tavallaan koko kaupungin isä, ja hän tietää ja hänen
täytyykin tietää kaikki, mitä päivän kuluessa tapahtuu ja tulee
tapahtumaan. Hän on varsin rikas mies, ja on toimivana isäntänä monelle
laivalle, jotka hänellä on joko yksin tahi yhdessä muiden osakasten
kanssa, sitäpaitse on hän suuren maatilan omistaja, lyhyesti hänen
asiansa ovat hyvin suurenmoiset ja hän hankkii melkein kaikille
kaupungin asukkaille työtä. Piirilääkäriäkin, joka asuu kaupungin
ulkopuolella, ei milloinkaan noudeta, ennenkuin on käyty konsulilta
kysymässä, pitääkö hän sitä tarpeellisena, vaikka hänellä ei ole
vähäistäkään tietoa eikä kokemusta tohtorin salaisuuksista, mutta on
näet niin totuttu neuvottelemaan konsulin kanssa kaikenlaisista
asioista, että on ihan luonnollista ensiksi kysyä hänen mielipiteitään
asiassa. Mutta nyt tahdon jo antaa tätini kertoa, muuten pitää hän
minun johdatukseni liian pitkäpiimäisenä, hän esittää nimittäin kaikki
lyhyesti ja pontevasti, eikä liikoja sanoja latele.

En ollut nähnyt tätiäni moniin aikoihin, kun hän yhtäkkiä ilmestyi
pääkaupunkiin ja pyysi asuntoa luonani muutamiksi päiviksi. Meillä oli
paljo puhumista, mutta jo vanhoja asioita siinä puhellessamme kertoi
hän muun lisäksi suurista, komeista hautajaisista, jotka olivat
tapahtuneet hänen kotopaikallaan. Koetan kertoa hänen omilla
sanoillaan, niin paljon kuin mahdollista.

Eräänä päivänä tuli suuri täydellisesti varustettu laiva hiljalleen
satamaan, tuossa ei mitään kummallista, sillä päivittäinhän siellä
menee ja tulee suuria sekä pieniä laivoja, mutta tässä oli saksalainen
lippu puolivälissä tankoa ja huipussa oli pitkä viiri, joka ylettyi
aina märssyyn asti, se kierteli kuin käärme, kun tuuli tarttui siihen
ja liehutti sitä, ett'ei päässyt touvistoon takertumaan.

Joukko merimiesten vaimoja keräytyi rannalle ja päätänsä pudistaen
ihmettelivät he, kuka nyt mahtoi ruumiina maata laivalla, sillä että
kuolema oli vieraana käynyt, sen kaikki ymmärsivät, mutta tuon pitkän
viirin merkitystä ei kukaan voinut selittää. Viimein tuli vanha
pursimies, joka nuorena oli ollut Hortenissa, hän tiesi sanoa, että
kuollut oli ollut saksalainen merimies.

Blom, joka monien virkojensa ohessa myös oli Saksan konsuli, sai heti
sanan; hänen pitkä valkea veneensä, neljän miehen soutamana, toi hänet
vieraan laivan syrjälle, ja hänet vastaanotettiin kohteliaasti ja
hyvin. Hänen maalle tultuaan levisi kuin ukonnuoli sanoma, että laivan
päällikkö oli kuollut ja piti haudattaman kaupungin kirkkomaalle.
Ruumis oli jo monta päivää ollut laivassa, jotta hautajaisten piti
tapahtua niin pian kuin suinkin; ne määrättiin tapahtuvaksi kello
kaksitoista seuraavana päivänä.

Konsuli Blom pani heti kaupungin vaimoväen liikkeelle seppeleitä
sitomaan, sillä välin, kun miesten piti pystyttää kunniaportteja sinne
tänne. Konsuli itse juoksi katua ylös, katua alas niin että hiki
virtana valui, jaellen käskyjä oikeaan ja vasempaan. Suuret ja pienet
olivat liikkeessä, kaikkialla oli tulinen kiire. Ainoastaan yksi pysyi
levollisesti sulkeuneena konttoriinsa, suuttuneena itseensä ja koko
maailmaan, tämä oli yksi kaupungin "ensimmäisistä", nimittäin
"mynstärikirjuri."

Hän oli purjehtinut monta vuotta Blom'in laivalla laivurina, mutta
laivan myömisen tähden oli hän joutunut paikattomaksi. Hänen
kotimäellään odotellessaan uutta laivaa kuoli entinen sotaväen
katselmuskirjoittaja, ja Blom'in suuren vaikutuksen kautta sai joutilas
kapteini paikan, juuri vähää ennen, kun tuo mainittu sotalaiva saapui
satamaan. Uusi mynstärikirjuri ei vielä ollut saanut uutta
univormuansa, se kun oli toisesta kaupungista tilattava, siinä syy
hänen harmiinsa, sillä hänestä oli alentavaista ja sopimatointa mennä
hautajaisiin univormutta, luulisivathan nuo vieraat herrat häntä
halvaksi porvariksi, eikä hänen arvonsa voinut sellaista solvausta
sietää.

Kun koko kaupungin väestö teki työtä kaiken yötä saadakseen kaikki
huomiseksi niin juhlalliseksi kuin mahdollista, virui kirjuri
vuoteellaan unta silmiinsä saamatta. Maata mennessään oli hän vahvasti
päättänyt olla huomispäivän hautajaisista poissa; mutta mitä sanoisi
konsuli Blom siitä? Siinäpä kysymys, joka ei antanut hänelle lepoa eikä
rauhaa, vaikka kuinka koetteli unhoittaa sekä hautajaiset että
univormut. Myöhään yöllä nukahti hän hetkeksi ja näki silloin unissaan
pitkät jonot mustiin puettuja ihmisiä, ja ne kaikki sormillaan
osoittivat häntä raukkaa, jolla ei univormua ollut. Hän heräsi paikalla
ja otti käteensä kirjan, jota oli lukenut uneen uupuakseen. Hän luki
juuri eräästä naamiohuvista ja yhdellä hyppäyksellä oli hän ylös
sängystään ja sieppasi äkkiä vaatteet yllensä, sillä hän muisti
samassa, monta vuotta sitten olleensa samallaisissa kemuissa, joissa
oli ilmestynyt kenraalina kolmen tuuman levyinen kultanauha hatussaan,
tuon kultanauhan oli hän kätkenyt johonkin paikkaan, mihin, sitä ei hän
sillä silmänräpäyksellä muistanut, mutta kaikissa tapauksissahan se
kumminkin oli talossa.

Kirjurin vaimo ja hänen kuusi lastansa herätettiin makeasta unestaan
kultanauhaa etsimään, ja viimein, pantua kaikki talon tavarat mullin
mallin, löytyi kultanauha vinniltä, arkusta kaikenlaisen romun seasta.
Se pestiin heti saippualla ja neulottiin kiinni vanhaan plyyssihattuun,
jolla oli leveät lierit ja joka oli erinomaisen korkea. Kultanauha
pantiin keskelle hattua oikein loistamaan kaikessa prameudessaan, ja
katsellessaan itseään kuvastimesta, hattu päässään, oli mynstärikirjuri
omasta mielestään erinomainen. Olihan kultanauha vähän liian leveä,
mutta kirjuri lohdutti itseään sillä tiedolla, että suuri osa
hautajaisvieraita oli ulkomaalaisia, jotka eivät niin tarkoin voineet
tuntea eri univormuja Norjan kuningaskunnassa.

Kello kaksitoista seuraavana päivänä tapahtui hautajaiset suurella
juhlallisuudella. Ruumisarkkua kantoi korkeimmat upserit, ja suuri
saksalainen lippu oli levitetty sen yli. Kaikki kaupungin miehiset
asukkaat olivat mukana ruumissaatossa; etupäässä kävi konsuli Blom,
häntä seurasi konsuli Franch, iso ja lihava herrasmies, jonka kasvojen
juonteet olivat vähän karkeanlaiset niinkuin kunnon tavarakauppiaalla
konsanaankin. Mynstärikirjuri oli kolmas rivissä ja oli varsin hyvän
näköinen tuon suuren konsuli Franchenin takana, hän olisi kyllä ilman
muitta mutkitta asettunut konsulin edelle, ellei olisi ollut tälle
velassa rahoista, joita oli lainannut ostaakseen pienen valkoisen
talon, jossa asui, ja joka talo oli aivan meren rannalla, varustettuna
laiturilla, millä nähtiin joka aamu kirjurin kävelevän edestakaisin,
pitkä, hopeahelainen piippu suussa. Hänellä oli aina suuri kiikari
kainalossa, ja tultuaan laiturin päähän, asetti hän kiikarinsa
käsipuiden laidalle ja katseli ulos merelle nähdäkseen, oliko siellä
mitään erinomaista.

Seuraavana päivänä tuli esimiestä lähin upseeri konsuli Blom'in luo,
saadakseen häneltä etevimpien herrojen nimet, jotka olivat olleet
saattamassa päällikköä viimeiseen leposijaansa; hän tahtoi itse kiittää
heitä suuresta kohteliaisuudestaan. Blom sanoi suoraan, että useimmat
olivat halpoja miehiä, jotka häpeisivät vastaanottaa niin korkeaa
vierasta luokseen, ja sitä paitsi pitäisi hänen viedä tulkki mukaansa,
sillä kukaan heistä ei ymmärrä saksaa. Upseeri katsoi konsulia
kummastellen ja kysäsi:

"Olihan siellä kumminkin yksi hyvin hieno herra seurassa, tuo
nimittäin, jota seurasi palvelija, jolla oli leveä kultanauha korkeassa
hatussaan, he kävivät aivan teidän jälessänne, herra konsuli?"

Konsuli oli nauruun purskahtamaisillaan ajatellessaan, että
mynstärikirjuria pidettiin Franchin palvelijana, mutta tuon korkean
upserin juhlallisuus hillitsi hänen ilonsa ja hän pyysi tuota vierasta
herraa jättämään kaikki kiittämässä käynnit sikseen, se olisi hänelle
vaan liikaa vaivaa; Jos hän kumminkin tahtoi tehdä jotakin, voisi hän
aivan yksinkertaisesti lausua ilmi kiitoksensa jossain sanomalehdessä.

Parin päivän perästä purjehti se suuri laiva satamasta; vanha rauha ja
levollisuus palasi taas kaupunkiimme, mutta mynstärikirjuri hankki niin
pian kuin mahdollista itselleen uuden univormun, ja ellei hän ennen ole
tiennyt olleensa koko kaupungin naurettavana, leveine kultanauhoineen
tuon vanhan "savutornin" ympärillä, niin on hän varmaan vakuutuksen
siitä saava tämän kertomuksen luettuansa.




Suutari Torp.


Jos tahtoi saada parin oikein hyviä vedenpitäviä merisaappaita, oli
paras suoraa päätä mennä 'Torp-mestann luo. Hän ja minä asuimme monet
vuodet saman kadun varrella, ja luulenpa uskaltavani kerskata, että
olen hankkinut hänelle monta hyvää työnteettäjää, varsinkin senlaisia,
jotka tarvitsevat vahvoja saappaita, jotka merivettä taisivat
vastustaa. Torp asui yksinkertaisessa talossaan, joka hänellä oli,
olematta kenellekään äyriäkään velkaa. Oven ulkopuolella riippui
yksinkertainen kyltti varustettuna seuraavalla kirjoituksella:
"Korjauksia tehdään erinomaisen halpaan, ja tilauksen mukaan
valmistetaan uusia jalkineita." Verstaassa työskenteli kolme sälliä ja
kaksi oppipoikaa, hänellä itsellään oli kyllin työtä leikatessaan
heille valmiiksi. Minusta nähden oli hän parhain ja onnellisin suutari
maailmassa, eikä minun ymmärrykseni mukaan voinut kellään olla paremmat
päivät hänen asemassaan.

Suutarin asuntona oli kaksi huonetta ja kyökki, sekä niiden yllä kaksi
ullakkokammaria, kyökin akkunat oli pihalle päin ja sen läpi täytyi
käydä, tullakseen suureen valoisaan huoneesen, jossa Torpin verstas ja
jokapäiväinen asumus oli, kyökin toisella puolella olevassa tuvassa
asui perhe, sekin huone oli hyvässä järjestyksessä ja hyvillä
huonekaluilla varustettu. Hänen vaimonsa oli hyvin toimelias emäntä ja
taisin aina olla varma tapaavani hänet kyökissä talouden puuhissa.

Eivät Torp-mestarinkaan saappaat olleet kulumattomat, kolmen vuoden
kuluttua ratkesi toinen saappaani neuloksesta, ja päätin heti mennä
vanhan, hyvän suutarin luo. En ollut nähnyt häntä moniin aikoihin,
mutta siinä luulossa, että hän vieläkin työskenteli lestineen, pistin
pimeänä syksyiltana suuren kovan merisaappaani kainalooni, ja lähdin
astumaan hänen asuntoonsa, tahdoin samalla pistäytyä hänen luonaan,
kiittämässä häntä hyvästä ja kunnollisesta työstään, sillä merisaappaat
olivat kolmen vuoden kuluessa olleet mukanani monella Ameriikan
matkalla, sekä talvella että kesällä, enkä parempaa paria ollut
milloinkaan jalkaani vetänyt.

Astuessani suutarin kyökkiin tuli heti nokinen piikatyttö vastaani,
joka näytti olevan aivan tottumaton kyökin kunnossapitämiseen. Sen
sijaan kuin toivoin kuulevani suutarivasarain iloista naputusta,
sainkin kuulla pianon säveliä huoneesta, -- tuo mahtoi olla jotain
aivan uutta. Olin kumminkin mennyt liian pitkälle, voidakseni enää
peräytyä ja käännyinkin sentähden tytön puoleen, kysyen oliko suutari
kotona. Hän katsoi minuun kummastellen sanoen:

"Varmaankin tarkoitatte herra Torp'ia?"

Vastasin myöntäen hänen kysymykseensä ja tyttö lisäsi:

"Hän istuu juuri pianon ääressä soittamassa, voitte aivan hyvin mennä
sisään, jos tahdotte häntä puhutella."

"Torp pianoa soittamassa!" huudahdin puoliääneen, ja olin nauruun
purskahtamaisillani ajatellessani hänen jäykkiä suutarinsormiansa,
mutta malttaen mieleni, kolkutin ovelle ja käskettiinkin heti sisään
astumaan. Avattuani oven näin, kuinka Torp istui erinomaisen
juhlallisen näköisenä suuren taffelipianon ääressä, kaksi tytärtä
seisoi vieressä, nähtävästi ihmetellen isän sormien näppäryyttä.
Kasvoni lensivät punaisiksi, kuin keitetty krapu, nähdessäni vanhan
kovettuneen merisaappaani, sillä ymmärsin heti, että tässä oli
tapahtunut joku suurenmoinen muutos. Torp pyysi minua istumaan ja oli
nähtävästi iloinen minut nähdessään, tuskin kuulin mitä hän puhui ja
jokseenkin kömpelöllä tavalla toin asiani esiin; ojentaen saapastani ja
näyttäen sen heikkoudet, sanoin:

"Tämä saapas tarvitsisi vähän korjaamista, tahtoisitteko olla hyvä ja
ottaa sen haltuunne. Se on kanssamme tehnyt monet matkat Atlantin meren
yli, eikä minulla ole parempia jalkineita ollut vahvuuteen ja
vedenpitävyyteen katsoen."

Torp katsoi minua hymyillen ja sanoi:

"Olen lopettanut suutaroimisen, mutta neuvon teille toisen, johon
varmaankin tyydytte."

"Lopettanut suutaroimisen!" huudahdin ääneen ja lisäsin: "mutta
pitäisihän teidän edes ottaa kyltti alas, jotta vanhat ostajanne eivät
tulisi turhia juoksemaan!"

"Kyltti on poissa", vastasi Torp yhä hymyillen, "mutta ette varmaankaan
ole sitä pimeässä huomannut."

Sitten kertoi hän minulle ruvenneensa muurarien ammattikuntaan; nyt
tahtoi hän rakentaa suuren kartanon, sillä suutarin ammatti oli niin
vähän tuottavaa, sillä välin kun monet kartanon-rakentajat olivat
lyhyessä ajassa koonneet suuret omaisuudet. Toivotin hänelle onnea
uuteen yritykseensä, pistin jälleen saappaan kainalooni ja läksin pois,
säälien sydämmessäni noita huikentelevia ihmisiä, jotka eivät
milloinkaan tyydy siihen asemaan, jonka kerran ovat valinneet. Tultuani
ulos huomasin todella kyltin olevan poissa.

Talvi tuli kova ja ankara, niin ettei ollut mahdollista sulattaa savea
ja tehdä sitä muuraustyöhön kelvolliseksi, mutta tuskin oli kirsi
sulanut maasta, kun perustus toisensa perästä laskettiin uusille
kartanoille. Niiden joukossa oli yksi myöskin lähellä Torpin pientä
taloa, ja pian tiesi koko naapuristo suutarin ruvenneen muurariksi, ja
paraikaa rakennuttavan suurta taloa. Toiset pudistivat päätään, säälien
miesraukkaa, toiset taas arvelivat hänen koonneen suuria rikkauksia,
sillä hän oli aina ollut tavattoman ahkera ja säästäväinen mies. Sen
kaikki, jotka hänen tunsivat, yksimielisesti tunnustivat.

Kesän kuluessa näin herra Torpin kävelevän edestakaisin rakennuksen
luona, silloin tällöin lausuen, muurari-mestarin arvokkaisuudella,
jonkun sanan työstä, josta hän, totta puhuen, ei ymmärtänyt enempää
kuin lapsi kehdossa, mutta kun on mestari jossain ammatissa, saa toki
luvan puhua senverran. Minä puolestani olin kadottanut entisen
luottamukseni häneen, sillä itsekseni mietin mielessäni ja olin varma
siitä, ettei hän niillä varoilla ja tiedoilla, mitä hänellä oli, voisi
tätä yritystä päättää. Eipä hän pientä taloa tahtonutkaan rakentaa,
kolmikertaisen piti rakennuksen oleman ja jokseenkin pitkän ja leveän.

Monta kertaa tapasin suutarin erään nuoren miehen seurassa, joka
näöltään oli kuin maanviljelijä ja usein kummastelin, mikä mies hän
mahtoi olla. Sainkin kuulla hänen olevan sukua suutarin vaimolle, joka
oikeastaan oli maalta kotoisin, vaikka hän monta vuotta oli palvellut
kaupungissa ylhäisissä perheissä. Käydessään jouluna maalla vaimonsa
sukulaisia tervehtimässä, oli Torp tavannut tuon nuoren miehen, jolla
oli viisi- tai kuusituhatta kruunua pankissa, ja heistä oli pian tullut
parhaat ystävykset. Hän oli suuttunut vaivaloiseen maaelämään, ja
tahtoi mielellään tulla kaupunkiin, jos vain saisi jotain tointa
siellä. Torp piti muurarin-ammattia parhaiten tuottavana, sillä
pääkaupungin väestö lisääntyi yhä, ja pian tulisi asunnoista aika
puutos. Maalaisnuorukainen tuli kaupunkiin ja sai toimen, pikemmin kuin
oli osannut aavistaakaan. Hän asui toisessa ullakkokammarissa suutarin
luona, ja oli suuresti mieltynyt kaupungin elämään, kulkiessaan näet
päivät pitkään piippu hampaissa, rakennustyötä katsomassa, hän oli
jättänyt säästörahansa Torpin käytettäväksi, joka niille ja monen muun
rahoille kyllä sijan sai.

Keskikesän aikana loppui muuraustyö, puuttui ainoastaan sisustaminen,
mutta nyt oli suutarin ja hänen toverinsa rahavarat käytetyt, ja siihen
lisäksi oli vielä mennyt kaksituhatta kruunua, jotka Torp oli lainannut
pientä taloansa vastaan. Kivet, hiekka ja savi, työmiesten palkat ja
muut semmoiset nielivät niin suuria summia, että Torp arveli sen
tarvitsevan kokonaisen rahapankin, joka kaikki menot voisi maksaa. Hän
jo vakavasti arveli ottaa lainaakin, puolitekoista taloansa vastaan,
kun rikas naapurinsa eräänä päivänä tuli kysymään, kuinka työ edistyi,
Torp uskoi hänelle pulansa ja hyväntahtoinen naapuri tarjosi heti
rahoja lainaksi, että hän saisi rakennuksen sisustetuksi. Ei suinkaan
siihen menisi enempää kuin noin kymmenentuhatta; Torp sai nostaa häneltä
rahoja tarpeen mukaan. Nikkaria hankittiin ja oltiin jälleen täydessä
työssä.

Syksyllä myöhään valmistui rakennus kaikessa komeudessaan ja muhkealta
se näyttikin kohotessaan korkealle noiden matalain majojen rinnalla; se
ilmoitettiin heti vuokrattavaksi kaupungin useimmissa päivälehdissä.
Talvi kului eikä yksikään asuja vielä ollut sinne muuttanut, vaikka
halukkaita katsojia kyllä oli paljonkin ollut, mutta niinpian kun he
tulivat eri asunnoita katsomaan, löysivät he sen seitsemän vikaa.
Palomuurit olivat haljenneet paikka paikoin, ja kaikki huomasivat
kartanon olevan vaan tuommoisen, keinottelemista varten rakennetun
asunnon, joka oli kiireessä kokoonkyhätty, huolimatta siitä, kuinka työ
tuli tehdyksi, tahi sitten lienee muuraaja ollut tuiki kykenemätön
ammattiinsa, -- ja kun sitten tuli kuulluksi, että kartanon oli
rakentanut suutari, joka oli ottanut porvarikirjan muurarina,
kadottivat kaikki halun asua tuossa talossa. Joku hyvänsuova ihminen
oli aina valmis kertomaan jotain kartanon rakennuksesta ja laadusta,
mutta kuka se oli, ei kenkään tiennyt. Kartanossa asui vaan
portinvartia, eikä hänelle suinkaan voinut olla miksikään iloksi
moittia sitä.

Torp ja hänen maalta tullut toverinsa viettivät talven niin hyvin kuin
taisivat; kun olivat rahapulassa, menivät rikkaan naapurin luo, joka
aina oli valmis lainaamaan heille kaksi- tahi kolme sataa kruunua.
Olihan hänellä ensimmäinen ja viimeinen kiinnitys kartanoon ja hän
lohdutti heitä aina, sanoen paremmankin ajan koittavan, jolloin kartano
kyllä leiville löisi. Suutari ajatteli monta kertaa ryhtyä vanhaan
ammattiinsa, mutta hän tuli melkein kipeäksi, muistaessaan
verstashuoneen tukehduttavaa ilmaa; sen lisäksi oli naapuri neuvonut
häntä pysymään siinä, mihin nyt oli ruvennut, eikä millään tavalla enää
suutarintoimiin ryhtymän; hänen pitäisi nyt vaan kärsiväisesti odottaa.

Tuli taas kevät ja kesä, tuli myös ensimmäinen maksupäivä, jolloin osa
velasta oli suoritettava, mutta suutarilla tuskin oli jokapäiväistä
leipää, sitä vähemmin puhdasta rahaa. Mitä hänen nyt oli tehtävä? Hän
kertoi toverilleen asian oikean laadun, tämä otti sanoman hyvin
tyynesti vastaan, kiitti hyvästä "pettämisestä", ja läksi kotiansa
jälleen käydäkseen auraan ja kuokkaan käsiksi. Suutari sitävastoin meni
naapurinsa luo ja hän pyysi hänen ottamaan talon kohtuullisesta
hinnasta. Näki ja tunnustihan Torp itsekin talon olevan vähäarvoisen,
kosk'ei kukaan edes tahtonut siellä asua, mutta pelastaakseen häntä
aivan häviöön joutumasta, osti naapuri talon neljästäkymmenestä
tuhannesta; pienempi talo oli kiinnitetty kuudestatoista tuhannesta.
Suutari olikin yllämainitun summan naapurilleen velkaa, lienee
kumminkin jäänyt siitä hänelle joku kymmenkunnan kruunua.

Jonkun ajan perästä tuli Torp vastaani, kantaen kainalossaan nahkaa
puolipohjiksi, hän näytti hyvin masennetulta, enkä voinut olla häntä
puhuttelematta, vaikka elävästi muistin tuon kohtauksen hänen
muurari-ajoiltaan, jolloin menin hänen luokseen, merisaapas kainalossa.
Kysyin hänen nykyistä asuntoansa, ja saatuani sen kuulla pyysin häntä
neulomaan minulle parin merisaappaita, samalla mitalla kuin entisetkin.
Hän katsoi minuun rukoilevin silmin sanoen: "Paha kyllä, olen hukannut
vanhan mitan, ja sitäpaitsi täytyy teidän maksaa etukäteen nahasta,
sillä ei yksikään kauppias enää usko minulle velaksi -- --"

Kartanon uusi isäntä sai heti vuokraajia, ja sittemmin on siinä, minun
tietääkseni, aina ollut asukkaita. Suutari asuu ullakossa ja kiittää
Jumalaa joka saapasparista, jonka saa korjattavaksi. Kyltti on jälleen
oven päällä, mutta entinen siisteys ja varallisuus ovat ijäksi päiväksi
kadonneet.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64381 ***