*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64918 *** KLAUS HINRICH BAAS Romaani Kirj. GUSTAV FRENSSEN Suomentanut Joel Lehtonen Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910. I. Heisterberg, korkealla rinteellä nummen laidassa, oli jo muinais-holsteinilaisten asuinpaikkoja. Kun auringonpaisteisina lokakuun päivinä kylän länsipuolisilla kaltevilla vainioilla korjataan kuivia, rapisevia papunippuja työvankkureihin, on ilma niin kuulas, että kuorman päällä seisova poika, jonka polvet ajaessa tutisevat, voi joskus kehaista näkevänsä tuolta kaukaa Hampurin tornit ja Elben sillat sekä toiselta puolelta Cuxhavenin[1] punaiset talot, jotka ikäänkuin kahlaavat nilkkaa myöten vedessä. Aivan kylän vieressä, sen länsipuolella, on vähäinen karu ja aukea harju. Sieltä on valtava näköala. Hautausmaaksi se olisi hyvä paikka. Siellä voisivat vainajat, sekä ammoin sitten että äsken kuolleet, istuskella kivillä ja hiekkapenkereillä, illasta aamuun, ja ajan rattoa olisi tarpeeksi: ääretön taivaslaki, jolla tähdet loimuavat, kaartuen aina meren syvyyksistä tänne rinteelle ja tuonne syrjemmälle metsään saakka, hiljaiset usvayöt tahi karjuvat myrskyt ja majoista tuikkivat tulet. Vielä parempi patterin paikka. Sillä vaikka harju on kaita, on se pitkä suikale: kuusikymmentä tykkiä voisi siinä seista rinnan, ammottavat kidat vinosti Elbeä kohti uhaten. Taikka historioitsijan tähystysmäki: mitä kaikkea onkaan näet tuolla ympäristössä alangolla jo tapahtunut ja mitä tehdäänkään siellä vielä vasta? Tuo maisema on koko seudun portti. Mutta eipä olekaan aukeamalla tai sen reunamilla nyt muuta kuin yksinäinen, olkikattoinen pirtti-pahainen, -- harmaat seinät ovat matalat, akkunat pienet, katolla vähäinen ullakkokoppi, joka luukustaan päästää valoa ylisille. Tuossa talossa, jonka kattoa ja seiniä, vuoronperään kumpaakin, on korjattu joka kolmaskymmenes vuosi, joten hökötys ei ole päässyt lyhistymään tai kaatumaan eikä myös sen kummemmaksi vanhenemaan, siellä ovat olleet isäntinä ammoiset ajat, kai jo vuosisatoja, Baasit. Nimi merkitsee herraa, mestaria, isäntää. Mutta Elben suun seutulaisethan sutkauttelevat mielellään pilaa, kun hyvin sattuu. Ja siksipä ei tiedäkään mennä varmuudella päättämään, oliko ensimäinen, tuhannen vuotta sitten elänyt Baas kelpo mies ja herra, -- ehkäpä jonkin anglo-saksilaisen meripurren päällikkö; sana on vielä merenkulkijain kielessä käytännössä, -- vai päinvastoinko narri![2] Kyllähän Baasien pystypäissä useimmiten on jonkinlainen pyrkivä leima, heidän vapaissa, reiluissa liikkeissään vivahdus vankkaa meripurtta, kuohukeulaa. Jotakin: Kas täss' olen vaan! Mutta luonne ei vastaa oikein tätä ulkonäköä. He tekevät tiellään kaikellaisia syrjähyppyjä, jotka johtuvat ylevästä aistillisesta hehkusta ja hyväntahtoisesta hassuudesta ja jotka näyttävät todistavan sitä, että veressä piilee vanha rotu ja tukahdutettu vanha tuli. Mutta heillä ei ole kestävyyttä, sitkeää kiinnipureumista eikä hiljaista hammasten kiristystä. Muutamat suvun vesat ovat joutuneet suorastaan rappiollekin; ruumiillisesti he tosin vielä ovat siedettävän ryhdikkäitä, mutta tulta heissä vaan ei ole ja nenän nipukka on terävä. Kun heitä näkee, muistaa kohta maksamatonta suutarinlaskuaan. Heillä onkin erikoinen taipumus juuri suutarin ammattiin tai vähäpätöisiin valtion virkoihin. Kyllähän heillekin vielä sattuu kaikellaisia päähänpälähdyksiä ja syrjäloikkauksia; mutta ne johtuvat ahnaasta, kateellisesta luonteesta ja laskevasta, pienipiirteisestä hengestä. Niinpä pysyi kauan epätietoisena, annettiinko muinoin, tuhannen vuotta sitten tuo sukunimi tosissaan vai pilkalla, merkitsikö se suurmiestä vai suurentelijaa. -- Kunnes kerran eräs Baaseista otti vaimon, joka kovuudellaan ja vihaisuudellaan löi kuin pii suvusta ilmi vanhan kätkeyneen, jalon liekin! Silloinpa pani melkein uskomaan, että tuo esi-isä aikoinaan oli kuin olikin ollut suurmies! Ja taas näytti pätevyytensä se vanha totuus, että ken tahtoo saada heikonneen sukunsa kelpo reilaan, sen on otettava voimakas, kunnokas vaimo. Monta vuotta sitten kävellä kepsutteli eräänä tuulisena syyspäivänä Baas-suvun nuori vesa, hilpeä pojan hippana, kotoansa olkikattoisesta talosta, korkean harjun aukeamalta alas kouluun, -- oltuaan koko kesäloman eräällä tilallisella renkipoikana. Hän oli kyllä sangen hyvä miehen alku ja Baasien kuosiin riuska ja pystypää; mutta kuitenkin tuntui hänestä olo tällä hetkellä ilkeältä. Sillä hän oli kesälomalla peltotöissä ja papunippujen kimpussa unohtanut koko lailla kouluviisautta ja koulumestari oli tiukka mies. Mutta vielä enemmän kuin opettajaa hän kammoksui sielustaan muuatta tyttöä, jonka opettaja oli valinnut apupaimenekseen ajamaan ja pökyyttämään kesällä häntäpäähän jääneitä oppilaita takaisin yhteiskatraasen. Tyttö ei ollut tosin häntä paljoa vanhempi eikä isompi yhtään, mutta hyvin selvä-älyinen. Hänen kotinsa oli kaukana yksinäisellä lakealla nummella: kurja töllirähjä. Vanhemmat olivat yrmeitä, ja hän itsekin totinen ja umpimielisen vakava. Se tyttö oli kiusannut poikaa jo viime vuonna, erikoisesti juuri häntä. Ja poikaa kauhistutti, että nyt se rääkki alkaa taas. Oli virsi veisattu ja rukous luettu, -- silloin se jo tulikin hänen selkänsä taakse ja alkoi nuuskia ja kurkkailla hänen kirjoitustaan. Eikä hän ollut ehtinyt piirtää riviäkään lyhyillä sormillaan, jotka luonnollisesti olivat vielä ohjaksien ja taikon pitelystä aivan kankeat, kun se jo lyödä läjäytti häntä näpille ohuella viivottimella, jota se liuvari piti piilossa kupeellaan. Baas oli vasta pieni pojan nalli, noin yksitoista-vuotias, eikä hän uskaltanut mennä kaipaamaan opettajalle pahoinpitelystä. Sillä isäntä tietysti piti sen puolta, jonka kerran oli valinnut paimenkoirakseen. Ja niinpä poika palasi kallotellen kotikartanolle ja kaipasi äidilleen. Tämä julmistui kauheasti, kun hänen pikku poju-kullalleen sellaista uskallettiin. Mutta hänkin pelkäsi opettajaa; ja siksipä hän vaani tyttöä. Ja kun tyttö seuraavana päivänä kulki heidän kautta yksinäiselle nummelle, niin äiti huusi: "Teetkös vasta pahaa meidän pienelle pojalle, senkin rääkkääjä!" Tyttö vilkaisi viisailla, tarkoilla silmillään vihaiseen muoriin ja poikaan, joka piti kiinni hänen helmoistaan, teki karttavan kaaren ja huippasi ohitse. Hän oli aika kaunis heilakka, vankkarakenteinen ja komea astunnalta. Hän tyrkki ja mukitti pientä poikaa sitten kaiken talvea minkä ennätti ja osoitti joka tavalla hänelle, ettei hän Baaseja siedä. Ja seuraavanakin lukuvuonna, jolloin poika, kuin tavallista, varttui ruumiiltaan tyttöä lujemmaksi, tyttö kuitenkin halusi häntä äkäisenä lähennellä, vainosi häntä silmän leimauksilla ja teki pilkkaa ja jankutteli etenkin sitä kummaa, että Baas oli silloin pidellyt kiinni äitinsä helmoista. Sitten poika joutui palvelukseen milloin mihinkin taloon ja varttui mieheksi eikä nähnyt tyttöä moniin vuosiin. Kahdenkymmenen vanhana, tuskin jouduttuansa sotaväkeen, hänen täytyi lähteä Tanskaan sotaan.[3] Sattuipa siellä sitten rivin kolmantena miehenä olemaan nuori papinkokelas, älykäs mies, mutta kätten töissä niin epäkäytännöllinen, ettei osannut pitää kivääriään, sinelliään ja saappaitaan kunnossa, ja siitä hän oli aina koko kiusassa. Kun hän eräänäkin päivänä, parailleen jotakin varustusta piiritettäessä, taas sai haukkuja likaisen pyssynsä tähden, ja oli hyvin nolo ja pudisteli päätänsä saamattomuudelleen, tuskissaan ja neuvottomana, niin sukkela, pystyvä ja auttavainen Jan Baas tempaisi hänen tuliluikkunsa ja puhdisti sen. Papinkokelas oli köyhä poloinen, katseli huolissaan hommaa ja sanoi: "Ei ole minulla sinulle maksaa." Mutta Jan Baas vaan lohdutteli jalomielisesti: "No, kunhan tulet sitten papiksi, niin ristit pojan minulle ilmaiseksi." Kokelas lupasi ja ala-upseerit nauroivat. Jan Baas tuli takaisin sodasta ja kertoi sitten usein mielellään tätä juttua, istuessaan toisten joutilasten veikkoin kanssa ravintolassa olutsarkan ääressä: ja kerrottuaan hän katseli niin pulskana ja riuskana toisia kuin kelpo Baas ainakin ja kehaisi: "Siinä kohdin minä ainakin olen teitä parempi: minulla on toki ristiäiset maksettu!" Vuosi rauhanteon jälkeen kuoli hänen isänsä ja jätti kahdelle pojalle perinnöksi kolme kammetta: ikälopun, ränstyneen, olkikattoisen pirtin hietaharjulla, -- pirtin seinät täytyisi taas uusia, senkin viidennen kymmenennen kerran, -- noin sata lammasta, joita ukko-vainaa oli kuleksinut paimentamassa marskimaan[4] laitumilla, ja kivulloisen äidin. Jan Baasin veli oli kateellinen mies ja alkoi uikutella, että hän on niin huono ruumiiltaan ja että eikö liene sisusvikaakin; ja raskasluontoinenkin hän oli, jotta oli jo kolme kertaa seisoskellut pihakaivon suulla ja aikonut hypätä kaivoon, mutta kolminkertainen "Armahda, herra Jeesus Kristus" oli toki vielä pelastanut hänen kurjan sielunsa. Ja mitä kaikkea hän nyt kujertikaan: tarkoitus oli se, että veljen olisi annettava hänelle koko lammaskarja ja sallittava hänen vaeltaa sen jälestä kylästä kylään pohjoiseen aina Syltin[5] salmelle, hänen, yksinäisen, poloisen paimenen, kodittoman vaeltajan, ja pidettävä itse osanaan kotitölli ynnä äidin rakkaus, joita saamaan veli ei katsonut itseään ansiolliseksi, niin kalliit kuin ne kumpikin hänestä olivatkin. Jan Baas tähysti pitkin kaunista, reilun rehellistä nenäänsä; sillä hän ei ilennyt katsoa lurjusta kasvoihin, ja myöntyi ehdotukseen. Silloin lähti veli lammaskatraineen matkaansa, möi lampaat, nai nummen puolella kuivan, vanhanlaisen talontyttö-kääperön, jolla oli rahaa, -- eikä sittemmin näyttänyt naamaansa. Jan Baas jäi harjun rinteelle kotiin, kävi tilallisten luona maantöissä, korjaili iltaisin talon seiniä, pisti viikkopalkkansa kivulloisen äidin kouraan ja sieppasi pyhäilloin, kun onni potkaisi, tytön käsikynkkäänsä. Jos laskettiin pilaa joko noista tulevista maksuttomista ristiäisistä tai veliparin pesänjaosta, niin hän katsoi iloisesti virnakoiden pilkkaajain piiriin ja nauroi niin mehevästi sekä itselleen että toisten pilalle, jotta ihmiset sanoivat: mehevintä koko Heisterbergin kylässä on Jan Baasin nauru. Kun hän oli noin puolivälissä kolmatta kymmentä, kuoli hänen äitinsä, ja Jan Baas arveli, että pitäisi tässä jo ottaa eukko. Mutta hän ei tiennyt, kenen ottaa; sillä kaikki, joita hän oli pitänyt kainalossaan, miellyttivät häntä kyllä: vaan vaimoksi heistä ei ollut ainoastakaan. Hän ajatteli näet: pitäisi tässä nyt vielä tulla jotain aivan erikoista. Ratkaisematonta pulmaa, suurta, hiljaista arvonantoa, alinomaista ihmettelyä! Mutta näin hakuteillä harhatessaan hän eräissä tansseissa tapasi sitten tytön, joka ennen muinoin oli navahuttanut häntä viivottimella kynsille. Neito oli nyt lähemmäs kolmenkymmenen ikäinen, kypsynyt, uhkea kaunotar, kohtuullisen solakka, silmät entiset terävät. Hän oli ompelijatar ja oli jäänyt naimattomaksi sentähden, että oli äkäinen kuin ampiainen: etenkin silloin kun nuoret miehet häntä tohtivat lähennellä. Nyt Jan Baas tanssitti häntä koko yön; mutta kelvon sanaakaan he eivät vaihtaneet: sillä kun poika aikoi avata suunsa, niin tiuskahti tyttö, ettei hän puhele tanssiessaan. Ja kun Jan Baas yritti loma-ajalla uudestaan, niin tyttö sanoi, että täällä on kelvottoman tomuista: hän ei viitsi pölyä nieleskellä. Viimein kotimatkalla pojan toki täytyi virkkaa pari sanaa. Mutta silloin julmistutti hän neidon kauheasti. Ikäänkuin olisi tulipunaiset pihdit pistänyt vesipyttyyn, niin tyttö räiskähti: jätti Jan Baasin seista töllöttämään ja meni matkaansa. Niin kävi kolme neljä kertaa. Mutta sitten tapasi Jan Baas hänet taas ja sanoi että täytyi tässä nyt viimein puhua niistä häistä. Tyttö kääntyi selin, ikäänkuin toinen olisi häntä kauheasti loukannut, ja vastata tokaisi tylysti: "Yhdentekevä minusta; ehkä parasta ettei ollenkaan." Jan Baas kysyi varovasti: "Milloin siis, -- minä päivänä?" Tyttö ei vastannut vähään aikaan sanaakaan ja häntä kiukutti se, että Jan Baas viheltää huilotteli itsekseen. Mutta mitäpä hän muutakaan olisi tehnyt; hänen puheistaan toinen aina ihan raivostui. Sitten vastasi tyttö: "Sinun tupa-rähjäsi menee kohta nurin." Jan Baas pudisti päätänsä ja mutisi varovasti, että olipa hän jo korjannut joka seinän, -- ja jatkoi huilotustaan enempää selittelemättä. Silloin tyttö vihan vimmassa kimmahutti: "Ilmoissa ikänä en mene millekään Baasille. Baasit ovat pillipiipareja ja huilottelijoita." Ja hän laputti matkaansa. Jan Baas oli tämän keskustelun tuloksiin vallan tyytyväinen ja meni pyytämään pastorilta vihkimistä ja asettui seuraavana pyhänä tavalliselle paikalleen urkulehterin alle ja katsoa seivästi koko ajan suoraan eteensä, ettei vain morsiameen vilkaisemalla karkoittaisi häntä pois kirkosta. Kun jumalanpalvelus loppui, Jan Baas asteli penkiltään alttarin eteen, katsomatta ympärilleen. Jonkun aikaa hän sai seista siinä yksinään, mutta sitten morsian tuli kuin tulikin jälestä ja asettui hänen rinnalleen, kumminkin hyvän välimatkan päähän; sekä hokaisi papin päätettyä puheensa kyllästyneenä "otan", ikäänkuin lykäten loitommalle vasikkaa, joka tunkeusi turpineen hänen kättään nuuskimaan. Vihkimisestä päästyä he astelivat kaitaa polkua pitkin miehen kotiin -- oli sateinen syyspäivä -- Jan Baas edeltä, vaimo perästä. Mutta kun tultiin lähelle, niin keikahti vaimo erään naapuritalon polulle ja murahti: "Tuolta piika karkasi; minä lupasin auttaa lypsyllä." Silloin meni Jan Baas pieneen puutarhaan, joka oli hänen talonsa edessä, ja alkoi siellä kaivella lapiolla. Ja hän pöyhi ja vihelteli ja lauleskeli itsekseen, noin ihmettelyn ja kunnioituksen ja surun vaiheella -- aivan kuin oli jo aavistanutkin. Vaikkei heillä ollut leivän pulaa -- vaimon sakset ja neula auttoivat paljon -- ja vaikka heille syntyi kaksi tervettä lasta ja Jan Baas oli aina hyvä ja raitis ja uuttera, niin vaimo oli kuitenkin enimmäkseen tuitukko. Hänen kylmää luontoaan kiusasi se, että Jan Baas oli hyvä ja että hän saattoi olla iloinen; ja hänen ylpeyttään ärsytti vielä, että hänen voimakas naisellisuutensa aina ja yhä vain janosi miehen rakkautta. Yksin Janin kaunis, hilpeä ulkomuotokin, joka oli kuitenkin vaimon salainen autuus, yllytti häntä kiukuttelemaan. Niinpä lennätettiin monasti tuimia sanoja matalan olkikaton alla; se rapisi monasti rakeista ja jytisi myrskystä. Varsinkin kävi olo hullunmoiseksi kun kolmas lapsi oli syntynyt ja kastettu. Koska synnyttäjän tila näytti vaaralliselta ja syksyiset tiet kuohuivat likaa, kepsahti riuska ja reipas Jan Baas satuloimattoman hevosen selkään, jonka oli lainannut työnantajaltaan, naapurin isännältä, ja lasketteli minkä ratsu kavioista pääsi läpi raivoisan myrsky-yön kaupunkiin ja astui kätilön asuntoon. Mutta siellä sanottiin, että hänet oli haettu eräälle toiselle kadulle toimeensa. Jan Baas kompuroi nyt pikkukaupungin öisiä, pimeitä kujia hevostaan jälestä kiskoen ja ajatteli, että neljä vuotta sitten hän vielä oli ollut huoleton ja iloinen poikamies tätä samaa katua viheltäen keikkuessaan, ja nyt hän oli kahden lapsen isä, ja tuskassa vaimonsa ja kolmannen lapsen hengen tähden! Sellaisessa surussa hän meni päin mäntyyn ja jyristi ensin kolmen vanhan mamsellin ovea, jotka valvoivat vielä kipeää kanarianlintustaan vaalien: "Onko kätilö täällä?" Nuokos suuttuivat moisesta mahdollisuudesta ja paiskasivat oven kiinni hänen nenänsä edessä. Hän laputti toiseen taloon, josta myös näkyi valoa, ja koputti oveen. Mutta siellä oli jo edistytty pitemmälle kuin hän ja hänen vaimo parkansa: juotiin jo varpaisia ja riemuitseva seura pakotti yökulkurin ja hätäsanoman tuojan kulauttamaan ovenpielessä kupin norria kurkkuunsa. Mutta sitten kävi nuoren kummitädin sääliksi ja hän lykkäsi pellolle erään vieraista, joka nyt lähti opastamaan Jan Baasia jonkin suutarin taloon. Jan Baas köytti hevosensa latvaleikkoon lehmukseen, joka seisoi kuin paalu akkunan alla, ja meni eteiseen ja sieltä tuikkivaa tulta kohti suutarin verstaasen, sekä näki kätilön, pienen, hintelön ikäpuolen naisihmisen, seisovan sängyn vieressä -- ja vuoteessa suutarin emännän. Mutta mestari käytti viisaasti hyväkseen pakollista yövalvontaa: hän teki työtä. Hän istui pöntöllään selin tupaan, kasvot akkunaan päin, kalju, paksu päälaki kiiltävänä paistaen, ja hakkasi tilkkiä niin vimmatusti! Suutari kai oli huonokuuloinen ja siksi kaikille joutaville loruille vastahakoinen, eikä kääntänyt päätänsäkään, ei ollut vieraasta tietävinäänkään. Oppipojat, joiden makuusija oli juuri tuo leveä sänky, missä nyt emäntä voihkaili, istua nököttivät paikkansa menettäneinä rapatun ja siniseksi tuhritun seinän vierustalla rahilla ja onkivat särkiä unenpöpperöissään. Sivuskamarista kuului nukkuvien lasten hengitystä. Jan Baas istahti tuvan ainoalle tuolille ovenpieleen ja kulutteli aikaansa raaputtelemalla linkkuveitsellään savea pois pitkävartisista saappaistansa; näin kootun saven hän sitten likisteli siististi kakkaroiksi ja asetti ne viereensä permannolle. Kaksi tuntia hän odotti, kunnes lapsi syntyi ja sekä lapsi että äiti olivat saaneet tarpeellisen hoidon. Mutta kun hän kätilöeukon kanssa meni ulos pimeälle kadulle, niin eukkopas ihmettelemään, ettei nähnytkään lehmuksen juurella rattaita, vaan ison, vanhan, romuluisen ruskean konkarin. Kuitenkin hän nosti riuskasti päällyshameensa helmat korville ja alkoi huipata lyhyillä alushameisillaan reippaasti hakijan rinnalla. Jan Baasilla oli toisessa kainalossa laukku, toisella hän talutti hevosta. Myrskysi yhä ja sataa tihutti ja oli pilkkoisen pimeä ja tie likaa kuohuva. Kun joskus kuu pilkahti pimeän pilven reiästä esiin, silmäsi Jan Baas oudoksuen vierustoveriaan, joka siinä talsi ohuilla koivillaan, ravassa polvia myöten. Ja hän ajatteli: Kaksi tuntia tällä tavalla menee! Ei auta, hevosen selkään meidän vaan täytyy, ja yhtenä. Hän oli aika hulivili ja iloinen mies, joka riemuitsi kaikesta kauniista, hohti se sitten taivaslaelta tai pavun kukasta taikka naisen silmistä. Ja kävipä hänelle nyt tämä kalkki todellakin karvaaksi. -- Se on ruma kuin ryökäle, hän ajatteli, ja peloissaan se painautuu minun kainalooni. Mutta kärsiihän sitä vaimonsa ja lapsensa puolesta vaikka mitä! Hän alkoi siis houkutella eukkoa nousemaan hevosen selkään: vaikkei nyt kiiruummin jouduttaisikaan, niin pääsisi matami edes rapakkoa alustamasta; ja jos hän ottaisi laukkunsa, niin Jan Baas voisi ravakammin taluttaa hevosta. Mutta eukkopa ei sanonut eläessään istuneensa hevosen selässä: ja nyt hänellä oli erään sattuman tähden suorastaan mahdoton vastenmielisyys hevosia kohtaan. Mutta Jan Baas talutti pitkäkoipisen ruunikon kuitenkin aidan viereen ja maanitteli eukkoa; sai hänet onnellisesti nostetuksi selkään ja antoi hänelle laukunkin. Heti kepsahti hän sitten itse hänen taakseen. Ja nyt -- hui! helmat hulmusi, hoikat kädet hosuivat, laukku remputti, eukko kirkui kamalasti ja rapa räiskyi. Niin joutui kätilö runsaassa puolessa tunnissa perille ja auttoi lapsen maailmaan. Aamuhämärissä läksi eukko riuskana ja tuikeana, helmat korkealle käärittyinä, takaisin kaupunkiin. Hän tiukkasi Jan Baasilta lupauksen, ettei siitä ratsuretkestä saisi kellekään puhua. Mutta Jan Baas puhui kuin puhuikin. Ei tosin vaimolleen. Mutta vaimo sai sen sitten kuulla muilta, ja hänkös nyt motkottamaan halveksivasti: "Siitä sen nyt taas näkee, miten vähän on Baaseissa ihmistä! Ei edes oman lapsen syntymä ole niistä totinen asia. Niin --, ne ovat sellaisia lörpäkköjä ja hahattajia, ettei sisu anna edes omain lasten säilyä juoruilta ja pilkalta!" Ja tottapa se osaltaan olikin. Sillä kun Klaus Hinrich Baas kuusikolmatta vuotta sen jälkeen tanssi Bürgin markkinoilla nuoren rouvansa kanssa huvipaikassa, jossa kovan tungoksen vuoksi täytyi töniä toisia ja jossa tanssitaan aina kyynäspäät pystyssä, ja silloin törmäsi erästä tanssivaa neitoa vastaan, niin rouva nyrpisti halveksivasti nokkaansa ja katsahti häneen vihaisesti eteenpäin yhä tuupittaessa ja sanoi: "Ihmekös jos sinä joka paikkaan törmäät! Sinuahan ei tullutkaan kätilö auttamaan, vaan paholais-akka mustalla oriilla!" Kun vanhemmat kuukauden päästä suunnittelivat ristiäisiä, niin taas ilmausi vaikeuksia. Ensiksikään he eivät olleet saada kummeja. Pyydettiin kahta serkkua, mutta he kieltäysivät; he olivat itaraa väkeä: piti säästää pyhävaatteita, ja sitä paitsi he pelkäsivät kaikellaista uutta rasitusta serkkulaisten puolelta, joiden perhe niin nopeasti lisääntyi. Silloin pyysi Antje Baas vanhaa isäänsä. Hän oli tosin luonnostaan hiukan sietämätön ihminen, siitäkin syystä, että oli ikänsä asunut nummen perukassa, mutta eipä nyt muu eteen tullut. Lisäksi pyydettiin läkkiseppä Libbertiä, joka oli luonnostaan niin häveliäs, että käänsi kasvonsa syrjään ja katseli muualle aina kun hänelle puhuttiin. Rovasti oli lähtenyt matkalle; mutta lukkari sanoi, että sunnuntaina tulee uusi pappi sijaiseksi, sehän se tempun tekaisee. Ja niinpä he sitten pimeän hämäränä marraskuun päivänä kekottivat pienessä, tummassa pirtissä odotellen pappia, -- Antje Baas mustissaan, Jan Baas kuin isäntä ainakin paitahihaisillaan, kummit mustissa, lyhyissä jakuissa, lapset siisteissä pyhämekoissa. Ja pappi tuli kuin tuli. Ja Jan Baas tunsi jo ensi silmäyksellä hänet samaksi papinkokelaaksi, jonka pyssyn hän siellä sotaretkellä oli puhdistanut. Jan Baasin suu meni heti tuppeen! Hän vetäysi tuolineen nurkkaan, niin ettei hänen kasvojaan nyt pimeällä ilmalla näkisi, ja haasteli vääristetyllä äänellä. Emäntänsä uhkaavista silmän leimauksista hän ei välittänyt tuon taivaallista. Antje Baas koetti saada isäänsä pakinoimaan; mutta isä oli julmalla tuulella, sillä tytär oli turhanpäiten juuri tupannut hänen eteensä sen pienen, kukallisen kahvikupin, jota ukko ei kärsinyt, senhän tytär tiesi. Läkkiseppä Libbertillekin sattui juuri kaikkein häveliäin hetkensä ja hän piti koko ajan, minkä pappi oli vieraana, kasvojaan poispäin käännettyinä, tähysti akkunasta pihalle, jossa kana nokitti punajuurikasta. Antje Baas vaihtoi hämillänsä milloin minkin pikku lapsista syliinsä, vuoroin paksun Petterin, vuoroin pikku Loten, ja hieroskeli tapansa mukaan peukalonsa ja tuomentottinsa välissä heidän nenänykeröjensä selkää, paineli alaspäin muka, vieroittaakseen niistä koppavan, huikentelevaisen Baasien nenän luontoa, joka oli hänelle kerrassa kauhistus, -- ja jutteli pastorin kanssa. Pastori joi kupin kahvia ja tupakoi ja joi toisen kupin, ja pakinoi Antje Baasin ja lasten kanssa, jotka eivät enää olleet kaikkein pahimmillaan, vaan jo hiukan haastelivat. Kun hän sitten teki lähtöä, ei Jan Baasin auttanut muu kuin tule pois piilosta vaan! Hän kaarsi sisäseinän viertä pitkin aina eteiskopukkaan ja kysyi siellä tekoäänellään: mitäs se maksaa? Pastori vastasi hämmästyneenä: "Mutta, -- siitähän on jo sovittu, tämä kaste tulee ilmaiseksi." Jan Baas ehti vain pari kertaa siunailla: "Älkäähän nyt ottako pahaksi, älkää nyt ottako pahaksi, herra pastori", -- pappi meni. Mutta kun Jan Baas tuli takaisin pirttiin, seisoi hänen vaimonsa oven suussa ja tiuski heille kolmelle, että he olivat järettömiä joka kallo, ja räiski kuin räty, -- niin että läkkiseppä Libbertin häveliäät katseet nyt vilistivät kuin kärpät pitkin pirtin seiniä, ylös ja alas, ja turhaan ne hakivat monta päivää sen jälkeenkin tukikohtaa; ja appiukko tuli pelkästä kiukusta tytärtään kohtaan ja häntä yhä ärsyttääkseen melkeinpä hyvälle tuulelle; ja Jan Baas kohotti vaan kättänsä ja huitaisi äkäisesti ikäänkuin toivoen tuon papin ja tämän pahan päivän niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Ja kun kummit menivät matkaansa, silmäili Antje Baas miestänsä halveksivasti ja sanoi: "Muistatkos, miten sinä sillä kokastelit! Senkin seitsemänkymmentä kertaa kerroit, kuinka sinä muka silloin papille vastasit, ja nyt: kas se on mies, papukaija! Sanasankari! Sellainen Baas! Päältä uhkea; mutta sisältä!? Ja sinä olet pahin kielipalku kaikista." Jan Baas nauroi sekä hauskusissaan että nolona ja meni ulos, lehmää ruokkimaan. Miehen lähdettyä Antje Baas otti kätkyestä pikku poikansa, joka siinä äsken oli ristitty Klaus Hinrich Baasiksi, käänsi sen kasvoja valoa kohti ja näki, että olihan se sievä lapsi, mutta että sillekin uhkasi kasvaa tuo sama epäilyttävä, pulska, kokasteleva Baasien nenä. Ja heti hän nyt alkoi hivellä sitä etusormellaan ja peukalollaan, ja istui siinä mietteissään, ankarin, jäykin kasvoin; ja päätti pitää tätä lasta erikoisen tiukasti silmällä, jotta hänestäkin tulisi edes joltinenkin ihminen. II. Antje Baas oli tuonut vanhempainsa kodista syrjäiseltä, aukealta nummelta mukaansa kätkyen, jota suku oli käyttänyt jo yli sata vuotta. Sen jalat olivat aikain vieriessä kuluneet kaksikulmaisiksi niin että se joka heilahduksella kolahti ja kimposi koholle. Naapurin vanha emäntä, Griesbachin mummo, neuvoi häntä laitattamaan lullaan uudet jalat, sillä hänen mielestään Antje Baasin suvussa huomattava melkoinen äkäpäisyys varmaankin johtui juuri tuollaisesta alituisesta ylös ja alas rynkyttämisestä. Hän väitti, ettei ukko Baasin, Antjen isän kanssa, voinut elää ihmisiksi; "ja helppo ei ole aina tulla sinunkaan kanssasi toimeen", hän sanoi. Antje Baas oli kahden vaiheella, korjauttaako kätkytjalat vai ei. Mutta silloin sattui heille tulemaan Wulffin vanha emäntä, jolla oli sinappia kaupan ja jota pidettiin älynaisena, ja tämä sanoi: "Anna sinä sen kätkyen vaan olla rauhassa, Antje; mene ja tiedä, vaikka se vielä karistelisi lapsesta taudit ja kelvottomat tavat! Muista sinä vaan, että miehesi on Baaseja!" Ja kun uudet kätkytjalat maksoivat rahaa ja Antje oli ehdottomasti vakuutettu Baasien kelvottomuudesta, niin sai kätkyt jäädä honkon-lonkottajaksi kuin ennenkin. Ja lapsikin tottui siihen. Ja pian poika jo käydä venkkuroi pienestä, ruskean tummasta pirtistä eteisen poikki keittiöön; kunnes hän alkoi lopultakin huomata, että äiti oli yhtä tuittu vihassaan kuin nopsa käden käänteessänsä. Silloin se kepsutteli mieluummin eteisestä pihalle ja pienelle säleportille, jota se ei saanut auki, ja odotti siinä Petteriä ja Lottea koulusta. Ja kun nämä sitten tulivat, niin he kyykähtivät portin pieleen seljapensaan taakse ja Lotte supatti: "Mikähän tuolla maassa rapisee? Onkohan se koiran pentu vai... olisikohan rotta?" Ja yhtäkkiä hän löysi odottajan, avasi portin, polvistui hänen viereensä ja sanoi: "Ka, pieni miehen köllikkähän se onkin!" Ja sitten hän talutti veikkonsa pikku pirttiin. Siellä he ryhtyivät kohta lukemaan läksyjään. Klaus Hinrich istui heidän välissään ja katsoi päältä. Ja Lotte kysyi häneltä: "Hyvä herra oliko se oikein?" Ja kun pikku veikko silloin nyökkäsi päätänsä, pudisti Lotte häntä kädestä ja kiitti häntä kiltistä avusta. Veli Petter istui toisella puolla pöytää ja kirjoitteli ja luki ja piti lukiessaan kämmeniä korvillansa ja sanoi ettei hänen päähänsä pysty mikään ja änisi: "Ai kuin se on vaikeata! Voi minua vaivaista matoa!" Ja monasti hän pillahti itkuun ja tuhersi sormillaan, jotka olivat rihvelin porossa, silmäinsä ympärykset ja posket ihan nokisiksi ja kollotteli: "Minulla on niin kova pää, voi kuin minulla on kova pää!" Silloin supatti Lotte: "Se on sen honkon-lonkottajan syy!" Ja sitten hän neuvoi ja opetti Petteriä, Vaikka olikin pienempi ja nuorempi kuin hän. Joskus heidän paraillaan lukiessa ja kirjoittaessa ja Petterin pyyhkiessä silmiään tuli isä kotiin työstä: hän oli kuin jättiläinen, parta kellervä, silmät kirkkaat ja siniset. Hän pisti lapionsa nurkkaan ja kopisteli mullat suurista saappaistaan oven suussa ja nykäisi pikku pojun heti kainaloista polvellensa. Ja nytkös sitä hyssättiin ja hypiteltiin! Ja poju tarrasi partaan eikä hellittänyt sormiaan. Ja isä väänsi naamansa väärään ja rukoili että päästä, päästä! Ja viimein poika päästi ja avasi kätensä ja katseli ylpeästi partakarvoja, jotka oli voittosaaliina irti riuhtaissut! Muta silloinkos tuli äiti tupaan, kädessä suuri musta rautapannu, jossa paistetut pavut jo rätisivät, ja hän kovisti isää: "No ei sinulle vaan älyä tule!" Ja äiti tempaisi pojan isän polvelta ja lennätti hänet honkon-lonkottajan luo, jossa jo potkahteli vielä pienempi veikko, ja tokaisi: "Tuutimaan!" Ja sitten tuli ankara talvi. Hän kävi jo koulua; mutta pääsi koulusta aikaisemmin kuin suuret sisarukset ja pinkaisi minkä ketarat kesti lämpöiseen pirttiin. Ja hän juoksi ikkunasta toiseen ja sai yhtä päätä jäähän hengittämällä kuuraan pienen pyöreän aukon ja pilkisti siitä ulos kylän raitille. Ja kaivoi tähystysreiän toiseenkin akkunaan ja näki siitä marskimaalle ja aina sen toiselle puolelle Elben rannoille. Ja hän näki tuiskun huitelevan pitkin kylän raittia ja rakentavan kinosvuoria aitavierille ja seiniä vasten. Ja kun herkesi tuiskuamasta ja ilma selkeni, juoksi poika toisen akkunan luo ja luki savupatsaita, jotka kohosivat marskimaan tupain tötöistä, sekä laivan mastoja, jotka näkyivät Elbeltä rantavallituksen[6] yli. Ja sitten alkoi taas sataa lunta. Pian oli joka paikka valkeaa: tiet ja aukeat rinteet, olkikatot ja koulun punaiset kattotiilet ja kirkko. Ainoastaan korkeat poppelit kirkon puistikossa pysyivät mustina, sillä tuuli niitä häilytteli. Yhä vain uutta hän näki, ja aina kun hän keksi uutta, hän kääntyi pieneen tummaiseen pirttiin päin ja luetteli ihmeitään isälle, joka istui pankkopenkillä sanomia tai kirjaa tutkien ja kiikutteli jalallaan honkon-lonkottajaa. Mutta paraillaan, kun oli niin mukavaa ja hauskaa lämpöisessä tummassa pirtissä, tuli äiti sisään ja alkoi motkottaa ja torua isää. Hän sanoi joko: "Vai siinä sinä taas laiskana könötät" tai: "Miten kauan sinä oikeastaan sitä lehteä nuuskit" taikka: "Älä siinä nyt aina laulaa vinguttele; pojalle vielä kaikkea opetat!" Sillä tavalla se aina tuli sanomaan ja meni hetkeksi pois ja tuli taas. Ensin isä vain hymyili tällaisille törmäyksille ja tokaisi leikkisanan. Mutta viimein hän virkkoi totisena ja rauhallisesti: "Jos sinä nyt vielä kerran pistät jalkasi tänne, niin saat köniisi. Huomannet kai jo itsekin, että niin tässä käy." Silloin äiti lensi valkeaksi ja meni ulos eikä enää tullut takaisin; ja taas oli rauha maassa. Pikku mies ei ymmärtänyt vielä tällaisia kummia ajatella; mutta hän oli hiljaa kuin hiiri. Ja sitten tuli kevät. Ja kerran oli korea auringonpaisteinen päivä. Isä asteli pellolta, ja kun poju juoksi häntä vastaan, nosti hänet korkealle ilmaan ja pisti hänen kasvonsa kirsikankukka-sikermiin, joista nuoret puut hohtivat. Ja kun hän pelkäsi mettisiä, jotka vilisivät ja hurisivat kukkain ympärillä, nosti isä häntä yhä ylemmäksi ja painoi hänen kasvonsa aivan lähelle suurta, paksua ampiaista; ja siitäkös nyt kirkuna ja nauru! Mutta silloin tuli äiti ulos ja torui kovasti. Sitten he istahtivat kahteenpekkaan kaikessa rauhassa penkille pirtin oven pieleen ja katselivat kauas alangon yli joelle ja näkivät laivojen liukuvan verkalleen Elbellä ja alkoivat hiljaa hyräillä, lauleskella. Silloin tuli äiti taas ja torui: kun he rallattelevat keskellä kyläntietä, mitäs ihmiset sanovatkaan? "En siedä tuota kuunnella!" hän sanoi ja vetäisi kiinni oven, joka siihen saakka oli ollut auki. Isä nousi ja avasi oven, ja alkoi lauleskella taas. Heti he kuulivat äidin tulevan keittiöstä eteiseen; hän sulki oven. Isä nousi ylös, avasi oven ja alkoi taas lauleskella. Ja kun äiti kohta jälleen tuli keittiöstä ja aikoi ovelle, hypähti isä ylös, koppasi äidin kynnyksellä syliinsä ja likisti ja suuteli häntä kovasti. Äiti aivan herposi ja pysyttelihe hiljaa ja virkkoi suloisen pehmoisesti, kovin hämmästyneenä, jollaista ääntä Klaus ei ikinä ollut kuullut hänen suustaan: "Kuin olet sukkela, Jan!" Mutta sitten hän yhtäkkiä riuhtaisihe irti ja tiuskaisi taas äkäisesti: "Päästä irti! Ihmiset näkevät!" Isä päästikin ja nauroi. Klaus Hinrich ihmetteli äitiään, pudisteli miesmäisesti päätänsä ja sanoi otsa rypyssä: "Aina sillä vaan on ne metelin puuskat, isä!" Sitten tuli syksy, ja eräänä päivänä viuhui raikas, puhdas länsituuli. Aivan kuin olisi kaikki katot aikonut repiä ja kaivot kaataa! Klaus seisoi erään kumppanin kanssa kädet pöksyn taskussa naapurin kynnyksellä ja katsoi avoimesta ovesta nikkarimestarin puuhaa. Kun heistä ukko näytti olevan sopuisalla päällä, niin he uskalsivat lähemmäksi ja tassuttelivat pian keskellä verstasta. Silloin kutsui mestari heitä tulemaan luokseen: "eiks pojat tahdo nähdä sellaista, jota ei kukaan ole milloinkaan missään nähnyt?" He tulivat, hiukan arasti, silmät sarkanappeina; sillä se mestari oli milloin minkinlainen: joskus oikea hirmu, joskus aika veitikka. Ja mestari otti lankun, jonka hänen sahansa juuri oli halaissut, näytti heille noita kahta sahattua laudan pintaa ja sanoi: "tuota mokomaa ei ole kukaan milloinkaan nähnyt!" Pojat nyykäyttivät totisina päätään, ja menivät sitten nurkkaan, jossa oli iso höylälastukasa, ja valitsivat sieltä joitakuita suuria, paksuja, pyörän muotoisiksi käpertyneitä lastuja ja pujahtivat saaliineen ulos. Tuuli oli kova ja puski pitkin tietä kuin vesi padon lussista. He heittivät pyörän tielle ja... hei, heti tempaisi sen tuuli... ja nyt perästä! Kylläpä se huiteli! Mutta kyllä hekin jälestä! Opettaja oli sanonut koulussa, että hyvä Jumala juoksee kovemmin kuin paraskin hevonen. No, antaa juosta vaan!! Kylläpä hekin perästä huitelevat! Tuonne etäälle aukealle pellolle! Ka, tuolla oli naapurin renkipoika kyntämässä. He rohkaisivat luontonsa ja kapusivat kuivan ojan poikki ja tallustelivat kyntäjän jälestä peräkanaa vaossa. Ja renki kertoi, että tuo lakkiruuna tuossa, vasenpuoleinen, oli eilen pudota kumahtanut ojaan; ja että pian hän lähtee viemään hevosia Hampurin markkinoille; ja että hänen sisarensa, joka oli Hampurissa piikana, menee yksiin merimiehen kanssa, joka on jo kahteen kertaan kiertänyt maailman ympäri. Pojat astua mätkivät vaossa jälestä ja kuuntelivat vakavina; ja kun he kallistuivat sivuitse katsomaan, niin he näkivät miten harmaa, sänkinen maan kamara halkesi ja kohosi kiiltävän raudan päällä ja kääntyi mustan muikeana kellalleen; ja katsoivat taakseen ja näkivät lokkiparven lentävän tuoretta vakoa pitkin: lumihohtoisina niiden siivet väikkyivät sinistä taivasta vasten. Sitten he saivat tästä jo tarpeeksensa ja lähtivät omia teitään taivaltamaan, uusia seikkailuja hakemaan. Kaikesta näkemästään he keskenään tarinoivat hyvin vakaasti ja ymmärtävästi: varsasta, joka tuolla imi tammaa, vehnästä, joka työnsi liiaksi ohdaketta, keltaisista keisarinkruunun kukista painanteissa. Ja kukahan tuo peltomies oli, joka tuolla etäällä käveli, ja kenenkähän olivat nuo rattaat tuulimyllyn takapuolia? Niin he kiersivät vähitellen milloin ruohikko-polkuja pitkin, milloin suoraan peltojen poikki takaisin kylään päin, punottaen juoksusta, katselemis- ja puheinnosta. Silloin he näkivät erään talon padolla seisovan ison lapsiparven. Mitähän ne siellä? Sinne oli pinkaistava! Toveri arveli, että nyt olisi kai jo mentävä kotiin; mutta Klaus Hinrich ei ollut kuullakseen. Kun he tulivat luo, niin he näkivät, että patolammikko oli pumputtu tyhjäksi. Ja mudasta, joka paksunaan peitti lammikon pohjan, pisti sieltä täältä näkyviin kalan selkä. Klaus Hinrich puikkelehti aivan reunalle, silmät pyöreinä. Minkälaisethan nuo kalat on? Ja tuolla, tuolla! Ja kuka tietää, vaikka sieltä mudasta mitä vielä nousisi! Sitten menivät miehet lammikkoon, ottivat kalat kiinni ja nakkelivat olan yli rannalle; kuinka ne potkelehtivat kullan ja hopean kirjavina vihreällä nurmikolla! Ja nyt ne koottiin sankoon. Hän pinkaisi jonkun askeleen, ja pysähtyi, ja pinkaisi taas ja katsoi silmä kovana lammikon mustaan mutaan, -- ja hänen poskensa hohtivat, silmät säteilivät. Aikaihmiset sanoivat: "Kuule poika, Klaus Hinrich, menetkös kotiisi, isäsi on vielä pellolla, ja etkös muista millainen äitisi on!" Mutta poika, -- ei kuullakseenkaan! Ja kun hän viimein illan hämärissä tepasteli ylämäkeä harjun aukeamalle, päivettyneenä ja ahavan puremana ja leikkiin unohtuneena, ja kun nyt sielu rauhallisen kirkkaana kuvasteli kaikkia päivän näkyjä ja poika onnellisena niitä muisteli, -- niin yhtäkkiä hän huomasikin olevansa kotinurkilla, säpsähti, heräsi, lensi valkeaksi pelosta. Ja nyt marssi jo äiti vastaan, tavallisesti hiilipihdit kourassa, ja hihkui: "Eikös sinusta Baasit erkane! Kelvottomin kaikista heistä!" Ja kelpo lailla mukittaen Antje Baas ajoi pojan sisään... Mutta sittenkin se kauppa veteli! Mitä kaikkea hän olikaan saanut nähdä! Pian kävi hänelle ja hänen ikätovereilleen kotikylän maat liian ahtaiksi. He vaelsivat yli peltojen ja nummien aina metsään saakka, ja siellä oli kaikki ihko uutta ja satumaista: kinstivarvikot[7] ja puro, joka huuhtoi koivuviidakon juuria, korea lintu, jota he eivät olleet koskaan ennen nähneet, turpeennostajain kojut ja hiekkapenkereellä kiemurteleva käärme. Ja kun he kiersivät yhä metsän reunaa, kas: tuolla oli kylä! Kylä, jota he eivät olleet ikinä nähneet, eivät toki kuulleet sen nimeäkään! Ja nyt seistiin penkereellä ja tähysteltiin ja väiteltiin innokkaasti, mikä noista taloista oli koulu, ja aprikoitiin, olikohan tuolla paljon isoja poikia ja menisiköhän vielä lähemmäksi? Ja silloin porhalsivatkin juuri pojat ja koirat kylästä heitä kohti. Nyt haukkua nauskutettiin mehevästi matkan päästä kahden puolen. Mutta sitten partiolaiset näkivät kuitenkin viisaimmaksi suoriutua peräytymisretkelle, yhä lähetellen taakseen kiviä ja nasevia sanoja. -- Pää vilisten yllätysten ja vihollisten hyökkäysten ja surkean vankeuden ja perunakuoppain ja lunnasmaksujen mielikuvia Klaus vihdoin pääsi, joka hermo jännityksessä, sadan surman suun ohitse kotoisille kylänmäille ja asettui lepoleiriin viimeiselle penkereelle, oivat seikkailut osanaan. Sellaisia tuskin tiesi Kolumbus kotiin palatessaan! Ja kun sitä syksyä taas seurasi talvi, niin se toi tullessaan moniviikkoiset raikkaat pakkaset. Silloin he jo aamun pimeässä pistivät luistimet jalkaansa ja potkivat pitkin kylän raittia, vaikka huonostipa siellä luisti, kouluun, ja naarmuttelivat permannon kauheasti. Ja hurauttivat sitten kohta koulun pihalta alas lätäkköiselle tasangolle. Siellä he kiitivät yli aavan rämeikön, jonka tuisku oli kirjavoinut, kylmän, esteettömästi kohisevan itätuulen lennättäminä, milloin selvällä, milloin lumisella jäällä, ohi talojen ja kyläin, kunnes korkea patovalli, joka oli tuolla kaukana, kaukana, isoni ja läheni ja he vihdoin pääsivät sen juurelle. Silloin he kömpivät lammikolta rannalle, kapusivat vaivaloisesti vallin harjalle ja laskeusivat toiselle puolle, jossa laivat seisoivat pienessä poukamassa padon suojassa talviteloillaan. Ja pitkän aikaa he kiertelivät, tutkivat niitä, ja näkivät kauas ulottuvan röykkiöisen jäätikön ja kauimpana sen takana leveän virran, jolla jäät hitaasti soluivat merta kohti. Sitten he läksivät kotimatkalle. Tuo kylmä, kirpeä vastatuulikos puski! Poskipäät ja kädet puri se polttaviksi! Ihan silmissä kipenöitsi! Miten jalat kangistuivat ja raukenivat! Kuinka tähdet syttyivät ja säkenöivät tummansinisellä taivaslaella! Saipa varoa, ettei lentänyt nenällensä. Se ei tosin haitannut, jos nahkaan tuli naarmu: se parani lääkkeittä ja lääkärittä. Mutta jos repesi reikä housuihin: se maksoi selkäsaunan! Kuinka jääkansi ritisi ja ratisi! Kuule, mikä helähdys ja vongahdus halkaisi yön pimeää! Kuinka jään alla kumisi ja kolisi! Herra ties mitä siellä on. Ovatko nuo meidän kylän tulia? Ovat, ihan varmaan. Jumalan kiitos, että päästiin kotiin! Olipa se hauskaa! Tuossa paistaa tuli jo pirtin akkunasta. Herra Jumala, mitähän nyt tulee! En ikinä vasta viivy näin kauan! Klaus hiipi pilkistämään keittiön akkunasta sisään. Siellä pesi Lotte yksinään astioita. "Joudutko sisään, senkin nalli! Naapurin emäntä on meillä, ompeluttaa äidillä uudet vaatteet. Minä sanoin, että sinä jo makaat. Mutta älyäkin laittautua sisään!" Ja sitten tuli taas kevät ja kesä, -- pelkkää auringonpaistetta ja rauhan kirkkautta vain, niinkuin hänestä sittemmin tuntui. Ja hän seisoi pitkänä ja itsetietoisena keskellä toveriparveaan ja sai aina päällikkö-tahtonsa täyttymään, vaikka olikin nuorimpia. Päivät menivät koulussa tai ulkotöissä; mutta illat, mitä huimaa, innokasta leikkiä! Kuinka hän laskeusi alas kylän raittia ja näki leikkitoverit jo istumassa, odottamassa kirkkotarhan matalalla, vanhalla kiviaidalla, korkeain, tummain poppelien alla! Ja sitten he jakoivat koko näkemänsä maailman keskenään, ja Klaus Hinrich tahtoi ja sai aina vaan osakseen Venäjän keisarin maan! Ah hänen valtakuntansa suuruutta! Kaikki kirkon pohjoispuoli oli hänen, aina etäisiin niittyihin saakka, joita kattoi jo illan sakea sumu. Kuinka mahtava hän oli, mikä ankara hallitsija! Jalo hänen ratsunsa ja kullasta hänen leimuva haarniskansa! Ja hän ryntäsi neljän, viiden kasakkasotniansa etunenässä sumuisesta alangosta ylös mäelle ja syöksyi yli matalan kiviaidan ja sen kuperain päällyskivien kirkkotarhaan. Ja laukkasi yli rappeutuneitten hautakumpujen kauhealla kasakkakarjunnalla rovasti Jensenvainaan avointa hautakummelia kohti, jossa vihollinen vaimoineen ja lapsineen teki viimeistä vastarintaa! Miten tytöt kirkuivat hänen hurjuuttaan ja hänen kasvojensa totista hehkua! Lotenkin pieniä, kirkkaita kasvoja jäykisti joskus pelko; mutta Liese Lachmann, joka aina oli niin tolkuton ja joutavan hupsu, parkui tosissaan kuin puukko kurkussa! Ja kun sellaisen leikin jälkeen vähitellen illan hämärä pimeni ja he istuivat uuvuksissa ja hiljaisina kirkkotarhan matalalla aidalla, ja värit muuttuivat lempeän hohtaviksi ja seudun ääret laajenivat ja tummat pensaikot ja puut ja tarhan sopukat ja vanhat poppelit yhä vain tummenivat, ja varjo ammotti Jensenin hautakammion seinämällä kuin musta portti, ja kun tyttösten kirkkaat äänet kajahtelivat hautakumpujen seasta, heläyttäen jonkun pojan nimen, ja kun sitten taas joku sanoi, että kirkon pimeät kaariakkunat olivat välähtäneet niinkuin tuli olisi palanut alttarilla, ja he istuivat vaieten, tuijottivat kirkkoon: ikinä eivät silmät olleet niin kaukonäköiset kuin tässä hämärässä, ikinä eivät niin tarkkanäköiset kuin tässä pilkko pimeässä! Ja sitten harvenivat rintamain rivit vähitellen. Sieltä ja täältä mäeltä kajahti äitien ääniä, kun he huutelivat kotiin lapsiaan. Mutta Klaus Hinrich vain ei voinut vielä lähteä: oli niin lumotun ihanaa. Ja melkein aina hän viipyi liian kauan. Ja muutaman kerran, kun sotaa leikittiin aina iltapimeään, äiti tuli noutamaan häntä pois aivan kasakkasotnian silmäin edestä, riuhtaisemaan ylpeän ratsun selästä alas. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä säkenöivät innon tulta; silloin hän yhtäkkiä huomaa äidin tulla harppaavan hiilipihdit ojolla, katselee pelästyneenä ympärilleen ja livistää kotiin pakoon. Syksyllä oli sitten Petterin mentävä rippikouluun. Puolen pöytää hän anasti kotona kyynäspäillään ja pompotti itsekseen, etusormet korvalävissä maata röhöttäen, ijänikuisia raamatunlauseita ja virren värssyjä. Ja tuon tuostakin ähkäisi ja puhkaisi. Eikä siinä toisten kuulustelu paljoa auttanut. Ja lisäkiusaksi tuli vielä se, että hänen oli vanhan tavan mukaan kirjoitettava muistovärssy kaikkien rippikoulutoverien muistokirjaan. Äkäillen ja motkottaen ja kiukun kyyneleitä vuodattaen hän kirjoitti nyt niihin kaikkiin aina saman värsyn: "Kuihtuu yrtit, kukat, -- kielot, ruusurukat, -- vaan mun lemmen myrtti ei." Ja hän väitti olevansa vaivainen mato eikä enää koskevansa kynän varteen, kun vaan koulusta pääsisi. Oli ruma ilma ja Klaus Hinrich ja Lotte istuivat ikävissään pirtissä ja juttelivat keskenään, että pitäisipä saada jokin kirja luettavaksi. He pakisivat vilkkaasti paraikaa asiasta, kun äiti astui sisään ja tokaisi: "Mitä te kirjoilla?" "No", sanoi isä, "Petterhän niillä ei ja Lotte on tyttö. Mutta Klaulla on hyvä pää ja on sillä haluakin." Antje Baas purskahti nauruun. "Tuollako?" hän osoitti pilkallisesti, "leikkiä se vain tahtoo, muuhun siitä ei ole. Mäkitupalainen siitä tulee, ihan kuin sinustakin!" Muutamia viikkoja sen jälkeen herätti äiti Klaun eräänä aamuna jo pimeän aikaan ja lähetti hänet viemään kahvia isälle, joka kaiken yötä oli ollut taivasalla palkkalaisena pavunleikkuussa isännän pellolla. Antje Baas sanoi tylyn töykeästi kuin ainakin: "Ja kaadapas kahvi vaan!" ja työnsi hänet menemään. Hän ei ollut ikinä ennen niin pimeässä yksinäisillä teillä kompuroinut ja häntä peloitti kovasti. Hän tallustaa, tallustaa ja tuijottaa pimeitä peltoja ja pysähtyy ja seisoo hiiren hiljaa ja vilkaisee taakseen ja hengitys seisattuu; hän häpsähtää, kun variskin vaakkuu tai hevosen kenkä kilahtaa ja hän odottaa vaikka mitä hirmua. Ah, kun olisi perillä! Ja nyt hän kuulee jonkun jälestänsä juoksevan. Hän käännähtää kauhistuneena ja näkee jonkin ison, kummallisen mörön lönkkäävän huojuen sumun hämystä itseään kohti ja tullessaan ääntelevän, kiljahtelevan. Tuokiossa hän sukaisee kahvinyytin maahan ja lähtee lipettiin minkä ketaroista pääsee. Mutta kummitus juoksee kovemmin kuin hän. Ja millä lailla jönkyttää! Kuin elehvantti! Ja huutaa, -- kuin pasuuna! Mikä kamala ääni! Veri pellolle! Nyt sinut syön! Ei jää kuin luita kasa jälelle! Isä ja Lotte ne löytävät, ja itkevät! Kauhulla kuullaan pitäjässä uutiset! Mutta yhtäkkiä hän kuuleekin kyöpelin mainitsevan nimeään ja tuntee äidin äänen. Äitikö -- se!! Hän oli juossut jälestä, kun oli unohtanut voileivät, ja koetti saada pojan kiinni. Hän puristi, heristi Klaus Hinrichiä, ravistaakseen hänestä pelon, joka teki hänen kasvonsa kalman karvaisiksi. Vaan kun hän näki, ettei se tahtonut auttaa, niin hän silitteli jo hänen päätänsä ja sanoi vihaisesti ja kovasti, mutta äänessäpä värähti nyt hellyys: "Kas sellainen se on kasakkakapteeni! Samallainen sankari kuin isäsikin!" Ja tarttui hänen kynkkäänsä ja talutti työpaikalle päin. Sitten he jo näkivät suuren, tumman papupellon, lyhyitä mustia papunippuja peittonaan, ja tuolla kauempana isän tovereineen työssä. Kun he pääsivät lähemmäksi, jättivät miehet työnsä ja pistivät takin päälleen. Sitten he istahtivat piiriin vastaleikatuille papunipuille. Aamutuuli heräsi ja oli väristävän kylmä. Klaus Hinrich painoi nyrkkinsä tiukasti taskun pohjiin ja puristi polviaan vastatusten ja katseli isäänsä, joka polvia myöten likomärkänä, raskaasta työstä uupuneena ja kaiken yötä valvoneena puri leipäänsä kankeista, mustista hyppysistään. He vaikenivat ja söivät. Sitten isä sanoi: "Olemme kaiken yötä haastelleet Hampurista, Antje. Ne rakentavat nyt siellä tuhottomasti, kivimuurin kivimuurin viereen, ja työmies saa neljä markkaa päivässä. Mitäs siihen sanot, lähtäänkös sinne? Timmermannilla on siellä serkku, töissä hiililiikkeessä. Sen poikakin on lukiossa. Niin, kun täällä voisi edistyä, niin: tänne jään, sanoisin! Mutta nyt: mitä varten tänne? Mikä tietää, jos siellä luonnistaisi meille hyvinkin, -- tai lapsillemme." Antje Baas tunsi Hampurin vain kuulopuheilta. Hän ajatteli, että ehkäpä hän siellä ansaitsisi paremmin ompelulla ja ehkäpä lapset jollakin keinolla siellä voisivat edistyä ja menestyä, ja vastata jurahutti: "Et sinä meitä kuitenkaan elättämään kykene, sinä olet sellainen Baas!" Jan Baas nauraa hekahti ja sanoi työtovereilleen: "Se on selväksi saksaksi: hän suostuu." Klaus Hinrich unohti viiltävän vilun ja istui suu auki, silmät pyöreinä kostealla papunipulla ja näki sielussaan jo kultahaarniskoita ja jaloja ratsuja ja loistoa ja ihmeitä. "Isä", hän supatti kiihkeästi, "lähtään, vaan isä! Heti paikalla, isä! Lähtään Hampuriin!" Antje katsahti häneen, hän tunsi poikansa, -- ja sanoi äkäisesti ja halveksivasti: "No jokos nyt into nousi! Isäsi ei lähde minnekään! Hän pysyy täällä. Ja sinä kanssa! En lähde teidän kanssanne Hampuriin hamppuamaan, tähtenne häpeämään!" III. Onko hampurilaista, joka ei muistaisi elävästi mielessään vanhaa Klosterthorin[8] asemaa? Sen rumia, siivottoman näköisiä saleja, sen kuopille tallattuja permantoja ja luokkimaisia kynnyksiä, sen kieroja ovia ja kuluneita luukkuja! Mitkä ihmisjoukot ovat soljuneet aseman kautta, niin, kokonaiset kansakunnat ovat sitä tietä vaeltaneet! Monet kyllä hilpeinä: pohjoisesta saapuvat ylioppilaat matkalla Jenaan ja vanhaan Heidelbergiin; nuoria vakaimman porvarissäädyn neitoja näkemään maailman ihmeitä, Berliniä, Alppeja tai Italiaakin; monet elämässä varmaan asemaan päässeet rauhalliseen toimeensa tai mukavalle virkistysmatkalle. Mutta kuinka vähäinen onkaan näiden luku niiden satatuhantisten yksinkertaisten kansan lasten rinnalla, jotka vierivät sen nokisten, tomuisten seinäin ohi ja astuivat pilalle tallattujen kynnysten yli vähäksi aikaa saleissa levähtämään! Kimpsuineen kampsuineen he ovat seisoskelleet tai istuneet sen rumissa saleissa tai silloilla ja sielussaan nähneet kadotetun kotipuolen ja tuntemattoman tulevaisuuden haikeita kuvia. Ah, kellä olisi silmäin edessä kaikki ne kangastukset, joita nuo vaeltavat laumat ovat nähneet! Näiden tuntumattomaksi tallattujen kynnysten yli on patikoinut preussiläisiä, saksilaisia ja holsteinilaisia, kaksin verroin Mecklenburgin parasta väkeä, puolalaista, juutalaista ja slaaveja luvuttomasti, kaikki irtautuen kirveltävin sydämin kotimaasta, kuullakseen valtameren toisella puolla ensin huudon ja kutsun: "Täällä on maata! Maata!" Ja sitten sekautuen maailman pyörteesen, joka meidät, hitaat, hiljaiset maalaiset, nyt on temmannut hurjaan piirihyppyynsä. Jan Baas oli lähtenyt katselemaan tuttua, jonka piti opastaa heidät uuteen, jo vuokrattuun asuntoon. Äiti ja Lotte taas olivat menneet vesiranalle juomaan, taluttaen kumpikin yhtä pikku sisaruksista. Petter ei ollut suostunut tulemaan mukaan Hampuriin; hän oli pestautunut renkipojaksi siihen taloon, jonka pelloilla hänen isänsä ja vaarinsa jo olivat turvetta puskeneet. Nyt oli Klaus jäänyt vahdiksi kahden vuodepatjan luo, jotka oli nostettu pystyyn seinää vasten. Siinä hän istua kökötti paksujen, tiukkain patjain välissä matalalla, keltaisella kirjapinkalla. Vanha klassikkolaitos, jonka äiti oli ennen nuorena tyttönä saanut lahjaksi eräältä lukumies-serkulta ja jota hän sitten oli aina säilyttänyt lukkojen takana kirstussaan, -- minnepä heidät muuallekaan olisi pannut, -- Klaus istui ja katseli ihmisiä, joita ohitse huristava juna oli täynnänsä, vaunu vaunun vieressä. Kantajat, joita seisoskeli siinä lähellä, huomasivat hänet ja tulivat miestä katselemaan. Erästä heistä miellyttivät nuo nokkelat silmät, joilla poika uutta ympäristöänsä tarkasteli, ja hän virkkoi: "No, ei taida olla hullumpi siinä istuskella!" "Ei ole hullumpi", vastasi Klaus vanhanvakaasti kuin maalaispoika ainakin. Miehet myhäilivät ja kysyivät: "Mitäs kirjoja ne nuo on, allasi?" "Erinomaisia kirjoja", vastasi Klaus totisesti, ikäänkuin mitä pulskia, kauniita hevosia arvostellen. "Taitaa tulla kirjamies sinusta?" kysyivät toiset. "Ka mikäs", vastasi Klaus, "kun pystyisi pää", ja katsoi totisena miehestä mieheen. "Mikä sinun isäsi on?" he kysyivät. "Työmies", vastasi Klaus. Silloin erään sydäntä liikutti ja hän silitteli ripeästi pojan päätä ja sanoi: "No tulepas sitten senaattoriksi, eiks niin?" Klaus nyykäytti totisesti päätänsä, ja miehet menivät hymyillen pois. Äiti ja Lotte tulivat takaisin ja kallistivat vuodepatjat syrjälleen ja istahtivat niiden päälle, äiti toiselle, sisko toiselle; molemmat pitäen pikku sisaruksia sylissään. Klaus istui keskessä kirjanipulla. Antje Baasista oli oikein ilkeää istua siinä kaikkien ohitse kulkevain jaloissa; monet niistä heitä uteliaasti katselivatkin. Hän kekotti jäykkänä ja tuimana, sivuille silmää luomatta, motkotellen hiljakseen miehestään, tuosta "hömmelöstä", joka ei älynnyt jo joutua takaisin. Ja hän alkoi tuittusissaan ja ikävissään hieroskella sylissään istuvan pikku Hannan nenänselkää peukalonsa ja tuomentottinsa välissä. Kaksi hienosti puettua vanhanpuoleista miestä seisoi siinä junaa odottelemassa; ne huomasivat heidät ja toinen tuli kuin sattumoin luo ja kysäisi uteliaasti, minkä tähden emäntä noin teki. Antje Baas oikaisi selkäänsä ja sihahti: "Mitä se teihin kuuluu? Pitäkää huoli omasta nenästänne." Mies vetäysi takaisin, hämillään hymyillen. Sitten tuli toinen luokse ja sanoi ystävällisesti: "Kas sillä tavalla sitä pitikin vastata! Mitä hänellä oli tekemistä ihmisten nenissä! Ehkä saan antaa pojallenne tuossa kirjanipulla viis-groschenisen?"[9] Antje Baas pudisti päätänsä ja huiskautti kättään ja sanoi äkäisesti: "Mitä kerjäläisiä me ollaan? Pitäkää itse rahanne. Ehkä olette sen tarpeessa enemmän kuin me." Kirjapinkan poikakin pudisti päätänsä ja sanoi: "Ei me huolita apuja!" Silloin lähti sekin herra matkaansa. Viimeinkin ilmestyi Jan Baas nurkan takaa ja sanoi, ettei sitä tuttua näy ei kuulu. "No johan minä sen arvasin!" tokaisi Antje Baas. "Se on tietty, ettei sinun hommistasi tule milloinkaan mitään. Nouskaa pois, kyllä selvitään ilman tuotakin!" Hän kopaisi pikku sisaruksia lujemmin käsipuolesta ja alkoi laputtaa etunenässä. Hänen jälestään tuli Lotte, taluttaen pikku Hannaa. Sitten isä, pullea patja kummassakin kainalossa. Ja viimeisenä Klaus, kantaen kirjapinoa milloin oikealla, milloin vasemmalla käsivarrella, ja viimein mukavimmin edessä vatsan päällä, -- katsellen ällistyksissään ja uteliaana kahden puolen, seisattuen, kääntyen, tähystellen ympärilleen, kompastuen ja sitten juosta pinkaisten niin että anturat vilkki pienen matkan päähän ehtineitten vuodepatjain jälestä. Huomattiin, että olisi jo toisella pysäkillä pitänyt lähteä junasta; ja nyt oli kysyttävä tietä vähä väliä. Ja matka oli pitkä. He tulivat Alsterdammille[10] ja kulkivat Jungfernstiegin poikki Rathausmarktille.[11] Siellä seisattui Jan Baas puitten varjoon -- keisarin muistopatsasta ei siinä vielä silloin ollut --, ja kääntyi tarakoineen perusteellisen verkkaisesti katsomaan taakseen, mahdotonta ihmisvilinää. Oli juuri pörssin aika ja raatihuoneen kupeilla vieri mustanaan väkeä. "Katsos, Klaus", sanoi Jan Baas, "mimmoisia ovat! Katsos... ei ole kellään lapiota, ei muurarin lastaa, ei hevosta riimussa, ei mitään. Näyttää kuin olisivat kaikki opetetut toisiaan ajelemaan kuin koirat jänistä. Mutta ei suinkaan sitä nyt ihmisillä eletä?" Klaus Baas katseli kirjasylyyksensä takaa ja tuumi: "Taitaa olla aina pyhä niillä, vai mitä, isä?" Mutta Jan Baas ei ollut herkkäuskoinen, vaan tuumi: "Kyllä ne silloin jalkojaan verkemmin vetelisivät! Katsos pakanoita: ihanhan ne tilsaavat toisiaan kantapäille! Mahtaa siinä tointa sentään olla." No sitähän Klaus Baaskin jo. "Kuules isä", hän sanoi, "jopas minä tiedänkin! Ne on menossa satamaan tahi tulevat sieltä laivoja lastaamasta." Jan Baas pudisti ihmetellen päätänsä, teki verkkaisen käännöksen ja tallusti eteenpäin. Klaus Baas perästä. Perhe nousi pitkin Alte Steinwegiä ylämäkeen ja tultiin Grossneumarktille.[12] Siellä heidän täytyi hiukan istahtaa hengähtämään, keskelle kauppakojuja ja pukkipöytiä, uupuneina patikoimisesta ja raskaiden tarakkain kannosta, pää pyörällä mahdottomista rakennuksista ja väen hurinasta. Jan Baas lähti etukäteen katselemaan heidän katua ja asuintaloa. Siinä kirjapinkalla istua nököttäessään Klaus Baas sitten näki yhden pöydän ääressä ruskeanaamaisen, laihan pojan, noin hänen ikäisensä, huonoissa vaateriekaleissa, tutun tavalla pakinoimassa erään kaupustelijan kanssa. Poika sattui käännähtämään, huomasi hänet siinä istumassa ja tuli luokse, kädet melkein auki reuhottavan nutun taskussa, hiukan hoikanlaisilla säärillään hoippuen, ja kysyi suosiollisesti: "Mitäs te tässä odotatte?" "Me etsitään kortteeriamme", vastasi Klaus Baas. Poika sipaisi läntistyneen, harmaan ruojunsa kärellä kirjanippua ja sanoi: "Mitä sinä tuolla rojulla?" Klaus Baas kielsi klassikkonsa ja koko runouden ja vastasi välinpitämättömästi: "Kun sattui olemaan, niin toin mukaan." Poika nyökkäsi päätään sivulle päin, toripöydälle, jossa oli luottain vanhoja kirjoja: "Täytyy myydä, mätki tuonne!" Maalaistulokas pudisti vaieten ja totisesti päätänsä: "Ei me myydä tavaraamme." Kaupungin poikaa miellytti tuollainen kylmä lyhytsukaisuus, joka oli melkein yhtä suuremmoista kuin hänen kadunkokeneisuutensa. Hän kysyi: "Mikä nimi?" Toinen vastasi selvästi ja täydellisesti: "Minä olen Klaus Hinrich Baas." "Aa", hymähti poika, hiukan ihmetellen mointa arvokkuutta ja vakavuutta, -- "minä taas Kalli Dau. Meillä on tuolla kukkaskauppa. Näetkös? Tuolla hiilimakasiinien luona. Mutta meidän väellä ei ole paljon virkaa: isäpuoleni makaa putkassa |a äiti ostelee silkkipuseroita." Klaus Baasia kauhisti ja inhotti kuulla mokomaa; mutta hän kätki tunteensa ja virkkoi totisesti ja hillitysti: "Nämä tässä taas ovat minun omaisia. Meidän asumus on Rademachersgangin kulmassa; tiedätkö missä se on?" Kalli Dau keikautti taas päätänsä syrjittäin ja sanoi: "Tuolla rinteellä, mekin siellä asutaan." Ja käännähti ja meni tutun kauppiaansa luokse. Isä tuli takaisin, ja he lähtivät taas kiertämään, äiti jälleen etunenässä. Jonkun ajan päästä äiti seisattui ja katseli ensin talon numeroa ja sitten kaula ojolla pimeähköä porttikäytävää. Hän käännähti vähän Lotteen päin ja sanoi purevasti: "Taitavat siivota täällä vaan kerta viikossa!" Sitten hän nakkasi tiukasti päänsä pystyyn ikäänkuin keräten kaiken rohkeutensa ja uhkansa ja meni edeltä hämärään pihaan. * * * * * Jo huomenna lähetti äiti heidät kouluun. "Olkaakin ihmisiksi!" hän sanoi, kohottaen uhkaavasti kättänsä. He laskeusivat kaksi porraskertaa ja lähtivät kaupungille, Lotte etumaisena, Klaus jonkun askeleen jälempänä. Silloin vierivät vastaan rillat... Miksi oli kuskilla niin hupsunmoinen hattu?!... Tuolla seista hojotti poliisi... mitähän se siellä hounaili; siivostihan nuo ihmiset kaikki kulkivat?... Tuossa postimies... kylläpä sen täytyi ravata rappuja!... Ja tuolla merkillisen näköinen herra, karvalakki päässä ja omituiset pitkävartiset saappaat jalassa, ja miten pöyhkeästi se marssi... mistähän se oli! Mutta tuo, joka kulki sen jälestä, eiköhän tuo vain ollut jokin talokas kotipuolesta. Pitipä oikein seisattua noita kahta katselemaan. Mutta eteenpäin nyt vaan! Silloin hän törmäsi vanhan paksun matamin syliin ja karisti hänen pikku ostoksensa maahan. Rouvakos ällistyi ja älähti: "Loppi, maalainenko olet? Etkö näe ihmisiä!" Koulussa: miten äärettömästi lapsia! Miten erilaisen näköisiä! Ja eräät haastoivat niin kummallista kieltä! Eikä kukaan ollut hänestä tuonaan! Nyt tuli opettaja sisään: pitkä, hoikka herra, jalassa isot, tiukat, kiiltävät kengät. Minkämoiset kengät! Sellaisia ei ollut kotipuolessa kellään. Klaus Baas istui jäykkänä ja hievahtamatta ja ihmetteli, ettei opettaja jo paiskannut kokonaista rivillistä viikareita, jotka vuoroin tahallansa rämistivät taulujaan ja vuoroin tökkivät rihvelillä toisiaan kylkeen, polvelleen ja antanut keppiä. Ja hän joutui hirmuista kohtausta odottaessaan, joka voi syntyä tuossa paikassa, jännityksestä aivan kuin tuleen ja koetti kiiluvin silmin ja reippailla vastauksilla johtaa opettajan huomiota pois vaaran paikasta. Opettaja huomasikin hänet kohta ja sanoi: "Sinulla on ollut siellä maalla hyvä opettaja ja olet ollut ahkerakin." Tästä oli Klaus mielissään; mutta samalla se velvoitti häntä: ja hän oli nyt vastakin hyvin tarkkaavainen ja pani silmänsä kiilumaan ja vastasi reippaasti. Kun sitten välitunnilla sakeana rytäkkänä mentiin alas portaita ahtaalle leikkipaikalle ja toiset siellä seisoskelivat rykelmissä vierekkäin ja sekaisin tai kuhisivat ja kihisivät, ja Klaus Baas asettui seisomaan seinustalle pää pyörällä sellaisesta vilinästä ja hurinasta, niin tuli viisi kuusi poikaa ja asettui puolipyöröön hänen eteensä ja sanoi: "Sinä, mollistelepas taas silmiäsi!" Mutta eivät ne tehneet hänelle mitään pahaa. Koulusta päästyä lyöttäytyi Kalli Dau hänen seuraansa ja sanoi: "Mitäs sinä vielä kotona teet? Tule mukaan!" Klaus Baas pelkäsi äitiä: toruu ja mukittaa! Koko St. Paulin[13] puoli, josta Antje Baas oli kuullut paljon kauheaa ja jonka hän oli summamutikassa kironnut, oli pojalta muitta mutkitta ja ikuisiksi ajoiksi kielletty alue. Äiti oli heristänyt hiilipihtejä ja sanonut tuttuun uhkaavaan tapaansa: "Ja koetappas vaan mennä St. Pauliin! Pieksän sinut kuoliaaksi." Mutta muualta ei oltu nimenomaan kielletty; ja näkemisen halu ja uuden ympäristön ihmettely oli julman suuri. Niinpä Klaus Baas kuleksi vähän aikaa Kalli Daun kanssa, hiukan aina takakynnessä, varovasti kuin talonpoika konsanaan. Kalli Daulla oli tuttuja joka paikassa: vanhalla Steinwegillä eräs rouva, joka seisoi kellarin ovella, takanaan kellari täynnä perunoita, kaalia ja juurikkaita; Grossneumarktilla monet kaupustelijat sekä eräs humalapäinenkin, jollaisia horkkuu kapakan ovella suuren torin varrella. Kalli Dau pysähtyi jokaisen pakinoille, nälkäisenä, tikkusääret vääränä, repaleisissa vaatteissaan, jotka oli ostettu lumppukauppiaalta. Ja hänen sanansa olivat niin soveliaita, luonnollisia ja miesmäisiä, etteivät tutut ollenkaan kummastelleet sitä, että sellainen pieni rihvelikinttu uskalsi heitä puhutella, vaan vastasivat hänelle samallaisella vakavalla tavalla. Yksin poliisienkin kanssa Kalli Dau oli tutun suhteissa. Mutta ne eivät olleet kaikki sovinnollisia. Kun Kalli Dau näki ystävän, meni hän kohta luo ja rupesi pakinoihin. Ja vaihtelipa hän erään lihavan, hauskan poliisin kanssa postimerkkejä ja vanhoja kuparirahojakin. Mutta joskus he näkivät pitkän, laihan poliisikuipelon; hän oli "kelju mies", Kalli Daun sanalla. Silloin Kalli Dau kiersi pelättynsä varovassa kaaressa, asetti kirjat viereensä kadulle, kumartui hämmästyttävän notkeasti aivan kiekoksi ja tuijotteli sitten vihansa esinettä, poliisia, pitkän aikaa julmasti jalkojensa tikkuportin välitse. Ja kun poliisi järjestyshaluisena, arvokkaana ja rauhallisena marssi häntä kohti, keikahti hän pystyyn ja meni vaan jonkun sylen päähän kauemmaksi ja lankesi taas samallaiseen kiemura-asentoon. Eikä hän ollut millänsäkään, vaikka joku kaupunkilainen seisattui ällistyneenä häntä ihmettelemään taikka nuoret rouvat, nähdessään yhtäkkiä moisen kiverän ihmisepäsikiön, kirkaisivat kauhusta. Klaus Baas, jolle porvarillinen hyvinvointi oli kaikki kaikessa, pyysi Kalli Dauta monta kertaa hartaasti luopumaan mokomista taidon näytöksistä, mutta hän ei voinut Kalli Daun sydäntä herkyttää. Viimein he tulivat kukkakaupalle, jonka seinävierellä Kalli Daun vanhin veli, hoikka, veltto miehen ketkale, paistatteli laiskana talvista päivää, piippunysä leukapielessä. Kaupassa järjesteli äiti, laiha, mustaverinen nainen, yllä korea silkkipusero, -- milloin punainen, milloin sininen, -- kukkaruukkuja ja -kimppuja; hämärässä sivukopissa solmi hänen miehensä seppeleitä tyttö-letukan kanssa, joka aina nauraa kikatti. Pieni rouvankääkkä soitteli aina kerkiästi suupeliään jonkun ostajan tai naapurin kanssa: hän oli Klaus Baasille erittäin ystävällinen ja antoi hänelle pienen orvokkikimpun tuliaisiksi äidille, niin että poika jo ihan ajatteli: ollapa sinulla tuollainen äiti, hätäpäs sitten! Mutta kun hän muutaman päivän päästä osui takaisin kukkakaupan ovelle, niin hän kuuli, miten kauhean raaoilla sanoilla rouva haukkui miestään, joka pimeässä kopissa sitoi hautaseppeleitä. Hän ei ymmärtänyt oikein, mitä rouva säkätti, sillä sättijän itäpreussilainen murre oli hänelle outo, mutta hän tunsi, että somaa se ei vain ollut. Hyi minkälaisia sanoja! Ja tuo raivostunut, raaka naama! Ja nyt väitti mies hänelle, että akka antaa lasten nähdä nälkää ja joutua hunningolle! Ei... ei! Oi! miten toisellainen oli sentään hänen Äitinsä! Sen torat ja kovat hiilipihdit olivat kyllä ilkeät; mutta miten paljon parempi hän oli! Ah, miten järjestystä rakastava, miten hyvän huolen hän piti heistä! Klaus Baas vetäysi kaupan ovelta pois ja juoksi kadun kulmatse suoraa päätä kotiin. Siellä istui äiti, puhtaassa, suorassa puvussansa, totisena uuden ompelukoneensa ääressä, jonka oli ostanut; ompeli ensimäistä tilaustyötä, leninkiä, minkä alakerrassa asuvan puusepän matami oli hänen valmistettavakseen uskonut. Maalla hän oli melkein läpi vuoden puurtanut mukana maantöissä; mutta nyt hän aikoi oikein todenteolla antautua entiseen ammattiinsa. Lotte hääri edestakaisin kodin askareissa, aina touhussa. Aamusta varhain iltamyöhään, paitsi tytön koulussa ollessa, kajahteli: Lotte, tule tänne, Lotte, menepäs nyt! Milloin hän seisoi äidin vieressä ja autteli rihmaa silmään ja piteli kiinni ompelusta; milloin keittiössä lieden luona; milloin joku pienokaisista tarvitsi häntä, leikkiessään kiltisti akkunan ääressä. Milloin piti Klaun takkiin ommella nappi, joka oli putoamaisillaan. Ja aina se oli niin hyvä, aivan kuin ennen muinoin Klaun pienenä ollessa, jolloin sisko oli kyykähtänyt polvilleen hänen viereensä sen valkean portin pieleen. Viimein Lotte pääsi omiinkin töihinsä. Jäykkähapsinen pellavapää kumarassa hän istui kirjojensa ja taulunsa ääressä; palmikko solahti aina rinnan puolelle taulun viereen, ja vähä väliä irtautui jokin heleä, kaunis hapsi-veitikka ja tunkeutui silmille, ja hän ei voinut olla sitä huomaamatta, täytyi vilkua siihen ja vetäistä se kiireesti takaisin korvan taakse! Hän oli hyvin tunnollinen koulutöissään ja lukuhaluinenkin; mutta hän ei tottunut niin pian uuden koulun menoihin kuin Klaus, joten veikon täytyi autella ja neuvoa häntä joka ilta. Ja kun Lotte silloin kohotti yhtäkkiä kirkkaat, sanomattoman puhtaat ja totisen älykkäät kasvonsa ja katsoi veikkoon kysyvästi tai vastausta kuunnellen, niin ei Klaus usein kuullut koko kysymystä: tuijotti vain sisareensa suu auki, silmät ystävällisessä hymyssä, ikäänkuin ällistellen tai odottaen jotain ihmenäkyä. Niin hän vaistomaisesti ihaili ja rakasti siskossaan hentoa, älykästä naisellisuutta, jota hän ei äidissään tuntenut. He kaksi olivat niin täydellisesti yhtä maata, että he aina vain ajattelivat samaa ja rakastivat ja toivoivat aina samaa. Kun he olivat lukeneet läksynsä ja panneet yhdessä pavut pannuun ja antoivat niiden nyt siinä paistua, ja olivat kattaneet pöydän, niin he hiipivät hiljaa, jottei äiti huomaisi, akkunan luo ja katselivat pimenevälle pihalle. Vastapäisen, mustan, huiman korkean kivimuurin alaosaa valaisi vielä hiukan porttiholvista lankeava heikko hohde; ja lumihiutaleet liihoittelivat suurina, kevyinä, verkkaisina tukkuina ilmassa. Muuta mitään ei ollut näkemistä. Kotvan aikaa siinä seisottuaan supatti Lotte: "Nyt minä näen, nyt minä näen!" Klaus supatti myös: "Mitä sinä näet?" Sisko painoi kasvonsa ruutuun, tuijotti silmät pyöreinä ulos ja sanoi: "Minä näen pojat... kaikki luistelevat... luistelevat... odotas... niin, nyt eroitan ihan selvään... ne luistelevat Süderstromilla ja tuossa paikassa kiertävät jo Schafwegille..." "Onko ne kaikki?" "Odotas!"... Sitten hän luetteli ne varmalla äänellä, jokainen nimeltä... "Ja nyt alkaa sataa lunta... ja nyt hukkasi Nickelsin Klaus toisen luistimensa... Ne seisattuvat ja kiukuttelevat hänelle, kun hän aina sen tekee. Muistathan." "Luistelevatko ne yhä?" supatti Klaus. "Eivätkö ne nouse maalle...?" "Odotas vähän... ei vielä... niin, nyt ne kapuavat mutkasta ylös, tuonne jyrkälle rinteelle, tiedäthän sinä? Se on liukasta, ja aina ne hurahtavat takaisin alas. Hollunderin Riku pääsi ensimäisenä laelle." Sisko vaikeni jonkun aikaa ja kuunteli kosteain hiutaleiden hiljaisia napsahduksia akkunaruutuun. Sitten Klaus supatti taas: "Nyt minä näen, minä näen..." "Mitä sinä näet?" "Me loiotaan Gudendorfin nummella ja katsellaan Elbelle... Sinä ja minä ja Wischin Klaus ja Liese Lachmann." "Onko sekin siellä?" kysyi sisko ihmetellen, "sehän on niin laiska, eihän se sinne viitsi." "On", vastasi veikko, "ihan totta, on se vaan; se loikoo tuossa Wischin Klaun vieressä. Muita ei olekaan. Ja sinä sanot Liese Lachmannille, että hänen hameensa lievenauha on purkautunut ja että hänen mekossaan on taas tahroja, ja torut häntä, kun hän on aina niin huolimaton. Ja minäpä härnään Wischin Klauta ja mäiskään häntä kanervan varvulla vasten nenää." "Mutta eikö se suutu?... Yhäkö sinä mäiskäät?" "Yhä... ei... nyt hän nousee jo jaloilleen ja nyt minä pylläytän hänet nurin! Ja nytkös se suuttuu kamalasti." "Niinhän se aina ennenkin. Potkiiko se sinua?" "Potkii, mutta sinä pidät häntä käsivarsista ja riuhdot takaperin; hän mylvii kuin härkä ja sätkii sääriään; mutta ei se minulle enää mitään." "No se on toki hyvä", sanoi sisko ja huokasi helpotuksesta. Vähän aikaa he taas vaikenivat ja tuijottivat silmät syvinä, miettiväisinä pimeyteen. Ja hiljaa alkaa Lotte taas: "Minä näen, minä näen..." "Mitä sinä näet." "Me leikitään kirkkotarhassa." "Näetkö sinä ihan kaikki?" Lotte pudisti päätään. "On niin pimeää, ei eroita enää rovasti Jensenin hautakummelia. Te pojat istutte rivissä aidalla ja juttelette sotajuttuja. Nyt tullaan me, minä ja Trammin Anna ja Liese Lachmann, paksun poppelin luota... tiedäthän sinä, siellä kulmassa, kaidan polun reunassa... ja ärsytellään teitä." "Miten te ärsyttelette?" "Me jankataan, muistathan, sitä viisua, jonka teimme teistä: Klaus Baas, hupsis taas... Hollun Riku, naku niku. Nyt loikkaa Hollunderin Riku minun jälestäni... hän juoksee Liese Lachmanin ohi, joka seisoo ja antaisi mielellään ottaa itsensä kiinni... mutta Riku tahtoo kaapata minut... nyt puun ympäri... pitkin polkua... ei se taida saada minua kiinni... ja on tuuskahtaa nenälleenkin... ja silloin minä juoksen pilarin taakse, joka on, muistatkos, siellä sakastin takana... jossa on aina niin pimeää. Hän ei näe minua, seisoo, töllöttelee kuin olisin lentänyt läpi seinän... Mutta silloin minun täytyy purskahtaa nauruun... ja silloin se sai minut... ja puristaa minua kovasti, mutta ei liian kovasti." Klaus tuli mustasukkaiseksi ja sanoi: "Aina se on se Hollunderin Riku jutuissasi." Sisko painoi pikku kasvojaan akkunan ruutuun ja vastasi; "Niin, kun se oli sukkelin kaikista, siksihän se." "Eipäs", intti veikko, "minäpäs olin sukkelin." "Sinä?!"... virkkoi sisko pitkään ja itsekin kummastellen... "Sinähän olet minun veljeni." Paraillaan he siinä seisoskelivat ja tekivät ihmeitään. Silloin he kuulivat eteisen oven kolahtavan, ja isän kiskovan isot saappaat jalastansa ja panevan läkkiset eväskahvi-kamppeet pöydälle. Sitten hän ilmestyi keittiön ovelle ja huusi ystävällisellä äänellään: "Hyvää iltaa kaikki vaan!" Silloin pisti Lotte tulen vanhaan lamppuun, joka oli lieden reunalla ja joka kaiketikin oli jakanut valoansa jo äidin esivanhemmille syrjäisen nummen töllissä; -- lasiton, pieni taliluikku se oli, ohuesta pillistä pisti esiin sydänpahasen pää, joka paloi aina vastahakoisesti, ritisten ja hiljaa räsähdellen. Se oli halpa, kehno valaistusneuvo, mutta äiti sanoi, että "vanha Saara", joksi hän kitupiikkiä nimitti, kulutti vähemmän öljyä kuin muut lamput. Ja sitten he koko pesuus söivät illallista, aivan samoin kuin sadat tuhannet avaran Saksanmaan tasankojen perheet talvisaikaan: pöydällä kirjava vahakangas, kädessä luupäiset rautahaarukat, keskellä rautapannu, josta vuorotellen nostettiin papuja ja lihapaakkuja, -- ja pakistiin päivän näkemistä ja uuden asuinkaupungin ihmeistä: isä talonpurku-työstänsä, Lotte koulusta ja pienokaisista, Klaus Baas Kalli Dausta ja hänen äitinsä koreista silkkipuseroista ja suuren Hampurin menneistä vaiheista, joista oli koulussa kuullut; ja pellavahapsinen pikku Hanna kaikesta, mitä vain oli nähnyt akkunasta pilkistellessään. Ja isä kuunteli hyvin totisena heidän juttujaan. Hän käsitti varsin tärkeäksi senkin, mitä pikku Hanna hänelle kertoi, ja puheli heidän kansaan kuin aikuisten ystäviensä ikään. Mutta silloinpa suuttui äiti, joka oli syöttänyt pikku sisaruksia eikä ollut siihen saakka puhunut mitään; ja hän murahti Klaulle, joka kertoi vilkkaimmin ja hartaimmin: "Luulin toki sinua hivenen älykkäämmäksi kuin isäsi; mutta lapsettaa sinua kuin häntäkin. En jaksa enää teidän lopotustanne sietää." Hetkisen päästä Klaus Baas nukkui jo pienessä, pilkkopimeässä kamarissa Loten vieressä. Hän kuuli humalaisen muurarin, joka asui seinän takana, haukkuvan ja sadattelevan niinkuin tavallisesti vaimoaan, joka ei ollut edes hänen oikea vaimonsa, vaan asui vaan siellä hänen kanssaan; ja Klaulla oli salainen suru, että jos se muurari vielä vaikkapa lyö puhki väliseinän tai ampuu pistoolilla tälle puolle! Ja hän näki jo seinän pullistuvan ja alkavan kaatua, ja kuula tulla vinkaisi, ja hän tunsi tuskan viiltävän rintaansa, johon luoti osui. Mutta ei käynyt kunnian tähden laatuun ilmaista pelkoaan Lotelle. Sisko lepäsi rauhassa ja kohotti päätänsä ja katsoi, oliko veikolla tarpeeksi peittoa; ja kysyi sitten, pitäisikö hänen nyt "tehdä koirankoppi": se on, köllöttää polvet pystyssä selällänsä. Niin lepäsi Lotte hänen vieressään, ja pikku veikko tunsi hänen keveän hengityksensä, hänen tukkansa poskeansa vasten, ja hänen oli niin turvallista olla. IV. Parin viikon päästä tuli kova pakkanen ja lumipyry. Siihen aikaan sattui monia ankaria lumisia talvia. Silloin Klaus Baas teki ensimäisen pitkän huvimatkansa. Eimsbüttelin[14] puolelle suurella aukeamalla, joka nyt on jo ammoin rakennettu taloja täyteen, -- oli rakennuskiviröykkiöiden, puretuista taloista tuotujen hirsitaapelien ja pienten lautakojujen välissä isonlainen vesilätäkkö, jonka pakkanen oli vetänyt vahvaan jäähän. Jäätä, taapeleita, soraläjiä ja kojuja verhosi raikas uusi lumi kimaltaen kauniisti talvipäivän hohteessa. Niinkuin kärpäset huoneessa lentävät sokerirasialle, niin olivat lapset kaikista laitakaupungin korkeista kivimuureista ja ahtaista katukujista rynnänneet lätäkölle ja kuhisivat jäällä ja lammikkoon viettävillä äyräillä, joista tuokiossa syntyi oivallisia kelkkamäkiä. Useilla oli luistimet jalassa; muutamilla oikeat pikku kelkat, joilla ratsastelivat komeasti kahtareisin, Sylissä pikku siskot tai veikot. Mutta useat olivat lasten tavoin kekseliäästi hankkineet itselleen kuka minkinlaisia alusia: kellä oli laudanpätkä, kellä aimo pahvilevy; ja parilla kolmella oli malmiset pannut, jotka he olivat anastaneet äideiltään. Se oli vallatonta pikku kansaa, joka ei paljon huomisesta päivästä huolinut, vaan pani surkeilematta alttiiksi paitansa ja pöksyn takapuolensa ja lopulta luonnollisesti omansakin. Ensimäisenä päivänä, jolloin tuo leikkipaikka löydettiin, oli Klaus siellä Kalli Daun kanssa ja hyöri, pyöri vierasten lasten joukossa ja kadotti kainoutensa sekä tunsi ensi kertaa olonsa niinkuin mukavaksi ja hupaiseksi. Illallista syötäessä hän kertoi haltioituneena lätäköstä ja sanoi, että huomenna päivällisiltä he sisarukset lähtevät kaikki sinne. Äiti näyttikin suostuvan hänen ja Loten huvimatkaan. Mutta pienimpiä, ei millään muotoa! Äiti sanoi, että ne turmelevat vaatteensa ja joutuvat toisten jalkoihin; ja vaikka mikä onnettomuus voi vielä sattua. Ja Klaus ja Lotte eivät uskaltaneet inttää vastaan. Ja kun he seuraavana päivänä varustausivat huviretkelle, niin pienet sisarukset itkivät. Klaus ja Lotte lähtivät kahden kesken kotoa, he eivät tohtineet koettaakaan äidiltä pyytää. Kasvot vakavina he laskeusivat portaita alas ja molemmat ajattelivat mielissään: Ah miten pikku sisaruksilla oli ollut hauskaa maalla, laskea mäkeä rinteiltä ja luikua jäällä; ja nyt niiden täytyy kyykkiä kotona ja katsella akkunasta synkkää tiiliseinää! Kun he olivat ehtineet portaiden puoliväliin, painoi Lotte yhtäkkiä päänsä kaidetta vasten ja purskahti itkuun. Klaus säikähti ja seisoi siinä allapäin; ja vähän kiukuissaankin, kun matka tähän uhkasi keskeytyä. Mutta Lotte kohotti päänsä ja lähti hiljaa nyyhkytellen nousemaan takaisin ylös, -- silloin Klauskin tuli jälestä ja oli hyvin huolissaan, mitenkähän nyt oikeastaan käy! He tulivat sisään! Ja Lotte astui perhehuoneeseen, jossa äiti seisoi ompelukoneensa ääressä jokin ommeltava käsissä, ja sanoi merkillisen rauhallisesti ja hiukan kujeilevastikin, aivan kuin isä äidin kanssa puhellessaan: että hänen pitää saada pienetkin kanssansa, hän hoitaa niitä paraansa mukaan. Mutta äidille oli kai juuri tuo äänen sävy kuin piiskan huimaus vasten kasvoja. Syvimmästä sydämestä pyyntö tuli, vaikka joutuikin väärin käsitetyksi. Äiti lyödä läimäytti kelpo lailla Lottea pari kertaa. Lotte pysyi rauhallisena, aivan kuin isä. Kärsi lyönnit tyynesti, kohotti vain toisen kätensä suojakseen, -- kunnes äiti käännähti ja meni makuuhuoneesen, luultavasti hätkähtäen Loten rauhallisen kirkasta katsetta, jossa ei ollut myöntymystä. Nyt rupesi Lotte lattialle pikku sisaruksien eteen ja puki heidän päälleen talvijakut ja mennä hoippuroi silmät kyynelistä sameina piirongille ja pani heidän kaulaansa liinat ja korville huivit; hänen povensa hytkähteli ja vapisi itkusta. Sitten meni koko pesue nyyhkytellen ja ujeltaen alas portaita. Klaus ei uskaltanut Lotteen katsahtaakaan, -- häväistyä ei sovi katsoa, -- ei väärin ja syyttäkään häväistyä. Klaus sukaisi jalkaansa luistimet, jotka hän oli tuonut maalta mukaansa kaupunkiin, ja heittäysi pian tapansa mukaan koko sielullaan leikin ja ilon valtaan. Tuon tuostakin hän kuitenkin tähysteli Lottea joukosta ja näki hänen laskevan mäkeä, pitäen vuorotellen sylissään pikku sisaruksia, -- lyhyenlaisen hameen helmat korkealle kurottuina, selkä kyyryssä. Kellervän ja vaalean kuultava palmikko oli keikahtanut niskasta rinnanpuolelle ja hohti heleänä punaista poskea vasten. Leikittiin paraillaan ja hälistiin iloisesti, kun Klaus kuuli yhtäkkiä levottomia huutoja ja näki ison poikajoukon väittelevän kiivaasti erään vanhanpuoleisen, hartiakkaan miehen kanssa, joka tuli lammikolle ja lykki kömpelösti lapsia tieltään. Hän mulkoili huvipaikkaan verestävillä silmillään, jotka kiiluivat punaisesta juopon naamasta. Klaus juoksi lähemmäksi ja kuuli, että tuo mies oli vuokrannut tämän paikan ja sanoi ajavansa lapset sieltä pois. Kun eräät pojat huusivat: "Se on humalassa ja siksi me ollaan hänen vastuksinaan", meni mies matkaansa, mutta palasi pian poliisin seurassa. Poliisi oli ystävällinen, kaunis mies ja hän lausui pari sanaa lapsien puolesta kentän omistajalle. Mutta tämä ei heltynyt, ja poliisi täytti virkavelvollisuutensa ja käski rauhallisesti lapsia hajaantumaan. Kauan seisoivat lapset vielä parvissa lankkuaidan ympärillä, joka sulki pääsyn heidän kadotettuun paratiisiinsa. Mutta kun he näkivät, ettei asia siitä muuttunut, niin he lähtivät kotiin, vähä väliä kuitenkin katsellen taakseen aitaukseen. Niin he etenivät pitkänä, harvana jonona korkeihin kivirakennuksiin, jotka tuolla jonkun matkan päässä ympäröivät aukeamaa kuin lauma kummallisia, kömpelöitä hirviöitä, tummina kuumottaen harmaan punertavaa, valotonta iltataivasta vasten. Pikku sisarukset eivät tahtoneet vielä kotiin, ja kun Lotteakin nyt peloitti astua äitinsä kasvojen eteen, niin he jäivät leikittelemään tuuliseen, kosteaan porttikäytävään, sillä itse pihalla oli leikki kielletty. Mutta pian Klaus huomasi, että Lotte aivan tärisi vilusta ja että hänen silmäkuoppansa olivat mustansiniset. Silloin Klaus vaati, että heidän on mentävä sisään. Keskellä yötä herätti äiti Klaun. Hän seisoi puolipukimissaan vuoteen vieressä ja sanoi säälittömästi: "Kuinka sinä makaat?" Samassa Klaus kuuli viereltään sekavaa puhetta: "Missä sitten Hannan kaulaliina? Täällähän sen piti olla? Minun täytyy nousta ja mennä hakemaan... mutta ensin on syötävä illallista... kiireesti, kiireesti nyt... isä kolisee jo portailla! Joudutko siitä, ylös sängystä, iso laiskiainen!" Klaus hypähti kauhuissaan vuoteesta ja pukeutui ja katseli sitten avuttomana kuinka äiti varusteli kylmiä kääreitä ja asetteli niitä sairaan ympärille. Ja isäkin tuli makuuhuoneesta ja katseli Lottea niin vaieten ja huolissaan että ihan sydäntä särki. Isä meni työhön ja kävi menomatkalla lääkärissä. Lääkäri tuli ja sanoi, että se oli aivotulehdusta ja hyvin vaarallista. Lääkäri kävi sitten heillä joka päivä, mutta ei voinut auttaa. Sairas makasi selällään silmät ummessa, usein aivan tajuttomana ja uikutteli ja vaikeroitsi itsekseen. Äiti kävi vuoteen luona ja meni pois, -- tuli ja meni, yhtä päätä, yötä päivää. Klaus huomasi, ettei äiti niinä päivinä nukkunut ollenkaan. Yhden ainoan kerran hän vain näki äidin torkahtavan polvilleen siskon sängyn viereen. Mutta Klaus ei tohtinut pyytää äitiä menemään levolle ja tarjoutua itse vartioimaan, sillä äiti näytti niin kummalliselta ja kalsealta, että aivan hirvitti. Hänen kasvonsakin vääntyivät joskus niin kauhistavasti, että hän oli kuin vanhus ikään. Silmät pyöreinä Klaus katseli äitiä, kun tämä meni vuoteen luota toiseen huoneesen, ja asettui sitten ikkunan ääreen ja nojaili lautaan ja tuijotteli ulos kolkolle pihalle. Kun Klaus huomasi, että sairas pelästyi ja säpsähti pienintäkin ääntä, niin hän vei äidiltään kysymättä pikku sisarukset kerrosta ylemmäksi portaille ja leikki siellä heidän kanssaan, sillä siinä kerroksessa ei ollut asukkaita. Vielä ylemmästä kerroksesta tuli kaksi heikkoa, hentoa lasta ja yhtyi heidän seuraansa. Pakkanen kovisti vielä ja heitä palelsi armottomasti ahtaassa leikkipaikassa, yksinkertaisessa leikissä. Ja Klaus sai miettiä ja keksiä jos mitä, tovereistaan liikkeellä vilua karistaakseen. Kun aurinko vähänkin pilkahti, he istahtivat kaikki yhteen sykkyrään ikkunasyvennyksen perimäiseen pohjukkaan, johon aurinko iltapuoleen yletti, joskin lyhyen hetken. Kylki kylessä he siinä kyyköttivät seinää vasten ja lämmittivät toisiaan; ja leikki oli sellainen, että pilven mentyä auringon eteen tuli arvata, mihin saakka aurinko ensi kerralla paistaisi. Klaus tiesi kyllä etukäteen, mihin saakka se paistaisi, mutta hän oli muka uskovinaan, että säteet voivat yhtäkkiä puikahtaa esiin minne tahansa kuin mitkä valkeat kissanpoikaset. Jos tuli sietämättömän vilu ja ikävä, niin nuo yläkerran hintelät lapset riisuivat kengät jalasta ja laskivat luikua kaidelaudoitusta pitkin; kuin kerät he menivät länkisäärillään alas, kiusallisen hullunkurisesti; ja kepsuttivat sitten sukkasillaan taas portaita ylös. Illan suussa tuli isäntä ylös syöttämään kyyhkysiään. Hän motkotteli ohi mennessään aina ja erehtymättä noista "ijankaikkisista kakaroista". Yläkerran surkeat ressut näyttivät hänelle takaa pitkää nenää; mutta Klaus vetäisi sisaruksensa pois tieltä ja katsoi totisin kasvoin maahan. Ja sitten tuli isä raskain askelin verkalleen kotiin työstä. Ja hiljaa hiipivät lapset häntä vastaan yläkerroksesta. Miten isä näytti väsyneeltä! Miten raskaasti hän käveli! Hän ihan läähätti portaita noustessaan ja hänen otsallaan kiilsi selvä hiki. Voi jos hänkin vielä tulee sairaaksi! Silmät tuijottaen oudosta pelosta he menivät kaikki keittiöön ja katselivat jännityksessä kamarista tulevaa äitiä. Mutta heidän katseensa painui kohta alas, sillä äidin silmistä kuulsi yhä tummempi tuska. Sitten he istuivat huolissaan mikä missäkin nurkassa omissa mietteissään ja kuuntelivat hourailevan sairaan soinnutonta, vaivaloista vaikerrusta. Yhdeksännen päivän iltana vaipui äiti keittiössä uneen, otsa lieden laitaa vasten, väsynyt kun oli: ei ollut koko aikana nukkunut muuta kuin vaate päällä. Nyt hän oli varmaankin salaa itkenyt. Silloin kuuli Klaus yhtäkkiä kamarista äänen, joka oli tavallista kirkkaampi ja tuskattomampi. Hän hiipi ovelle ja katsoi pelokkaasti vuoteelle, johon lampunvarjostin levitti hämäräänsä, ja veti keittiön oven hiljaa kiinni. Klaus odotti jännityksestä vavisten, ja sitten valitus lakkasi kokonaan ja Klaus kuuli sisarensa hiljaa huudahtavan äitiä. Klaus meni luokse, -- hän oli tullut yhtäkkiä aivan levolliseksi ja sanoi hiljaa: "Minä se olen, Lotte.... minä!" Lotte raotti hiukan silmiään ja sanoi heikolla, väsyneellä äänellä: "Missä sinä olet?" Klaus kumartui hänen puoleensa ja vastasi: "Tässä, katsohan. Etkö näe minua?" Lotte vaikerteli hiljaa ja supatti: "En minä näe sinua... minä olen sokea!... Älä, älä sano muille." Klaus lyyhähti polvilleen. Tuska häntä vallan pyörrytti. Hätäisesti hän kuiskutteli: "Sano... sano... että... minä näen... minä näen... sano... minä näen...!" Lotte kuunteli ja koetteli avata silmiään ja jatkoi ikäänkuin toiselta kertomusta odottaen: "Mitä näet..." Ja odotti. Silloin Klaus näki, että hänen silmänsä olivat aivan kalseat ja harmaan valkeat kuin vanhain naisten silmät. Ja hänen päänsä hetkahti käsivartta vasten ja hän sanoi epätoivoissaan: "En näe kerrassa mitään." "En minäkään", uikahti Lotte hiljaa. Ja hän ei hievahtanut, kun Klaus itki hänen vieressään. Sitten lausui Lotte kuin raskaan ajatuksen jälkeen selviten ja rauhallisesti, vakaasti päättäen: "Nyt en avaa enää koskaan silmiäni, ettei äiti sitä huomaisi." Sisko koetti vielä muutakin puhella. Mutta Klaus ei hillittömästi itkiessään ymmärtänyt hänen sanoistaan muuta kuin vain kotipuolen nimen. Hänen siinä maatessaan oli isä tullut kotiin ja herättänyt ovea kolauttamalla äidin. He tulivat nyt molemmat sisään ja näkivät Klaun siinä yhä polvillaan sängyn vieressä ja kuulivat Loten tavallisen valituksen. Niin meni jälleen koko se ilta, entistä surullisempana. Äiti istui kumarassa sairaan vuoteen ääressä; isä ja Klaus seisoivat kylmän lieden vieressä. Kun tuli makuuaika, astui äiti keittiön kynnykselle ja lausui isälle lyhyesti ja ankarasti kuin ainakin: "Mene nyt levolle. Sinun täytyy huomenna taas päästä terveenä työhön." Isä pudisti päätänsä, heitti tuskallisen katseen ympärilleen ja sanoi: "En voi enää tuota vaikerrusta kuulla." Ja hän meni ulos istumaan portaille. Silloin pujahti Klauskin ulos ja istahti isän viereen. Koko yön he siinä istuivat kuunnellen hiljaista, heikkoa valitusta, jota seinätkään eivät pidättäneet. Klaus piteli isän kättä kädestään ja puheli hänelle minkä mistäkin tulevaisuuden tuulentuvista, häntä rohkaistakseen ja lohduttaakseen: Petter tulee suureksi ja saa renkinä hyviä palkkoja,... ja hän, hän rupeaa opettajaksi ja hakee paikan kotikylässä. Ja sitten asuvat isä ja äiti hänen luonaan ja hän on heille niin hyvä. "Sitten sinä vain vähän hoitelet minun vihannestarhaani, isä... sinä olet viime aikoina näyttänyt niin huonolta, mikä sinulla on?" Jan Baas pyyhkäisi kädellään silmäkulmiaan ja sanoi: "Ei se ole mitään... rakennuksen ristikkorunkoa purkaessa putosi parru ja puukkasi kylkeen. Siitä asti on sitten kylkeä kolottanut. Mutta älä virka vaan äidille mitään." Klaus tunsi isän äänessä toivottomuuden; tavallisesti se ääni oli niin täyteläinen ja kaunissointuinen. Ja Klaus istui siinä, ajatukset sinne tänne vatvoen ja ajelehtien. Ja hän muisti lauseen lukukirjasta, jota oli äskettäin koulussa luettu: "Siten joutui nyt perhe suureen puutteesen ja tuli aivan köyhäksi." Jos isä sairastuisi, niin silloin hekin toden totta joutuvat suureen puutteesen ja tulevat köyhiksi. Klaus ajatteli erikoisesti sanaa: köyhä... köyhä. Kotipuolessa oli sanottu eräitä talollisia ja mäkitupalaisia köyhiksi. Hänkin oli kerran käynyt semmoisessa talossa. Ja hänen sydäntään kouristi ikäänkuin nälän ja vilun ja häväistyksen tunne, ja hän oli liittynyt lujemmin isänsä käsipuoleen. -- Muurarin sälli kompuroi nyt juovuksissa ja itsekseen öristen ylös portaita. Sitten tuli hiilityömies alas asunnostaan, taskussa eväsjuoma-lekkeri, joka kolahteli kolkosti kaidetankoon. Ja sitten koitti harmaa aamu -- ja tuli äiti. Hänen kovat, jäykät kasvonsa olivat vielä kaksi viikkoa sitten olleet sileä-hipiäiset. Mutta nyt ne olivat kuin hirvittävän myrskyn ja raekuuron uurtama ja hävittämä vainio. "Nyt hän on hiljaa", sanoi äiti ja katsoi heitä kalseasti, lohduttomasti. "Tulkaa sisään vaan." Silloin he purskahtivat molemmat äänekkääsen itkuun. Kun Klaus keittiön akkunan luona oli itkenyt menehtyäkseen, lähetti äiti hänet puuseppään, jonka himmeä työpaja oli läheisen talon pihassa. Puuseppä oli ikävoitto-mies, hiukset ja vaatteet kaikki höylänlastuissa. Tilauksen kuultuaan hän kysyi Klaulta jörösti vaan, mitenkä vanha hänen sisarensa oli? Kun Klaus vastasi: "Kolmentoista", tuli ukko koko lailla pirteämmäksi ja kutsui hänet kanssaan takahuoneesen, jossa kaikellaisten tarveainesten ja hajallisten huonekalujen joukossa oli pino ruumisarkkuja. Ukko mittasi yhtä arkkua kyynärkepillään ja pystytti sitten mitan Klaun eteen, sanoi: "Näytäpäs, miten iso on sisaresi?" Klaus asetti kätensä niin korkealle päänsä yläpuolle kuin ajatteli Lotten vaalean päälaen ylettyneen. "Onko se niin iso?" kysyi ukko. Klaus nyykäytti päätään. "Aivan niin", hän sanoi. "No sitten on kirstu liian pieni", vastasi ukko harmissaan. "Sano äidillesi, että minä tuon sen huomenna puolenpäivän aikaan. Mitenkäs se on maksun?..." "Äidillä on jo rahat varattu", vastasi Klaus rauhallisesti. Kun hän palasi kotiin, sanoi äiti lähettäneensä isän työhön ja tokaisi: "Sitenpähän kestää paraiten päivänsä, ei hänestä ole apua muuten; se on niin vento... tulehan nyt." Klaus meni kalpeana äidin jälestä kamariin kuolinvuoteen Ääreen ja seisoi, odotti taampana. Äiti kumartui nyt ja otti vainajan syliinsä, niin liikuttavan hellästi että Klauta vallan puistatti, katsahti häneen hiukan ja käski hiljaa ottamaan vuoteesta pois kaikki aluset paitsi olkia. Sitten viittasi pään nyykäyksellä puhtaasen raitiin, joka oli tuolilla. Kun vainajan pää hiukan riippui, tuki Klaus sitä. Ja sitten he laskivat Loten puhtaalle raidille. Äiti riisui pikku paidan hänen yltään ja pesi hänet märällä liinalla, ja Klaus piti suorana, pystypäin ruskeaa savivatia, kuin mikä kunniakas, ritarillinen vahtisoturi. He puettivat Loten puhtaasen paitaan, sukivat hänen hiuksensa ja asettivat pään somasti pielukselle sekä pienoiset jalat, jotka niin ahkerasti olivat kotiaskareissa kiiruhdelleet, sievästi rinnakkain. Sitten Klaus meni perhehuoneesen ja viihdytteli pienokaisia koko hiljaisen päivän ja kaksi seuraavaakin päivää. Hänestä oli vilkkaus väistynyt, hän ei nyt katsellut ympärilleen, ei arvostellut. Hän istui, aprikoi kummia pulmia: missähän sisko nyt oli, jäätynytkö kuolleesen, kylmään ruumiisen vai taivaassako... mutta missäs taivas... tai ehkäpä hän seisoi näkymättömänä lieden luona tai jossakin nurkassa ja katseli silmillään, jotka "ei olleet eläväisten", vanhempainsa ja sisarustensa askareita? Klaulle virkettiin jotakin, hän säpsähti kuin unesta havahtuen. Sitten hän näki, että isä oli heikko ja kalpea ja että äiti aina huoneensa ovesta tullessaan tukeutti väkivaltaista tuskaa, joka häntä raateli, kun hän näki arkun. Ja kun äiti sitten kerran jälleen tuli huoneesen ja Klaus katsahti häntä, niin hän huomasi, että pian taas oli syntyvä lapsi. Hautajaisten jälestä palasi Klaun luonto vähitellen pakoretkiltään, -- ikäänkuin pelästynyt lintu, joka jälleen alkaa arasti visertää. Hän lähti jo lieden tai akkunan luota ja kulki huoneesta toiseen ja puheli sisarustensa ja vanhempiensa kanssa ja aivan kuin valloitti menetetyn kodin väkineen. Mutta iltaisin, maatessaan vuoteella, jonka hän itse oli tehnyt pienen eteisen lattialle, hän jälleen aprikoi, missähän vainaja lienee, ja hänen pälkähti päähänsä -- se tuntui luonnollisimmalta ja kauniimmalta ja jollakin tavoin ymmärrettävimmältä -- että sisko oli uudessa pienokaisessa, äidin kohdussa, ja että kyllä äitikin sen tiesi, olipa ehkä Loten kanssa siitä jo puhunutkin. Mitenkä Lotte muuten olisi voinut niin rauhallisesti kuolla? Ja kun jouluaattona syntyi pikku tyttö, tuntui se hänestä vallan varmalta. Hän tuuditteli usein tuntikausia lasta sylissään, sillä kehtoa ei enää ollut, ja katseli sitä tutkivasti silmiin ja puhutteli kuiskutellen vainajan nimellä, sillä sama nimi sille tosiaan oli annettu. Ja siinä riitti hänelle touhua! Niin ratkesi pulma mieluisesti ja hän heitti viisaasti huolet ja saavutti jälleen pienen oikeuden iloon. Sitten hän lähti taas kaduille ja kululle. Mutta vielä hän oli melko hiljainen ja liikkeissään hillitty. Hänen kasvoillaan huomasi jo kypsyyden piirteitä, hänen katsellessaan taas ihmisten elämää ja aherrusta. Aikaa hänellä ei ollut paljoa, sillä pojan hartioille joutuivat nyt monet Lotte vainajan huolet. Mutta silloin tällöin hän ehti kuitenkin Kalli Daun kanssa kulettamaan seppeleitä ja kukkakimppuja tilaajille ja asian ohella tekemään jonkun pienen tarpeettomankin kierroksen. Niin he partioivat aina Alsterin lammikon kimaltaville rantakaduille ja menivät alas satamaan, -- ja siellä näki nyt Klaus aivan parin kyynärän päästä juuri ne mahtavat höyrylaivat, joita hän ennen oli ihaillut kaukaa vanhempainsa pirtin akkunasta ja harjulta. Kalli Dau oli Hampurissa kuin kotonaan, -- jopa hän tuntui pitävän Hampuria kuin minä omaisuutenaan. Mutta erityisesti oli juuri satama hänen omaansa. Sattuihan tosin joskus, että he erehtyivät matkansa määrästä ja että heitä pöllyytettiin palaamaan takaisin, -- jopa he kerran näkivät paraaksi pistää paluuretkellä aika lipetiksi, ja se oli Klaus Baasista hyvin ilkeää. Mutta ylimalkaan retket onnistuivat hyvin, koska tuo pieni, ruskea, laiha vintiö, Kalli Dau, riekaleissaan esiintyi hämmästyttävän varmasti ja luottamusta herättävästi. Räntäisinä helmikuun päivinä he seisoivat usein kaikessa rauhassa höyrylaivain kansilla ja katselivat kuinka ruumasta huiskahti kori toisensa perästä hiiliä märälle, likaiselle kannelle. He marssivat Kiinan höyryille ikäänkuin heillä olisi ollut hyvääkin asiaa ja kolusivat joka kolkan ja kurkistelivat paapuuriin ja näkivät kiinalaiset lämmittäjät läiskimässä korttia sammumattoman lamppunsa punervassa hohteessa. He keinottelivat jollakin tavalla, joka ei maksanut riunan puoliskoa, joen toiselle rannalle Steinwärderiin.[15] Ja siellä he saivat jonkun työnjohtajan tai mestarin houkutelluksi antamaan heille luvan mennä hallin läpi, missä pitkillä kivipermannoilla höyrylaivain rautaisia runkokaaria ja kylkiluita käännettiin, -- ja sieltä he pujahtivat sitten pajoihin, joissa sepät huiskivat ahjojen ja alasinten ääressä. He kapusivat telineillekin, joilla mittaajat takoa kalskuttivat laivain levykupeita niin että kauas satamaan kuului pauke. Viisaasti, selkä kyyryssä he sitten puikkivat, jotteivät vain juosseet suoraan isännöitsijän kynsiin. -- "Oikeastaan se ei olisi tarpeellista", sanoi Kalli Dau -- kun he kaarsivat vajojen seinävieriä, säkkien, tynnyrien, tavarapakkojen, taapelien, tuonti- ja vientitavarani lomitse. Kalli Dau tunsi melkein jokaisen nähdyn kampeen ja selitteli, mitä ne olivat ja mistä peräisin, ei suinkaan koulumestarin tavoin, vaan sivumennen, ikäänkuin sanoakseen: Nämä nyt ovat minun. Klaus Baas kulki arasti ja kainostellen jälestä, iskien uteliaat katseensa joka esineesen. Viimein he nousivat porraslautaa myöten suuren Etelä-Amerikan höyryn kannelle ja kävelivät herrastellen käytävissä ja hyteissä ja saivat appelsiineja eräältä ystävälliseltä stewardessilta,[16] jolla oli hieno musta leninki ja valkea myssy ja jonka kanssa Kalli Dau näytti olevan vanha hyvä tuttu. Kalli Dau tuli yleensä ihmisten ystäväksi heti kun hän seisattui heidän eteensä ja hieman kallisti pientä, ruskeaa päätänsä ja suvaitsi avata suunsa lyhyeen hupijuttuun. Maanpoika ei kuitenkaan näkemistään liiaksi ällistynyt. Hän oli luonteeltaan levollinen ja kylmä ja sitäpaitsi oli jo maalla ennestään tottunut hevos- ja ajeluhommiin, oli nähnyt siellä pikku tiskit ja muurarin kauhat ja kinungin käytöt ja raudanniittaukset, joten hän ei nyt ollut huomattavasti hämmästyksissään. Hänen mieltään eivät nämä laitokset suinkaan töykäisseet, päin vastoin ne vetivät hänen haluaan harvaan ja hartaasti itseään kohti, niitä tutkimaan. Ja hän riemuitsi monenmoisesta ihmisten touhusta; kuin katsoja tähystäen näyttämölle, jonka hän jo ennestään tunsi pienessä muodossa, mutta joka nyt oli entistä suurempi ja runsaammin varustettu. Usein leimahti hänessä halu kertoa kaikesta näkemästään ja kokemastansa isälle ja Lotelle ja selitellä ja mahtailla tai kysellä, mitä ei tuntenut. Mutta sitten hän yhtäkkiä muistikin, että isähän nyt olikin huolten painama ja hiljainen ja Lotte kuollut. Silloin nähdyt kummat uudestaan kutsuivat häntä Itse heitä tutkimaan ja pakoittivat hänet vielä kerta tyyten tarkastamaan ja arvioimaan ja lausumaan itsestään ajatuksensa, ja sitten jättämään heidät omaan rauhaansa omituisuuksineen päivineen. Niin hän juoksenteli Kalli Daun kintereillä. Ja tämä vaati opastuksestaan sen palkkion, että ainoastaan hän itse sai antaa kukat ostajille, ja pitää myös ominaan groschenit, joita silloin tällöin tipahti. Ne hän piiloitti kotonaan suuren, tomuisen, halenneen kukkaruukun alle, joka oli pantu alassuin palmun jalustaksi. "Minun omaiseni on sellaista roskajoukkiota", sanoi Kalli Dau. "Ne varastavat toistensa massista minkä kerkiävät, etenkin äiti ja Jonni veli. Jonni ei teekään nykyään kerrassa mitään muuta kuin lorvehtii kaduilla, koikkelehtii, töllistelee. Hm, ja sitten se surkea ruuan puoli! Luuletko että se" -- sillä hän tarkoitti äitiään, -- "osaa tehdä edes kunnollista ruokaa? Eikös! Mätkii hukkaan ja tärvelee kaikki. Ei, minä menen merille heti paikalla kun pääsen! Ei se antaisi minun mennä, luulee, että minun pitäisi hänen tähtensä kaiken ikäni hikoilla ja luitani katkoa. Mutta kyllä minä pusken pääni läpi." Klaus Baas saattoi Kalli Dauta aina puodin ovelle, mutta ai sisälle, ja näki groschenien katoavan kukkaruukun alle, ja palasi sitten kotiin. Muutamien viikkojen päästä heidän välinsä jotenkin rikkoutuivat. Kalli Dau oli eräänä päivänä siepannut tuloja kokonaista kolme groschenia eikä antanut hänelle niin mitään, vaikka ne olivat kaikki puolen groschenin lantteja. Sitäpaitsi kävi hänestä ajan pitkään suorastaan sietämättömäksi tuo koipikeikistely, joka juuttui Kalli Dauhin vähä väliä kuin mikä tauti. Muudan juutalainen kenkäkauppias, -- hänen puotinsa oli Elbstrassen[17] varrella, -- oli huiputtanut muka äsken häntä, kuten Kalli Dau väitti, saapaskaupoissa. Ja nyt käppyröitsi petkutettu tuolle petturille kostaakseen pitkät ajat hänen rajapuotinsa edessä ja irvisteli koipiensa välitse kauppiaasen. Tämä seisoi rauhallisena ovellaan, ympärillään ja takanaan kenkiä vaikka minkä kuosisia, kuin kunniaseppeleenä tai taulun puitteena. Hän poltteli rauhassa sikariaan eikä huomannut lainkaan ihmeellistä epäsikiötä Kalli Dauta. Klaus Baas haukkui vääristynyttä veikkaansa turhaan ja kun hänellä ei ollut aikaa odottaa juutalaisen sapen purkausta, meni matkaansa. Ja syynä eroon oli vielä sekin, että Klaus Baasissa alkoi vähitellen, kun hän nyt joltisesti tutustui jo ympäristöönsä, herätä entinen luonnollinen taipumus itse johtamaan ja pitämään kasakkasotniaa. Loistorykmenttiä hän ei, tottamaar, kokoon saanut! Yksi sotureista oli niitä lapsia, joiden kanssa hän oli leikkinyt silloin talon yläportailla: lyhyt, lattea, länkisäärinen pojan tallukka, kaikki ikenet hampaattomat, takki tuon päiväinen. -- Hänet oli jokin hyväntekeväisyysyhdistys kustantanut pariksi viikoksi kesällä maalle, ja siellä hän oli alkanut lasten tapaan kaivella kuoppia maahan ja oli suureksi ällistyksekseen huomannut, että pohjaa ei tullutkaan, penkoipa miten syvälle tahansa. Ja hän oli kaivanut niin syvän kuopan, ettei lopulta näkynyt miehestä muuta kuin piskuisen päälaen tupsua kuopan reunalta. Ja nyt hän Hampurissa kyykki kaiket päivät pimeällä pihalla ja tonki milloin nurkassa, milloin toisessa linkkuveitsellään pihan perustaa, mutta kohtasi aina vain kiven. Ja päälle päätteeksi pyrki vielä talon omistaja häntä askareesta karkoittelemaan. Hänelle tuli tuossa aherruksessa ihan hiki ja hänellä oli tapana, jos ken seisattui hommaa ihmettelemään, vaatia katselija koettamaan hänen rintakehäänsä -- miten muka siellä sydän luiden alla pomppasi. Ja sitten hän kertoi, että hänen sydämessään jyrskyttää rotta ja että tohtori on sanonut, että hän elää neljäntoista vanhaksi; vaan sitten kuolee. Klaus Baas ei liioin uskonut rottajuttua, mutta kuolemisen kyllä. Ja hän sanoi, että jos niin hullusti uhkaa käydä, niin hänen on heitettävä tuo kaivon teko ja tultava hänen kanssaan raittiisen ilmaan. Poika tökkäsi vielä kerran veitsellään maata, huomasi, että kivi osui vastaan; katseli miettiväisesti ja kahden vaiheella kuoppaan, loksautti sitten veitsensä linkkuun ja lähti Klaun mukaan. Toisena Klaun rykmentistä mainittakoon eräs yhtä suuri poika kuin Klauskin, mutta paljon tanakampi. Ei hänenkään ulkonäöllään kannattanut kerskua. Hänellä oli ainakin siihen aikaan, jolloin Klaus oli hänen tuttunsa, pöksyjen takapuolessa, hiukan toisella kakkaralla, noin markanlantin kokoinen reikä, josta paidan huippu aina pilkisteli ulkoilmaan. Ja joka viides minuutti paidan omistaja tuppasi vaistomaisesti paitaa takaisin sisään, sillä hänellä oli erikoinen taipumus piinalliseen järjestyksen pitoon. Hän oli vasta noin vuosi sitten joutunut tänne suurelta maatilalta Venäjän rajalta ja sentähden hän uskoi jokaista siistipukuista ihmistä parooniksi ja sivalsi heti hatun päästään, kun komeammat ajoneuvot kiitivät ohitse. Mutta sieltäpä hän oli tuonut myös erään tärkeän ominaisuuden, nimittäin ehdottoman kuuliaisuuden. Kolmantena oli hento, kalpea miehen alku, kuorma-ajurin poika, joka seisattui aina kadunkulmauksissa tähystämään, näkyisikö jo hänen isänsä rattaat. Hän oli hyvin lukuhaluinen, mutta kovapäinen, ja ihaili Klaus Baasia suuresti siksi, että Klaus oli koulussa nokkela vastaamaan ja auttoi usein häntä. Ja hän pestausi kasakkasotniaan. Mutta aina kun hän näki isänsä rattaiden tulevan, hän heitti marssit ja nousi kylmästä, rämyisestä maaliskuun säästä huolimatta rattaille pienen pystykorvan rakin rinnalle, joka vahti isäntänsä kuormaa. Ja olipa hänen pitkällä, hartevalla isällään sellaisten kohtausten varalta vaunulaatikossa villajakku, joka pojan ympärille kierrettiin. Niin, loistorykmentti se ei ollut. Mutta kaikella hyvät puolensa. Se totteli napisematta. Ja kun se marssiessaan äänekkäästi hälisi ja kokasteli, niin Klaus kulki vaieten edeltä kuin päämies ainakin ja lausui ajatuksensa lyhyesti ja niukkasanaisesti. Kun he kerran sellaisella partioretkellä, tihkusateisena maaliskuun iltana tulivat hämärissä satamaan ja näkivät, kuulivat kaikki tarkalla poikasten silmällä ja korvalla, ja kun he ehtivät Braumwallille Rosenbrücke-sillan luo, jossa niihin aikoihin seisoskelee paljon yötyöhön haluavia, niin Klaus huomasi rautaista kaidetta vasten, erillään muista väenryhmistä, mustaverisen etelämaalaisen miehen, joka silmät terävinä tähysteli joen aukealle päin. Pojat väittelivät keskenään, olikohan tuo italialainen vai unkarilainen, ja tulivat uteliaina lähemmäksi. Mutta samassa he näkivät erään keltapartaisen miehen siistissä vaatteissa kulkevan muukalaisen ohi, ikäänkuin sattumalta niin läheltä että vaatteet hipaisivat toisiinsa. Melkein hiha koski hihaan, ja mies vilkaisi toiseen, ja jo oli keltaparralla kiiltävä pilli huulilla ja revolveri koholla. Mutta vieraan etelämaalaisen kädessä välähti terävä, kiiluva väkipuukko. Keltaparta vihelsi ja viittasi varoittavasti vasemmalla kädellään: "Puukko pois! Näethän, että olet kiinni!" Eräs poliisi juoksi avuksi, väkipuukko putosi helisten maahan. Ilmisaadun kasvot ja silmät, joka äsken olivat niin tiukasti tähystelleet joelle päin, olivat nyt veltot ja välinpitämättömät. Hän oli kuin pahan unen painajaisissa ja antoi panna raudat kalvosiinsa ja meni poliisien kanssa. Pojat lähtivät Rödingsmarktin kautta kotiin päin. Rykmentti aprikoi ja arvaili, mitähän kamalaa tuo ulkomaalainen olikaan tehnyt; ja kasakat olivat hyvillään, kun hän nyt viimeinkin, ehkä paraasen aikaan, oli joutunut kiinni. Klaus asteli vaieten edeltä, mielikuvissaan vankia seuraten, sielu perin pohjin järkytettynä. Kun he tulivat Grossneumarktille, seisoi siellä erään kapakan kulmalla katujätkiä ja junneja, ja eräs heistä, pitkä, kaunis mies, mutta jo vaatteista ja ulkomuodosta päättäen hyvin huonoilla jälillä, nyt hienossa hipperissä, alkoi puhella heidän kanssaan. Sehän on noiden kadun asukkaiden luonteen mukaista, he kun ovat itsekin jääneet lapsen tasolle. Kuorma-ajurin poika meni kapakkaan ja kertoi, mitä he olivat nähneet. Klaus pysyttelihe vielä taempana. Mutta mitäs ollakaan: kuinka lie käynyt, yhtäkkiä hän vaan sitten seisoi sisällä seinänvierellä ja kertoi junneille, jotka saartivat häntä uteliaana piirinä, miten tuo mustaverinen mies "Milanon kaupungin seutuvilta" oli pika vihassa murhannut erään kumppaninsa -- viinipikarin ääressä, -- Klaus oli joskus nähnyt kuvassa italialaisen viinituvan, -- ja paennut samana yönä, hirmuista vauhtia Alppien yli, päivällä piilossa pysytellen, öillä vaeltaen, kunnes joutui tänne. Ja kuinka hän täällä oli sopinut erään kansalaisensa, jonkin matruusin kanssa, tänä iltana mennä laivaan ja sitten, -- meren tuolle puolle, vapauteen! Mutta juuri viimeisessä silmänräpäyksessä -- ystävän vene joelta jo läheni -- Klaus oli sen nähnyt -- tuli hirveä, kauhea onnettomuus: hänet tunnettiin, vangittiin... Niin kertoi poika silmät palaen, käsillään vilkkaasti viittoen, koko sielullaan pakolaisen tunteissa. Katuveijarit, ollen itse suuria lapsia, kohtelivat häntä kuin ainakin vertaistansa ja rupesivat väittelemään. Ja varsinkin se pitkä vaaleaverinen nauroi ja ilveili vastanäyttelijänä. Silloin kiihtyi Klaus ja ylentihe ylimalkaisiin, pikkuvanhan olettamuksiin ja ilmaisi lopuksi sen yksinkertaisen katsantokantansa, että maastaan paenneita karkulaisia ei saa vainota: paha omatunto ja koti-ikävähän rankaisee heitä jo tarpeeksi. Ja vahvikkeeksi hän lausui, että näistä asioista hän on paljon lukenut ja... niitä ajatellut enemmänkin... ja... ja... hm... hänkin oli jotakin kokenut -- hoo -- hän! Niin soitettiin suuta hyvän aikaa ja vatvottiin asiaa pitkin ja poikin. Ja rykmentti katseli nyt suu auki, sanaakaan virkkamatta päämiestään, joka muuten oli niin vähäpuheinen. Viimein kehui se pitkä valkoverinen Klauta "oikein älykkääksi, kunnon veikoksi" ja kutsui häntä juhlallisesti, kättä lyöden ja hattua nostaen, kanssaan kallistamaan pikarin kuminaviinaa. -- Silloin Klaus havahti ja sekautui, aristui ja sanoi, että hänen on mentävä kotiin. Ja pötki tiehensä. Kotona hän oli hyvin hiljainen eikä hiiskunut sanaakaan koko seikkailusta. Ja juuri tänä iltana hänen oli ensi kertaa nukuttava taas samassa kamarissa ja samassa sängyssä, jossa hän oli nukkunut Loten kanssa. Nyt pyöriskeli pikku liinaharja Hanna hänen vieressään, kertoi, rupatteli hänelle vielä sievät tarinat päivän toimituksistaan ja nukahti. Klaus valvoi ja ajatteli: Kunpa nyt Lotte olisi tuossa, niin se sanoisi: kerro nyt jotakin... Ja silloin! Hän näki itsensä seisomassa kapakan seinää vasten. Ja valehtelemassa kuin mustalainen! Mitenkä ihmeellä!... Silmät päästään hänen sietäisi hävetä!... Mutta se häpeäminen ei ottanut oikein luonnistaakseen. Hän katseli ivallisesti pimeään... Nuijapäät souvarit... uskovatkin kaikkea hölynpölyä! Mutta hyvinpä hän niille vain oli väritellytkin! Aivan niin, oikein mestarillisesti! Eikä hän ollut tuntenut ollenkaan valehtelevansa. Hänestä oli ihan niinkuin juuri sillä tavalla olisi käynyt... No sehän on merkillistä! Siellä Heisterbergissä hän jo oli aina innostunut leikkiin niin, että hän todellakin luuli olevansa Venäjän keisari. Niin nytkin tätä kertoessaan... Eriskummallista! Mutta aivan vaaratonta se ei tainnut olla! Hänen täytyi olla vasta vähän paremmin varuillaan. Mitäs jos hänelle vielä yhtäkkiä kotona tai koulussa kimmahtaisi päähän, niin että hän alkaisi "horista honkiin"?! Hän tuijotti yhteen paikkaan pimeyteen ja loikoi valveilla ja ajatteli ensi kertaa itseään ja tunsi noin kuin surun ja ylpeyden välillä: toiset toverit eivät siihen olisi pystyneet! Niin välkähti ensi kerran tietoisuus omasta olennosta hänen sielussansa. V. Kun hän joku aika tämän tapahtuman jälkeen erään päivän iltapuolella tuli kotiin ja pujahti suoraa päätä perhehuoneesen, näki hän isän köllöttävän sängyllä ja nukkuvan. Hän meni ihmetellen takaisin keittiöön, ja kysyi äidiltä, joka istui ompelukoneen ääressä, minkätähden isä oli kotona? Äiti ei kohottanut päätään, ompeli vain ja tokaisi: "Isän kylkeen pistää." "Luuletko, että hän paranee?" kysyi Klaus, jonka sydäntä heti suru vihlaisi. Äiti rypisti otsaansa ja vastasi: "Mitäs hupsuja kyselet? Mistäs minä sen tiedän!" Klaus palasi perhehuoneesen ja istahti tauluineen akkunan ääreen, jossa vielä hämärissä hiukan näki. Mutta kirjoittaessaan hän tuon tuostakin vilkaisi isään, joka nukkui häneen selin, kasvot seinään päin, ja voihkaisi silloin tällöin tuskallisesti. Voi jos isä nyt kuolee! Mutta hän oli aina ollut niin luja mies! Eihän nyt toki hänen laisensa. Klaus ainakaan ei ollut nähnyt eikä kuullut semmoisten kuolevan. Mutta jos se kuitenkin! Silloin tulisi kovat eteen. Silloin hänkään ei pääsisi opettajaksi. Jonkun ajan päästä kääntyi isä huoneesen päin ja sanoi väsyneellä äänellä: "Kuulehan Klaus, oletkos nyt yhtään ajatellut, miksikä rupeisit?" Klaus säpsähti, sillä hän itsekin oli juuri ollut samoissa ajatuksissa, ja vastasi: "Jos vain pääsisin, isä, rupeaisin opettajaksi." Jan Baas oli vähän aikaa hiljaa ja vastasi sitten: "Jos en enää satu tulemaankaan terveeksi, poika kulta, niin et taida päästä. Äitihän kyllä tekee työtä kuin hevonen, leivän puutetta teille ei toki tule. Mutta sitä hän ei kai jaksa." Kuin kansamme luja, selvänäköinen poika ainakin Klaus Baas hylkäsi mahdottoman ja sanoi hiljaa: "No jos niin käy, isä, niin täytyy minun ruveta joksikin muuksi." "Niin, mutta miksi, poikaseni?" Klaus Baas mietti vähän aikaa ja vastasi: "No sitten minä rupean puotilaiseksi." "Sen kai äitikin jaksaa", virkkoi isä. "Mutta sinun täytyykin sitten sanoa, ettei sinulla ole opettajan hommiin vähintäkään halua ja että tahdot välttämättä puotiin. Muuten ompelee hän yökaudet, Klaus, tehdäkseen sinusta opettajaa. Tiedäthän sinä, millainen äiti on." "Kyllä, isä." "Ehkäpä on parasta kun sanot sen hänelle jo nyt, jossakin sopivassa tilaisuudessa, ja että joudut ripille tulevana pääsiäisenä." "Kyllä, isä." "No, sepä hyvä, Klaus." "Niin, isä..." Ja hiljaisella, iloisella äänellä hän alkoi: "Ja oikeastaan, isä, minä pidänkin enemmän tuollaisesta kätten hommasta. Puodissa puuhaileminen on varmaan hyvin hauskaa. Kaikkein kernaimmin, ajattelen tässä, menisin johonkin rautakauppaan." "No mene pois, Klaus. Niin sittenpähän sekin on selvitetty." He vilkaisivat kumpikin arasti toisiinsa, he huomasivat kumpikin toisen teeskentelevän. Mutta sitten he vaikenivat eivätkä puhelleet asiasta sen enempää. Viikon päästä isä taas kääntyi vuoteen omaksi. Ja sitten hän poti melkein joka toinen päivä. Hän tuli kalpeana ja vilun puistatuksissa kotiin, kylmä hiki otsalla helmeillen, ja vääntelehti tuntikaudet kovissa tuskissa -- kasvot seinään päin, jottei perhe näkisi niitä. Mutta kun vähän helpotti, niin hän käänsi kylkeä ja puheli lempeästi lastensa kanssa, jotka seisoivat tai istuivat yhdessä rykelmässä ikkunan luona, -- pakisi ompelukoneen keittiössä hyristäessä, -- mutta tuon tuostakin vääntyivät hänen kasvonsa tuskasta. Tavallisesti hän laski leikkiä ja kujeili kömpelösti, yksipuolisesti kuin yksinkertainen työmies ainakin, -- enimmäkseen kehuskeli heitä tuhottomasti. Mutta ne sanat tepsivät sittenkin, kun hänen kasvoillaan ja äänessään houkutteli hupaisa vilkkaus ja iloisuus. Pienemmille veikoille hän sanoi: "Riku ja Ernesti: ne on vasta miehen köllejä. Ne vaikka puita juurineen maasta repivät! Ja kun ne lyövät kaksi kovaa päätä yhteen ja sylkäisevät kämmeniinsä, niin ne vaikka kiviseinän kaatavat!" Ja sittenkös hän nauraa helähytti, kun pojat kehuja uskoivat ja pullistivat mahtavasti pikku mahojaan ja sanoivat: "Ruvetaanko kaatamaan, isä!?" Ja pikku Hannalle, joka nyt liinapäänä Lottena hoiteli taloutta ja oli aivan vainajan ilmeinen hyvyyden kuva, isä sanoi: "Ja Hanna, se on vasta tyttö se! Kun hän tulee suureksi ja saa miehen, niin hän keittää hänelle höylälastuista mainiota murumaitoa! Ja ompelee... sukaisee leningit rouville suoraan päälle mittaa ottamatta!" Hanna oli jo älykäs veitikka ja nauroi ja tokaisi: "Menenkö heti hakemaan lastuja ja teen sinulle murumaitoa, isä?" Mutta Klaulle isä sanoi: "Klaus se on poikaa ja ruun'aivina toista! Kun hänestä tulee puotilainen ja tahdotaan siirappia, niin hänpä kauhomaan tervatynnöriä! Ja kun kauppiaalta pyydetään silliä, niin hän käärimään paperiin puotisälliä!" Silloin Klaus nauroi ja sanoi: "Senkö tähden, isä, että minä olen niin laiha? Mutta en minä silti huono ole! Minä olen hyvä voimistelija, muista se, isä! Kujeile sinä vaan, kyllä näet vielä millainen kauppias minusta tulee!" Seuraavalla viikolla Klaus heräsi kerran keskellä yötä ja kuuli ompelukoneen silloin hyrisevän. Hänen mielestään piti olla jo aamuyö. Ja hän oli hiiren hiljaa ja pidätti henkeään ja muisti merkillisiä juttuja: tonttuja ja vuoren menninkäisiä. Sitten hän nousi hiljaa sängystä ja meni sydän jyskyttäen keittiön läpi pilkistämään perhehuoneesen. Siellä istui äiti yhä ompelukoneensa ääressä ja hänen kasvonsa näyttivät niin väsyneiltä. Klaus meni takaisin vuoteesensa, mutta ei saanut unta, hän valvoi raskaissa ajatuksissa. Äidin tarkka järjestyksen halu ja kyvykäs reippaus olivat tähän saakka salanneet pienimmätkin köyhyyden merkit. Mutta nyt huomasi Klaus ne kuitenkin. Isähän ei ansainnut rahaa enää juuri ollenkaan. Ja vuokrat täytyi maksaa, ja ruoka ja hiilet! Ja kaapin päällys oli täynnä kaikellaisia lääkepulloja ja voiteita, joita isä tarvitsi! Klaus alkoi yhä selvemmin huomata, mitä maksaa raha. Ja tuska poltti häntä. Hän ei nukkunut enää kelvolleen, vaan nousi jo varhain ylös ja meni suoraa päätä Kalli Daun luo ja kysyi häneltä, eikö veli tiennyt minkäänlaista sopivaa työtä, vaikka juoksupojan tointa. Hänellä oli niin paljon loma-aikaa, ettei tiennyt mihin panna. Kalli Daun äiti, joka komeili jo koreimmassa puserossaan, alkoi kohta ällistellä ja sanoa: "Mitä, etsitkö sinä työtä? Vai jo teidän on niin tiukalla? Voit tulla meille, tuonne perähuoneesen, sitomaan seppeleitä." Kalli Dau tungeksi kahvikupit ja kuiva leivänkannikka kädessä äidin sivuitse ovelle ja sanoi: "Kun se tuo on tuossa, niin eihän sitä saa rauhassa jutella yhtään järkevää sanaa. Tulehan tänne!" He istuivat huhtikuisesta tihruilmasta huolimatta puodin edustalle ikkunanalus-penkille ja Kalli Dau alkoi selvitellä kohta asiaa. "Viime syksystä lähtien minä kuletin puolen vuotta maitoja, jotta se tuo saisi ostaa itselleen uusia puseroita. Mutta se on heittiötä: kello viisi aamulla nouse ylös ja ala patikoida, kantaa raskasta kuormaa portaita ylös, alas. Katsopas tätä oikeaa kinttuani, näetkös? Se on hiukan tuollainen väärä vänkyrä. Se tuli siitä lempparin maidon raahaamisesta. Ja saat vielä haukut päälle päätteeksi: olet tuonut liian vähän tai liian paljon, väärän kannun tai kaatanut maidon maahan. Ellemme keksi mitään muuta, niin pääset melkein varmaan Wexstrasselle Löschin kuormankuletus-liikkeesen. Hän tarvitsee aamulla ja iltapäivällä poikia sukimaan hevosia, voitelemaan rattaita ja puhdistamaan valjaita ja lakaisemaan, ja sen sellaisiin hommiin." He lähtivät kohta Wexstrasselle ja tapasivat liikkeen isännän eräiden työläistensä kanssa seisomassa pihalla, jota puoliväliin peitti katto, hevosten ja valjastamattomien kärryjen, loimien ja silppusäkkien keskellä. Kalli Dau tunsi kuorma-ajuri Löschin jo ennestään; ainakin hän pakisi hänen kanssaan kuin olisi ollut vanha kokenut ajovehkeiden omistaja. Klaus Baas otettiin työhön, viidenkymmenen penningin päiväpalkalla, viisi tuntia päivässä: kaksi aamulla, kolme illalla, iltaruoka päällisiksi. Vaikeaa oli ylösnousu kello viideltä aamulla. Hän ei ollut vielä saanut unta läheskään tarpeekseen; ja oli pilkkoisen pimeäkin, ja niin kylmä. Mutta kun äiti huusi, ei ollut siekailemista; sen tunsi jo hänen äänestänsä. Klaus Baasin pieni vuodetoveri nousi istualleen ja hieroskeli silmiään ja pyyteli surkeasti saada vielä pikkusen nukkua. Mutta vastaamatta Klaus Baas otti häntä kainaloista ja nosti seisoalle. Vaieten ja unissaan hoippuen he sitten pukivat ylleen pimeässä ja menivät keittiöön ja peseytyivät tahkokaukalon äärensä. Äiti itse suki heidän päänsä. Pikku Hanna tarrasi kaksin käsin pankon ympärystankoon voidakseen seista kyllin lujana kun tuo märkä, häijy kampa tarttui tiukoilla hampaillaan hänen otsatukkaansa ja kiskoi päätä taaksepäin. Sitten he söivät palasen lieden vieressä, -- äiti istui jo ompelukoneensa ääressä. Sitten Hanna i yhtyi kotiaskareihinsa. Klaus Baas kompuroi alas portaita. Työ ei ollut juuri vaikeaa, mutta aina täytyi olla touhussa. Lakaista tuo pihan kolkka: se oli sievää työtä. Pistää parille valjaat selkään: käden käänteessä! Heittää rehua eteen: se oli hauskaa. Mutta kun hänen täytyi matalassa, pimeässä tallissa sukia yhtä perää viisi kuusi suurta hievahtamatta jököttävää hevosta, se oli ilkeää! Hän kuvitteli mielessään: Jos tuo paraikaa suittava hevonen yhtäkkiä hurjistuisi ja alkaisi potkia etu- ja takajaloillaan, -- mihinkä hän hyppäisi, pelastuisi? Tai mitenkä kävisi ja mitä oli hänen puolestaan tehtävä, jos yhtäkkiä pääsisi tuli irti? Tai hän haaveksi tuhansia tulevaisuuden kuvia: hän oli asuvinaan entisessä kotikylässä -- sillä yhä tähtäsi hänen tulevaisuuden toiveensa kotipuoleen, -- ja astelevinaan kelpo miehenä, opettajana tai kauppiaana, sen teillä ja pakisevan sanan pari vakavasti vastaantulijain kanssa, niinkuin oli kuullut kotipuolen väen raitilla haastelevan. Ja sitten hän oli menevinään kotiinsa, komeaan taloon pääraitin varrella, -- suuret oli siinä akkunat -- ja isä ja äiti ja vaimo ja lapset katselivat ikkunoista ja odottivat häntä. Joskus kun pihalla oli aivan hiljaista, himmenivät nuo haaveet ikäänkuin autereeksi ja hän torkahti ja nukahti hevosen kylkeä vasten, käsi ja suka koholla laukin lautasilla, -- kunnes heräsi, pelästyi tulevien vankkurien jyrinää tai kovia ääniä. Eräistä ijäkkäistä ajureista hän piti paljon. Hänestä oli niin mukavaa autella tai katsella kun he aivan rauhallisina ja tottuneesti kantelivat raskaita valjaita ja taluttelivat hevosia, ja kuunnella heidän verkkaisia tarinoitaan, enimmäkseen hevosten ominaisuuksista tai kuormain ja ajettavan matkan laadusta. Ja vielä hupaisempaa oli kuulla heidän pakinoivan Holsteinin ja Mecklenburgin maatalous-yrityksistä, sillä niiltä seuduilta he olivat kotoisin, ja heidän Amerikaan menneistä velimiehistään ja sisaristaan ja joskus, harvemmin kyllä, vaimoistaan ja lapsistaankin. Kaikki heidän sanansa sattuivat kuin naulan päähän, koruttomasti, varmasti ja levollisesti. Hänen nuori herkkä sielunsa, joka nähdyn ja kuullun taustaksi maalaili kohta suuria värikkäitä kuvia, tunsi näistä puheista uhkeaa iloa. Mutta oli siellä pari nuorempaa miestä, jotka nauttivat inhottavasti raaoista sanoista ja muistivat niillä etenkin viattomia, mykkiä luontokappaleita ja kertoivat mielellään toisilleen riettaita juttuja. Etenkin varhain aamuisin he oikein kilpailivat selostellessaan siivottomuuksia, joita olivat kuulleet edellisenä iltana kapakassa. Kuormankuletus-liikkeen piha oli nykyiselle Kaiser Wilhelmstrasselle päin, -- siihen aikaan oli niillä paikoin vielä paljon matalia vanhoja ristikkorunkoisia taloja suippoine päätyineen, -- ja niin sopivalla kohdalla, että jo aamuauringon ensi säteet pääsivät sinne paistamaan. Ja voimakkaan, suorastaan mahtavan kuvan ihmisten työstä ja aherruksesta loivat senkin kevään auringon paistaessa raskaat vankkurit ja edestakaisin häärivät ihmiset sekä suuret hevoset, jotka verkalleen astua kompsivat ulos tallin leveästä ovesta, -- ja Klaus Baas iloitsi, kun sai olla nokkelana ja tottuneena osallisena siinä ihmistouhussa. Mutta kun nuo kaksi kiroilijaa ja rienailijaa aina sinne tulivat ja tahrasivat koko pihan raaoilla huudoillaan ja sanoillaan, ja hänen piti väen väkisinkin heitä kuulla, niin se puhdas ja jalo ilo, joka hänen sydämensä pohjassa kumpuili, häiriytyi. Kun tuo ilve eräänä aamuna jatkui entiseen tapaansa, niin hänessä heräsi jo usein tuntemansa toivo: jospa nuo kelvottomat yhtäkkiä kuolisivat tai muuten joutuisivat paikasta pois! Ja samassa hän rukoili kiihkeästi Jumalaa, jonka kanssa hän ei muuten ollut missään suhteissa, että tuo hänen toivonsa toteutuisi! Ja sitten, sen rukouksen jälkeen, sattuikin pian toinen miehistä jo laskemaan suustaan pilkallisia sanoja itse liikkeen omistajan vaimolle ja sai heti lähtöpassit. Toinen rupesi kohta tämän tapauksen perästä eräänä päivänä kuormittamaan heinähäkkiä erään vanhemman miehen syytäessä hangolla heiniä hänelle. Kun häkki oli täysi, aikoi mies kiinnittää takaakin päin pingottimen, jonka oli jo edestä pannut kiinni; hän heittäysi koko ruumiinsa painolla pingottimen päälle; mutta silloin katkesikin yhtäkkiä etumainen silmukka ja mies syöksyi puineen päivineen suinpäin maahan ja löi armottomasti takaraivonsa pihan kivitykseen ja jäi siihen tiedottomana makaamaan. Tämä outo tapaus täristi hänen herkkää sieluaan juurta myöten. Hän heitti heti luudan kädestä ja otatteli kotiin minkä jaloista pääsi. Täällä hän kertoi, vavisten ja täristen kuin puistatuksissa, koko tapahtuman ja vannoi, että sinne hän ei enää mene! Hän maleksi muutamia päiviä kotosalla ja talon pihalla, yhä vain tuon ilkeän näyn vaivaamana. Ja sitäpaitsi hän oli kummallisen levoton oman rukouksensa tähden. Koulun läksymäinen uskonnon opetuskaan ei ollut kyennyt ohjaamaan häntä siihen totuuteen ja kauneuteen, joka kuitenkin tylsästä työn touhusta huolimatta piili hänen povessaan, ei, se oli suorastaan hillinnyt ja tukahduttanut hänen hiljaista, luontaista pyrkimystään omintakeiseksi, hurskaaksi ihmiseksi. Eivätkä muutkaan olleet häntä koskaan auttaneet nöyrästi ajattelemaan, oliko näkyväisten takana mitä ja millainen se salattu oli. Niinpä oli hänen sielunsa nyt näiden syvimpäin tunteiden suhteen aivan neuvoton, avuton ja viljelemätön. Ja tuo äkkipikainen rukous oli tuiskahtanut sydämestä, jolla tiedottomasti, -- niinkuin monen monien ihmisten, -- oli esi-isien muinaispakanallinen katsomus. Klaus Baas tunsi hämärästi sekautuneensa tuohon tapahtumaan siten, että oli toivomuksellaan ja lyhyellä rukouksella yllyttänyt pahoja henkiä noiden ihmispoloisten kimppuun, ja ne henget sitten tekivät sen tihutyön. Ja nyt ne henget varmaan vaaniskelivat häntä joko palkinnon toivossa tai suorastaan liittoonsa vaatien -- taikka verta vuodatettuaan himoiten myös hänen vertansa. Mutta kun isä jonkun päivän kuluttua taas tuli sairaana kotiin, kalpeni se pahain henkien suru perheen nähtävän hädän rinnalla, ja hänen ei auttanut muu kuin lähteä työn hakuun. Hän ajatteli hämärästi, että hänen olisi nyt saatava hienompaa työtä, jossa hän säästyisi törkeiltä sanoilta ja kamalilta tapaturman näyiltä. Ja hänen mielessään kangasteli jokin siisti, hyvä paikka, jossa olisi ilahduttavaa työtä; siellä hän tahtoisi miehen lailla uurastaa. Hän pisti pyhätakin päälleen ja meni ja pilkisti kukkaskauppaan ja sitten Kalli Daun vanhempain makuuhuoneesen sekä näki toverinsa muuttelemassa kylmiä kääreitä pikku veikolleen, joka oli vuoteen omana. Kalli Dau haukkui Jonni-veljeänsä: se oli taas varastanut rahat hänen takkinsa taskusta ja oli mennyt niitä ryyppimään! "Ja ukko hännystelee jotain naishetakkaa", hän sanoi, "ja muori lörpöttelee tuolla hiilenmyyjä-akan kanssa." Kalli Dau istui selkä kyttyrässä ja hieroi laihoja, ruskeita käsiään vastakkain polviensa välissä. "Ne on sellaista roskajoukkiota kaikki minun omaiseni", hän sanoi, "niinkuin näet!" Klaus Baas vetäysi ovelle ja sanoi lähteneensä pois kuormankuletus-liikkeestä ja kysyi, mistä hän nyt mitä pikimmin saisi uutta tointa. Kalli Dau lähti kohta hänen kanssaan. He menivät kadun kulmaan ravintolaan, ja Kalli Dau viittasi tutulle piikatytölle, pyysi sanomalehteä. Kun he olivat palanneet kukkakojuun ja kun Kalli Dau oli vaihtanut vielä kylmän kääreen pikku veikkonsa otsalle ja myynyt kukkivan tulpaanin -- rahat hän pisti taskuunsa, -- niin he istahtivat tiskille ja alkoivat tutkia lehteä. Hetken päästä osoitti Kalli Dau Klaus Baasille erästä ilmoitusta ja sanoi aprikoiden: "Mitäs tuosta arvelet?" Ja hän kumartui ja luki kumppanille ilmoituksen: että taidemaalari Laura Morgenstern, asuva Neuenwallissa, halusi sukkelaa poikaa, pystyvää kaikellaisiin pikku Askareihin. He laskivat lehden polvilleen ja katsoivat toisiaan. He eivät kumpikaan olleet selvillä, mitä tämä oikeastaan tarkoitti. Taidemaalari? Mikä se oli? Ja nainen vielä? Samassa sattui kulkemaan ohi eräs viinuri, noita lukemattomia, joiden kanssa Kalli Dau oli hyvänpäivän tuttu. Poika huusi viinuria sisään ja pyysi häneltä selvitystä. Mutta tämäpä teki pulman vielä pahemmaksi. Hän sanoi, että se maalari luultavastikin maalasi alastomia ihmisiä ja kai komentaisi Klaus Baasin kohta riisuutumaan ja sutisi hänet. Ja kiiruusti ulos mennessään hän virnisti niin ettei tiennyt mitä Herran nimessä moisesta ajatella. Kalli Dau kyllä arveli: "No mitäpä kummaa nyt tuo sitten? Alastihan hevosetkin ovat ja paidan alla on joka Jumalan luomalla paljas nahka. Ja paljonkos noilla on vaatetta päällä noilla naikkosillakaan, jotka esiintyvät St. Paulissa?" Klaus Baas vaipui syviin, raskaihin ajatuksiin. Nainen, ja maalaa alastomia ihmisiä? Mutta kuitenkin kaikitenkin... vaikka se riisuttaisikin hänet alasti ja nakkaisi äkäpäissään vaikka pensselinsä hänelle vasten naamaa; mukavampaa se sittenkin oli kuin kuunnella niin inhottavasti kiroilevia ihmisiä ja nähdä päälle päätteeksi jonkun halkaisevan päänsä. Ja sitä paitsi, -- olihan Laura Morgensternin asunnossa ovi, jonka Klaus Baas aikoi painaa tarkasti mieleensä potkaistakseen sen auki heti, kun tulisi jotakin kauheaa. Hän solahti tiskiltä alas ja sanoi ryhtyvänsä heti toimeen. Kalli Dau lähti hänen kanssaan. He kapusivat Neuenwallilla ylös erään vanhanaikuisen talon kolme porraskertaa ja jo saapuivat hakemalleen ovelle. Kalli Dau avasi. Kohta kumahti salista luja, kurkkuääninen kysymys: "Kuka siellä?" He vetäysivät varovaisesti ovesta hiukan loitommalle ja Kalli Dau vastasi kovasti: "Juoksupoika." Sisällä rumuutettiin kai jotain kaappia tai hirmun suurta tuolia. Raskaat askeleet lähenivät, ovi aukesi ja eteiseen astui vanhan puoleinen, tavattoman ruumiikas ja leveä nainen, jolla oli silmälasit lattean nenän alimaisella nipukalla. Hän tähysteli poikia sankojen ylitse ja kysäisi: "Kumpi?" "Tämä tässä", vastasi Kalli Dau varmana kuin ainakin. "No, ja mitäs sinä sitten?" kysyi nainen. "Minä", toisti Kalli Dau, "tulin vaan mukaan." Laura Morgenstern viittasi leveällä paletillaan alakertaan ja Kalli Dau katosi kuin maan rakoon, sanaakaan virkkaamatta. "Tule sisään", käskettiin Klaus Baasia. Nainen meni sisään ja istahti mahtavana nojatuoliinsa ja painausi selkä kenoon ja tirkisti tiukasti lasiensa ylitse johonkin, mihin Klaus Baas ei tohtinut katsahtaa, ja tähysteli sitten lasiensa läpi noin neliömetrin suuruiseen, pingoitettuun kankaasen ja sipaisi siihen pensselillään jäykällä kädellä hienon, pehmoisen piirron. Klaus Baasiin katsomatta hän kyseli hänen nimeään, mistä oli syntyisin, ketä vanhemmat, oliko sisaria, kävikö koulua. Klaus Baas vastaili harvakseen ja selkeästi, kunniantuntoisen lujasti ja hieman juhlallisesti. Sillä välin maalari tirkisteli salin soppeen ja sipaisi silloin tällöin kankaasen pehmeän, varovaisen piirron. Sitten hän kääntyä nytkähti sivuttain ja tarkasti Klaus Baasia tuikeasti. Hyvän aikaa noin tutkittuansa hän sanoi: "Mitäs arvelet, Tuddi? Minun mielestäni voimme häntä käyttää yhden mallina! Katsopas vain tuota oivaa alasaksilaista nenää; ja hänen suussaan on lujuuden vivahdus, jota ei usein tapaa. Ja koko pään muoto: se on hyvää verta." -- "Käännypäs tuonne päin", hän sitten jatkoi ja viittasi pensselillään salin soppeen. Klaus Baas kääntyi ja näki nyt suurella tuolilla, jossa oli korkea, ruskea selkänoja, istuvan noin kaksitoista-vuotisen tytön: sininen, lyhyt hame yllä, pitkät jalat mukavasti ristikkäin, helmassa vanha, paksu raamattu. Pienet kasvonsa olivat tarmokas-piirteiset, -- päähän oli pantu musta, olkapäille ulottuva peruukki ja hartioille punainen vaatekappale, joka oli edestä sulettu kultaketjuun liitetyllä vanhalla, isolla rahalla. Hän ei hievahtanutkaan, istui jäykkänä kuin pikku epäjumala, ja katseli Klaus Baasia ja sanoi: "Hän on näöltään kuin muinaisgermaani; mutta välipä tällä; voit häntä kuitenkin käyttää. Sille pitää panna ruskea peruukki ja naamansa se saa viruttaa hiukan pitemmäksi; niin siitä kyllä saadaan yksi. Tietysti, joku pienistä. Tee hänestä Hosea, taikka Micha!" Jatkaen työtään vastasi maalari: "Hosea ja Micha, ei käy laatuun. Olenhan minä jo sinulle sanonut, että kaikki a:lla päättyvät nimet on naisten nimiä. Sanokoon pappi tai opettajasi taikka sinä itse mitä tahansa, minä viis. Hosea ja Micha olivat naisia. Hän olkoon Maleachi." Nuori tyttö vastasi: "Kyllä minusta nähden... Mutta sanohan nyt hänelle viimeinkin, mistä on kysymys. Hän alkaa jo näyttää aivan äksyltä." Maalari nojausi jälleen tuolin selkämykseen, tähysti tarkasti malliansa, jäykisti käsivartensa ja sipaisi taas kankaasen pehmeän piirron ja lausui jörisevällä äänellä: "Niin, kaipa se on hänelle sanottava. Katsopas nyt, Hogeruppin vanha rovasti ja ruustinna, tuolta Schleswigin pohjoiskulmalta, aikovat lahjoittaa kuntansa kirkolle apostolit ja profeetat, ja niitähän me tässä nyt... Ja tuo tuossa --" maalari viittasi pensselillään -- "on Obadja; ja sinä voit olla Maleachi. Otapas nyt tuo malja uunin kulmalta ja vie se pöydälle ja ala pestä pensseleitä... Kas niin... Aivan niin... Ensin minä valitsin vanhoja ukkoja ja sain viisitoista valmiiksi. Ja sitten tuli rovasti ja ruustinna... mukavia vanhuksia... katsomaan työtä ja olivatkin kutakuinkin tyytyväisiä. Mutta tuumivat, että loput pitäisi saada nuoria; sillä nähtävästikin useimmat noista herroista olivat olleet tuossa kahdenkymmenen korvissa. Ja tuumivathan ne vielä, että ukot, jotka olin jo saanut valmiiksi, eivät näyttäneet oikein pyhiltä ja haltioituneilta... Longotapas hiukan enemmän silmiäsi, Tuddi; sinä unohdat sen alinomaa!... No niin, minulla nyt ei ole hiukkaakaan mielikuvitusta, kaikkein vähimmin pyhyyden kysymyksissä, sillä en ole itse yhtään pyhä. Enkä ole milloinkaan yhtään pyhimystä nähnyt. Eikä ole se rovastikaan; sillä huomattavasta varallisuudestaan huolimatta hän ei tahdo maksaa pyhimyksistä enempää kuin sata markkaa kappaleelta. Niinpä keksinkin asettaa tuon tuolle vanhalle tuolille ja koristin häntä hiukan juhlallisemmaksi. Eipä hänkään mikään pyhimys ole, päinvastoin veitikka ja vintiö, mutta kun on lapsi, on hän lähimpänä pyhimyksiä. Longotapas taas hiukan silmiäsi, Tuddi, ja ajattele Norderneytä[18] tahi Syltiä tai jotakin muuta paikkaa, jonne menet kesää viettämään, ja kaikkea 'taivaallista' mitä siellä saat kokea, taikka väännäpä muuten kasvoillesi ilme ikäänkuin näkisit taivaalliset sotalaumat." "Siunatkoon, Laura täti", huudahti tyttö, "mitä juttuja jöriset! Kuules... eikö hän voisikin olla Habakuk? Katsopas kuinka hän ällistelee tuskallisen näköisenä! Varmaan Habakukilla oli juuri tuollaiset silmät; ne sopivat niin mainiosti nimeen... Luenko nyt sinulle pari värssyä Habakukista?" Maalari pudisti päätänsä: "Nyt on meillä käsillä Obadja. Lueppa taas pari sanaa päästäksemme tunnelmaan." Tyttö kohotti raskasta kirjaa polvillaan hieman pystympään ja alkoi heleällä lapsen äänellä verkkaan: "Mutta ei sinun pidä mielelläs katseleman veljes päiviä, hänen viheliäisyytensä aikaa! Eikä riemuitseman Juudan lasten surkeuden aikana! Ei myös sinun suus pidä niin suuria sanoja puhuman heidän tuskansa aikana..." Laura Morgenstern maalasi käsivarsi jäykkänä. Peruukkipäinen tyttö, punavaippa hartioillaan, vuoroin rengasteli silmiään ja vuoroin luki värssyn, pari. Ja Klaus Baas pesi pensseleitä. Kun hän kerran arasti vilkaisi tyttöön, joka näytti hänestä ylen ihanalta ja omituiselta, tuikkasi Tuddi silmänräpäyksessä hänelle punaisten huulten välistä kielensä nipukkaa. Nytpä hän ei tietysti voinut olla katsomatta uudestaan... se oli pakko... ja heti tuikkasi tyttö taas kielen nipukkaa. Silloin kääntyi Klaus Baas kiireesti pesemään pensseleitä. Maalari sanoi mukavalla, yksitoikkoisella äänellä, uutterasti maalatessaan: "Älä sinä salli sellaista! Näytä sinä sille vaan takaisin!" Tyttö vastasi yhtä rauhallisesti, vihaisesti: "Koettakoonpas vaan!" Ja läväytti silmänsä pyhän pyöreiksi. Klaus Baas tunsi olonsa sanomattoman kummaksi ja avuttomaksi ja samalla äärettömän onnelliseksi ja turvalliseksi. Hän nipisteli ja pesi pensseleitä ja vilkui tuon tuostakin kulmainsa alta naisia. Sitten tuli tyttöä noutamaan siisti palvelusneito, ja Tuddi läksi, heittäen vielä mennessään Klaus Baasiin kopean, taistelunhaluisen katseen. Mutta Klaus Baasin oli nyt toimitettava salissa ja keittiössä kaikellaisia pikku askareita, ja maalari oli hänelle yhä yhtä jörön ystävällinen. Sitten hän söi maalarin kanssa pienessä keittiössä illallista ja sai sen jälkeen mennä. Kotona isä nukkui, ankaran taudin kohtauksen jälkeen, ja äidin luona oli lihava rouva, joka teetätti uutta pukua hopeahäihinsä; Klaus Baas kertoi Hannalle kaikki, mitä oli kokenut, juurta jaksaen. Hän oli aivan haltioissaan moisesta ja haaveili, mitä hän huomenna ja vastakin siellä vielä näkisi, ja muistutti Hannalle kahteen kertaan, että hän tarvitsee huomenna taas hyvän takkinsa, välttämättä! Hän ei voi mennä tähän toimeensa paikkatakissa. "Se on ihan erikoista laatua", hän sanoi, "siellä täytyy esiintyä hienosti." VI. Aamusta alkaen hän kaipasi hetkeä, jolloin koulusta tultuaan voi pukeutua pyhäisiinsä ja lähteä maalarin luokse. Hän ei huomannut enää kuin ennen, että isä oli nyt melkein aina kotona ja istui raukeana keittiön akkunan ääressä peitto laihain polvien ympärillä. Kun hän pisti ne kolme markkaa, jotka Laura Morgenstern antoi hänelle lauantaisin, äidin käteen, niin hän ei huomannut kuinka laiha se käsi oli ja miten kiireesti se sieppasi rahat. Klaus eli kokonaan niiden kolmen tunnin lämpöisestä ilosta, jotka joka päivä hänelle soi: olla yhdessä tuon lihavan, jörön naisihmisen ja kauniin, nyrppynokan tytön kanssa, jolla oli punainen viitta ja pikimusta peruukki. Laura Morgenstern jörisytteli kuin ennenkin ilmi mietteitään sikäli mikäli tytön kysellessä tai kirjoja lukiessa päähän pälkähti. "No nytpä näkyy taas, mitä raamatussa oikeastaan on", sanoi hän, "täytyy myöntää, että siinä on paljon roskaa. Esim. tuo Obadja! Ymmärrätkö sinä, mitä hänestä meille on hyötyä? Mitä hänellä on minun synneissäni tai suruissani tekemistä!" Pieni peruukkipää kysyi: "Onko sinulla suruja, Laura täti?" "Tietysti", murahti maalari. "Niitä on kaikilla." Klaus Baas katseli häntä kummastuen ja mietti mielessään: Mitäpä suruja tuollakin on! Hän on terve kuin kili ja hänellä on rahaa. Mitä se suruista pöpisee! Joskus oli maalari vaipunut syviin mietteihin ja teki työtä rajulla innolla, kasvot ankaran vakaina; huomattavasti hänen ajatuksensa kulkivat kaukana. Enimmäkseen hän mietti kotiseutuaan ja lapsuuden aikaa. Ja tuntui kuin häntä olisi painostanut elämän ratkeamaton pulma tai vaiva; hän johtui sitä alinomaan aprikoimaan ja näytti tulevan siihen johtopäätökseen, että kristinoppi oli tuohon pahaan syypää. "Isäni oli opettaja, vakava, ahkera mies. Ja jumalinen, huomaa se, Klaus! Mutta monista uskontotunneista, ainaisista raamatunlauseista ja virsistä ja kristillisistä niskannipistyksistä, joita saimme vielä kaupantekijäisiksi: niistä ei ole ollut meille mitään hyötyä. Minusta ja sisaruksistani on tullut sitä, mitä meistä varmaan ilman tuhansia uskontotuntejakin olisi tullut. Toisesta... minusta... vanha, puolihassu jöröttelijä, toisesta..." hän suoristihe ja tähysti tarkemmin peruukkipään pieniä, hienoja kasvoja... "Luuletko, Klaus, että uskonto voi muuttaa ihmisen toiseksi kuin hänet luonne tekee?" "Kyllä", virkkoi Klaus Baas, "Paavalissahan on esimerkki." "Mene suolle, Paavalissa!" vastasi maalari, "ole hyvä ja puhu sinä Laura Morgensternista ja Klaus Baasista ja ajuri Löschistä ja muista sellaisista ihmisistä ylimalkaan." Klaus rypisti kulmiaan ja sanoi: "Kun saa kuulla kauneinta raamatusta, vakaasti ja yksinkertaisesti luettuna, niin uskoakseni ihmisen pitäisi tulla vakaammaksi ja hurskaammaksi." "Jaha", arveli maalari. "Vai sitä sinä!" Hän keikistihe hyvin selkäkenoon ja sanoi: "Nyt sinulla on hyvä ilme, Tuddi! Obadjalla oli kai juuri tuollaiset silmät silloin kun hän tuomitsi ihmiset tuliseen pätsiin!" "Niin, miksi sinä puhut aina sille pölkkypäälle", tiuskaisi Tuddi. "Eikö minua ole olemassakaan? Mitä se tietää enemmän kuin minä." Tuo huitukka, jonka mustan peruukin alta vähä väliä aina tunkeusivat esiin heleät, kellervät kiharat, oli Klaus Baasille äkäinen. Mutta se kiukku väristi raikkaan autuaallisesi pojan hipiää ja se pilkka pani hänen sydämensä ylpeästi sykkimään. "Kuinka hän on kuiva tänään, täti", sanoi Tuddi. "Hän on oikein epäonnistunut. Vedäpäs hänet taas vireesen, mitähän tuo soittaa." Silloin katsahti Klaus Baas häneen pilkallisesti. Tuddi katseli taas "pyhin silmin" maalariin. Vähän ajan päästä hän loi silmänsä Klaus Baasiin ja sanoi käskevästi: "Tuo jakkara tänne!" Klaus toi jakkaran ja asetti sen hänen jalkainsa alle, mutta sanoi hiljaa uhalla: "En olisi sitä tuonut, ellet olisi ollut mallina." Maalari kuuli tämän ja sanoi: "Älä sinä minua kursaile, Klaus! Jos hän ei pyydä kauniisti, älä tottele! Komennelkoon piikoja kotona; täällä on hänen oltava kiltti." Toisena päivänä tuo ulkokullattu sanoi: "Klaus, ole nyt niin hyvä ja tuo minulle jakkara." Kun Klaus asetti jakkaraa hänen jalkainsa alle, katseli Tuddi pyhin, leimuavin silmin maalaria, ja samalla pani jalkansa, eipä vainkaan jakkaralle, vaan Klaus Baasin niskalle, ja polki sitä alas. Poika tarttui nilkkaan, puristi sitä laihalla, luisevalla kädellään ja asetti jalan jakkaralle ja piti sitä hetken lujasti kiinni. Silloin Tuddi unohti koko pyhän toimituksen, kumartui kiivaasti hänen puoleensa ja katsoi häntä silmästä silmään kiukusta sähisten: temppu, jota hän sanoi "irvisteleväksi tiikeriksi". Se näytti olevan hänen viimeinen aseensa. Mutta Klaus tähtäsi häntä suoraan silmiin, rauhallisesti, kiukuissaan kyllä, mutta samalla hurmautuneena kun sai tuntea nuo kasvot niin lähellä. Kun hän eräänä päivänä ennen tuntia meni keittiöön, -- hän ei ollut huomannut ovikellon soivan, -- kuuli hän takaansa askelten sipsutusta. Ja kun hän kääntyi katsomaan, seisoi hänen edessään kuusivuotias pikku tyttö, ja Klaus Baas arvasi hänet heti mustaperuukkisen siskoksi. Hänellä oli näet aivan yhtä sorea vartalo ja sievä pää kuin Tuddilla ja sitäpaitsi, yhtä vaikea oli hänen saada ylähuulella peittymään hampaansa. Hän ei virkkanut mitään, ojensi vain Klaus Baasille pientä valkeaa tuttipulloa, jossa oli maitoa. Klaus Baas katseli aran hämmästyneenä pikku keijukaista ja kysyi, mitä hän tahtoi? Tyttö pyöristi kummissaan silmiään, pudisteli päätänsä niinkuin pitäen Klaus Baasia hölmönä, ojensi hänelle yhä vain pulloa ja sanoi: "Lämmitä." Klaus ymmärsi ja asetti pullon lämpimään veteen. Ja sitten hän syrjästä tarkasteli ja ihasteli tuota sievää pikku hempukkaa: niin se oli pyöreä ja puhdas kuin sorvattu, oikeinpa hiekkapaperilla silitetty. Ja Klaus Baas kysyi kummastellen ja asiaa aavistamatta: "Kuka pulloa tarvitsee?" Tyttö katseli häntä silmät suurina, tutkivasti, ja lausuipa sitten vakavan arvostelunsa: "Kyllä olet tosiaan niin tuhma kuin Tuddi sanoo!" Klaus ei virkkanut mitään, mutta ihmetteli mielessään, ihanko kaupungin pirpanat tosiaan näin kauan tuttia imevät, eikä malttanut odottaa maidon lämpiämistä. Hän antoi pullon tytölle ja meni sitten hänen jälestään saliin, jossa työ jo oli alettu. Maalari istui selkä kenossa avarassa nojatuolissa ja tähysti tarkasti lasiensa ylitse mallia ja kiinnitti jäykällä, suoralla kädellä piirron piirrolta hienosti kankaalle. Obadja istui hoikat jalat ristissä, punainen vaippa hartioilla ja katseli sirkuilla, harmailla silmillään maalariin. Pikku sisko istahti sivummalle pienen, matalan pöydän ääreen, jossa oli kelpo keko irtonaisia sinihelmiä ja kieppu mustaa rihmaa; siihen hän aikoi nähtävästi pujotella helmet. Hän ei ollut ryhtynyt työhönsä vielä, vaan istua kenotti tuolillaan ja imi maiskutteli pulloansa, nilkat päälletysten, aivan kuin sisarensakin. Ja Klaus Baasia hän katsoi rauhallisesti totisilla silmillään. Nyt oli entistä ihanampaa valoisassa, siistissä työhuoneessa. Rattoisa pakina ei keskeytynyt hetkeksikään. Joskus lasketteli maalari, kun muut hänen kielikelloaan koskettivat, verkkaisesti ja yksivakaisesti pitkät jutut. "Leikitkö sinäkin, Laura täti", kysyivät lapset, "kun olit niin pieni kuin me? Kerropa meille jotakin." "Niin että leikinkö?" toisti maalari... "kuinkas en!" -- Tuntui kuin olisi jokin näkymätön käsi sivellyt hellästi hänen jäykkiä, jöröjä kasvojaan. "Että olemmeko leikkineet!... Me olimme pappilan naapureita ja saimme leikkiä rovastin vanhassa, ruohottuneessa puutarhassa miten vain halusimme. Puutarhan alalaidassa oli korkea, ruohopeitteinen kumpu, jonka laelta näki kauas yli lakeuden. Se kumpu oli veljen erikoisomaisuutta..." Maalari tarkasti huolellisesti työtänsä ja jatkoi hellällä äänellä: "Meillä oli pikku veikko, kaunis, punaverinen poika. Ja miten hauska hän oli, ja miten älykäs! Hänellä oli aina pehmeä ruskea samettipuku, siinä vasta oli valon heijastetta... en tiedä, en muista sittemmin sellaista kangasta missään nähneeni -- ja lumivalkea röyhelökaulus kaulassa, ja hänen kaunis tukkansa ulottui aina kauluksen alalaitaan. Hän oli hyvin kokasteleva kauniista vaatteistaan... mutta myös huolimaton, eikä varjellut pukuaan pilaantumasta. Ja me emme häntä sen tähden toruneet! Emme toruneet häntä koskaan: hän oli niin sievä ja iloinen. Mutta me kolme sisarta olimme rumia ja meillä oli puku karkeasta, mustanharmaasta kankaasta, jota äiti oli ostanut noin summamutikassa; olimme jöröjä ja innostumattomia. Ja juuri siksi että olimme niin jöröjä ja kylmiä ja kateellisia, juuri siksi veikko oli niin mahdottoman kaunis, iloinen ja hupaisa." Maalari vaikeni ikäänkuin viime sanojaan mietiskellen. Sitten hän jatkoi muistojen herkyttämänä: "Puutarhan alapäässä oli kumpu; se oli pikku veikon erikoisomaisuutta; hän sanoi sitä kuningaskunnakseen. Hän istui polvet ristissä pikku istuimella, jonka oli vienyt kummulle, ja käänteli kaunista kaulaansa joka ilmansuunnalle ja rupatteli hullua lorua ikäänkuin olisi jaellut komennuksia tai istunut oikeutta -- ja sen sellaista. Meitä oli kolme hänen hoviväkeään. Yksi lakaisi kummulle johtavat lautaportaat; toinen leikkasi polvillaan heinää hänen kukkulansa rinteillä; kolmas toi hänelle selkä kumarassa ruokaa. Ja kun ilta tuli ja aurinko valaisi hänen jaloja kasvojaan ja hänen hienot silkkikiharansa kiiltelivät, niin me sanoimme: Voi kuin sinä olet kaunis! Voi kuin sinä olet kaunis! Hän ei muka ollut huomaavinaan meidän imarrustamme, mutta kyllä hän tiesi, kuka nöyrimmin palveli. Sitten huusi isä tiukasti meitä ja meidän täytyi mennä kotiin lukemaan, enimmäkseen raamatunlauseita ja virsiä. Pikku veikko oppi pian ja helposti, mutta unohti myös yhtä pian. Hän oli liiaksi mukavuutta rakastava pitääkseen mitään mielessään. Kun hänen sitten iltasella oli mentävä levolle, niin me kiistelimme, kuka hänet saisi riisua ja kantaa sänkyyn, ja lopulta sai sen tehdä se, joka metisimmin oli häntä imarrellut. Ja siitä me kolme rumaa variksen poikaa olimme kateellisia toisillemme ja jouduimmepa siitä usein tukkanuottasillekin." Maalarin sivellin vaipui ja hän katseli jonkun aikaa, surullisissa mietteissä, vuoroin kangasta, vuoroin peruukkipäätä. Sitten hän karisti ajatukset ja kävi taas ripeästi toimeen. "Olepas nyt hyvin ylpeän näköinen, Tuddi! Ajattelepas, että Klaus Baas esimerkiksi tulee pensselillä sutimaan pientä, hienoa nenänhuippuasi. Kasvot vähän enemmän vasemmalle... kas niin! Sinä olet erityisesti ylpeän näköinen, kun katsot hiukan syrjittäin. Noin ne on paikallaan. Nyt tulee Klaus Baas ja se pensseli... hyvä! Ajattelepas asiaa juurta jaksaen!... Tuo hävytön poikaviikari!... Kas niin, teillä on mielikuvitusta!... Sitten maalataan pikku Sanna! Sanopas Sanna, mikä tahtoisit olla?" Tyttö pujotteli paraikaa helmiä, -- kohotti siniharmaat silmänsä maalariin. Upeat huulet, jotka hartaassa työssä olivat auenneet, sulkeusivat ja kätkivät peittoonsa kauniit, isonlaiset hampaat. "Se on Sephanja, mielestäni", sanoi Tuddi. "Samantekevä, mitä profeetta on kirjoittanut. Sinä olet Sephanja, kuule!" -- Pikku tyttö nyökäytti päätänsä ja supisi monta kertaa uutta nimeä itsekseen, ja virkkoi sitten: "Mutta minä tahdon pitää nämä ketjut kaulassa." Joskus kertoi Tuddi kodistaan. Äidistä, joka oli "ylipäätään liian hyvä ja hauska". Isästä, joka oli ollut Indiassa ja palannut sieltä sairaloisena, veljistä, jotka olivat kerrassaan sietämättömiä. Kodin ylä- ja alahuoneistoista, tytöistä, puutarhasta ja koulusta, jossa opiskelu oli kuin mitä hupaisaa leikkiä ja opettajattaret olivat joko "kamalia" tai "taivaallisia". Vieraskielisistä runoista, joita oli hirmuisen vaikea oppia. -- Kerran hän pyysi neuvoa ainekirjoituksessa. Heidän oli kirjoitettava aine "Elämän merkkitapaukset". Opettajatar oli maininnut: kasteen, konfirmatsionin, Herran pyhän ehtoollisen y.m. Mutta Tuddi arveli, että oli niitä paljon muitakin, esim. huvimatka Syltiin ja talvisin luistelu, ja sitten häät j.n.e. Joskus joutui Klaus Baas näyttämön pääesiintyjäksi. Hänen täytyi kertoa kotikylästä ja maalaisleikeistä, padosta ja kirkkotarhasta, rannikosta, rannan hietikosta. Hän oli silloin aina kovin peloissaan: jospa hän käyttää vääriä muotoja. Sillä hän puhui kirjakieltä vielä kuin mitäkin vierasta, koulussa luettua kieltä. Ja hän kertoi siis hiukan koulumestarimaisesti, selkeästi, harvaan. Joskus lykkäsi vastuksen itse aihe: hän ei tiennyt, sopisiko kertoa sitä ja sitäkin. Ja häneltä oli livahtaa suusta jokin sana, mutta sai kiinni; hän sekautui ja änkytteli nolosti. Siitäpä nyt Tuddi taas sai syyn häntä pilkata: "Menepäs, Sanna, ja vedä hänet nyt vireesen." -- Silloin ei Klaus keksinyt muuta neuvoa kuin solutella tarina toiselle ladulle ja täyttää aukot omasta päästään. Mutta kun valeet ja lorut aina ovat uhkapäisiä keinoja, niin hänen kasvonsa silloin punastuivat tukkaa myöten ja hänen silmänsä kiiluivat. Mutta pianpa häntä lohdutti jo se, että pikku Sanna kuunteli häntä suu auki ja silmät pyöreinä ja lauloi lopuksi heleällä äänellään: "Kuules, Tuddi, nyt se jo soittaa." Joskus valloitti peruukkipää yksinään koko näyttämön esitellen kuuntelijoille puolet eläintarhaa: "irvistelevän tiikerin", "nälkäisen hyenan" ja "kyllästyneen leijonan". Hän pani myös toimeen neekerinäyttelyjä, kuten hänen oli tapana sanoa. Hän asetti pikku Sannan seisomaan Klaus Baasin eteen ja kuulutti: "Kas tässä, katsokaa, herrasväki, on neekeripäällikkö Jumbo! Jumbo, näytä herrasväelle hampaitasi!..." Sanna näytti silloin hampaitaan ja koetti katsoa Klaus Baasiin kauhean julmasti. Tätä näytöstä he erittäinkin rakastivat ja toistivat sitä usein, -- ja Klaus Baas nautti siitä silmillään ja koko sielullaan, sillä molemmat nuo sirot, sievät tytöt seisoivat aivan suutatusten hänen kanssaan. -- Ja kun hän sittemmin, lähes kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kohtasi Sannan Fährstrassen varrella kemutalon eteisessä Uhlenhorstissa[19] ja näki hänen tuskan ahdistamana ja surevana, niin kohta hän vielä muisti sanoa: "Jumbo, näytä hampaitasi!" Ja silloin Sanna tuli koko lailla iloisemmaksi. Sitten valmistui Obadja, ja nyt tuli Klaus Baasin vuoro. Hänestä piti tehdä Daniel. Ja ilme piti hänellä olla sellainen kuin profeetalla oli jalopeurain luolassa. "Sillä muuta eivät Hogeruppin ukot hänestä tiedä, Klaus!" Ah, kuinka hän oli onnekas kun häntä koristettiin! Miten häveliäs ja ylpeä kun maalari pani vihreän vaipan hänen hartioilleen! Mitä luolajalopeuran naamaa Tuddi hänen edessään näyttikään! Miten suloisesti ja ystävällisesti Sanna pani sinihelmi-korunsa hänen kaulaansa hänen ollessaan polvillaan tytön edessä! Hänen sydämensä hypähti aivan kurkkuun kun Sanna arasti kosketti hänen tukkaansa, silitti sitä ja sanoi: "Katsopas, Tuddi, minkämoinen myyränturkki sillä on." Mutta huomenna, jolloin elämän piti jatkua niin ihanana kuin se konsanaan voi olla, eivät tytöt enää tulleetkaan maalarin luo. Laura Morgenstern kertoi, että heidän oli täytynyt isän sairauden tähden lähteä tavallista aikaisemmin maatilalle, joka perheellä oli Hammerin[20] seudulla. Arasti kysyen Klaus Baas sai tietää, että heidän isänsä oli kauppias ja välitti Indian kauppaa ja oli matkalla siinä maassa saanut parantumattoman taudin. "Ne ovat vanhaa, hienoa sukua, Klaus", sanoi maalari. "Olivat ennen upporikkaita eivätkä ole vieläkään suinkaan köyhiä. Mutta mitä auttaa heitä nyt raha, kun perheenisä on sairas? Kaikkialla on maailmassa kurjuutta." Hän maalasi tänään vielä punaista vaippaa, joka oli levitetty tuolin selustalle, maalasi kiivaasti hengittäen. Sitten hän sanoi: "Klaus, minä luin eilisiltana raamattua ja hain, mikä siinä nyt olisi parasta. Isä piti ennen aina psalmeista ja lausui jonkin mietelmän, minkä jo Luther niistä oli lausunut. Mutta, Jumala paratkoon: en löydä siitä juuri mitään, josta olisi ihmiselle apua. Enkä muista isänikään sitä itse tutkineen. Luulenpa, että moni kehu tai moite kulkee vain arvostelemattomana perintönä vuosisadasta toiseen; puhutaan vaan ajattelematta, apinoidaan muita." Klaus lausui selväksi, opituksi kirjasaksaksi: "Meidän opettajamme sanoo, että vuorisaarna ja... sitten Vapahtajan kärsimyshistoria ja sitten Korinttilaiskirjeen kolmastoista luku on raamatussa parhainta." "Jaha, jaha... Vai... No, sinä tulet huomenna tänne taas, Klaus", sanoi maalari. "Tule, tule pois huomenna!" Kun Klaus huomenna tuli hänen luokseen, astui Laura Morgenstern huoneestaan ja sanoi jörösti, mutta ystävällisesti kuin ainakin: "Annetaan Danielin jäädä tulevaan kertaan, Klaus. Tuli veli tänne, viipyy tilapäisesti muutamia päiviä Hampurissa; käytän häntä apostoli-mallina. Minun täytyy jo käydä käsiksi apostoleihin... Ajattelin, että silloin tällöin lukisit minulle ääneen jonkun värssyn, päästäkseni tunnelmaan. Minulla kun ei ole mielikuvitusta. Mutta sinun pitää lukea verkalleen: veljeni on yksinkertainen ihminen, ei ole pitkään aikaan ollut tekemisissä kirjain kanssa..." Maalari palasi työhuoneesen ja Klaus meni keittiöön, suorittamaan ensin muut askareet. Kun hän sitten astui sisään ja katsoi uteliaana maalarin veljeä, niin hän huomasi hirmukseen, että sehän oli se sama katuveijari, jonka edessä hän oli niin kokastellut puolen vuotta sitten Grossneumarktin kulmauksessa. Klaus tunsi hänet hyvin hänen kauniista silmistään ja kaksivivahteisesta parrastaan, vaikka hänellä olikin nyt uusi siisti puku ja tukka leikattu. Junni ei ollut tuntevinaan Klaus Baasia. Mutta kun maalari kerran katseli muualle, iski hän pojalle tuttavallisesti silmää. "Mitä tahdot nyt lukea, Klaus?" kysyi maalari. "Minä luetan itselleni, Jakob, työskennellessäni ääneen, jotta pääsen tunnelmaan." Klaus tunsi, mistä oli kysymys, avasi vuorisaarnan ja luki nuo vakaat sanat hitaalla, hillityllä äänellä lause lauseelta. Veli vaikeni. Sisko maalasi kiihkeästi ja melkeinpä ruumiinvoimalla: hiki kiilui hänen uurteisella otsallaan ja harmaahapsisilla ohimoillaan. Hän ei virkkanut sanaakaan; joskus vaan huomautti luetun johdosta: "Se on hyvä, Klaus! Aivan niin se on!" Siten hän työskenteli kolme neljä päivää. Ja kun hän sitten neljäntenä päivänä asetti taulun seinää vasten, kummasteli Klaus Baas sen pikaista kehittymistä ja kasvojen puhdasta kirkkautta ja yksinkertaisuutta ja selvyyttä. Seuraavana päivänä vielä keittiössä ollessaan Klaus Baas kuuli jonkun tulevan eteiseen. Hän ei siitä huolinut sen enempää, ajatellen, että se kai oli maalarin veli. Mutta kun hän kuuli kompuroimista ja hapuilemista, niin hän pilkisti ovesta, ja näki tosiaan veljen, mutta nyt vaatteet liassa, tukka sekaisin ja muuten ihko humalassa. Hän nyykäytti Klaus Baasille päätään, muka sukkelasti, mutta samalla nolona. Klaus Baas kiiruhti keittiöstä eteiseen ja supatti: "Menkää nyt pois! Kuulkaa, korjatkaahan nyt sievästi luunne!" Mutta sisko oli sen jo kuullut ja avasi oven ja näki veljensä. Hän ei virkkanut mitään, nosti vaan raskaan kätensä ikäänkuin karttavasti, avuttomasti eteensä. Silloin veli kääntyi nolona ovea kohti, pyörähti vielä kerran katsomaan siskoa hölmöillä silmillään, arasti, ja meni matkaansa. Keittiöaskareet toimitettuaan Klaus Baas meni sisään. Maalari istui selkä kyyryssä tavanmukaisella tuolillaan telineen edessä, paletti ja pensselit kädessä, kalseasti tuijottaen. Kun hän kuuli pojan tulevan, hän oikaisihe ja alkoi maalata. Klaus tarkasteli häntä salavihkaa työnsä äärestä ja näki hänet tähystämässä silmät sirrallaan paikkaa, jossa veli oli mallina istunut, -- ikäänkuin sisko olisi sielunsa silmillä nähnyt veikon siinä yhä ja maalannut olemattoman mallin mukaan. Ja maalarin koko olento oli kuin lamaan lyöty. Vähitellen kuitenkin pehmenivät hänen vanhain kasvojensa kovat piirteet, ja hän maalasi nyt tuntikausia harvinaisen innokkaasti ja haltioissaan. Klaus liikkui edestakaisin huoneessa ja asettui sitten pöydän ääreen pesemään pensseleitä. Kerran loi maalari silmänsä häneen: kävi kai sääliksi poikaa, jonka piti niin sanattomana ja yksikseen nyt askarrella. Ja maalari sanoi: "Lauantai-illaksi kutsutaan tänne lapsia luoksemme, Klaus. Sitten on meillä taas hiukan hauskaa." Sillä tavalla he työskentelivät kolmisen tuntia puhumatta. Ja kun ilta jo hämärsi, niin maalari nousi ylös ja sanoi väsyneenä: "Irroita tuo kuva ja aseta seinää vasten." Ja meni tapansa mukaan keittiöön pesemään käsiänsä. Klaus lähestyi telinettä ja tunsi hyvin veljen. Mutta kun todellisen veljen kasvot olivat alhaisten paheiden raaistamat, hohti tästä taulun apostolista kaikkein ylevimmän intohimon kauneus: aatos ja uurastus jonkin jalon, puhtaan asian puolesta. Suunsopissa värisi arasteleva, syvä tuska, ja tähystävissä silmissä paloi avun toivo. Silloin Klaus purskahti hillittömään itkuun ja näki yhä kyynelten läpi kuvan. Maalari tuli sisään ja huomasi heti hänen itkevän ja pani kätensä kömpelösti hänen kaulaansa ja käveli hänen kanssaan edestakaisin salissa. Klaus itki yhä pakahtuakseen. "Ei siitä ollut apua, Klaus", hän sanoi. "Syvällä on tammen juuret. Johan minä sen arvasin; mutta tahdoin kuitenkin koettaa vielä kerran." Klaus halusi jotenkin häntä lohduttaa ja sydämen syvyydestä nouseva sääli pani hänet maalaria sinuttelemaan: "Mutta _onhan_ sinulla mielikuvitusta, Laura täti!" "On, Klaus", hän vastasi... "kun tulee sellainen tuska!... Mutta nyt sen itse näit... ei mikään auta..." -- Kun Klaus Baas seuraavana päivänä tuli koulusta päivälliselle ja aikoi mennä kohta maalarin luo, ei hän nähnytkään isää kotona: ei keittiössä eikä perhehuoneen sängyssä. Hän ihastui, keikahti kantapäillään ja kysyi: "Onko isä mennyt ulos?" Silloin astui äiti kamarista ja sanoi muualle katsellen, tavallisella hiljaisella, tylyllä äänellä: "Isä vietiin sairaalaan. Täytyy leikata." Klaus hätkähti ja tuijotti äidin silmiin ja näki niissä määrättömän tuskan. Hänen ruumistaan täristi kiireestä kantaan, hän ei saanut sanaa ulos suustansa. Hänen korvissaan soi ja vinkui: "Ja minä, minä en ole hänestä välittänyt." Hän kysyi äidiltä, missä sairaala oli, tempaisi lakkinsa ja juoksi sanaakaan sanomatta ulos. Kun hän sairaalan eteishallissa tiedusteli kiihtyneellä, kimakalla äänellä isäänsä, sattui juuri eräs lääkäreistä kulkemaan ohi ja sanoi hänelle: "Ennätitkin paraasen aikaan. Tule kanssani." Kun he astelivat ylös portaita, pisti lääkäri kätensä hänen kainaloonsa ja sanoi: "Näytätpä älykkäältä pojalta! Mistä päin olet kotoisin? Holsteinilainen? Jaha... ehkäpä voi käydä niin, että kadotat pian isäsi. Silloin sinun pitääkin karaista luontosi ja auttaa kelpo poikana äitiä!... Älä viivy kauan isän luona, vaan mene kotiin ja sano äidillesi, että hänen olisi heti tultava tänne." Klaus kulki vaieten ja raskaasti hengittäen lääkärin vieressä ja tuli suureen saliin, jossa oli rinnakkain rivissä pitkät jonot kapeita, yksinkertaisia sänkyjä. Eräässä oli isä; hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat, ja niin laihat, lakastuneet! Kelmeiden silmäkuoppien ympärillä oli sinisen puhuvat renkaat. Isä avasi vaivalla väsyneet, tajuttomat silmänsä. Sitten hän tunsi Klaun ja ponnisti kaikki voimansa selvitäkseen horteestaan ja sanoi heikolla äänellä: "Oletko se sinä, poikani... minä lainasin siltä Timmermannilta vähissä erin salaa rahaa, yhdeksänkymmentä markkaa... ei ollut lanttia talossa. Sinun täytyy maksaa Timmermannille velka kun alat vähän ansaita. Äidin ei pidä saada siitä vihiä, muuten hän häpeää ja tappaa itsensä työllä... Ja vielä on ne kuusikahdeksatta markkaa, äiti lainasi ne pulassa rihkamakauppiaalta. Kun minusta nyt aika jättää, niin matkusta kohta kotipuoleen ja koeta saada jostakin ne kuusikahdeksatta markkaa. Äiti on niin ylpeä ja järjestyksen ihminen; hän ei voi sietää olla velassa. Mutta sinä et saa ilmoittaa hänelle matkustavasi, muuten hän ei laske... Tule sitten kohta takaisin ja vartioi, ettei hän saa tehdä itselleen pahaa; sinä tiedät, millainen hän on... Ja hyväile silloin tällöin pienokaisia, Klaus; mutta ei äidin sitä tarvitse nähdä." Klaus nyökytti vain päätään, ja kyyneleet virtasivat hänen poskiaan pitkin, ja hän toivoi, että isä puhuisi lisää. Mutta Jan Baas makasi kalman kalpeana, otsalla hikikaste, säännöttömästi hengittäen ja huohottaen. Klaus ei arkuudessaan tohtinut lääkäriltä pyytää: Antakaa minun olla täällä! Älkää ajako, minua isäni kuolinvuoteelta äidille kuolonsanomaa viemään! -- Ja hän meni, juoksi kotiin. Siellä ei äiti enää ollut, hän oli jo lähtenyt sairaalaan. Klaus Baas hyväili ja lohdutteli pikku siskoja, pani heidät nukkumaan ja sepitteli satua pikku Hannalle, joka itki ja tahtoi tietää, missä isä oli. Ja hän kuunteli, milloin äiti tulisi portaita ylös. Illalla, pimeän korvissa Antje Baas tuli. "Isä kuoli", hän sanot hiljaa, kolkolla äänellä. "Mene nukkumaan; minä teen vielä työtä." Klaus Baas meni itkien eteiseen ja jäi sinne seisomaan ja nielemään kyyneleitään, -- ettei pikku Hanna, joka juuri oli nukahtanut, itkusta heräisi. Yhtäkkiä hän kuuli äidin kirkaisevan, -- älyttömästi, raivokkaasti kuin eläin. Hän kuunteli kauhusta vapisten ja kuuli kuinka äidin kyynäspäät tai otsa jysähteli pöytään ja äiti purki suustaan mielipuolen sanoja. Hän väänsi eteisen oven hiljaa lukkoon, ettei äiti pääsisi syöksymään ulos. Sitten hän pilkisti avaimenreiästä keittiöön. Äiti vääntelehti permannolla rahin ja pesualtaan vieressä ja oihki ja puhalteli tuskallisesti hillityllä äänellä: "Jumala on hullu, Jumala on... Eikö kelpaisi vielä lisää? Tulkoon vaan, riistäköön, ryöstäköön!... Hänen rakkaan miehensä!! Hänen kauniin, suloisen, hyvän miehensä!!.. Kuinka hän oli rakas... kaunis... hyvä... Mitä Hän tahtoo vielä? Luuleeko Hän, että hän rukoilisi armoa, Häneltä, turvaa lapsilleen! Haha! Minä pilkkaan, nauran Sinua! Lapsistani tiedän pitää huolen itse! Ja jos en jaksa, niin en pyydä armoa sinulta, en keltään! Otan ne, menemme vaikka Elbeen... Häneltä armoa, apua? Hahaha!... Häneltä!..." Poika oli lyykähtänyt polvilleen oven taakse ja vapisi siinä hiukset kauhusta pystyssä ja ajatteli, mitä hän tekisi, jos äiti yhtäkkiä koettaisi rynnätä ulos; hän tarttuisi hänen vaatteihinsa, ei häntä laskisi. Niin hän vietti sen yön pitkät tiimat kunnes keittiöstä kuului vain käheää voihkinaa. Ja Klaus Baasin voitti uni, hän nukahti kuin koira oven eteen kiemuraan. Aamulla hän heräsi vilun puistatukseen, pukeusi pyhäisiinsä ja kirjoitti paperilapulle: "Isä puhui minulle. Matkustan kotipuolla käymään. Minulla on hyvät vaatteeni, puhtaita nenäliinoja, kolme markkaa rahaa. Ole uljas, äiti! Minä autan sinua kuin mies. Sen lupaa sinun uskollinen poikasi, Klaus Hinrich Baas." Klaus pilkisti vielä kerran avaimenreiästä ja näki äidin lieden vieressä, kyynäspäin pankolla, toinen käsi suulla ikäänkuin pyytäen poikaansa vaikenemaan. Hän tuijotti kalsein silmin vastapäiseen seinään. Klaus lähti, kulki pilkkopimeät portaat ja astui hämärille kaduille ja juoksi Langereiheä pitkin Altonaan. Taivas tuli vähitellen heleämmäksi ja kaduille valahti harmaa saraste. Klaus Baasin ajatukset karkasivat milloin isän luo, jota nyt kai ventovieraat kantoivat sairaalasta, milloin kotiin, jossa äiti istui kylmän lieden ääressä kolkkona aamuna, ja vihdoin maalle syntymäsijoille. Mistä hän saisi rahat? Kuusikahdeksatta markkaa! Kuusikahdeksatta!... Kun hän sitten, kymmenen vuotta myöhemmin, kauppakonttorissa Indian meren rannalla ollessaan kuuli sattumalta tuon saman luvun, niin vieläkin hän muisti kuin eilisen päivän sen raskaan aamun tuskineen. Kuin tuliraudalla se luku oli hänen sydämeensä poltettu. VII. Hän oli hyvin raskailla mielin, ja matka olisi ollut sangen surullinen, jos hän olisi matkustanut toisessa tai edes kolmannessa luokassa, jossa ihmiset istuvat ylimalkaan jäykkinä ja tuppisuina. Mutta hän matkustikin neljännessä, ja siellähän on aina jotain näkemistä ja kuulemista. Kun juna lähti liikkeelle, Klaus Baas katseli varovasti sivuilleen, minkälaiseen seuraan oli joutunut, ja silmäili matkustajia. Muutkin vierastelivat vielä ja istuivat vaieten penkeillään seinävierillä ja tarkastelivat toisia niinkuin hänkin. Ja sitä kesti hyvän aikaa. Vihdoin nousi eräs nuori mies ylös, -- hänellä oli vaaleanharmaat, hiukan tahraiset vaatteet, -- ja asetti minkä lie asettanut pöytäkellon tapaisen lattialle ja kosketti sitä jalallaan niin että se lyödä helähytteli. Ja sitten hän iski matkustajille silmää ja kuulutti, että nyt alkaa konsertti. Hän veti taskustaan jonkinmoisen pienen soittokapineen ja pani sen poikittain huulilleen ja puhalsi ja samalla taputteli sormillaan pulleita poskiaan. Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisina ja nyökkäsivät tuontuostakin toisilleen päätänsä, -- muka ilmaistakseen, että katsos vaan, mitenkä kauniisti se soittaa! Hän soitti kaikellaisia hupaisia katuviisuja, jotka juuri siihen aikaan olivat muodissa, ja keinutteli päätään tahdin mukaan niin sievästi, ettei hänestä malttanut silmäänsä kääntää ja että pari tyttöä vähä väliä tirskahti ja töykkäsi toisiaan kupeesen. Kun hän sitten hiukan hengähti -- ja sen levon hän ansaitsikin, sillä hänen nuppinsa oli nyt ihan tulipunainen, -- niin kysyi eräs nuori mies, osasiko hän jotakin valssia: tätä; -- ja heti taituri sen soitti, ja sekös herätti yksimielistä ihailua! Kun sitten muudan lihava ja ystävällinen matami, jolla oli iso kori sylissä, kysyi häneltä, soittiko hän myös virsiä, niin hänen täytyi tosin vastata kieltävästi, mutta hänen arvonsa vain nousi sen kautta, että hän selitti virsien olevan liian pyhiä tällaisella soittovehkeellä esitettäviksi. Ensimäisellä pysäkillä hän otti lakin päästänsä ja pyysi pikku lahjaa, sitten hän kiitellen keräsi lakkiin puoli- ja koko-groscheniset ja meni junasta. Nyt alettiin puhella kaikellaista. Se lihava matami, jolla oli iso kori sylissä, kurkotti ruskeapäisen Klaus Baasin sivuitse eräälle Klaun vieressä istuvalle naiselle ja kertoi että hänen Eimsbüttelissä asuva kälynsä oli saanut kahdennentoista lapsensa; kyllähän sillä muuten oli kerrassa mukavat olot, mutta kaksitoista pientä oli melkein liikaa; siksi hän nyt tässä vei sille hiukan ruuan apua. Eräs pitkä, vankka mies, jolla oli pitkänlainen merenvahapiippu hampaissa ja joka näytti perin rehelliseltä mieheltä, otti piipun suustansa ja sanoi niille kahdelle tytölle, jotka yhä juttelivat siitä soittajasta, että se musikantti oli rappiolle joutunut viinuri: elätti henkeään matkustamalla tällä tapaa joka päivä asemien väliä ja soittelemalla ja pyytämällä rahaa. Mutta siitäpä tytöt tiuskahtivat, että mitä se kehenkään kuuluu, kuinka toinen rahansa ansaitsee, yksi yhdellä tavalla, toinen toisella. Ja nuori kalpea mies, joka oli pyytänyt valssia, rupesi puolustamaan tyttöjä ja pääsi sen kautta heidän kanssaan juttusille. Sillä välin oli toisessa nurkassa syntynyt vilkas kohtaus. Kolme hyvinvoipaa maalaista, joiden olisi arvonsa mukaan pitänyt matkustaa kolmannessa luokassa, mutta jotka nyt aikoivat ansaita takaisin hukatut olutrahat, oli joutunut pakinoihin erään nuoren miehen kanssa, jolla oli yllä kulunut havelokki,[21] ja mies väitti olevansa näyttelijä, mutta he vain inttivät, että hän oli paikastaan potkaistu räätälin sälli. Ja silloin nousi hän ylös ammattinäytettä antamaan ja seisoi sääret hajallaan huojuvassa vaunussa ja piti puheen kansalle: "Kansalaiset, ystävät, Rooman vapaat miehet! Mua kuulkaa"... Siitä Klaus Baas ei paljoakaan ymmärtänyt. Mutta epäuskoiset isännät eivät ottaneet vieläkään uskoakseen ja sanoivat, että sellaisia temppuja osaa räätälikin, -- loukkaavalla äänensävyllä kuin ainakin kunnianasiasta tulistuttaessa. Silloin nuori mies alkoi näyttää, miten siinä ja siinä teatterissa kuolemaa esitetään. Hän vaipui polvilleen ja hoippui seinää vasten, kaatui maahan ja puhui viisautta ja hassutuksia ja näytti lopuksi, yleisön nauraessa haletakseen, miten Berlinin kuninkaallisessa teatterissa kuollaan. Siinä meni Klaus Baasilta suru kokonaan; vaikka hän oli lähtenyt kuolinvuoteen äärestä ja näki nyt esitettävän kuolemaa, ei hän omaa kovaa onneaan ajatellutkaan. Näytteleminen oli vallannut hänet aivan kokonaan ja hän katseli sitä silmät pyöreinä. Kun näyttelijä seuraavalla pysäkillä astui ylpeänä ja huohottaen ulos, niin otti se pitkä, vankka mies, -- joka näytti niin perin rehelliseltä, -- merenvaha-piipun suupielestänsä ja sanoi: "Mokoma pajatsu!" Silloin he kaikki, niinkuin jo äskenkin, katselivat sitä isoa miestä, ja katselivat sangen kunnioittavasti. Hän oli epäilemättä koko vaunun keskusta ja arvon mittari. Eräs nuori talonpoika, joka istui hänen vieressään, rohkaisi luontonsa ja tohti koettaa, eikö tuolta saisi kysellyksi, mikä hän oikeastansa oli. Talonpoika tarinoi ensin ilmoista ja tuulista ja viljoista, ja kysäisi sitten, oliko se pitkä mies talollinen, vai? Mutta toinen pudisti päätänsä. Silloin alkoi maalaismies käsityöläisistä ja kauppatoimista ja muista ammateista; mutta ei tullut vaan ukosta selvää vaikka minkä olisi tehnyt. Ja kun talonpojan seuraavalla asemalla täytyi lähteä junasta ja kun hän kuitenkin mielellään olisi vienyt uutisena tuon pitkän, ylpeän piippuniekan elämäntarinan kotikyläänsä, niin hänelle ei nyt jäänyt muuta neuvoa kuin kysyä suoraan ja kursailematta, mikäs mies ukko oikeastaan oli? Mies otti piipun leukapielestään ja vastasi: "Olenpahan Sauna-akan poikia", pisti piipun takaisin suuhunsa ja tupsahutti sauhun. Kysyjä puraisi nolona huultaan, vilkaisi vielä arastellen piippuniekkaan ja meni. Sitten ukkokin lähti vaunusta. Klaus Baas ei vielä oikein ymmärtänyt koko kohtausta; mutta se vaikutti häneen kuitenkin niin syvästi, ettei hän sitä koskaan unohtanut. Ja kun hän milloin sittemmin tapasi jonkin itsetietoisen ukon, joka samalla näytti perin rehelliseltä, niin johtui hänen mieleensä tämä matkustaja ja hän ajatteli, melkeinpä epäluuloisesti: Tuossakin on niitä Sauna-akan poikia! Siitä kokemuksesta hänelle oli paljon hyötyä, ollessaan jo huomattava liikemies ja melkein jokapäiväinen Adolfsplatzin[22] kulkija. Vaununosasto tyhjeni vähitellen. Viimein siellä ei ollut enää muita kuin Klaus Baas ja pieni paksu, lihava mies, joka nukkui. Ja Klaus Baasilla oli hyvää aikaa tarkastella ja ajatella tyystin häntä. Se näytti hänestä niin salakavalalta, ja Klaus Baas kuvitteli, että nyt se herää ja väittää, että häneltä on varastettu kukkaro. Ja voihan sille tulla vaikka halvaus, kun se on tuollainen paksu pöllikkä, -- ja kas vain, kuinka se jo onkin merkillisen näköinen: kädet repottavat paksun mahan päällä niinkuin kuolleella sammakolla. Jos se putoaa hengetönnä alas lattialle -- ja sitten sanotaan, että hän on sen miehen kuristanut! Niinkuin hän viitsisi koskea mokomaan rasvapullikkaan! Klaus Baas sommitteli jo sangen surullisen tarinan, aina mestauslavallensa ja katkeraan kuolemaan saakka. Siinä ne meni sitten ne kuusikahdeksatta markkaa! Ja kyllä surisi hänen äitinsä! Klaus Baas nousi ylös ja alkoi akkunasta tähystellä pysäkkejä, ja oli oikein hyvillään, kun viimeinkin pääsi lähtemään vaunusta ja pelastui tästä vaarasta ja onnettomuudesta. Mennessään hän kiireesti vilkaisi rasvamahaan: Jumalan kiitos! Se liikahti toki vielä, se eli... Mutta piiloitellen hän vaan livahti pois asemaltakin. Pikkukaupungissa oli paraillaan markkinat. Mutta Klaus Baas ei katsonut oikealle ei vasemmalle, vaan tiedusteli heti, missä hänen suutari-serkkunsa asui, sillä isä oli kerran kehunut sitä serkkua hyväksi mieheksi. Klaus Baas oli kuvitellut, että serkku asuisi samallaisessa kauniissa pikku talossa, joita oli monta kadun varrella; ja hän tuli sangen alakuloiseksi, kun häntä neuvottiinkin erääsen vanhaan, matalaan talorähjään. Serkku istui kelteisillään vielä korjaamattoman sängyn laidalla, jossa oli korea punaruutuinen peite, ja katseli alakuloisesti akkunan alla olevaa suutarin pöytäänsä. Kun hän kuuli kuka vieras oli ja että Jan Baas oli kuollut, niin hän nyökytteli surullisesti päätänsä ja sanoi: "Vai niin, vai niin... Vai kuollut! No ei haastella siitä... Ja nyt sinä tulit hiukan maalle unohtamaan suruasi? Ja olipa sinulla hyvä onni, sillä täällä on juuri markkinat! Makaamaan minä tässä olisin ruvennutkin, kun ei ole yhtään rahaa, ei niin groschenia, ei niin pennin pyörää! Mutta tietenkin minun on nyt lähdettävä kanssasi ja pidettävä huolta, ettei sinulla ole ikävä." Klaus Baas aikoi juuri sanoa, ettei hän joudakaan kauan viipymään ja että hänen on käytävä vielä toistenkin sukulaisten luona. Mutta suutari pudisti miehekkäästi päätänsä ja ojensi kätensä ja sanoi: "Sinä olet minun vieraani! Velvollisuuden tunne ja lähimäisen rakkaus kutsuvat minua!" Hän sukaisi kiireesti takin ylleen, pisti Klaus Baasin kouraan vanhan pilalehden ja katosi tuvasta. Klaus Baas tuijotti lehteen ja ajatteli: Ah, jos tästä pääsisi! Mutta ehkäpä saan häneltä neljä, viisi markkaa, kun puhun hänelle, mille asialle tänne tulin. Samassa hän kuulikin viereisessä huoneessa jonkun akan säksättävän: "Mitä, rahaako taas?... Jokos nyt, vai rahat sinulle!..." Sellaista kesti hyvän aikaa. Sitten tuli serkku takaisin, raaviskeli korvallistansa, katseli ja käänteli kädessään kymmenmarkkasta ja pisti sen taskuunsa ja sanoi luontonsa rohkaisten: "No... nyt me mennään!" Suutari-serkulla oli kova into nähdä markkinaihmeitä. Hän katseli kauan suu auki naista, joka lauloi murhaviisua posetiivin säestyksellä. Ja hänen täytyi välttämättä nähdä maailman vahvin mies, -- se onni maksoi jo neljäkymmentä penniä katselijalta. Ja hän osti kaupustelija-juutalaiselta, joka huusi kaikellaista kamaansa, puoli schockia[23] lyijykyniä ja pisti ne rynnästaskuunsa, niin että ne törröttivät näkyvissä. Joskus Klaus Baas alkoi puhua isänsä sairaudesta ja kertoa, kuinka paljon se oli tullut maksamaan. Mutta silloin serkku repäisi silmänsä selälleen, niin että kulmakarvatkin aivan katosivat pikisen otsatukan alle ja varoitti: "Älä, älä nyt toki puhu siitä! Älä, serkkuseni puhu siitä! Minun luontoni ei näet siedä sellaista. Minua rupeaa aina heti itkettämään, sillä minä olen niin hellä ihminen. Mennäänhän nyt vaan!..." Serkku tervehti kaikkia nuoria maalais- ja kaupunkilaistuttuja ja joutui heidän kanssaan puheisiin puoleksi tunniksi kerrallaan. He puhelivat enimmäkseen hauskoista huvitteluretkistä, ja joka kerta serkku viittasi Klaus Baasiin, joka seisoi hänen takanaan, ja sanoi: "Minä olisin tänään pistellyt tilkkiä anturaan aika tavalla, mutta tuli tuo serkkumies Hampurista. Ja ei kuin ala tallustaa tahdoinpa tai en!" Joka puolen tunnin päästä he pistäysivät kapakkaan, missä suutari joi lasin olutta ja Klaus Baas limunaatia, niin että häntä alkoi lopulta ihan ilettää se imellys. Erään makkarakojun edustalla -- "Kuumia makkaroita, kuumia makkaroita" -- he söivät seisten päivällistä. Silloin oli kymmenestä markasta enää jälellä vain kuusi ja nyt alkoi jo ilta pimetä. Klaus Baasille tuli hätä käteen, hän alkoi kertoa, paperinen makkaralautanen kädessä, että äiti oli kyllä pystyvä ja ahkera ompelijatar, mutta kun isä oli potenut neljä kuukautta vuoteen omana, niin... Mutta siitä serkku taas repäisi silmät selälleen: "Ei nyt toki puhuta sellaista! Minullahan on niin hellä luonto, veikkoseni! Rupean heti tässä ihmisten nähden itkemään!" Klaus Baas toivoi kuitenkin vielä ja pilkisteli joka ostosta tehtäessä serkun olan takaa hänen käteensä nähdäkseen miten paljon oli rahaa vielä jälellä. Serkulta ei loppunut katselu- ja puheluhalu eikä jano sammunut. Ja viimein hän alkoi loruta joutavia ja lauleskella. Silloin oli vielä kolme markkaa jälellä. Klaus Baas tarttui nyt päättävästi hänen hihaansa ja kukkaroa hoitelevaan käteen ja ilmaisi suoraan asiansa. He seisoivat erään eläinteltan takana, ympärillä oli kaikellaisia laatikoita ja arkkuja, joissa kuletettiin käärmeitä ja mitä lie muita konnikaisia ihmisten ihmeteltäväksi. Suutari-serkku istahti heti eräälle laatikolle ja huokasi lohduttomasti: "Voi hyvä Jumala tämän maailman surkeutta!" Ja siinä kyyrysillään hän alkoi itkeä. "Tämä elämä on surun laakso! Entä sinun poloista äiti parkaasi! Mutta minkä minä tässä nyt voin? Ja mitä minua hänen onnettomuutensa liikuttaa?! Minähän olen itsekin niin vaivainen kurja, jotta... Ei ole vaimoa, ei ole lasta, ei ole rahaa, ei anna luonto rauhaa. Voi kurjuutta!" Klaus Baas katseli häntä vähän aikaa ja keikahti sitten kannoillaan ja meni matkaansa. Torin kulmauksessa hän vielä katsahti taakseen ja näki serkun istuvan käärmelaatikon kannella punaisen ilmoituslyhdyn himmeässä, lekuttavassa valossa. Suutari puristi ja pörrötteli kämmenillään päätänsä, joka oli horkahtanut melkein polvien alapuolelle. Klaus Baas ihmetteli silmät pyöreinä mokomaa ja lähti jatkamaan matkaansa hiljaisissa mietteissä. Kulkiessaan pimeää katukujaa hän näki erään ravintolan pihalla, jota lyhdyt valaisivat, vielä joukon maalaisten rattaita ja vankkureita. Hän kysyi rengiltä, joka parastaikaa valjasti hevosia telttavankkurien eteen, oliko täältä ketään lähdössä Eckebeckiin? Renki vastasi, ettei sinne muita, mutta näiden vankkurien tilaajat kyllä. Näissä ei ollut kuitenkaan enää tilaa yhtään. Kun Klaus Baas alla päin ja neuvottomana vetäytyi vankkurien luota portille ja alkoi lähteä jalan pitkälle, oudolle taipaleelle, tuli ravintolasta nauraen ja ilakoiden viisi kuusi nuorta tyttöä ja saman verran poikia ja nousivat vankkureihin. Ainoastaan yksi tytöistä jäi pihalle ja sanoi nauraen: "Minä jään tänne tädin luo yökuntiin, enhän voi lähteä ilman hemestiä, kun kaikilla muilla kerran on hemestinsä." Mutta renkipä osoitti Klaus Baasia, joka yhä seisoi portin pielessä ja sanoi: "Tuostahan sen nyt saat. Hän tahtoisi hevoskyytiä, on menossa Eckebeckiin." Nuori väki vankkureissa nauroi ja huusi: "No ota se, siitähän sen saat." Tyttö tuli Klaus Baasin luo ja näki hänet kauniiksi, solakaksi pojaksi ja sanoi hämmästyneenä: "Mutta sillä on niin totiset silmät." Ja jatkoi hiljaa ja sydämellisen hellästi: "Tule vaan pois, älä pelkää!" ja vei hänet vaunujen luo ja käski nousemaan telttaan. Kun raskaat vankkurit naristen ja rumisten lähtivät liikkeelle, kysyi tyttö, mitä varten Klaus Baas sinne Eckebeckiin; ja hänen kävi sääliksi ja surkutteli: "Hyvä Jumala sentään, sinua poika poloista!... Ja noin yksinään patikoimassa!... Niin, niin, sehän se on köyhyys aina!" Vähän ajan päästä sammutti joku pojista pikku lampun, joka oli ripustettu teltan kattoon, ja nytkös tuli hauska elämä. Jotkut parit eivät joutaneet ollenkaan muita ajattelemaan: istuivat käsitysten ja supattelivat keskenään ja suutelivat. Mutta toiset tekivät minkä mitäkin kujetta ja vaativat sitä kilttiä tyttöä suutelemaan Klaus Baasia. Tyttöhän oli itse sanonut poikaa hemestikseen, mutta he eivät ollenkaan näyttäneet olevan rakastavaisten joukossa paikallaan. Ja he huusivat kuskille, että täytyy seisauttaa ja heittää tämä pari ulos! Tyttö nauroi ja sutkautti vastaan. Mutta kun ilveestä ei tullut loppua, niin hän sanoi viimein: "No mitäs pahaa siinä nyt sitten? Tehdään nyt noille sitten mieliksi." Ja hän pani kätensä Klaus Baasin kaulaan ja suuteli häntä. Klaus Baas kummasteli moisia ihmisiä. Kaikkea sitä matkalla tapaa: ensin suutarin, joka hulluttelee ja pillahtaa itkemään; ja nyt tämä tyttö, ensin on ihan hiljainen ja sitten mäiskää suuta. Mutta hän taipui totisena olemaan maassa maan tavalla. Sitten laski vähitellen kuu ja tuli pimeämpi, kujeniekat nukahtivat ja parit kuhertelivat entistä innokkaammin. Silloin otti tyttö käsille eväänsä, vankan hapanleipäkannikan, ja rupesi syöttämään Klaus Baasia; pisti aina murusen hänen suuhunsa ja suikkasi suuta päälle ja naureskeli: "Ka kuin sinun henkesi haisee hapanleivältä!" Klaus Baasista maistui oiva hapanleipä paastoamisen ja limunaatin päälle mainiolta ja hänestä alkoi tuntua oikein mukavalta kullan käsivarrella, sillä tyttö oli kietaissut kätensä hänen vyötäisilleen, ja hän vastaili: "Sinunkin henkesi haisee leivältä!" Kylän tien haarassa tyttö laskeutui Klaus Baasin kanssa ajoneuvoista ja vei pojan kaitaa polkua myöten pimeään olkikattoiseen kylään äitinsä luo. Hän herätti äidin ja selitti, kuka hänen toverinsa oli ja pyysi antamaan yösijan. Sitten hän itse meni palveluspaikkaansa, läheiseen kartanoon, ja Klaus Baas nukkui sen yön mukavasti tuvan puusohvalla. Ja seuraavana aamuna hän lähti enonsa luo, jolla oli pieni tila vähän matkan päässä kylästä. Uusi, vuoraamaton rakennus oli kolkon näköinen ja piha siivoamaton. Hän meni sisään, sangen huolissaan tehtävänsä onnistumisesta. Eteisessä ja suuressa ikävässä keittiössäkään ei ollut ketään. Ja tuvassa, josta häntä vastaan hulmahti tympeä, ummehtunut ilma, ei niin elävää sielua! Silloin Klaus Baas tohti vielä peremmälle ja pilkisti ikävännäköiseen peräkamariin: siellä makasi sängyssä vanha muija, se nosti päätänsä ja kysyi, kuka se on? Klaus Baas sanoi nimensä ja kertoi, että hänen isänsä oli kuollut, ja hän oli nyt tullut koettamaan, eikö saisi sukulaisilta apua äidille. Mummo hapuili nuoraa, joka riippui pääpuolessa katosta, ja vetäytyi sen avulla istualleen ja tirkisteli tihruisilla, melkein sokeilla silmillään Klaus Baasia ja sanoi: "Menivät kaikki suolle turvetta nostamaan." Ja päätään pudistaen hän jatkoi: "Ei ne sukulaisista välitä, lapsi parka." Klaus Baas istahti tuolille oven pieleen ja kysyi arasti, oliko hän talon vanha emäntä. "Ei", vastasi mummo, "kyllähän minä Baaseja olen, mutta vain hyvin kaukaista sukua näille. Minulla ei ollut omaisia, ja kun olin saanut säästöön kuusisataa markkaa, niin testamenttasin ne näille, jotta heidän piti minua elättää. Olin silloin niin huono ja ne luulivat, että minä potisin vain sen vuotta ja kuolisin pois. Mutta se tauti pakkausikin jalkoihin ja jalat halttautuivat ja tässä sitä nyt olen maannut jo viisitoista vuotta, heidän vastuksinansa. Minä olen jo kahdeksanyhdeksättä vanha, viime joulusta. Voi voi tätä surkeutta." Ja mummo pudisteli taas päätään ja toisti: "Onhan ne varakkaita, mutta ei ne sukulaisista, lapsi parka! Turha matka tämä oli." Klaus Baas katseli silmät suurina suvun vanhaa hyödytöntä tuulijättöä, nousi hiljaa ylös ja meni ulos. Hän maleksi pitkät ajat kartanolla ja tähysteli tielle ja toivoi heidän tulevan suolta ja pelkäsi samalla. Vihdoinkin he tulivat, isäntä ja emäntä sekä kaksi koulua-käypää lasta. He kuuntelivat Klaus Baasin lyhyen tarinan, olivat sangen välinpitämättömiä ja menivät sisään jättäen hänet pihalle seisomaan. Jonkun ajan päästä tuli eno ulos kaivolle, jossa Klaus Baas odotti, ja kysyi, eikö hän nyt voisi käydä Bindorfin rovastin luona, se oli Jan Baasin toisia serkuksia, -- sen ne olivat olleet ne keltakantiset kirjat. Jos Klaus Baas sinne aikoi, niin olisi parasta lähteä heti, sillä pappilaan oli vähintään kolmen tunnin matka. Klaus Baas vastasi, että ei hän nyt oikein siltä rovastilta: ei hän tiennyt, oliko se hänen isänsä kanssa edes tuttukaan. "No niin", vastasi eno, "miten vaan paraaksi näet. Minun pitää nyt lähteä suolle." Eno lähti, ja Klaus Baas seisoskeli kaivolla alakuloisena ja mietiskeli, koettaisikohan vielä valittaa äidin suurta hätää emännälle -- silloin tulikin emäntä kuistiin ja sanoi Klaus Baasille, että hänen pitäisi lähettää toinen lapsistansa puotiin, mutta ei nyt sattunut olemaan pientä rahaa: olikohan Klaus Baasilla? Poika kaivoi kukkaronsa taskusta ja antoi emännälle ainoat yksitoista groscheniansa. Emäntä pisti ne toiselle lapselleen ja supatti hänelle jotakin. Ja toinen vekaroista ihastui samassa Klaus Baasin kukkaroon, ja kun äiti sanoi: "Lapsi saa sillä leikkiä!" ja antoi kukkaron hänelle, niin lapsi katosi saaliineen äidin jälestä keittiöön. Vähän ajan päästä emäntä taas ilmestyi ovelle ja tuli pojan luokse kaivolle ja kehoitti häntä nyt vain lähtemään pois. "Sinä et muuten ennätä Bindorfiin ennen pimeää", hän sanoi. Klaus Baas tiesi kyllä, että häneltä nyt oli peijattu vähät lantit ja kukkaro; mutta hän häpesi emännän puolesta, katsoi maahan ja meni matkaansa. Hietainen tie kierteli töyryjen välitse, Klaus Baasin oli nälkä, ja toivo oli loppumaisillaan. Kovalle otti pappilaan meno ja vielä päälle päätteeksi kerjääminen vento vieraalta! Hän seisattui jo pari kertaa ja aikoi pyörähtää takaisin ja palata äidin luo; mutta sitten heräsi taas toivo: ehkäpä jokin kumma sattuma vielä häntä auttaa ja hän saa rahat. Poika tallusteli karun nummen rinnettä, tallusteli kautta pienten kyläpahaisten ja pienien näreiköiden ja laskeutui sitten rämeikölle. Silloin tuli joku hevosella hänen jälestään: nuori talonpoikainen mies, tyhjillä korirattailla; hän pysäytti hevosensa ja pyysi ystävällisesti Klaus Baasia nousemaan kärryihinsä. Klaus Baas kapusi laudalle ja vastasi toisen kysymyksiin, mistä oltiin ja minne matka? Ja kun Klaus Baas kertoi Hampurista ja rovastista, ei mieskään tahtonut olla huonompi, vaan kehaisipa puolestansa Berlinillä, jossa hän oli kolme vuotta ollut kaartissa, sekä jutteli lapsistaan, joita oli kolme, ja tammavarsastaan. Niin ajeltiin kolisevilla korirattailla poikki suon ja noustiin ylävämmälle maalle. Ja kun he sitten kaarsivat verkalleen harvaa metsäistä rinnettä, niin he näkivät kauempaa pienellä aholla viidakon laidassa parven pellavapäitä lapsia. Heillä oli kädessä pähkinäpuun varpuja, keltaisia "kissoja" -- niillä he huiskivat toistensa poskia, ja kahlasivat sakeassa ruohikossa maantielle päin, matkalla kotiin. Ja kun lapset pääsivät tielle ja tulivat ajajia lähemmäksi, niin virkkoi talonpoika, jonka rattailla Klaus Baas ajoi: tuollahan taitaakin olla rovastin tyttö. Ja kun hän samassa huusi: "Hei, onkos rovasti Garbensin tyttö siellä?" niin heti juoksi keltatukkainen, lyhythameinen tyttö luokse. Hän oli terveen ja lujan näköinen ja sanoi reippaasti: "Minä se olen, Suse Garbens. Mitä on asiaa?" Ja hän lykki niskaan tukkaansa, jota tuuli painoi silmille. Klaus Baas vastasi hämillänsä: "Minä olen Klaus Baas Hampurista. Sinun isäsi ja minun äitini kuuluvat olevan sukua ja sentähden aioin pistäytyä vähän teillä." "Vai niin", vastasi tyttö iloisesti, heti valmiina. "Pysyhän siellä vaan; minäkin tulen rattaille." Ja ennenkuin Klaus Baas ehti päätä kääntää, oli tyttö kavunnut pyörää myöten rattaille ja istahti hänen viereensä laudalle; ja toveriparvi nousi takaa kärrikoriin. Suse Garbens katseli vierastaan silmiin ja sanoi: "Ai kuin isä tulee oikein hyvilleen, kun saa kerran teistäkin kuulla. Hän muistelee aina omaisiansa, hän on minullekin monasti puhunut teistä." Mies töykkäsi Klaus Baasia kylkeen ja sanoi: "Näetkös nyt? Eivätkös tunnu olevan hyviä." Tyttö kysyi, miten Klaus Baas oli tullut Hampurista ja mitä koulua hän kävi ja oliko hänellä veljiä ja sisaria, kysyi hilpeästi ja vilkkaasti ja katseli poikaa aivan läheltä kuin aikoen suoraa päätä kapsahtaa hänen kaulaansa. Klaus Baas vastaili kartellen ja arasti. Kylän päässä he hyppäsivät rattailta ja kulkivat pitkin kylän kaunista raittia ja tulivat kirkkomäelle ja tyttö huudahti: "Tuolla me asutaan!" Hän osoitti komeaa olkikattoista rakennusta tuuhean lehmustarhan keskellä. Klaus Baasin sydän jyskytti aivan kuuluvasti. Hän ajatteli: Nyt se tulee! Tietysti se pappi kuin ainakin sanoo hyvin vakavasti: No, poikaseni, mitäs on asiaa? Ja silloin hänen on kerrottava, ja hän kertoo tarkalleen kaikki: sillä tolalla on nyt asiat; äitini on kovassa pulassa noista kuudestakahdeksatta markasta. He tulivat pappilan suureen, pimeänlaiseen eteiseen. Tyttö heitti tottuneen huolimattomasti hattunsa pöydälle ja huusi: "Isä, jätä sinä nyt se tyhmä lehden tutkiminen taas, tulepas tänne! Arvaapas, kuka täällä on!" Rovasti kepsutteli mukavasti ovelle, hän oli vielä nuoren näköinen mies, pehmeä, ruskea huopahattu takaraivolla. "Sinä tietysti luulet", jatkoi tyttö, "että se on joku papinkirjan hakija! Eipäs! Tai että joku on muuttanut kylään ja hän on niitä, mutta eipäs! Tai että se on joku hassu, joka tulee vahingossa tänne kuin viime viikolla se paimenkoira. Eipäs! Hän ihan aikoi tänne, hän on meikäläisiä... No, näetkös nyt, mitä siitä lehden tutkimisesta seuraa, ethän sinä tunne häntä edes näöltä! Sinä olet ennen ylioppilaana tanssittanut hänen äitiään; sitä, joka oli silloin niin ylpeä ja mörökölli? Ja sitä, jolta sitten kysyit hänen nimeään? Ja sitä, joka olikin sitten sinun serkkusi? Muistatkos nyt?" "Suse!" huudahti pastori, "ihanko se on totta! Onko hän Antje Baasin poika?! Poika, sinun äitisi on kunnon ihminen! Ja sinun isäsi on kunnon mies! Minä olen nähnyt heidät vain kerran eläessäni; mutta muistan hyvin heidät, ja minä olen monta kertaa heitä kuulustellut! No sepäs on hauskaa, Suse! Tulkaa, mennäänpäs nyt kohta illalliselle! Se nyt oli hupaista, sellaista pöytäseuraa!" Suse tarttui nokkelasti Klaus Baasin käsipuoleen ja vei hänet ruokasaliin sekä toi tuolin ja asetti lautasen hänelle oman paikkansa viereen ja tarjosi hänelle leipää ja kaatoi maitoa ja painoi kauniit, verevät kasvonsa aivan häntä lähi ja puheli ja katseli. "Katsopas isä", hän sanoi, "miten kaunis tukka hänellä on? Ja hän on aivan samankokoinen kuin minä." "Niinpä on", sanoi isä, "vaan katsopas, miten siistit ja kauniit vaatteetkin hänellä on. Enkös olekin aina sanonut, että ne ihmiset, hänen vanhempansa, edistyvät tässä maailmassa? Jo täällä kylässä ne vaurastuivat. Ja kun minä sitten tässä viime vuonna sattumalta kuulin, että he muuttavat Hampuriin, niin heti minä sanoin: Ne ihmiset ne siellä edistyvät! Sillä kunnon ihmiset edistyvät Hampurissa aina! Se on vanha totuus, se." Suse katseli Klaus Baasia hellästi, vaipuneena hänen onnensa ihanteluun, ja kysyi: "Onko teillä puutarha, suuri vai pieni?" Nyt oli Klaus Baasin mahdotonta ruveta puhumaan puutteesta ja kuolemasta, ja hän vastasi arvokkaan totisesti: "Puutarhoja on Hampurissa vain kaikkein rikkaimmilla." "No", huokasi Suse helpoituksesta, "ette siis olekaan rikkaita." Isä pisteli halukkaasti poskeensa ja nauroi: "Eihän ne nyt rikkaita, Suse. Sehän nyt olisi jo liikaa! Mutta, katsos he ansaitsevat hyvin toimeentulonsa ja säästävät rahaakin. Sillä kunnon ihmiset tulevat aina rahakkaiksi Hampurissa; se on vanha totuus, se." "No kun vanhempasi tulevat rahakkaiksi", sanoi Suse, "niin sinun täytyy ruveta maamieheksi. Siihen tarvitaan näet varoja. Minun isäni ja äitini ovat varakkaita. Etkö tahtoisi ruveta maamieheksi?" "Kyllähän", vastasi Klaus Baas, "tahtoisinhan minä, ja kaipa minä sille alalle vielä rupeankin." "Se on oikein", sanoi pappi. "Kun vanhempasi Hampurissa edistyvät ja tulevat varakkaiksi, niin muuta sinä vaan pois takaisin tänne maalle ja rupea maamieheksi. Se on se oikea ala, sillä ihmiset pysyvät terveinä." "Niin", lausui Klaus Baas jo aivan vakuuttavalla äänellä, "minä olenkin halunnut aina maamieheksi, pienestä pitäen. Ja toteutankin aikeeni." "No sittenpä sinä tuletkin tänne meidän puoleen ja harjoittelet täällä... taikka ei: sinä menet Hohenwestedtin[24] maanviljelysopistoon. Eikö ole hauskaa, isä, että meillä on tällaisia omaisia Hampurissa? Klaus, sinun vanhempaisi täytyy antaa sinulle hevonen, hoidat sitä Hohenwestedtissa ja ratsastat tänne meille joka pyhäksi. Herjes, miten hauskaa!" Ja sitten kysyi Suse, mitä koulua hän kävi, -- gymnaasiotako?... Klaus Baas hymyili ja vastasi: "porvarikoulua." Ja hän juttusi posket punottaen luonnonhistoriasta, englanninkielestä... Sillä tavoin ruokailtiin; ja sitten astui sisään papin rouva: hoikka vaaleaverinen nainen. Hän ei luonut liian ystävällisiä silmäyksiä vieraasen, hän katseli Klaus Baasia kylmästi. Ja kun Suse kertoi, että tämä on serkku ja aikoo ruveta maamieheksi ja mennä Hohenwestedtin maanviljelysopistoon, tuli rouva pilkalliseksi ja tokaisi: "Vai? Se maksaa rahaa." Isä tosin sanoi: "Niin, ne menestyvät hyvin Hampurissa", mutta siitä huolimatta ei rouva ottanut riemuun yhtyäkseen, vaan vastasi: "No hyvä se. Mutta heittäkääpä nyt nuo suunnittelut ja menkää maata. Vie hänet, Suse, keittiön puolelle pesemään jalkansa ja neuvo sitten yliskamariin nukkumaan." He antoivat kättä herralle ja rouvalle ja Klaus Baas meni tytön jälestä keittiöön. Suse varusti hänelle vettä vatiin ja muut pesuvehkeet ja istahti sitten pöydän kulmalle ja katseli, kun Klaus pesi jalkojansa. Ja Suse pakisi minkä mistäkin hommistansa. Kai Klaus Baas jäisi tänne edes muutamaksi päiväksi? Suse näyttäisi hänelle koko kylän ja naapurin varsat ja pikku porsaat. Pakistessa tyttö vähitellen luisui pöydän kulmalta ja rupesi polvilleen lattialle pojan jalkoihin ja nojasi pellavapäätään käteensä ja katseli ja pakisi hänen pestessään jalkojansa. Klaus Baas ei paljon vastaillut. Hän ajatteli kauhulla huomista päivää. Sitten Suse vei Klaus Baasin yliskamariin ja käänsi peiton ja puhtaan päällyslakanan auki ja istahti lattialle selkä kaappia vasten ja lorusi ja pakisi yhä: Milloinka Klaus tuli heille taas?... eikö hän voisi viettää kesälomaansakin täällä... oli oikein kiltisti tehty, että hän tuli käymään; ja sepä nyt oli hauskaa, että isä ja äiti luulivat Susen jo olevan sängyssään, ja hän istuikin täällä ja oli niin hauskaa rupatella. Klaus Baas kuunteli puolella korvalla ja riisuutui ja pujahti varovasti puhtaasen vuoteesen, tytön yhä pakistessa. Vähitellen Susen kysymykset ja jutut harvenivat; ja yhtäkkiä hän nukahti lattialle. Klaus Baas kuuli hänen selvästi huokuvan unissaan. Silloin poika kohosi hiljaa istualleen ja ajatteli perinpohjin lohdutonta asemaansa. Oli selvä kuin päivä, ettei hän tästä talosta saisi rahaa; hänen oli mahdotonta sanoa näille ystävällisille onnen miekkosille olevansa rutiköyhä ja armottomassa rahapulassa. Ja -- hän oli valehdellut! Klaus Baas pudisti päätänsä ja katseli toivottomana ympärilleen. Tyttö nukkui tuossa polvet pystyssä, leuka niiden varassa; kevätyön siniharmaa kirkkaus hohteli hänen tukassaan, joka oli valahtanut olkapäille ja polville. Klaus Baas sujahutti hiljaa jalkansa sängystä lattialle, pukeutui varovasti ja kiireesti, sieppasi saappaat käteensä ja hiipi tytön ohi kamarista, sipsutteli alas portaita myöten eteiseen ja pujahti keittiön ovesta ulos. Penkillä suuren lehmuksen alla tarhassa hän veti saappaat jalkaansa. Ja katosi yön selkään, patikoi synnyinkyläänsä kohti. Vaikkei paistanut kuu eivätkä valaisseet tähdet, oli yö niin kuulas, että hän eroitti hyvin pyöränjälet, milloin parittain, milloin kolmittain, leveällä vaalealla tien juovalla, sekä hietakummut kahden puolen ja siellä täällä kasvavain nuorten koivujen joka oksan. Tie oli vuosisatoja ollut valtatienä pohjolasta eteläseuduille; nyt pitivät liikettä yllä rautatiet. Suorana, leveänä ja asuinpaikoilta kaukana se maantie halkoi täällä yksinään taivalta, -- vanha, väsynyt, hiljainen matkamies. Varsilla kasvoi varvikkoa ja kanervaa ja siellä täällä joku puu, kylvämätönnä, istuttamatonna. Klaus Baas muisti poikasajoilta kaikellaisia kauheita juttuja "vanhasta suuresta valtatiestä". Ja siksi hän otti nyt linkkuveitsensä taskusta ja avasi sen ja piti aina valmiina. Kun siellä täällä tuli aho ja sillä tai aivan tiepuolessa näreikössä kuumotti talo, uutisasumus, niin hän kulki verkemmin kuten nauttiakseen edes vähän aikaa ihmisten läheisyydestä. Mutta kun talo jäi taakse, niin hän pisteli puolijuoksuksi, päästäkseen pian aution taipaleen poikki. Kerran hän pelästyi kauheasti isoa tummaa olentoa, joka ilmestyi tielle hänen eteensä. Sydän jyskyttäen hän kiersi isossa kaaressa sen ohi, puukko hihassa. Mutta samassa hän huomasi, että se oli hevonen, joka rauhassa syödä nyhti. Klaus Baas meni luo, taputteli sitä ja jatkoi matkaansa. Jonkun ajan päästä jyrisivät vastaan suuret, kömpelöt vankkurit, kolme isoa hevosta edessä. Hän huomasi heti lujista ja kömpelötekoisista ajokaluista, että ne olivat marskimaalaisten ajovehkeitä; oltiin menossa turpeen tai puun hakuun. Siitä hän arvasi aamun lähenevän, ja oli hyvillänsä. Puolen tunnin päästä alkoikin tuuli hengähdellä vinhemmin ja kylmemmin ja ennusti aamua. Hän eroitti jo missä oli. Ja hän saapui jalat puutuneina aamun hämärissä synnyinkyläänsä. Hän poikkesi kylän raitilta ja meni suoraan taloon, missä velimies oli renkinä, tähysteli pihalla ympärilleen ja huomasi tulen tuikkivan pienestä, matalalla olevasta akkunasta tallin oven pielestä; meni lähemmäksi ja näki veljensä kelteisillään seisovan kirstunsa vieressä ja sukivan tukkaansa. Veli tirkisti pieneen peilinsiruun ja kasteli joka sipaisun välillä katkennutta luukampaa ruskeaan vesivatiin. Klaus Baas naputti akkunaan ja sanoi: "Se olen minä, veljesi Klaus." Petter Baas avasi ikkunan ja vastasi: "Tule sisään", ja viittasi hänelle. Kun poika tuli sisään, niin Petter Baas istahti kirstunsa kannelle, peili ja kampa kädessä, ja sanoi: "Kyllä minä olen kovan onnen poika. Aavistin jo, että tänä päivänä tulisi jotain. Viime vuonnakin tähän samaan aikaan tallasi valakka Rusko jalkaterälleni ja toissa vuonna olin vähällä pudota katolta, kun olin tervaamassa. Annapas nyt tulla vaan, mikä hätänä? Onko äidillä mikä? Onko hän tehnyt itselleen mitä vai onko hän pieksänyt hengiltä jonkun teistä?" Klaus Baas sanoi isän kuolleen ja kertoi hänen sairautensa. Petter Baas laski kamman ja peilin kirstulle ja istui selkä köykyssä, käsiänsä polvien välissä riiputtaen, ja tuijotti mietteissään eteensä. Veli kertoi rahapulasta -- ja kuinka hän eilen ja toissapäivänä oli turhaan juossut apua etsimässä. Petter Baas kuunteli. Sitten hän nousi ylös, avasi kaidan, karkeista laudoista kyhätyn hataran oven ja sanoi tyynesti ja verkalleen -- arvokkaasti kuin ainakin kahdeksantoista ikävuottansa täyttänyt: "Tulehan tänne, Trina." Kohta ilmestyi kynnykselle kuuden- seitsemäntoista vanha tyttö, paitahihaisillaan ja alushameisillaan. Hän oli terve ja vanttera, tukka kasteltu ja kauniisti sileäksi kammattu kuin Petter Baasinkin, päällyshame käsivarrella. Hän tarkasteli vaieten vierasta, istahti sängyn laidalle ja alkoi kierrellä suittua tukkaa nupulle vasemman käden etusormella. Petter Baas kertoi nyt surullisen uutisen ja sanoi että äiti tarvitsisi kuusikahdeksatta markkaa. Tyttö oli aivan rauhallinen. Ja tukkansa kuntoon saatuansa hän nousi ylös, pisti hameen päänsä kautta ylleen, solmi lujasti nauhat ja sanoi levollisesti: "No mitäs siinä, Petter; pitäähän ne antaa." Klaus Baas henkäisi helpoituksesta ja ajatteli: onko näillä sitten rahaa niin paljon?! "No niin", sanoi Petter, "otahan ne käsille sitten!" Petter Baas pujotti hitaasti liivit ja tallijakun päälleen ja tyttö alkoi penkoa jotakin sängyn olkipatjan alta. Klaus Baas katseli silmät pyöreinä ja alkoi jo ihmetellä sitä, että punaisenkirjavassa tyynyssä oli kaksi pään kuoppaa; mutta samassa se haihtui, hän muisti vain rahan. Nyt tyttö sai esiin paksun engelskannahkaisen rahamassin, joka oli kurottu lujasti nuoralla kiinni ja nuoraan tehty monet solmut ja itse pussi köytetty sängyn jalkapuuhun. Tyttö availi kynsin hampain monet solmut. Petter Baas piti kämmeniään tytölle ja tyttö nosteli niihin taalarin ja markan rahan toisensa jälkeen. Kun määrä täyttyi, huoahtivat he molemmat syvään ja sanoivat: "Siinä ne nyt on." "Anna vielä kaksi taalaria", sanoi Petter. Kun nuo kaksi oli saatu, he katsoivat toisiansa, ikinä ei Klaus Baas sitten unohtanut heidän totisia, miettiväisiä kasvojansa... Sitten virkkoi tyttö: "Pitänee antaa kaikki; ei kai niillä liene leipääkään." Ja hän pisti kouransa syvälle pussiin ja otti viimeisetkin kolikot ja pani ne toisten joukkoon. "Noh", hymähti tyttö, "nyt hän voi viedä yhdellä tiellä massinkin." Petter Baas näytti eroavan siitä vastenmielin. "Niin massinko?" hän toisti venytellen ja katseli tyttöä pitkään. "Minä ompelen tänä iltana uuden", vastasi toinen. Silloin Petter Baas köytti massin ympärille sormenpaksuista nuoraa ainakin pariinkymmeneen kertaan ja solmi viimein lujan silmukan ja pisti massin Klaus Baasin kaulaan, -- sekä piti puheen ihmisten pahuudesta ja kuvaili monenkaltaisia onnettomuuksia. Sillä välin kestitsi Trina Klaus Baasia ruumiillisesti kelpo leipäkannikalla ja kupilla kahvia. Ja viimein sanoi Petter Baas, kauhean peloittava ilme kasvoillaan: "Mitenkähän sinä saat sen äidin ne ottamaan... Herra sen ties! Parasta on, kun sanot, että jokin rikas juutalainen lykkäsi sinulle lahjaksi, tai jotain sellaista. Sillä jos se kuulee, että ne on minulta, niin se lyö sillä massilla pääsi puhki. Siunaa taivaan Herra, se on muijaa se! Ja pidähän silmällä, ettei se tapa itseänsä työllä; ja muuten, olkaahan iloisella mielin vaan! Voisinhan minäkin pistäytyä joskus katsomaan; mutta, en tiedä... minun käy aina hullusti sen kanssa." Sitten lyötiin Klaus Baasille kättä ja laskettiin hänet ulos tallin ovesta. Klaus Baas kulki kylän raitin aitaviertä ja kuunteli entisiä, tuttuja kotikylän ääniä: narahti ovi, kolahteli kärryn pyörä, lehmä ynyi turvallisessa navetassa. Kun hän tuli kylän harjulle ja aukeamalle, josta näki kauas, niin hän katseli istuinpaikkaa ja huomasi paksun hirren, joka oli asetettu ravin laitaan estämään tietä sortumasta. Sille hän nyt istahti, pidellen rahapussia kaksin käsin sylissä, ja katseli epäselvissä mietteissä synnyinpaikkoja -- ihmetteli kylän hiljaisuutta ja autiutta ja kuuli korvissaan suurkaupungin humun. Ja tunsi ikäänkuin vastustamattoman kaipuun juuri sinne, voimakkaampaan, selkeämpään elämän touhuun. * * * * * Hän palasi kotiin iltapuolella. Sisarukset seisoivat keittiössä lieden luona, Hanna tuijotti silmät kalseina ja totisina pannuun, jossa paksut pavut räsähtelivät; pienokaiset olivat kahden puolen hänen helmoissaan. Heillä oli perhesurun merkkinä kaikilla kaulassa ohuet kaulahuivit, jotka oli kiireen kaupalla värjätty mustiksi. Mutta niistä lähti väriä, joten lasten kaulat olivat ihan sinisen mustat. Kun Hanna sanoi, että isä haudataan tänään ja että äiti oli paraillaan hautuumaalla, lausui Klaus ylpeän juhlallisesti: "Tiedän sen. Sitävarten tulinkin juuri tänään takaisin; oli isän asioita selvitettävä." Hän käveli, katseli huoneita, tarkastelemassa muka, oliko kaikki kunnossa, ja sanoi sitten, että äiti kyllä tekee uutterasti työtä ja hänkin hommaa tässä pian ansiota. Sitten hän istahti uuvuksissa ikkunan ääreen rahille, laski rahapussin viereensä ja odotti jännityksessä äidin tuloa. Kun Antje Baas kalpeana ja viluissaan palasi haudalta ja näki pojan kotona, niin hän suoristihe ja hengähtäen helpoituksesta sanoi: "No hyväpä, että sinä tulit." Klaus Baas nousi ylös ja antoi hänelle rahapussin ja sanoi: "Terveisiä Petteriltä; hän lähetti nämä." Antje Baas otti massin ja kun hän tunsi, kuinka raskas se oli, niin hänen kasvoilleen lehahti puna, ja hän meni heti perhehuoneesen. Vähän ajan päästä hän tuli keittiöön ja pistäysi ulos, varmaankin velkojansa maksamaan. Seuraavana päivänä lähti Klaus Baas maalarin luo kertomaan viime tapahtumista ja sanomaan, että hänen oli nyt hankittava itselleen jotain muuta tointa, missä voisi olla koko päivän. Mutta maalarin ovi olikin lukossa. Seuraavana sunnuntaina Klaus Baas pääsi ripille. Uuteen pukuun ei ollut rahaa yltänyt ja Antje Baas harjasi ja hankasi tuota vanhaa kasvot kalseina. Hänen hellästi rakastetun poikansa täytyi mennä vanhoissa vaatteissa sellaisena päivänä kirkkoon, se viilsi hänen sydäntään, oli melkein yhtä julmaa kuin miehen kuolema. Mennessään Klaus Baas näki Kalli Daunkin juuri tulevan kotoansa kadulle. Hänellä oli kuluneet, huonot pyhävaatteet, niin ahtaat, että hän näytti tavallistakin pienemmältä ja heikommalta. Mutta itse poika oli levollinen ja varma ja hän kertoi paikanneensa kyynäspäänsä itse, äiti ei ollut joutanut. "Se on perhe se meidän!" hän sanoi. Kalli Dau näytti nälistyneeltä ja hänen tummat silmänsä olivat vakaat kuin aikamiehen. Kirkossa he menivät toisten parveen ja katselivat sitten juhlamenoa kuin mitä teatterinäytöstä. Rippikoulussa eivät he papin puheista olleet tunteneet mitään, joka heistä olisi ollut erikoisen kaunista tai ylevää. Ja sitä vähää, mitä he olivat kuunnelleet, eivät he uskoneet. Statistitemput, joihin heidät oli määrätty alttarin ääreen, he tekivät välinpitämättömästi kuin kaikki muutkin nuorukaiset. Kotiin palatessa oli oikea Hampurin rämy-ilma: he käänsivät kaulukset korviin ja hiipivät seinävieriä pitkin ja puhelivat peräkkäin astuessaan siinä sanan, pari tulevaisuuden aikeistansa. Kalli Daun isä ja äiti tahtoivat, että hänen oli jäätävä apumieheksi puotiin, jotta he itse saisivat laiskehtia, kuten Kalli Dau sanoi. Mutta jos hän jäisi kotiin, niin hän jäisi ainoastaan pikku veikkojen tähden, ne joutuisivat muuten hunningolle; mutta herra ties, voisiko hän tulla toimeen sen surkean ukon kanssa. Klaus Baas ei paljastellut liioin aikeitaan. Hän marssi pitkin, rauhallisin askelin ja oli hyvin vakava ja sanoi tyynesti, että ensin on hänen ansaittava tavalla tai toisella sata markkaa. Sitten hän rupeisi puotilaiseksi. VIII. Seuraavana aamuna oli ilma vielä rämyisempi. Kostea länsituuli räiski selkenemätöntä tihkusadetta seiniin, katukivitykseen, kulkijoihin ja ajajiin. Ilma oli niin raskaan ja harmaan sumuista, ettei ihmisparka voinut ajatellakaan noiden synkeyksien takana olevan enää vanhaa sinistä taivasta, ja auringon valo oli aivan unohtunut. Klaus Baasilta meni kaikellaisissa talousaskareissa koko aamupäivä, joten hän vasta iltapuoleen pääsi Kalli Daun luo. Kun hän lähestyi kukkakauppaa, joka oli melkein aina auki, niin hän kuuli sieltä kovaa jytinää ja kirouksia. Hän aikoi pyörtää varovassa kaaressa oven ohi, mutta näki silloin heikon pikku ystävänsä ottelevan kynsin hampain suurta isäpuoltansa vastaan, ukko koetti näet pyöräyttää Kalli Daun poikkiteloin polvilleen ja antaa patukkaa. Klaus Baas ennätti paraiksi loikata syrjään, kun Kalli Dau lensi keränä ulos ovesta ja kaatui katuojaan; mutta hyppäsi samassa taas jaloilleen ja livisti ripakintuillaan kadun toiselle puolelle. Pitkä, mustaverinen isäpuoli tuli kasvot verissä ovelle ja huusi poliisia; Grossneumarktin puolelta lähenikin poliisi, mutta Kalli Daulla oli silmät päässä, hän piti parhaana lähteä pakoon ja katosi kiireen vilkkaa lähimmän kadunkulman taakse. Sitten Klaus Baas ja Kalli Dau harkitsivat eräässä porttikäytävässä, mitä nyt oli tehtävä, pilkistellen vähän väliä kadulle. Neuvottelu oli lyhyt. "En rupea siellä putkassa istumaan", sanoi Kalli Dau, "ja päälle päätteeksi vielä aikamiehen pieksettäväksi ja tapettavaksi. Menepäs ja hae minun kapineeni ja paperit ja rahat, ne on kukkaruukun alla." Klaus Baas juoksi takaisin puodille ja kysyi kadun toiselta puolelta, saisiko hän Kalli Daun kamppeet? Äiti tuli ovelle ja huusi kadun takaa: "Mitä se niillä tekee? Merillekö se aikoo? Odottakoonpas: hän ei astu jalallaan kynnyksemme yli, vaikka sitten rammaksi hänet pieksäisin!" "Rammaksi!" toisti samassa Kalli Dau, joka oli varovaisesti hiipinyt jälestä. "Et tarvitse enää rammaksi pieksää, olet jo pieksänyt! Katsopas näitä kinttujani! Ennen menen vaikka kaivoon kuin tulen kotiin." Äiti pujahti puotiin ja toi pojan tavarat punaruutuisessa nyytissä, antoi ne sekä kourallisen hopearahoja ja pari paperia Klaus Baasille ja sanoi, poikiin silmäänsä luomatta: "Ja sano vaan onnea matkalle!" Ja äiti palasi totisena puotiin. Pojat menivät Baumwalliin ja sieltä joen poikki Reiherstiegiin,[25] jossa Kalli Daulla oli tuttu: erään kolmimasto-parkin toinen perämies. Lastinkantajain viimeinen joukkokunta lähti jo laivalta ja kaksi pientä hinaajaa pyrki paikalleen ruvetakseen vetämään. Mutta Kalli Dau tunkeusi kuitenkin portaitten luo, levitteli papereitaan kapteenille ja pyysi: "Olkaa hyvä ja ottakaa nyt minut mukaan, minä kiipeän kuin kissa ja osaan keittää kahvia ja osaan..." Varakapteeni oli vielä portaalla tuketen tien kokonaan, sillä hän oli vanttera mies, ja puheli kapteenin kanssa. Kapteeni katseli korkeudestaan pikku pyrkijää ja sanoi: "Meillä on jo kaksi poikaa. Ja sinä olet niin hintelö." Kalli Dau seisoi vielä vähän aikaa siinä ja katseli vaieten kapteenia tummilla silmillään. "No, mitä hänellä on vielä asiaa?" sanoi varakapteeni ja lykkäsi hänet käsipuolesta pois portaalta. "Menehän tuonne norjalaiselle parkille, nulikka... ehkä sinne ottavat." Pojat pyörähtivät porraslaudalta pois ja juoksivat norjalaiselle parkille. Se oli aivan laiturissa kiinni ja vaikka oli purkanut väripokka-lastiansa,[26] oli sitä vielä laivassa niin paljon, että parkki lepäsi hyvin syvässä. Kapteeni ja perämies olivat molemmat vanhanpuoleisia partajehuja, he tupakoivat ja pakisivat penkillä peräkajuutan vieressä. Levollisesti he katselivat ylös Kalli Dauhun, kun poika läheltä möljän laidalta kertoi heille alasaksallaan elämäntarinansa. Kalli Dau pisti nyytin viereensä kivetykselle ja näytteli heille mustelmia käsivarsissaan. Ja kun arveli, etteivät ne häntä ymmärrä, avitti liikkeillä ja engelskalla. Muukalaiset ravistivat päätänsä ja katselivat toisiinsa ja sanoivat epäillen: "Mokoma vekara." Ja kovistivat häneltä ja Klaus Baasilta, oliko asia todella niinkuin poika kertoi, ja ottivat paperitkin katsellakseen. Sillaikaa kun kapteeni luki papereita, katsoi Kalli Dau rukoilevasti perämiestä ja luetteli ansioitaan: "Minä osaan keittää kahvia... osaan tehdä limppiä... osaan tehdä paalstikin[27]... kiipeän mastoon..." Kapteeni katsahti häneen vielä kerran ja lausui sitten kauniilla laulavalla norjankielellä: "Naa, denn skal du med... Vi gaa till Kanada..."[28] Kalli Dau ei vastannut mitään. Hän nyykäytti vain Klaus Baasille päätänsä, meni yhdellä loikkauksella laivaan ja katosi kannen alle. Klaus odotteli kummissaan, mutta kun Kalli Dauta ei kuulunut, lähti hiljaisen surumielisenä höyryllä joen poikki Baumwalliin. Kun hän siinä pitkin rantakaidetta käveli, niin yhtäkkiä hän näki Jonni Daun. Hänen kenkänsä olivat läntässä, nuttu riekaleinen, kädet taskussa -- hän värisi ja tärisi ja yski ja katseli unisena kadun toiselle puolelle. Kun hän huomasi Klaus Baasin, niin hän sanoi: "No, joko lähetit velimiehen merille? Siellä se vielä lämpimänsä saa! Merille... se ei ole leikkiä." Klaus Baas tähysteli Steinwärderiin päin ja sanoi: "Se on tuolla Reiherstiegillä, norjalaisessa parkissa... Etkö mene katsomaan?" Jonni Dau ällisteli Klaus Baasia ja vastasi: "Mitäpä hänessä katsomista?" Klaus Baas ei virkkanut mitään ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta rohkaisi kuitenkin luontoansa ja kysyi: "Aikoisin hankkia työtä... pitäisi päästä heti ansioihin. Etpä taida tietää mitään?..." "Toikkaatko lasin kuminaa?" kysyi hän. Klaus Baas pudisti päätänsä ja lähti menemään. Jonni Dau nojasi laiskasti toiselle jalalle ja sanoi: "Pitää tehdä niinkuin minä: väliin työtä, että saa juoda. Ja jos ei saa työtä elääksensä, niin rupee kattilanpaikkaajaksi tai rantajätkäksi. Siihen hommaan aina pääsee." Klaus Baas katseli maahan; hän tiesi hyvin, miten onneton oli sellaisten poloisten elämä. Hän kääntyi huoaten pois ja lähti kotiin. Saadakseen vähänkin suojaa sateelta hän kulki kadun talopuolta. Ja tuli sillä tavoin kiertäen Mattentwieteen,[29] isolle purettavalle rakennukselle, joka oli erään fleetin äyräällä. Kuin hänen ikäisensä ainakin hän pysähtyi ja jäi uteliaasti katselemaan sataman vilinää. Hän pistäysi vähäksi aikaa rakennukseen ja näki kanavan puolella puoleksi puretun katoksen, joka suojasi sateelta. Ja aivot ankarasti työskennellen hän katseli tihkusateesen laivojen vilinään, katseli laivaveistämöitä ja paalunippuja ja ponttooneja ja jaaloja ja niiden välissä läikehtivää vettä, pieniä ristiin rastiin kiitäviä satamahöyryjä, proomuja, lotjia ja kuutteja. Suuri merihöyrylaiva puski puikkelehti vain kääpiöiden välitse suoraan kaupunkia kohti ja vaati uhkaavasti mörähdellen tietä. Klaus Baasin mieli oli alakuloinenpa surullinen sää sitä yhä raskautti. Mistä hän nyt saisi työtä ja rahaa? Mutta kun hän siinä tuijotteli hämärään ilmaan, joka sekin oli jo illan pimeäksi päätymässä, niin hän kuuli alhaalta fleetistä köreän äänen: "Kuules poika jehu sieltä, eikö sinulla ole mitään tekemistä? Käypä käsiksi!" Klaus kurkisti alas ja näki silloin ukon tallukan, joka koetti lykätä rakennussoralla lastattua kuuttia kanavan muurista irralleen syvemmälle vedelle, mutta ei onnistunut. Klaus etsi heti paikan, mistä pääsisi alas, pujahti revityn lattian kautta kellariin ja luisui ukon puoshaan nojalla, joka oli nostettu vinottain muuria vasten, alas kuuttiin. Hän otti kuutin laidalta toisen keksin ja heittäytyi kaikella painollaan lykkäämään alusta irti muurista ja sai kuin saikin kuutin irtautumaan. Ja sitten hän sauvoi apuna. Niin he soluivat hiljalleen rautasillan alitse ja monenmoisten satama-altaassa lepääväin jaalain ja kuuttien lomitse. Vanttera ukko ei puhunut mitään, oli tutunomainen kuin Klaus Baas olisi ikänsä ollut hänen kuutillaan. Kun he olivat päässeet valtauomalle, kulkivat he rantapuolta ja antoivat laskuveden viedä alusta. Ukko seisoi plihtin eli kalusäiliön takana ruotelissa. Nuori apulainen istui kannella hänen jalkainsa juuressa, yllä ijänikuinen, väljä öljytakki, jonka ukko oli plihdistä heittänyt hänelle. Klaus Baas oli kovin levoton, hyödyttäisikö tämä työ häntä yhtään. Mutta sanaton ukko näytti niin kelvolliselta, vakaalta työläiseltä, että hän, tuntien sellaista väkeä jo pienestä pahasta, rauhoittui ja tuli iloiseksikin ja ajatteli: Tänä iltana tai ensi yönä minulla on jo kilkkuvaa lakkarissa! Hän rohkaisi siis mielensä ja alkoi katsella ja ihmetellä ympäristöänsä. Tuossa kiiti lossihöyry, täynnä työväkeä, heidän editseen rannalta toiselle. Oli hämärä jo, mutta vielä eroitti raskaan työn raatajat mustina, kömpelöinä hahmoina ja kasvot kalpeina läikkinä. Suuri höyrylaiva nousi ylävirtaan ja löi aaltonsa heidän matalan kuuttinsa keulaan; aallot kuohahtivat melkein sen laitain yli. Kaupungista kuului sekavaa hurinaa ja rattaiden jyrinää. Vasemmalla puolella pimenneissä verstaissa ja telakoissa oli vasarain pauke jo vaiennut. Silloin tällöin vihelsi höyrypurren pilli. Jonkin kuutin ankkuriketju rämisi ja helisi. Sataman vesi huuruili ja pulputteli. Kaikkialta ympäriltä, sieltä täältä, punersivat udun ja tihkusateen lävitse lyhdyt ja akkunat. Nyt he luisuivat St. Paulin laiturien ohi; valot harvenivat, kaupungin hurina jäi taakse, laine loiski ja lipisi keulassa kovaäänisemmin. He soluivat ankkuroidun kuutin ohi; sen merkkituli heitti soman, värisevän heijasteen läikkyvän ja kiiltävän veden kalvolle; joku kysyi heleällä mukavalla äänellä kannelta: "Hei mies, mihinkäs paikkaan nyt menet ruoppaa kaatamaan?" Klaus ymmärsi pilkan ja katsoi epäluuloisesti ukkoon. Mutta vanttera, jäykkä ukko ei vastannut, ei edes päätään kääntänyt. -- Pitkät matkat he soljuttelivat sillä tapaa. Sitten käänsi ukko suurella, raskaalla airolla melostellen joen etelärannalle. Verkalleen he etenivät pitkän aikaa pimeällä, vehreänmustalla suvannolla. Sitten alkoi kaukaa kuultaa matala kellervä rantahietikko; ja he laskivat ankkurin. Ukko ei virkkanut mitään, mutta alkoi ravakasti lapioida soraa kuutista jokeen. Klaus Baas otti toisen kihvelin ja noudatti esimerkkiä. Lapiollinen toisensa jälkeen ropsahti veteen. Klaus Baasin vartalo notkistui kuin nuori virpi ja hän hengitti rajusti ja puuskutti. Kun hän hyvän aikaa oli hartian väellä tehnyt työtä, sanoi ukko: "Huokaisepas vähän." Klaus Baas lepäsi hetkisen lapionsa varassa ja ryhtyi sitten taas työhön. Yksitoikkoisessa työssä, äärettömässä, hiljaisessa yössä tuli ja meni hänen mielessään ajatuksia, kuin kirjavia kuvia, hiljaa väikkyen pitkissä jonoissa. Miten isä viime aikoina oli ollut totinen ja väsyneen näköinen, hän joka muuten oli ollut niin reipas ja hilpeä, usein kujeilijakin! Ja nyt haudassa jäykkänä kuin jää!... Mitähän äiti paraikaa teki... istui kai koneensa ääressä ja ompeli, ompeli ansaitakseen heille viidelle leipää... Jospa hänen maalaiset kansakoulutoverinsa näkisivät hänet täällä, tässä työssä, keskellä yötä kaukana kaupungista! Jos veli Petter näkisi! Hänkös ihmettelisi, ajattelisi: Mitä sinä siellä teet! Minä siihen työhön pystyn paremmin kuin sinä! Petter toivoi hänestä hyvääkin! No, odottakoon: jahka nyt nähdään! Kunhan tässä ensin saisi kootuksi ne yhdeksänkymmentä markkaa, niin sittenpä näytettäisi, mihin pystytään... Minkähän verran tuo ukko antaa hänelle, ehkä viisi groschenia... taikka koko markanko? Jos antaisi markan, niin hän antaisi puolet Timmermannille, mutta toiset puolet saisi äiti. Se on selvä se! Sillä hätä on kova etenkin nyt alussa. Sitten äiti kyllä suoriutuu, hän on niin ahkera ja kerrassaan pystyvä. Klaus innostui ajatuksissaan liian kiivaasti lapioimaan, hän aivan läähätti ja huohotti ja kämmenpöytiä kirveli. Ukko huomasi sen. "Huokaisehan taas vähän!" hän sanoi ja haki talia ja neuvoi sillä voitelemaan kämmeniä. Ja Klaus lepäsi vähän aikaa. Kun työ oli tehty, niin he sauvoivat aivan joen rannalle. Ukko meni plihtiin ja toi leipää, silavaa ja kylmää kahvia ja syötti, juotti Klaulla minkä hän jaksoi. Niin he istuivat sanaa vaihtamatta ja aterioivat, -- katselivat pimeälle, leveälle joelle ja toiselle puolelle harmaalle hiekkarannalle. Mutta sitten he loikkasivat maalle ja alkoivat täyttää kuuttia hienolla, valkealla Elben hiekalla, joka on mainiota muuraushiekkaa. Se oli voimaa kysyvää työtä, mutta Klaus touhusi mikäli jaksoi ja minkä kipeät rakot kämmenissä sallivat. Työn tehtyään he menivät kajuuttaan ja nukkuivat kovalla lavitsalla pari tuntia. Jo ennen aamun sarastusta he lähtivät takaisin kaupunkiin päin: panivat maston pystyyn, vetivät pienen, neliskulmaisen purjeen mastoon ja nostivat ankkurin. Vuoksen voimalla he irtautuivat särkältä ja kulkivat virran ja tuulen avulla Köhlbrandista[30] hiljalleen kaupunkia kohti. Äänetön, kuultava yö, leveän joen pyörteet ja pulahtelu, verkkainen liikunta ja sataman suurten työpajain öinen hiljaisuus, valvottu yö, ankara tehty työ, tuntematon ja sanaton isäntä peräsimessä, pojan rakkaat omaiset, jotka nyt kotona Rademachersgangin varrella nukkuivat, hänen kuolleet omaisensa, jotka kalmistossa lepäsivät, koko lyhyt, mutta ihana, vaivanalainen elämä: ne loivat äskeistä kirkkaampia ja merkitsevämpiä lumokuvia Klaus Baasin herkkään lapsensieluun, kuin aaltojen väreitä tämän aavan ja rauhallisen joen pinnalle. Tuossa oli taas se eilisiltainen kuutti, vesisyvässä, kuin uppoamaisillaan. Sen merkkilyhdyn valo kuvastui pitkälle, kuin kimaltava, värisevä kultanauha joen kalvossa... Hänelle koittaa, koittaa kyllä suuri onni, Klaus Baas ajatteli... kimmahtaa kuin kultainen heijaste synkistä syvyyksistä. Suuri höyrylaiva puski vuoksen mukana verkkaan heidän ohitsensa ylävirtaan. Se näytti syvyyksien varassa jättiläismäiseltä, ei näet eroittanut pimeässä sen vesirajaa. Mutta laivassa: mikä valojen hohde! Tuolla salongit... tuolla komentosilta... tuossa hyttien seitsemät pyöreät valoaukot.. Ollapa siellä nyt... eräs ulkomaalainen herra, pulska, ylpeä, kasvot tuimat, rohkeat... hän tuli kaukaa valtamerten takaa katsomaan äitiä, joka asui orpoineen Rademachersgangin varrella... Mies oli monta vuotta sitte rakastanut äitiä ja jättänyt hänet... siksi oli äiti niin jörö ja kummallinen... Ja siksi oli hän, kolmas sisaruksista, niin erilainen kuin toiset... äiti oli kerran itse, tylyllä tavallaan, sanonut, että Klaus oli selväpäisin ja... äiti oli hänelle kaikkein ankarin... Ja nyt muukalainen tuli vierailta mailta... ja huomenna, ei, tänä aamuna jo... nyt, kun hätä oli suurin, hän tuli äidin luo. Ja mikäpä hätänä sitten: ilo mahdoton, kultaa, kunniaa vaan! Ja hän rupeisi maanviljelijäksi ja ostaisi suuren summattoman hovin ja naisi Suse Garbensin; ja Hanna, joka pikku siskojen kanssa aina leikki koulusilla, pääsisi seminaariin. Kun päivä valkeni, oli kuutin hieno muurihiekkalasti kiinnitetty poijuun purettavan rakennuksen kellariaukon kohdalle. Ukko veti taskusta nahkaisen rahamassinsa, antoi Klaus Baasille kymmenen kaunista groschenia ja sanoi lyhyesti: "Osaathan pitää suusi kiinni?" Ja kun Klaus Baas nyökkäsi innoissaan ja totisesti päätänsä, jatkoi ukko: "Tule taas tänä iltana kello seitsemän." Klaus kiipesi ylös ja juoksi Herrengrabenin[31] poikki ja ristiin rastiin kiertelevien katusolien kautta kotiin. Antje Baas seisoi jo lieden ääressä, ei virkkanut mitään; Klaus kertoi, missä hän yöllä oli ollut ja kehui olleen niin hauskaa ja kiitti ukkoa kelpo mieheksi. Ja hän kaivoi rakkoisella, nilvityllä kädellään taskusta markan ja pisti sen lieden reunaraudalle. Antje Baas ei ollut sitä näkevinäänkään. Kun Klaus sitten istui akkunan ääressä ja joi kahvia, sanoi äiti lyhyesti: "Minun täytyy nyt alussa käydä töissä kaupungilla; sitten sinä pääset puotipojaksi." Klaus oli hyvillään. "Sillä ei ole kiirettä", hän sanoi. "Ensin aion koota vähän rahaa, niin että saan vaatteet ja muuta tarpeellista. Sitten alan. Menen taas tänä iltana sen lotjakarhun luo. Se on niin hauskaa." Sitten hän kävi joka päivä ukon töissä. Ja kun hän työstä päästyä lähti kotiin, ilmoitti ukko aina, milloin hänen oli vasta tultava. Joskus makasi ukko Klaus Baasin tullessa kajutassa. Ja jos hän ei siellä ollut, haki Klaus Baas häntä pienestä kapakasta Westminster Hotellin vierestä. Kun hän kerran sieltä haki ukkoa eikä löytänyt ja aikoi kysyä, oliko häntä näkynyt, niin hän huomasi, ettei tiennytkään ystävänsä nimeä, ja sanoi vain: "Sellainen lyhyt, vanttera, harteva ukko, ei puhu milloinkaan mitään." Jotkut kapakkavieraat iskivät hänelle silmää ja sanoivat: "Kuules, sanopas, -- me ei tunneta teitä oikein -- kuletatteko te molemmat roskaa laivareitille?" Klaus muisti tuon: Osaatkos pitää suusi kiinni? Ja hän ällisteli kysyjiä eikä vastannut. Silloin miehet purskahtivat nauruun ja sanoivat: "Menehän plihtiin makaamaan. Kyllä sanotaan Petter Söötille, että kävit häntä hakemassa." Mutta tavallisesti tapasi ukon kyllä kapakasta; hän istui siellä yksinään nurkassa, edessä höyryävä krokilasi, torkkui ja nautiskeli olostansa. Heille riitti koko kesäksi sitä soran kuletusta. He työskentelivät tavallisesti päivällä, lastasivat kuutin puretun rakennuksen luona, tekivät sauvomalla tai purjein mutkan Reiherstiegin puolelle, tyhjensivät siellä lastin luvalliseen paikkaan ja jatkoivat matkaa alas hiekanottopaikalle sekä palasivat kaupunkiin. Mutta kun tuli sumuisia tai sateisia ilmoja ja muuten sopiva aika, he painoivat öiseen aikaan suoraapäätä Köhlbrandiin ja mättäsivät roskat sinne -- valtio sai ne aikanaan sieltä mutauttaa, -- ottivat samasta paikasta hiekan, -- ja päivän valetessa he olivat lastineen purkupaikalla. Onni potki heitä aina. Joskus kiisi tosin pimeästä yöstä ja sumusta ja sateesta huolimatta poliisivene viereen ja kysyttiin: "Hei, ukko, minnes kuuttia viet?" tai "Minne hiekkaa?" taikka "Mitäs näin sumussa yösydännä soudellaan?" Mutta Petter Sööt vastata jörähti: "Tuli tapaturma" tai "Tartuttiin kiinni" taikka "Ei saa untakaan yöllä." -- Ja he junnivat hiljalleen edelleen, sumuun ja pimeyteen. Niin he satamassa lykkivät ja purjehtivat edestakaisin, päivällä valppaasti vartioiden, päästäkseen vahingotta pikku höyryjen, kuuttien, hinurien, hyökyväin laineiden lomitse, yöllä huolettoman unteloina autiolla, aavalla uomalla. -- Klaus Baas näki Michaelin ja Katharinen kirkkojen tornit heleässä auringon paisteessa, näki niiden kirkkaina ja vihreinä kohoavan katonharjain takaa; ja näki ne toisina päivinä sumun ja sadepilvien verhoissa. Hän näki auringon nousevan ja laskevan, heijastellen niin huikaisevasti vedestä, että hänen täytyi varjostaa silmiään, ja samalla mustat savupilvet pöllysivät touhuavan sataman yllä. Hän näki valjun kuuvalon hopeoivan suuren parkin taklausta: parkki nousi jokea ylös, sen nuorat hohtivat kuin hienoin, kallehin pitsikudos kirkkaan yötaivaan taustalla. Mutta näki myös päiviä ja öitä, jolloin taivas riippui harmaan virran päällä paksuna ja likaisena kuin ruskea märkä säkki. Klaus Baas koki päiviä, jolloin vinkuva, viheltävä tuulenärjy lykki sakeaa tihkusadetta pitkin joen uomaa, ja höyrylaivat, jotka eivät tienneet syltä eteensä, ulahtelivat toisilleen kuin hullut, -- terävät, likaiset aallot hyrskähtivät niin korkeina kuohulatvoina kuutin laitaan, että hän katseli vuorotellen kauheaa, sisään loiskivaa vettä ja isäntänsä kasvoja. Ja Köhlbrandin rannalla hän oli kerran niin hiirenhiljaisena, juhlallisena yönä, että hän syvältä kuutin ruumasta kuuli, mitä erään höyrylaivan kapteeni puhui luotsille kaukana komentosillalla: tiedusteli häneltä vanhan keisarin vointia, -- keisari näet sairasti siihen aikaan. Hän näki mustalais-muijan paistattavan päivää Oberlandilais-purren[32] keulassa, opettavan pientä tummahipiäistä tytärtään kutomaan sukkaa; ja hän olisi kernaasti pakissut sanan pari tuon sievän tytön kanssa. Ja hän näki valtavan palmuöljytynnörin romahtavan katkenneista kinunkiketjuista kivimöljälle ja musertuvan, ja sittenkös metelöitiin ja kirottiin. Hän näki nuorten konttorioppilaiden seisovan makasiiniensa edustalla ja tarkastavan laatikoita ja pakkoja, jotka luisuivat rattailla varastohuoneihin; ja hän katseli, katseli silmät loistaen: jospa hänestäkin tulisi kauppias!... Ja hän näki uuden, suuren laivanrungon liukuvan telakasta veteen, ja ihmetteli, kuinka ne arvaavat rakentaa moisen valmiiksi koettamatta ensin, tokko se pysyy vedessä kohdallansa. Työn tehtyänsä Klaus Baas kiiruhti kotiin suoraa päätä, Schaarmarktin ja Herrengrabenin ja Klefekerstrassen kautta. Siellä vietettiin siihen aikaan iltahämärästä aamun valkeamaan hurjaa, kiihkeää elämää. Nauravia merimiehiä, kaiken maailman ääriltä, juovuksissa, reijaili siellä edestakaisin. Valaistuissa akkunoissa naikkosia ryntäin, joka ikisessä. Ne huutelivat Klaus Baasille monasti arveluttavia pilasanoja, merimiehet tukkivat häneltä tien. Mutta hän ei katsonut oikeaan, ei vasempaan, ja pääsi ehjin nahoin kotiin. Ei se hurskauden ansiota ollut. Se oli vain oivan nuoruuden ja hyvän rodun ansiota, ja isän muiston, sekä äidin, varsinkin äidin. Antje Baas istui kotona koneensa ääressä, ympärillään kangaslaahokset, moninaiset ompelukset, ja hänen kasvonsa olivat kalseat kuin kivi. Häntä vastapäätä istui hänen apulaisensa, nuori tyttö. Joskus seisoi joku yksinkertainen naapurin matami työhuoneessa, joko arvokkaasti vaieten tai toruen ja suuta soittaen. Ja äiti otti mittaa. Äiti ei luonut katsettansa poikaansa kun Klaus tuli kotiin. Hän vilkaisi vain lieteen, mihin hän näki ompelupaikaltaan: oliko Hanna jo lämmittänyt kahvin ja varustanut pavut nälkäiselle työmiehelle. Kun tuli syksy, saivat kuutin soutajat työtä pienessä Grasbrookissa,[33] nykyisen Kranhöftin luona. Ilmat huononivat aikaisin. Kun Klaus meni varhain aamulla äänettömiä katuja pitkin satamaan, niin oli pimeä ja pistävän kylmä. Lossihöyryn kannelle, jossa hän seisoi työläisten sakeassa parvessa, puski tuuli ja räiski sade niin, että vilu väristi paksun villapaidankin läpi. Hän koetti päästä höyrypannun lähistölle: teki ystävyyden liiton nuoren laivapojan kanssa, joka istui ruotelikopin seinustalla pannun päällä ja oli viitannut häntä tulemaan luoksensa. Hän oli pieni aivan, hirveä arpi poikki ylä- ja alahuulen: hän oli näet ollut jo piennä pikkaraisena huimapää, ja oli pudonnut kerran kadulle korkealta akkunasta. Hän aikoi merimieheksi; mutta äiti, joka oli leski kuin Klaus Baasinkin äiti, tahtoi vielä pitää häntä luonansa ja oli saanut hänen lupaamaan, ettei poika lähde merille ennen kuin on vuoden palvellut jokipurrella. Joskus istui veikkosten vieressä surkean laiha ja ruma neekeri; häntä palelsi kovasti, sillä hänen vaatteensa olivat ohuet, ja hän lämmitteli kippuraisia, laihoja, harmaan sinertäviä sormiaan pannun päällä. He puhelivat mustanaaman kanssa engelskan sekaista siansaksaa: kalliista ajoista, neekerin asuinpaikasta, laivasta, jolla hän oli tullut tänne Liberiasta,[34] synnyinmaastaan. Hän oli karannut eräästä ranskalaisesta laivasta ja päässyt kotkaajaksi. Kerran kun he siinä kolmisin istuivat, sattui pari nuorta konttorioppilasta tulemaan pannun vierelle. He olivat jo näin aamun hämärissä matkalla joen toiselle rannalle varastohuoneille, vertaamaan liikkeensä lastauttamia laatikoita ja tavarapakkoja luetteloihin, jotka heillä oli kädessä. He huomasivat, kuinka kunnioittavasti Klaus Baasin älykkäät, uteliaat silmät salaa tuontuostakin vilkaisivat heihin, ja nuoria kun olivat, he alkoivat äänekkäästi kehuskella firmaansa ja mahtailla toimellaan. Klaus kuunteli korva tarkkana ja arvosteli omalla tavallaan heidän ammattiaan. Se oli hyvä ura, hän ajatteli. Se oli toista kuin puotipoikana olo! Istua konttorissa ja ajaa höyrypurrella toiselta rannalta toiselle ja valvoa tavaran lastausta ja lähetystä ja saada paljon rahaa, rahaa! Mutta eipä se tie hänelle auennut!? Sitten hän juoksi rantapatoa pitkin kuutin ankkuripaikalle, ja pian he jälleen lykkivät ja kulkivat virran vieminä, ei koskaan hinurin köydessä, veden mustanvihreällä vihurikalvolla, sateessa ja tuulessa, usein suojana pään päällä vain syksy-yön vilu ja viimainen pimeys. Se oli hirvittävää ja vaarallista hämärän varjossa hapuamista ja luovimista. Satama oli siihen aikaan liian pieni kaupungin yhä kasvavalle liikkeelle. Tosin kuuluttiin rakennettavan tuonne Grasbrookiin ja Kuhwärderiin[35] uusia satamia kumpaankin, mutta milloinkapa ne valmistuisivat? Höyrylossi kiitää viuhuen ja huutaa kiljuen heitä kohti, keulassa pärskyy luminen vaahto. Leveä hinaaja puhkuu heidän ohitseen, sen ympärillä vesi roiskuu, hyppii ja kihisee. Ilmestyy usvasta toinen hinuri ja töytää päin; tahtooko se tätä tietä vai vasemmalta sivuitse:... se ulvahtaa pari kolme kertaa riivatusti ja kääntyy verkalleen joen keskiuomaan. Jaalat käänteleivät ristiin rastiin ja kolahtavat rusahdellen toisiaan vastaan; haukutaan, kiukutellaan kannelta toiselle... Paapuurin puolta alkaa kuumottaa ja nousta sumusta ja sateesta valtavan suuri höyrylaiva, se ilmestyy keskiuomalle, se ei ole saanut paikkaa laiturissa ja on laskenut ankkuriin keskelle virtaa. Sen kupeella alhaalla on pieni lossihöyry; kannella lastaajat kylki kylessä. Verkalleen he alkavat kavuta ylös kaksia köysiportaita pitkin, jotka riippuvat laivan korkeassa, sateesta kiiluvassa rautakupeessa; kuin kaksi satajalkaista, mustaa matoa kiemurtelee ja kiipii kaksi miesjonoa ylös pitkin jyrkintä mäkeä. Jäinen viima vinkuu, sade räiskähtää laivan rautakupeesta vasten kiipeävien kasvoja, vesi kuohuu, kohisee ja lätisee alla. Klaus Baas kohottaa katseensa syvyydestä ja ajattelee: ihme etteivät nuo tallaa toisiaan kynsille... miten liukkaiksi köysiportaat tulevatkaan sateesta... heidän sormensa mahtavat olla vallan koppurassa vilusta... Pieni höyrypursi tulee kääntyessään liian lähelle virrassa kulkevaa kuuttia. Petter Sööt avaa suunsa ja lausuu ensimäiset sanansa tänä armottomana aamuna: "Silmät auki!" Klaus Baas laskee keksin tanaan purren keulaa kohti. Silloin kajahtaa ylhäältä höyryn kannelta kova varoitushuuto, etelä-saksaksi: "Pidä kiinni, Tallymann!" Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun Klaus vilkaisee pelästyneenä ylös, irtautuu pieni musta pojankerä kiipeäväin rivistä ja putoo selin takaraivolleen alas, lyö kerran päänsä kanteen ja syöksyy pousahtavaan veden pimeyteen. Ei ole pelastusvenettä, ei muuta venettä paikalla; ei näekään monta kyynärää eteensä... on niin hirveän kylmäkin... köysiportaiden kiipijät nousevat ylemmäksi, äänettöminä, kiireemmin. Klaus Baas istuu kalman kalpeana kuutin kannella, jalat tervavaatteen alla, ja ajattelee: kukahan tuokin oli, joka putosi... nyt hän kulkee elottomana ruumiina jääkylmässä, likaisessa vedessä, kuin laho hako vain... laivankeulain lykkimänä, virran kurimoissa ja pyörteissä... Ehkä oli jokin maalaissuutari, joka ei voinut elää niukoilla ansioillaan maalla ja tuli Hampuriin... tai pikkukaupungista kirjuri, jolta leipä loppui. Nyt odotetaan kotona ilosanomaa hyvistä palkoista; tuleekin kuolon viesti. Mikä tavattoman korkea höyrylaiva kohoo raskaasti tuolta Grasbrookin satamasta? Kaksi hinuria nyhtää kuin mäyräkoira-pari pingoitetusta rossista, kulkien sievän matkan edeltä. Verkalleen kääntyy jättiläinen huuruavaan pääuomaan; nyt hinurit irtautuvat touveista... Mahtavasti möräten hirviö vaatii valtaväylää ja tietä. Mikähän lippu on etumastossa? On niin hämärää vielä ja lippu riippuu märkänä pitkin tankoa. Reelingillä on tiuha, musta ihmisparvi; he tuijottavat vaieten, kaula pitkällä rannalle, kalpeneviin, ohuihin valoriveihin, taloihin ja torneihin, jotka kuumottavat harmaan mustista sadepilvistä. Nyt lepattaa lippu hiukan ja avautuu... tietysti tähtilippu! -- Pieni siipilaiva myllää varomattoman nopeasti ja liian läheltä heidän ohitseen. Sen aalto pousahtaa ja räiskähtää yli kuutin laidan; sen savu pullahtaa heidän eteensä ja ympärilleen niin etteivät he näe tuumaa joelle. Ja Petter Sööt lausuu toisen sanansa sinä päivänä: "Lempparin katkurännäli." Sitten valkenee vähitellen päivä... Koko satama huuruaa ja usvii ja tippuu vettä; joka mastosta, joka tangosta, viiristä, joka savupiipusta ja laivain kupeista, aitauksista ja ponttooneista rämysade räiskyy ja heruu kaiken päivää, kunnes ilta hämärtyy. Sitten on pyhän aatto. Silloin Klaus Baas kulkee satojen lastaajien ja telakkatyöläisten mustassa parvessa, joka verkalleen, likomärkänä ja uuvuksissa vyöryy rantakaiteita pitkin, ylimeno-höyryille. Ja sitten hän juoksee kotiin. Mutta pojan mieli on vain valoisa ja lämmin, harmaan ja vilun ilmankin alla. Ah sellaista loistetta ja kauneutta ja lämpöä! Kelpo tulevaisuuden ihana unelma säteilee niistäkin kylmäin syyspäiväin sadepilvistä. Ehkäpä nyt, kun hän kotiin tulee, istuu jo vieras lieden luona, ja Hannalla on kultakäädyt kaulassa, ja pikku Riku, joka aina tahtoo laivoja, leikkii oikealla pienellä höyrylaivalla... miten se surisee ja juoksee pitkin permantoa!... Ja äiti on vihdoinkin ystävällinen ja iloinen ja silittelee pikku siskojen päätä... Ja hänpä sanookin, ettei hän enää puotipojaksi tahdokaan, vaan kauppiaaksi, johonkin konttoriin. Ja hän kun tekee työtä! Hänestä tulee niin kelpo mies, ettei moista... ja hän levittää tavaroitaan koko maailmaan. Niinkuin jalot kansat ovat tehneet, ja tekevät yhä tänäkin päivänä, itselleen jumalia yleväin, utuisten mielikuvainsa mukaan, muovailevat salaisten, hienoimpain sydänkaipuidensa ja toimeentulotoiveidensa muodon jälkeen, niin haaveksi Klaus Baaskin, tuo hyvän vanhan suvun nuori vesa. Hän kuvitteli olevan ulkopuolella itseään mahdin ja henkilön, joka toisi hänelle ja hänen rakkaimmilleen onnen päivät; mutta se mahti olikin syntymässä juuri hänestä itsestään. Unelmia hänen ajatuksensa olivat, vain mielikuvien leikkiä; mutta ne ennustivat oivallisen ja voimakkaan elämän kaipuuta ja hyödyllisen elontyön etsintää. Ne olivat vain unia. Mutta ne eivät viittoneet pelkkään elämän mukavuuteen, eivät ulkonaiseen kunniaan. Ne vaativat laajempaa toimintapiiriä ja siinä uutteraa ponnistusta niiden hyväksi, joita hän rakasti. IX. Kerran he sellaisena kylmän kosteana syyspäivänä lykkivät iltahämärissä kuuttiansa pienen Grasbrookin varastomakasiinien editse, matkalla Grasbrookhafeniin viemään tavaroita. Puuskapäissä puhalteleva länsituuli ja lukemattomat ristiin rastiin kiitävät hinaajat ja höyrypurret tekivät veden rauhattomaksi: se hyppi, vaahtosi ja räiskyi kuin parvivain kalain temmeltäessä. Ja tihkusade suomi heitä vasten kasvoja. Kauan aikaa he pysyttelivät aivan paalulaiturin kupeella; mutta sitten heidän täytyi erään laituriin kytketyn oberlandilais-purren vuoksi kaartaa kauemmaksi väylälle. Silloin tuli suuri höyrylaiva alavirtaan heitä kohti ja sen täytyi kääntyä heidän puolelleen antaakseen toisille tietä. Oberlandilais-purresta ei tullut loppua: se oli yhä heidän vasemmalla puolellansa. Höyrylaiva tuli lähemmäksi, tuli aivan liian lähelle... Ja puristi pienen kuutin itsensä ja oberlandilais-purren väliin ja painoi sen alas kihisevään, vihertävään veteen. Klaus Baas ehti vain nähdä, kuinka Petter Sööt, vaieten kuin ainakin, tarttui pitkällä hypyllä oberlandilais-purren reelinkiin, ja kuinka höyrylaivan rautakylki läheni, ja miten tavarat vierivät veteen ja kuohu hyrskähti sisään; sitten hän vaipui kupruun. Hän huitoi käsillänsä ja potki jaloillaan ja pääsi jälleen vahingoittumattomana veden pinnalle. Hänelle kurotettiin puoshakaa, hän tarttui siihen ja kiipesi omin voimin oberlandilais-purren kannelle. Siinä hän nyt seisoi ja piti kiinni köysistä ja syljeskeli ja päristeli ja lupsutteli huuliaan ja silmäluomiansa. Joku sanoi rauhallisesti: "No, alapa juosta äitisi luokse." Toinen nauroi huolettomasti ja sanoi: "Niin on märkä kuin uitettu koira." Petter Sööt nojaili purren kaidetta vasten ja tähysteli veteen, vieläkö kuutista laitaakaan näkyisi. Laivurin vaimo seisoi hajalla säärin, kädet puuskassa ja ällisteli mitään virkkamatta. Kun Klaus Baas vihdoinkin vesisten silmäripsiensä välitse eroitti maailmaa ympärilleen, ravisti hän vielä kerta lujasti hartioitaan, sitten hän tähysti, mistä mukavimmin pääsisi paalulaiturille, loikki pitkin askelin kiipeämispaikkaa kohti ja kapusi purresta pois ja lähti kotiin minkä kerkisi. Unohtuivat märät vaatteet ja vilu ja hampaiden kalina. Hän vain sadatteli höyrylaivaa, sadatteli Petter Söötiä ja miehiä, jotka olivat nauraneet, sadatteli laivurin vaimoa ja meriveden kerrassa kehnoa makua, koko satamaa. Ei niin kymmenellä hevosella häntä sinne takaisin saataisi! Hän oli kauan sitten saanut kokoon nuo yhdeksänkymmentä markkaa ja maksanut velan! Ja olipa hänellä nyt uudet vaatteet ja uudet saappaatkin! Mitä hänen tarvitsi siellä enää olla!? Olisi voinut käydä ohraisesti! Herra armahda! Tuota kirottua vettä!... Leuat loukkua lyöden ja kiukutellen hän tuli kotiin ja kertoi, mitä oli tapahtunut, ja sanoi, että nyt hän ei sinne enää mene. Äiti murahti tylysti: "Sellainen rääpelö olet kuin muutkin Baasit! Joudutko sänkyyn!" Ja jatkoi työtään. Seuraavana päivänä iltapuolella Klaus sanoi, että hänen on lähdettävä etsimään parempaa paikkaa, pani päälleen uudet vaatteet, kampasi tukkansa veden kanssa niinkuin tavallisesti ja pyysi Hannaa katsomaan vähän hänen pukuansa, ja käänteli ja pyörähteli. Ja lähti satamaan Dovenfleetille,[36] jossa muisti nähneensä kauppakonttoreita. Uuden pukunsa ja pulskien saappaittensa arvon tietäen hän asteli jäykänlaisesti. Hän tunsi hämärästi, että johonkin noista konttoreista hänen pitäisi nyt päästä, mihin toimeen tahansa, kunhan vain pääsisi: juoksupojaksi taikka pakkaajaksi tahi oppilaaksi. Niin että kohta saisi muutaman lantin rahaa ja samalla tilaisuuden tehdä työtä ja kehittyä vähitellen kelpo ihmiseksi. Hän pujahti arasti ensimäiseen konttoriin. Se oli pieni ja niukasti kalustettu huone; kolme neljä nuorta miestä istui kirkkaan akkunan ääressä pitkän ja leveän pöydän ympärillä kirjoitustöissä. Joku vanhanpuoleinen herra kulki juuri sen huoneen läpi toiseen ja tuli sivumennen hänen luoksensa ja kysyi kylmästi, mitä hänellä oli asiaa, ja vastasi: "Me emme nyt tarvitse." Klaus Baas lähti allapäin toiseen taloon, nousi vanhat, pölyiset portaat ja pujahti varovasti sisään. Se oli matala ja huonosti valaistu huone; viisi kuusi nuorta herraa työhommissa paikoillaan selkä köyryssä. Vankka, hartiakas mies, joka istui vierushuoneessa, näki hänet, tuli luo ja kysyi: "Mitä asiaa?... Onko todistuksia?... Mikä isänne?... Missä hommissa pääsiäiseltä?... En voi käyttää..." Klaus Baas aikoi sanoa vielä jotain. Mutta herra oli jo kääntänyt hänelle selkänsä... Ja samoin kävi kolmannessa ja neljännessäkin konttorissa. Hän jätti yrityksen siksi päiväksi valtaan, koska iltakin jo läheni, ja maleksi satamassa rantoja pitkin, aikoen mennä kotiin pienen mutkan kautta. Niin hän tuli St. Paulin höyrylaituriin ja nousi Davidstrassea pitkin kaupungin keskustaan. Ilma, joka oli viikkokausia ollut surkea ja rämyinen, muuttui nyt: tuli oikein kaunis syysilta ja raikas tuuli puhalteli. Hän alkoi käyskennellä laiskasti ja oikoi selkäänsä ja nautiskeli raittiista ilmasta ja uudesta puvustaan ja ajatteli riemuiten, että nyt siitä raskaasta työstä oli päästy. Niin hän kulki verkalleen satamasta vierivän ihmisvirran mukana ja katseli kaikkea ympärillänsä. Davidstrassen ja Spielbudenplatzin[37] kulmaukseen oli kuleksiva kirjankaupustelija seisauttanut rattaansa ja levitellyt niiden pitkille lavoille kauppatavaransa. Ja nyt hän käveli siinä kärryjensä vieressä edestakaisin kädet syvällä taskun pohjissa. Pari työmiestä, toinen vanha, toinen nuorempi, seisoi rattaiden luona katsellen kumarapäin jotakin kirjaa. Klaus Baaskin pysähtyi silloin ja tähysteli kaula pitkällä kirjoja ja mietti, että mitäs, jos hänkin vähän katselisi noita? Ja miksi ei? Olihan hänellä taskussa viisi markkaa, kunniallisella työllä ansaittua omaa rahaa. Eikö hän ollut tehnyt työtä kokonaista kahdeksan kuukautta, kuluttamatta omiksi hyvikseen niin groschenia? Ja hän oli jo kuudentoista vanha! Eikö hän nyt kerrankin saisi ajatella hiukan omaakin mukavuuttaan? Valita jokin kirja ja lueskella sitä kaikessa rauhassa? Itsetietoisena säästöistänsä hän tuli lähemmäksi ja katseli kädet takin taskussa kirjojen nimiä. Tuossa oli paksu kirja: "Stanley, Mustien maanosassa." Kansikuvassa oli pitkä jono hoikkia neekereitä, jotka taivalsivat äärettömän ruohoaavikon poikki; taustalla valtavia metsiä. Kas siinäpä kirja! Niin olisi hänkin tahtonut vaeltaa viljelemättömiä ja vieraita maita! Mutta kun ei nyt sinne itse voinut päästä, ei ainakaan vielä, niin eipä moisen kirjan lukeminen tyhmemmäksikään tehne! Se maksoi vain markan. Klaus Baas veti kukkaronsa taskusta ja sanoi vakaasti, hiukan murteellisella vivahduksella: "Tuo kirja tuossa." Kaupustelija, joka oli leveänaamainen ja takkupartainen ikämies, katseli ylös Klaus Baasiin -- poika oli näet pitempi kuin hän -- ja ojensi hänelle kirjan ja sanoi: "Kas vaan, oikein parasta kotipuolen väkeä!" Klaus Baas punastui ja kysyi hämillään ja samalla arvokkaasti: "Mistä te sen tiedätte?" Silloin mies löi rintoihinsa ja alkoi kerskua jalosti: "Häh? Mistäkö tiedän?... Minä pääsin Tondernin[38] seminaarista keskiarvolla 'hyvä'! Mitäs se on, poika? Minä olen ollut kymmenen vuotta opettajana Hohendammissa! Sinä olet saman seudun väkeä. Murre sinut ilmaisi!" Klaus Baasista tuntui sopimattomalta udella, miten mies oli joutunut Hohendammista, hiljaisesta Elben rantakylästä, St. Pauliin ja Spielbudenplatzille. Hän lausui hillitysti: "Minä olen Heisterbergistä, Baaseja." Ja miehen kysellessä hän sitten kertoi, missä oli tänään käynyt ja mitä suunnitteli. "Vai niin", sanoi mies, "oletko etevä ainekirjoituksessa? Siitä se riippuu! Minä olin seminaarissa etevin --: naukun otossa ja ainekirjoituksessa! Uskotkos sen? Jos et usko, niin katsopas vaan tätä kirjaa! Ymmärrätkös? 'Aineen loogillinen suunnittelu ynnä esimerkkejä...' tuossa tekijäin nimet... katsopas, mitäs tuossa lukee? 'Dierk Vogt, Hohendammin kansakoulun opettaja'." Ja kaupustelija jymäytti taas nyrkillään rintaansa ja sanoi: "Jos sinä haluat: Dierk on valmis kotipuolelaisen hyväksi kaikkeen... aivan kaikkeen! Hän jakaa ruokansa, vuoteensa hänen kanssaan. Älä poistu vielä, kotipuolen mies, minä olen niin yksinäinen ihminen!" Uusi tuttavuus herätti kyllä uteliaisuutta; mutta mies ei tuntunut Klaus Baasista tarpeeksi arvokkaalta tutulta. Hän jäi siihen seisoskelemaan, mutta pysyttelihe hiukan syrjemmällä. Parvi tehtaantyttöjä kulki pajattaen ohi. Sitten joukko merimiehiä, piippunysät hampaissa ja kädet housuntaskussa. Joskus maalaisia, kaksin, kolmin, uteliaina tähystellen. Tuossa kaksi katutyttöä: holsteinilainen tallirenki, suitset olalla, kääntyi ja katseli heidän jälestänsä. Sitten tuli paikaton kauppa-apulainen ja joutilas, juoppo kisälli. Parvi keskenkasvuista ja aikaisin rappiolle joutunutta nuorisoa. Emännät iltaostoksillaan. Ja kaiken aikaa vieri satamasta keskeytymätön työläisvirta. Joku kulkevista seisattui, kun sattui, katselemaan kirjarattaita: otti kirjan käteensä ja pani sen paikoilleen taikka osti. Ne olivat aikoja, jolloin teollisuutemme kasvoi valtavasti ja heitti ihmiset sekaisin ja ankarampaan todellisuuteen, mikä teki heidän silmänsä tarkkanäköisemmiksi ja mielensä järkevämmäksi. Enimmät ostivat kyllä yhäkin hurjia seikkailuromaaneja ja jotkut siivottomiakin juttuja. Mutta monet halusivat yhä enemmän ja vakavampia ajankysymyksiä, jotka kumosivat vanhaa tai rakensivat uutta. Kun joku ostaja näytti epäilevän kirjan arvoa, löi kaupustelija monasti kädellään takkinsa tahraiseen rintamukseen, joka pullotti povitaskun paperitäytteestä, ja sanoi: "Minä hankin ainoastaan kirjoja, jotka minä tunnen", taikka keveämmin: "Totta kai minä sen nyt opettajana tiennen." Eräät ostajat tunsivatkin hänet ja nimittivät häntä "persetteriksi", jonka alasaksilaismurre on vääntänyt vanhasta kunnianarvoisesta "präzeptor"-arvonimestä,[39] sekä kuuntelivat vakavina hänen arvostelujaan. Mutta kun rattaiden luona ei ollut ostajia, jutteli kaupustelija Klaus Baasin kanssa. Poika seisoi kädet uuden takin taskussa, nojaellen seinää vasten, -- muka hyvin välinpitämättömänä, mutta oikeastaan halukkaasti kuunnellen vanhan juopon kerskailua, seminaarijuttuja, tarinoita hänen opettaja-ajaltaan sekä hänen kirjaselostuksiaan. Sillä Petter Söötin kanssa kuuttia soudettaessa ei oltu tosiaan sanoja tuhlattu. Kun satamasta vierivä työläisvirta vihdoin loppui, vaati kaupustelija kotipuolen poikaa latomaan hänen apunansa kirjoja pinoon ja sitten tulemaan hänen kanssaan illallista syömään. Klaus Baas auttoi ja asteli pian aikamoisen välimatkan päässä kaupustelijan sivulla, joka lykkäsi rattaitaan, ettei vain luultaisi häntä samaan liikeyritykseen kuuluvaksi. Mies kääntyi kaidalle kadulle ja työnsi rattaansa erääsen pihaan. Siellä he kantoivat kirjat rattailta pieneen rakennukseen, joka oli maan tasalla. Sen jälkeen he palasivat Spielbudenplatzille ja pistäysivät Wilhelminenstrassen varrella pieneen ravintolaan, jossa siihen aikaan, ja kai nykyäänkin, kävi paljon kaikellaisia taiteilijoita. Ohjelma ei ollut vielä alkanut ja illasteltiin paraikaa monien pikku pöytien ääressä ja juteltiin minkä mitäkin. Entinen koulumestari meni suoraapäätä perälle, jossa istui nurkkapöydän ääressä jo ennestänsä pari kolme hänen ikäistään herrasmiestä, kutakuinkin välttävissä mustissa vaatteissa, esitteli Klaus Baasin kotipuolelaisenaan ja tilasi illallista. Klaus Baas tunsi selvästi nämä olennot vento vieraiksi hänen hengelleen ja ajatteli, että äiti arvostelisi heidät yhdellä vilkaisulla "lorvehtijoiksi" ja "hassuiksi." Mutta hän janosi näiden monien mykkäin työkuukausien jälkeen elämää ja sanoja ja katseli uteliaasti sauhuista, ummehtunutta ravintolaa. Halukkaasti syöden ja vilkkaasti käsiään heitellen kertoi pöytäseura matkoistansa, vertaili kaikki kaupungit Budapestistä Tukholmaan saakka, arvosteli kaiken maailman taideuutuudet ja lausui kursailematta tuomionsa ja komeili sanoissa ja liikkeissä. Klaus Baasille selvisi pian, mitä nuo kolme samassa pöydässä istuvaa herrasmiestä olivat ammatiltaan. Yksi esitti sanoilla ja laululla koomillisia kappaleita: hän oli pieni, paksu ja parraton; toinen oli erään musiikkiseuran ensimäisen viulun soittaja: hän oli laiha ja kelmeä, pitkätukkainen ja mustahaveninen; kolmas, lyhyt ja kuiva miehen kääpelö, jolla oli pieni pyöreä kissan pää, oli ennen ollut viinurina, mutta oli sittemmin ruvennut silmänkääntäjäksi. Kirjankaupustelija oli kuitenkin koko pöytäseuran päänä, sillä vaikkei hänellä ollutkaan varaa rehennellä sellaisilla erikoistaidoilla kuin muut, niin kaikkeen puhuttuun hän osasi viisaan näköisenä liittää lyhyitä, epäileviä huomautuksiansa. Kun sitten illallinen oli syöty, ilmestyi tiskille valtava juomamaljakko, johon kaikkien ravintolavieraiden katseet kunnioittavasti keskittyivät, ja tuotiin punssilaseja. Silloin nousi ensimäinen viulu ylös, kilahutti lasiin, nypli haalistuneen mustan helmatakkinsa napit kiinni, pisti kolme sormea rintapieleen, katsahti yhtäkkiä sielukkaasti ympärilleen pöytäseuraan, tukehdutti rinnasta kohoavan liikutuksen keikauttamalla ohimoille tunkeutuvan mustan harjansa niskaan, ja lausui nyt, että hänen vieressään istuva, suuri ja maailman kuulu koomillinen resitaattori, Danielo Danako, tänään täyttää kuusikymmentä vuotta! Ja hän ylisti hänen taidettansa, hänen mimiikkinsä mestaruutta, joka oli houkutellut tällä ja tuolla puolen Atlantin valtamerta monet suut niin hillittömästi nauramaan, joka oli monesta silmästä houkutellut niin herttaiset ilon kyyneleet! Hän kiitteli kunniavieraan sisällistä ihmistä, josta olivat todistuksena monet hänen tovereille kustantamansa illalliset ja liikuttavat tunnustukset viinipikarin ääressä, myöskin hänelle, puhujalle. Ja jos hän oli mistä maailmasta ylpeä -- ja hän oli ylpeä paljosta -- niin ainakin oli hän siitä, että tämä jalo mies oli nähnyt hänet ystävyytensä arvoiseksi. "Mun kulta veljeni, mun velikultani!" lopetti puhuja sekä ojensi suoralla kädellä koomikkoa kohti lasiansa. Koomikko oli kutistunut tuolillaan sitä pienemmäksi, mitä suuremmaksi kehujen kuorma kasvoi hänen päällään. Ja nyt hän istui rinta leukaa vasten, ja kyyneleet vierivät virtana mustain haalistuneiden liivien rintamuksille. Hän aikoi vastata puheesen, mutta silloin huomattiinkin, että suuri lausuja oli huono tilapäispuhuja; ja sitä paitsi jo hieman juovuksissakin. Hän painoi siunaavasti kämmenensä Klaus Baasin myyränkarvaiselle päälaelle ja lausui itkien: "Tämä nuorukainen tässä, tämä minun hyvä ystäväni, puhuu minun puolestani." Klaus Baasin olo kävi liian tuliseksi! Hän väänsi varovasti päänsä ukon kämmenen alta pois, kopaisi Stanleynsä ja puikki seurueen kovaäänisesti melutessa matkaansa. No kaikkea ihmettä! Miten merkillisiä ihmisiä! Jospa äiti tietäisi hänen moisten veikkojen parvessa istuneen! Tai hänen ylipäätänsä käyneen St. Paulissa!... Mutta olipa sitä mahdottoman hauska nähdä! Ja hän aikoi heti tänään vielä pikkuisen katsella. Ehdottomasti! Ja miksipä ei? Kyllä oli tehty työtä ja kovaa! Hän oli kuudentoista, eikä ollut vielä nähnyt St. Paulia! Hän alkoi kuleksia kirja kainalossa minne ihmisvirta vei. Oli tullut jo aivan pimeä. Englantilaiset matruusit, höllähousut... kylläpä ne kulkevat hajasäärin. Mikä hävytön likka se tuo oli? Katsoi häntä ihan kuin tuttua, ja kuin haluten puhella hänen kanssaan. Ja kapakassakos oli tungos! Ja kaikki nauroivat ja porisivat! Ja hänen elämänsä, kuinka se oli hiljaista ja köyhää ja sanatonta! Eikö noilta miekkosilta ollut keltään kuollut isää tai siskoa, eikö kellään ollut ankaraa äitiä, ei aavistusta suruista ja puutteesta? Ja tuolla oli suuri näyttely: neekeritansseja! "Hyvä herrasväki! Kaksikymmentä villiä naista Dahomesta! Ei milloinkaan ennen näytetty!"... Ah, tätä elämän pyörrettä! Tuokion päästä hänen teki mieli pistäytyä erääsen ravintolaan. Hän meni nurkkapöydän taa, tilasi lasin olutta, maisteli sitä ja katseli väkeä ja katseli Stanleytään, ja alkoipa siinä ajatuksissaan kirjaa selailla. Ja hän unohti kokonaan ympäristönsä. Hänellä ei ollut moneen vuoteen, aina siitä kun hän oli lukenut Robin poika Krusoen, ollut tilaisuutta ja aikaa lukea mitään yhtenäistä kertomusta. Nyt hän vaipui lukemiseen kuin noiduttu. Näiden ihmisten elämä ja touhu oli hänen hengelleen vielä tuntematon ja vieras; kirjasta saatu elämä oli hänen kehitysasteensa mukaista. Vieraita tuli ja meni. Parvi nuoria kauppa-apulaisia valtasi viereisen pöydän ja alkoi meluta ja lasketella sutkauksia. Klaus Baas katsahti mietteissään ylös ja tunsi hämärästi olevansa tuon pöytäseuran takana nyt vielä paremmin piilossa. Ihmiset, jotka näkivät hänen niin huolettomasti lueksivan, luulivat varmaankin häntä ravintoloitsijan pojaksi, kun hän oli niin nuorikin, eivätkä mitenkään häirinneet hänen rauhaansa. Yksi vain pisteliäästi sutkahutti hänelle: "Lyö kirja penkin alle, poika! Täällä on elämä, täällä heiluu hattu!" Klaus Baas katsahti puhujaan hajamielisesti, hymyili nolosti haaveissaan, ja jatkoi lukuansa. Pitkän aikaa hän sai olla rauhassa; sitten tuli nuori, kalvakka mies ravintolaan, katseli ympärilleen, ei nähnyt muualla paikkaa ja istahti Klaus Baasin pöytään. Istui kotvan aikaa hiljaa ja kysyi sitten: voisiko herra neuvoa outoa Hampurissa? Silloin Klaus Baas löi kirjansa kiinni ja ryhtyi puheisiin ja vastasi kysymyksiin ja kysyi itsekin vieraalta minkä mitäkin. Nuorukainen oli pari vuotta vanhempi kuin hän ja oli tullut Ylä-Schlesiasta työnhakuun Hampuriin; muuta selvää ei hänestä paljoa saanut. Klaus Baas kysyi, elivätkö hänen vanhempansa: toinen kertoi heistä välinpitämättömästi kuin olisi puhunut ventovieraista. Klaus Baas kyseli hänen veljistään, sisaristaan: kyllä, olihan niitä useitakin, liikaakin -- ja tulokkaan naama oli niin ilmeetön ja välinpitämätön kuin olisi puhuttu maantien kivistä, joiden ohi hän oli sattunut kulkemaan. Klaus Baas kysyi, miten hän tänne oli joutunut, mitä teitä, missä kaupungissa oli käynyt: ei poika tiennyt. Millä tavoin hän oli koettanut täällä päästä työhön? Ilmeni, ettei hän ollut juossut jälillä suinkaan kuin jäniskoira, vaan oli hyppelehtinyt minne sattuu kuin sylikoiran penikka. Ja olipa muun muassa sattunut St. Pauliin ja tähän pöydän ääreen, ja katsoi nyt tylsästi olutlasiinsa. Klaus Baasissa paisui turhanpöyhkeä sääli, ja hän alkoi kopeilla ikäänkuin olisi Hampurin joka sopukan tuntenut. Ja hän lähti pian tulokkaan kanssa kadulle, näyttämään hänelle Hampuria. Hän kierteli uuden tuttunsa kanssa pitkin katuja, joilla nyt illalla oli vilkas liike, -- kaikki oli hänellekin vielä aivan uutta ja outoa: hän ei ollut iltaisin koskaan tohtinut lähteä kotoa; ja he tulivat Steinwegiä ja suurta Burstahia[40] pitkin Alsterille. Siellä he seisoivat hyvän aikaa uudella Jungfernstiegillä[41] raikkaassa, kirkkaassa syysyössä erään suuren hotellin edustalla, jossa oli juhlat. Ulko-oven kamanoissa riippui kauniit seppeleet, ja kun sisäovet milloin aukesivat, kuului iloista soittoa ja äänten hälinää. Vaunurivi jo odotti hotellin edustalla; ja joskus tuli yksinäinen juhlavieras tai joku pari ulos ja lähti vaunuilla tai kävellen kotiinsa. Kellarikerroksesta kuului keittiökalujen kilinää. Schlesialais-poika meni kadun toiselle puolelle ja istahti sinne penkille ja katseli untelosti eteensä. Hänen Hampurin tutkimishalunsa loppui jo tähän. Klaus Baas sanoi hänelle, että pitääpä katsoa, eikö hotellissa ollut erästä hänen perheensä tuttua: he näet odottivat paraikaa kotimaahan erästä rikasta ystävää Etelä-Amerikasta. Ja hän meni jälleen kadun toiselle puolelle hotellin ovelle ja katseli vaieten, suu auki, ahnaasti, nautintorikkaan juhlan kauniita kuvia, jollaisia hän ei ollut ennen nähnyt. Hänen seisoessaan ja katsellessaan aukesi yhtäkkiä sisäovi ja kadulle tuli kaksi nuorta tyttöä, uhkean ja kauniin äitinsä seurassa. He odottivat hetkisen vaunujaan, -- ja ah, silloin tunsi Klaus Baas, että tytöt olivat ne hänen tuttunsa! Ne ne olivat! Kuinka kauniita valkeissa lyhyissä hameissaan, -- pohkeet sirot ja hoikat, pikku jaloissa mustat, kiiltävät kengät! Klaus Baas väistyi hitaasti pimeään seinäkomeroon, etteivät ne häntä näkisi. Ne ihan varmaan! Olivat kasvaneet hiukan, ja yhä, yhä kaunistuneet! Häntä ahdisti ja rusensi tunne: miten kaukana minä olen heistä! Mitä olen minä heidän rinnallansa! Miten minä olen köyhä ja loitolla heistä!... Ja sitten tulivat vaunut ja ne vierivät pois... -- Hyvä Jumala, huoahti Klaus Baas, nyt ne menivät! Nyt tuskin näen heitä koskaan... Samassa kuului kellarikerroksen luukusta ystävällinen, hupaisa ääni: "Kuule, haeppas toverisi tuolta, ja tulkaahan sitten tänne." Senpä vainusi untelo ja välinpitämätön schlesialainenkin: tuokiossa hänestä tuli pirteä mies, hän kepsahti ylös ja riensi Klaus Baasin rinnalle... "Minäkin olen monasti poikana saanut mennä täti Nurmelaan yöksi", sanoi kokki alhaalta. "Saattepa vähän lämmintä keittoa." Ja hän otti lautasen toisten joukosta valkeaksi kuuratulta pöydältä. Mutta Klaus sanoi, että hänen täytyy nyt lähteä, ja kiiruhti kotiin minkä kerkisi. Rientäessään hiljaista, öistä katua hän ajatteli vain yhtä ja ainoista: Hyvä Jumala, jospa onni koittaisi!... Minun täytyy yrittää johonkin konttoriin... Teen työtä vaikka katketakseni... Hyvä Jumala, jos yhtäkkiä onni koittaisi. Äiti oli yhä työssä kotona, vaikka kello oli jo kahdentoista paikoilla. Klaus Baas sanoi olleensa eräässä konttorissa, juoksupoika oli lähtenyt matkaansa, työtä oli kestänyt yöhön saakka. Antje Baasin kasvot eivät värähtäneetkään, hän ei virkkanut mitään, teki vain työtänsä. Ja poika meni nukkumaan. Seuraavana aamuna hän alkoi heti herätessään ajatella taas noita kahta herrastyttöä ja haaveksia, miten pääsisi heidän vertaiseksensa. Ja hän ajatteli, että onni varmaan hänelle pian koittaa, ja vaipui velttoon tunnelmaan: ikäänkuin hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin odottaa ja ottaa onni, kun se tulee. Hän huomasi Stanleynsä ja syventyi lukemiseen eikä malttanut jättää kirjaa käsistään. Hän sanoi äidilleen menevänsä taas tänä iltana konttoriin ja toivovansa siellä juoksupojan paikkaa; ja samosi sangen huonolla omallatunnolla Stanleyn kanssa yhä syvemmälle mustien maanosaan. Antje Baasin edessä oli pino valkeita ompeluksia, niiden takaa hän vähä väliä vilkaisi tiukasti ja epäluuloisesti poikaansa. Kun Klaus Baas kerran iltapuolella kohotti päätänsä, niin hän huomasi äidin katseen; hän tuli vallan levottomaksi, pani kirjan pois ja lähti ulos, mukamas työhön. Mutta kadulla hänestä tuntui taas liian myöhältä mennä työnhakuun konttoreihin. Ehkäpä, ehkä kohtaa hänet St. Paulissa suuri, suuri onni! Ehkä rikas herra on palannut Amerikasta! Ehkä hän ei ollutkaan tuon tylyn yksinkertaisen naisen poika. Huomenna hän ehkä saa hyvän paikan jossakin hyvässä konttorissa. Hänen omatuntonsa oli surkean huono ja levoton. Mikäpä eteen sellaisessa asemassa ja sellaisella tuulella? Hän kulki eteenpäin ja tuli pian taas Spielbudenplatzille. Ja siellä huvitusten vilinässä, jota hän hiukan jo tunsikin, mieli taas keveni, ja hän asteli varmana ja reippaasti edelleen. Mutta juuri kun hän pysähtyi ensimäisen konserttihallin ovelle ja mietti siinä kahden vaiheella, uskaltaisikohan vähän pistäytyä sisään katsomaan... niin yhtäkkiä hänen edessään seisoo äiti! Klaus Baas pelästyi kauheasti! Pelästyi melkein enemmän sitä tosiasiaa, että äiti, hänen äitinsä, seisoi nyt tuossa hänen edessään, illalla, St. Paulissa, kuin omaa kohtaloansa. Hän sipaisi kädet taskusta ja astui vaistosta askeleen taaksepäin. Mutta samalla läiskähti jo korvatillikka. "Kyllä minä sinusta Baasit karistan!" sanoi äiti vihaisena ja tylysti. "Renki sinusta tulee!" Klaus Baas otatteli kotiin, poskilla polte, johtuva muustakin kuin korvatillikasta. Hänen järkensä selvisi tuossa tuokiossa, yhtäkkiä hänestä tuli toinen mies. Kas sen hän oli ansainnutkin! Vetelehtijä hän oli, ajan varas, lorvehtija, kuin Jonni Dau. Ja valehtelija! Tuleva kuritushuoneen kasvatti! Kauheata, kamalaa! Että äiti oli tullut hänen jälestänsä ja yllättänyt hänet! Olihan hän itse jo tiennyt hairahduksensa! Kamalaa, kamalaa! Korville keskellä katua! Se oli kauheampaa kuin hiilipihdit! Hän muisti vielä selvästi sen tytön ällistyneet kasvot, joka sattui kulkemaan ohi juuri kun äiti tuli! Ja äiti oli lausunut vielä hänen nimensä! Baas!... Baas... Aivan ääneen! Hyvä Jumala! Seitsemään vuoteen hän ei ilkeäisi näyttää kasvojaan St. Paulissa! Hänen täytyisi tekeytyä tuntemattomaksi ja käyttää toisia vaatteita! Hänen täytyisi piiloitella, kunnes kasvaisi parta, niin ettei kukaan siellä enää häntä tuntisi... Hän juoksi, loikki Millernthorin poikki kuin ryövärit kintereillä. Hän ei tahtonut katsoa taakseen, tuleeko äiti jälestä. Lyököhän se häntä vielä?... Sehän on mahdotonta: hänhän oli jo kuudentoista! Kauheaa! Rengiksi, rengiksi vaan! Mutta se oli juuri parhaiksi! Huomenna äiti vie hänet maalle ja pestaa hänet kaikeksi ijäkseen rengiksi! Se kauhea junamatka! Ja sitten rengiksi, ijäksi!... Mitä oli tehtävä? Pojan mieleen johtui se suuri Amerikan tuntematon. Mutta kummallista: se haave haihtui nyt heti, se ajatus ei ollut enää mistään kotoisin! Ikäänkuin koko kulta-unelma olisi korvatillikasta särkynyt sirpaleiksi! Ei siitä ollut mihinkään! Ja naisihminen, joka oli lyönyt häntä korvalle, oli epäilemättä juuri hänen äitinsä. Epäilemättä, juuri äiti! Maailma muuttui yhtäkkiä inhottavan arkipäiväiseksi. Työtä ja työtä se oli vaan!... Mitähän, jos ne kauniit tyttöset tietäisivät, että hän oli kolme päivää narrina haaveksinut onnea kuin paistettua varpusta suuhun lentämään ja laiskehtinut St. Paulissa! Entäs maalari-neiti sitten! Ja mistä nyt työtä? Heti, jo tänä iltana. Arvelematta tuumasta toimeen! Mutta minne? Minne vaan, kunhan ei joutuisi äidin käsiin! Jospa juoksisi nyt maalarin luo! Olihan jo syksy ja ehkä Laura Morgenstern oli tullut takaisin? Hän pisti kiirettä eikä seisattunut ennenkuin läähätti maalarin työhuoneessa -- kuin hätyytetty rotta turvaan päästyänsä. Maalari istui tavallisella paikallaan, sivellen illan hämärässä vielä jonkin apostolin manttelia. Häntä vastapäätä, samalla tuolilla, jolla kaunis pieni tyttö oli istunut, istui nyt vanha valkotukkainen ukko, huonoissa vaatteissa, silmät selällään kuin millä haamulla. Maalari näkyi juuri tuttavallisesti jutella jurotelleen ukon kanssa, ei kääntänyt Klaus Baasin tullessa päätänsä ja sanoi vain: "Odotahan vähän." Sitten hän kuitenkin hetken päästä katsoi silmälasiensa yli häneen ja sanoi: "Kas, sinähän se olit, Klaus?! Mitäs nyt asiaa?" Klaus Baas kertoi änkytellen viimeaikuiset tapahtumat: isän kuoleman, rahakiipelin, kotimatkan, hiekkakuutin soudun... eikä nyt tiennyt mihin ryhtyä. Maalari asettui mukavasti selkäkenoon ja maalasi, katsoi vanhukseen ja maalasi taas. "Pesehän pensselit", hän sanoi. Klaus Baas pesi pensselit ja vilkaisi tuon tuostakin arasti maalariin; ja läähätys keveni siinä, ja hän alkoi saada henkeä keuhkoihinsa. Jonkun ajan päästä sanoi maalari: "Isäni tahtoi minusta väen väkisin opettajatarta; se olisi ollut kaunista: olisin hölvännyt lasten silmät. Äiti oli järkevämpi; hän sanoi: miksi tyttö tahtoo ja mihin hän pystyy, siksi hänen täytyy ruveta. Sanotaanpa siis mekin nyt: mihin tahdot sinä ja mihin sinä pystyt?" Klaus Baas ällisteli häntä surkean ja tuhman näköisenä. "Mihinkä tahdon ja pystyn?" "Niin", vahvisti maalari. "Mietipä vähän aikaa ja sano sitten." Klaus Baas oli sellaisessa jännityksessä ja tuskassa, että vedet alkoivat nousta hänen silmiinsä. "No sano nyt vaan", lausui maalari sitten melkein uhkaavasti. "Suu puhtaaksi." "En pääse äidin tähden", vastasi Klaus Baas, "muuten matkustaisin maailman ympäri, ensin Afrikaan." Klaus Baas pelkäsi, että nyt se putoaa pelästyksestä alas tuolilta. Mutta maalari vastasikin aivan rauhallisesti: "No sen minä arvasin. Ja mitä sinne? Kristinuskoako viemään?..." Poika pudisti päätänsä. "No", hymähti maalari, "se on totta se, ethän sinä paljon siitä. Kirjoittaaksesi matkasta kirjan?" Klaus Baas pudisti taas päätänsä. "No, sano sitten Jumalan nimessä, mitä varten sitten?... huvikävelyllekö sinne tahdot?" Klaus Baas näki, ettei nyt taaskaan auttanut muu kuin suorat sanat, ja hän vastasi: "Katsomaan millaista siellä on... ja siellä tointa herättämään ja -- johtamaan." Maalari nojautui yhä syvemmälle tuoliinsa ja katsoi ukkoa kiihkeän hartaana ja virkkoi: "No sen olisit voinut sanoa heti: sinä tahdot siis kauppiaaksi." "Niin", huudahti Klaus Baas ja henkäisi kevennyksestä. "Siksi olen tahtonut aina. Ja olen jo koetellutkin; mutta ne eivät huoli minua, kun olin siellä kuutilla ja kun en ole käynyt parempia kouluja." Laura Morgenstern sivelteli vähän aikaa. Sitten hän lopetti työnsä, laski ukon pois, puuhaili minkä mitäkin huoneessaan, pistäysi eteiseen ja tuli takaisin hartioillaan tavattoman leveä ja pitkä vaippa ja päässä vanhankuosinen, suuri huopahattu. Pensselit oli jo asetettu entiseen tapaan järjestykseen ja riviin pahvilevylle. "Tule!" sanoi Laura Morgenstern. He menivät kadulle ja kääntyivät satamaan päin. Klaus Baas kulki koko ajan pari askelta perästä, mutta kun maalari kyseli hänen vanhemmistaan, sisaruksistaan, koulunkäynnistään tai Petter Söötistä, silloin Klaus Baas kepsutti pari askelta maalarin eteen ja vastasi hänelle. Sitten hän taas jäi taemmaksi. He kulkivat Rödingsmarktin poikki Dovenfleetille ja menivät sen varrella erääsen vanhaan, komeaan taloon: nousivat pari porraskertaa ja pysähtyivät kirkkaiden lasiovien taakse, joiden ruuduissa seisoi: "Kauppayhtiö P.C. Trimborn." Siinä hengähdettiin vähän ja astuttiin sitten sisään. Klaus Baasin silmissä vilisi kaasulamppuja, vaaleita saleja, paljon hienoja nuoria herroja, jotka katselivat heitä. Paperipinkkoja... suuria kirjoja. Hän kuuli maalarin tuolla kaukana sanovan haluavansa puhella herra Trimbornin kanssa. Hän näki neidin katoavan silmistään, ja seisoi nyt turvatonna ja suojatonna, katsellen hämillään alas lattiaan. Laura Morgenstern tuli sitten takaisin, viittasi hänelle, ja Klaus Baas meni hänen jälestään komeaan huoneesen. Siellä hän näki suojelijansa leveän selän takaa pitkän ijäkkään herran, jolla oli hienot mustat vaatteet; se sanoi hänelle merkillisen hillityllä, jokapäiväisellä äänellä: "Vetäkääpä ovi kiinni!" Kun Klaus Baas oli sen tehnyt, kyseli herra häneltä lyhyesti ja selvästi hänen vanhemmistaan, lapsuudestaan, koulusta ja erityisestikin viime kesän toimista. Kysymysten täsmällisyys tuntui hänestä oikein hyvältä, sillä hän oli elellyt omissa valloissaan ja kaipasi kasvatusta. Yksinkertainen suoruus tuntui kuritukselta; vieras kylmä katse haihdutti valheelliset unelmat tuossa tuokiossa. Ja Klaus Baas vastasi nyt rauhallisesti ja lyhyesti, henkeään pidätellen, mutta vedet silmissä. Kun herra viimein kysyi, jaksaisiko äiti elättää häntä vielä kolme vuotta, vastasi Klaus Baas, huulet vavisten ja rinta ylpeydestä, riemukkaasta hellyydestä paisuen, että äiti teki hänen hyväkseen kaiken voitavansa, työtä yöt ja päivät. Hän oli itse maksanut velan Timmermannille, ja äidillä oli työtä minkä ehti tehdä. Herra mietti vähän aikaa. Ja sitten hän kääntyi maalarin puoleen ja sanoi: "Te olette jo kauan olleet tuttuja? Olette nähnyt hänen todistuksensa, jotka olivat erittäin hyvät? Sanotte myös, että hänellä on hyvä käsiala?" Maalari nyökkäsi. "Ja mielestänne", jatkoi herra, "pitäisi sellaisen suuren liikkeen, kuin tämä minun, tehdä joka vuosi jokin erikoinen hyvätyö?" Maalari nyökkäsi nyt kahdesti. "Minä menen takuusen hänestä." Liikemies hymyili leppoisasti ja tokaisi: "Mistä summasta?" Sitten hän loi vielä pitkän, tutkivan katseen Klaus Baasiin ja sanoi: "No, tehdään sitten poikkeus ja otetaan nuori mies, koetteeksi. Te pidätte huolta, ettei hän eroa puvussaan huomattavasti muista meidän pojista. Ja toivotaan vielä, ettette tarvitse katua suositustanne, neiti Laura." Niin he saivat lähteä. Portaiden alapäässä henkäisi maalari syvään ja murahteli: "No sitä myöten on kaikki selvä. Herra hyvästi varjelkoon! Etteivät tuollaiset voi koskaan olla hyviä tekeytymättä samalla muka niin yleviksi... Ihan luissani sen tunnen... No niin, silmät auki nyt poika, pidäpä huoli, että sinusta tulee jotakin! Tämä oli jalo loikkaus: hiekkakuutista P.C. Trimbornin konttoriin... kuinka hän nyt olikaan nimeltään se...?" "Petter Sööt, Laura täti." X. Antje Baasilla oli tapana pestä joka pyhäaamu ja muutenkin erikoisissa tilaisuuksissa isommatkin lapset omakätisesti. Se tapahtui niin rajulla voimalla ja perinpohjaisesti, että he pääsivät hänen käsistään aivan muokattuina, pyöristettyinä ja putipuhtaina. Mutta koskaan hän ei ollut käynyt lapsiinsa niin navakasti käsiksi ja alustanut ja kuuraellut heitä niin kuin nyt järjestyksessä kolmatta, jonka luonne pienestä ja erikoisesti eilisen tapauksen kautta oli hänestä epäiltävä. Sitten poika vielä harjattiin ja suittiin ja haukuttiin lyhyesti, mutta läpikotaisesti ja laskettiin pampulla ja hirsipuulla uhattuna menemään. Neljännestunnin päästä hän pujahti siitä kirkkaasta lasiovesta sisään. Eräitä nuoria herroja seisoskeli tai istui jo konttorissa valmiina päivätyöhönsä. He katselivat uteliaina Klaus Baasiin. Toisesta huoneesta ilmestyi pienenläntä ja keski-ikäinen herra, yllä lyhyt lastinkitakki. Klaus Baas oli nähnyt ja kuullut, kuinka ihmiset esittelevät itsensä toisilleen. Ja siksi hän kumarsi avuttomasti ja lausui verkalleen ja selvästi: "Klaus Hinrich Baas." Pitkä, punanverevä, hoikka herra, joka nojaili ovenpieltä vasten, sutkahutti: "Heti valmis firma!" Ja muudan oikein hieno, vaaleaverinen nuorukainen katsoi häntä kylmästi ja ylpeästi. Muut hymyilivät. Jos Klaus Baas jo pesusta paistoi punaiselta, niin hän punastui nyt yhä enemmän ja katseli avuttomana ympärilleen, mitä tekisi, minne menisi. Silloin tuli se pieni lastinkitakkinen herra hänen luokseen ja neuvoi hänelle hänen paikkansa ja pulpettinsa. Nyt Klaus Baas istui pukillaan tuskallisessa jännityksessä ja onnesta juhlallisena; selkä kyyryssä, edessään lasku, jonka se pieni herra oli hänelle ojentanut paikaltaan, joka oli melkein vastapäätä, vielä korkeamman pulpetin takana. Hänen oli koko päivä aseteltava osakkeita, jotka olivat sekaisin tukussa, numerojärjestykseen ja merkittävä ne luetteloon. Niin hän joutui heti tekemisiin suurten lukujen kanssa. Hän tuskin uskalsi vilaista sivulleen siinä köyryselin istuessaan! Kuinka niillä oli pitkät sääret ja käsivarret! Ja kuinka hienot housut! Kuinka tyyninä ja rauhallisina ne istuivat paikallaan taikka nousivat ylös ja menivät ja tulivat takaisin! Väliin heistä joku kysyi toiselta jotakin, taikka joku tuli viereisestä huoneesta, minkä ovi oli selkoselällään, ja antoi jonkun määräyksen. Klaus Baas ei ymmärtänyt kysymyksiä eikä vastauksia. Pari kertaa hän kuuli takaansa siitä kauniista kamarista sen hiljaisen ja aivan rauhallisen, selvän äänen, jonka hän jo tunsi. Silloin katsahtivat kaikki toisiinsa, joku nousi ripeästi ylös ja etsi ja vei kamariin paperit, joita se herra oli pyytänyt. Seuraavana aamuna päällikön vielä poissa viipyessä oli konttorissa jo repäisevämpää, ja Klaus Baasia alettiin "koulita virkaansa", kuten he sanoivat. Se vastapäätä istuva pitkä, hoikka herra, jolla oli punertava tukka ja suuret korvanluppanat, sanoi olevan hauskaa nähdä, missä ja milloin Klaus Baas tekisi sievimmän kupperiskeikan. Pian pisti yksi kirjeen hänen eteensä ja neuvoi, miten hänen oli se kopioitava ja rekisteröitävä. Sitten toinen toi tukun tilauksia ja käski merkitsemään kirjaan. Eräs pyysi hänen hakemaan näytevihosta hänelle erään näytteen. Jonkun päivän päästä hän sai postimerkkikassan. Sanattomalla kauhulla hän otti haltuunsa vaihtoraha- ja postimerkkikassan, kahden kolmen ja viiden markan merkit, joita hän ei ollut aavistanut olevankaan! Ja loppuviikolla sanoi se pieni herra, jonka Klaus Baas sitten kuuli prokuristiksi, että hänen tehtävänänsä oli nyt tiedustella asiaa vierailta, jotka tulivat konttoriin. Klaus Baas joutui vallan päästä pyörälle. Ja talonpoikaisessa kömpelyydessään ja tällaiseen ympäristöön tottumattomana hän epäili itseään ja muita ja teki sentähden kummallisia erehdyksiä. Milloin pisti hän kirjeihin asioita, joita ei niihin ollut tuleva, tai antoi pankkien taikka kauppaliikkeiden läheteille väärät taikka keskeneräiset paperit; milloin erehtyi liikkeiden nimistä, niin että syntyi suurta sekaannusta ja toiset saivat etsiä ja juoksennella. Kerran hän vei vieraan, joka ei ollut halukas ilmaisemaan asiaansa, vaan näytti notkealta, varmalta ja kunnioitettavalta, itsensä konttoripäällikön huoneesen: ja sai sitten kuulla, että se oli joutava kerjääjä. Ja hän kielsi kerran nuorelta tytöltä, joka suoraa päätä aikoi mennä sinne perähuoneesen, pääsyn, ja oli niin varma asiastaan, että vaati vaatimalla tietää asiaa. Silloin kuului päällikön ääni sieltä kirjoituspöydän takaa: "Jaha, sinäkö se olet, tyttöseni?..." ja hymyillen kepsuttelee tyttö Klaun ohitse. Mutta prokuristilta tuli vielä makeat tortut. Sellaisten harhaiskujen jälkeen hän piti itseään kerrassa epäkelpona jaloon ammattiinsa, jopa suorastaan kummallisena epäsikiönä. Hän istui allapäin ja kuunteli kalpeana pitkän, punaisen vastaveikkonsa lohdutusta: "Olenhan jo sanonut! Alussa täytyy katsoa kuin lehmä tuulimyllyä!! On viisainta, Baas, heittäytyä kuin valekuolleeksi." Vähitellen hän huomasi, ettei häntä tyhmyyksien tähden potkittukaan pois, vaan että niitä melkein vaadittiin nuorimmalta oppilaalta. Ja silloin hän jo nosti nokkaansa olkapäitä ylemmäksi, arasti kuin etana, joka kohottaa sarviaan, kun tulee hiljaisuus. Ja hän katseli varovasti ympärilleen ja ihmetteli tätä yhdyskuntaa, jonka jäseneksi hän oli joutunut. Perähuoneen leveät pariovet olivat aina auki, joten sinne saattoi selvästi nähdä, ja siellä istui pitkän pöydän ääressä neljä viisi miestä: tavaraosasto, johtajana prokuristi. Kun tuli sisämaan tehtaiden asiamiehiä tarjoamaan näytteitään tai kun oli piakkoin lähtevä laiva viemään ostettuja tuotteita kaukaisille etelän saarille, niin istui tavaraosasto tulisessa työssä. Mutta kun taas sattui päivät pitkät vain mukavaa kirjoittelemista tai laskujen merkitsemistä, niin heräsi osastossa tavaton levottomuus, -- joskus, päällikön poissa ollessa, oikea pikku kapina ja lievä vallankumous. Keskimäisessä huoneessa, missä Klaus Baas istui, vieläkin pää hieman aran kyyryssä, hoiti neljä henkilöä raha-asioita ja kirjanpitoa. Prokuristin paikka oli melkein vastapäätä, ja hän hoiteli kuin hyvä emäkana siivillään, väsymättä ja aina yhtä tarkkana ja tunnollisena, lukujaan ja numerojonojaan, vekseleitä ja vakuutustauluja ynnä muuta. Klaus Baas oli hänen apurinsa: teki, toistaiseksi itse asiaa ymmärtämättä, niin hyvin tai huonosti kuin voi kaikkea, mitä määrättiin. Ja tarttui sitten seuraavaan työhön. Hänen vasemmalla puolellaan oli kookas, notkeavartaloinen nuori mies, jolla oli kellervä tukka, Karl Eschen, pari kolme vuotta Klauta vanhempi. Hän oli ahkera ja vähäsanainen ja aina hyvin vakava. Monasti hän seisoi pulpettinsa ääressä tuntikaudet ylhäisen jäykkänä ja pystypäin, edessään valtava kirja, johon hän merkitsi vähä väliä tavattoman rauhallisesti ja säntillisesti numeron tai pari, milloin millekin sivulle, ikäänkuin katoamattomaan teräslevyyn kaivertaen. Jos kellä oli hänelle asiaa, hän vastasi niin verkkaan ja oikeakielisesti kuin olisi puhellut ulkomaalaisen kanssa. Ja loi sitten taas ylevät silmänsä kauniisen laskelmaansa. Klaus Baas katseli häntä pelokkaasti ja ihaili häntä kauppiaskunnon sekä kaiken inhimillisen hienouden saavuttamattomana esikuvana. Punaverinen hoikale vastapäätä ei ollut mitään Karl Eschenin rinnalla! Hänellä oli paha taipumus haihatella ja hypellä illoille, jotka eivät kuuluneet vähääkään hänen ammattitehtäviinsä. Milloin hän veti sievän tytön kuvan mustan helmatakkinsa povitaskusta, ja kertoi, että se oli hurmaavin neitonen mitä hän oli koskaan nähnyt; ensi sunnuntaina hän menisi hänen kanssaan tanssimaan Süllbergiin.[42] Taikka hän kaivoi samaisesta povitaskusta, joka oli tätä tarkoitusta varten järjestetty harvinaisen avaraksi, runokirjoja yhden toisensa jälkeen: Goetheä, Heineä, Hebbeliä; ja sanoi, että hän aikoi suoda ne eräälle toiselle nuorelle neitoselle opastaakseen häntä, kuten hän sanoi, hiukan lemmen ja runouden elämään. Ja ottipa hän usein esiin hienon, pitkulaisen laatikon ja purki siitä pulpetille ruon kaulaliinoja ja rusetteja vaikka minkälaisia. Sanoi tilaavansa niitä suoraan Clarkson & Sonilta Lontoosta: kaulaliinoja kaikkein uusinta kuosia, mitä ihmeellisimpiä värejä ja muotoja; hän tarjosi niitä tovereilleen ostohintaan, ainoastaan korottaakseen konttorin yleistä kauneutta, sanoi hän. -- Mutta mieluimmin hän tarinoi synnyinseudustaan, eräästä pienestä Länsi-Holsteinin kaupungista, sen sievistä neitosista, jotka kaikki olivat hänen ystävättäriään, ja "ukko vanhuksesta", isästään nimittäin, joka oli lääkäri ja jonka ainoa lapsi hän oli. Mutta eritoten tuon kaupungin hurmaavasta hautausmaasta ja haudasta, missä erään suuren runoilijan äiti lepäsi. Hän rakasti ihmeellisesti kaikkia hautausmaita ja kertoi tuntehikkaasti Ohlsdorfista,[43] missä vainajat lepäävät suurten puiden alla, "ikäänkuin helteisen päivän vaellettuansa." Klaus ei malttanut olla häntä kuuntelematta -- ja aina hän sai yhä enemmän ihmettelyn aihetta. Karl Eschen ei kallistanut korvaansakaan noille jutuille; prokuristi pudisti päätänsä; mutta suuren pulpetin neljäs sanoi kursailematta hoikaleelle: "Te olette hullu!" Se neljäs, joka oli kaksi vuotta vanhempi kuin Klaus Baas, oli yhtä suora ja koristelematon kuin hänen puheensakin. Hän oli nyt oppilaana viimeistä vuottaan ja asui Hampurin lähistöllä erään enonsa tilalla. Ja kun hän milloin aukaisi suunsa, niin hän puhui poikasten leikeistä vapaan luonnon helmassa, kulovalkeista ja patoruohikon paloista ja vaarallisista uintiretkistä ja huimapäisistä ratsastuksista ja muusta sen suuntaisesta. Ja hän julisti suoraan, että Hampurin elämä ei ole elämää eikä mitään, ja että tälläkään konttorilla ei ole vähintäkään olemassaolon oikeutta. Oli kunniatonta ja halpamaista pettää poloisia, lapsellisia intialaisia joutavalla krims-kramsulla ja arvottomilla leluilla ja riistää heiltä heidän oivalliset luonnon tuotteensa! Muitta mutkitta: Hampuri pitäisi pistää tuleen ja polttaa poroksi. Ainoastaan maamiehellä oli olemassaolon oikeutus... Ja sitten hän nauraa hihitti kiukuissaan ja lapsellisen tyytyväisenä. Kauniissa kamarissa taas istui päällikkö oven vieressä, joka melkein aina oli auki. Huoneessa oli vielä toinenkin kirjoituspöytä, mutta se oli käyttämätön, sillä virkailija oli matkustanut sen äärestä tarkastusmatkoille kaukaisille Taka-Intian saarille. Useimmiten teki päällikkö uutterasti työtä ja puheli sangen vähän. Ja eräinä päivinä hänen pöydältään lenteli lentelemällä lyhyitä, selviä käskyjä, aamusta iltaan: milloin oli mitäkin tuotava hänelle, entisiä sopimuksia viimeiseen vertailtaviksi, saarten liikejohtajan aikaisempia tai myöhempiä ilmoituksia ja sähkösanomia taikka kotimaan tehtaiden tarjouksia. Silloin katsoi koko henkilöstö toisiinsa, milloin mikin hypähti ylös ja vei päällikölle pyydetyt paperit tai kirjat. Vaikka nuorimman oppilaan työ olikin yksitoikkoista ja kuivaa ja vaikka sitä kesti monta tuntia päivässä, oli se leikkiä kuutissa olon rinnalla, jossa hän oli puolen päivää saanut tuijotella mykkänä sumuiselle joelle. Sitäpaitsi toi melkein joka päivä jonkinlaista pikku vaihtelua tuolle uutteralle kaksitoistamiehiselle henkilökunnalle. Jos yhtenä päivänä oli hiljaista, niin toinen saattoi tulla sitä vilkkaampi. Milloin tuli laivasta satamamestari, suuri, pulska mies, ja meni perimäiseen huoneesen ilmoittamaan kirjanpitäjälle tavarain sijoituksesta. Taikka toivat hänen apurinsa, nuoret reippaat pojat, pusseissa tai säkeissä selässään vastasaapuneiden siirtomaantuotteiden näytteitä. He istahtivat pöydän kulmalle, vetivät pitkät puukkonsa tupesta ja puhelivat luonnottoman hiljaisella äänellä, josta huomasi heidän tottuneen tavallisesti huutelemaan nostokoneiden ja kinunkien ryskeessä ja höyrypillien kiljunnassa. Ja he katselivat kylmän oudoksuvasti terävillä, terveillä silmillään kirjoitusvehkeitä ja kirjurimyyriä. Toisinaan taas joku agentti toi tehtaansa näytteitä, kelpo tavaraa kun sattui, mutta tavallisesti pelkkää koreaa lelua, varta vasten valmistettua noille Intian alkuasukkaille -- ja niitä he tyrkyttivät kaunopuheisesti ja sulavasti liikkeelle: palloja, lasimukuloita ja suuria, räikeän kirjavia hiusneuloja, pitkiä, messinkihelaisia sauvoja -- n.s. neekerin virkakeppejä --, kehnoja soittokapineita. Kukaan tuskin huomasi, jos nuorin oppilas silloin kohotti päätään ja kurkisti perähuoneesen taikkapa pistäytyi palavaa uteliaisuuttaan tyydyttääkseen jollakin tekosyyllä sinne tavarahuoneesen katsomaan kirjavaa kamaa. Joskus tuli Brasiliasta tai Itä-Aasiasta liikkeen entisiä virkailijoita, kuuman auringon ruskeaksi paahtamina, -- katsomaan entistä työpaikkaa, ja vieläkö siellä oli silloisia kumppaneja. He astuivat reimasti ja rohkeasti konttoriin ja kyselivät asioita ristiin ja rastiin ja ihmettelivät: täällähän on nyt miestä kuin muurahaista! Ja kerskuivat itse tehneensä aikoinaan työtä kovemmin! Mutta silloin tavaraosastolaiset, joilla oli aina ensiksi sanat valmiina, huusivat heille takaisin perähuoneesta: "Eikö siis liike vedellyt teidän käsissänne, vai? Me olemme nyt sen saaneet kukoistukseen!" Tai tuli välittäjä ja hänen kanssaan hierottiin siirtomaantuotteista tuhansien markkojen kauppoja. Joskus, kun he olivat lähtevään laivaan varustaneet kuntoon siirtomaan postin ja puurtaneet siinä monta päivää mykkinä ja ahkerasti työssä, teiskahti kytketty vallattomuus heissä ilmi kuin ilmaa kaipaava kala, joka on kauan pälynyt aivan veden kalvossa. Ja kun päällikkö vain meni päivälliselle tai pörssiin, niin heti se ponnahti näkyviin. Kaikkein rauhattomimpia olivat tavaraosastolaiset. He riisuivat takit päältään ja koristivat itsensä ranne- ja nilkkarenkailla ja panivat kruunut ja koreat kammat päähänsä ja keikaroivat neekerin "virkasauvoilla" ja joutuivat keskenään käsikähmään, niin että he kaikki kieppuivat yhtenä rykelmänä konttoripöydällään, ja heidän neljä viisi ripakinttu-pariansa potki ja sätkytteli kuin minkä hämähäkkihirviön sääret kiinnekohtaa löytämättä. Lopulta he tulivat sotaretkelle toiseen huoneesenkin ja pilkkasivat sitä pitkää hoikaletta väittäen hänen tuhlaavan runoja, kukkasia ja suukkosia neitosten kämmenille saamatta mitään palkkaa vaivoistaan. Ja he sanoivat, että keskihuone tärvää joutavaa paperia; ja jos tämä ei tepsinyt, niin he nakkelivat heitä säilykerasioilla ja sohivat heidän nenäänsä neekerisauvoilla, ja saivat sillä tavoin keskihuoneenkin villiin. Pitkä, punanaamainen hoikale, jota he sanoivat Heini Petersiksi, rojahti pian alas pukiltaan ja hosui takin helmat levällään tavaraosaston kynnyksellä. Ja pieni, ärtyisä kulonpolttaja unohti jo malttinsa ja ylevän halveksumisensa ja lähätti säilykerasian takaisin niin että rämisi. Meteliä kesti sitten kunnes Karl Eschen lausui vakaasti ja tyynesti: "Kuulkaas, eiköhän tämä jo riitä?" Hänellä oli pulmallinen työ eikä hän halunnut tehdä heidän tähtensä virheitä. Silloin he vähitellen tyyntyivät ja asettuivat paikoilleen. Klaus Baas katseli silmät pyöreinä syrjästä huisketta: hän oli vielä liian kaino joukkoon yhtyäkseen ja liian uuttera ja kömpelö keskellä työn touhua leikitelläkseen. Mokomia vasikoita, hän ajatteli. Ja hänen mielestään oli Karl Eschen aivan oikeassa, kun lopetti joutavan jytäkän. Päivällisaikaan ja toisten syömässä ollessa Klaus Baas oli usein puolen tuntia tai koko tunninkin yksinään huoneiston vartiana. Silloin hän käveli huoneesta toiseen tai seisoi akkunan ääressä ja katseli kadulle. Ja silloinpa hänen, aran pojan, sielu vilkastui ja vapautui ja alkoi leikitellä mielikuvilla. Silloin väikkyvät, häilyvät sulottaret pyysivät häntä piirihyppyyn, ja arka, kömpelö, vähäsanainen poika läheni rohkeasti, häpeämättä ja itseään pilkkaamatta, ja kiiteli mielikuviensa kanssa suloisessa, huimaavassa tanssissa. Silloin katselivat häntä taivaalta isä ja sisko, utuisina hahmoina. Heidän kasvonsa säteilivät ja loistivat, niillä ei ollut surun ja puutteen varjoa. Kuinka ne mahtoivat iloita nähdessään hänet siistissä puvussa komeassa konttorihuoneistossa... Vuosi vielä... ja sitten hän olisi jo Karl Eschenin paikalla, edessään paksu kirja, johon hän merkitsisi säntillisesti tärkeitä numeroita, kunkin paikalleen. Koska ei tullut sitä tuntematonta merentakaista tuomaan rahapussia pienelle ruskeaksi maalatulle kotikeittiön pöydälle, niin ei tarvittukaan! Oli ihanampaa matkustaa itse kaukaisiin maihin, siirtomaan saarille tai Itä-Aasiaan, kokoamaan siellä ankaralla työllä ja älyllä... ah miten hienolla älyllä! sekä ihmeellisten onnen keikausten avulla suunnattomat rikkaudet. Ja sitten palata kotiin! Ruskeana kuin intiaani! Valmiina miehenä: parrakkaana ja pulskana. Ja äiti ja pikku sisarukset seisovat laivasillalla vastaanottamassa, ja hänen oma Susensa siellä myös!... Klaus meni siihen komeaan kamariin ja asteli päällikön tapaan verkalleen edestakaisin matolla, sangen vakaissa ajatuksissa; seisattui kirjoituspöydän luo niinkuin päällikkökin teki ja mietti ja arvosteli huolia, joita päälliköllä oli... Niin hän leikitteli, kunnes muut tulivat... Silloin kuvittelu loppui. Aran ja kömpelön maanpojan tummatukkainen pää painui kumaraan, ja hän alkoi tarkastella numeroitaan, jotka vielä olivat hänelle vain kuin tyhjiä kuppeja ja arvottomia ruukun sirpaleita. Niin vieri vuosi, ja Klaus Baas oli yhtä tunnontarkka ja uupumattoman ahkera. Syntyipä silloin eräänä kirkkaana, tuulisena syyspäivänä keskihuoneessa taas arveluttavaa levottomuutta. Uuttera, pieni kulonpolttaja oli jo muutamia päiviä sitä ennen ollut ärtyisä, ja nyt oli hänen yhdeksästoista syntymäpäivänsä. Ja kun vielä kaunis syysilma häntä kiihoitti, niin hän tuli kiukkuisen puheliaaksi. Hän sanoi, että oli suorastaan epämoraalista hautua sellaisella ilmalla sisässä ja -- lisäksi sellaisessa työssä. Koko Hampuri ja firma P.C. Trimborn oli suuri halpamaisuus ja järjettömyys. Poroksi koko kaupunki vaan! Mitä on pörssi, mitä kauppasaksat, mitä numerot? Joutavaa tyhmyyttä ja variksenvarpaita! Talonpoika, hyvä hevonen ja vankka sonni: _ne_ ovat todellisuuksia! Muut koettivat rauhoittaa häntä. Tavaraosastolaiset pyysivät häntä luokseen auttelemaan pari päivää, sillä he eivät tienneet miten työstä selvitä: oli lastattava harvinaisen suuri tavaralähetys ja laadittava satakunta laskua. Siellä keskihuoneessa hän ei oppinut tietämään mitä työ on! Heini Peters taas sanoi löytäneensä eilen Ohlsdorfin kirkkomaalta erään hänen kotiseudullaan eläneen naisen haudan. Ja kuinka runollisessa paikassa! Herttaisessa piilossa, saarnien ja seljapensaiden varjossa... ihastuttavaa!... Sinne olisi kulonpolttajan paettava hetkeksi maailman pauhusta ja hän ei unohtaisi vain pikku harmejaan, vaan kaikki toiveensakin. Kulonpolttaja ei häneen vilaissutkaan, vaan vastasi lyhyesti: "Hupsu!" Karl Eschen kohotti katseensa työstä ja lausui tyynesti ja vakavasti: "Teidän tulisi virkatehtävienne ohella harjoittaa jotakin urheilua, Hanssen. Liittykää meidän soutuklubiin; minä vien teidät mielelläni sinne tänä iltana." Mutta kulonpolttaja vain murisi jotakin. Kirjanpitäjäkin oli pahalla tuulella ja sanoi: "Työ se on paras keino hullun puuskia vastaan." "Niinpä juuri", toisti Hanssen, "mutta on ero työllä ja työllä! Käskekää minut kaivamaan kaivoa, salvamaan tupaa tahi etsimään karannutta sonnia! Onko tämä nyt työtä!" Ja hän nousi ylös ja asteli ikkunan ääreen ja katseli pitkän aikaa kirkasta, säteilevää, auringonpaisteista taivasta. Sitten hän pyörähti kantapäillään ja sanoi: "Hei pojat, minä pistänkin pillit pussiin! Hitto täällä olkoon! Serkullani on farmi Argentinassa; kahden viikon päästä olen siellä." Samassa tuli päällikkö konttoriin. Ja Hanssen pyysi seisovalta jaloin ja vakavasti hiukan puhella hänen kanssaan. Hetken päästä hän palasi päällikön huoneesta ja sanoi matkustavansa kahden viikon kuluttua; ja kehui päällikköä hienoksi mieheksi. Prokuristi, joka muuten oli hyvin ystävällinen ja sävyisä mies, tuli moisen hyvän työmiehen menettämisestä tavallista hermostuneemmalle päälle. Liikkeen saarimailla olivat rotat ilkeänä viljelysten vaivana ja niitä oli pitkät ajat koetettu hävittää. Sinne oli lähetetty muutamia kuukausia sitten myrkkyä ja pyydetty toimittamaan pääkonttoriin pari kuollutta rottaa, jotta nähtäisiin, miten myrkky oli vaikuttanut. Nyt olivat ne rotat tulleet, mutta aivan pilalle mädänneinä. Siitä oli nyt prokuristi harmissaan ja murahti viimein, että Klaus Baas oli, "niinkuin tavallisesti", varmaan jättänyt jonkun lauseen kirjeestä pois, joten lähettäjät eivät olleet tienneet panna rottia ilmanpitäviin laatikkoihin. Klaus Baas kalpeni, ja ajatteli: "Kas niin, se on selvä! Minä en pysty mihinkään! Senhän tiesin! En mihinkään!" Kulonpolttaja oli niin hyvillään oivasta päätöksestään, että rauhoitteli: "No heittäkää nyt tuo rotanraatonne, herra Wallis. Katsokaa sen sijaan ikkunaan, kuinka ihana ilma on!" Heini Peters huikale otti pulpetinlaatikosta paketin sinisiä silkkinenäliinoja ja näytteli niitä virkaveljille. Karl Eschen ei ollut yleisestä tuulesta millänsäkään, työskenteli vain hartaasti ja uutterasti kuin tavallisesti. Ja näyttipä katsahtavan silloin tällöin erityisen ystävällisestikin motkottelevaan prokuristiin. Ne katseet läikähyttivät Klaus Baasin harminmaljan yli laitojensa. Hän kohautti päätänsä ja vastasi silmät hurjasti säkenöiden: "Teidän syytöksenne on tuulesta temmattu, herra prokuristi, sen tiedätte itse! En viitsi vaivata päällikköä asialla. Otan siksi tällä kertaa syyn niskoilleni." Prokuristi piti suunsa, ja painui työhönsä. Toiset koettivat poikaa rauhoittaa: "Mutta miksi noin tulistua... eihän tuossa nyt mitä pahaa!" Karl Eschen nykäytti moittivasti olkapäitänsä. Klaus Baas painoi päänsä kumaraan ja kyyneleet samentivat hänen silmänsä. Hän ajatteli: "Siihen se nyt meni. Et pysty mihinkään ja olet naurettava. Ja sinua on vielä kohdeltu halpamaisesti ja väärin." Kun hän sitten työstä päästyä laskeutui portaita alas, hän kuuli yhtäkkiä takaansa Karl Eschenin äänen. Klaus Baas pysähtyi hämmästyneenä ja onnellisena ja kuunteli pää kumarassa, mitä ihailtu hänelle sanoi. "Aioin vain vähän puhua teille", alkoi Karl Eschen. "Ei teidän pidä liikaa pahastella prokuristille. Ei ole näet helppoa pitää huolta numeroista päivät päästänsä, monet Herran vuodet. Nähkääs, Hanssenhan on pohjaltaan oikeassa: luonnon mukaisesti meidän elämämme pitäisi vieriä päiväpaisteessa ja sateessa, metsäretkillä ja kalamatkoilla, seikkailuissa, sylipainissa, -- ja nyt olemme kuin nuo kierot pilarit pimeässä porraskäytävässä. Siksi tekee kahlittu luonto välistä kapinan, ja puhkeaa ilmi niin sanottu ammattiraivo. Että te olette ahkera ja tunnollinen ja että hyvin ymmärrätte toimenne ja että teistä kerran tulee oivallinen liikemies, sen prokuristi tietysti tietää, niinkuin te itsekin." Klaus Baas lehahti tulipunaiseksi onnesta. "Minä olen hyvilläni", hän sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä, "kun te sanotte niin... Te, niin kelpo mies." "No niin", hymähti hieno nuorukainen välinpitämättömästi, ja kuitenkin imarruksesta mielissään, "puolen vuoden päästä minä menen Englantiin. Jos teette työtä yhtä tunnollisesti kuin tähän asti, niin ennustan, että pääsette seuraajakseni. Heini Peters ei paikkaani tarvitse. Ja olihan minulla vielä muutakin: kuulitte kai, että kehoitin Hanssenia harjoittamaan jotakin urheilua ja pyysin häntä lähtemään soutelemaan kanssani. Teidänkin tulisi ajatella asiaa; se raikastaa ihmistä. Älkää menkö mihinkään yhdistykseen, se tulee liian kalliiksi teille. Mutta vuokraisittepa silloin tällöin veneen, soutaisitte itsenne oikein virkeäksi." Klaus katsoi maahan ja sammalsi: "Heti kotona on minulla talousaskareita ja sitten autettava sisaruksia koulutehtävissä; ja engelskaakin pitäisi lukea. Pikakirjoitus alkaa jo sujuskella." "No niin", hymähti Karl Eschen, "miten vaan parhaaksi näette. Lukekaa ahkerasti englanninkieltä." Ja hattuaan kohottaen hän meni. Klaus Baas lähti riemuiten kotiin; mutta samassa joku vielä huusi hänen nimeänsä, ja kun hän kääntyi katsomaan, harppaili Heini Peters hänen jälessään pitkillä, väärillä koivillaan. Hänen pitkän takkinsa helmat hulmusivat tuulessa ja hänen korea kaulaliinansa liehui. "No", hän sanoi, "Karl Eschen suvaitsi teitä puhutella: onnittelen! Siitä voitte olla ylpeä! Hän on vanhaa hampurilaista liikemiessukua, siksi on hänellä veressä taipumus numeroihin, pääkirjoihin, keinotteluun. Mutta kuulkaas: jos minä olisin saanut elämänurani valita, olisin ruvennut synnyinkaupungin haudankaivajaksi. Niin, ihan totta! Nykyinen haudankaivaja, -- hän on hyvä ystäväni, -- asuu niin hurmaavan sievässä, vanhassa talossa aivan lehmuspuistikon keskustassa, jonka kukat varisevat nyt paraikaa ja peittävät koko tarhan. Ajatelkaapas auringonlaskua sellaisessa paikassa! Nide Goetheä tai Heineä kädessä, esi-isien hautakumpujen ääressä! Ihanaa, sanon minä! Mutta olin arvokkaan lääkärin ainoa poika, enkä päässyt haudankaivajaksi!" Heini Peters kertoi vielä kauniista kotipuolen neitosista: olivat pyytäneet häntä kanssaan öiselle kävelylle rantapadoille, sanoi matkustavansa ensi lauantaina tai sunnuntaina. Hän kertoi paraillaan, kun heitä vastaan tuli eräs tyttö: Heini Peters heiskahti ympäri ja lähti; oli nähtävä minne tuo kaunis olento meni, hän sanoi. Klaus Baas oli onnen poikaa! Hän kuuli yhäti korvissaan tuon hienon ystävänsä kauniit, punnitsevat sanat: että hän oli ahkera ja pystyvä, että hänestä kerran tulisi hyvä liikemies. Heini Peters oli tyhjää Karl Eschenin rinnalla; mutta olihan sekin ihanaa, että hän, arvokkaan lääkärin poika, oli puhellut hänen kanssaan toverillisesti, jopa tuttavallisesti! Hänen sydämensä avartui ilosta! Hän käveli itsetietoisemmin ja pää pystyssä. Hän ei kulkenut enään kuin puujaloilla toimeensa ja kotiinsa, pitkin seinävieriä. Hän erkani rakennuksista ja keikkui käytävän reunakivilläkin ja kurotteli vapaasti kaulaansa ja tasoitteli housunpolviaan, jotka olivat pussilla. Ja ostipa hän Heini Petersiltä komean sinisen kaulaliinankin ja heitti silloin tällöin katseen ohimeneväin perhetyttöjen vilkkaihin silmiin. Hän oli ollut kuutilla ja tämän ensimäisen vuoden kauppakonttorissa kovin ahtaalla. Nyt hänessä heräsi itsetietoisuus ja sen keralla aivan uusi elämä. Hän tahtoi näyttää joltakin ja koristella itseään ja miellyttää nuorta tyttölasta, joka liehuvin helmoin kepsutti hänen ohitseen. Siihen aikaan hän kypsyi ruumiiltaankin. Hänen hartiansa tulivat leveämmiksi ja kasvonsa lujapiirteisemmiksi, nenä oikeaksi, ylpeäksi Baas-nenäksi. Ei ollut mitään hyötyä painelemisesta, jota Antje Baas oli ristiäispäivästä alkaen niin uutterasti harjoittanut! Silmätkin olivat isän iloisen hohtavat, hyvät silmät, vaikka hiukan totisemmat ja järkevämmät. Mutta luja ja uhmaavan kiinteä suu ja jäykähkö asento olivat äidin perintöä. Uusi sisäinen elämä läheni arkana, autuaana riemuna, hiljaa hiipien, outona, ihanana levottomuutena. Mutta parissa kuukaudessa, ei, muutamassa viikossa se kasvoi terveessä talonpoikaisveressä jättiläiseksi, väkeväksi, levottomaksi, hillittömäksi ja himokkaaksi. Hän seisoskeli kauppojen akkunain ääressä katsellen kuvia, joissa alaston kauneus oli alttiina ihmisten katseille, kiikaroi täysikäisten naisten asentoa ja käyntiä. Se tuli joskus keskellä yötä hänen vuoteensa viereen, se vietteli ja hymyili unissakin niin, että hän kurotti käsivartensa sitä kohti ja veti sen syliinsä; ja aamulla sitten muisti yöllisen ja istui surullisena vuoteensa laidalla ja häpesi. Pari kolme kertaa se kiusasi häntä niin, että hän seisoskeli sateisina tuulisina iltoina Klefekerstrassen suussa ja ajatteli muutamaa markkaa taskussaan ja tiesi kerrankin saavansa nähdä tuota elämää ja aivan läheltä, jos vain tahtoisi. Mutta hän ei mennyt kuitenkaan: seisoi sateessa ja rämyssä kaulus korvilla. Se ei käynyt laatuun, äidin vuoksi ja pikku sisarusten vuoksi. Eikä käynyt laatuun P.C. Trimbornin vuoksi, Karl Eschenin vuoksi. Se oli aivan saman arvoista kuin nuo kaksi entistä St. Paulin päivää, jotka olivat päättyneet niin suurella hammasten kiristyksellä. Ja lopuksi hänen päähänsä pälkähti Suse Garbenskin. Miten hyvä ja hellä se oli ollut hänelle sillä kerralla! Varmaan se vielä muisti häntä! Ja hän oli niin usein ajatellut Susea, vaikka monasti oli ihastunutkin muihin kauneihin naiskasvoihin. Ja olihan hänestä sillä välin tullut jotakin! Hän päätti kirjoittaa Suselle! Ah sitä armasta, suloista olentoa! Ja kirkkoherran tytär! Klaus Baas kohotti kauluksen vielä ylemmäksi ja käveli tuulessa ja sateessa edestakaisin, innoissaan aatoksistaan ja aikeestansa. Hän kirjoittaa! Totta hän nyt jo tohti hänelle kirjoittaa! Sillä olipa hän nyt jo jotain! Hän päätti kirjoittaa ja unohtaa muut tytöt. Seuraavana päivänä, kun hän oli päivällisaikana yksin konttorissa, hän istahti Karl Eschenin paikalle ja kirjoitti Suse Garbensille pitkän kirjeen, -- suoran ja kauniin, kultaisista unelmistaan, joilla hän yksinäisillä hetkillä leikki, kirjoitti isolle arkille, jossa oli kauppakonttorin liikeleima. Hän kertoi äidin nykyjään pitävän ompeluapulaisina kahta tyttöä, kertoi Hannan varmaan rupeavan opettajattareksi, -- ja itse olevansa täällä suuressa liikkeessä jo toista vuotta; kertoi minkälaisen väen lapsia hänellä oli tovereina; ja parain heistä oli sanonut, että hänestä tulee kerran oivallinen liikemies; ja muutaman vuoden päästä hän lähtee liikkeen palveluksessa siirtomaihin. Jonkun ajan kuluttua Suse Garbens vastasi hänelle ystävällisesti, että hänellä oli nyt mäyräkoira, joka aina juoksi hänen kintereillään, mutta ei päässyt patovallin ylitse, ja häntä nauratti niin, että hän oli tikahtua, kun näki miten se tulla huppuroi hänen jälestään ja lensi nenälleen perunamaan vakoihin; sitten hän kysyi häneltä vielä, joko hän alkoi hakkailla tyttöjä; ja kertoi, että pappa lukee kuin ennenkin aina lehtiä niin kauan, että tulee oikein tuhmaksi, ja että mamman kanssa ei voi puhua yhtään järkevää sanaa, ja että posti tulee vain kerta päivässä, ja että hän itse ottaa postimieheltä kirjeet, niin että Klaus voisi kirjoittaa hänelle mitä vain tahtoi. Klaus Baas vastasi vasta viikon kuluttua, -- se oli hänestä hienoa ja kelpo liikemiehen arvon mukaista --: ettei näistä suurkaupungin naisista juuri ollut mainittavaa ja että hän ajatteli usein Susea. Sitten vaihdettiin kirjeitä säännöllisesti kerta viikossa. Suse kirjoitti koruttomasti ja luonnollisesti kaikellaisista arkielämän pikku tapauksista; Klaus Baas hieman suurellisesti ja varsin varmasti, ja tavallisesti tulevaisuudestaan. Kun hän kerran, innoissaan kuin kypsymätön nuorimies ainakin, kirjoitti Suselle jotain opettavaista tai moittivaa, niin hän sai odottaa vastausta kaksi viikkoa. Nyt hänellä oli siis morsian. Hän ei katsahtanut sivulleen, kun kulki Jungferstiegiä ja Burstahia pitkin. Ja vaiva, joka muutama aika sitten oli tuntunut melkein sietämättömältä, asettui; ja jos se milloin nousi sotaan, hän karkoitti sen luotansa ritarillisen arvokkaasti ja vakavasti. Hänen oli nyt päästävä ylimalkaan kaikesta nulikkamaisesta ja kypsymättömästä. Hän asteli verkkaisemmin ja maltillisen miehekkäästi, hänen kasvoihinsa ilmestyi huolekas ilme. Kotona hän muistutteli joka päivä setämäisesti Hannaa pitämään huolta pienokaisten läksyistä ja uskalsipa hän mahtailla äidillekin ja sieti kylmästi hänen pilkallisen salavihjeensä siitä St. Paulin tapauksesta ja vastasi: "Kylläpähän vielä näette!" Ja hän istui äitiä vastapäätä pöydässä ja luki engelskaa ja kaksinkertaista kirjanpitoa ja kauppaoikeutta niin että päätä pyörrytti. Ja laski väliin kirjan polvilleen ja ajatteli tätä ihanaa, hurmaavaa maailmaa ja näki sen keskuksena pilvilinnansa, joka oli hänen ja hänen rakkahintensa. Hän syventyi vähitellen perusteellisemmin kauppaliikkeen asioihin, ja kun hän alasaksilaisena suorastaan eli liikkeen harrastuksista, niin hän tunsi iloa ja surua, aina liikkeen menestyksen mukaan. Hän kiihtyi, kun eräänä päivänä lehdissä ei ollut Antwerpenin silavanoteerausta, mikä oli tärkeä tietää kopran[44] hintain vuoksi. Yhtä kiihkoissaan hän oli, kun firma erään asiamiehen erehdyksen vuoksi osti liiaksi säkkejä Kalkuttassa, missä ne nyt odottivat joutavina varastossa. Hänen sydämensä paisui ylpeydestä, kun kirjanpitäjä, jonka kanssa hän oli samaa mieltä, erään kerran ivaili kilpailijoita ja sanoi heitä säkkipäiksi mullikoiksi. Ja kun inventeerauksessa erästä paperia ei löytynyt, niin hän näki untakin tuosta kummallisesta tapauksesta. Päällikkö sairastui kerran: Klaus Baas oli hyvin huolissaan ja pelkäsi jo kaikkein pahinta: mihinkä liike joutuisikaan, jos päällikön täytyisi olla kauan poissa liikkeestä tai jos hän vaikkapa kuolisi. Hän siirtyi vuoden varrella tavaraosastolle ja oppi eroittamaan toisistaan hyvät, mukiinmenevät ja huonot tehdastuotteet, ja hänelle tuli hinnan tietämysvaisto koreista kumipalloista aina uskallettuihin pronssistatuetteihin saakka, ja hyvällä menestyksellä hän oppi noiden kaukaisten kansain maun. Ja kun sijoitusmestari kerran sairastui, niin tottuneena ja rauhallisen vähäsanaisena hän seisoi kokonaista viisi päivää aamusta iltaan vilussa ja kovassa itätuulessa Grasbrookin satamassa varastoaitassa n:o 71, jonka ohi hän kaksi vuotta sitten oli niin monasti kulkenut hiekkakuutissa, -- ja valvoi vientitavarapakkain lastausta. Ja kun vuosi kallistui loppuunsa ja Karl Eschen erosi liikkeestä, niin Klaus saattoi tosiaankin ilmoittaa komealla kirjeellä Suse Garbensille, että hän oli nyt Karl Eschenin seuraaja. Ja hän oli varmaa miestä ja seisoi entisen ystävänsä paikalla muistellen alinomaa, kuinka eronnut oli menetellyt, ja merkitsi debetiä ja kreditiä siihen suureen, harmaakantiseen kirjaan, joka alkoi vanhaan kauppiastapaan sanoilla: "Jumalan avulla." Ja hän oli ylpeämpi kuin tarvitsikaan, ja hyväkin mies mielestänsä. Totta oli, että hän juoksi sukkelasti käskyn mukaan aituuksessa, jonka vanha liikekuri ja liiketavat ja ihmisten luonteet olivat rakentaneet. Mutta mitäpä se vielä merkitsi! Sillä eikö ihmisen ole löydettävä itse tiensä? Ja ellei sitä näy, eikö hänen ole se itse raivattava ja pystytettävä omat tienviittansa ja omat aitansa? Useimmat ihmiset eivät pääse koskaan niin pitkälle. Ja Klaus Baas oli vielä kaukana, kaukana siitä. Mutta joskus hän tunsi sisäistä kutsua sellaiseen: ja se oli hyvä merkki. Joskus lensi hänen sielussaan kuin tummia varjoja syvän lammen pinnalla. Kun hän illoin kiivaasta päiväntyöstä uupuneena seisoi keittiössä ja odotteli illallista, kun pieni kitupiikki pankolla kirkastui ja kutistui pieneksi, ritisi ja riuskahteli punanpuhuvana liekkinä, kun työhuoneesta kuului hiljaisen, väsymättömän äidin ompelukoneen hurina, silloin häntä ahdisti, hän muisteli ja uneksi. Hän muisti kestetyt vaivat ja surut, monenmoiset nuoren sydämen pettymykset ja kiusalliset hetket, tahtonsa ja kykynsä ahtauden ja heikkouden, luonteensa arveluttavat piirteet. Ja aavisti tulevaisuudessa uutta katkeruutta ja harha-askeleita, niin, jopa kamalia rikoksia. Silloin hän tuijotti ryppyisin otsin ja raskain miettein tähän tunnustamaansa kiroukseen: "Kolkko ja raskas ja harhaava on ihmisen elämä lapsuudesta saakka." Silloin luistivat ajatukset itsestänsä kauemmaksi ja ehtivät päämäärään: sinussa itsessäsi on parannus. Sinun tulisi olla sellainen ja sellainen: ja voisit olla sellainen. Hänen eteensä ilmestyi hänen olentonsa oikea, puhdas kuva, jonka ikuiset vallat ovat kätkeneet jokaiseen kelpo sieluun. Kauniina ja ihmeellisenä, pelkkänä totuutena ja armona se hohti. Se kuva katsoi häntä ja sanoi: tällainen sinun tulisi olla! Silloin oli poloinen nuorimies surullinen ja katkera eikä löytänyt elämästä iloa, ei nähnyt ainoaakaan toivon sädettä. Niin kulettivat häntä mukanansa kaikki juonikkaat kevättuulet ja kevätmyrskyt. XI. Kaikki ryhtyivät paraikaa rauhallisesti ja erikoisen iloisina päivätyöhönsä. Tavaraosaston pöytä oli täynnä solkia, kiiltäviä hiuskoristuksia, valtavia sinisiä ja punaisia hattuja ja kaikellaisia leluja. Prokuristi hieroi rattoisasti kauppoja asiamiehen kanssa, joka oli tullut tavaraa tarjoamaan. Heini Peters oli unohtanut kauniit kirkkomaansa ja kaihomieliset runonsa ja lennätteli konttorihuoneessa sinisen kimaltavaa tekoperhosta. Päällikkö, joka tuli liikkeesen kello yhdeksän, oli erinomaisella tuulella; hän käveli kädet taskussa huoneesta toiseen, seisoi jonkun aikaa korean rihkamapöydän ääressä, ja alkoi sitten etuhuoneessa väitellä nuoremman päällikön kanssa, joka nyt oli palannut meren takaa, ja keskihuoneessa prokuristin kanssa, mitä saaret aikoinaan enimmin tuottaisivat: kopraa, kaakaota vai kumia? Sitten tuli alaperämies satamasta: hänkös toi raikasta tuulta ja raikkaita sanoja -- ja tiedon, että se parkkilaiva, jonka saapumisesta oli Cuxhavenista ilmoitettu, oli nyt täydessä firmalle tulevassa kopra-lastissa juuri laskenut purjelaiva-satamaan. Mutta hänen keskustellessaan paraikaa päällikön kanssa purkamiseen ryhtymisestä ja tilausten lähettämisestä, ja keskihuoneen kirjoitellessa tilaajille ilmoituksia, ryntäsi konttoriin alaperämiehen poika ja huusi kynnykseltä: "Laiva on tulessa!" Ja hän kertoi lyhyesti kapteenin käskyn. Nytkös hälinä syntyi! Vakuutuskirjat otettiin esille ja tarkastettiin. Tilaajille ilmoitettiin. Firman välittäjä kutsuttiin toimistoon. Kirjoitettiin ja juostiin kaikella kiireellä. Sitten riensi päällikkö alaperämiehen kanssa satamaan ja otti mukaansa Klaus Baasin, lähettääkseen tarvittaessa tuomaan sanaa konttoriin. Mennessään höyryllä virran yli Kranhöftiin he näkivät jo kaukaa satamakatosten takaa nousevan savun paksuina pilvinä. Kun he laituria pitkin tulivat lähemmäksi, pöllysi polttava huuru ylös peräluukusta ja kätki länsituulen ajamana sisäänsä koko suuren purjelaivan, kohoten aina mastonhuippuihin. Joen puolelta pumppusi kaksi palokuntain purtta vettä palavaan laivaan: suihkut rätisivät, paukkuivat ja sähisivät. Laituri oli sakeanaan työkansaa ja merimiehiä läheisistä laivoista. Päällikkö seisoi kapteenin ja laivanvarustajan rinnalla ja katseli hiljaisena tulen vahingollista työtä. Klaus Baas seisoi päällikkönsä takana. Hän sattui kerran katsahtamaan taakseen: mitähän kaikkea väkeä siellä oli, -- ja silloin hän näki ison joukon matruuseja, jotka tulivat laivaltaan päin säkit selässä; he pysähtyivät kuin muutkin tupruavan laivan luo. Heidän vaatteensa olivat kuluneista valkeista lätkä-lakeista aina risaisiin purjekangas-töppösiin saakka huonot. Hiukset riippuivat korvilla ja silmillä, ja heidän mustanruskeita poskiaan ympäröi pitkät partaturrit, vaikka he olivat vielä aivan nuoria. He kulkivat uskollisesti yhdessä ryhmässä ihmisistä välittämättä ja antoivat puhellessaan alttiisti toisilleen sananvuoron, joten huomasi heidän olleen pitkät ajat toveruksina. Kun Klaus Baas vilkaisi vielä kerran heihin, kuuli hän erään heistä komentavan rauhallisella äänellä: "No pojat, säkki selkään, nyt mennään Kindtin muorille!" Ja kukin astui pari askelta syrjään ja tarttui säkkiinsä, jonka äsken oli laskenut laiturille. Ja itsetietoisesta äänen soinnusta ja käynnistä ja hartioiden liikkeestä Klaus Baas tunsi silloin Kalli Daun. Pienestä, hintelästä pojasta oli nyt varttunut jäntevä, ruskeahipiäinen nuorukainen, joka tosin asteli hiukan raskaammin kuin muut ikätoverinsa. Klaus Baas kääntyi heti pois, ettei vanha veikko näkisi häntä tässä, päällikön seurassa; ja katseli hyvin toimessaan savuavaan laivaan. Päivä kului sitten niin kovassa työssä, että hän tuskin ehti ajattelemaan Kalli Dauta. Mutta kun hän iltapuolella lopetteli viimeistä tehtäväänsä: merkitsi kirjoihin vekseliä, joka meni tullisuorituksena saarille San Fransiskosta tuodusta tupakasta, niin hän kuuli jonkun tulevan takaansa ovesta ja jonkun raskaan esineen hurahtavan lattialle. Hän kääntyi katsomaan: siinä seisoi Kalli Dau tiskin takana. Tosin oli parta ajettuna, mutta muuten entisessä asussa: päässä äskeinen leipurin myssy, nukkavierun takinkauluksen ympärillä sininen kaulahuivi, housut tervassa, säkki lattialla jaloissa. Ja Kalli Dau kysyi kovalla, huomiota herättävällä äänellä, oliko täällä eräs Klaus Baas: oli sille tärkkiä asiaa. "Täällä olen", vastasi Klaus Baas hämillään, "mitä olisi...?" Päällikkö ilmestyi samassa ovelle ja katseli uteliaana ja rauhallisesti tulokasta ja hänen ystäväänsä. "Minä menin äsken kotiin", sanoi Kalli Dau järkytettynä, "siellä ei ollut ketään! Sanoivat, äitini on vankilassa; veli Jonni on kadonnut; ja Heini kuollut; ja pienimmästä ei kukaan tiedä mitään. Olen ollut kolme vuotta kaukana merillä... hitto soi, sanon minä vieläkin kerta: tällainen vastaanotto! Minun täytyy saada selville, kuinka on oikein käynyt. Tiedätkö sinä mitä?" Klaus Baas vilkaisi nolona ympärilleen: muut kurottelivat uteliaina kaulaansa. Prokuristi oli asettanut sormensa sille paikalle, johon oli laskunsa keskeyttänyt: hän piti summaa nähtävästi muistissaan, pelkäsi sen unohtuvan. Heini Peters oli vaipunut Kalli Daun katseluun, hän kai haaveksi, mitä runoilija saisi moisesta kohtauksesta aikaan. Karl Eschen, joka oli jälleen viransijaisena konttorissa, ei ollut tietääkseenkään eikä antanut itseään häiritä. Päällikkö lopetti näytöksen sanomalla: "Menkää vaan tuttunne kanssa, Baas, ja auttakaa häntä." "No se oli kunnon mies", sanoi Kalli Dau, "otapas nyt pussista kiinni! Se on raskas, toin kaikellaisia tuomisia omaisilleni. Katsos näitä; toin niille nämä kauniit täytetyt papukaijat. Pitkäpyrstöisiä!" Klaus Baas sieppasi hattunsa ja nosti nyt veikolle säkin selkään, ja aikoi sitten ottaa pärekopan, jossa papukaijat olivat: mutta sitäpä ei Kalli Dau sallinut. "Ei, niillä on niin perkeleen pitkät pyrstöt", hän sanoi, "sinä ne katkaiset!" Ja Kalli Dau asetteli suuren, pullean säkin paikoilleen selkäänsä, otti pitkäpyrstönsä toiseen käteen, ja he lähtivät. Kadulla kysyi Klaus Baas, eikö Kalli Dau voisi jättää sitä säkkiänsä jonnekin, mutta Kalli Dau vastasi, ettei hän luota kehenkään, ja katsoi niska kumarassa kulmainsa alta pistävin, kiiluvin silmin Klaus Baasiin. Sitten hän pysähtyi ja haukkui vanhempiansa ja noitui, ettei kukaan tiedä, missä hänen sisaruksensa ovat, -- eikö itse Jumala, eivätkö ihmiset olleet piitanneet sen vertaa noista pikku raukoista. Vaikka olisivat joutuneet Elbeen tai minne! Ja mistä nyt heitä etsiä? Klaus Baas muisti kuulleensa, että Jonni oli ollut hävytön kirkkoherralle, jonka kuulusteltavaksi hänen oli täytynyt köyhäinhoitoa nauttivana tulla. Ja Klaus Baas esitti, että he menisivät ensin pappilaan. He lähtivätkin läpi väentungoksen, joka siihen aikaan illasta oli mahdoton: Kalli Dau edeltä, säkki selässä, Klaus Baas jälestä. Joskus tönäsi säkki kulkijoihin ja ihmiset suuttuivat. Mutta Kalli Dau ei sitä huomannutkaan: hän asteli vankkumatta tietään. Hyvän aikaa katuja pitkin ja toisten poikki taivallettuansa he viimein tulivat seurakunnan kirkon lähelle hiljaiselle kadulle kirkkoherran talon luo. Kalli Dau meni edeltä sisään, laski eteisessä säkkinsä oven suuhun viereensä ja rykiä röhisteli ja odotti. Heillä oli hyvä onni, sillä itse kirkkoherra avasi valkean, välkkyvän kanslianoven -- hän oli vanhanpuoleinen, parraton hieno herra -- ja katseli kynnykseltä heitä kysyvästi. Kalli Dau sanoi silloin selvästi ja huolettomasti kuulleensa, että eräs Jonni Dau oli täällä ollut hävytön; missähän se poika nyt oli? Kirkkoherra ei näyttänyt olevan hyvillään tästä myöhäisestä iltakäynnistä, mutta päästi kuitenkin heidät kansliaan ja käski istumaan. He istahtivat nyt oven suuhun, toinen toiselle, toinen toiselle puolle ovea, ja katselivat uteliaina ympärilleen: kaunista salia, korkeita, leveitä, täyteen sullottuja kirjakaappeja, valtavan suurta kirjoituspöytää, joka oli kukkurallaan papereita kuin kauppamiehen pulpetti, ja itseänsä kirkkoherraa, joka liehui hienossa, mustassa helmatakissa: etsi hyllyltä ja selaili jotakin paksua keltaista pöytäkirjanippua. Pöydän päässä istui toinen herra: hän oli hintelä ja laiha, kengät kadun savessa, tavallisissa pukimissa; hänellä ei näyttänyt olevan muuta hommaa kuin silloin tällöin nytkähyttää olkapäitään. Kirkkoherra sanoi, kellastuneita papereita selaillen: "Tiedätte, herra kokelas, mitä kaikkea minulta vaaditaan. Huomenna pitoihin erään kaikkein suurimman kauppiaamme luokse, ja tiedätte, että meidän suurkauppiaat elävät suurellisesti ja leveästi; siellä menee niin ollen puoliyöhön... Keskiviikkona minun on pidettävä 'Köyhäin pienokaisten Ystävätärten yhdistyksessä', jonka esimiehenä on senaattorin rouva Hagen, esitelmä Goethen lyriikasta; ja lauantaina on 'Hampurin historian Ystäväin yhdistyksen' kokous. Ymmärtänette siis, ettei tässä jää paljonkaan aikaa muinais-spanjalaisiin tutkimuksiin." Kalli Dau kallistui Klaus Baasin puoleen ja sanoi melkein kovasti: "Kuules, mitähän tämä on? Eiköhän tultu vaan väärään paikkaan? Eikös tuo ole teatterilainen tai jotain sellaista." Klaus Baas katsoi Kalli Dauhun uhkaavasti ja pudisti päätänsä eikä vastannut mitään. Kokelas kuuli sen nähtävästi ja hän nousi ylös ja tuli luo ja sanoi hienosti hymyillen: "Ei, kyllä tulitte oikeaan paikkaan." "Niin", sanoi Kalli Dau ääneensä, "mutta onko nuo kaikki paperit noissa pahvikuorissa sitten minun veljeni ansioita?" Kirkkoherra nyökkäsi ja sanoi: "Hän on tuottanut meille jo paljon huolta." "Jaha", virkkoi Kalli Dau, "ja nyt sen ansiot on pantu kirjaan arvojärjestykseen?" Kirkkoherra katsahti hiukan närkästyneenä Kalli Dauhun. Mutta poika oli liian kummastuksissaan ja ajatuksissaan sitä huomatakseen. "Sydneyssä[45] meidän laivassa", hän jatkoi kokelaalle, jolla oli ne rapaiset kengät, "oli pojan nulikka, joka varasteli tupakoita, ja likainenkin hän oli, mutta sitten me koloimme hänet niin että hän sai hakea nikamiaan säkistä. Ja hänestä tuli oikein kunnon mies. Olisitte tehneet sillä tavalla veljellenikin. Tuo musteen tuhraus, mitä se toimittaa?" Kirkkoherra selaili kellastunutta paperilunttaansa kiireemmin ja sanoi viimein: "Veljenne on oleskellut usein pahamaineisessa Siemchenin kellarikapakassa Kattrepelissä;[46] sitä paitsi hän on ollut eräitä viikkoja sataman sairaalassa. Muuta tietoja en voi teille antaa." "No sitten me mennään sinne", vastasi Kalli Dau; "ettekö lähde vähän kävelylle?" hän kysyi kokelaalta. Ja nuori mies lausui esimiehellensä hyvästit ja läksi heidän kanssaan. He menivät raitiovaunuun ja jäivät takimaiselle kuistille, missä oli ennestään vain kolme henkeä, niin että sinne mahtui säkki ja papukaijatkin. Klaus Baas ei kuullut vaunun ruminassa monta sanaa Kalli Daun puheista kokelaan kanssa. Kerran hän kuuli Kalli Daun huutavan kuin hyvässäkin myrskyssä: "Ja mitä te siellä sen papin luona teette?" Toinen vastasi: "Minä olen ikäänkuin kisällinä, aion näet papiksi." "Jaha!" sanoi silloin Kalli Dau, "mutta älkää puhukokaan sitten palttua, niinkuin hän. Pysykää aina ihmisten seurassa!" Ja Kalli Daun suurenmoisesta käden huidonnasta saattoi Klaus Baas huomata, että hän selitti tarkoitustaan lähemmin. Kokelas kuunteli ja purskahti sitten kaikuvaan nauruun ja nyykäytti päätään ja kohautti hartioitaan. Rödingsmarktilla hän lähti vaunusta ja mennä huippi pois, keikahutellen vähä väliä ja innokkaasti vasenta olkapäätänsä. "Kelpo mies", kehui Kalli Dau häntä. "Minä sanoin hänelle, että minkä tähden hän papiksi? Matruusiksi hän on liian heikko, mutta siitä tulisi hyvä kokki, siisti ja rattoisa. Ja se tietää juttuja." Messbergiin[47] saavuttaessa oli jo hämärä. He laskeusivat vaunusta ja lähtivät kaidanlaista Niedernstrassea pitkin ylämäkeen. Siellä oli kova tungos: naisia katselemassa ja kiertelemässä iltaostoksillaan; työmiehiä, jotka raskain askelin tulivat rannalta satamasta, huonosti valaistujen kapakkain ja kellarien ovilla ryhmittäin rappiolle joutuneita olentoja; lapset tanssivat keskellä katua posetiivin soiton tahtiin; työntörattaita lykättiin tungoksessa; kuorma-ajuri koetti verkalleen päästä väkijoukon läpi. Punaisen kellertävä valaistus värjyi kirjavassa ihmiskuhinassa ja vilinässä. Kalli Daulla oli kova työ päästä läpi: milloin törmäsi säkki johonkin, milloin olivat pitkäpyrstöt vaarassa. Mutta kun hän työnsi syrjään edessä seisoskelevia ja ne hänet huomasivat, niin he pitivät hänen vaatimustaan oikeutettuna ja toinen huomautti toiselle: "Laske meripoikaa!" He näkivät etsimänsä kapakan ja painuivat likaisia portaita myöten alas kellariin ja astuivat ravintolaan, pahanpäiväiseen, ummehtuneesen loukkoon, jossa oli likainen tiilipermanto ja jonkinlainen tarjoilutiski ja pari puurahia sekä kolme neljä horjuvaa pöytää. Peränurkassa pelasi vanha eukko ja pari miestä vaieten korttia: kuului käsien laiska kolahtelu pöytään. Seinävierellä, lähempänä ovea oli jokin ukko, joka selitteli toimessaan nuorelle pojalle jotakin; poika kuunteli kaula pitkällä ja silmät terävinä. Tiskin vieressä istui pitkä mies, jonka käsivarret riippuivat yhtä veltosti löysällä kuin hänen vaatteensakin ja jonka kasvot olivat tylyn tuhmat. Kalli Dau näki, ettei velimiestä ollut siellä, ja hän kysyi kovasti: "Tietääkö kuka, missä Jonni Dau on?" Tiskin edessä istuva mies nousi murjotellen ylös ja tuli luo ja kysyi tappelunhaluisella juopuneen äänellä: "Mitä sinä turiset?" Kalli Dau uudisti kysymyksen: hänen kirkas äänensä soi kuin raikas tuuli tuolla äitelän ummehtuneessa maanalaisessa kuopassa. Pitkä mies tuli vielä lähemmäksi ja näytti haluavan käsirysyyn; mutta Kalli Dau sipaisi vyöltä matruusin puukkonsa ja käänsi sitä pari kertaa ilmassa edessään ja kysyi uudestaan: "Tietääkö kuka, missä Jonni Dau on? Tietääkö isäntä?" Tahratakki isäntä vastasi pilkallisesti: "Etkös näe itse, katso! Kai se on tuossa penkillä, tai tuolla penkin alla? Vai roikkuuko orressa? Katsokaa itse, hyvät herrat! Mitä sinun Jonni Dausi minuun kuuluu!" Silloin he kääntyivät ja kiipesivät kellarista ja lähtivät sataman sairaalaan, Kalli Dau allapäin kantamuksineen edeltä ja Klaus Baas perästä. Vahtimestari sanoi, että Jonni Dau oli kyllä siellä, mutta nyt ei ollut vieraiden käyntiaika. Kalli Dau laski säkin ja papukaijat viereensä ja käski ukon pitämään niitä silmällä ja sanoi olevansa potilaan veli. Silloin opastettiin heidät pitkän käytävän kautta erään nuoren lääkärin luokse, joka sanoi, että Jonni Dau oli kuolemaisillaan tai ehkä jo kuollutkin. Heidät vietiin hämärään sairassaliin sekä kahden pitkän rautasänkyjonon välitse, -- kaikissa sängyissä oli sairas, -- salin perälle. Viimeisen vierimäisessä sängyssä vasemmalla oli ryntäillään nuori mies, kai jokin kisälli, katsellen vaieten ja silmät suurina viimeiseen sänkyyn, jossa Jonni Dau lepäsi: selällään ja jäsenet herpouneina ja niin tyynenä ja kilttinä, ettei ollut koskaan eläessään sellainen ollut, -- ikäänkuin vietellen oikeaa Hampurin sateista säätä tyytyväisenä mukavassa kodin sopessa. Kalli Dau ja Klaus Baas seisoivat ja katselivat jonkun aikaa hiljaa kuollutta; sitten he istahtivat toisen sängyn laidalle, missä se nuori kisälli kyynäröisillään loikoi, ja katselivat yhä. Mutta sitten Kalli Dau alkoi väännellä käsiänsä polvien välissä niin että nivelet naksahtelivat ja kysyi kisälliltä, olikohan hänen veljensä sattunut mainitsemaan mitään, missä hänen äitinsä ja pikku sisarensa olivat? Kisälli vastasi Jonni Daun kertoneen, että hänen äitinsä oli muka mukiloinut jotakin tyttöä, joka oli kuherrellut hänen miehensä kanssa, ja oli näpistellyt rahaakin, -- ja lapset olivat vaivashoidossa. Kalli Dau vaikeni vielä vähän aikaa, niinkuin hänen velivainajansa. Ja alkoi sitten väännellä rajummin käsiään ja sanoi vanhan vakavasti kuin Kalli Dau ainakin: "Meidän purjeentekijä, hän asuu täällä jossakin padon varrella, tapasi kerran pitkistä ajoista vanhan tutun ja kysyi häneltä silloin muun muassa: Hei, Hannu tai Petteri, mikä hän oli, kuinka lapsesi voivat? Toinen katsoi häntä silloin niin että purjeentekijän selkäpiitä karmi ja sanoi: kysy minulta mitä vaan, mutta lapsiani älä kysy! Ja niin sanon nyt minäkin: kysy minulta mitä vaan, kysy sataa kaveria ja seitsemääkymmentä peräkannen matkustajaa, kysy Kindtin muoria, joka on ollut minulle hyvä, kysy Maikko rouvaa, joka on 'wineshopissa'[48] Sydneyn Liverpoolstreetillä; mutta vanhempiani älä kysy... Joskus kysäisivät minulta muut vapaavahdissa: Kuules, Kalli, mikä mies on isäsi? Miksi sinä et puhu vanhemmistasi koskaan? Minä vastasin: Minun omaiseni ovat sellaista roskajoukkiota... vieläkö pitää teille muuta? Silloin he antoivat minun olla rauhassa... Minä olin jo pienenä käärmeissäni neljännelle käskylle. Ja minä ajattelen: parin sadan vuoden päästä sen täytyy olla päinvastoin, näin: vanhempi, sinun pitää kunnioittaman lapsiasi! Sillä ylimalkaan ovat lapset parempia ja järkevämpiä kuin vanhemmat... No niin, mitäpä enää siitä: hän suistui Hampurin katulokaan. Se on kylläkin liukasta: olisin kai itsekin pian kompastunut. Mutta minä pakenin, minä pelastausin merille, muistathan, Klaus? En ole voinut häntä auttaa... siitä on tuntoni _all right_... aivan ali right..." Kalli Dau vaipui mietteihinsä ja nyökkäsi hiljalleen päätänsä. Pari vartiaa tuli siihen, he aikoivat kai viedä sängyn ruumiineen pois. "Minä olin kerran vuoden Santa Barbarassa", jatkoi Kalli Dau kuin itsekseen, "se oli italialainen nelimasto-parkki, hiukan vanhankansan aikuinen. Ankkurivintturiakaan siinä ei ollut, oli vain sellainen rukkivehje, Aatamin aikuinen, _anno_ ties mitä, jolloin putelissa ei ollut vielä kaulaa. Ja ruoka oli niin ja näin, enkä minä ymmärtänyt alussa niiden kieltäkään. Mutta muuten siellä meni mukiinsa... Istukaahan nyt tuohon, kai teillä on sen verran aikaa että annatte minun vähän pakinoida"... hän tokaisi vartioille. "Siellä oli muun muassa kaksi matkasälliä, jotka olivat vuosikausia olleet rautatien töissä Brasiliassa ja matkustivat säästöineen takaisin Italiaan vaimojensa ja lastensa luokse. Toinen niistä oli iloinen poika, hän nauroi kirkkaimmin ja juoksutti juttua paraiten koko laivalla: ja se oli temppu se, sillä ne olivat kaikki italialaisia paitsi minä. Mutta toisella oli kavalat silmät, ja hän nauroi aina perästäpäin, sitä ei mielikseen kuunnellut. Eräänä pimeänä yönä, kun kolme vuorokautta olimme otelleet myrskyä vastaan, joka painoi meidät kauas etelään, ja kun olimme upouuvuksissa, tuli sen vekkulin vuoroksi seista tähystyspaikalla. Niin, se oli pilkko pimeä yö, ilma vieläkin huono ja me väsyksissä: muistaakseni nukkuivat kaikki. Mutta kun noin tunnin päästä joku meni keulaan, ei tähystäjää ollutkaan! Me etsimään: mutta ei löydetä, ja ajatellaan, että hän oli pudonnut mereen. Silloin kapteeni aukaisi hukkuneen kirstun ja silloin nähtiin, ettei säästörahoja ollutkaan, ei niin milreisia. "Siitä lähtien jokainen meistä kahdestakolmatta ajatteli, että yksi tovereista on murhaaja; ja kohta hän sanoi sen toiselle, johon hän enimmän luotti. Ja vähitellen me näimme toistemme silmistä: sinä se et ole! taikka: oletko se sinä? Mutta kenenkään silmissä ei ollut: sinä se olet. Vahtivuorossa seisovat eivät vaihtaneet keskenään sanaa; nukkujat voihkivat unissaan; ruotelimiehet eivät milloinkaan tarttuneet samaan puolaan. Jokainen tunsi voivansa sellaista tekoa ajatella ja tunsi niin ollen itsensä kanssarikolliseksi ja oli alakuloinen. Ainoastaan pieni laivapoika, tuollainen appelsiinipoika, jonka ne olivat ottaneet Via Balbilta Genovasta, vihelteli kaiken päivää niinkuin ennenkin. Se johtui siitä, ettei hän ymmärtänyt vielä mitään kullasta ja hopeasta eikä voinut moista ajatellakaan. "Sillä tavalla vieri kolme, neljä päivää; ilma oli yhä huono, myrskyinen ja sateinen. Me oltiin kuin kuritushuoneen vangit ilman vartioita ja esivaltaa: aina olimme näet valmiit karkaamaan toistemme kimppuun. Me emme luottaneet muihin emmekä itseemme; meillä ei ollut sisäistä ei ulkonaista lakia mitään, me olimme ihmisyyden ulkopuolella. Niin me menimme miten menimme Madeiraa kohti. "Silloin, eräänä pilvisenä ja pimeänä iltana, -- me laskettiin kovalla lounaisella, joka vinkui ja ulvahteli perduuneissa -- en ikinäni sitä unohda -- kuului yhtäkkiä etukannelta pitkä, tuskallinen huuto. Me syöksyimme kannelle kopista; peräkannen miehet huutavat pimeässä: mikä keulassa? Ja kun huuto taas kuului niinkuin hengenhädässä, pitkään ja tuskallisesti kutsuen ja vaatien, niin me joka kynsi perälle, ylös portaita, tyrmistyneinä. Sillä välin kuului keulasta vähä väliä se kamala huuto, kuin keuhkojen pohjalta. "Me riehumme ja kysymme toisiltamme kuka oli ollut tähystämässä? Se joka oli ollut, astui esiin ja sanoi, että oli pistäytynyt plihtiin hakemaan piippuaan, silloin se oli huutanut ensi kerran. Me luimme toisemme: me oltiin kaikki. Ja taas se huuto, ja kun se kajahti, me tärisimme kuin masto, johon käy myrskyn puuska. Me seisoimme siinä vain jonkun minuutin -- hädässä menee aika nopeasti -- haastaen, kirkuen yhtä suuta -- silloin tuli kuu esiin pilvistä ja me näimme keulakannella paapuurissa niinkuin ihmisen, kinungin vivun vieressä, keulastaakipurjeen varjossa, ja se viittasi tulemaan. "Silloin kapteeni laskeusi alas portaita kannelle ja kulki suoraan hänen luokseen. Mutta kun hän tuli salongin kohdalle, niin olento teki liikkeen, että hän kääntyisi takaisin. Silloin hän kääntyi. Silloin lähti perämies; hänkin tuli takaisin. Ja sitten menivät vuoronsa perään kaikki muut, jotka olivat seisseet vapisten kailetin ympärillä. He menivät vuoron perään kannelle niinkuin se olisi ollut yksiöistä jäätä: jotkut oikein uikuttivat; toiset rukoilivat pyhimyksiä; toiset tunnustivat kaikellaisia halpamaisia surkeita rikkomuksia. Minä näin, millainen kolkko roskaloukko on ihmisen sydän. "Viimein huomasin, ettei ollut enää muita jälellä kuin se poika ja minä. Poika, joka oli aina viheltänyt ja lauleskellut, istui kyyryllään minun jaloissani ja piteli käsillään korviaan ja silmiään ja vikisi tuskasta. Minä vedin hänet ylös ja otin käsipuolesta ja talutin alas portaita: häntä täytyi ihan laahata, ja hän kirkui, käsi kasvojen edessä. Minä katsoin suoraan olentoa, sillä omatuntoni oli puhdas enkä minä pelännyt kuolemaa enkä perkeleitä. Niin me mentiin, minä pitäen poikaa edessäni. Kun tultiin hytin luo, näin kummituksen seisovan purjeen takana siellä hämärissä. En tuntenut häntä, mutta näin että hän kurotti kaulaansa ja tähysti ikäänkuin tarkoin nähdäkseen, kuka nyt tuli. Silloin minä työnsin käden pois pojan silmiltä, hänen silmänsä olivat nurin kun hän katsoi haamuun. Mutta kummitus viittasi poistumaan; silloin poika juoksi parkuen perälle. Minä jäin yksin nyt. "Silloin minä vedin puukon tupesta; ajattelin: isken sen joko hänen tai omaan rintaani, sitä mukaa kumpi meistä oli huonompi tai parempi, ja menin kolme askelta lähemmäksi ja huusin: 'Kristiansandissa minä makasin ravintoloitsijan tyttären vieressä; hän oli viidentoista, minä seitsemäntoista... oliko se synti, mitä? New-Foundlandin rannikolla kiipesin läntismyrskyssä ottamaan raakapuulta pois pojan, joka riippui enää vain köysien varassa; kukaan muu ei tahtonut mastoon'... Sen minä huusin päin tuuleen ja huidoin puukollani ympärilleni ja huusin kuolemalle ja pirulle, niin että tiesi minun omantuntoni olevan puhtaan. Ja minä aioin käydä kimppuun; mutta kun ehdin keulaportaiden juureen, hän viittasi poistumaan. Mutta minä tahdoin sittenkin käsiksi ja juoksin ylös. Mutta silloin minä näin hänen asennostaan ja silmistään, että hän oli siellä toisen asialla. Silloin menin hitaasti takaisin ja kuulin rintani korisevan ja tunsin, että olin märkä kuin vedessä kastettu. Ja takaani kuului yhä se kauhistava huuto. "Useimmat miehistä uikuttivat nyt kyykkysillään, pää polvien välissä, korviaan ja silmiään pidellen, ääneensä rukoillen tai hiljaa supisten ja voihkien. Kapteeni istui kädet ristissä, ääntä päästämättä, kasvot tuskasta väännyksissä: hän oli hyvä, kunnon mies; perämies itki. Keulasta kuului yhä, yhä se parkuna; kärsimättömästi, vaikerrellen, jottei ihmisen kurkusta niin kauhistavaa ääntä lähde. Jotkut huusivat, että he olivat jo siellä kaikki käyneet; ja vainajan ystäväkin kohotti päätänsä ja huusi samaa. "Mutta silloin minä aloin huutaa ja lykkiä joukkoa, sain miehet hajalleen ja osoitin kutakin sormellani ja kysyin toisilta, oliko hän jo käynyt, ja joku aina todisti toisesta, että se oli käynyt. Silloin minä tulin vainajan ystävän eteen, ja kukaan ei todistanut hänen puolestaan. Nyt me kolme neljä käskimme hänen menemään edeltä. Hän otteli vastaan ja sadatteli ja takertui kapteenin jalkoihin ja kirkui eläimellisesti kuin teuras. Mutta perämies ja minä riuhtaistiin hänet koholle ja työnnettiin edeltä portaita alas ja tungettiin kajuutan käytävää myöten ja nähtiin, kuinka haamu viittasi häntä luokseen -- ja näin selvästi, että hän viittasi niinkuin italialaiset viittaavat, ei kuin me, altakäsin, vaan ylhäältä alaspäin. Silloin me laskimme hänet irti ja pyysimme menemään. Hän huomasi, ettei enää muu auttanut; ja hän meni oihkaen ja polvet lokattaen ylös etuportaita ja katosi pimeyteen. Kuulimme korahduksen, ja sitten emme mitään. Minä seisoin lopun yötä ruotelissa; ympärilläni peräkannella seisoi tai makasi yksikolmatta miestä. "Kun kapteeni seuraavana aamuna mursi meidän kaikkien nähden auki sen miehen kirstun, joka oli kutsuttu, ei siitä löytynyt mitään; mutta hänen makuulaveristaan löytyivät hänen toverinsa rahat. -- Siitä pitäen me olimme taas oikeita ihmisiä ja puhdistimme laivan ja seisoimme kuin miehet vahdissa ja saavuimme onnellisesti Genovaan... Katsokaas: siinä on näet kaikki, että omatunto on hyvä. Omatunto olkoon aina _all right_! Silloin on kaikki muu hyvä. Vaikka sitten karkaisi puukko kädessä itse Jumalan kimppuun!... En voi sille mitään, että hän lankesi täällä kadun lokaan, hän oli vanhempi kuin minä... ja minun täytyi silloin itse kavahtaa kannelle ja tietää korjata luuni." Kalli Dau ei katsonut enää vainajaan. Hän nyökkäsi päätänsä nuorelle kisällille ja vartioille ja nousi ylös ja meni, Klaus Baas totisena jälestä. Kun Kalli Dau ovella sai säkin selkäänsä ja papukaijat käteen, hän katseli epäröiden ympärilleen, minnekkä nyt menisi. Klaus Baas sanoi: "Tule meille, Kalli! Syödään siellä illallista." Kalli Dau katseli maahan, valju kalvaus levisi hänen laihoille, ahavoituneen tummille kasvoilleen ja hän sanoi: "Voisinhan tulla... taikka myös mennä erään vanhan enon luo, joka asuu Blankenesessä... Mutta mitäpä minä täällä, kun en voi mennä äitiä enkä sisaruksia katsomaan." Hän pudisti surullisesti päätänsä. "Parasta lie kun menen heti Bremeniin... siellä saan pestin laivaan, joka lähtee Vancouveriin... Niin, sen teenkin..." Ja hän laski maahan kantamuksensa ja kopaisi taskusta lompakkonsa ja antoi Klaus Baasille neljäsataa markkaa kullassa ja seteleissä ja sanoi: "Vie nämä säästöpankkiin... ja jos se... tiedäthän... sattuu kovaan puutteesen, niin anna sille, mutta markoittain, ymmärräthän?"... Sitten hän katseli neuvottomana säkkiään. "Oli vähän tuomisia äidille ja sisaruksille... No voit nyt vaikka viedä ne omille pienille siskoillesi." Kalli Dau kaivoi säkistä monenlaista pikku tavaraa: mustasta puusta tehdyn rasian, pari siroa korsi-viuhkaa, muutamia kookoshedelmiä. Ja kuroi sangen huolellisesti kiinni säkin suun. Sitten hän katseli papukaijojaan. Se oli ankara taistelu. Mutta viimein hän sanoi: "No anna nämä Hannalle. Hän on pieni kiltti tyttö ja hoitaa niitä hyvin, ja kaipa minä joskus käyn teillä. Niitä pitää joskus ruiskuttaa kanfertilla ettei koi niitä syö? Tahdotko tulla asemalle saattamaan?..." Mennessä Klaus Baas kysyi: "Oletko sinä nyt jo valmis matruusi?" Kalli Dau nyökkäsi. "Ja aiotko puskea perämieheksi?" Kalli Dau huiskautti ihmetellen ja kieltävästi päätänsä ja vastasi: "Oletko pähkähullu!? Luuletko sinä, että minä olen mennyt merille keikaroidakseni ja paseeratakseni pitkin peräkantta koreat kipsilänget kaulassa? Ja vaikkapa vielä höyrylaivalla! Ei, minä olen purjelaivan matruusi. Se riittää." Kun he puolisen tunnin päästä tulivat odotussalista asemasillalle, oli juna jo lähtemäisillään. Kalli Dau pisti juoksuksi ja puhalsi säkki selässä läpi väkijoukon. Klaus Baasin ehtiessä vaunun luo hän loiskasi juuri säkkinsä neljännen luokan osastoon niin että eräs lihava vanhanlainen matami sai nipin napin korjatuksi kinttunsa alta. "Sussiunatkoon!" hän sanoi, "miten raakoja ihmisiä." "Täytyy väistyä tarvittaessa, emäntä parka!" vastasi Kalli Dau ja kömpi säkkinsä jälestä osastoon. Sitten hän löi Klaus Baasille kättä ja katosi. -- Seuraavana päivänä Klaus Baasin lähtiessä konttorista kiiruhti Karl Eschen portailla hänen jälestään ja lausui hienosti ja hillitysti: "Huomasin, että sen matruusin tulo oli teistä epämieluista, ja jos tohdin sanoa, ei ole minustakaan aivan oikeaa jatkaa tuollaisia tutun suhteita. En suinkaan sano, että sellaiset ihmiset olisivat liian sivistymättömiä tai ylipäätänsä liian halpoja; mutta seurustelu toisen ammattiluokan kanssa, ylemmän tai alemman, heikontaa oikean suhteen omaan ja tuo epävarmuuden tunteen. Hyvin tiedän, ettei teidän ja tuon matruusin tuttavuus johdu mistään hentomielisestä romantiikasta kuten esim. Heini Petersin tuttavuus kymmeneen kalpeaan neitoseen ja puoleenkymmeneen haudankaivajaan. Arvaan, että se on vanhaa veljeyttä Mutta teidän täytyy punnita, onko tuo vanha liitto teille ja matruusille hyväksi vai ehkä paremminkin pelkäksi vahingoksi." Klaus Baas kuunteli vaieten. Hän tunsi tosiaan sisäistä epävarmuutta, josta Karl Eschen puhui, ja näki myös jo tavan, jolla hän kehittyisi keveämmäksi ja joustavammaksi, ehkäpä kerran niin suureksi kuin tuo hänen rauhallinen ja varma ystävänsä oli. Mutta kun hän seuraavana päivänä kuuli Karl Eschenin askeleet takaansa, niin hän odotti ja sanoi, että se matruusi oli tehnyt hänelle lapsena monta kelpo ystävän työtä ja että hän siksi tahtoi pitää ystävyyden liiton. Ja sama oli asian laita hänen äitinsä ja sisarustensakin. Vaikkapa hän saisi kaiken ikänsä ponnistella vastuksia vastaan siksi, että hän oli halpasyntyinen eikä säädylleen mitään voinut koskaan, niin hän kärsisi mieluummin vahingot kuin pettäisi vanhan ystävyyden. Olkoon edistyminen hitaampaa ja vaikeampaa, -- eteenpäin hän aikoi! Eschen nyökkäsi miettivästi päätänsä ja sanoi lyhyesti ja kohteliaasti: "No, ken elää, se näkee." Ja he erosivat. Klaus Baas jatkoi matkaansa ja ajatteli siinä kävellessään ihmisvirrassa Bergstrassea pitkin, että eteenpäin hän tahtoo ja menee! Hän oli tuntenut pitkän aikaa tunkeutuvansa nyt syvemmälle liikealansa olemukseen. Hän tiesi, että ne konttoritehtävät joita hän oli saanut toimitella nämä kolme vuotta, olivat vain toisen luokan askareita, jonkinlaista karkeampaa kauppias-kirjurin hommaa, jota kyllä kannatti pitää kunniassa, sillä paljonpa siinäkin tarvittiin tointa, tunnollisuutta ja rehellisyyttä: mutta eteenpäin aikovalle se ei ollut vielä muuta kuin käteenkäypä työkalu. Muu se loi oikean kauppamiehen: siksi aikovan täytyi huomata aikansa kultuurin tarpeet sekä keksiä sellaisia, joita ei ennen oltu huomattu, taikka suorastaan ne luoda ja käyttää niitä, oikeutta noudattaen, älykkäästi ja ripeästi, huostaan uskotun varallisuuden edistämiseksi. Hän oli tutustunut työn välineihin; hän oli havainnut itsessään valppautta, käytännöllisyyttä ja tervettä työhalua, usein suorastaan työn vimmaakin. Ja hänen sopi kai nyt toivoa, kuten toivoikin, että hänen henkensä, joka halukkaasti syventyi alan salaisuuksiin ja sen ja muun elämän suhteihin, johtaisi jo hänet omintakeisiin töihin ja saavutuksiin. Ja niin tuli eräänä pilvisenä, mutta valoisana syyskuun aamuna lähtö konttoriin viimeistä kertaa. Oppivuodet loppuivat... Klaus Baas laski vielä aamulla laivalastein arvon: puuta, öljyä ja kaikellaisia ruoka-aineita, jotka lähetettiin San Fransiskosta Tonga-saarille, ja lähetti arvion vakuutusasiamiehelle, ja laati siirtomaan konttorille sähkösanoman, jossa neuvottiin tarjomasta millään muotoa koprasta yli viimeisen ostohinnan; sekä teki seuraajalleen tarvittavasti selvää kirjoistaan ja suorittamistansa töistä. Sitten kutsui päällikkö hänet luokseen ja antoi hänelle hyvän rahasumman, jolla hän saattoi elellä pian alkavat kaksi sotapalvelusvuotta, ja oli hänelle sangen ystävällinen. Ja sitten Klaus Baas kiitti silmät kirkkaina päällikköä: sanoi oppineensa tässä konttorissa uutteraa työtä ja löytämään ilonsa työnteosta. Ja nyt hän asteli noita vanhoja, kuluneita portaita kadulle ja kulki pitkin askelin kotiin. Antje Baas työskenteli tyttöjen kanssa perhehuoneessa. Klaus Baas meni keittiöön, pisti tulen vanhaan kitupiikkiin lieden kulmalla, istahti pöydän ääreen ja levitteli nuo kahdenkymmenen markan kultarahat riviin eteensä ja nautti täyteläisestä kiillosta, joka nyt levisi ruskealta pöydältä kitupiikin himmeässä, lekkuvassa valossa. Ja hän rummutteli tuoliaan ja raapi anturoillaan permantoa. Viimein tulikin Antje Baas keittiöön, silmälasit nokalla, ja katsoi kultaa, jota Klaus Baas vaieten ja ylpeästi käsi ojolla osoitti. Antje Baasin silmät levisivät pyöreiksi, hän kiitteli jöröllä tavallaan liikepäällikköä ja moitti Klaus Baasia: "Mitä lapsettelet, iso mies! Samallainen olet kuin isäsi!" "Hm", hymähti yhtäkkiä Klaus Baas, "senpätähden sinä isää niin rakastitkin!" Antje Baas katsoi häntä hämmästyen ja oudoksuen, ja punastui ja tokaisi: "Mitä sinä siitä tiedät?" Mutta Klaus Baas helisteli kultakasaansa ja sanoi silmät pöytään luotuina: "Olenhan kolmannella kymmentä!" Ja kun Antje Baas ei suuttunut, poika jatkoi vähän ajan päästä: "Ei ole oikein hyvä, äiti, pitää Hannaa ompelutyössä enää. Hänellä ei ole siihen halua. Eikä ihminen opi mitään ammatissa, johon ei ole halua." Antje Baas oli jo äskeisistä sanoista huomannut hennon kypsyneisyyden merkin, ja nyt hän kysyi pojaltaan neuvoa, ensi kertaa elämässään. Klaus Baas sanoi harkitsevalla ja punnitsevalla äänellä, pidättääkseen äitiä tuossa uskossa: "Hän oli koulussa niin kelpo oppilas ja on aina mielellään autellut pikku siskoja läksynluvussa ja haluaisi opettajattareksi. Käytetään nyt siis neljäsataa markkaa siihen tarkoitukseen. Minä kyllä tulen nämä sotapalvelusvuoteni hyvin toimeen." Antje Baas istahti pöydän ääreen ja tokaisi: "Neljäsataa annat vain noin? Se on niin sinun tapaistasi. Sinusta ei tule milloinkaan mitään." "Niinpä niin", sanoi Klaus Baas horjumatta. "Tahdon olla kunniallinen liikemies! Se on sinun rahaasi! Minähän olen asunut aina ilmaiseksi luonasi." Kun Antje Baas ei siihen mitään vastannut, niin Klaus huusi Hannaa ompeluhuoneesta, osoitti hänelle komeasti rahoja, jotka olivat pöydällä ja sanoi: "Nyt sinä menet seminaariin!" Hanna löi yhteen kämmeniään ja päivitteli ja painoi kuin nuori tyttöhepsakka ainakin päänsä pöytää vasten ja purskahti itkemään. Hän oli aivan isänsä luontoinen ja kärsi suuresti äidin jöröydestä, ahkeroidessaan hänen kanssaan aamusta iltaan samassa huoneessa. Silloin nousi Antje Baas kärsimättömästi ylös ja sanoi jörösti kuin ennenkin: "Te olette lapsia ikänne! Tuohonko jätätte rahat kaikeksi yötä. Pankaa pois!" Ja hän meni ompeluhuoneesen. Sitten juttelivat sisarukset suunnitelmistaan, ensin hieman pahoillaan äidin tylyyden tähden, mutta pian oikein iloisesti. Viimein sanoi Klaus Baas siskolle, että hän aikoo matkustaa huomenna kotikylään, itse rovasti-enon luo, -- ja kaivoi esiin Suse Garbensin kirjeet ja näytteli Hannalle eräitä ja niiden loput, jotka kuuluivat säännöllisesti: Tuhannen s------! "Mitäs luulet noiden merkitsevän?" kehaisi Klaus Baas. Sisko nauroi ja nyökkäsi päätänsä. "Me on oltu kirjevaihdossa jo kaksi vuotta", kopeili veli, "mutta hän ei ole kirjoittanut milloinkaan sitä sanaa kokonaan. Nyt matkustan ilmoittamaan, että tästä lähin se on kirjoitettava! Viimeisenä puolena vuonna hän ylimalkaan ei ole kirjoittanutkaan: enkä ymmärrä oikein, mikä sen tytön pikku päähän on pistänyt! No niin... on parasta mennä katsomaan." XII. Suse oli tosiaan pienellä, tyhjällä asemalla häntä odottamassa. Hän oli pienempi kuin Klaus oli mielessään kuvitellut: ei ollut kasvanut paljoa siitä kun hän silloin oli nukahtanut kaapin eteen lattialle. Mutta tyttö oli uhkea ja kypsä kuin lämmin kirkas syyspäivä ja paljon kauniimpi kuin siinä kuvassa, jonka Klaus Baas oli saanut häneltä vuosi sitten. Klaus Baas oli matkalla ollut sangen rohkeissa aikeissa, mutta tällaisen kypsyyden ja iloisen varmuuden ja uhkeuden edessä hän tuli araksi. Suse Garbens nauroi suullaan ja nauroi ruskeilla silmillään ja koko kasvoillaan ja sanoi: "Ai, ai, mitäs me ollaankaan keskenämme kirjoitelleet!!" "Ah", vastasi Klaus vakavasti ja hiukan moittivasti, heti asiaan käyden: "Joka kerta tuhannen suudelmaa!" Suse nauraa helähytti taas, nuoren rinnan tervettä naurua, ja sanoi: "Eipäs! Ainoastaan tuhannen s------! Jumalan kiitos, etten toki sitä sanaa kokonaan kirjoittanut! Mutta hauskaa se vain oli! Sinä kirjoitat todella niin somia kirjeitä: siistejä ja kohteliaita. Hiukan opettavaisia tosin, mutta mitäpä se tekee. Ajatteles: minä rakastuin puoli vuotta sitten erääsen ylioppilaasen: sentähden herkesin kirjoittamasta. Mutta ei sekään mitään totista ollut." Silloin kysyi Klaus Baas vavahtavalla äänellä: "Mitenkä se ei sitä ollut?" "Niin", vastasi Suse yhtä iloisen luonnollisesti ja hyvällä omallatunnolla kuin äsken, "hän olisi voinut mennä naimisiin vasta kolmen vuoden päästä ja hänellä ei ollut rahaakaan: se olisi siis ollut tyhmyys. Kerron sen vain näin ystävinä. Mutta nyt, ajattelepas: nyt minä olen kihloissa! Viikko sitten menin erään tilanomistajan kanssa! Pulska, hieno mies, puolivälissä neljännellä kymmentä. Ja pappa sanoo, että hän varmaan pääsee eduskuntaan. No niin, sanoin sen vaan näin heti, hän on näet tänään meillä päivällisillä." Klaus Baas paran sydäntä kouristi, hän tuijotti kotvan aikaa alas tielle karttaakseen tytön säteileviä silmiä. -- "Vai niin hän ajatteli. Vai niin! Ja sinua olen muistellut vuosikausia, aina, aina! Kaunis sinä olet, Herra Jumala, kuinka kaunis! Mutta äläpä luule, että ilmaisen, miten hullusti ovat nyt asiani! Hehei, minä olen kaksikymmen-vuotias!... Kaksikymmentä! Ja tyttöjä, sinä ovela velho, on maailma täysi! Kaipa saanen oman kullan sinuttakin!" Ja hän alkoi siis ystävällisesti kysellä ja udella teeskennellyllä äänellä: "Mikä on sulhasen nimi? Miten suuri maatila", j.n.e. Sillä välin hän yhä hengessä naputti otsaansa ja päivitteli: kuinka saatoin minä olla niin hullu, että luulin asian olevan juuri sillä tolalla kuin itse toivoin! Ainoastaan siksi, että kirjeissä oli nuo 1,000 s:aa! Mainio liikemies! Luuli velkakirjan kaavaa velkakirjaksi! Sellaista kepposta ei minulle eläessäni tehdä! Se on Baasien tapaista! Vielä kerran, muistapa tämä vala: epäile aina vähän! Aina kierrä, kaarra, katso! Aina kaikkeen valmiina!!... No, minä olen kaksikymmen-vuotias! kaksikymmentä! Klaus Baas huiskautti keppiään ja kysyi, milloin on häät; ja sai sitten kuulla, että he oleksivat joka vuosi pari kuukautta Berlinissä, sillä siellä oli sulhasella maataloudellinen virka. Klaus lausui silloin, että Suse näytti tehneen todella hyvät kaupat. Mutta siihen tuo säteilevä, tervenahkainen velho vastasi, että hyvä oli kaupattavakin: varakkaiden vanhempien ainoa lapsi ja lapsettoman eno-ukon perijä. Klaus piti tarpeellisena, koska nyt oli toisen asiat kuullut, kertoa vähän omistakin oloistansa. Ja hän sanoi lähtevänsä kohta sotapalveluksesta päästyä ulkomaille, luultavasti Brasiliaan. Ja hän kertoi myös äidistä ja sisaruksista eikä ällistynyt yhtään, vaikka huomasi joutuvansa arveluttavan lähelle tavallisen kerskailunsa rajaa. Hän ajatteli näet: tässä ei auta suun supistus, tässä täytyy viheltää ja niin että kuuluu. Minun täytyy häntä vastaan pitää puoleni ja minä pidän. Mutta sitten en palaa koskaan. Ja Klaus Baas käveli iloisena hänen rinnallaan ja sai mitä tahtoi, nimittäin Susen melkein uskomaan, ettei Klaus ollut häntä koskaan tosissaan ajatellut. Ja entistä mieluummin Suse kertoi nyt hänelle nykyisestä onnestansa. Vanhemmat, jotka vuosien kuluessa olivat luisuneet harmaiden hapsien ja leppoisan mukavuuden asteelle, eivät ottaneet Klaus Baasia suinkaan epäystävällisesti vastaan. He kehuivat häntä kauniiksi pojaksi ja toivorikkaaksi nuorukaiseksi ja lähettivät hänet puutarhaan siksi aikaa kunnes illallinen valmistuisi. Kun hän vähän ajan päästä tuli sisään, seisoi nuori pari häntä vastassa eteisessä. Susen hieno, sininen silkkipuku kaunisti suuresti hänen nuorta vartaloansa. Sulhanen oli muhkea mies, parhaassa miehuuden ijässä. Mentiin ruualle, ja viini oli hyvää, ja Klaus Baas muisti maistaa, ja lausuili puheenpartensa kuin toisetkin ja hekumoi itseluottamuksestaan. Pian alkoi maamies kysellä yhtä ja toista firma P.C. Trimbornista. Klaus vastasi kuin mies, joka tunsi liikkeen perinpohjaisesti ja tiesi sitäpaitsi, mitä oli luvallista kertoa. Maamies alkoi nyt puhua ulkomaisen kauppamme kansantaloudellisesta merkityksestä, -- juuri siihen aikaan oli näet kauppamme kohonnut suureen kukoistukseen, -- hän otti esimerkin Portugalin ja Hollannin ja Englannin historiasta ja puhui säätynsä ja ammattinsa kannalta ja varovaisesti ja epäröivästi kuin henkilö ainakin, jolla on edessään menneisyyden samalla rohkaisevat ja peloittavat kuvat. Klaus Baasilla oli kyllä historiallista vaistoa ja hän oli lukenut yhtä ja toista kauppa-oppikirjoista ja suurista Hampurin lehdistä. Mutta oikeaa opetusta hän oli saanut vähän. Ja kaiken päälliseksi: kaksikymmen-vuotias ei ole usein historikko, vaan filosoofi! Klaus Baas vieritti siis esiin kaikellaisia suuria, kauniita ajatuksia, jotka yksinäisen ja salaisen käytön kautta olivat häneen takertuneet. Hänellä ei ollut tätä ennen ollut tilaisuutta tuoda niitä katseltaviksi miesten kämmenille, ja nyt, tässä kodikkaassa seurassa, viinilasin ääressä, ne hyppäsivät itse esiin. Hän lasketteli paloviinan ja kiväärien myynnistä, kaikellaisesta joutavasta vientitavarasta, esteettisistä ja eetillisistä velvoituksista, Bismarckista, maailman kultuurista. Se oli hauska sekoitus Klaus Baasista ja Hampurin lehdistä. Hänen kuvauksensa tulivat komeammiksi, hänen väitteensä tulivat mahtavapiirteisiksi. Ja lopuksi hän, taitavasti pyöritellen punaviinilasia kaikkien kymmenen sormensa päillä, -- hän istui ensi kertaa elämässään kodikkaassa seurassa ja viinin ääressä, -- lausui, että hallituksen on "ylimalkaan" huolehdittava ja vastattava siitä, että koko tuotanto ja kauppiaskunta tulee kauttaaltaan siveellisesti kauniiksi. Ja vielä toistui hyvän aikaa "ylimalkaan, ylimalkaan." Pappis-eno, joka katseli kylmästi kaikkia kummia, hymyili leikillisesti. Ruustinna ajatteli: Raakilo! Huonosti paistettu. Se lankee vielä nenälleen! Suse nojasi pöytään niin että rinta sitä suloisempana kaartui, ja katseli poikaa loistavin silmin ja ajatteli: Mutta kyllä hän on kaunis! Sulhanen taas oli noita poliittisia neroja, jotka eivät voi millään muotoa antaa toisten olla rauhassa mielipiteissään ja erehdyksissään, joiden täytyy aprikoida niiden syitä ja syntyä ja vastustaa ja parantaa niitä ja opettaa omia mielipiteitään. Ja niinpä hän nyt kuunteli vakavana ja tarkkaavasti, sisällänsä jo vastausta sommitellen. Ja kun Klaus Baas sitten oli sanonut viimeisen "ylimalkansa", sanoi vastaväittäjä kuivalla, epäröivällä äänellä, joka eroittui selvästi äskeisistä kuumista, suurista sanoista, että nuori vieras oli tosin esittänyt jaloja mielipiteitä ja ikänsä mukaisesti; mutta: jokaista eri ilmiötä ja sen suhdetta toisiin ilmiöihin oli punnittava huolellisesti yksikseen, eikä "ylimalkaan" niinkuin pässin päitä. Voitiin näet lopultakin kansoja hallitessa ottaa johteeksi ainoastaan kaikkein luontaisten katsantokantain ja pyrkimysten keskimitta, eikä hallituksilta voitu vaatia enempää kuin sitä, että ne viisaasti ja vakavasti koettivat johtaa ja jalostaa noita luonnollisia taipumuksia ja pyyteitä. Kansa ei ole suinkaan mikään yksityinen nopeasti liikkuva ratsumies; ei myöskään se ole mikään villi eteenpäin vierivä lauma; vaan se on verrattavissa raskaasti varustettuun sotajoukkoon, jonka puolustus, tienraivaus, muonitus ja levähdyspaikat vaativat mitä huolellisimpia laskelmia. Niin puhui viisas mies vielä hyvän aikaa hiukan narisevalla äänellä. Klaus tunsi näiden epäröiväin, punnitsevain sanain ensi soinnusta kurottaneensa häpeäkseen liian korkealle, ja mikä pahempi, oli tehnyt sen miehen edessä, joka ajatuksilta ja kokemuksilta oli häntä paljon etevämpi; ja kaikkein pahinta: tämä vastustaja ei hänen mahtavia sanojansa pilkannut, vaan vastusti häntä yksinkertaisesti ja arvokkaan ystävällisesti. Klaus Baas oli vielä harkitsevasti ja totisena kuuntelevinaan vastustajansa väitelmiä ikäänkuin valmistaen kelpo vastausta, mutta sisällisesti hän jo oli hyvin hiljainen ja ajatteli häpeissään: joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa! Kas näin räpistelet nyt siipiäsi maan kamaralla! Naurettava olet! Kun toinen sitten lopetti, niin Klaus hymyili häpeissään ja sanoi, että hän oli vielä niin nuorikin ja silmäili kai asioita pintapuolisemmin kuin piti. Sitten noustiin pöydästä ja Klaus käytti tilaisuutta hyväkseen ja meni nurkkahyllyn luo selaillakseen erästä kirjaa ja hän tunsi yhä tappionsa kitkerän maun ja olisi halunnut olla niin pitkällä kuin pippuri kasvaa. Hän väistyi yhä enemmän oven suuhun ja jo pääsi kuistiin ja pujahti ulos. Nyt hän seisoi puutarhassa suurten lehmusten alla ja tuijotteli ihanaan syksyiseen iltaan ja ajatteli katkeraa tappiotaan sekä olisiko mahdollista enää korvata vahinkoa. Silloin tuli Suse hiljaisin askelin ulos kuistin ovesta ja tarttui takaapäin hänen käsivarsiinsa ja seisten melkein hänen takanansa hän nojasi povensa häneen ja sanoi ystävällisesti ja sisarellisesti: "Kuules, esitänpä sinulle erään oikein hauskan tepposen! Tänään on Boosdorfissa markkinat ja siellä tanssitaan ja pidetään oikein hauskaa. Olin siellä kevätmarkkinoilla entisen heilin, sen ylioppilaan, kanssa: se oli ihanaa. Ja syysmarkkinat ovat vielä hauskemmat. Tuolla meidän naapurilla on kaksi kaunista mammanlasta, ne menevät sinne. Poika on sinun ikäisesi, aika hulivili, vaikka änkyttää vähin. Tyttö on kuuden-, seitsemäntoista tienoissa, kelpaa niin ollen sinulle. Se on hyvä, mutta omituinen tyttö; mutta koetapas itse!" Klaus Baas kääntyi puhujan puoleen ja sanoi vilkastuen: "Mutta mitenkäs minä pääsen niiden tutuksi?" Suse hymyili kujeilevasti ja vastasi: "Ne näkivät sinut jo kun tulit. Ja kun sinä olit täällä puutarhassa, niin -- Jes siksi me häntä sanotaan -- hiipi keittiömme akkunaan ja sanoi, että piti käskeä sinua tulemaan tänä iltana heidän kanssaan markkinoille, koska sinä muka näytit niin kelpo pojalta... Juoksen nyt hakemassa vain hattusi ja palttoosi!" Ja Suse juoksi sisään ja toi Klaus Baasin vaatteet ja he menivät naapuriin. Kärryliiterin edessä, jonka ovet olivat selällään, he näkivät jo hevoset ja vaunut ja he menivät suoraan niiden luo. Naapurin nuori herra ja neiti toivat paraikaa vaunuihin päällystakkeja ja peittoja myöhäisen kotimatkan varalta. Poika oli pitkä ja luiseva, hänen kasvonsa olivat lujapiirteiset, mutta vielä hiukan kulmikkaat; kuitenkin huomasi, että hänestä oli kehittyvä kerran komea ja hieno mies. Sisko oli vaaleaverinen niinkuin velikin, vaikka hiukan tummempi; hänen kasvonsa olivat yhtä hienot ja jalot kuin veljen, mutta pehmoiset ja upeat, jota vastoin veljen olivat kulmikkaat ja kovasärmäiset. Kovin hento hän vielä tosin oli; hänen silmänsä olivat totiset ja aran virkut kuin millä peukalo-linnulla. Harvoin tapaa nuorukaisia, joissa huomaa niin selvästi kuin näissä sisaruksissa vastaisen moitteettoman miehen ja naisen ominaisuudet. He tulivat Klaus Baasin luo ja antoivat kättä ja sanoivat hyvin luonnollisesti, että sehän oli hauskaa, että herra Baas lähtee mukaan; heistä oli mainiota saada seuraa, varsinkin kotimatkalle. "Sanokaa heti vaan sinuksi", tokaisi Suse. "Mitä tuo joutava teitittely toimittaa." Sitten he istuivat kaikki kolme vaunuihin, tyttö keskeen, ja antoivat huristaa. Vaunujen ainoa istuin oli heille kolmelle kaita, jonka vuoksi Klaus Baasin täytyi istua melkein tyttöä kohti ja pitää kättään istuimen selustalla, niin että vierustoveri joutui nojautumaan melkein hänen kainaloonsa. Klaus Baasilla oli terveen, aistillisen luonteensa mukaan naisesta korkeat mielipiteet -- ja hän ei ollut koskaan ennen päässyt niin liki kaunista tyttöä. Ja niinpä nyt tapahtuikin, että tuskin Klaus kuuli Jesin äänen helähdyksen ja näki aivan läheltä hänen pehmoiset, hienot kasvonsa ja hänen kauniit, kimaltelevat silmänsä, joista silloin tällöin sinkosi häneen katse ja liiti heti arasti hänen ohitseen kuin kyyhkynen, -- niinpä tapahtui, että Klaus Baas rakastui häneen. Hän unohti, hylkäsi heti Suse Garbensin! Kuinka hienot, jalot kasvot! Ah nuo armaat sinisilmät ja pienet, mutta lujat kädet! Mitkä ihanat ajatukset piilivätkään hänen kauniin, kaarevan otsansa alla, mitkä herkät, herttaiset tunteet povessa, joka ohuen mustan röijyn alla kiinteänä ja pyöreänä kohosi! Veli kyseli Klaus Baasilta yhtä ja toista hänen elämästään ja toimestaan Hampurissa, ja sillä välin siirtyivät siskon virkut silmät ympäröivän metsäseudun kukkulalta toiselle ja vilkaisivat taaskin vähä väliä pikapäätä Klaus Baasiin. Klaus Baas oli valpas ja kohtelias, ja hän kyseli puolestansa veljeltä minkä mitäkin, näyttääkseen olevansa perehtynyt maatalousasioihinkin jonkun verran. Mutta pääasiassa hän koko ajan oli varuillaan ja koetti tavoittaa tytön katseiden kyyhkystä, kun se häntä kohti lensi. Ja hän osui joka kerta maaliinsa, ja aina se katse pakeni kiireesti; ja samoin loi Klaus Baaskin säpsähtäen silmänsä muualle, kun hänen ja tytön katseet yhteen osuivat. Niin leikittiin tuota ikivanhaa miekkosten leikkiä; mutta sitten tuli veli tuttavalliseksi ja alkoi ärsytellä sisartaan: "No, miksi sinä olet tänään niin vähäsanainen?" hän kysyi. "Kotona hän nimittäin räpättää aina niin, ettei isä ja äiti ja minä, hänen ainoa veljensä, saa suunvuoroa! Vai onko se niin kummaa, että vieressä istuu Hampurin herra? Tämä sisko ei ole näet käynyt milloinkaan missään ja hän ei tiedä mitään ja häneen menee kaikki loru kuin tupakka! Vai tahdotko salata, että kielenkäyttösi ei ole oikein järjestyksessä? Hänellä on näet jänne kielessä." Ja veli pilkkaili pitkän aikaa siskon viallista kieltä -- mikä oli sitä kummallisempaa ja hassumpaa, kun hän itsekin änkytti aika tavalla. Sisar ei kuitenkaan ollut millänsäkään ja sutkautti vain silloin tällöin rauhallisen ja laiskan vastauksen. Ja kerran hän katsahti arasti Klaus Baasiin ja sanoi: "Sen puheet on kaikki pelkkää valetta." Nyt rupesi Klaus Baas hänen veljensä puolelle ja sanoi: "Mutta ainakin se lie totta, että näin todistaa teidän ainoa veljenne." Tyttö kohautti olkapäitään ja katsoi Klaus Baasiin tutkivasti kulmat rypyssä ja ikäänkuin sanoakseen: Onko nyt sinultakin järki mennyt! Veli nautti suuresti kujeestaan, ja kun nyt vieraskin tarttui samaan köyteen, niin hän ärsytteli yhä ja kysyi Klaus Baasilta: "Kertoiko Suse Garbens sinulle mitä kummaa tästä sisarestamme?" Klaus Baas vastasi: "Kyllähän se jotakin sen tapaista, vaikkei ihan selvään sanonut. Hänen asiansa taitavat olla vähän hullusti jossakin suhteessa." "Niin ovatkin", vastasi veli, "ja suorastaan vaarallisen hullusti! Katsoppas nyt, miten se muka näyttää lauhkealta ja tyytyväiseltä! Kuin uninen lammas! Ja ihmisiä se vielä pettää leppoisella silmänluonnilla ja kainolla käytöksellä. Mutta sen sydämessä asuu suoraan sanoen ilmeinen piru ja yhtäkkiä se loikkaa sorkkineen, sarvineen sieltä esiin! Silloin se lyö tuhansiksi sirpaleiksi kaikki mitä eteen sattuu, ja repii ja raastaa ja tekee jotakin mieletöntä." Klaus Baas katseli tyttöä ja hän huomasi, että näistä sanoista Jes ei pitänyt: hän tuijotti vaieten, mutta hieman jäykästi eteensä. Kuitenkaan ei veli malttanut heittää pilaa tähän. "Kerran pienenä paitaressuna", hän jatkoi, "se kiukustui ponihevoselleen, kun eläin nosti päätään ylös eikä tahtonut antaa panna kuolaimia suuhunsa, ja ajattelepa, minkä hän silloin teki? Vihapäissään hän puraisi hevosta turpaan, ja puraisi niin lujasti, että poni keikautti tuskissaan päänsä koholle ja -- tyttö riippui sen turvassa yhä hampaillansa. Kas sellainen tuitukko meidän sisko on. Hän tekeekin luonnollisesti kotona vähän väliä reikiä akkunoihin; sentähden olemmekin varanneet säilöön entisiä ruutujen kappaleita, joilla voi reiät paikata; siten käy korjaus kutakuinkin siedettäväksi." Sisko kuunteli yhä aivan levollisena; hän silmäili sävyisästi milloin vainioille, milloin vastaantulijoihin, milloin Klaus Baasiin. Kerran hän kääntyi jo kuitenkin hänen puoleensa ja sanoi leikillä muka, vaikka hänen äänensä oli jo soinnuton: "Isä ja veli tahtovat aina kiusata minua; he ovat molemmat siksi yksinkertaisia, etteivät löydä iloa itsestään." Mutta Klaus Baas kujeili: "Sellainen menettely on mielestäni suuri vääryys sinua kohtaan. Jos minä olisin veljesi -- ja toivoisin sydämeni pohjasta olevani, niin pitäisin sinua kuin posliininukkea lasikaapissa." Nyt koetti tyttö hymyillä, mutta ei se onnistunut, ja pahoillaan hän sanoi: "Sinä et ole parempi kuin hänkään." Varomattomasti kyllä jatkoi veli vielä: "Vai hänen veljensä tahtoisit olla! Älä hyvä mies tahdo sellaista! Kun me tässä eräänä päivänä kahvipöydässä vähän häntä pisteltiin, ja kun hän tapansa mukaan juoksi kamariinsa, -- ja minä tietysti jälestä, ja hän oli paraikaa muuttamassa toista leninkiä, ja kun minä silloin huomautin..." Mutta silloin se laukesi!... Vimmoissaan hyppäsi sisko ylös, hänen silmänsä suitsuivat, hänen rintansa aaltoili ja läähätti, hän löi veljeään niin että hattu lensi pois, ja tempaisi ohjakset ja lykkäsi veljen kauemmaksi ja riuhtoi hevosia niin että ne porhalsivat täyteen laukkaan. Ja kun Klaus Baas, joka oli kujeilun aikana ollut aivan lähellä tyttöä, nyt heittäytyi pelästyneenä selkänojaan ja katsoi siskon selän takaa veljeen, niin hän näki, että tämäkin istui vaunun kolkassa aivan kalpeana ja hievahtamatta ja mahdollisimman loitolla siskostansa; ja veli pudisti päätänsä ja iski hänelle silmää, että nyt oli herran tähden oltava hiljaa tai sisko voisi tehdä mitä tahansa! Saman kylän väkeä tuli vastaan ja he väistyivät tiepuoleen ja huusivat: "Ahas, jokos saitte taas hänet villiin!" Sitten tuli toisia, jotka eivät heitä tunteneet, ja he nauroivat näille ajajille ja katselivat ihmeissään nuoria miehiä, jotka istuivat arkoina vaunun nurkassa, ja ohjissa oli tyttö, joka seisoi rattailla kuin markkinahuijari ja riuhtoi ohjaksista kaikin voimin, kasvot vihasta synkeinä. Klaus Baas olisi tahtonut häntä nyt lepytellä, mutta ei uskaltanut lausua sanaakaan, sillä hän näki, että tyttö oli hurjassa vihassaan umpi kuuro ja sokea. Niin kiidettiin pitkät ajat tukka tutisten, kunnes tytön kiukku vähitellen, hyvin hitaasti, lauhtui, ja läähätys keveni ja otsan ja silmäkulmain rypyt sulivat, ja hänen pienten lujain kättensä rystyset, jotka olivat lumivalkeat ohjasten rutistamisesta, alkoivat punertaa; nuoret miehet karttoivat vieläkin suutaan avaamasta, mutta kohottausivat hiukan mukavampaan asentoon ja katselivat silmät pyöreinä, kuin puusta pudonneina ja vähän säikähtäneinä, toisiinsa. Klaus Baasilla ei tällä matkalla tosiaan ollut paljon aikaa ihailla kaunista kotipuoltaan, jonka valtatietä he ajelivat, eikä nähdä ihmisiä, vaikka tuontuostakin vastaan tuli kuormittain iloista markkinaväkeä. Eikä hän nähnyt Boosdorfissa tanssipaikassakaan juuri mitään, vaikka niin moni nuoren kukoistava tyttö väikkyi tanssissa hänen ohitseen. Sillä hän ajatteli vain Jesiä -- äskeisestä suuttumuksesta huolimatta vain häntä. Klaus Baasista oli selvä, ettei hän tanssisi kenenkään muun kanssa kuin Jesin, mutta tyttöpä julisti hänelle, ettei hän saa tulla pyytämään häntä kuin joka kolmanteen tanssiin ja että hänen sillä välin on tanssitettava muita, muuten se herättäisi huomiota ja toiset olisivat Klaus Baasille vihaisia. Ja niinpä Klaus Baas sai nyt sietää sen näyn, että muut menivät ja kumarsivat hänen haaveksitulleen, kömpelösti tai sirosti kukin taitonsa mukaan, ja tanssivat hänen kanssansa; hänen täytyi nähdä Jesin puhuttelevan ystävällisesti ja vilkkaastikin toisia ja kuulla muiden kyselevän tytöltä, kuka hän oli. Silloin tyttö loi katseensa Klaus Baasiin ja katsoi häntä rauhallisesti ja kauan ikäänkuin hän olisi ollut hänen ikiomansa. Kun puoliyö sitten läheni, niin tanssivain joukko harveni ja milloin mikin pari katosi eteisen puolelle; silloin kysyi Klaus Baas Jesin veljeltä, mihin muut menivät, ja sai vastauksen, jonka kautta hänen mielessään heräsivät hämärät muistot lapsuuden ajalta, silloisista kylätansseista: "Ne menevät viinille." Silloin Klaus Baas haki Jessin käsiinsä ja kysyi häneltä, sydän levottomasti sykkien, tahtoisiko hän juoda hänen kanssaan lasin viiniä? Jes väisti arasti hänen katsettaan ja loi silmänsä maahan ja vastasi sievästi kenkänsä kärellä permantoa sipuen: "Hylkäsin jo kolme kutsua; yksi heistä oli aika sievä poika, olin jo kerta ennen hänen kanssansa viinillä; mutta ajattelin, että ehkäpä tulet sinä ja pyydät." Ja niin sanoen hän pisti kätensä keveästi Klaus Baasin kainaloon. Ja he lähtivät salista ja nousivat eteisestä yläkertaan ja katsoivat kaikkiin tarjoiluhuoneihin, mutta ne olivat jo täynnä nuoria pareja. Ja pienet yksityishuoneetkin olivat varattuina; siellä istui nuoria pareja kynttiläin ja viinin ääressä lauleskellen, taikka olivat sammuttaneet tulet ja istuivat pimeässä ja kuhertelivat. Klaus haltioitui tästä ihanasta, nuorekkaasta elämästä ja halusi välttämättä ottaa siihen osaa armaansa kanssa, joka iloisena hänen käsipuolessaan asteli ja virkkoi siellä täällä sanan tuttavillensa. Mutta nyt ei ravintolassa ollut tilaa! Viimeiset pienen pienet yksityishuoneet, joita Klaus Baas koetti avata, olivat lukossa. Silloin he ja eräät toiset pojat ja tytöt menivät tanssipaikkaa vastapäätä olevaan majataloon, jonne Jes ja hänen veljensä olivat hevosensa jättäneet; ja kauan etsittyään he viimeinkin löysivät sieltä tyhjän huoneen; ja he eivät salanneet toisiltaan lainkaan iloansa, kun he pääsivät kahden kesken yksinäiseen kamariin, ja kun toisten hälisevät äänet etenivät. Pöydälle tuotiin pullo viiniä. Kuun vienot, kirkkaat säteet tunkeusivat pieneen kammioon niin syvälle, että sen hopeiset jalkaterät hohtivat aivan oven kynnyksellä. Se oli vanha rakennus, leveä akkunalauta oli niin matalalla, että he rohkaisivat luontonsa ja istahtivat yhteisestä halusta siihen rinnakkain ja asettivat pullon ja lasit väliinsä. Ja sitten he pitelivät toisiaan varovasti käsistä ja kertoivat toisilleen elämästänsä, kuutamon kietoessa hempeitä harsojaan tytön kellervään päähän ja hyväellessä hänen nuortevaa, norjaa vartaloansa. Klaus Baas kuunteli kumarapäin ja suloinen voima veti häntä tytön puoleen. Niin he juttelivat hillityllä äänellä, kuin kaukaista, ihanaa soittoa kuunnellen. Ja kun tyttö oli nyt näin tuttavallinen, niin tohti Klaus Baas varovasti kysyä, mistä nuo hänen suuttumuksen puuskansa johtuivat ja miksi hän niin suuttuu? Jes antoi kätensä levätä pojan kädessä ja vastasi lempeästi: "Sinä kyselet melkein mahdottomia! Kas, minun äitinikin oli nuorena tyttönä sellainen. Mutta kun hän sitten sai lapsen, avuttoman turvattoman lapsen, -- sillä pikku lapsethan ovat avuttomampia kuin vastasyntynyt vasikka -- niin hänen tuli sitä niin sääli, ettei hän koskaan sen jälkeen ole kellekään ollut vihainen. Ja nyt hän vaan nauraa kun häntä kiusoitellaan." "Mutta", kysyi Klaus Baas, "mistäs se sitten johtuu, että kaikki sinua ärsyttävät? Huomasin, että eräät pojat ja naistuttavatkin sinua pistelivät?" "Hm, kysy kissalta, miksi sillä on virkakarvat", vastasi tyttö. "Kun minä kysyn: miksi te aina minua kiusaatte? niin ne vastaavat: siksi, että sinä näytät niin lempeältä, että sinusta täytyy pitää; ja jota rakastaa, sitä täytyy kurittaa! Toiset taas sanovat, että minä näytän niin hellältä ja hyvältä, että tahtoisi tietää, tokko minussa sappea onkaan. Ja muut sanovat näin: kun tiedämme, että sinä voit kuohahtaa, niin haluamme vielä vähän kohentaa tulta ja nähdä kuinka se nyt kihahtaa. Joka ihmisellähän on vikansa ja ovat ne sinullakin." Silloin Klaus kysyi: "Mitäs olisit tehnyt, jos emme olisi olleet niin hiljaa silloin kun sinä suutuit?" "Minä, -- siitä olisi voinut tulla tupen rapinat", vastasi tyttö. "Olisin säikähyttänyt hevoset, kaatanut teidät raviin, ehkä hypännyt vaunuista ja juossut kotiin. Sen täytyy jollakin tavoin päästä ilmi, tai sydämeni halkee!" Klaus puristi lempeästi hänen käsiänsä ja kysyi varovasti: "Luuletko, että sinusta olisi tullut parempi, jos pienenä olisit saanut tuittupäisyydestä kuria?" Jes pudisti päätänsä ja vastasi: "Silloin minusta olisi tullut niskuri ja jäykkä kuin puupukki. Miksi kuria? Näethän, että minä olen kiltti ja että kaikki pitävät minusta. Minkä voin minä sille, että ihmiset aina koettavat pistää minua tikulla silmään? Minusta ei ole, ihan totta, ollenkaan hauska olla vihoissani. Se on suorastaan onnetonta, se on kauhea tunnelma! Mutta mikä minussa lie, joka saattaa kaikkein parhaat ihmiset minua usein ärsyttelemään... Mutta emmehän tulleet tänne sellaisesta ikävästä juttelemaan." Ja niin sanoen tyttö otti lasit ja siirsi ne huolellisesti kuin perheen emäntä pöydälle; silloin nosti Klaus Baas pullonkin akkunalta lasien viereen. Ja nyt kyseli tyttö kaikellaista hänen äidistään ja sisaruksistaan, ja hän kuunteli hartaasti, kun Klaus Baas kertoi konttorielämästä ja tovereista, ja piti kättään jälleen hänen käsissään ja kallistui osaaottavasti häntä lähemmäksi, onnellisena ja jopa ylpeänäkin vähä väliä katsahtaen hänen silmiinsä. Silloin hellitti Klaus Baas hiljaa hänen kätensä ja siveli hellästi hänen olkapäitään ja käsivarsiaan, jaksamatta enää kiihkoansa hillitä; ja hän sanoi hänelle, oudosta, ahdistavasta onnesta sammaltavalla äänellä, että hän oli niin suloinen ja rakas, rakas! Jes kuunteli rauhallisesti ja hänen kirkkaat silmänsä vartioivat koko ajan Klaus Baasin huulia ikäänkuin hän ei olisi tahtonut niiltä henkäystäkään kadottaa; ja vähän ajan päästä hän, kun Klaus Baas häntä hyväili ja jutteli hänelle ja siveli hänen olkapäitään ja käsivarsiaan, kallisti päätänsä yhä lähemmäksi, akkunaristikkoa vasten, kuin varsa, joka silittelystä mielissään kaulaansa kaartaa. Ja silloin tohti Klaus Baas häntä suudella. Silloin nojautui tyttö yhä lähemmäksi ja painoi ohimonsa hänen käsivarteensa ja kurotti hänelle vaieten suutansa. Ja nyt ahmi Klaus Baas silmin ja huulin hänen olemuksensa suloutta ja hän oli onnesta juopunut ja kiitti kaikkivaltiasta luontoa, joka luo moista armautta ja kauneutta, -- ja hän joutui kuvaamattomain tunteitten ja aatosten hurmioon. He eivät puhuneet paljoa, katselivat vaan toisiansa ja suikkasivat tuon tuostakin suuta. Mutta kerran sanoi Klaus: "Sinä et saa enää unhoittaa minua, sinun on vannottava minulle, että muistat aina minua!" Silloin pudisti tyttö rauhallisesti päätään, joka oli Klaus Baasin käsivarrella, ja sanoi: "Ei valoja; niistä en pidä. Ja enhän tunnekaan edes sinua ja olen vasta kuudentoista." Klaus Baas ihmetteli ja kysyi: "No kuinka sinä sitten annat minun itseäsi suudella?" Tyttö vastasi: "No, eikö nuoret saisi sitten suudella kun tahtovat? Eivätkö Hampurin tytöt sitä tee? Sillä sehän on niin suloista. Ja kuinka voi oppia toisiaan tuntemaan, ellei ole kahden kesken ja suutele toisiaan? Kas sellaisia me täällä olemme kaikki. Jotka sitten voivat, menevät pitemmälle ja naimisiin; toiset taas eroavat ja hakevat uuden lemmityn. Kuinka voi mennä naimisiin, jollei ole vähintäin vuoden sitä ennen suudellut ja toisiaan tutkinut?" Klaus Baas vannoi tuntevansa Jesin kokonaan ja rakastavansa häntä kuollakseen. Mutta tyttö pudisti vain lempeästi, suloisesti päätään ja painautui mukavammin hänen kainaloonsa ja vastasi: "En lupaa mitään, en mitään. En edes huomiseen päivään, semmin viikoksi, puhumattakaan vuosista. Voisihan käydä niin, etten sinusta pitäisikään ensi kerralla tai ettet sinä pitäisi minusta. Älä siis vaadi sellaista." Ja hän kurotti suutaan suudeltavaksi ja otti hänen hyväilynsä vastaan hurmaavan rauhallisesti ja kirkkaasti, herttaisen arkana ja lempeä janoten. Kultaisen hetken kuherreltuansa lausui Klaus Baas: "Kuinka sinun kätesi ovat pehmoiset! Etpä taidakaan, vekkuli, tehdä työtä? Taitaa olla ainoalla tyttärellä kotona liian hyvät päivät, taidat olla liiaksi hemmoteltu." Tyttö vakuutti, katkeavin sanoin, sillä Klaus Baas suuteli häntä yhtä mittaa, että hän oli työssä kaiket aamupäivät ja usein iltapuoletkin; hän puhdisti itse huoneensa, ja viimeksi eilen hän oli polvillansa luutunnut sen permantoa; ja hän hieroi kättään Klaus Baasin käteen, jotta toinen huomaisi kuinka hänen kätensä oli karkea. Ja kun Klaus ei tahtonut uskoa ja sanoi vain, että hän oli liiaksi hemmoteltu eikä osannut muuta kuin suudella, niin Jes nosti helmojansa ja antoi Klaus Baasin sivellä karkeita polviaan ja kehui: "Eikö nyt ole totta?" Ja sipaisi sitten helmansa alas. Sellaisesta tuttavallisuudesta Klaus Baas huumautui ja tahtoi enempää ja alkoi suudella hänen poskiaan ja silmiään hurjemmin ja koetti viekkaasti hänet voittaa ja avasi hänen valkean pitsikauluksensa. Mutta samassa iski tyttö hampaansa hänen oikeanpuoleiseen silmäkulmaansa ja hyppäsi ylös ja oikoi vapisten hihansa ja helmansa ja meni ulos. Klaus nousi kauhistuneena ja onnettomana ylös ja kiiruhti hänen jälestään ja kulki hänen vieressään, tohtimatta sanaakaan virkkaa. Ja pihalla Jes käski soinnuttomalla äänellä valjastamaan hevoset ja hakemaan veljeään, joka tulikin heti. Sitten tyttö istahti jälleen keskeen ja tempaisi vihapäissään ohjakset käsiinsä ja lasketteli kautta katujen raikkaasen pimeään yöhön, niin että rämisi. Klaus Baas huomasi hänen jäykästä, korskeasta asennostansa, että vielä oli leikki kaukana; ja hän oli hiljaa kuin hiiri. Mutta veli, joka oli kaiken päivää astellut aurankuressa, oli uupunut ja torkahti pian uneen. Hevoset ravasivat yksinäisellä, supisuoralla maantiellä tasaisesti ja reippaasti, ja kun tyttö siinä sai lepuutella silmiänsä öisten vainioiden hämärässä -- mustan metsän reunan takaa kajasti jo aamu -- niin hänen sielunsa jännitys laukesi ja samoin hervahti ruumiskin ja hän lausui jotakin Klaus Baasille. Silloin sanoi Klaus olevansa niin pahoillaan käytöksestään; mutta tyttö katseli vain tien viivaan ja vastasi tyynesti: "Se ei ole ollenkaan tarpeellista. Te miehet olette sellaisia mitä olette -- ja jos ette olisi, niin emme kai teistä yhtään pitäisi. Minua suututti vain se, että sinä koetit pettää minua. Jos olisit sanonut sen suoraan, niin ehkä olisin antanutkin... Ei... et saa nyt.... minun täytyy pitää vaari hevosista." Oli jo melkoisen valoisa, kun he tulivat kylään. Klaus puristi tuttujensa kättä ja heitti hyvästit ja meni pappilaan ja seisattui siellä keittiön akkunan alle, sillä Suse oli jo noussut ylös, kuultuaan vaunujen jyrinän. Hän avasi nyt oven ja ryhtyi kahvinkeitto-hommiin. Klaus Baas jäi keittiöön ja istahti pöydän kulmalle ja kiikutteli sääriään ja kehuskeli: "Etpäs usko, millaista siellä oli! Herranen aika! Ihmeellistä! Et voi kuvitella, sellaista merkillistä!" Suse hääri hellan luona ja vastasi: "No kiitä siitä minua! Lupasinhan, että siellä saat hauskaa. Hyvä, että käytit tilaisuutta... viisas poika! No kuka se sitten oli?" "Sitä en tietysti sano", vastasi Klaus Baas, "mutta se oli ihmeellistä! Sen voin vakuuttaa!" Mutta kun Suse sitten kantoi kuppeja pöytään ja katsahti häneen, niin hän helähti nauramaan ja sanoi: "Ei sanoa tarvitsekaan, sinullahan onkin leima poskessa..." Ja hän toruskeli hiljaa ja veitikkamaisesti: "Vai, vai sellainen! Vai niin nuori nulikka vielä!" Klaus puolusti itseään ja sanoi: "Ei siinä ollut mitään pahaa, Suse, ei kerrassa mitään! Vakuutan, että minä olin vain tuhma. Mutta sitten jälestä hän oli aivan hyvä." Suse seisoi ja katsoi häntä hetkisen miettivästi ja sanoi sitten: "Olen minäkin kerran sellaista kokenut, viime talvena, sen ylioppilaan kanssa. Se oli hurmaavaa!" Klaus toisti: "Aivan niin, kuinka hurmaavaa! Ah, miten ihanaa ja armasta!" Suse seisoi hyvän aikaa Klaus Baasin vieressä, kun hän joi kahviaan, ja katseli pilvisiin auringottomiin aamuilmoihin ja virkkoi mietteissään: "Kun ihmisen täytyy opetella kaikki muu ja maksaa kalliit oppirahat, niin kuinka hän tietäisi opettajatta ja oppirahatta kaikkein tärkeimmän ja vaikeimman? Kyllä minä rakastan häntä, muuten en olisi sitä tehnyt; mutta olisi parempi, jos ensin oppisimme toisemme tuntemaan ja hän suutelisi minua joka piilopaikassa vankasti kuin se ylioppilas... Miksi hän ei ole minua edes suudellut!!" Suse Garbens meni jälleen lieden luo ja askarteli vähän aikaa ja tuli taas pöydän luo kädessä kahvit ja leivät itseänsä varten ja sanoi: "Mutta mitähän isä ja äiti nyt arvelevat sinun pöhöttyneestä silmästäsi, mokomakin naisen purema?" Klaus Baas koetteli silmäkulmaansa ja kiroili tuittuista tyttöä ja naureskeli. Mutta sitten hän kävi miettiväksi ja sanoi: "Eiköhän liekin parasta, Suse, kun pötkin ajoissa tieheni." Suse purskahti nauruun ja sanoi: "Ja menisit samoin kuin viisi vuotta sitten." Klaus Baas sanoi harmissaan: "Minä olisin niin mielelläni ollut täällä vielä tämän päivän. Sillä en pääse ajatuksesta, että ensi lauantaina olen nappiotsa ja kasarmissa. Olisin sen niin mielelläni vielä unohtanut." "Olisin minäkin suonut sinun viipyvän", vastasi Suse, "senhän tietysti tiedät. Kultasenikin pitää sinusta, hän tulee taas takaisin aamusta päivin." Mutta Klaus Baasista tuntui, että hän pelastuisi nyt kutakuinkin kunnialla, jos livistäisi matkaansa. Hän meni siksi ripeästi yliskamariin, löi tavaransa käsilaukkuun, jätti hyvästit, heitti hietaiselta, leveältä maantieltä vielä silmäyksen komeaan kartanoon, jonka kammiossa tuitukko tyttö nukkui, -- ja kylä jäi taakse ennenkuin tuli aivan valoisa. Saman päivän iltana hän meni tietämään, oliko maalarineiti jo palannut kesämatkaltansa. Ja hän tapasi Laura Morgensternin kotona ja jäi hänen luokseen illalliselle. Ja kun maalari ihmetteli hänen iloista, varmaa tuultaan, niin Klaus sanoi, että kotipuolessa käynti ja entisten tuttujen kohtaaminen oli häntä suuresti virkistänyt; ja hän jatkoi piankin: "Kuules, Laura täti, mahtaa olla hurmaavaa, kun ihminen saa rakastaa onnellisesti... Ikävä, ettet sinä sitä ole kokenut." Maalari katsoi häneen suu auki ja vastasi: "Sinä, mistä sinä sen tiedät? Hupsu, etten minä muka ole kokenut? Minä olen ollut seitsemännessä taivaassa, poika parka!" Klaus tuijotti kummastuksissaan häntä ja sanoi: "Niinkö, Laura täti! Siitä olen hyvilläni!" "Hm, -- se on kyllä ystävällistä!" vastasi maalari. "Mutta nytpä minäkin tiedän, miksi sinä olet niin hyvällä tuulella! Ahaa!... Vai niin! Vai tuolla tavalla ne tutut sinua virkistivät!!" Klaus punastui ja nauroi. Mutta kotiin kulkiessaan hän ajatteli apein mielin, että ihminen sellaistenkin ihmeellisten tapahtumain, moisten määrättömäin autuuden hetkien jälkeen, saattaa joutua niin yksinäiseksi, niin surun hiljaiseksi kuin Laura täti. Ja hän kätki suloisen tapahtuman syvälle mieleensä. Ja kauan sen jälkeenkin se soi vielä hänen sielussaan kuin Jesin oma, hieno ääni, yli kasarmin karkeain komennusten ja torvien toitotuksen. XIII. Hän tuli Altonaan Zeisestrassen suureen kasarmiin tervetekoisena, muhkeana ja uljasryhtisenä kuin Baasit ainakin. Ensin hänen ruumiinsa tuli vähän kipeäksi, mutta sitten hän sitkistyi ja aliupseeri ja luutnantti olivat hyvin tyytyväisiä sukkelaan ja taipuisaan nahkapoikaan. Mutta kun komppanian koulu loppui ja harjoituksetkin löysäsivät, huomasi aliupseeri, että nuori, siisti liikemies vetäysi erikseen muista ja että hänellä oli kaapissa kirjoja, ja että luutnantti silloin tällöin virkkoi hänestä suosiollisen sanan. Silloin hän närkästyi, sillä hän oli erikoisen ahdasjärkinen ja yksinkertainen mies ja oli sen takia luonnollisesti pakoitettu puupäitten ystäväksi. Ja niinpä hän nyt, kun kasarmin halli oli puhdistettava, komensi Klaus Baasin aina kaikkein likaisimpaan soppeen. Ja kun sotapojat harjoitusten jälestä torkkuivat tuoleillaan tai lueksivat jotakin, avonaisten kaappiensa kulmaan nojaten, ja Klaus Baaskin tohti katsahtaa kirjaan, niin aliupseeri ärähti ja sätti: "Vai miljonääri hän luulee olevansa, koska vain lukee ja vetelehtii? Hänen palvelusaikansa on kaksivuotinen niinkuin muidenkin, ja sen näytän teille, ymmärrättekö?"... Ja hän komensi Klaus Baasin työhön, joka oli vastenmielistä, usein häpäisevää, jopa sulaa hassuuttakin. Ja samalla hän oli siksi viisas, ettei mennyt rajattomuuksiin, niin että voi pitää puolensa, jos Klaus Baas menisi luutnantille valittamaan. Niin kului tukala kuukausi toisensa jälkeen. Klaus Baas oli hyvä ampuja ja piti kenttäaliupseerille kirjaa ja oli hyvissä väleissä hänen ja luutnantin kanssa sekä toivoi tuon äskenmainitun vihamiehensä vastustuksesta huolimatta pääsevänsä jefreitteriksi. Sitten tulivat manööverit, jotka olivat hänestä ilon päiviä. He marssivat läpi Holsteinin ja Mecklenburgin, kylästä toiseen, milloin hilpeän reippaina, milloin upo uuvuksissa, milloin kuivina, milloin likomärkinä sateesta, vuoroin suurina joukkueina, vuoroin öisin hiipivinä partiokuntina. Pari kertaa pantiin Klaus Baas partiojoukon johtajaksi, ja hän pääsi sangen lähelle vihollista ilmi joutumatta, ja ilmoitti siitä niin selvin sanoin esikunnalle, että oli varma pääsystään jefreitteriksi. Mutta eipä kohtalo määrännyt häntä ansaitsemaan sitä arvoa pelkästänsä sodan teoilla. Viimeisenä manööverien päivänä hän oli eräässä Lauenburgin kylässä, hieman syrjässä valtatiestä, majapaikkana köyhän mäkitupalaisen tölli. Itse isäntä tuli sairaaksi, ja silloin sattui töllin ainoa lehmä poikimaan tarhassa töllin vieressä; ja koska hätä ei lue lakia, niin mäkitupalainen herätti uupuneen sotamiehen ja pyysi häntä kaikin mokomin tulemaan avuksi. Klaus Baas kapsahtikin heti ylös ja otti lyhdyn, suolaa, nuoraa ja olkitukon ja meni pimeään, sateiseen yöhön ja ryhtyi toimeen. Mutta yksinäisestä tarhasta tuikkiva tuli teki yöpatrullin levottomaksi, ja riennettiin paikalle, itse evertsiluutnantin johdolla, joka nyt näki sotamiehen hiki otsassa hieromassa olkitukolla vasikkaa. Mäkitupalainen pelkäsi, että hänen solttunsa saa tästä vielä rangaistusta, ja siksi hän nyt alkoi kehua hänen avuliaisuuttaan. Mutta everstiluutnanttipa yhtyikin kiitokseen ja sanoi: "Meillä tarvitaan miehiä, jotka tuntevat kaikki asiat ja pystyvät kaikkeen. Te olette jefreitteri." Ja niinpä nyt Klaus Baas palasi paremmin toivein kasarmiin. Mutta sitten alkoivat kaikellaiset sisätyöt. Aamusta iltaan ei kuin pieksä housuja ja lue sinellejä ja kääri hyllylle ja katseista, onko napit kunnossa. Ja silloin hän alkoi kärsimättömästi kaivata vapautta, kaivata kirjoja, omaa elämänkutsumustansa, oikeaa työtä. Häntä kiukutti, että hänen oli vielä kokonainen vuosi hukattava aikaa tällaiseen joutavaan, jotavastoin monet muut, joilla oli hiukan enemmän koulusivistystä, eivät tarvinneet kavuta vapauteen tälläisten mäkien yli. Ja siksi hän mietti päänsä puhki, eikö tähän keksisi mitään neuvoa? Silloin sattui, että kun hän eräänä sunnuntaina oli menossa kotiin äidin luo, hän tapasi kadulla erään piirikomennuskunnan aliupseerin, jonka hän jo ennestään usein oli nähnyt. Mies tuli nyt hänen puheilleen ja kertoi olleensa, vuosia sitten, pätöisenä pojan vesana, samoissa talonpurkutöissä kuin Klaus Baasin isä ja että Jan Baas oli puolustanut häntä monasti kaikellaisilta toisten kujeilta ja raakuuksilta. Joten hän nyt oli oikein hyvillään, kun sai tavata hänen poikaansa. Klaus Baas rypisti otsaansa, hänelle tuli heti eräs älytuuma ja hän vastasi: "No jos isä teki kerran teille jonkun palveluksen, niin voitte nyt tehdä puolestanne minulle." Ja hän kertoi siitä kiusallisesta aliupseerista. Kelpo mies oli kuin lemmessä valmis ja hän ajoi asian niin hyvin, että Klaus Baas muutaman viikon päästä komennettiin hyvän käsialansa tähden piirikomennuskunnan kansliaan. Pataljoonan päällikkö, joka olisi mielellään pitänyt pulskan ja sukkelan pojan rintamassa, kiukustui suuresti ja väitti, umpimähkään vaan, että Klaus Baas oli toveriensa kanssa kirjoittanut anomuksen ja lähettänyt piirikomennuskuntaan, ja huusi koko kasarmin kuullen: eikö Baas ollut tehnyt mitä virhettä, jotta hänet voisi pistää kahdeksaksi päiväksi arestiin. Klaus Baas vastasi: "Ymmärrän, herra kapteeni... anomusta en ole lähettänyt!" Kapteeni kirkui ja sanoi olevansa hyvillään kun nahkapoika niin väitti asian olevan; hän tutkii asian ja määrää hänelle neljä viikkoa pimeää putkaa. Mutta ei siitä sen enempää tullut. Hän oli pohjaltaan hyvin pehmyt mies, vaikka salasi juuri sitä ominaisuuttaan hurjilla huudoilla. Ja niinpä Klaus Baas pian istui kolkossa piirikomennuskunnan kirjurinkansliassa ja laati lomalappuja, vapautusanomuksia ja reservilistoja niin että kynä vinkui, ja keskusteli vältvääpelin kanssa, joka oli kelpo perheenisä, lihanhinnoista ja sosialidemokratiasta ja kirkon asioista ja lasten kasvatuksesta. Iltapuolet hänellä oli vapautta. Silloin hän osti englannin ja espanjan kieliopit ja lainasi eräitä senkielisiä kirjoja ja kauppaa koskevia teoksia, sillä hän oli päättänyt käyttää näitä iltalomiansa tarkoin hyväkseen. Hän kävi syömässä ja nukkumassa äidin asunnossa. Ja uuden, työteliään elämän piti juuri alkaa ja Klaus Baas selaili jo eräänä pyhänä iltapuoleen ensi kertaa kirjojaan, kuunnellen jotakin Hannan koulujuttua, -- kun eteisen ovi aukesi ja sisään astui Kalli Dau. Hänellä oli yllä aivan uusi sininen pusero, posket oli sileiksi ajeltu ja huikaisevan valkea, korkea kaulus oli kaulassa; muuten hän näytti merkillisen totiselta. Kättä kaikille, myös pikku lapsille, annettuansa hän istui pöydän ääreen ja kertoi sitten, että hän oli eilen puolen päivän tienoissa saapunut "Susannalla" Iquiquesta[49] ja olleensa yötä Kindtin muorin luona, joka asui Hopfenstrassen varrella. Ja hän läiskäsi lakin päästänsä pöydälle ja lykkäsi halveksien syrjään Hannan kirjat, jotka olivat siinä hänen edessään, ja alkoi valtavasti vannoskella: "Minä tahdon ja minun täytyy nyt päästä merimieskouluun! Ei nyt muu auta! Ei ole sittenkään mukavaa kiipeillä kaiken ikänsä matruusina köysitikkaissa! Mutta toiselta puolen: niin vaan on, että ennen antaisin paistaa itseni kuin silakan halstarilla kuin kävisin yhdeksän kuuta tuota vietävän koulua!" Ja Kalli Dau tunki toisen kätensä neljä sormea ahtaan kauluksen väliin ja nyhti ja repi tuota pannahisen kaulapantaa -- ja tyrkkäsi kirjapinon yhä loitommalle. Klaus Baas ihmetteli miestä ja oli hyvillään moisesta päätöksestä. Ja hänkin asettui nyt mukavasti pöydän ääreen ja sanoi: "Kalli, olen kuullut, että ne opettajat siellä merimieskoulussa käsittelevät teitä yleensä hyvin varovaisesti, kuin mitä posliinivauvoja, muutenhan kärsivällisyytenne risahtaa kappaleiksi, ettehän ole läksyn pänttäämiseen tottuneet. Ja kuulinpa, että kerran eräs koko luokka joutui sellaisen ällinseisauksen valtaan -- ynnä sen pahain seurausten- että opettajan täytyi lähettää heidät tähtitorniin. Mutta siellä he sitten virkistyivät Elben näkemisestä ja koko seudun yleissilmäyksestä niin että älli palasi pääkonttoriin. Ja tiedän, Kalli, että sinulla ei ole pelon syytä." Tämä ei paljon Kalli Dauta lohduttanut, hän istui allapäin ja sanoi sitten: "Eikä se ole ainoastaan siinä pulma, on se toinenkin ja pahempi." Työllä ja tuskalla hän sai kaivetuksi povestaan vanhan, koristetun kirjesalkun ja siitä hän purki pöydälle räätälin ja suutarin kuitteja sekä viisisataa markkaa Saksan kruunun seteleissä. Ja hän laski ne kolmeen neljään kertaan, nuolaisten vähän väliä keltaisia tervasormiaan, ja sanoi: "Yhdeksän kuukautta näillä kyllä elelee. Mutta lukukausimaksuihin ja kirjoihin ja karttoihin, noihin riivattuihin, niistä ei riitä. Ja ellen jo ennen tule hulluksi, niin pitää saada vielä sekstantti".[50] Hän latoi setelit ja kuitit jälleen pinkkaan ja lastasi ne niin huolellisesti taskunsa ruumaan, että muut vaieten ihmettelivät. "Ja nyt Klaus", hän sanoi, "ei auta muu kuin yksi keino. Minulla on Blankenesessa eno tai mikä lie, mummon veli, kummin kaima. Hän sanoi kerran, silloin kun palasin Kanadasta ja otin eropassit Norjan parkista, että hän auttaa minua, jos sitten joskus haluan merimieskouluun. Nyt minun täytyy ja nyt aion lähteä ukon luo. Sinun on lähdettävä mukaan." Klaus Baas pani kirjat hyllylle, sukaisi miekan vyölle ja lakin päähänsä, ja sitten matkustettiin Kalli Daun kanssa Blankeneseen. Kalli Dau istui vaunussa tuppisuuna, ajoi vain silloin tällöin sormensa kauluksen väliin ja repi ja nyhti noita ahtaita sivistyksen länkiä. Kerran hän sanoi: "Minä en ole milloinkaan ollut siitä ukosta millänikään, tietysti hän sen vuoksi potkaisee minut heti pellolle." Ja hän vaipui syviin mietteihin. "Mutta kuinkas me oikeastaan oltiinkaan sukua? Minun mummoni... oli hänen sisarensa... hänellä oli, velikö... vai poikako vai... Piruko sen ties... Se on sellainen soppa." Klaus Baas katseli häntä ihmeissään ja oli jännityksessä, kuinkahan tässä kävisi, ja muuten hyvällä tuulella. "Sinun täytyy nyt olla hyvin kohtelias, Kalli Dau!" hän kehoitti. Kalli Dau katseli ulos akkunasta ja tokaisi halveksivasti: "Tarkotatko, että minun pitää heti karata kimppuun? Näin vain: heh... sinäkös se olet, old fellow! H'are you?"[51] Kun eräällä pysäkillä jokin lihava matami nousi heidän osastoonsa ja Kalli Dau veti arasti koipensa pois tieltä, niin tokaisi Klaus Baas hänelle: "Kas vaan, onpas sinusta tullut kohtelias siitä ajasta kun paiskasit, muistatkos, säkkisi sen entisen matamin varpaille!" "Pidä suusi!" vastasi Kalli Dau. "Sitäkö varten minä sinut tänne mukaan otin? Vaivaa sinä vain aivojasi ja mieti, mitä meidän on tehtävä, ettei se ukko paiskaa meitä pellolle!" Ja taas hän kävi sormin kurkkuunsa ja haukkasi ilmaa kuin tukehtuva ahven. Mutta ajan ratoksi hän sitten rupesi -- tosin hiukan kainommin kuin ennen ihmisten kanssa Grossneumarktilla -- pakinoihin matamin kanssa ja kuvaili hänelle ensin, kuinka satumaisen tuhma "Susannan" kokki oli ollut ja piti esitelmää Azorien asukkaista, jotka käyttävät olkihattuja, sekä miehet että naiset, eivätkä öljylakkeja. Ja matami kertoi puolestaan tyttärensä tyttären hyvästä lukupäästä ja menestyksestä koulussa. Blankenesessa toverukset kulkivat rantakatua pitkin ja kyselivät, missä ukko asui, ja saivat tietää. Hänen talonsa pienen puutarhan aita, joka ulottui rantakatuun saakka, oli äskettäin kalkittu valkeaksi, ja samoin kuisti ja sen kahden puolen olevat penkit sekä nuorten hedelmäpuiden rungot. Itse pieni rakennuskin oli äskettäin valkaistu. Isäntä, joka tuon kalkkimaalauksen oli suorittanut, istui paraikaa valkealla kuistilla, kalkkisanko jalkain juuressa, kalkkipensseli kädessä, hengähtäen. Aikoi kai kohta taas ruveta kalkkia sutimaan. Hän oli pieni vanha ukko, hänen tuulessa lepattava ohut tukkansa oli lumivalkea. Nuorukaiset nousivat tarhan poikki kuistiin ja Kalli Dau puhutteli kohteliaasti ukkoa ja kaivoi vakaasti ja säntillisesti taskustaan nuo viisi sinistä seteliä ja kuitit. Ukko töllisteli häneen niska jäykkänä ja tuhman näköisenä ja sanoi sitten epäröiden: "Mene tuonne keittiöön ja kysy tyttäreni tytöltä, tokko hän sinua huolii. Hän on näet minun emännöitsijäni ja hänelle siitä huolta tulee. Hän on kapteeni Dreyerin tyttö -- tytärvainajani miehen, joka nykyään kulkee Kiinan vesillä." Kalli Dau pisti paperit taskuun ja meni ovesta sisään, verkalleen päätään nyykytellen. Keittiön ovi oli auki ja siellä puuhaili paraikaa sievä tyttö, laihanlainen kuin friisittäret ainakin, tukka kellertävä, kasvot kesakkoiset ja silmät harmaat. Hän katsoi hämmästyneenä hartevaa merimies-tallukkaa ja pitkää nappiotsaa. Mutta Kalli Dau virkkoi nimensä ja esitti kumppaninsa ja sanoi: "Me on tavattu jo kerran ennen, noin kahdeksan vuotta sitten: olethan sinä Mariechen? Tuo ukko tarjosi minulle täällä asuntoa, yhdeksän kuun ajaksi, jolloin käyn merimieskoulua. Mutta siitä tulee sinulle lisätyötä." Tyttö silmäili heitä kiireestä kantaan ja sanoi sitten rauhallisesti ja itsetietoisesti kuin rikkaan sopii: "Mitäpä siitä lisätyöstä. Menehän tuonne yläkertaan ja katso päätykamaria; jos kelpaa, niin kyllä minun puolestani saat täällä täysihoidon." Ja hän viittasi vaskikauhalla, jota hän paraikaa kirkasteli, yläkerran portaita. Pojat tottelivat ja alkoivat kavuta peräkkäin kapeita, narisevia portaita pitkin ullakolle, jossa oli pieni kamari, tietysti sekin valkeaksi kalkittu. Pöytä ja punapeitteinen sänky ja tuoli täyttivät melkein koko putkan. Kalli Dau veti oven kiinni ja istahti sängyn laidalle ja katseli ympärilleen ja sanoi: "Täällä siis saan istua yhdeksän kuuta kirjain kimpussa! Ja jos menen joskus heikkopäisenä alas, niin keittiössä on vastassa tuo tyttö, joka näyttää pippuripussilta, ja puutarhassa tuo ukko. Kuinka laihoja he ovat molemmat! Kuin makkaratikut!! Olihan se ruoka huonoa jo 'Susannalla', mutta täällä on kai parasta panna maha heti orrelle kuivamaan! Näitkö, millaista teetä ukko joi? Kolmenkymmenen sylen syvyydellä pohja näkyi!" Ja Kalli Dau tarttui horjuvan pöydän päihin ja pudisti sitä kuin koetteeksi ja tuijotti murheissaan eteensä. Silloin alkoivat portaat taas narista ja tyttö tuli sisään. Kalli Dau vetäisi kätensä pois pöydän päistä ja koetteli kaulustansa ja asetti jalat sievästi vierekkäin. "Kelpaako huone?" kysyi tyttö. Kalli Dau nyökkäsi päätänsä. "Oh, never mind",[52] hän sanoi, "Kyllä se melkein ikäänkuin menettelee!" Sitten hän katseli akkunaan, jota tuuli rämähytteli, ja lausui ystävällisesti: "Kuule, sinulla näkyy olevan pyyheliinat tuolla tarhassa nuoralla kuivamassa... etkö pelkää, että tuuli vie vanhan taatasi? Sillä hän näyttää olevan hyvin laiha." Tyttö, joka seisoi selkä ovenpieltä vasten, katsoi Kalli Dauta nurjasti ja sanoi: "Mitä sinä? Tietysti et sanonut, 'vanha taata', vaan eno, niinkuin minä. Ehkä se on parasta." Kalli Dau nyökkäsi. "No olkoon sitten niin", hän sanoi. "Hän on hyvä ihminen", jatkoi tyttö. "Jos vaan käyttäydyt hänen tahtonsa mukaan, niin hänestä ei ole vastusta." "Kai minun täytyy käyttäytyä sinunkin tahtosi mukaan?" kysyi Kalli Dau. "Meidän talon järjestyksen mukaan", vastasi tyttö. "Jonka määräät sinä?" "Niin", vastasi tyttö, "kukapas muu? Minähän teen kaikki työt. Pitäisikö minun odottaa sinua illalliselle, kunnes sinä suvaitset tulla kadulta kävelemästä?!" "Pane mieleesi se: illalliselle!" huusi Kalli Dau... "Oikeinko te syötte illallista?" Tyttö suuttui ja sanoi: "Pidä sinä vaan huoli, että menestyt koulussa. Mahasi minä kyllä täytän!... Eikä minulla tässä ole aikaa..." Ja hän meni. Kalli Dau tarkasteli vielä koppiansa ja sanoi jo tyytyväisempänä: "No, sitä myöten on nyt kaikki reilassa. Mutta minkä tähden se katsoo minua noin yläkantaan, halveksii, senkin peto!" Sitten he menivät jälleen portaita myöten eteiseen ja näkivät tytön siellä vetämässä päällysjakkua ylleen. Klaus Baas auttoi kohteliaasti ja kysyi, minne matka? Tyttö sanoi menevänsä ensin erästä tuttua hakemaan ja sitten Friedrichsin ravintolaan tanssiin. Eivätkö he tahtoisi tulla mukaan? He olivat tietysti valmiit. Sitten noustiin pääkadulle ja ravintolaan ja astuttiin tarjoiluhuoneen kautta saliin. Ovella tapasi Kalli Dau erään tutun, joka oli käynyt jo pari kuukautta merimieskoulua, ja hän uteli tutulta otsa rypyssä minkä mitäkin kouluasioita. Klaus Baas tanssitti sillä aikaa Mariechenia ja suositteli hänelle ystäväänsä. "Teidän tulee ajatella", hän sanoi, "että hän on seitsemän vuotta ollut aina matruusina, eikä koskaan perheessä. Hänellähän ei näet ole vanhempia." Mariechen kuunteli häntä tarkasti ja tähysteli tanssijoita ja yhtäkkiä hän purskahti nauruun: "Katsokaas tuota seivästä tuolla, no kylläpä hänkin muka tanssii! Tuo hoikkakinttu, joka sätkähyttelee niin hassusti... Sääret kuin hiilipihdit, ja itse mies tulipunainen." Klaus Baas katsoi ja tunsi tanssijan, huusi nimeltä ja viittasi luokseen. Heini Peters seisattuikin ja huippasi sileätä permantoa pitkin ystäväänsä kohti, takin helmat huiskien, käsikynkässä pieni, hento tyttö, jonka piippasaksilla käherretty ruskea tukka pörrötti leveänä kuin heinäruko. Nuorukaiset eivät olleet nähneet toisiaan vuosikauteen. Nyt Heini Peters esitteli heille Ellansa ja tämä alkoi hiukan kopeilevasti jutella minkä mitäkin Mariechenin kanssa, ja sillä välin supatti Heini Peters Klaus Baasille: "Minä olen iloissani, että tutustuitte tähän. Mikä hurmaava neito! Minä olin äskettäin kaksi tuntia hänen kanssaan Ohlsdorffin hautuumaalla... Pyhiä hetkiä, veli Baas! En ole koskaan tavannut ihmistä, joka käsittäisi niin syvästi sellaisen paikan pyhyyden ja kauneuden kuin hän." Klaus Baas, joka oli viime vuotensa viettänyt terveitten, reippaiden ihmisten parissa ja oli muutenkin kehittynyt loitolle Heini Petersistä, kysyi häneltä hiukan kylmästi ja halveksuen, miksi hän ei ollut Englannissa, vaikka oli sinne halunnut? Heini Peters kohautti olkapäänsä aina korviin saakka ja sanoi allapäin, hiljaisesti: "Olin kyllä kaksi kuukautta Manchesterissa, Baas. Mutta mikä lie tullut... ikävä kotiinko vai vanhuksen luo, tarkoitan isääni... Tai liekö vika juuri hänessä: hän näet kirjoitti, että tule takaisin, jos ei olo miellytä. Minä olen vanhempieni ainoa lapsi, Baas. Ja nyt olen ijäksi heittänyt ulkomaille menot. Ja olisi suorastaan mahdotonta jättää tätä herttaista neitosta! Minä olen nyt Ernst P. Hakenin konttorissa, vaatimaton paikka. Kuulkaas, tehän aina ennen halusitte pistäytyä minun kotikaupunkiani katsomassa, Baas; vanhukset iloitsisivat suuresti, jos joskus tulisitte." Klaus Baas vastasi tyynesti ja arvokkaasti, että hän kyllä mielellään tulisikin; mutta häneltä meni tämä vuosi sotapalveluksessa ja sitten hän aikoi lähteä heti ulkomaille. Samalla keskeytti tarinan Mariechen, joka kirkkaalla äänellä sanoi, ettei hän ollut tullut tänne loruamaan, vaan tahtoisi kerran vielä tanssia ja sitten mennä kotiin varustamaan illallista. Ja niin sanoen hän tarttui Klaus Baasin käsipuoleen. Heini Petersillä oli jo Ella käsikynkässä ja pian hän lentää lepakoi autuaallisena ja onnellisena heidän ohitseen, pitkät, hoikat kintut hyrräten kuin tuulenpyörre, pitkän takin helmat levottomasti kahden puolen liehuen. Sitten he menivät kolmisin Kalli Daun enon luo ja söivät siellä pienessä, kodikkaassa keittiössä illallista. Tämä päivä oli Klaus Baasista hyvin hauska ja siksipä hän ei toistaiseksi päässytkään lainaamiinsa kirjoihin käsiksi. Jokainen, joka on vähänkin saanut tutustua perämieskurssilaisiin Blankenesessa, tietää kuinka hauskaa heidän kanssaan on kävellä pitkin pääkatua tai Elben rantaa ja jutella tytöistä ja laivoista, kaukaisista maista ja taivaan tähdistä. Kun tehtävät piirikomennuskunnan kansliassa oli suoritettu, niin hän ei viihtynytkään kotona kirjainsa ääressä. Joskus hän seisoi odottelemassa heitä jo Altonan aseman edustalla ja tähysteli kadun yli kaidalle rautaportille, jonka pylväissä on aina heidän savipiippujensa naputuksesta jääneitä pihkaläikkiä. Ja sitten hän näki heidän ryntäävän ulos ja naputtavan piippujaan pylvääsen ja pistävän tupakan ja sytyttävän, ja keikkuvan sitten kirjapinkkoineen ja suurine merikarttoineen loruten ja mekastaen kadun poikki. Perämieskurssilaiset voivat olla sangen erilaisia. Jotkut hiiviskelevät pitkin seinävieriä ja kuhnivat kamareissaan, toiset taas vallitsevat Blankenesessa. Mutta niin suurenmoista kurssikuntaa kuin se -- tietysti osanottajain silmällä katsoen -- ei ollut milloinkaan ollut! Jokainen heistä oli purjehtinut kuusi, seitsemän vuotta purjelaivoilla ja kaikki he olivat jossakin tavanneet toisiaan. Olipa heistä kolme ollut kokonaista kolme vuotta samassa laivassa, ensin eräässä Etelä-Amerikan väliä kulkevassa laivassa ja sitten Itä-Aasian reitillä. Viisi heistä yhdestätoista oli kerran, kun kolme viikkoa seisottiin Iquiquessa, jossa oli pari muuta saksalaista parkkia, muodostanut lauluseurankin, ja he olivat vetäneet virsiä niin huikeasti, että koko Iquiquen satama ja kaupunki keräytyi kuuntelemaan. Heillä oli kaikilla siniset puserot ja pehmeä merimieslakki, joka oli painettu niin tiukasti päähän, että takaraivo pullotti koholla kuin muna. Kun he olivat tehneet työnsä ja lukeneet läksynsä, mentiin ulos ja pistettiin uutta tupakkaa ja käveltiin edestakaisin pääkadulla tai rannalla ja puheltiin innokkaasti koulutöistä, taifunista,[53] Iquiquesta ja Melbournesta, kapteeneista ja jungmanneista, isänmaan ja vieraiden kansain tavoista, keisarillisesta sotalaivastosta ja "yankeista" ja käveltiin sääret hajalla, hälistiin ja naurettiin kovaäänisesti. Voipa väittää, että Blankenesen pääkatu oli ihan heidän. Ja kun tuli erityisen kirkas ilta, -- liekö ihanampia myöhän syksyn iltoja kuin oli juuri noiden kurssien aikana, -- ja kun vanha koulun johtaja Matthies oli pyytänyt heitä vielä samana iltana menemään kouluun tähtiä tähyämään, niin he eivät malttaneetkaan mennä. Ja seuraavana aamuna he puolustelivat itseään sillä, että Blankenesessa ainakin oli ollut ihan sumuista. Ja niin he kävelivät ja huvittelivat usein Elben rannalla iltamyöhään, milloin kaikki samassa joukossa, milloin ryhmissä. Ja tavallisesti oli heillä mukana joukko hienoja, kilttejä Blankenesen porvarien tyttöjä. Klaus Baasiin tuli oikea juoksun tauti, ja vähä väliä hän ravasi Blankenesessa ja puikahti pääkadulta kaitaa kujaa myöten alas rantakadulle, kävi hakemassa Kalli Daun distanssiensa ja yhtälöidensä kimpusta. Ja sitten käveltiin purevasta itätuulesta tai kosteasta sumusta välittämättä joukolla rannalla tai pääkadulla. Ja kun joukko hajosi ja kukin painui erilleen tyttönsä kanssa, niin Klaus Baasin vieressä asteli sievä, solakka Mariechen. Ja kun he jonkun matkaa olivat kävelleet, kietaisi Klaus Baas kätensä hänen vyötäröllensä ja suuteli häntä. Ja vaikka hän oli päättänyt, ettei hän enempää vaatisi eikä tytön rauhaa rikkoisi, niin alkoi hän kuitenkin pyytää lisää, sillä Mariechenin suloisuutta ja hänen punahuuliensa houkuttelua ken vastusti! Turhaan Mariechen tarttui häijyn käsiin ja koetti niitä pienillä sormillaan vääntää irti: Klaus Baas ei hellittänyt ennenkuin tyttö silmät hätäisinä rukoili: "Voi, älä nyt pyydä enää! Sinähän tiedät, etten minä voi, älä ole sellainen!" Silloin kävi Klaus Baasin sääliksi ja hän hyväili ja rauhoitteli Mariechenia ja hänen omatuntonsa kolkutti. Ja niin he menivät jälleen toisten joukkoon. Joka sunnuntai-ilta oli Blankenesessa tanssit. Kalli Dau ei ensin osannut tanssia, mutta hän oppi pian. Hän ryhtyi toimeen hartaalla halulla kuin ainakin ja harjoitteli otsansa hiessä askeleita. Pahin kiusa oli hänen vasen kinttunsa, sillä siinä oli kummallinen nytkyvika, joka pani hänet aina potkimaan naikkosen helmoja. Mutta toverien yhteisillä neuvoilla ja avulla hän pääsi siitäkin ja oppi käyttämään taidolla säärtään. Tytöt olivat kaikki hyviä tanssijoita ja oikein rakastuneita, ja ensimäinen viulu vinkui hurmaavasti. Siihen aikaan tulivat avoimet, hitaat tanssit, menuetit ja vengerkat, muotiin. Eikä ole Friedrichsillä ikinä tanssittu niin innokkaasti kuin silloin ja tuskin tanssittanee milloinkaan. Heini Peters oli siellä joka pyhä. Hänen sikarinsa, jonka hoikin selällä seisoi iso elfenluinen, keltainen norsu, heilui juhlallisessa tahdissa koholla, sammuksissa tietysti, vasemman käden sormien välissä. He pysyivät ylipäänsä tyttöineen suljettuna seurueena; mutta Klaus Baas otettiin mielellään mukaan, koska kerran Kalli Dau oli hänet sinne tuonut ja koska hän oli mies, joka heitä ymmärsi. Hänellä taas oli erinomaisen hauskaa noiden iloisten nuorten poikain parissa: heillä oli kokemusta ja elämän viisautta enemmän kuin ikä edellytti, he aprikoivat asioita järkevästi ja mahdottomia tavoittelematta. Klaus Baas terästi korviaan, ja siellä hän saavutti paljon oikeaa, hyvää ihmistuntemusta. Ja hän antoi viikkojen vieriä iloisessa humussa. Mutta juuri kun hän oli päässyt niin pitkälle, että hän, -- muinaisten filosoofien tavoin, jotka kävellen ja katsellen tutkivat maailman kaikkeutta, -- alkoi Blankenesen pääkatua ja solisevaa Elben rantaa käyskennellessään rakennella maailmankuvaansa, niin hän huomasi yhtäkkiä, että kukkaro oli melkein tyhjä. Ainaiset junamatkat ja jokapäiväiset olutlasit olivat kovasti veroittaneet hoikkaa kukkaroa. Hän pudisti rahat keittiön pöydälle ja laski ne, ja niitä oli kaikkiaan vielä viisitoista groschenia. Ja hän päätteli itsekseen, että nyt on edessä puute taikka äidin vastuksiksi joutuminen. Hän istui siinä ja tuijotti vähän aikaa eteensä hopeakekoseen, -- ja nousi ylös ja käveli edestakaisin ja tuli jälleen pöydän ääreen ja ajatteli: Hyvästi nyt vaan, Blankenesen ilot! Ja raamatun väärän huoneenhaltijan tavoin hän kysyi itseltään: "Mitä pitää minun tekemän?" Ja samassa hän jo tiesikin, mitä hänen piti tekemän! Hän kalisti loput rahansa kämmenkuoppaan ja lähti suoraa päätä erään suuren lehden konttoriin ja laati siellä ilmoituksen, jossa julisti ottavansa pitääksensä jonkun liikemiehen kirjoja ja hoitaaksensa saksalaista ja englantilaista kauppakirjeenvaihtoa parina tuntina joka iltapäivä. Ja kotiin palatessaan hän ajatteli: No niin, jos onni nyt potkii, en tarvitse ensistäänkin käydä niin usein Blankenesessa, ja toiseksi on minulla rahaa käydäkseni siellä joskus, ja kolmanneksi minulla on enemmän työtä, joka on minun luilleni sangen terveellistä. Ja hän oli sangen yritteliäällä tuulella. Seuraavana päivänä tuli jo konttoriin vastauksia, ja niistä näytti erään Mühlenstrassen varrella asuvan vernissakauppiaan tarjous hänestä edullisimmalta. Hän lähti heti katsomaan työpaikkaa ja oli utelias näkemään, kuinkahan kävisi. Se oli vanha, puhtaasti hampurilainen rakennus: se oli kapea ja korkea, tummunut ja savustunut, mutta kaikessa koruttomassa omituisuudessaan se viehätti. Ulko-ovi oli kodikkaan kömpelö; kun se naristen ja kolisten aukesi, alkoi tiuku, joka keikkui käyrässä teräsvivussa sen yläpielessä, helistä ja kilistä eikä herennytkään heti kieltään kiikuttamasta. Talon leveä pääikkuna oli oven oikealla puolla, se oli ulkoneva ja sitä koristi arvokas pyörökaari. Vasemmalla puolella oli aivan oven pielessä hyvin pieni, kapea ikkuna; ja kun ulko-ovesta astui sisään, joutui suureen soikeaan eteiseen, joka ulottui aina pihanpuoleiseen ikkunaan saakka. Tämän ikkunan alla istui Klaus Baasin tullessa pieni, hintelö ukko suutarin töissä jakkaralla, ympärillä kenkiä ja saapasvarsinahkaa. Sittemmin kuuli Klaus Baas talon tyttäreltä, että ukko oli aikoinaan ollut hänen äitinsä ihailijoita ja hänen isänsä kilpailija. Mutta kun hän oli ollut niin arka ja saamaton, niin toinen vei tytön, tarvitsematta monta sanaa tuhlata, ja kilpailija katsoi nöyrästi päältä. Kuitenkaan ei hänen rakkautensa sammunut, ja häiden jälkeen hän muutti vähäisine suutarinkamppeineen nuoren parin taloon ja teki ja korjaili siellä naapureille kenkiä ja oli samalla heillä liikepalvelijana: kävi hakemassa tehtaista saapuvat lakkalähetykset asemalta ja avasi ne ja sekoitteli purkkeihin ja vei valmistukset työntörattailla kaupungissa asuville kundeille ja postiin. Rakkaus oli sitten vuotten vieriessä yhä laimennut ja oli kauan sitten aivan sammunut. Rouva, jota lihavuus esti liikkumasta, istui kaiket päivät kudin kädessä kadunpuoleisen kaariakkunan ääressä ja katseli liikettä. Ja ukko suutaroi pienen piha-akkunan alla. Ja kun rouva jonkun kerran päivässä ilmestyi perhehuoneen korkeille portaille, mennäkseen tapansa mukaan taloutta katsomaan, niin suutari nousi ylös ja talutti rouvaa hänen vaelluksellaan; mutta kumpikaan ei näyttänyt toistaan enää edes katsahtavankaan. He olivat yhteen kuuluvia, mutta eri kappaleita, kuin pöytä ja penkki. Pikku suutarinverstaan vieressä oli keskikokoinen sali. Siellä oli konttoripulpetti ja pöydät kukkuranaan laskuja ja kuitteja sekä konttorikirjoja ja lattialla oli yltympärillä kaikenkokoisia vernissapurkkeja ja astioita. Liikkeen omistaja, pieni, vanhanpuoleinen ukko, jolla oli pörröinen tukka ja takkuinen parta, oli jo monta vuotta harmitellut tätä sekamelskaa. Hän oli itse jo hiukan järjestellytkin, mutta pahin sotku oli jäänyt ennalleen. Mutta kun liike oli yhä laajennut ja hänen oli yhä enemmän täytynyt ruveta käymään itse tilaajiensa puheilla, joten ei usein koko päivään ehtinyt pulpettinsa ääreen, niin epäjärjestys oli viimein paisunut ihan sietämättömäksi. Ja monta kertaa hän oli juossut huoneestansa suorastaan karkuun, paiskannut oven kiinni ja sanonut, että tässä tulee hulluksi, jos sinne jalkansa pistää. Ja silloin hän oli kerran, kun oli kiukusta kalpeana ruvennut selailemaan sanomalehteä, nähnyt sen Klaus Baasin ilmoituksen. Sitten seisoskeli Klaus Baas ahkerasti pulpetin ääressä, jolta hän oli siirtänyt kaikki paperiröykkiöt pois, ja etsi ja järjesti ja laski ja rekisteröi. Ja hän puursi kuin ainakin mies, joka ei voi epäjärjestystä ja sekasortoa sietää ja unohtaa työssään, missä on ja mitä tekee ja kuinka kauan työ vie, ja touhuaa kunnes näkee ympäristönsä siistinä ja järjestyksessä ja kauneissa taapeleissa. Kuukauden päästä hän voikin näyttää huolestuneelle ukon tallukalle, että hänen huoneensa oli nyt hyvässä järjestyksessä, ja samalla neuvoa, mistä hän mitkin asiakirjat löytäisi, ja selostella hänelle hänen liikkeensä tilan. Ja se oli ukosta hyvä. Hän tutki asian tarkoin ja oli tyytyväinen ja antoi nuorelle sinitakille kauniin kultarahan palkan päälliseksi. Ja kun ukko sitten vielä oli pari päivää neuvotellut asioista Klaus Baasin kanssa ja kun Klaus Baas oli antanut kahdenmarkan rahan, joka oli kuin huomaamatta jätetty pulpetille laskupinkan viereen, ukolle takaisin, niin ukko saattoi keveällä sydämellä kuleksia tilaajiensa pakinoilla. Mutta yksinpä ei Klaus Baas saanutkaan kauan olla pihanpuoleisessa salissa, sillä kun hän vähän aikaa oli työskennellyt, tuli keittiöstä talon tyttö ja tarjosi kahvia; ja tytöllä oli kainalossa romaani ja hän sanoi lukevansa sitä paraikaa ja pitävänsä tästä peräsalista enemmän kuin etumaisesta. Eikä ollut sitäpaitsi kovin hauskaa istua aina vanhan äidin seurassa. Tyttö oli hassahtava, keltainen vanhapiika; hän luki oikein tukuttain poliisiseikkailuja, korvaten niillä omain kokemusten ja elämän puutteen. Mutta pian hän antoi kirjan vaipua ohuille polvillensa ja kertoi, kuinka hirmuisesti hän oli ensin pelännyt Klaus Baasia, sillä nykyajan nuoret miehet ovat sangen arveluttavia. Mutta kun isä sitten oli kertonut, miten ahkera ja säntillinen mies herra Baas oli, niin hän tuli nyt oikein mielellään pitämään hänelle seuraa. Ja sitten hän kertoi sotamiehelle äskeisen tarinan vanhemmistaan ja suutarista, sukulaisistaan ja ainoasta veljestänsä. Veli oli pienessä virassa eräässä etukaupungissa eikä käynyt juuri kotona, sillä hän aikoi ottaa vaimokseen naapurin tytön, joka oli joutava, tuhma heilakka: käveli usein tästä ohitse. Ja kun Klaus Baas keksi jonkin sutkauksen, jolla hän keskeytti tytön vaivaiset, värittömät lorut, niin lisäsi tyttö vielä, että hän luottaa Klaus Baasiin täydellisesti, on valmis uskomaan hänelle sisimmätkin tunteensa; joten herra Baaskin saisi olla aivan avomielinen. Klaus Baas vilkaisi laihaa, kaitaa kääperöä halveksuen ja ajatteli: Mitähän salaisia tunteita sinullakin on! Ja hän ärsytteli tyttöä tahallansa, kuin terve nuori poika ainakin, ja sanoi, että hänen veljensä morsian, joka usein kävi ohi, oli sangen sievä ja hauska tyttö, ja nyökkäsi hänelle päätä kun hän meni ohitse. Viimein talon tyttö nähtävästikin huomasi, ettei hänellä ollut toiveita -- tai ehkä oli hänen vastenmielisyytensä veljen rakastettua kohtaan vielä suurempi kuin hänen kuivan sydämensä mieltymys pulskaan soturiin ja kirjanpitäjään. Niin vain tapahtui, että eräänä päivänä hän vetisteli Klaus Baasin edessä ja sanoi, ettei hän uskonut sen tytön olevan hänen veljellensä uskollisen; se epäilys teki hänet vallan onnettomaksi. Herra Baas tekisi oikein hyvän työn, jos vähän koettelisi tuota tuhmaa, pientä letukkaa. Pikku morsian oli sievä ja nokkela kuin kärppä, kun hän juosta piiperteli pihan poikki, ja hänen silmänsä olivat kiltit ja kainot kuin lapsen. Ehdotus mairi Klaus Baasin turhamaisuutta; ja omaatuntoaan rauhoittaakseen, sillä se ei oikein tahtonut lakata nurisemasta, hän vakuutti itselleen, että ehkäpä tuo pieni arka heippana oli sittenkin oikea pikku villikissa, koska se kerran niin halukkaasti vilkui hänenkin ikkunaansa. Ja varmaan se tulisi kuitenkin onnettomaksi sulhasensa kanssa, sillä luultavasti oli sulho yhtä karhea ja ärtyinen kuin isänsäkin. Ja eräänä iltana hän siis hämärissä raa'asta ja kosteasta talvisäästä huolimatta avasikin ikkunansa, kun tyttö ilmestyi pihalle, ja sutkahutti hänelle pari ystävällistä sanaa. Ja jo seuraavana päivänä he seisoskelivat yhdessä talon oven edustalla ja juttelivat tuttavallisesti tytön kotikylästä, joka oli Itä-Holsteinin pyökkikankailla, hänen tutuistaan, huvimatkoistaan ja tanssissa-käynneistänsä. Tyttö ei maininnut mitään suhteestaan vernissakauppiaan poikaan. Ja hän oli puheissaan hieman tätimäinen ja pikkuvanha ja muuten mustaverinen ja hento, sellainen, joista Klaus Baas ei ollenkaan pitänyt. Mutta kuitenkin hän päätti turhamaisuudessaan kesytellä tuon pienen poloisen, ja pian hän voi kehua häijylle vanhalle piialle saavansa tällä viikolla pikku morsiamelta muiskun. Ja kun tyttö pian taas tuli hänen kanssaan pakinoille, käytti Klaus Baas hyväkseen surullista sadeilmaa ja sakeaa usvaa ja pyysi häneltä suudelmaa, kylmin sydämin, itserakkauden ja turhamaisuuden soentamana. "Vain yksi muisku!" hän sanoi. "Mehän ollaan jo niin hyviä ystäviä! Totta kai nyt pikkuisen, pikkuisen pidät minusta? Yksi ainoa vain!" Tyttö katsoi tummin, totisin silmin Klaus Baasiin ja luotti häneen, pieni, kiltti tyttö rukka. "Niin, mutta yksi ainoa vain", hän sanoi, "sitten ei enää koskaan!" Ja hän painausi kiltisti Klaus Baasin rintaa vasten. Mutta samassa ilmestyi tuo vanha, häijy kääkkä heidän eteensä ja syyti lapsen silmille kaiken myrkyllisen pilkkansa ja kuohuvan vihansa, kimeällä, ilkeällä äänellä; ja sanoipa vielä, että herra Baas oli ollut hänen kanssaan liitossa! Pikku raukka oli horjahtanut selin ovea vasten, hän katsoi tummat, suuret silmät ammollaan kuin käärmettä, joka kähisten pyrki hänen silmillensä. Hän heitti halveksumisen ja inhon silmäyksen Klaus Baasiin ja juoksi pois mitään virkkamatta, kuin pieni viaton kärppä. Tämä halpamaisuus alkoi heti teon täytyttyä ankarasti kolkuttaa Klaus Baasin tuntoa. Kuinka hän oli kolhinut hentoa, viatonta naista! Hän meni kotiinsa, sulkeutui kamariinsa ja supisi itsekseen: Tämä ei enää käy päinsä! Ne Blankenesen juoksut ja viimein tämä! Kuinka kavalsin sellaisen pienen, viattoman raukan! Pelkän itserakkauden ja pöyhkeyteni tähden! Ei, tämä ei käy päinsä! Nyt on tehtävä työtä!! Työtä kuin hullu! Nyt täytyy tehdä työtä, työtä niin että kuulo ja näkö ja muisti menee! Työ on ihan hengen kysymys! Miten puutteellisia ovat tietoni! Aionko joskus taas nolata niillä itseni kuin viime kesänä pappilassa? Päntätä päähän nyt täytyy kuin pentele, jos haluan päästä ylempien koulujen käyneiden tasalle! Ah, sama hulluus hänet oli taas vallannut kuin kahdeksan vuotta sitten! Sillä eroituksella vain, että sitä kesti kaksi päivää ja tätä kahdeksan viikkoa! Ja silloin antoi hänelle korvatillikan äiti ja nyt hän itse! Väännetäänpä niskat nurin tältä vetelehtimiseltä ja hummaukselta! Tee työtä, lurjus! Missä kirjasi? Kas siinä... Ja hän pinosi kirjat päällekkäin sängyn viereen niin että hän kompastuisi niihin huomenna herätessään. Ja rupesi päätänsä pudistellen ja itsekseen äksyillen ja huultaan purren maata. Ja sitten alkoi vimmattu luku ja hammasten kiristys ja otsan rypistys ja palava into! Sillä hän jäisi pölkkypääksi ja hänestä ei tulisi mitään ja hän ei unohtaisi naishetakoita, jollei hän painuisi silmin korvin työhön! Päästyänsä tuolta kirotusta vernissakonttorista Mühlenstrasselta hän meni aina piirikomennuskunnan kansliaan ja karkasi siellä heti kirjojen kimppuun, joita hänellä vääpelin nurinasta huolimatta oli laatikossa. Ja siellä hän söi kehnon, kuivan illallispalansa ja istui sitten iltamyöhään ja luki kauppaoikeutta ja monta nidosta Englannin liike-elämästä ja siirtomaista, ja opetteli kieliä. Hänellä oli huono kielipää, liikemiehessä varsin merkittävä vika, eikä hän konttorissa ollut oppinut paljon englanninkieltä, vaikka oli melkein joka päivä sitä kuullut ja nähnyt englantilaisia kirjoja. Hän epäili jo, tokko hän sitä kieltä koskaan oppisikaan, ja hänestä tuntui välttämättömältä hakata kukin erikoinen lausetapa ja sen käyttö ulkoa päähänsä; ja siinä oli työtä liiallisesti. Klaus Baas käveli edestakaisin tuntikaudet huoneessa ja mumisi itsekseen läksyään ja jankkasi moneen kertaan. Ja marssiessaan hän kiukusta ja vaihteen vuoksi muutteli ääntään aina matalammaksi tai kimeämmäksi ja keikutti päätään ja hakkasi kädellä kämmeneensä, ja koetti kaikki temput saadakseen kielensä kääntymään ja muistin ottamaan vastaan nuot hullusointuiset lauselmat. Ja sama urakka koitui espanjankielestäkin... Mutta kun hän oli liehunut liiaksikin kielten kimpussa, niin hän painausi usein yö-myöhään lueksimaan vanhoja, keltalehtisiä nidoksia, klassillisia kaunokirjailijoita, heidän pääteoksiaan, jotka yksinkertaisen kauneutensa ikuistamina kulkevat perintönämme polvesta polveen: Homerosta ja Sofoklesta, Shakespeareä, Goetheä ja Schilleriä. Hän ei tosin lukenut niitä sydämen kaipuusta eikä kauneuden ja totuuden tulkkeina, sellaiseen hän oli vielä liian nuori ja kypsymätön ja levoton. Ja sitäpaitsi taipuvainen omaan, välittömään elämän näkemiseen. Hän luki ainoastaan siksi, että ne olivat lukemisen arvoisia ja yleisesti tunnustettuja teoksia, hän luki järellään: kelpo pojan kauniilla halulla sivistää itseään. Kovaksi onneksi oli noissa keltaisissa niteissä sellaisiakin, jotka eivät ansaitse klassikon kunniaa, vaan joutuvat pian unohduksiin; mutta kun hän nyt näki heidät noiden suurten joukossa, niin hänpä tutki heitä aivan yhtä hartaasti kuin toisiakin! Ja samalla hän luki myös historiaa, luonnontiedettä ja uudempaakin runoutta, jos ken luotettava henkilö sitä hänelle suositti. Se oli kirjavaa lukemista! Vasta puoliyön tienoissa hän rupesi pitkästä, hiljaisesta päivätyöstään uuvuksissa levolle. Ja siihen aikaan, kolmannella kolmatta ikävuodella -- liekö häntä sitten kypsyttänyt tuo luettujen kirjain sekamelska vai vakaa työ tahi omat elämän kokemukset, tai ehkäpä oli hänen aikansa tullut, -- kehittyi hänen luonteensa kuin kukka, joka kolmena kevätyönä aukeaa. Se oli onnekas yhtymä elämäniloista ja sävyisää isää sekä kovaa ja totista äitiä. Myöhään pääsi hän tosin epäselvyydestä, joka kietoo ihmistä nuorena kuin sakea aamun usva; mutta nyt hänestä tuntui, kuin olisivat hänen silmänsä yhtäkkiä nähneet syvemmälle asiain ytimiin, tuntui, kuin hän olisi nähnyt elämän entistä kirjavampana ja värikkäämpänä. Ennen hän oli aprikoinut ihmisiä ja elämän kysymyksiä ainoastaan silloin, kun ne koskivat häntä itseänsä. Mutta nyt hänestä tuli etsijä ja tutkija ja hän halusi vakavasti päästä arvoitusten perille. Ja kun hänen voimakas sielunsa oli jo melkein kaksi vuotta saanut olla täydellisessä levossa ja harjoittamatonna, niin hän riensi nyt eteenpäin ikäänkuin äkkinäisillä sysäyksillä. Hänen mieleensä johtuivat hänen entisen elämänsä tapahtumat ja nyt hän ei enää ajatellut itsestään, tuosta Baas-kasvista, ainoastaan: tuossa se vaan seisoo ja kasvaa niinkuin Jumala sen kasvaa suo... Ei, hän ihmetteli mielessään itseänsä, ihmetteli ensin pientä paitaressua, sitten laihaa ja haaveksivaa koulukasta, sitten pitkää kauppaoppilasta. Ja hän ajatteli pelolla itsensä kaikkia syrjähyppyjä ja kujeita, jotka olivat olleet eri luontoisia eri aikoina. Hän ajatteli tarkalleen asemaansa maailmassa ja tulevaisuutensa mahdollisuuksia. Hän ei elänyt enää pelkästään tajuttomasti, vaan koetti jo itseään arvostella. Ennen hän ei ollut vaivannut päätään äitiään ajattelemalla. Äidin hän oli ennen nähnyt vain työn ihmisenä, hänelle joko vastuksena taikka hyötynä, ja hoitelemassa koko pesuutta, -- mitä muuta? Nyt hän seisoi usein keittiön akkunan ääressä ja tarkasteli salaa äitiä ja ajatteli hänen entistä elämäänsä ja kuinka hän oli Baasien sukuun joutunut. Ja ajatteli kuinka äiti oli surrut, kun isä ja sisko kuolivat, ajatteli hänen ankaraa jokapäiväistä aherrustaan. Ja hän huomasi hänen selkänsä käyristyneen ja hapsiensa harmaantuneen. Ja hän riensi ajatuksissaan hänen rinnalleen ja häntä auttamaan. Ei hän ollut siskoillakaan päätänsä vaivannut: se oli ollut äidin asia. Mutta nyt hän oli huolissaan heidän töistään, heidän luonteistaan, heidän tulevaisuudestansa. Hanna oli jo seminaarin toisella luokalla ja Klaus Baas näki hänestä kehittyvän kohta naisen ja piti tarkoin silmällä, tuliko hän koulusta aina suoraa päätä kotiin, oliko hän rauhallisen näköinen, olivatko hänen hiuksensa aina kunnossa. Sillä tuo pikku Blankenesen kävijä sipaisikin sangen usein korvallisiaan ja palmikoitaan huudahtaen: "Herranen aika minun tukkaani!" Riku oli lukkosepän opissa ja kävi myöskin ammattikunnan iltakoulua. Klaus Baas tutki tarkoin, mihin aikaan tunnit oli ja mitä tietä poika meni kouluun ja mitä tietä tuli takaisin kotiin. Jonkun kerran hän meni häntä odottamaan koulun kulmallekin ja seurasi salaa Rikun jälestä, kunnes oli vakuutettu, että veikko tuli tosiaan suorinta tietä kotiin. Pikku Johan oli nyt kaksitoista-vuotias, ja Klaus Baas antoi hänen huomata, että hän piti huolta hänen läksynluvustaan: komenteli häntä tuon tuostakin. Pikku Loten päätä hän silitteli isällisesti. Äiti ihmetteli nyt hänen tyyntä ja ankaraa vakavuuttaan ja hänen hillittyä ääntään. Ja hän vastasi jo hänelle ihmisiksi ja kysyipä häneltä silloin tällöin neuvoa. Kun Klaus Baasin ajatukset palasivat konttorissa-oloon, niin hän käsitti nyt henkilöstön ja heidän työnsä entistä selvemmin. Hän ymmärsi nyt monen seikan, joka hänestä silloin oli tuntunut kummalliselta tai nurinkuriselta. Ja hän halusi uudestaan päästä sellaisiin töihin, älykkäämpänä, varovaisempana ja pyrkivämpänä, -- mutta ei enää harrastaakseen vain päivän urakkaa, vaan koko liikettä: edistääkseen sitä sitkeydellään ja älyllään. Ja hän mietiskeli jo jotakin merentakaista paikkaa, jossa hän saisi nähdä ja oppia yhä uutta ja tehdä kovasti työtä ja vallitakin alallansa. Niin oli hänestä siihen aikaan kehittymäisillään mies, tuon tyynen katselun ja vakaan ajattelun, tuon varovaisen epäilyn, rauhallisen arvostelun ja oman muovailunsa kautta. Mutta eipä onnellinen ja hilpeä mies! Hänen silmänsä olivat kahdenkolmatta vuotiaan silmiksi liian totiset, hänen huulensa liian tiukasti supussa. Ja kun hän lauantai-illoin, kovan viikontyön suoritettuansa, lähti Blankeneseen, ja kun kaunis, solakka Mariechen siellä käveli hänen kanssaan -- oli tullut taas kevät ja kesä läheni -- niin hänen hellyytensä muuttui hyvyydeksi ja hän hillitsi intohimonsa. Siitäpä ei tyttö taaskaan tietysti pitänyt, vaan hän sanoi: "Miksi sinä olet niin kylmä! Viime pääsiäisenä olit paljon hellempi!" Silloin Klaus Baas sanoi ärtyisesti: "Mutta mitä minä sitten voin, lapsipaha? Jos minä sinuun koskenkin, niin väännät kasvojasi kuin aikoisin syödä sinut, ja alat itkeä!" Ja silloin painui neidon pää kumaraan ja sitten koetettiin jutella muusta; mutta koska he eivät tohtineet heittäytyä helliksi, niin heidän sielunsa olivat kylmät ja puheenaihe loppui. Hänen työtoverinsa sotilaskansliassa, aliupseeri, sanoi hänelle: "Te olette aina niin hiljainen, Baas, te tapatte itsenne työllä. Täytyisi joskus pistäytyä St. Pauliin ja päästää ruumis ja sielu valloilleen. Vai pidättekö sitä syntinä?" Klaus Baas kohotti päätänsä ja vastasi: "Syntinä en sitä pidä. Mihinkäpä nuoret miespoloiset turvautuisivat tuskissaan? Mutta sinne en mene. Olen kylliksi saanut sellaisesta kuulla ja lukea: en tahdo hankkia muutaman hetken tähden elinkautista tautia. Ja sitäpaitsi se on epäsiistiä." Aliupseeri vastasi silloin: "Aivan oikeassa olette, mutta minkä sille voi? Minä vaan en jaksaisi." Klaus Baas tokaisi: "Kyllähän se niin on, se kysyy voimia liiaksi." Mutta sitten hän painui äkäisesti työhönsä. Tosinhan oli hetkiä ja päiviä, jolloin hän päästi Baas-luonteensa leiskumaan ja silloin hän mahtaili ja teeskenteli: miten hän on muka luja eikä alennu lokaan ja miten hän on uuttera. Miten hän pian lähtee merten taa ja tekee siellä miehuuden ihmeitä ja tulee takaisin ja ottaa seudun pulskimman tytön vaimokseen. Sillä tytöllä pitää olla norja vartalo ja hiukan notkuva käynti ja puhtaat, alttiit silmät! Ja ne ajatukset olivat hänen onnensa ja autuutensa ja niistä hän suorastaan juopui. Mutta useimmiten hän oli raskasmielinen, hiljainen ja katkerakin. Monasti hän iltasella, kun Hanna lieden luona valmisti ruokaa, seisoi akkunan luona ja tuijotteli otsa rypyssä vanhaan lamppuun, joka riuskahteli ja räsähteli ja piti vaivalla yllä surkeaa, himmeää liekkiänsä... Ja hän tunsi kirvelevän katkerasti, että sellaista oli juuri hänenkin elämänsä: synkkää, mustanpuhuvaa ja tympäisevää ja rauhatonta. XIV. Kun hän vähän ennen sotapalveluksesta pääsyä sateisena syyskuun päivänä kulki kotiinsa, kierreltyään paikkaa tiedustelemassa, ja oli vähän ylpeäkin, sillä erään suuren liikkeen päällikkö oli hänelle ollut sangen kohtelias, joten hän nyt syyllä saattoi astella iloisena ja tuimana Wexstrassella ikäänkuin isät Heisterbergissä ennen, -- niin hän näki ihmisvirrassa vanhan puoleisen naisen, joka koetti kadun kulmasta päästä ostoksineen toiselle puolelle. Ja aivan lähellä Klaus Baasia naisen jalka liukahti likaisella kivityksellä -- ja Klaun päähän pälkähti, joko syyllä tai ei -- että matami voi loukata itsensä tai joutua hevosten jalkoihin. Ja niin ollen hän syöksyi avuksi, mutta kompastui silloin itse ja löi takaraivonsa ankarasti käytävän laitaan ja pyörtyi paikalla. Mutta kun hän makasi siinä tiedottomana likaisella kadulla ja tiuha tungos ympäröi hänet, niin sattui veli Riku tulemaan siihen, matkalla työpajasta, ja tunsi Klaun tummasta tuuheasta tukasta, väen välitse pilkistellessään. Hellät kädet kantoivat sitten pyörtyneen kotiin ja siellä hän heräsi pian sekavin ajatuksin ja hänen päätänsä särki kauheasti ja hän voi pahoin. Kun hän seuraavana päivänä alkoi päästä ylenannatuksista, kertoi Hanna, että Karl Eschen oli käynyt siellä hänen vointiaan tiedustelemassa. Klaus ei ensin ollut oikein ymmärtää hänen sanojaan, mutta kuuli kuitenkin nimen ja tunsi silloin ihanaa, selittämätöntä iloa, ja vaipui uneen. Ja sekavissa unissa hän kulki menneen elämänsä taipaleet, -- päällä ikäänkuin harmaa, surullinen taivaslaki, joka painoi hänen takaraivoaan, niin matalalla se oli, -- hän istui selkä koukussa kirkon kiviaidalla ja puheli jotakin Liese Lachmannin kanssa, mutta asiasta ei tullut selvää. Sitten hän oli olevinaan Loten vuoteen vieressä polvillaan, niin permantoon painautuneena, että tuskin voi nähdä siskon kasvot; mutta silloin upotti yläällä kasvava taivaan paino hänet likaiseen, kellertävään Elbeen, ja Petter Sööt katseli vaieten hänen menoansa. Ja kun sievät tytöt, Tuddi ja pikku Sanna, keskellä katua hotellin edustalla Jungfernstiegillä astuivat hänen niskalleen jalkansa, niin hän ei niitä jaksanut lykätä pois. Ja viimein hän heräsi, mutta ei päässyt oikein tuntoihinsa, ja hän käänsi varovasti päätänsä hakien äitiään ja sisartaan, ja kun hän heidät näki, niin hän seurasi heidän joka liikettään sellaisella ilolla, ettei hän moista ollut ennen koskaan tuntenut. Niin suuresti kaipasi nyt tuo avuton sairas, joka oli unten teittömillä taipaleilla harhaillut, toisten hellyyttä ja rakkautta. Antje Baas koetti ansaita kaikilla mahdollisilla tavoilla, sillä hän pelkäsi kauheasti joutuvansa ikävuosinaan lastensa hoidokkaaksi. Ja siksi hän oli nyt vuokrannut pienen, yhden akkunan huoneen heidän huoneistonsa vierestä; siinä oli eri ovensa eteiseen ja sen hän oli puolestansa luovuttanut vuokralaisille. Tämä keinottelu ei ollut ensin oikein onnistunut ja Antje oli jo aikonut siitä luopua. Sillä ensimäinen vuokralainen, keski-ikäinen mies, oli tohtinut heittää lemmensilmäyksiä itseensä puhtaasen ja komeaan emäntään, ja silloin potkaisi Antje hänet heti pois. Toiselle kävi samalla tavalla siitä syystä, että hänellä oli liian vähän liinavaatteita ja hän eli epäsäännöllisesti. Kolmas vuokralainen taas suoritti vuokransa kolme päivää liian myöhään. Mutta sitten tuli heille nuori nokikolari, suoran-näköinen, jäykkä mies. Hänellä oli nokisen ammattinsa ihmeellisenä vastakohtana hämmästyttävän monipuolinen ja siisti vaatevarasto, -- oikeinpa voi sanoa, vaatteiden näyttely. Hänen liinavarastonsa kelpasi; piironkinsa päällyksen hän koristi kaikellaisilla sievillä koruilla ja puhtailla leluilla, joita hän itse piti alinomaisella hellällä hankaamisella kiiltävinä. Ikinä ei ole nähty niin säteileviä parranajoneuvoja tai kauniisti kimaltavia tuhkakuppeja ja puhdasta lamppua ja pöytäkelloa kuin tämän nokikolarin. Ja kun hän vielä jäykkyytensä ja puhtauden vimmansa ohella oli elämältään säntillisyyden esikuva, niin Antje Baas piti häntä mielellään vuokralaisena; eikä hän antanut nuorimman poikansa järkyttää vakaumustaan, vaikka hän eräänä päivänä tapasi hänet pilkistelemässä eteisestä avaimen reiästä vuokralaisen kamariin, jolloin poika puolustuksekseen sanoi, että se nokikolari tanssii korujaan puhdistaessa ympäri kamaria kuin hullu, kummallisilla tanssiaskelilla, joten on sula mahdottomuus loitota avaimenreiältä. Poika sai kovan korvatillikan ja nokikolari ei suosiosta suistunut. Sillä mitä se muihin kuului, miten hän hyppeli omassa huoneessaan, sanoi Antje Baas. Antje oli vuokrannut huoneen yksinomaan kolarille ja välitti viis hänen hypyistänsä; ja hän tahtoi itsekin olla kotonansa rauhassa. Seuraavana vuonna iski nokikolari silmänsä tyttöön, joka oli palveluksessa jossakin Gänsemarktin lähistöllä, ja he menivät piankin naimisiin -- ja se lankesi luonnostaan kuin köyhän kuolema, sillä tyttö oli puhtain mitä Hampurissa piikatyttöalalla tavata saattaa. Ja se on paljon se! Tyttösen musta puku, hänen valkea esiliinansa, hänen valkea myssynsä olivat kuvaamattoman puhtaat: varmaankin hän käytti jonkinlaista pulituurisaippuaa, sillä hänen poskipäänsä välkkyivät kuin petsattu piironki. Hänen silmänsä olivat nähtävästikin kristallilasista; alla oli jokin koneisto, joka noita lasipallosia nokkelasti pyöritteli. Hannakin oli yleensä mahdottoman siisti ja piti paljonkin nokikolarista, järjestyksen miehestä, huolimatta hänen kummallisesta kiilloitusvimmastaan; ja hän ihmetteli nyt vain sitä, miksi ei nokikolari ollut etsinyt sellaista morsianta, joka olisi kerrassa täyshopeaa ja sieltä täältä kristallihelyillä koristettu. Sitten sai Antje Baas vuokralaiseksi pienen, tummatukkaisen herran, aivan mieleisensä, ja tämä asui nyt vuosikausia heillä, vaikka vuokran maksu silloin tällöin hakastelikin. Herra oli kotoisin Schleswigistä, omituisesta suvusta, joka oli monasti nostanut myrskyn kotipitäjässä, kerran koko Tanskan kuningaskunnassakin. Hänen isoisänsä, kelpo opettaja, oli näet keski-ikäisenä nainut erään lesken, ja kun hän silloin pääsi, vaikka myöhänlaiseen, hyvään naisen makuun, niin hän, -- sellaistahan kuuluu usein tapahtuvan,- loi piankin silmänsä vaimon kukoistavaan tyttäreen, jonka vaimo oli tuonut ensimäisestä aviosta uuteen kotiinsa; vaimo näet alkoi jo kuihtua. Ja silloin rakastunut opettaja kirjoitti kaikessa vanhan Aatamin yksinkertaisuudessa kirjeen kuninkaalle ja kysyi, eikö hän nyt saisi naida tytärpuoltaan; hänen vaimonsa, tyttären äiti, oli näet tuumaan taipuvainen. Ja hän sai vastauksen, että hänen on kolmen vuorokauden sisällä korjattava luunsa valtakunnan rajain ulkopuolelle. Ja sitten asui karkoitettu hyvän aikaa ulkomailla ja hän palasi kotimaahansa hymyilevänä ja kirkassilmäisenä vanhuksena. Antje Baasin vuokralainen oli tämän opettajan pojanpoika. Hän oli ensin kotikylässään kuskipoikana ja renkinä, hiljainen ja vakava mies hän oli. Mutta sitten hänen päähänsä pälkähti ruveta lähetyssaarnaajaksi ja palvelemaan Herraa. Schleswigin nummella sattuikin olemaan kaksi hurskasta seurakuntaa, jotka keräsivät rahat noiden penteleen pakanakansain ja hänen hyväkseen, niin että hän saattoi käydä yksinkertaisen koulunsa ja sitten hän matkusti Intiaan, rovastin opetuksilla sonnustettuna ja ristikansan siunauksilla ja kolehtirahoilla varustettuna. Mutta annas olla: liekö häntä opetettu liian pintapuolisesti tai hutiloiden, vai ehkä hänessä oli liiaksi isoisänsä perisynnin suolaa, ja hän itse niitä, jotka vasta neljännellä kymmentä löytävät oman itsensä, tahi ehkä hän mieltyi liiaksi noihin tummaihoisiin, suursilmäisiin, uneksiviin alkuasukkaihin, mieltyi koko herkällä sielullansa: joka asiaan on monet syyt; -- niin vain kävi, että kun hän jo monta vuotta oli ilman pahennusta hoitanut vakavaa virkaansa, hän alkoi kirjoitella kotiinsa hävyttömiä kirjeitä. Hän kirjoitti ensin, että hän näki Intian auringon alla kristinopin, jota he kotimaassa, Torupissa ja Haudebüllissä, muka harjoittivat, nyt entistä selvemmässä valossa -- ja hänen täytyi tunnustaa, että se oli kerrassaan kelvotonta, sekä inhimilliseltä että raamatun kannalta katsoen. Oliko siellä kotipitäjissä miestä, jonka oli tapa kääntää toinen poskensa uudelle korvatillikalle, niinkuin Vapahtaja nimenomaan ja selvästi oli suosittanut? Tai oliko miestä, joka antaisi tarvitsevalle toisen hameensa, niinkuin sama herra oli ihan samoiten määrännyt? Tai oliko siellä Paavalia, joka menisi Hampuriin ja kääntäisi saarnoillaan tuota synnin Sodomaa? Tai ainoaakaan, joka voisi sairaita parantaa? Ehei, sellaisia ihmeitä ei siellä ollut! Sitäpaitsi heikäläiset olivat toisilleen kateellisia, he olivat itaroita taikka ylpeitä, he olivat väärintekijöitä -- ja kaikkea samalla kertaa -- he eivät olleet puolta palanutta puupenniä parempia kuin ne pakanat, joita hänen muka piti kääntää. "Oikea Toruppin kristitty", hän lausui seuraavassa lähetyskirjeessään, "luulee solmineensa sadalla kirkkomatkalla ja tuhannella isämeidällä ja kolmenkymmenen markan kolehdilla Lähetysseuralle ikuisen rauhan ylituvan Ukon kanssa: ja sitten hän kehottelee mukavasti laakereillansa ja luulee että kaikki muut joutuvat helvetin riihen pätsiin ja lemmon tuuttiin -- ja katsoo yli olan noita kurjia, hänen rahoillaan käännettyjä pakanapoikia." Mokomasta hän oli joutuva kovaan leikkiin! Näitä kirjeitä, joissa loukattiin seurakuntaa ja rakasta Jumalaa, olisi kai vielä voitu kärsiä, jos olisi edelleen voitu olettaa, että hän tarkoitti niillä ylimalkaan saada kotipuolelaisia katumukseen ja parannuksen töihin; sillä sellaiset saarnat menivät tottuneihin kuin tupakka. Mutta viimein nousi tuo villitty kapinoimaan itse rovastia vastaan ja sanoi häntä kirjeissään hyvin yksinkertaisesti vain pieneksi, paksuksi pallukaksi, -- hänen hyvin täytetyn ulko-olemuksensa mukaan näet. Ja hän väitti rovastilla olevan niin vähän selvää luonnetta, että hän samalla kertaa saattoi olla puhdasrotuinen saksalainen ja tanskalainen, yhtaikaa kirkollinen ja vapaamielinen, hurskas ja suruton, renki ja herra, kuinka vaan milloinkin tarvittiin; ja hän sanoi, että rovastilla oli niin vähän tosievankeelista omaatuntoa, että häntä voi verrata entiseen sammakkoon, joka puhalsi mahansa tyhjää ilmaa pullollensa. Ja viimein hän samassa kirjeessä julisti sen mielipiteensä, että maailma ja Jumala olivat paljon, paljon suurempia kuin he siellä kotipuolessa, Jübeckin ja Tondernin saviojien vierellä, olivat unessakaan aavistaneet. He olivat siellä kotona tehneet Jumalasta vanhan, saidan, tuhmankopsakan syytinkivaarin, joka määrää lellipojilleen eri perintöjä kuin muille. Mutta hän oli nähnyt hänen ylevät, loimuavat silmänsä Intian auringon kehrässä ja hänen uneksivan rakkautensa lempeiden pakanalasten ruskeissa silmissä. Siihen kamalaan kirjeesen vastattiin pikakirjeellä, jonka avulla kapinen pukki potkittiin heti pois Herraa palvelevien lammaslaumasta. Hän kulki sitten jollakin neuvolla satamasta toiseen ja pääsi viimein Hampuriin -- kotipuolen armolahjathan olivat herenneet herumasta. Ja nyt hän istui Antje Baasin pienessä vuokrakamarissa ja elätti itsensä niukuin naukuin pianonopetuksella, käyden varattomanlaisissa perheissä, -- sekä niillä eväillä ja rahoilla, joita hänelle toi joskus hänen Kielissä asuva nuori veljenpoikansa, pitkän solakka käsityöläinen, -- hänen ihailijansa ja säälivä ystävänsä. Usein hän istui tuntikausin kirjojensa ääressä, joissa oli kummallisia, käsittämättömiä sanskriittisia variksenvarpaita -- ja hautoi kuumia ajatuksia ja puristeli kaksin kämmenin pörröistä, tummakiharaista päätänsä niinkuin olisi tahtonut painella sitä hiukan miellyttävämpään muotoon. Ja illan hämärissä hän istui pienen harmonionsa edessä ja loihti siitä merkillisen vilkkailla, pianonsoittoa muistuttavilla liikkeillä omituisen hurisevia ja valittelevia säveleitä, jotka herättivät kuulijain sielussa kuvan ikäänkuin äärettömistä kansanjoukoista, koko kansakunnista, jotka rukoilivat selittämättömässä uskonhädässä, käsiänsä väännellen, apua korkeuden valloilta. Antje Baasilla ei kelpo luonteensa mukaisesti ollut mitään nurkumista siinä, että hän oli selvä pakana ja että hän soitti noita surumielisiä virsiänsä; mutta kun hänen hellästi rakastettu sairas poikansa tuli tuosta seinän takaa kuuluvasta soitosta levottomaksi eikä saanut rauhassa nukkua, niin hän päätti käskeä vuokralaisensa muuttamaan pois. Lapset alkoivat silloin rukoilla pakanan puolesta, ja vihdoin sai sairas itse vuokralaisen pelastetuksi. Ja nyt kuunteli Klaus Baas puolihorroksissaan hänen soittoaan -- ja nuo oudot sävelet kantoivat laineillansa jo hänet siihen maahan, mihin hän pian oli astuva, vaikkei menosta vielä tiennyt. Kun hän noin viikon päästä pääsi vuoteesta, tuli Karl Eschen häntä toisen kerran katsomaan ja viipyi heillä tunnin ajan. Hän tarkasteli hienon salavihkaa huonetta sekä Antje Baasia ja lapsia; ja Klaus Baas iloitsi mielessään, kun näki väkensä niin sievästi ja toimessaan häärivän töissään, ja hän ajatteli: kohottele sinä vaan hämmästyksestä kulmakarvojasi, Karl Eschen, syytä onkin! Karl Eschen kysyi Klaus Baasilta, kuinka hänen sotapalvelusaikansa oli kulunut. Mitä hän oli lukenut, mitä oppinut; ja moitti häntä siitä, että hän oli tanssinut Blankenesessa eikä ollut hankkinut itselleen Uhlenhorstin puolla oikeaa perheseuraa. "Minä palvelin Potsdamissa", hän sanoi, "olisin teitä muuten siinä suhteessa auttanut. Liikemiehen täytyy välttämättä tietää seurustelumuodot, Baas. Niin, se on kaikkein tärkeintä, hänen elämänsä ensimäinen ehto." Vaikka Karl Eschen koetti ajatuksiaan salata, huomasi Klaus Baas, että hän oli tahtonut nähdä hänen omaisensa ja hänen olonsa ja että hänellä oli joitakin erikoisia suunnitelmia ja aikeita. Mutta sillä kertaa ei Karl Eschen niitä ilmaissut. Hän tuli kuitenkin takaisin seuraavana päivänä ja kysyi nyt Klaus Baasilta suoraan, halusiko hän lähteä hänen kanssaan kolmeksi neljäksi vuodeksi Taka-Intiaan, A.W. Thaulerin palvelukseen, joka oli merkittävä liike. Ja Karl Eschen kuvaili sitten tointa ja ilmastosuhteita ja sikäläistä elämää. Klaus Baas myöntyi heti, sydämestään riemuiten. Ja muutaman päivän päästä hän meni mainitun A.W. Thaulerin kauppakonttoriin, vaikka olikin vielä heikko ja päätä pyörrytti, mutta ajatus oli jo selvä, ja siellä hän sai kuulla, että hänen olisi oltava ensimäiset kaksi vuotta Thaulerin palveluksessa ja sitten matkustettava sisämaahan Karl Eschenin seurassa, toiminimi A.C. Eschenin asioille ja laskuun, jonka liikkeen omistaja oli Karl Eschenin veli; Intian sisämaassa oli tarkastettava eräs tina-alue ja ehkä perustettava sinne kaivoskin; Eschenien isä oli näet kymmenkunta vuotta sitten, vähää ennen kuolemaansa, saanut kiinnityksen mainittuun alueesen eräältä velalliselta. Ja matkalle oli lähdettävä kahden viikon kuluttua. Klaus Baas punnitsi asiaa. Ja hän merkitsi nimensä välikirjaan ja sai runsaat käsirahat. Ja seuraavina päivinä hän kulki reippaana matkaostoksillaan, ja sisarukset seurasivat innostuneina hänen hommiansa, ja äiti arvostelevin ja sangen surullisin silmin. Kaksi päivää ennen lähtöä lähetti Karl Eschenin äiti pyytämään Klaus Baasia käymään heillä pienillä lähtiäiskekkereillä, jotka hän oli pannut toimeen. Klaus Baas meni ja tuli jo päiväsaikaan Escheniin, melkeinpä juhlallisen arvokkaana -- tuli nyt ensi kertaa hienoon porvarisperheesen. Talo oli Mittelwegin varrella, joka siihen aikaan oli vielä sangen hiljainen katu. Vanhassa, suuressa rakennuksessa Eschenit asuivat alakerrassa. Klaus Baas nousi portaita, ja eteisessä hienosti puettu palvelustyttö tuli vastaan ja jätti hänet odottamaan. Klaus Baas ihmetteli suuresti pitkänsoikean eteisen yksinkertaista, vanhankuosista sisustusta. Sitten hän sai astua kodikkaasti valaistuun saliin ja silmäili varovasti ympärilleen. Seinät olivat tummat, huonekalut olivat vanhat, raskastekoiset; taulut tummapohjaiset ja kiiltävät; matot paksut ja outoväriset. Kaikki näytti kovin yksinkertaiselta ja hienolta. Kun hän oli jonkun aikaa odottanut ja katsellut, astui sisään komea, harmaahapsinen rouva ja katsoi häntä älykkäästi ja antoi kättä ja pyysi istumaan ja istahti itsekin. Sitten hän sanoi hillitysti ja ystävällisesti olevansa iloinen, että Klaus Baas matkusti hänen poikansa kanssa; hän oli jo näet vuosia sitten kuullut silloin tällöin mainittavan Klaus Baasin nimeä, silloin kun hän tuli Trimbornin konttoriin. Ja oli täällä hiukan kujeiltukin hänen nimellään: se oli näet niin erikoisen hauskaa tuo: "Klaus Hinrich Baas!" Sitten hän silitti hienolla, pehmeällä kädellänsä mustaa silkkihamettaan ja katsoi häneen viisain, harmain silmin -- ja mieltyi hänen suoriin, ylpeihin kasvoihinsa ja virkkoi hillityn varovasti: "Kutsuin teidät tänne aikaisemmin kuin muut, kun tahtoisin mielelläni vaihtaa sanan pari kahden kesken teidän kanssanne. Meillä on ollut paljon perhesuruja, minulta kuoli ensin appi, sitten kaksi lankoa ja viisi vuotta sitten mieheni. En ole päässyt mustista", -- hän silitti taas hamettansa -- "melkein koko avion aikana. Vain kerran elin mieheni kanssa kolme ilon viikkoa, Italian matkalla. Vuonna 70 oli mieheni Ranskan sodassa ja haavoittui vaarallisesti, hän ei parannut enää oikein ja kuoli juuri siitä haavastaan, joskin vasta vuosien päästä. Ja kun hän tuli kivulloiseksi, ei liike menestynyt enää hyvin, ja pahin kolaus oli se, että hän viisi vuotta sitten kuoli. Vanhin poikani, Arthur, on sitä sittemmin hoitanut, niinkuin tiedätte. Ja nyt lähtee toinen Intiaan, -- siitä maasta ei minulla ole ollut viimeisinä kymmenenä vuonna, mieheni sairastuttua, paljon iloa! Pyydän: olkaa hyvä toveri minun pojalleni!" Rouva aikoi puhua vielä; mutta hänen silmänsä täyttyivät murheen kyynelillä ja hän ojensi vaieten Klaulle kätensä. Klaus puristi sitä ja lausui, että häneen saa luottaa. Samassa saapui toisia vieraita, rouva pyysi anteeksi ja meni eteiseen, -- ja kun Klaus vielä katseli häntä, kuuli hän takaansa naisen askelia. Hän käännähti ja -- siinä seisoi kookas, kaunis tyttö, noin yhdeksäntoista vuotias: pää pienenlainen ja ruskeankihara. Hän tunsi heti, että se oli Tuddi, sama, joka oli istunut maalarin huoneessa profeetta Sephanjana punainen vaippa hartioillaan suuressa nojatuolissa. Tyttö kumarsi kylmästi ja sanoi hiukan ylpeästi: "Minä ja Sanna tiesimme heti kun menitte Trimbornin konttoriin, kuka te olitte, ja mehän muistimme Laura tädin ajalta nimenne, mutta ajattelimme, että ehkä oli teille hauskempi, ettemme siitä muille virkkaneet... Ja nyt te matkustatte Intiaan veljeni kanssa!" Klaus Baas selvisi heti hänen puhuessaan hämmästyksestään ja lausui yhtä välinpitämättömästi ja ylpeästi: "Aivan niin, neiti... Mitenkä neiti sisarenne voi?" Tuddi huomasi, että Klaus Baas oli yhtä ylpeä kuin ennenkin, ja nyt hän katsoi häntä jo ystävällisemmin ja vastasi: "Sanna meni kouluretkelle Lüneburgin nummelle, viipyy siellä kaiken päivää, ja on tietysti tullessaan niin väsynyt, että hänen kohta täytyy mennä levolle." Ja sitten Tuddi naurahti: "Hän oli muuten sangen utelias näkemään teitä niin pitkästä ajasta." Samassa tuli Karl Eschen sisään ja antoi hänelle kättä ystävällisemmin kuin tutulle konsanaan: sillä heitähän yhdisti nyt tuleva monivuotinen toveruus. Mutta muodollisesti oli tervehdys jäykkä. Sitten tuli saliin vanhempi veli Arthurkin, toiminimen nykyinen omistaja; hän oli Karl Eschenin näköinen, paitsi että oli pienempi ja hintelämpi. Hän puhui kylmästi ja hillitysti matkavarustuksista ja firmasta, jonka palvelukseen he olivat astuneet, ja sitten omastakin kaivosyrityksestään. Vielä tuli joukon jatkoksi pieni, laiha, rillinokka herra, jolla oli lapsellisen viisaat silmät: hän näytti joltakin tiedemieheltä. Vanhempi veli taputti häntä hartioihin ja nimitti häntä Eberhard enoksi ja esitti hänet Klaus Baasille sillä samalla nimellä: "Hänellä ei näet ole muuta nimeä; lisänimet on hävinneet, Eberhard eno se vaan on. Ja tämä on Klaus Baas, Eberhard eno, hän, joka lähtee velimiehen kanssa Intiaan, meidän kuululle kaivoksellemme." -- Pieni herran tallukka katseli ystävällisesti ylös Klaus Baasiin ja väistyi sitten vaatimattomasti syrjään ja kuunteli vaikenevana sivullisena toisten keskustelua. Vanhempi veli alkoi nyt hiukan huikentelevan huolettomasti kysellä minkä mitäkin Trimbornin liikkeestä, jolloin Klaus Baas huomasi, että se oli hyvän käytöksen ja vaikenemiskyvyn koetus, joten hän antoi hyvin suppeita ja selviä, mutta varovaisia vastauksia. Ja kun hän huomasi, että pikku herra tutki koko ajan syrjästä hänen kasvojaan ja Karl Eschen katseli vuoroin häntä ja vuoroin veljeänsä, niin hän ajatteli viekkaan tyytyväisenä kuin talonpoikainen ainakin: "Tutkikaa te vaan! Vikevä väkevän voittaa!" Ja voitonilonsa vuoksi hänen täytyi oikein vartioida itseään, etteivät silmät hänen ylpeyttänsä ilmaisseet. Sitten kutsuttiin veljekset ottamaan vastaan uusia vieraita. Ja nyt astui pikku Eberhard eno esiin sivuseinämältä ja pyysi Klaus Baasia kanssaan sohvaan ja kyseli häneltä kaikellaista: hänen kotipuolestaan, jonka historiaa hän tunsi, ja tiedusteli siellä säilyneitä historiallisia tarinoita. Tuddi eli Gertrud Eschenkin astui jälleen saliin ja hänen rinnallansa tuli nuori herra, jonka hän esitti "talon ystäväksi" ja sanoi hänenkin matkustavan ulkomaille, Meksikoon. Tuddi näytti äskeistä iloisemmalta tuon meksikolaisensa seurassa. "Hauskapa nyt kuulla", hän nauroi, "kuinka Eberhard eno saa puheen johdetuksi sinetteihin ja vanhoihin rahoihin, -- hän on näet suuri vanhain sinettien ja rahain kokooja. Ja kuinka hän voi, herra Baas, keskustella niistä teidän kanssanne." "Miksei minun kanssani?" sanoi Klaus Baas sukkelasti. "Meidän puolessa on monta vanhaa sukua." Ja hän tiesi kertoa Baasien vaakunasta, joka oli kotoisen museon akkunassa -- ja kuinka suku oli katovuosien ja huonon hallinnon kautta menettänyt vanhan merkittävän omaisuutensa. Silloin hieno pikku herra haltioitui ja kyseli jos mitäkin ja sanoi: "Sillä tavoin se aina keikahtaa kolmannessa, neljännessä polvessa. Minun ukkoni istui vielä itse tuhdolla kun sousi laivalleen, joka ankkuroi satamassa. Ja nyt minä tutkin kakkulat nenällä suurennuslasilla vanhoja sinettejä ja heraldisia koristeita." "Ja olet hampurilainen ja republikaani!" tokaisi sievä kiharapää tyttö. Pikku eno kohautti olkapäitään ja katsoi lapsellisen viattomasti Klaus Baasiin ja kertoi, että Eschenit olivat samaa sukujuurta kuin Baasit, -- sillä erolla vain, että Eschenin sukumerkki oli Elben toisella rannalla, Kedingenissä, talonpoikaistalon ovenkamarassa. Klaus Baas kertoi puolestansa vanhain sukujen entisestä ja nykyisestä elämästä ja ikivanhoista sukumuistoista ja maakuntajuhlista, joita äskettäin oli kotipuolessa vietetty. Gertrud Eschen istui pää pystynkekassa ja katseli Klaus Baasia sivusta kauempaa. Nuorukainen huomasi sen -- ja huomasi myös, että entinen Tuddi kunnioitti häntä taas aivan kuin ennen, kun hän oli tiukasti kytkenyt hänen jalkansa jakkaralle. Klaus Baas oli tullut voitoistansa hiukan liian itsetuntoiseksi, ja niinpä hän nyt käytti hyväkseen tilaisuutta ja nousi ylös ja meni erään nuoren pojan luo, joka oli Eschenin perheen sukua: vain viisitoista-vuotias. Ja Klaus Baas heristi häntä hiukan olkapäistä ja sanoi: "Tiedätkö sinäkin, mikä minun nimeni on ja oletko kujeillut kustannuksellani?" Mutta silloin hän huomasi, ettei poika ymmärtänytkään ollenkaan moista tuttavuutta, vaan vetäytyi hänen luotansa. Ja nyt Klaus Baas tuli araksi ja alakuloiseksi ja mietti mielessänsä: "Viimeisen kerran, Klaus Baas, näytät nyt tälle seuralle, minkälainen olet sisästä päin!" Ja hän oikaisi vartaloaan ja tekeysi hyvin jäykäksi ja kysyi nuorelta herralta sulavasti, tiesikö hän mitä uutta sodan huhuista; siihen aikaan, kahdeksankymmentä-luvulla heräsi näet melkein joka vuosi huhuja uusista sotahankkeista. Poika vastasi, että hän oli kyllä kuullut niistä koulun kentällä; mutta maisteri oli sanonut, että ne olivat tyhjää puhetta. Sitten meni Klaus Baas toiseen huoneesen ja tutustui suureen nuorukaisjoukkoon, kaikki noin kahdenkymmenen ikäisiä: he keskustelivat ikänsä mukaisesti hyvin itsetietoisen hartaasti purjeveneistä ja kilpasouduista ja monenmoisista pallopeleistä ja muista tärkeistä kokouksistansa. Yhtäkkiä pyrähti vielä taloon pari nuorta neitosta, kaukaisia sukulaisia Bremenistä: olivat vasituisesti matkustaneet tänne sanomaan hyvästiä "kiltille serkulle." Siinäkös hälistiin ja naurettiin ja ilakoitiin ja juostiin edestakaisin; mutta Klaus Baas seisoi totisena ja jäykkänä iloisten joukossa ja hän tunsi, että hänen oli mahdotonta löytää notkeaa seurasävyä ja olla niin hilpeä ja vapaa kuin muut. Ja luulipa hän huomaavansa, että he hienolla vaistollaan pitivät häntä jonakin sukuun kuulumattoman "viidentenä pyöränä." Suurin osa vieraista katosi vähitellen perimäiseen huoneesen, ja pian tuli Karl Eschen viemään Klaus Baasiakin sinne. Se oli pitkänsoikea, kodikas kamari, täydellisesti sisustettu vanhoilla, tumman kiiltävillä huonekaluilla. Ikkunan ääressä, taustana kauniissa poimuissa riippuvat musliiniverhot, istui hyvin vanha ja hienopiirteinen rouva, selkä kumarassa, lumivalkea, sievä myssy hallavan harmaassa päässä, kädet päällekkäin sylissä. Hän kohotti hiukan päätänsä ja katsoi ympärilleen, sukua, joka oli siihen kokoontunut, ja vastaili heidän kysymyksiinsä heikolla vanhalla äänellä. "Se on mummi", sanoi Karl Eschen, "ja ystävät kutsuvat häntä vielä entisajan tapaan madame Escheniksi. Hän kertoo hyvin mielellään vanhoista ajoista, ranskalais-talvesta ja suuresta palosta, ja puhuu aivan järkevästi kaikesta, mitä on täällä hänen ympärillään. Mutta kaikki muu, mitä on välillä tapahtunut: sukulaisten kuolema ja yleensä koko ajan juoksu, on hänen muististaan kadonnut. Hän luulee elävän vielä kaikkien kolmen poikansa ja liikkeemme olevan entisessä kukoistuksessa." Ympärillä seisovat vanhat ja nuoret puhuttelivat sangen kunnioittavasti madamea, toiset totisina ja toiset lempeästi hymyillen. Rouva vastasi jokaiselle totisesti tai leikillisesti. Kun Karl Eschen sitten vei matkatoverinsa hänen luokseen ja sanoi: "Hän lähtee minun kanssani Intiaan, mummi", niin vanhus käsitti varmaankin sanat niin, että Klaus Baas oli muka juuri palannut Intiasta; ja siksi hopeahapsi nyt kysyi kohteliaasti kumartaen: "Olette kai tavannut myös poikaani, meriupseeria? Hänen nimensä on Felix, hän palvelee kadettina Frauenlobissa." Klaus Baas kumartui hänen puoleensa ja vastasi: "En ole nähnyt, madame." "No onnea matkallenne", sanoi rouva silloin kohteliaasti ja kumarsi arvokkaasti. Nyt tuli kamarineitsyt ja lausui hiljaa: "Taitaa olla paha madamea enää rasittaa..." Ja vieraat palasivat toisiin huoneihin. Jonkun aikaa pakinoi Klaus Baas vielä rouvan ja Eberhard enon kanssa ja jätti sitten hyvästit. Karl Eschen saattoi häntä eteisen ovelle, ja silloin Klaus Baas ihmetteli, mitä lapsen itkua kuului tuolta eteisen päästä? Karl Eschenkin kuunteli ja sanoi: "Sehän on vaan minun pikku siskoni. Tulkaahan mukaan, niin tulette heti tuttaviksi." Ja jatkoi ystävällisesti: "Se on hyvin kiltti, herttainen tyttö, olen oikein pahoillani, että minun täytyy vuosikausiksi erota hänestä." Klaus Baas meni jälestä pieneen huoneesen, jossa oli kaksi vuodetta. Tyttö, noin kymmenvuotias, istui sängyssä ja hieroi unisia silmiään ja itki. Sisäkkö oli vuoteen vieressä ja houkutteli ja maanitteli häntä nousemaan ylös ja sanoi Karl Eschenille: "Sanna nukkuu niin mielellään aina yksin täällä vieraskamarissa, mutta nyt hänen täytyy luopua valtakunnastaan, kun on tullut kaksi Bremenin neitiä, joiden on päästävä tänne!" Klaus Baas katseli ihastuksissaan sievää, ruskeapalmikkoista tyttöä, joka leveässä, valkeassa vuoteessa istui, ja sanoi: "Vai et antaisikaan huonettasi, vekkuli?" Tyttö hierusteli silmiään, ja kun kuuli vieraan äänen, niin hän vastasi itkien: "Kotiväki ei ota minua milloinkaan yhtään huomioon." Veli vilkaisi hymyillen Klaus Baasiin ja sanoi sitten: "Tule syliin, minä kannan sinut toiseen kamariin." Mutta Sanna itki vaan ja uhkasi: "Minä en tahdo olla yhtään missään tekemisissä kotiväen kanssa." "Ohoh", virkkoi veli, "mutta sängystä sinun täytyy nousta! Jos et tahdo olla missään tekemisissä kotiväen kanssa, niin täytyy herra Baasin sinut kantaa sinne. Tiedätkös: tämä on se setä, joka lähtee kanssani Intiaan." Pikku tyttö kohotti päätänsä ja katsoi vanhaa tuttua vakailla, harmailla silmillään ja sanoi kiltisti ja melkeinpä tyytyväisenä: "No ottakoon hän sitten syliin." Klaus Baas vastasi iloisesti: "No tulepa sitten." Ja hän kietoi tottuneesti kätensä hienon, hennon lapsen ympärille, joka oli vuoteesta aivan lämmin, ja nosti hänet seisaalleen ja kantoi hänet salakavalasti mairitellen viereiseen huoneesen, missä oli sievä pikku vuode äidin sängyn vieressä. Kun hän siellä oli asettanut hänet nukkumaan ja tyttönen oli uupuneena vetänyt peiton olkapäillensä, ei Klaus Baas malttanut olla vielä kujeilematta, vaan supatti hänelle hiljaa ärsytellen: "Jos ne vielä tekevät sinulle pahaa, niin Jumbo, näytä silloin hampaitasi!" Sanna avasi silloin silmänsä ja sanoi: "Herjes, mitä tuhmuuksia! Sinä senkin Klaus Hinrich Baas!"... Ja Klaus Baas meni nauraen huoneesta. Kun hän tuli ovelle, niin hän näki Karl Eschenin rinnalla kynnyksellä rouva Eschenin ja Tuddin, jotka toruskelivat leikillä äitiä ja sanoivat: "Se on vekara tuo sinun nuorimpasi! Mitähän siitäkin vielä tulee! Hänen kotiväkensä ei muka ota häntä yhtään huomioon, väittää!" Rouva vastasi hymyillen: "Samalla tavalla sitä on kasvatettu kuin teitäkin, ja ettekö te ole hyviä, kilttejä lapsia? Onhan teillä tosin pikku raiska silmässä teilläkin, mutta voihan sen kärsiä. Mutta jos voitte olla toisellaisia, niin olkaa sitten!" He purskahtivat kaikki nauruun ja sanoivat Klaus Baasille hyvästit, ja hän lähti. * * * * * Kun hän seuraavana päivänä meni piirikomennuskunnan kansliaan hyvästejä vääpelille lausumaan, niin hän kuuli matkalla varmoista lähteistä, että tosiaan syttyisi sota. Hän kiiruhti nyt askeleitaan ja kysyi levottomana vääpeliltä, tiesikö hän mitä varmaa asiasta? Vääpeli katseli häntä rauhallisesti ja vastasi: "En kerrassaan mitään! Jos, niin mitäpä sitten!" "Se ei ole niin yksinkertaista", vastasi kiihkeästi Klaus Baas. "Ensiksikin: kuinka pääsen kirjurin toimesta? Arveletteko, että minä voin istua täällä, kun toiset menevät sotaan! Ja toiseksi: minun on matkustettava huomisiltana Borussialla Intiaan." Minkäpäs neuvon vääpeli tiesi; lyötiin kättä ja Klaus Baas meni. Hän juoksi A.W. Thaulerin konttoriin ja tapasi siellä porraskäytävässä Karl Eschenin: hänkin oli kuullut sodan mahdollisuudesta, jopa melkein uskottavuudesta, ja he puhuivat nyt asiasta päällikön kanssa. Päällikkö nykähytti olkapäitänsä ja sanoi, että tietysti heidän on matkustettava. Mutta pojatpa puhelivat keskenään, että olisi kerrassa noloa, jos heidän laivansa joutuisi kaapparien kynsiin, niin että heidän täytyisi istua vankeina sillaikaa kun toiset marssivat sotaan, ja he olivat harmissaan ja neuvottomia. Ja vasta viimeisellä hetkellä, kun jo sodan huhutkin hälvenivät, he ajoivat matka-arkkuineen satamaan. Ja he loittonivat illan hämärissä Borussialla Elben suuta kohti. Pieni luja laiva kynti sitkeästi ja kovasti täristen meren aaltoja ja puski peninkulma peninkulmalta etelää kohti. Englannin korkeat, totiset kalkkirannat liukuivat oikealta ohitse ja sitten tuli Ranskan saaret ja lahdelmat. Biskayan teräviä, raisuja aaltoja lämmitti jo etelän aurinko. Gibraltarin kalliosalmessa tuli helle ja Suezin kanavalla paistoi erämaa iltaruskossa tulipunaisena. XV. Kun Klaus Baas sittemmin ikämiehenä, -- sillä välin hän ehti jo toisen kerran matkustaa noiden rantain ohi ja viettää vuosikausia kaukaisessa idässä, -- muisteli näitä neljää ensimäistä vuottansa kuumassa Intiassa, niin ne olivat hänestä kuin yksi ainoa pitkä kesäpäivä ja kesäyö. Ne alkoivat loistaa hänen mielessään taas ilmielävinä ja hän eli jälleen niiden vuosien joka tapahtuman. Niiden aikain vaiheet vierivät hänen sielussaan kuin kummallisen kauniit ja samalla kauhistavat kuvat, ne lehahtivat liekkiin ja sammuivat taas kuin kynttilät. Ne tuntuivat hänestä niin ihanilta, huolimatta raskaasta monituntisesta työstä valkeassa konttorihuoneessa Beachstreetin varrella, sadan askeleen päässä valtamerestä, huolimatta alinomaisesta kinastelusta ja tinkimisestä ovelan ukko Svee Hongin kanssa. Hänen sukunsa oli asunut jo vuosisatoja samalla paikalla eikä ollut kylästään Pohjanmeren rantamilta siirtynyt, ja hän oli ensimäisenä koko pitkästä Baasien heimosta lähtenyt vieraille maille: siksi hänestä oli vieras seutu ollut vieraampi kuin muista, ja paljon ihmeellisempi ja melkeinpä kauhistava. Pitkinä maininkeina keinuu Intian valtameri, uhkean sinisenä se hohtelee aina kirkkaasen taivaan rantaan saakka. Kuinka kiireesti laskee paahtava, tulinen aurinko, aivan kuin taivaslaelta pudoten: nyt on se jo kadonnut tummenevan, korkeammin lainehtivan meren syliin. Kuinka valkean kirkas on kuu, kuinka oudosti loimuavat sinisellä yötaivaalla lukemattomat, oudot tähdet. Laivan vanavesi säkenöi kaikissa sateenkaaren väreissä ja kimaltelee kuin outo koruvyö... Klaus Baas katseli laivasta yöhön, ja katseli aaltoihin, ja tunsi, että nyt hän matkustaa outoihin, kuumiin maihin ja kesytönten ihmislasten pariin. Sitten hän kääntyi syvään hengittäen kannelle päin ja meni toisten luo, jotka samassa laivassa matkustivat vieraihin kaukomaihin. Hän puheli pulskan kapteenin rouvan kanssa, joka oli matkalla Vladivostokiin, miehensä luona käymään: hän oli Hampurin lapsi, itsetietoinen ja varma, ja hänen naurunsa oli iloinen. "Onko koti-ikävä?" kysyi rouva. "Eikös!" vastasi Klaus Baas ja rupesi nyt juttusille, ja kuunteli kun rouva kertoi lapsistansa, jotka hän oli jättänyt Övelgönneen äitinsä hoitoon; ja Klaus Baasista tuntui tällainen puhelu niin kotoiselta. Sitten hän pakinoi erään englantilaisen Hongkongissa asuvan postimestarin morsiamen kanssa, joka istui telttakatoksen alla häävarustuksiaan ommellen. Hän oli nuorempi kuin Klaus Baas, mutta sanomattoman tyytyväinen, kun sai matkustaa kultansa luokse, ja ommellessaan hän hyräili iloisesti. Sitten Klaus Baas seisattui reelingille siamilaisen upseerin viereen, joka oli paluumatkalla Ranskan väestä, ja he keskustelivat Saksan tykkiväen hyökkäystavoista. Ja hän kuunteli tupakkaviljelyksen omistajan leppoisia, hupaisia juttuja, -- herra oli nyt pistäytynyt kotonaan Hollannissa, -- ja vältti miehen lailla ansan, johon toinen häntä houkutteli, nimittäin kontrahtirikkuriksi: lähtemään tupakanviljelijäksi Sumatraan. Mutta sitten istahti Klaus Baas "shipping clerkin"[54] viereen, joka matkusti erään saksalaisen firman asioissa Jokohamaan ja oleskeli tavallisesti ruorilaatikon vieruspenkillä: siinä hän jankkasi huutavalla äänellä japanilaisen oppikirjansa kalliita lauselmia, vanaveden muutaman sylen päässä kohistessa. Klaus Baaskin otti silloin taskustaan malaijinkielen sanakirjan ja opiskeli kieltä. Illan tullen lyötiin skattia[55] kapteenin ja tupakanviljelijän kanssa; viimemainittu tappasi aina ja sai toikata viinin illallispöytään. Siihen aikaan kulki Hampurin ja kaukaisen idän väliä vain pieniä höyryaluksia, eikä matkustajia nyt ollut kuin kymmenkunta. Mutta kun he kaikki olivat toisilleen vieraita ja kun sitten pian tutustuttiin, niin riitti juttua ja kuuntelemista liiemmältäkin. Kuinka kimaltavat Colombon[56] yöt! Kuinka säihkyvät tähdet kirkkaalla, syvän sinisellä taivaalla! Jättiläismäisenä kohoo rannalla musta metsä; valkeat talot hohtavat sen helmasta, mutta valkeammat ovat maininkien harjat, jotka hypähtävät pitkän aallonmurtajan yli, ja tähtiä kirkkaampina loistelevat merkkitulet, joita Englannin sotalaivat keskenään vaihtavat. Klaus Baas seisoo pelisalongin vieressä ja katselee rannalle ja ajattelee: tätä tietä ovat heimoni pojat vuosisatoja kulkeneet yli valtamerten, Hollantia ja Englantia palvellen; ehkäpä joku kyläläiseni näki jo neljäsataa vuotta sitten nämä samat kuvat. Pienillä, kurjilla pursilla he tulivat: rosvot heitä uhkasivat ja meritauti heitä tappoi ja rannan kareihin he musertuivat; monen moni ei palannut! Ja miten mukavasti ja turvallisesti minä matkustan! Ensimäinen perämies katseli rannalta hohtavaa kaupunkia, kädet syvällä valkean takin taskuissa, ja sanoi: "Viisi vuotta sitten lähti tässä maihin eräs nuori mies, jonka kanssa usein pakistiin minkä mistäkin. Hän oli Berlinistä, hyvää sukua; tietääkseni hänen teki mieli tänne Colomboon siksi, että oli kuullut puhuttavan ihmeitä tämän seudun mukavasta elämästä ja kauniista, tummaverisistä tytöistä. Nyt hän lepää tuolla maan mullassa, katsokaas tuota korkeaa taloryhmää, tuolla. Sen takana on eurooppalaisten hautausmaa." Perämies lähti viheltäen Klaus Baasin luota. "Mitä se teille kertoi?" kysyi Karl Eschen. "Oh, eräästä nuoresta berliniläisestä vain, joka joutui tänne ja kuoli ja kuopattiin", vastasi Klaus Baas... "Niin, sellaista tapahtuu monasti, Baas", vastasi Karl Eschen. "Täytyy olla valmiina kaikkeen." He seisoivat vaieten rinnakkain ja katselivat valkeaa kaupunkia. Yhä itään, yhä itään matkattiin monta päivää! Ja seitsemän vuorokautta Colombosta kohosi eräänä huikaisevan kirkkaana aamuna heidän edessään merestä Malakan niemimaa: ensin kuin etäinen utuviiva, sitten korkeita, metsän verhoamia vuoria kosteassa auringon paahteessa väristen ja kylpien. Niitten takana taas toisia vuoria: sinisiä, auringonsauhuisia, vaippana valtavat aarniometsät. Aurinko paahtaa ja hautoo sitä maata ympäri vuotta, se on sitäpaitsi hedelmällistä, kosteata. Siksipä kasvullisuus uhkuu villin voimakkaana maan upeasta kohdusta: puu on puun kylessä, ja niiden lomissa ruokoa, köynnöstä, jotka kilpaa kiipivät aina korkeimpiin latvoihin. Eläimet hissuttelevat ja hiipivät ja lentävät ja hurisevat valtavan kasviston riippukaton katveessa. Ihminen näyttelee siinä maassa vielä vähäpätöistä osaa. Hän pysyy kiltisti meren rannikolla siellä täällä, taikka on avannut pienen aukeaman aarniolaaksoon kaidan polun varrelle. Höyrylaiva saapuu suuressa kaaressa somaan lahdelmaan. Etumaisilta metsärinteiltä, oikealta puolta, alkaa pilkoittaa pieniä, valkeita taloja. Ja viimein näkyy rannalta, melkein piilossa suurten puiden alla, valkea kaupunki. Klaus Baas ja Karl Eschen löivät matkatovereille kättä ja laskeusivat portaita myöten alas veneesen. Airot särkivät kirkkaan siniveden kalvoa, ja pian noustiin veneestä ja oltiin muukalaisella maalla. Rannalle kiiruhti juosten lujia, ruskeaihoisia miehiä, jotka olivat melkein alastomia ja vetivät keveitä kaksipyöräisiä rattaita. Ja pulskat, kirkkaan kellertävät miehet, yllä keltaiset khakit,[57] nostivat tervehtien kätensä kirsikan punaisen turbaaninsa reunaan. Vantterat, ruskeat, paljasjalkaiset poliisit, joilla oli siniset univormut ja pikku käppi[58] kallellaan ohimolla, avasivat tarmokkaasti heille tietä. Sitten eräs nuori, samaan firmaan kuuluva herra mainitsi heitä nimeltä ja pudisti kädestä ja vei liikepäällikön vaunujen luo, joiden eteen oli valjastettu ponipari. Ihana, leveä katu kulkee mahdottoman korkeain puiden varjossa, oikealla kohahtelee vielä meri, mutta vasemmalta hohtavat jo vieri vieressä suurten englantilaisten firmain kivitalot. Kaksi paksua kiinalaisukkoa tulee leveät röijyt liehuen ja väljät, siniset pöksyt löyhötellen heitä vastaan ja menevät sivuitse; heidän kömpelöt nahkalipokkaansa napsahtelevat kivitykseen. Tuolta tulee suuri, kirjava saattue: merituuli liehuttelee karkeatekoisen arkun valkeaa peitettä, nauraen ja laulaen astelevat ruskeat ja mustaveriset miehet ja naiset jälestä. Heidän olkapäillään on valkeat, joistakin neilikan kukista solmitut seppeleet, ja kirpeä lemu leviää kadulle. Lihava, ruskea muija seisoo paljasjaloin ravintolan ovella, ja hänen vieressään istuu hänen muheva puolisonsa; yläpuolelle seinään on maalattu hollantilainen kyltti. Tuolla näkyy heidän hampurilaisen liikkeensä komea talo: alakerrassa ovat avoimet makasiinit, yläkerrassa konttori; päärakennuksen vieressä virkailijain asumukset. Kaksi pitkää kiinalaispoikaa, yllä siniset, lepattavat röijyt ja höllät polvihousut, oli paraikaa pihalla kukon tapossa. He katselivat, miten päätön kukko huppuroi heidän edessään tanterella ja nauroivat sieluttomasti, kulmikkaat, keltaiset kasvot jäykkinä. Nyt heitä huudettiin ja he juoksivat luo. "Tässä on teidän boy,[59] herra Baas." Klaus Baas koetti katsoa poikaa kipakasti ja käskevästi ja nousi sitten vaieten ja pää pyörällä toisten jälestä huoneesensa. -- "Onko tämä unta vai totta?" Konttoriin käy aamuisin raikas merituuli, joka avatuista akkunoista puhaltelee. Vaaleissa konttoripulpeteissa, kiinalaista tekoa -- moiset olisivat kuin kotonaan jossakin liikkeessä Alsterin rannallakin -- sekä kirjearkeissa on hampurilaisen firman leima; voisipa hetkeksi unohtua ja erehtyä olevansa kotimaassa. Mutta kun vain kohottaa päätänsä, niin harha haihtuu. Seinävierillä työskentelee selkä kumarassa keltaisia mongoleja, joilla on kiiltävän musta tukka, ja pitkien, pikimustien palmikkojen päässä heilahtelevat kauniit, heleänsiniset rusetit. Päällikköä vastapäätä istuu mukavasti vanha kiinalaisherra, jolla on väljä, keltainen röijy; sääret hajalla ja pyylevänä hän istuu. Nyt hän vetää sinisten pöksyjensä höllät lahkeet polvien yläpuolelle, nostaa toisen lihavan jalkansa toisen päälle ja ottaa muistikirjansa ja alkaa puhua vilkkaasti käsillään viittaillen. Se ukko on kaupungin suurkauppias; kaikki maan tuotteet kulkevat hänen kättensä kautta: riisi ja tina, turkikset ja pippuri ja kopra ja muskotti-hedelmät. Klaus Baas antaa hiukan kätensä levähtää ja kuuntelee: ymmärtäisikö hän tuosta edes jonkun malaijilaisen sanan. Konttorin lähetti, joka on alaston, ruskea hindu, hipsuttaa äänettömin askelin ohitse. Klaus Baas kysyy häneltä malaijiksi, milloin ensi laiva lähtee ja mikä se on? Hindu näyttää ymmärtäneen kysymyksen, sillä hän pysähtyy ja katsoo lempeästi Klaus Baasiin kauniilla lehmänsilmillään. Mutta vastausta ei Klaus Baas vielä ymmärrä. Kello viisi loppuu työ. Päivä on vielä paahteinen eikä lawntenniskentällä ole varjoa. Mutta nuoren ruumiin täytyy saada vähän heiskua vihreällä nurmikolla, sillä on istuttu seitsemän tuntia. Ja mailat huiskahtelevat halukkaiden käsissä ja pallot lentävät ja ne eroittaa mainiosti kuulaassa ilmassa. Ja siinä juostaan ja siinä huudetaan kiistasanoja ja tullaan vallattomiksi ja puhutaan hölmöyksiä. Ja boyt saavat juosta etsimään palloja kaukaa viidakosta. Pitkiin aikoihin ei Klaus Baas ole palloa lyönyt, siitä, jolloin hän kaksitoista-vuotiaana heiskui kotikylän kirkonmäellä. Ja alku on senvuoksi hankala. Mutta hän harjoittelee ahkerasti ja hänen joukkonsa alkaa häntä kehua ja häntä hymyilyttää. "Mitä te nauratte itseksenne, Baas?" kysytään silloin. "Oh, ajattelin vain", hän vastaa, "jospa äiti nyt minut näkisi!" "Pelaako sitten äitinne mielellään tennistä?" kysytään. Silloin purskahtaa Klaus Baas kaikuvaan nauruun. Ja pelin loputtua otetaan kylpy, ja sitten tulee päivän viehättävin jakso: kodikas illallinen ja hauskaa yhdessäoloa aina yömyöhään. Pieni halli on valkea ja melkoisen korkea, leveät ukset ovat katupuutarhaan päin. Keskellä on pitkä pöytä, joka on koristettu runsaasti kukkasilla. Sen ympärillä istutaan aterioiden, ja kunkin selän takana seisoo valpas boy. Punkah[60] leyhyttää viileyttä katosta ja sen pyörinä tangolla säestää yksitoikkoisesti pöytäkeskustelua. Muut olivat kaikki hienoa sukua ja tiesivät kertoa huviloista ja puutarhoista, hevosista ja soutu-huveista, tanssiaisista ja kesämatkoista. Ja pian tuli ilmi, ettei Klaus Baas sellaisista osannut kertoa, mutta kun hän oli ystävällinen ja suora ja kun hänellä oli avuja, joita he kaikki olivat vailla: vanhan vakavuus, joka hänen silmistään kuulsi, vaikka hän olisi nauranutkin, ja talonpoikainen kekseliäisyys, melkein viekkaus, joka ilmeni kaikellaisissa hyödyllisissä pikkuseikoissa ja neuvoissa, niin muut olivat hänelle herttaisen hyviä. Intia oli hänelle uusi maailma; mutta yhtä paljon myös nämä toverit, joiden seurassa hän ruokapöydässä istui. Vasta siellä, tuossa pöytäseurassa, jonka jäsenten kanssa hän vietti yhdenvertaisen päiviä aamusta iltaan, Klaus Baas kohosi siihen säätyyn, johon hän oikeastaan jo kauan oli kuulunut. Virkkuna, uteliaana ja ihmetellen hän kuunteli niiden juttuja ja oppi uutta kaiket illat. Siinä kerrotaan ja sutkautellaan ja pakistaan ja ilveillään ja nauretaan -- ja tuossa tuokiossa ilta pimenee. Silloin noustaan pöydästä ja heittäydytään mukaviin korituoleihin, jotka on asetettu piiriin avattujen ovien eteen. Heidän takanaan sytytetään seinäkynttilät. Silloin ilmestyy valkeaksi rapatuille seinille sormenkokoisia valkeita sisiliskoja: ne juoksevat ja ajelevat kärpäsiä ja napsahuttavat leukojaan ja pudota läiskähtävät permannolle. Suuria yöperhoja liitelee ulkoa heidän päänsä ohi huoneesen ja ne napsahtavat seiniin ja kynttilöihin. Ulkona puutarhassa kurnuttavat ja kaakuttavat kovalla äänellä ja julkeasti vihreät konnat; samalla aikaa laulavat ja hyrisevät ja helistävät lukemattomat sirkat, kukin omalla nuotillansa. Läheisellä kadulla astelevat shiksit[61] vartiossa ja hyräilevät hiljalleen yksitoikkoista duettoansa. Puupyöräiset härkävaunut, joiden laidoissa hulmuavat tulisoihdut, vierivät raskaasti ja hiljaa naristen ohi. Ulkoisen yön luo kuutamo lumivalkeaksi, kuutamo, joka hohtaa valkeana heidän kasvoillaan ja ympäröi heidät ja soodapullot pöydillä ja sinijakkuiset, ovella seisovat boyt kalpealla, kummittelevalla valolla. Ja vähitellen raukeaa juttu ja tunnelma vienonee ja ajatukset liitävät arkitoimista ja nykyhetkestä kauas kotirannoille. Ja yksi kertoo sukunsa kantaisästä, joka oli saksilainen kankuri, föhriläinen kalastaja; toinen omasta isästänsä: kuinka kovilla hän oli ollut vaarin kanssa liikettä laajentaessaan; kolmas kertoo äidistään: mitä sukua, mitä suvun haaraa äiti oli ja millainen hän oli ennen nuorena. Neljäs näyttää muille siskonsa kuvaa: katselee itse sitä hiljaa ja kauan, kuin näkisi hänet ensi kertaa tässä kuvassa -- ja hän kuuntelee rauhallisena ja ylpeänä kun toiset siskoa kiittelevät. Klaus Baas vaikenee ja kuuntelee ja kysäisee silloin tällöin jotakin varovasti ja viisaasti, ettei kertoja keskeyttäisi juttuansa. Ja kun sillä tavalla on kertoeltu, saattaa joku nousta ylös ja mennä itsekseen parvekkeelle, ja asettuu pilarin viereen ja seisoo siellä kauan aikaa liikahtamatta, ja katselee yöhön ja ajattelee kotimaatansa. Viimein nousee myös Oldenburgin poika ylös: hän on pitkä, vaaleaverinen ja pulska, hänellä on kauniit ja uljaat, mutta hieman hellät silmät. Hän on koko seuran lemmikki. Hänkin menee ulos ja hän seisoo siellä kauimmin. Mutta viimein hän ikäänkuin herää ajatuksistaan ja tulee takaisin ja tempaa lasinsa ja juo sen pohjaan, ja hänen kauniissa silmissään on synkkä tuli. Hollantilainen lääkäri on kyllä kieltänyt häntä sekoittamasta liiaksi whiskyä soodaan, mutta hän on vastannut että juoppous on perinnöllistä hänen suvussaan eikä hän siitä pääse. Ja siksi hän on kaikkien muiden murheen ja rakkauden esine... Viimein sanovat toverit toisilleen hyvää yötä ja erkanevat. Klaus Baas ihmettelee levolle asettuessaan, kuinka häntä niin suuresti viehättävät ihmisten kohtalot ja kuinka hänen mielikuvituksensa kutoo aina niihin lisää. Ja hän muistelee otsa rypyssä entisiä haaveitaan, joista hän oli pääsemättömissä siellä Elbellä hiekkakuutilla kulkiessaan. Ja hänen päähänsä nousee taas tuo entinen epäilys: hän ei taidakaan olla luotu kauppiaaksi, vaan lehtimieheksi, kirjailijaksi tai johonkin muuhun sellaiseen epävakavaan toimeen. Mutta sitten hän huomaa, että sehän onkin hänessä pelkkää maailmaan ja elämään tutustumisen intoa. Ja silloin hän naurahtaa tyytyväisenä turhalle huolelleen ja hän ajattelee taas turvallisesti elämän kirjavia kuvia. Ja niissä mietteissä hän kiitää kuin kirjavalla satupurrella, viirit ja liput liehuen, unten untuvalaan. Mutta huomisaamuna tekee velvollisuuden tunto ja toiminnan ilo ja voiton halu hänestä jälleen täysverisen kauppamiehen. Vieras, outo kieli tuotti hänelle ensin paljon huolta. Hänen oli vaikea oppia joustavuutta ja keveyttä ja päästä maan kauppiaiden kanssa tavallisiin, tuttavallisiin pakinoihin: aina pyrki juttu takertumaan yleisiin, kankeihin liikelauselmiin. Silloin sanoivat muut, ettei se menekään sillä keinolla sellaiseen lujaan talonpojan päähän kuin hänen, ja he neuvoivat häntä koettamaan "Sleeping dictionarya",[62] niinkuin he kaikki muutkin. Small Streetin pikku japanittaret puhuvat malaijinkieltä kerrassa hyvin, he sanoivat, eivätkä elämältään ja ammatiltaan ole kansallisen käsityksensä mukaan millään muotoa huonoja naisia. Muuten: eläköön Klaus Baas heistä nähden miten vain tahtoi; mutta he eivät halua olla lihankiduttajia, kovan työn ja vieraalle maalle sulkeumisen ja ainaisen kuoleman vaaran lisäksi. Silloin lähti Klaus Baas eräänä iltana pöytäseuran kokeneimpain veikkojen kanssa Small Streetille ja tuli alastonten, leikkiväin lapsiparvien läpi ja solakkain klingiläis-naisten ohitse, joiden kiiltävä hipiä kuvasteli kiinalaisten avoimista kojuista heijastelevaa lampun valoa kuin peili, sievään palmunlehvämajaan, missä oli kammio pieni kuin kotikylissä sänky. Ja siitä siististä kammiosta löytyi pieni keltahipiäinen japanitar, joka tuskin ulottui Klaus Baasin kainalokuoppaseen. Nuorukainen oli ensin sangen hämillään ja kohtelias, mutta yhtäkkiä hänen kielenkantansa laukesi. Ja kun nyt ei muu auttanut, niin hän jauhoi malaijia kuin poika, ja niin katosi kulmikkuus ja majassa oli oikein kodikasta. Ihmetellen ja ihaillen hän katseli pientä, siroa ja ystävällistä naikkosta ja viipyi hänen luonaan heti ensi yönä viisi tuntia ja palasi siirtolaan iloisena ja keveänä, onnellisena kuin suurenmoisesta, kauniista löydöstä. Ja hänen omatuntonsa oli harvinaisen hyvä. Nyt tuli vieras kieli helpommaksi oppia, kun hän kerran pääsi päästä kiinni. Ja tuntuipa siltä, että hän pian kykenee sen avulla enempään kuin hänen toverinsa: hän osasi paremmin kuin muut lähestyä noita ruskeita, yksinkertaisia ja samalla niin ovelia alkuasukkaita. Sillä välin oltiin kovassa touhussa. Aamulla oli saatava Lontoon pörssinoteeraukset tietoon aikaisemmin kuin englantilaiset firmat ja käännettävä ne kiireesti, ja sitten lähdettiin kaupungille ja hierottiin kauppoja kiinalaisten liikemiesten kanssa pippuri-, muskotti- ja tinakekojen ääressä, joissa viimemainituissa metalli oli pieninä pyöryläisinä kakkuina, -- ja oltiin muka hyvin epäuskoisia ja ennusteltiin puoleen ja toiseen markkinain muuttumisesta ja moitittiin tavaraa huonoksi ja tingittiin ja ostettiin tai jätettiin valtaan. Sitten palattiin takaisin konttoriin ja huomautettiin liikepäällikölle minkä mitäkin tärkeätä seikkaa tai pyydettiin häntä käyttämään milloin mitäkin uutta temppua. Ja Karl Eschen voi kertoa kunnioittavasti pian: "Olisittepas nähnyt, kuinka kuivasti, maltillisesti ja ystävällisesti Baas kohteli vanhaa Svee Hongia! Hänessä kunnostaa itseään vähä väliä vanha talonpoika: hän saa sen esille kuin taskustaan siepaten. Luulenpa, että ukolla oli hänen kanssaan niin hupaista kuin kiinalaisen isoisänsä kanssa." Konttoripäällikkö hymyili ja sanoi: "Ei ole maailmassa Pohjanmeren talonpoikaa ovelampaa ihmistä. Muistanpa, miten kerran ennen muinoin eräs Büsumin kalamies puijasi erästä Berlinin herraa. Ikinä en unohda miten ukon kasvot loistivat: sulinta vakavuutta ja totisuutta!" Saksalaiset eivät siihen asti olleet esiintyneet sikäläisessä seuraelämässä, joka oli vielä umpi englantilaista. Mutta nyt esitti Karl Eschen, että sinne olisi mentävä, sillä se oli sekä kasvattavaa että liikkeelle hyödyllistä. Ja hän sanoi Klaus Baasille: "Silmät auki nyt! Saatte tutustua kohta seurustelumuotojen kaikkein hienoimpaan." Karl Eschen tiesi, että toveri säästi rahaa kotiin viedäkseen, ja siksi hän tarjosi hänelle juhlapukujaan ja rintapaitojaan; mutta maanpoika oli hartevampi ja vähän lyhempi kuin hän, niin etteivät ne hänelle sopineet. Silloin Klaus Baas tilasi kiireesti uuden harmaan puvun, ja sitten lähdettiin kuuden miehen voimalla muukalaisten pariin, ensin Resident councellorin[63] luo ja sitten englantilaisten toiminimien ja hollantilaisen lääkärin vieraiksi, ja kaikkialla esitettiin heille myös naiset. Ja pian seistiin pallopelissä pitkiä, kohteliaita englantilaisia vastapäätä, jotka olivat yhtä hitaanlaisia illoin täällä vihreällä kentällä kuin aamulla sähkösanomia lukiessaan: "take it easy, Mr. Baas".[64] Ja pian tanssittiin klubin hallissa soikeakasvoisten, jäykänpuoleisten Englannin neitojen kanssa, joilla oli hyvin avokaulaiset seurapuvut, -- ja englantilaiset herrat hännystakissa: "full dress", saksalaisilla valkeat "dinner-jackets".[65] Tanssiaisyö oli painostavan paahteinen ja innokkaassa tanssissa hiottiin likomäriksi ja kaulukset ja rintamukset kastuivat pilalle. Silloin lähettivät saksalaiset kesken tanssia boynsa hakemaan kotoa puhtaita kaulusvehkeitä ja muuttivat sivushuoneessa vaatetta ja astuivat jälleen saliin uusissa, valkeissa haarniskoissa, välinpitämättöminä muka, -- kostaen siten frakkiniekoille. Ja itsetunto kohosi, ja he puhelivat nyt arastelematta kotimaastaan ja muukalaisista ja kaikesta maailman touhusta, ja kukkakimpusta, joka värisi aivan lähellä tuossa naisen povella, joka kiihkeämmin kohoili. Kotimatkalla houkutteli Oldenburgin poika Klaus Baasin vielä Engineers-clubiin,[66] jossa myös oli pikku tanssiaiset, ja hän tanssi siellä jonkun kierroksen. Siellä oli joitakuita half cast-tyttöjä,[67] he olivat keskikokoisia ja uhkeita ja samalla siroja: kasvot ruskeat ja lempeät, silmät yhtä tummat, ihanat, mustan loimuavat. Etenkin eräs heistä oli kovin sievä ja lauhkea, ja hän liiti tanssissa kuin höyhen -- niin tanssivat tuskin Blankenesen tytötkään -- ja hän oli Klaus Baasille hyvin hellä, joten nuorukainen ei päästänyt tyttöä käsikynkästään ennenkuin ovelle ilmestyi yhtäkkiä Karl Eschen. Hän oli tullut toveriaan hakemaan ja vaati nyt vakavasti häntä pois. Ja kun Klaus Baas ja Oldenburgin poika kotimatkalla oikein kilvalla kehuivat tuota kaunista ja suloista tyttöä, niin Karl Eschen huomautti kuivasti: "Aiotteko ruveta kuhertelemaan hänen kanssaan? Siitä voi tulla hyvin epämiellyttävät seuraukset, Baas. Aiotteko naida hänet? No, onnea vaan! Mutta minä puolestani tahdon vaaleaverikön: sillä tulee olla vaalea tukka ja valkea hipiä! Ja sen tulee ymmärtää jotain tehdäkin." Silloin vaikenivat nuo hurmautuneet. Ja jonkun päivän päästä Klaus Baas näki tytön vanhemmat: isä oli paksu irlantilainen välittäjä ja äiti keltainen ja ryppynaamainen malaiji. Silloin oli Klaus Baas jälleen salaisesti sangen kiitollinen kelpo Karl Eschenille ja unohti sangen pian ruskean hempukan. Sitten he oleskelivat klubilla vähä väliä. Ja tuon suuren, pyöreän klubipöydän ympärillä pidettiin hauskaa! Kun Peter Macdonald, joka oli ollut täällä jo kauan ja oli melkoisesti whiskyn syövyttämä, kertoi Singaporen ratsastuskilpailuista, joissa hän joka vuosi kävi koettamassa onneaan, kun hän innostui ja näytti tuolilla, kuinka hän oli ratsastanut, ja autteli puuhepoaan käsin ja jaloin laukkaan,... silloinkos naurettiin! Hän ei yleensä välittänyt mistään muusta kuin firmasta ja hevosista: kaikki, mitä hän sanoi, lähti hevosmaailmasta, ja useinkin hänen puheensa olivat kaukana miellyttävästä. Eräs kiivas Skotlannin poika, joka ei sietänyt hänen pitkulaista, kuivaa naamaansa ja jolta hän kerran kysyi: "Mitä te hirnutte?" nakkasi sinappipurkin vasten hänen liiviensä rintamuksia... Muudan pieni harmaahapsinen Englannin juutalainen pistäysi siellä tuon tuostakin Rangunista[68] ja kertoi mielijuttuaan: oli kerran nuorempana Liverpoolissa kyllästynyt elämäänsä ja silloin hän oli konttorissaan kiinnittänyt revolverin ruuvipihdeillä pulpettiinsa piippu itseään kohti; ja oli istunut siinä ja tuijottanut murha-aseen suuhun koko iltapäivän -- ja alkoi yhä enemmän epäillä aikeensa järkevyyttä, ja lopulta hän pelkäsi ja irroitti revolverin paikaltaan ja heitti synkät ajatukset hiiteen; ja hänelle kävikin aivan hyvin. Ja sormeaan pudistaen hän nyt varoitti nousevaa nuorisoa: "Älkää hätäilkö turhia! Niin, älkääkä naurako!" Ja nyt naurettiin, ja Jack Hamilton sanoi hymyillen Klaus Baasille: "The jews are very elastic people! An anglosaxon would have done it, surely!"[69] Ja miten hupaista oli toisena uuden vuoden aattona! Silloin juhlittiin Jack Hamiltonia, joka oli palvellut sikäläistä liikettä melkein viisikolmatta vuotta ja oli nyt lähdössä takaisin Englantiin. Oli valmistettu komeat illalliset ja hienoja juomia, paljon puheita, -- ja kunniavieras oli sanomattoman hurmautunut ihanaan kotimaahan pääsystänsä. Hän oli pieni ja hintelö mies, noin viisikymmen-vuotias, mutta ijästään huolimatta paras tennispelissä koko joukossa; jäykkänä hän nyt seisoi pöydän takana -- oli kaikkien kummaksi noussut pitämään puhetta: elämänsä ensimäistä ja erojaispuhetta. Hän puhui ensin elämästään täällä, lontoolaisen firmansa vanhasta konttorista, uskollisesta palvelija-vainajastansa, ja kirkkotarhasta, jossa moni hänen tutuistaan nukkui. Mutta sitten kodistansa Wiltshiressä, missä asui nyt hänen veljensä, "as good as gold",[70] jonka kanssa hän oli ennen käynyt yhdessä koulua, jonka kanssa oli viettänyt ihania, huolettomia nuoruuden päiviä, joka niin uskollisesti oli hänelle kirjoitellut näinä viitenäkolmatta vuonna. Ja hänen luokseen hän nyt aikoi mennä! Hän kuvaili kuulijoille kotitalonsa ja sen huoneen, jossa hän sitten saisi asua: akkunasta näköala ihanaan, suloiseen, uneksittuun laaksoon! Toiset kuuntelivat hiiren hiljaa, leuka melkein pöydän reunaan painuneena, eivätkä tohtineet katsoa ylös, sillä puhujan äänestä he tunsivat, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Mutta kun hän sitten lopetti, niin rynnättiin hänen ympärilleen, nostettiin hänet ylös ja laulettiin silmät loistaen, myrskyisesti, haltioissaan: "He is a jolly good fellow!"...[71] Vähän ajan päästä hän painui sangen hiljaiseksi ja pyysi vierustoveriaan saattamaan häntä kotiin, ja vastasi kummastuneiden kysymyksiin, ettei hän voi oikein hyvin. Ja seuraavana aamuna saatiin kuulla -- se oli sunnuntai -- että hän oli kuollut, kiitävään keuhkokuumesen. Sitten hänet saatettiin, toiset frakeissa, toiset valkeissa tennispuvuissa, kalmistoon, jossa ovat niin monen Hollannin ja Englannin kelpo pojan ja nyt lukuisain saksalaistenkin nimet paateen kaiverrettuina. Kun höyrylaiva, jolla Jack Hamiltonin piti matkustaa, kulki hänen hautajaistensa jälkeen avoimelle merelle saksalaisten talon ohitse, lähtivät Klaus Baas ja Karl Eschen tapansa mukaan sunnuntairatsastukselle. Karl Eschen oli puoli pakolla saanut toverinsakin harjoittamaan tätä loistourheilua. "Teidän täytyy välttämättä osata purjehtia ja ratsastaa", hän sanoi. He ratsastivat vaieten leveää rantakatua pitkin. Viimein sanoi Karl Eschen allapäin: "Huomasitteko, että Oldenburgilainen itki haudalla? Aavistaa, ettei hän palaa kotiin täältä. Se on hukassa, joka ei voi luopua whiskystä... Mutta voi se tulla terveimmällekin. Kukapa olisi aavistanut Jack Hamiltonin kuolemaa?" "Kahden vuoden päästä olette taas kauniisti kotona", vastasi Klaus Baas. "Kahden vuoden!" toisti Karl Eschen... Ja jonkun aikaa vaiettuansa hän sanoi: "Nyt ei ole sopiva matka-aika, mutta kaivos on saatava vesivoimalla käyntiin; tinan hinnatkin näyttävät pysyvästi kohoavan. Päälliköllä on monet epäilyksensä eikä hän tahtoisi, että me lähtisimme matkalle nyt, mutta veljeni kiirehtii. Kahdeksassa päivässä pääsemme 'Hyelongilla' Klangiin;[72] sieltä on sitten neljän päivän taivallus." Klaus Baasilla oli säästöistään vielä jälellä sievä summa ja sillä hän teki kun sattui pieniä omia kauppoja. Hän sanoi: "No sitten minä teen heti huomenna ne turkiskaupat; voitan 300 dollaria niistä kahdesta pakasta." Karl Eschen heräsi haaveellisesta tunnelmastaan, vilkaisi häneen ja sanoi: "Teillä ei ole muuta kuin ne afäärinne vain." Moite kävi Klaus Baasin tunnolle ja hän vastasi: "Päällikkö tietää kyllä tästä yrityksestä; hän kehoitti itse minun koettamaan onneani." "Päällikkö"! toisti Karl Eschen. "Tiedättehän, että on niin paljon päälliköitä, jotka keinottelevat liikkeensä selän takana; teidät on lähetetty tänne valvomaan Hampurin liikkeen etuja. Tuollainen yksityisyritys vivahtaa aina hiukan epähienolta, Baas. Kauppias olkoon puhdas, aamukylvystä päiväkirjaansa! Niin on omatunto vapaa ja ajatukset kirkkaat." Klaus Baas puraisi huultansa; hän oli kyllä tottunut siihen, että Karl Eschen käytti näitä retkeilyjä peitotakseen hänen moukkamaisuuttansa kaikessa, missä se vielä ilmeni. Mutta kuitenkin se häntä loukkasi. Karl Eschen vilkaisi häntä syrjästä ja sanoi: "Teidän asentonne on yhä liian epävarman kumara." Ja salatarkoitukselleen nauraen hän lisäsi: "Satulassakin omatunto olkoon puhdas ja mies sitä mukaa!" "No, jo riittää", nauroi Klaus Baas ja kannusti ratsunsa laukkaan. Kahdeksan päivän päästä he lähtivät kaivokselle. Oli helmikuu, ja matka oli varsin vaivalloinen. Jo merimatkalla Klangiin tuli vastuksia, jotka lamauttivat heidän rohkeuttaan ja voimiaan. Meri oli levoton; höyrylaivan huonosti hoidettu kone kolkutti ja vinkui; ruoka oli huonoa, eikä koko höyrylaivassa ollut kelvon siistiä paikkaa; heihin tuli molempiin meritauti. Mutta vielä oli toki ilma hyvä ja länsituuli liehtoi viileyttä. Vaan kun sitten päästiin maihin ja sydänmaan retki alkoi, muuttui ilmakin. Milloin paahtoi päivä kuin tuli, milloin satoi kuin saavista kaataen ja ukkonen pauhasi. He nousivat ensin jonkun matkan veneellä virtaa myöten ylös ja kulkivat sitten jalkaisin rämeiden poikki ja korkeiden aarniometsäin kautta, kaitoja märkiä polkuja pitkin. Milloin tultiin pieniin malaijilaiskyliin, ja milloin noustiin ylämäkeen kukkuloille ja painuttiin taas alas notkoon ja puhkottiin viidakkoa, joka muistutti hiukan Holsteinin viidakoita. Siellä näkyi tuon tuostakin käytettyjä tinakaivoksia; vähä väliä tuli näet aho, joka oli pengottu nurin. Pimeät ja hiostavat yöt he viettivät epämukavien pysähdyspaikkojen kojuissa. Heillä oli seuralaisina kaksi luotettavaa hindua, molemmat klingejä, sekä eräs kiinalainen ikämies kaupanvälittäjänä. He tarkastivat matkalla useita kaivosalueita, joissa tina oli jyväsinä hiekkakerrostumassa: siitä se eroitettiin vedellä huuhtelemalla. Ja he koettivat kiinalaiselta hankkia tietoja vesivoiman saannista, työväestä ja päiväpalkoista, metallipitoisuudesta ja metallin arvosta. Neljäntenä päivänä he tulivat kurjassa tilassa kaivokselle. He hankkivat heti muutamia työmiehiä ja tutkivat, kuinka laaja alue oli, kuinka tinapitoinen, millainen oli tarjolla oleva vesivoima, ja tekivät pari sulatuskoetta ja kyselivät alkuasukkailta kaikellaista, mistä eivät olleet selvillä. Ja viidentenä päivänä he päättivät, että kaivos pidetään itse ja otetaan siitä metalli pois, koskapa he nyt kerran olivat tänne asti tulleet ja olivat molemmat nuoria, terveitä miehiä, ja koska kustannukset heidän arvionsa mukaan eivät nousseet yli sadan tuhannen markan. Vielä saman päivän iltana he nauttivat yhdessä mietoa whiskyä ja soodaa, ja olivat ensi kertaa koko matkalla, vaikkeivät vielä oikein hyvin voineet, hyvällä tuulella. Mutta seuraavana aamuna varhain tuli Karl Eschen toverinsa makuusijalle, ja kun Klaus Baas heräsi, valitti kovaa vatsakipua ja sanoi nauttineensa turhaan koleratippoja; oli ollut kovat tuskat koko yön. Ja kun hän aikoi palata vuoteelleen, niin hän kompastui Klaus Baasin jalkoihin ja lyyhähti voimatonna polvilleen. Klaus Baas hypähti ylös ja auttoi hänet vuoteelle ja herätti seuralaiset, jotka nukkuivat toisessa majassa, ja kyseli unenpöpperöiseltä kiinalaiselta lääkäriä ja rahvaan lääkkeitä, ja hän lähetti klingit jotensakin vähillä toiveilla juoksemaan rankkasateesta huolimatta lähimpiin pysähdyspaikkoihin tiedustelemaan, tokko siellä sattuisi olemaan lääkäriä tai jotain taitomiestä. Mutta kun Klaus Baas sitten haki lääkkeitä pienestä matkalippaasta, kertoi sairas taistelleensa jo monta viikkoa tätä tautia vastaan ja koettaneensa turhaan lääkkeitä; mutta veli oli tahtonut saada tämän kaivosasian tavalla tai toisella mitä kiiruimmin ratkaistuksi. Sairaan täytyi vähä väliä nousta vuoteesta ja hän oli jo niin heikko, että hänen oli turvauduttava toverinsa käsipuoleen. Klaus Baas näki, että hän oli kaiken yötä ulostanut melkein selvää verta; ja päätti kaikin mokomin lähteä huomisaamuna, vaikka vasten sairaan tahtoa, paluumatkalle rannikolle. Mutta illalla tuli kova kuume, ja puoliyöstä heikkonivat Karl Eschenin voimat niin, että hän huononi silminnähtävästi. Kuume kai lamautti hänen lujan tahtonsa, sillä hän ilmaisi nyt salaiset kuoleman ajatuksensa suoraan. Hän sanoi Klaus Baasille, sanoi luonnottoman rauhallisesti, että kun tästä nyt "tulee loppu", hänen oli otettava rahat ja paperit, jotka olivat hänen taskuissaan, ja luettava kirjeet. Ja vähät voimansa ponnistaen hän saneli valtakirjan ja piirsi sen alle nimensä ja sanoi: "Huomen oli ensi päivä, jolloin aioin jotakin liikkeemme hyväksi toimittaa; ja nyt minun täytyy kuolla." Ja vähän ajan päästä hän lisäsi: "Veljeni ei ole kyvytön liikemies, mutta hän on vaimoaan kohtaan heikko... Te ehditte vielä pitkälle, Baas... Kun teille hyvin käy, niin muistakaa vähän äitiäni; on hirveää ajatella, että hän joutuu puutteesen." Klaus Baas tarttui nyt hänen polttavaan käteensä ja lupasi rehellisesti ja miehen sanalla pitää huolta hänen äidistään. Ja hän puristi lujemmin Karl Eschenin kättä ja vakuutti, että kyllä hän paranee ja he matkustavat yhdessä kotiin. Mutta kauan hän ei tätä surkeutta sietänyt nähdä, vaan meni ulos majan ovelle. Hän ei ollut vuosikausiin rukoillut, eikä hänellä ollut minkäänlaisia uskonnollisia tarpeita. Ja nyt hän seisoi rankkasateessa ja tuijotti pikimustaan pimeyteen ja tahtoi rukoilla. Ja taas yltyi rajuilma: salamat täyttivät taivaan kuin hulmahtelevat tulisoihdut, ukkonen jyrisi alinomaa, yhä täristävämpänä. Tuokio oli hiljaista, mutta silloin kajahti pimeästä metsästä apinain käheä ja ilkeä rääkynä, ja kaukana karjui tiikeri. Klaus Baasista tuntui silloin kuin ei hänen kotimaansa Jumala täällä olisikaan tai kuin sillä ei olisi täällä yhtään sananvaltaa ja että hänen oli mahdotonta saada tässä melussa äänensä kuulumaan sen Jumalan korviin. Mutta kuitenkin hänen sielustaan kohosi epätoivoinen, palava avunhuuto, ikäänkuin koetteeksi, sen Jumalan puoleen, ja kuin hourupäinen hän rukoili "Jumalaa ja kaikkia taivaan hyviä valtoja" pelastamaan hänen ystävänsä, "jota hän niin kauheasti rakasti." Mutta apua ei tullut ja hänet hylättiin tylysti, ja murheesta sekaisin hän sai palata majaan. Siellä sairas jo houraili. Hän kertoi muka äidille ja siskoille Intian matkastansa ja kirjoitti veljelleen pitkän kirjeen: veli ei muka saisi myydä kaivosta polkuhintaan, sillä niillä rahoilla hänen vaimonsa saattoi matkustaa pitkäksi ajaksi Parisiin ja ostaa pronssiveistoksia ja silkkisiä, hienoja alushameita. Ja niin heittelehti Karl Eschen pitkän aikaa rauhattomasti vuoteellaan: hän virui, poloinen, omassa veressään. Kun ilma aamuyöstä hiukan selkeni ja raikastui, niin Klaus Baas kannatti ystävänsä majasta ulos ja istui hänen vieressään taivasalla. Sairas tuli hetkeksi tajuihinsa ja tunsi varmasti kuolevansa ja lähetti Klaus Baasin kautta terveisiä omaisilleen. Ja sitten hän vaipui taas horroksiin ja näki hourenäkyjä, joista yhtä mittaa mutisi: Alsterin purjehduksista, oivasta purjetuulesta; ja hän huusi tovereilleen toiseen veneesen, ja ei sitten löytänyt Themsellä sopivaa laituria, ja vähitellen hänen äänensä heikkoni hiljaiseksi, väsyneeksi valitukseksi. Pari kertaa hän vielä huudahti kuin kaukaa, huusi äitiään, ja sitten hervahti nuori, voimakas ruumis, ja hengitys verkkeni ja rinta liikkui vaivalloisesti, viimein melkein väkinäisesti. Ja vihdoin hän ei hievahtanutkaan. Klaus Baas istui vielä pitkän aikaa kumarassa hänen ääressään ja tuijotti silmät nurin häneen ja odotti henkeään pidättäen. Ja nousi sitten ylös. Hän kierteli huohottaen melkein tunnin kuolleen vieressä, seisattui, kumartui katsomaan hänen kasvojansa, ja lähti taas kävellä hoippumaan, väänteli käsiään ja puserteli päätään ja tuska raateli hänen sieluansa kuin pedot: Äiti raukka! Hyvä Jumala, hänen äiti raukkaansa. Tällaiset sanomat on nyt lähetettävä! Sisko raukat! Kuinka kauhistavaa, kuinka hirmuista! Ja minä, minä! Minun ainoa ystäväni! Mitä on nyt tehtävä? Sana heti rannikolle!... Hän oli minulle niin hyvä ensimäisestä konttoripäivästä saakka, ainoa ystävä! Eikä ketään, ei ketään muita! Ei kukaan, ei kukaan ole minusta niin välittänyt!... Voi äiti raukka! Mitä on minun nyt tehtävä? Sana rannalle, sana!... Täytyy hänet tänne haudata... Ja hän meni majaan ja kirjoitti lyhyen kuolinsanoman ja antoi tiedon saamastaan valtakirjasta, mutta unohti ne jälleen taskuunsa, ja lähti ahon poikki valitsemaan metsän rinteeltä haudan paikkaa. Hän haki ja tuli takaisin ja tuijotti vainajaa ja meni taas metsään ja haki taas. Ja viimein hän löysi mieleisensä paikan: mukavan komeron valtavan varingan paksujen juurten suojassa, loivan rinteen puolivälissä: sen puun antaisivat ihmiset varmaankin olla rauhassa. Ja hän palasi majaan, jonne olivat jo tulleet sekä klingit että kiinalainen, ja heidän kanssaan hän sitten kantoi ruumiin varingan juurelle, kaivoi itse hautaa toisten kanssa ja laski ystävänsä vaippaansa käärittynä maan syvään, ruskeaan kohtuun. Hän puhui vaikeasti vieläkin, mutta sai toki luetuksi saksaksi isämeidän; Herran siunausta hän ei enää muistanut, hän sanoi vain: "Lepää rauhassa, ystävä; Jumala kanssasi!" Sitten hän lähetti apulaiset takaisin majaan ja istahti varingan juurille, jotka kyömyilivät polven korkeudella maasta, otti taskustaan paperia ja alkoi piirtää siihen haudan paikkaa ja merkitsi tarkoin ilmansuunnat ja välimatkat toisista huomattavista kummuista. Ja sitten hän kirjoitti siinä puun juurilla, haudan partaalla istuen kirjesalkku polvilla päällikölle tarkan selostuksen Karl Eschenin kuolemasta, edelleen Hampuriin lähetettäväksi. Ja kirjoittaessaan, jolloin joka seikka täytyi tarkoin ajatella ja selvästi esittää, hän alkoi rauhoittua, ja hänen sielunsa ankara kaksikymmentuntinen jännitys laukesi. Ja niin hän kirjoitti loput, liikettä koskevat seikat, aivan selvin ajatuksin. Sitten hän pani kynän taskuun ja katseli hautakumpua ja tunsi enää vain kylmää katkeruutta. Tällaista se oli elämä! Muutamassa hetkessä työkyky, voima, kunnia, into, toiveet: tomua ja tuhkaa! Ja entä Jumala! Ah -- Jumala! Mikä Jumala!? Voi hyväinen aika! Täytyy kiintyä aikaansa kynsin hampain, niin kauan kuin se vielä on, ja koettaa, tokko ehtii saada aikaan mitään! Häntä oli onni tähän asti paljon auttanut; hänellä oli ollut hyvät vanhemmat, Laura Morgenstern oli auttanut, ja tämä hänen ystävänsä, vainaja. Mutta nyt hän oli aivan yksin. Hänen täytyi tarttua elämään kovin käsin ja viisaasti! Rahaa, rahaa! Mitä oli nyt tehtävä? Miten oli viisainta menetellä? Mitä hän voisi saada toimeen tässä asiassa? Hänellä oli valtakirja, mutta ei yritystä toteuttaakseen rahaa. Eikä ollut liioin uskottavaa, että Arthur Eschen hänelle lähettäisi. Kun hän paraikaa aprikoi haudan ääressä, mitä hänen oli tehtävä, niin hän näki vastapäätä kukkulalla kävelemässä kolme outoa miestä, jutellen kahden kiinalaisen ja klingien kanssa, jotka hekin olivat siellä. Ja sitten he tulivat painannetta myöten ylös hänen luokseen. Yksi vieraista oli keski-ikäinen englantilainen, jonka hän oli nähnyt rannikolla jo ennen ja jota oli mainittu eräiden kaivosten omistajaksi ja koko kulmakunnan paraaksi kaivospaikan tuntijaksi. Toinen oli saksalainen ja hänkin oli ollut rannikolla englantilaisen seurassa: mainitsivat häntä metallisuonten hakijaksi, -- uskalikko mies, yllä tiukka khahipuku ja huonot säärykset, parta pörröinen. Kolmantena oli vanha kiinalainen. He tulivat luokse, istahtivat varingan juurelle vasta luodun hautakummun ääreen ja kysyivät kaivospaikan omistajaa. Kun Klaus Baas vastasi, että tuo vainaja oli ollut osakas ja valtuutettu, niin englantilainen lohdutteli: "No saapahan levätä omassa mullassaan, se ei ole jokaisen onni." "Omassa tinassaan", tokaisi kiinalainen. Mutta saksalainen kysyi rohkeasti: "No, entäs te?" Klaus Baas hoksasi, että kiinalainen iski saksalaiselle silmää, ikäänkuin sanoakseen: varovasti! Ja kun hän siinä hapuili keinoa käyttääkseen noita tulokkaita hyväkseen ja tapaili epävarmana sanoja -- hän oli vielä aivan sekaisin äskeisestä kauheasta onnettomuudesta -- niin hän huomasi, että hän puhui kömpelösti. Ja arveli näyttävänsä varmaan sangen saamattomalta ja tottumattomalta. Ja niinpä hän nyt jatkoi tahallaan kömpelöön tapaansa, tuskin itsekään aavistaen vielä, että hän koetteli houkutella heitä rohkeammiksi, sitten yhtäkkiä karatakseen heidän kimppuunsa. Ja hän jutteli sillä avuttomalla nuotilla hyvän aikaa, ja silloin hänessä heräsi häijy salainen voitonilo, ja hän kysyi muka avomielisesti minkä mitäkin ja väitti jonkun kerran vastaan. Ja kysäisipä vähä väliä ikäänkuin ei olisi kaivossanoja tuntenut: "Mitenkäs se nyt olikaan?" Ja julisti aletun ilveilyosansa lumoamana ja siitä innostuen, ettei hän Eschenistä juuri pitänyt ja ettei hän oikein tiennyt, mitä hän tällä vainajan valtakirjalla tekisi. Ja yhä haltioituen kujeesta hän salasi ovelasti ilonsa -- hänen Iaisissahan ovat tosi ja hulluttelu eroamattomia kuin veli ja sisko -- ja otti edestään kellertävän vuorauslaudanpään, joka oli majan rakennuksen tähteitä, ja veti, oikeastaan mitään ajattelematta, puukkonsa tupesta ja alkoi vuoleksia, mutta johtuipa siitä sanomaan lapsellisen avomielisesti: että hän oli ennen halunnut puunleikkaajaksi, mutta Eschenit olivat pakottaneet hänet, sillä hän on orpo ja niille kaukaista sukua, liikealalle. Englantilainen sanoi silloin huolettomasti: "Nyt olisi kai omistajan parasta myydä kaivos, jos se on minkään arvoinen." Hänen toverinsa naurahtivat: "Kukapa sen ostaisi?" Klaus Baas huiskautti kieltävästi puukkoansa: "Eschenin liike on vakuutettu siitä, että se on noin kymmenen tuhannen punnan arvoinen, ja muutenkin: miksipä myydä? Eschenit ei sitä tee, jo liikeylpeyskin estää. Se on selvää." Toiset vaikenivat vähän aikaa. Ja sitten alkoi englantilainen, välinpitämättömästi ja laiskasti kuin olisi pakinoinut tulitikun pätkästä, jonka hän oli heittänyt tuohon eteensä Karl Eschenin haudalle: "No sitten kai teille tulee kaivostyöt? Teillähän on valtakirja." Klaus Baas leikkasi aprikoiden loven keltaiseen lautaan ja vastasi harvakseen ja alakuloisesti: "Kun en oikein ymmärrä sellaisia enkä välitäkään; Eschenit eivät sitäpaitsi minuun luota, eivät lähetä rahaa." Silloin aikoi saksalainen taas avata suunsa, mutta kiinalainen esti, vilkaisten häneen varovasti. Englantilainen kopisti lyhyen piippunsa perät haudalle ja sanoi lauhkean miettivästi: "Weil... Mutta jos jättäisitte meille rakennustyöt? Meillä on kaikki mitä tarvitaan: kulit, johtoputket, huuhtomokoneet ja tarvittavat rahat. Otamme huoleksemme koko homman; ja te maksatte tinassa." Klaus Baas näytti säikähtävän ja oli muka epävarma. "Olisihan se kyllä mukavaa", hän sanoi, "mutta täytyisi tehdä oikea kontrahti, ja se ei saisi tulla kalliiksi." Nyt vaiettiin taas vähän aikaa. Sitten sanoi englantilainen hartaasti piippuaan sytytellen: "Kontrahdeista syntyy yleensä helposti rettelöitä, etenkin kun maksu lankeaisi tinassa. Ehdottaisin sen vuoksi, että jäisitte itse tänne ja valvoisitte etuanne. Me luotetaan teihin, niin ettei tässä riitaa syntyne. Luuletteko, että saisitte viipyä täällä?" Klaus Baas oli muka imarruksesta mielissään ja hämillään ja sanoi ystävällisesti: "Jos niin tahdotte, niin voinhan minä kai toistaiseksi jäädä; ei siellä toistaiseksi olekaan ketään, joka voisi tulla sijaani. Ja kun niin ollen joku teistäkin jää tänne, en joudu niin kauhean yksiksenikään." Silloin he laativat tavanmukaisen välikirjan, jonka nojalla muukalaiset olivat sitoutuneet hankkimaan sen ja sen verran työvoimaa ja tarvittavat koneet ja työkalut määrättyä maksua vastaan, ja kadottivat vuokra-oikeutensa kaivokseen sikäli mikäli heille tuli maksu saadussa tinassa "in natura" taikka päivän hintain mukaan viikottain. Klaus Baas oli olevinaan vielä hyvin arka ja hermostunut ja toisti vähä väliä: että hän ei voi, hän ei uskalla, että kontrahdin täytyy olla edullinen ja moitteeton, muuten hän ei siihen suostu. Ja siten tuli kontrahdista Eschenille hyvin edullinen. Paikalle tuli jo seuraavana päivänä kahdeksankymmentä miestä työkaluineen, ja tuokiossa oli kyhätty majat ja alettiin kääntää nurin kenttää hartian väellä. Johtajat hoputtivat työväkeä alinomaa: heillä oli nähtävästi suuri kiire päästä tinan kimppuun. Klaus Baas istui Karl Eschenin haudan ääressä varingan juurella ja vuoleksi laudasta ulkomuistista samallaisen kauniisti koristetun kappaleen, jollainen oli ollut hänen synnyinkotinsa oven kamanana Heisterbergissä; siinä oli seissut monien kauniiden kiemurain keskessä: "Ällös toivo palkkaa taivaan: työsi palkoin ryhdy vaivaan." Se kirjoitus tuli nyt tähänkin, ja vähä väliä hän katsahti muukalaisiin, jotka hoputtivat työväkeä. Joskus tuli englantilainen hänen luokseen ja pakisi ystävällisesti ja kyseli, oliko hän varoissaan, ja ilmoitti, ettei pieni omaisuus olisi pahaksi. Silloin kohautti Klaus Baas päätänsä, kuin puolikuuro uutta kaunista säveltä kuullen, ja sanoi: "Niin... niin... tottahan se on", kuin uskoen rikkauksien taivaasta tipahtavan; mutta salassa hän heille nauroi. Ja hän kuleksi tuhman näköisenä kaivoksella ja huomasi silloin, että suonet olivat vahvat; ja lähetti salaa kirjeen rannikolle ja pyysi avuksi luotettavaa miestä. Kun työskenneltiin ankarasti ja sää oli suotuisa, niin valmistui sulattimo kahdessa viikossa, ja kaksi päivää sen jälkeen olivat ensimäiset kaksisataa tinaharkkoa valetut ja ladottiin härkävankkureihin. Silloin nakkasi Klaus Baas korean laudanpään pois ja tuli reippaasti paikalle. Englantilainen kiiruhti luokse ja koetti pidätellä häntä puheillaan ja aikoi tiliä antaessaan pistää hänen kouraansa sadan dollarin setelin. Mutta Klaus Baas ei huolinut kuittia eikä seteliä, vaan vertasi kuittia kuormiin, ja näki silloin, etteivät ne lyöneet yksiin; hän luki harkot uudestaan ja jakoi kontrahdin mukaan: nämä maksuna, nämä Eschenin liikkeelle. Toiset ihmettelivät ja nurisivat, että tällä tavallahan nyt syntyy rettelöitä sittenkin! Klaus Baas vastasi lyhyesti: noudattakoot välikirjaa, tai hän kääntyy lähimpäin viranomaisten puoleen. Ja hän meni majaansa ja istui ovella telttatuolilla koko kuutamoisen yön, revolveri varmuuden vuoksi kädessä. Huomenna oli jo keinottelijain kiukku lauhtunut, ja he tulivat hänen luokseen ja sanoivat hiukan kujeillen: "No, ettekö te nyt puunleikkausta harjoitakaan?" Klaus Baas oli vielä liian nuori mukautuakseen samaan sukkelaan sävyyn ja ärähti nenäkkäästi: "I am a merchant like you".[73] Seuraavana päivänä tuli rannikolta eräs toveri, jonka liike oli lähettänyt hänen avuksensa, ja hän jäi hänen luokseen. Klaus Baas toimitti Hampuriin selostuksen kaivosyrityksen nykyisestä tilasta ja kehoitti puolestaan kaivamista yhä jatkamaan, koska se kerran oli aloitettu, sekä lähetti viikottain saadun tinan rannikolle. Toisella kuulla tuli Arthur Escheniltä lyhyt kirje, jossa hän kiitti kuivasti Klaus Baasin ilmoituksesta "rakkaan veljemme kuolemasta." Liikepuolta koskevat seikat selvittäisi konttori, jossa Klaus Baas palveli. Mutta sitten kirjoitti konttori, että heidän tehtäväkseen oli määrätty myydä tuo "kovanonnen kaivos" mitä pikemmin, ja se oli päättänyt lunastaa sen itse. Siten jäi Klaus Baas vielä puoleksi vuotta konttorin palvelukseen kaivokselle. Sen jälkeen hän anoi pääsyä takaisin konttoriin. Tuli viimeinen sydänmaassa olon päivä, viimeinen haudalla käynti, sitten rannikolle paluu. Nyt hän työskenteli taas vaaleankeltaisen pulpettinsa ääressä ja pelasi tennistä vihreällä ruohikolla ja vietti illat hallissa, totisempana ja hiljaisempana ja liikkeissään ja puheissaan hillitympänä kuin ennen. Ei hän ollut enää joka suhteessa yhtä tyytyväinen kuin ennen: Karl Escheniä ei ollut olemassa; Oldenburgin poika oli lähtenyt Singaporeen; uudet tulokkaat, joita oli kaksi, olivat liian nuoria ja nulikkamaisia. Ja kaivosretki olisi voinut luoda hänen onnensa, johtaa hänet itsenäisempään asemaan, mutta niin ei käynyt. Ja siksi hän istui illoin monta tuntia pienessä huoneessaan yksinään ja lueskeli vanhoja aikakauslehtiä ja ajatteli harmitellen, kuinka kauan hän vielä saisi odottaa, kunnes pari kolme häntä ylempää ja pystyvää miestä siirtyisi pois ja hän saisi paremman paikan. Ja hän ajatteli, että taitaa olla parasta kun ei yritäkään täällä, vaan lähtee koettelemaan onneaan Hampuriin. Niin tuli eteen kotimatka aikaisemmin kuin hän vuosi sitten oli ajatellut. Oliko nyt neljä vuotta siitä, kun hän oli Intiaan saapunut kauniine haaveineen? Lepäsikö nyt siellä metsäisten, sinisten vuorten takana varingapuun alla Karl Eschen? Eikö konttorissa Beachstreetin varrella, joka oli ensin niin täynnä ihmeitä ja arvoituksia, ollut hänelle enää mitään uutta? Eikö haaveksittu Intia, josta hän oli toivonut, uneksinut oikeita edistymisensä ihmeitä, ollut häntä edistänytkään eikä näyttänyt ihmeitä lainkaan? No niin, minkä sille voi! Tehty on tehty! Hän sai kiittää onneaan, kun pääsi sieltä edes terveenä kotiin. Hän oli nuori vielä, hänen oli nähtävä, eikö kotimaassa riittäisi työtä ja onnea hänelle. Tämä höyrylaiva oli suurempi kuin se, millä hän oli Intiaan matkustanut. Ja kaikki paikat oli täynnä: nuoria miehiä, jotka kuin hän straitilla[74] oltuansa palasivat kotimaahan; naineita ikämiehiä, jotka matkustivat kotiin "for good",[75] enimmät hiukan puolivillaisia: miehet puhelivat kursseista, rouvat leningeistä ja koristuksista, ja istahtivat aterioitua pariksi kolmeksi tunniksi sohville loruamaan. Saksalainen opettajatar, irlantilainen naislähetyssaarnaaja, nuori englantilainen kauppiaan vaimo, joka tuuditti kaksoisiaan pienen pienessä verkkovivussa. Klaus Baas meni milloin kenenkin luo juttusille; hän puheli vanhojen liikemiesten kanssa kaupasta ja merenkulusta, verkkaisen laiskasti, ja kuunteli heidän naikkostensa jalokivi-esitelmiä. Mutta mieluimmin hän istui nuoren äidin luona ja keskusteli hänen kanssaan puolisosta, lapsista, vanhemmista. Ja hän keinutteli hiljaa vipua ja leikitteli lasten kanssa, itsekin sellaista hellyyttä ihmetellen, niin että hänen poskillensa syttyi hieno puna. Ja hän vakuutteli omaksi ja rouvan kummastukseksi että babyjen sinisilmät muuttuvat ajan pitkään ruskeiksi. Eräänä pilvisenä, keskikesänpäivänä puolelta päivin hän palasi mukavan matkan jälkeen Hampuriin ja meni erään matkatoverin kanssa hotelliin ja sieltä suoraa päätä H.W. Thaulerille, hän tahtoi näet välttämättä nähdä, eikö liike voisi tarjota hänelle jotain tointa. Mutta hän saikin huomata, että ylemmät olivat hänen tiellään, niinkuin hän oli jo ajatellut Intiassa; häntä ei koetettukaan kiinnittää liikkeesen; oli ehkä saatu vihiä hänen keinotteluistaan omin nokin. Silloin hän meni hyvinkin allapäin A.C. Eschenin konttoriin. Arthur Eschenin oli huomattavasti hyvin vaikea nähdä lähistöllään häntä, sillä olihan hänellä ollut hallussa velivainajan kirjeet, joissa kelpo veli oli moittinut häntä huonoista kaupoista ja liian tuhlaavaisesta kotielämästä. Ja hän sanoi hyvin vierovasti, että kuoleman selostus oli ollut siksi perinpohjainen, ettei hänellä ollut enää mitään kyseltävää; mutta äiti kai mielellään tapaisi Klaus Baasia; eikä kysynyt sanallakaan, mitä Klaus Baas nyt kotiin palattuansa aikoi. Silloin Klaus Baas lähti Mittelwegille ja seisoi pian vanhassa tutussa salissa, ympärillään nuo tummat öljyväritaulut, seisoi ystävä-vainajansa äidin edessä. Rouva Eschen itki. Klaus Baas sanoi tulleensa ainoastaan sen vuoksi että hänen poikansa oli pyytänyt häntä siellä käymään ja että hyvä tapa niin vaati, -- muuten hän olisi pysynyt poissa, sillä luonnollisesti tuotti hänen näkemisensä rouvalle vain tuskaa; ja hän oli kertonut jo kaikki tarkalleen ja totuuden mukaisesti kirjeessä. Ja niin sanoen hän asetti pyöreälle sohvapöydälle kolme kuihtunutta varinganoksaa, puun, jonka juurella Karl Eschen lepäsi, ja lisäsi kuivanlaisesti ja puisevasti, että ystävä-vainaja oli pyytänyt häntä ajattelemaan hänen äitiään, jos rouva sattuisi tarvitsemaan hänen apuaan; sellaista tapausta hän ei tietysti toivonut ja uskonut, mutta jos sattuisi: hän tekisi kaiken voitavansa parhaan ystävänsä äidin tähden. Ja kun rouva ei mitään kysellyt, Klaus Baas nousi ylös ja odotti, että rouva hyvästelisi. Rouva Eschen katsoi häntä lempeästi kyynelten läpi ja näytti haluavan sanoa vielä jotain, tai ehkä pyytää viipymään, mutta ojensi sitten kätensä ja puristi Klaun kättä kovasti; mutta talossa käymään hän ei pyytänyt sanallakaan. Kun Klaus Baas painoi salin oven kiinni ja tuli hämärään eteiseen, raottui ovi sen päässä ja kaita laskevan päivän hohde valahti eteiseen. Hän katsahti ovelle ja näki silloin sieltä pilkistävän nuoren tytön: hänen irtaimilla, vaaleilla hiuksillaan hohteli valo kuin kulta. Klaus Baas meni eteisestä portaille, ja ajatteli surevaa Eschenin rouvaa, ja että se tyttö oli varmaankin pikku Sanna; hän olisi häntä mielellään tavannut, Sanna oli aina ollut niin hupainen ja kiltti. Mutta samassa aukeni Klaus Baasin takana katuovi ja kuului arastelevia askeleita, ja Klaus Baas tunsi, että ne olivat Sannan. Tyttö arasteli yhä; mutta vihdoin hän teki lujan päätöksen ja tuli kiireesti alas ja alkoi puhua -- Klaus Baas luuli hänen kysyvän jotakin velivainajasta -- ja pyysi hyvin häpeissään: "Suokaa anteeksi, herra Baas, mutta minulla olisi pieni pyyntö... Muistatteko, kuinka otitte silloin neljä vuotta sitten, kun olin kymmen-vuotias, minut vuoteesta ja kannoitte toiseen huoneesen... äiti ja sisko -- joka on nyt Meksikossa -- ja tyttö, joka silloin oli siinä, ovat luvanneet, etteivät he hiisku siitä kellekään. Mutta teidän täytyy myös se ehdottomasti luvata, herra Baas, olkaa nyt niin hyvä?" Klaus Baas oli hienolle, komealle tytölle kohtelias kuin täysikäiselle neidille ainakin -- kuinka voimakkaat, upeat huulet Sannalla oli; yhä vieläkin niiden lomasta hampaat vähä väliä pilkistivät -- ja Klaus Baas vastasi kohteliaasti: "Lupaan tietysti... mutta miksikä...?" Sanna tähysteli kenkänsä kärkeä ja sanoi hämillään ja tärkeästi: "Kun on eräs ystävä... häpeäisin faktillisesti kuollakseni, jos hän saisi sen kuulla! Ja sitäpaitsi: hän tulisi ihan hulluksi mustasukkaisuudesta. Olkaa nyt niin hyvä, herra Baas! Miten taivaallista, jos voisitte vannoa, ettette siitä hiisku kellekään!" "No minä vannon kautta sieluni", lupasi Klaus Baas ja ojensi kätensä, -- ja piteli Sannaa kädestä, vaikka hän jo kääntyi mennäkseen. Ja kysäisi silloin iloisesti, kädenlyönnin yhä yhdistäessä heitä: "Ja -- osaatteko vielä matkia tiikeriä ja jalopeuraa kuin silloin, kuusivuotiaana?" Mutta nyt väänsi Sanna arasti ja melkein peläten kätensä irti ja meni sisään. Klaus Baas pudisti katkerasti päätänsä. Korskea, kummallinen heimo! hän supisi ja meni kaupungille. Hän ehti vasta illalla omaistensa luokse. He asuivat nyt uudessa paikassa, avarammassa huoneistossa Wexstrassen varrella. Klaus Baas ihmetteli, miten pian nuori väki kasvaa, ja istuskeli äidin ompelupöydän vieressä, -- sekin oli sillä välin laajentunut -- ja kyseli kaikellaista ja vastasi lempeästi nuorimpain lukemattomiin kysymyksiin. Hän kuuli, että Laura Morgenstern oli kuollut ja että Kalli Dau oli toisena perämiehenä samassa laivassa, joka oli sivuuttanut heidät tulomatkalla Suezin kanavalla. Ja sitten hänen oli lähdettävä katsomaan Hannan huonetta; Hanna oli nyt valmis opettajatar: pyylevä ja hiukan kalpea, suora tukka vaalea, silmät hellät ja hyvät. Antje Baas ei tietysti puhunut paljoa: istui vain ja ompeli levähtämättä ja katsahti silloin tällöin, melkein välinpitämättömästi, kotiin palanneesen poikaansa. Ja tulokkaan täytyi kertoa, kertoa, -- kunnes kolmetoista-vuotias Riku, joka seisoi hänen vieressään, nukahti, painaen päänsä hänen kainaloonsa. * * * * * Klaus Baas lepäili yhden päivän kotona ja purki tavaroitaan ja meni sitten P.C. Trimbornin konttoriin. Mutta siellä kerrottiin, että vanha päällikkö oli vielä kerran ijästään huolimatta lähtenyt pitkälle matkalle Etelämerelle ja ettei hänelle ollut paikkaa tarjolla. Klaus Baas tuli tällaisesta vastoinkäymisestä hyvin pahoille mielin ja kyseli kaikilta tutuiltaan tointa, mutta ei onnistunut saamaan. Viikon juoksenneltuaan hän näki selvästi, ettei toistaiseksi ollut edessä muu kuin meno johonkin tavalliseen pankkiin tai laivanvarustamoon, pikkuvirkaan, jossa sai huonon palkan ja harvoin, tuskin milloinkaan, tilaisuutta käyttää omia aivojaan, omaa tahtoaan. Ja äitikin alkoi katsella häneen pilkallisesti. Eräänä päivänä, kun hän palasi taas allapäin turhalta paikanhaku-retkeltä, hän pistäysi Alsterdammille päästyään vähäksi aikaa Belvederen kahvilaan. Siellä hän istuskeli ja aprikoi tulevaisuuttaan, ja oli kiukuissaan viinurille, joka ei palvellut häntä kyllin kohteliaasti, ja ajatteli: Olisipa boyni tuolla tavalla käyttäytynyt! Ja hänestä tuntuivat nyt -- niinkuin puolisivistyneistä oloista kotimaahan palanneesta ainakin, -- kotoiset olot ahtailta, ja hän mietti päänsä puhki, mitä nyt olisi tehtävä. Ja aina hän vain pääsi siihen surulliseen tulokseen: parasta on lähteä kotimaasta pois ja ottaa vähäpätöinen paikka Brasiliassa; sitä varten hän oli näet kahvilaan tullutkin, keskustellakseen siitä erään tutun kanssa. Mutta tuijotellessaan päiväpaisteiselle Jungfernstiegille hän näki sieltä pylväiköstä päin tulevan pitkän, hoikan miehen, yllä musta helmatakki, joka liehui keikkuvan käynnin tahtiin. Hän tuli koivet hiukan hajalla, ja kautta korvien, jotka pörhöttivät pulskina pyöreässä päässä, paistoi ilta-aurinko. Tutun näkeminen oli Klaus Baasille kuin vapautus; hän nousi ylös ja viittasi ystävää tulemaan luokseen. Heini Peters oli mahdottoman hyvillänsä; hän kysyi, miten Karl Eschen oli kuollut, ja kertoi kaikellaista heidän yhteisistä tutuistaan. Ja sitten hän alkoi puhua omista hommistaan, joista hän tietysti oli hyvin innostunut. "Minulla on nyt pieni konttori, Baas, oma saviruukku-agentuuri, kompuksena on eräs jalo ystävä Busch, jota et vielä tunne. Erinomaisen hieno mies!" Kiuas Baas kysyi, mitenkäs liike sitten ottaa vedelläkseen? Silloin Heini Peters nosti olkapäänsä aina korviin saakka ja sanoi surullisena: "Vanhusten täytyy tietysti vähä väliä tukea. Mutta nehän antavat rahaa niin mielellään, Klaus. Minä toivon, että se vähitellen rupee vetelemään." "Sinä touhuat liiaksi kaikellaisissa hommissa, jotka eivät kuulu kauppatoimeen", sanoi epäuskoinen Klaus Baas. Heini Peters nyökkäsi silloin totisena päätänsä ja tuli yhtäkkiä vallan tunteelliseksi. "Nyt olen saanut senkin aikeeni toteutetuksi, Baas! Kai muistat, että meidän suuren runoilijamme äiti nukkuu meidän kirkkomaallamme? Mutta nyt hän ei nuku siellä enää tuntemattomana: hän nukkuu nyt korkean lehmuksen alla teitten risteyksessä! Minä matkustan ylihuomenna sinne, ottamaan osaa muistokiven juhlalliseen paljastukseen... Kuulepas, mitäs arvelet, -- lähdepäs mukaan! Isä ja äiti ihastuisivat niin kauhistavasti, ja eräät hyvät neitoset kanssa! Hurmaavan hyviä neitoja, saat uskoa! Minä olen kertonut heille usein sinusta! Pillit pussiin vaan nyt, tule pois! Sinähän olet vielä ihan väsynyt ja kuitti mies! Viikon oleskelu raikkaassa meri-ilmassa virkistää sinua!" "Viikon oleskelu!" toisti Klaus Baas myhäillen ja siveli tuuheanlaisia viiksiään. "Ei, veli hyvä! Viikkoa en siedä olla mokomassa maakylässä!" XVI. Kaupunki oli aukealla, vihreällä lakeudella. Raikas tuuli puhalteli mereltä ja keinutti vanhain ja äsken istutettujen puiden latvoja, jotka kohosivat milloin yksittäin ja milloin ryhmissä ja riveissä matalien, punaisten kattojen joukosta. Kadut olivat mutkaisia, ja vähän liikkui väkeä niiden kaidoilla käytävillä. Torin reunassa komeili suuri, kömpelö ja ruma kirkko, ja sen kulmalla seisoivat maalaisen vankkurit kuin mikä pieni lelu. "Katso tuonne", huudahti Heini Peters, kohottaen pitkää kättään ja osoittaen harmaata, satavuotista taloa heitä vastapäätä. "Tuolla seisovat jo portailla minun vanhempani! Ah noita hyviä ihmisiä! He ovat jo vanhanpuoleisia, Klaus, menivät naimisiin myöhään. Ah minun rakkaita vanhuksiani! He kuolisivat surusta, jos minä lähtisin ulkomaille!" Hän heilutti hattuaan ja kättään ja hänen takkinsa pitkät helmat vilkuttivat myös. "Katsokaa, tässä minä tuon intialaista!" hän huusi. "Se on vielä ihan ruskea auringon paisteesta ja kuiva kuin kapakala!" Vanhukset antoivat vieraalle kättä ja veivät hänet aivan heti katettuun päivällispöytään ja kysyivät kuulumisia matkalta; ja äiti hoki vähä väliä: "Voi herranen aika, Heini, mitä jos sinun pitäisi tehdä sellaisia matkoja!" Ja he kyselivät kaikellaista Klaus Baasin omaisista ja niistä ajoista, jotka hän oli viettänyt samassa konttorissa heidän Heininsä kanssa. Klaus Baas istui mukavassa asennossa ja nautti kotipuolen ilmasta ja siitä hetkestä täysin siemauksin ja ihaili milloin oivallisesti katettua pöytää, milloin kauniilla kuvilla koristettuja seiniä tai noita kolmea miekkosta, jotka olivat vieraalle niin ystävällisiä ja samalla toisilleen hassunkurisen helliä: pistivät kätensä toistensa kainaloon ja tyrkyttivät tosilleen punaviiniä sanoen: "Voi kuinka sinä olet hyvä!" "No mutta isä kulta!" "Pidähän nyt huolta itsestäsi!" "Mutta ethän sinä nyt ollenkaan pidä puoliasi, lapsi parka!" "Hei, Heini, otapas vielä pieni kulaus!" Aterioitua tarttui Heini Peters Klaus Baasin käsikynkkään ja lähti näyttelemään hänelle kaupungin merkillisyyksiä: kirkkoa, joka muinoin oli ollut laajan alueen Herran huoneena, mutta oli nyt aivan liian suuri sekä vanha ja ränsistynyt: kaupungin ylpeys ja huolen esine; talonpoikaistaloa, jossa oli kyömyinen, reuhottava olkikatto ja siro runkoristikko ja somilla leikkauksilla koristetut vuoliaiset: se oli löydetty kaukaa kotiseudun yksinäisestä kylästä, pienen tammilehdon laidasta, sinne unohdettuna ajan kiitävän virran lähteelle, ja oli tuotu tänne ja pystytetty tupineen ja eteisineen viheriäiselle niitylle vanhan lehmuksen varjoon, muistuttamaan nousevalle nuorisolle esi-isien elämästä ja tavoista. Ja Heini Peters näytti kaupungin raatihuoneen: rauhallinen, vankkapiirteinen kuva koko seudun terveestä kansasta; äsken valmistuneen kansakoulun, jonne kaupungin pikku väki kokousi valoisiin saleihin tai äsken istutettujen lehmusten piiriin, leikkikentille; sekä satamaan vievän kadun ja sen varrella useita suuria liikeyrityksiä, vanhempia ja nuorempia: hiilentuonti-liikkeen, suuren puusepänpajan, kaksi jauhokauppaa, komean puuhovin korkeine lankku- ja yhä korkeampine lauta- ja rimataapeleinensa. "Kas tuolla", sanoi Heini Peters sitten, osoittaen komeaa taloa, joka oli puuhovien vieressä, "asuu kaupungin kauniin neitonen! Mikä hurmaava olento! Hän oli äsken ikkunassa ja näki meidät. Nyt se katosi. Minä olen jo monasti hänestä sinulle kertonut. No, sittenpähän näet!... Ja nyt mennään kalmistoon!" Se oli aivan lehmusten peitossa, jotka ympäröivät sitä suorasivuisena neliönä; mutta oli niitä piirin sisälläkin hautojen välissä. Ja erikoisen korkeat ja kauniit olivat ne kujat, jotka jakoivat ristiin käyden tarhan neljään osaan. Heini Peters oli äsken heltynyt; nyt hän suorastaan haltioitui. Hänen äänensä värähteli liikutuksesta ja hänen pitkäin jäsentensä liikkeet olivat juhlallisen mahdikkaat. Hän viittasi haudankaivajan asuntoa: pientä, punakattoista majaa puiden vihreässä siimeksessä. "Kas tuossa asuu minun kallehin ystäväni! Kukaan ei tätä kirkkomaata tunne niin perusteellisesti kuin me kaksi; kukaan ei rakasta sitä niin puhtaasti kuin me kaksi." Hän vei vieraansa pitkän, valkean penkin luo, joka oli käännetty illan laskuun päin; siitä oli näköala koko kuolleitten kedolle, keltaisten sauramojen verhoamalle. "Täällä me istutaan niin usein tunnit pitkät", hän jatkoi. "Ah, kun aurinko laskee ja pilvet ruskottelevat sen ympärillä, ja kun kullakin pikku kumpusella on oma varjonsa, ja kun me saamme puhella kuolleista: ihanaa, hurmaavaa! Näetkös tuota hautakummelia tuolla?" hän jatkoi, nyt hiljaisemmalla äänellä, "tuolla, sitä juuri? Sinne laskettiin neljätoista vuotta sitten pitkä, paksu, pyöreä Taneli Tamp, seudun mainittavimpia miehiä, joka painoi kaksisataa naulaa. Ja ajattelepas tätä nyt: kun minä kolme vuotta sitten kävelen täällä ystäväni kanssa eräänä syksyn harmaana iltana lehmuskujissa, niin minkäs näin: hautakummelin toinen sivuseinä oli luhistunut melkein sisään. Me avattiin aukkoa lisää ja tahdoimme nähdä, mitä tuosta suuresta miehestä oli jälellä. Nostimme arkun kannen pois -- ja mitäpäs luulet, että hänestä oli jälellä? Mitä oli jälellä suuresta, kuulusta, paksusta merkkimiehestä?" Heini Peters napsahutti sormiaan ja naurahti omituisesti, hiljaisen iloisesti ja sanoi: "Ei tämän vertaa! Ei kerrassa mitiä!! Ja hänellä oli kaksi suurta tilaa ja hän painoi nauloja kaksisataa! Hänen arkkunsa perästä kulki kolme pappia... nyt: ei mitään! Ei kerrassa mitään! Pikkusen lahoa multaa vain, hyppysellinen, linnun noukkaama! Haha -- minne hän oikein hävisi, tuo mainio mies?" Heini Peters naurahti hiljaa ja iloisesti, ja käveli vähän aikaa edeltä, ja seisattui sitten ja kuiskasi: "Katsopas tänne... tätä hautaa! Tästä syntyy vielä kerran hauskoja tarinoita! Oli näet kerran täällä meidän kunnassa tyttö, joka oli hiukan hassahtava ja rampakin, ja leikitteli kaiken ikänsä -- hän eli lähes kuusikymmen-vuotiaaksi, -- leikitteli pitkillä, paksuilla rautaketjuilla. Muuta hän ei tehnyt milloinkaan: leikitteli vain leikkimistään ketjuilla, jotka kuluivat kiiltäviksi kuin hopea hänen käsissään. Ja kun hän sitten vihdoin kuoli, niin ei ymmärrettävästikään tahdottu enää nähdä noita ketjuja, ja annettiin ne hänelle hautaan mukaan. No ajattelepas nyt päivää, joka on kerran koittava: täällä aletaan lapioida ja tehdä töitä uusia hautoja varten -- ja silloin löydetään ne ketjut! Mitä luulet ajateltavan? Murhaa, kauheita surmatöitä ja vankeutta! Ja katsopas: ne ketjut olivatkin tytön leluja! Että todellisuus oli merkillisempi kuin heidän mielikuvituksensa -- sitä eivät he älyä ajatella!" Ja Heini Peters nauroi itsekseen ja käveli edelleen. He kulkivat nyt lehmuskujan päähän ja tulivat kahden huonosti vaalitun haudan luo. Siellä osoitti Heini Peters taas hautaa, jolla oli vielä kummun muoto, vaikka sitä jo ruoho ja sauramot peittivät. "Katsopas tätä hautaa", hän sanoi ja tarttui Klaus Baasin käsipuoleen. "Täällä eli ennen vanha rouva, jonka kaikki tunsivat, sillä hänellä oli merkillinen kyky nähdä vain elämän nurinkuriset ja mustat ja onnettomat puolet. Ja ei ainoastaan nähdä, vaan myös ennustaa kaikesta tulevasta pelkkää onnettomuutta. Hän kuleksi kärtyisenä ja synkkänä kylillä, ja jokainen väistyi hänen tieltänsä, sillä jokaisen työt ja toiveet hän muserti samalla tuomiolla kuin omansakin, tuomiolla, joka oli aina hänen huulillaan: 'Se on niin hullua ja nurinkurista.' Mutta kun hän sitten kuoli ja haudattiin, niin sattuivat pappi ja haudankaivaja ystäväni olemaan hiukan huolimattomia, sillä lapsilauma leikki ja melusi kirkkomaalla. Ja siitä johtui, että kantajat laskivat arkun hullusti hautaan: pääpuolen länttä kohti. Pappi ja ystäväni huomasivat tiettävästikin sen, mutta he iskivät toisilleen silmää ikäänkuin sanoen: 'Kas minkä hullun tempun se muija meille vielä teki!' Ja sitten he vilkaisivat toisiinsa taas ja se merkitsi: 'Se oli hänelle parhaiksi! Jääköön hän vaan siihen asentoon! Hän synkensi niin monta sielua sanomalla: kaikki on niin nurinkurista, joten hän nyt voi maata haudassakin nurin kurin.' Hauta luotiin niin ollen umpeen ja ajateltiin, että sillä hänestä on päästy! Mutta eräänä lauantaina kun minä tulin Hampurista tänne ja menin tuon ystäväni luo, niin hän sanoi minulle, että hän ei ollut saanut rauhaa sen matamin vuoksi. Ensistään siksi, että se oli ennustanut aina pahaa, ja ennustukset olivat nyt häneen itseensä nähden käyneet toteen: hän joutui hautaan nurinpäin; joten hän nyt -- missä ja minkälaisessa tilassa lieneekin, -- varmaan toivottelee papille ja hänelle vaikka mitä elämän pahaa. Ja toiseksi myös siksi, että mitenkäs sitten käy, kun hautausmaalla noustaan ylös kuolleista ja kaikki muut nousevat ylös oikein päin, kasvot itää kohti, josta Vapahtaja tulee eli josta aurinko nousee tai miten se nyt lie, -- ja mummo yksinään nousee takaperin: selin itään, kasvot länteen? Hän saattaa tulla siitä suorastaan hulluksi, saattaa valittaa ylimmälle tuomarille tai karata syyllisten kimppuun, -- sillä onpa heidän vain oltava läsnä siinä tilaisuudessa. Tai herra ties mitä onnettomuutta siitä saattaa koitua; niin merkillisesti vain oli asiat, ettei ystäväni voinut päästä siltä ajatukselta rauhaan ja oli tulla ihan hassuksi. -- No, mitäs muuta: haimme samana iltana pari naapuria avuksi ja avasimme yöllä haudan ja käänsimme mummon oikein puolin." Heini Peters nauroi ja napsahutti sormiaan: "Eikö se ole mukavaa? Mitä?... Eikö ole mukavaa? Mutta nyt, seuraa minua!" "Silmää tuota", hän lausui sitten sangen vakavasti ja juhlallisesti ja osoitti aivan uutta hautaa, joka oli kauniilla paikalla, käytäväin risteyksessä, suurten lehmusten siimeessä, hautakivi verhottu vaatteella. "Tässä lepää meidän suuren runoilijamme äiti." Ja asettaen hennon kätensä hautapatsaalle hän jatkoi: "Ensin oli hän tuolla rinteellä köyhäin puolella, mutta minä sain hänet siirretyksi tänne, ja tässä hän nyt lepää. Olen ylpeä siitä, että sallima valitsi minut tämän kunnianosoituksen täyttäjäksi; ja olen hommannut sinut tänne tänään sentähden, että patsas vihitään juuri nyt iltapäivällä." Todellakin alkoi kirkkomaalle tulla pian väkeä pyhäisissään, ken miltäkin pikku kujalta, vanhaa ja nuorta. Sitten käveltiin edestakaisin sivukäytävillä ja pysähdyttiin hautain luona ja kokoonnuttiin käytävien risteykseen. Ja pian tuli lehmuskujaa pitkin pieni juhlakulkue: tuli pikku tyttöjä opettajansa johdolla, vaaleissa puvuissa ja kukkaskorit kädessä, tuli valtuusto, ja tulivat papit. He järjestyivät haudan ympärille, ja rovasti astui esiin, otti samettimyssyn päästänsä ja ylisti syvämietteisin sanoin runoilijan äitiä ja hänen poikaansa, ja todisti, että luterilainen pappi, jos hän on voimakas persoonallisuus ja oma olio, saattaa tunkeutua kirkonopin piikkilanka-aidan lävitse ymmärtämään toista suurta persoonaa ja omaa oliota, vaikka tämä oli kulkenut vapaasti omia teitänsä kirkosta ja ihmisten arvosteluista huolimatta. Klaus Baas oli kuudenkolmatta vanha ja hän oli viettänyt neljä vuotta loitolla kotipuolesta ja Holsteinin valkohipiäisistä tytöistä. Hänestä tuntui Heini Peters, joka miettien tuijotti peitettyyn patsaasen, äitelän sentimentaalilta, juhla tarpeettomalta ja papin puhe tyhjän hyllyvältä. Hän ajatteli: mitä touhua kahdesta olemattomasta! Ja hän etsi ympäriltään elämää, katsellen nuorten parveen haudan toisella puolella. Ja silloin hän näki pääkäytävän vieressä, vanhalla hautakummulla, tumman kuusiaidan vieressä, ruskeatukkaisen tytön vaaleassa puvussa, kahden ystävänsä seurassa. Hento sulous hohti koko hänen olennostaan ja ympäröi hänen hienoa päätänsä. Hänen armauttaan lisäsi vielä se, että hän oli hämillään, kun oli sattumalta joutunut liian lähelle pääjoukkoa eikä voinut enää lähteä pois korkealta, näkyvältä paikaltaan. Klaus Baas tuijotti ihaillen tuota ihanaa, arkaa ilmestystä. Silloin kai sanoi joku tytölle: katso miten tuo sinua tähystää, -- sillä tyttö vilkaisi pelästyen ja iloiten häneen, ja nuorukainen näki hänen puhtaat silmänsä. Klaus Baasin sydän alkoi jyskyttää melkein kuuluvasti. "Se on varmaan se puuhovin tyttö! Se on kuullut minusta ja näki jo minut! Mikä armas, kaunis tyttö!" Hän vilkaisi syrjästä Heini Petersiin: tämä seisoi yhä punervatukkainen pää kumarassa: muistojen ja jalon tekonsa taakka sitä painoi. Klaus Baas peräysi hiljaa pois joukosta ja pääsi huomiota herättämättä piirin ulkopuolelle, ja kiersi sievoisen kaaren, löysi paikan, josta voi katsella tyttöä paremmin. Ja hän näki haudan aidalla pienen, ruskean kuultavan käden, hän näki hienosti kaareuvat uumat ja hennon poven, joka liikkui ohuen vaatteen alla. Ja nyt, nyt katsoi tyttö taas aroin, uteliain silmin häneen... Herra Jumala, miten armas! Sitten loppuivat juhlamenot ja vanha väki lähti taas kävelemään ja hautoja katselemaan. Lapset pyytelivät perhosia, jotka ristien välissä liihoittelivat ja kukkasissa kuhisivat. Arvon valtuusmiehet astelivat vakaina tarhan leveätä käytävää, ja yhtäkkiä Klaus Baas huomasi Heini Petersin sen tytön vieressä... tyttö punehtui ja nyökäytti päätänsä sievästi... Mutta samassa loikkasi Klaus Baas luokse, ja nousi kummulle, missä tyttö seisoi, ja hän tarttui pieneen viileään käteen ja kuuli Heini Petersin esittelevän: "Tämä nyt on Martje Ruhland, puuhovilta... kuule eikö tämä juhla ollut liikuttava, Martje? Ah, katsopas Klaus, kuinka ihmiset vaeltavat hiljaa... oi tätä pyhäisen iltapäivän ja kalmiston rauhaa!" Mutta Klaus Baas piti yhä tytön kättä ja unohtui aivan hänen silmiinsä, ja riemuitsi ja vaikeni. Silloin tyttö loi katseensa arasti maahan ja virkkoi epäröiden, sangen pehmoisella äänellä: "Minä näin teidän menevän tänään ohi... Mutta nyt minun olisi mentävä kotiin..." Silloin Klaus Baas veti hänet alas hautakummulta. Ja sitten he kulkivat rinnakkain ja Klaus Baas kertoi kaikellaista: kertoi kuinka hän ennen oli aina halunnut käydä täällä ja kuinka aika vihdoinkin oli sen sallinut, halu voittanut; ja kuinka hän nyt oli onnellinen. Neito katsoi häntä arasti, ja hänen silmistään kuulsi koko hänen sielunsa: hellä, arka naisen sielu. He tulivat kastanjakäytävään ja Klaus Baas kertoi paraikaa, miten ihanalta ja uudelta kotiseutu hänestä tuntui. Ja he tulivat puuhoville korkeain lankku- ja lautataapelien väliin, ja silloin Heini Peters sanoi: "Mennään Martje Ruhlandin luo kahville." Perhe istui jo pyöreän pöydän ympärillä ja tervehti Heini Petersiä, vanhaa naapuria ja ainaista vierastaan, ja oli nuorelle muukalaiselle hyvin ystävällinen. Isäntä, hento, parraton vanhus, kyseli kuulumisia patsaanpaljastusjuhlista, kehui pastoria, mutta moitti hiukan pormestaria. Emännällä, sävyisällä harmaahapsella, oli tyttären lempeät, hiukan elämänarat silmät, ja hän puhui pojistaan, jotka olivat hänen kuvaamattomaksi surukseen kaikki pesästä poissa, mutta Jumalan kiitos, kaikki kelpo toimissa: vanhin Kielissä jossakin puutavaraliikkeessä: hän ottaa aikoinaan isän liikkeen hoitoonsa; ja kahdella nuoremmalla oli Berlinissä tehdas, joka tuotti hyvin. Isä pudistelikin kuitenkin hupaisesti päätänsä ja sanoi: "Noo... on siinä tinkimisen varaa; omat lapset ovat aina parhaat äideistä... etenkin meidän äidistä." Mutta rouva ei siitä huolinut, vaan kertoi yhä pojistansa. Sitten tuli sisään vanhempi sisko; hän oli mustissa, oli näet jo leski; hänen liikkeensä olivat rauhattomat ja suuret silmänsä olivat raskasmieliset. Hän alkoi kysellä Klaus Baasilta, millaisia Intian aarteet ovat, ja surkutteli häntä suuresti, kun hän nauraen vastasi, ettei hän ollut nähnyt niistä juuri muuta kuin sormukset, jotka eräällä paksulla, pullealla kiinalaisäijällä oli keltaisissa käsissään. Pikku neito Martje, perheen nuorin, tuli milloin kenenkin luo ja tarjosi ja pyysi ottamaan ja tiedusteli kunkin kahvin ja leivän tarvetta; ja hänen äänensä oli niin pehmoinen ja vieno kuin olisi ollut vielä ihka uusi ja käyttämätön. Klaus Baas oli vain pari kertaa elämässään istunut kodikkaassa porvaripöydässä, viimeksi neljä vuotta sitten Hampurissa, Mittelwegin varrella, kotiutumattomana vieraana salissa, jonka seinillä oli vanhoja, tummia öljyväritauluja. Ja nyt hän oli maailman ihanimman tytön kodissa, hän istui hänen pöytänsä ääressä, hänen koruttomain, ystävällisten omaistensa joukossa! Ja kosketti... ah, tytön hiha kosketti hänen kättään! Kuinka kuvaamattoman hennolta, koskemattomalta tuntui hänen joka liikkeensä! Kuinka peloissaan hän katseli Klaus Baasia Heini Petersin kertoessa siitä tinakaivosmatkasta! Ah, että saisi hypähtää, tarttua hänen käsiinsä! Ei kai hän ollut kihloissa?! Herra Jumala -- olisiko toinen, toinen saanut suudella noita huulia! Toinenko saisi pitää tuota naisellista olentoa luonaan, kantaa häntä käsillään, suojella häntä kaikista vaaroista?! -- Klaus Baas kertoi vielä vanhemmalle siskolle kaikellaisia satuja Intian aarteista ja kyseli halukkaasti uutista ryöstömurhasta, minkä rouva oli lukenut lehdistä, ja lupasi isännälle harkita, liittyisikö hän erääsen skattipeliyhdistykseen Hampurissa. Mutta se oli kaikki vain suun puhetta: hänen sydämensä, hänen silmänsä, hänen korvansa, ne haaveksivat, ne ihailivat, ne huomasivat vain tuon suloisen, hennon naisen. Sitten hänen täytyi nousta pöydästä ja lähteä, kun Heini Peters hupsu kiirehti ja väitti vielä, että he olivat istuneet täällä kahvin juonnissa jo yli kaksi tuntia. Klaus Baas ojensi nyt neidolle kätensä ja huomasi autuudekseen, ettei hän sitä vetänyt takaisin, vaikka se oli kauankin hänen kädessään. Martje saattoi heitä ulko-ovelle ja nojaili siinä ovenpieleen -- oi miten hän oli siro ja hieno -- ja puheli heidän kanssaan vähän aikaa, heidän seisoessaan kadulla. Ja nyt sai Klaus Baas vielä kerta antaa Martjelle kättä ja hakea vielä kerta hänen silmiään, ja löytää ne ja hurmautua. Mutta sitten hänen täytyi mennä. Heti hän alkoi pommittaa kysymyksillä Heiniä Petersiä ja sai kuulla tytöstä pelkkää hyvää. Hän ei tullut ajatelleeksi, ettei Heini Peters ollut suinkaan kelpaava arvostelija eikä hän juuri hänen sanojaan kuunnellutkaan. Hän oli itse nähnyt Martjen ja hänen kotinsa! Oliko herttaisempaa, kunnioitettavampaa kotia ilman alla. "Kerrassaan kelpo väkeä!" sanoi Heini Peters vakuuttavasti. "Kaupungin kantaväkeä, kunnioitettuja ja varakkaita. Vanhin poika, joka on Kielissä puutavaraliikkeessä, on kyllä kuivanlainen ja arkipäiväinen eikä oikein miellyttävä. Mutta toiset: hienoja poikia; heillä on Berlinissä soitinkauppa. Vanhimmalla tyttärellä on takanaan onneton avioliitto ja hän on hiukkasen fantastinen; se on äidin ominaisuutta." "Mutta sanopas", kysyi Klaus Baas tulistuneena, mikä johtui kai vielä Intian auringosta, "miten on mahdollista, että niin suloinen ja kaunis tyttö on jäänyt naimattomaksi?" Heini Peters levitti käsiänsä ja sanoi juhlallisen epätoivoisesti: "Siksi, että ihmiset ovat niin hassuja!... Mutta hän on vasta kolmenkolmatta ja on hiukan kaino ja arka niinkuin näit. Hänen täytyy saada luottoa. Minä ottaisin puolisoksi hänet kohta, mutta hyvä ystäväni Busch sanoo: sinä et ole vielä kypsynyt avioliittoon, sinun sydämesi on vielä liian huikenteleva!" "Äh!" ärähti Klaus Baas, "juokse suolle Buschinesi!"... Sitten hän kävi joka päivä puuhovin perheessä, joko yksin tai Heini Petersin kanssa: aamupäivällä juomassa lasin teetä, kello kolme kupin kahvia, kello kuusi taas lasin teetä. Nuo kuppi- ja lasi-istunnot kestivät pitkän aikaa: puuhovilaisilla ei tuntunut olevan kiirettä milloinkaan. Hupaisaa oli kävellä isännän kanssa taapelitarhassa ja puhella Pommerin parruista, Ruotsin hongista ja Preussin rimoista -- tai ylimalkaan silmäillä maaseutulaisliikettäkin ja näyttää, miten helposti hyvä liikemies perehtyy toiseenkin ammattialaan. Ja kuinka tuo ukko oli selvillä kaikesta, mikä koski omaa kaupunkia: sen hallinnosta, sen yhdistyksistä, joka talosta! Ja hänen arvosteluissaan oli pontta ja perää! -- Herttaista oli puhella rouvan kanssa, joka tunnit pitkät istui akkunan luona kapulapitsiä nypläten -- ja vilkaisten vähä väliä romaaniin, joka oli auki nyplypatjan vieressä. Miten herttaisesti hän kertoi romaanistaan: prinsessoista, jotka menivät aina naimisiin sikopaimenten kanssa, ja tuhkapöperöistä, kreivien morsiamista! Entä omista lapsistaan! Mitä hyväsydämistä, kunnon väkeä he olivat! Niin, sellaisissa perheissä on vanhan sivistyksen leima! Rouvan vaari oli näet ollut valtioneuvos, tai mikä lie ollut. Mutta mikä oli Klaus Baasin vaari? Mäkitupalainen! Toinen pojista oli luvannut äidille Italian matkan, toinen oli kutsunut hänet jo etukäteen häihinsä: erään korkean upseerin tytär oli näet hänelle suosiollinen. Ja miten hassua oli, kun isä hauskan epäilevästi tokaisi väliin: "No no, muori... Kunhan tuo nyt olisi totta!" Ja miten intresantti tuo leski oli, tuo vanhin tytär, joka tuli vähitellen yhä selväpiirteisemmäksi ja alkoi hämärin sanoin, suuret tummat silmät hapuillen, puhua, tosin vielä hiukan hämärästi, ihmisistä, joiden rikkaudet olivat vääryydellä saatuja: mutta kyllä oli niitä, jotka tunsivat heidän rikoksensa ja kerran riistäisivät heiltä tuon seitsenlukkoisen lippaan! Silloin isä nauraa höhötti herttaista, leppoisaa nauruaan: "No sinäkin, senkin lipastelija... aina samaa lopotusta!"... Entä pikku kulta sitten! Miten kiltisti hän istui äitiä vastapäätä akkunan luona ja miten nyplykalikat hyppelivät hänen kauniissa käsissään! Miten somana ja kauniina hän väikkyi kodikkaissa huoneissa! Voi herttaisin jumalanluoma!... Todentotta: ken sai istua tässä piirissä, ken sai nimittää itseään tämän perheen jäseneksi -- katkeran nuoruuden, kovan nelivuotisen vieraalla maalla olon jälkeen, ja ventovieraiden kylmän seuran, hän voi kerskua olevansa autuas. Iltaisin hän istui lampun ääressä pienessä kamarissa, jonka Heini Peters oli hänen asunnokseen varustanut, istui eikä voinut mennä levolle: luki kauniita lemmenlauluja ja runokirjoja, joiden rivejä Heini Peters oli piirrellyt sinikynällä, hienosti huolellisesti viivoitellut, vanhoja ja uusia runoja: Chloeta ja Daphnea -- kuka noiden onnellisten nimiä muistikaan -- aina Friederikeen ja Erikaan saakka. Ja vielä vuoteelta hän katseli niitä monia kuvia, joilla Heini Peters oli kammion seinät koristanut: hienoja naisia kaikellaisissa vaipoissa ja harsoissa; hautausmaita; suurta pääkalloa, jonka muodosti lähempää katsoen kaksi kaunista neitosta: kolkot silmäkolot olivat näet heidän sievät, kiharaiset päänsä. Heini Peters ihaili suuresti vertauksellista, kuvaannollista! Kun Klaus Baas meni neljännen päivän iltana Martjen luo -- oli hiljainen, tyyni sää ja ilmassa uhkaavan ukkosen ja myrskyn painostus -- ja oikaisi tutun tavalla suoraan kastanjakujalta tarhan poikki puistoon, niin hän näki Martjen yksinänsä lehtimajassa. Tyttö aikoi kavahtua ylös ja hiipiä pois, mutta Klaus Baas pyysi häntä jäämään, ja istui penkille sopivan matkan päähän arasta neidosta ja kyseli häneltä sydän jyskyttäen minkä mitäkin: taudeista ja vaaroista, joista hän oli pelastunut, hänen leikkitovereistaan, hänen pikku matkoistaan. Martje tuli silloin vähän rohkeammaksi ja nojausi rinnoin pieneen ympyräiseen pöytään ja piti pikku kättään pöydällä ja aukoi sitä ja piti vuoroin nyrkissä. Klaus Baas kumartui nyt hieman ja alkoi puhella hänen käsistään: kuinka kauniisti tuo punakivisormus sointuu hänen tummaan hipiäänsä. Ja jyskivin sydämin hän painoi kätensä lujasti pienelle neidonkätöselle, joka heti paikalla herkesi liikkumasta, kuin kiinni saatu, kauhistunut perho, joka ei enää siipiään avaa. Silloin kuohahti Klaus Baasin sydän ja hän pudisti kätöstä ja sanoi: "Minä rakastan sinua, rakastan sinua... Sano... pidätkö sinä minusta yhtään?" Martje katsoi häntä peläten ja henkäisi: "Mutta minä en lähde Hampuriin! Tahdon jäädä äidin luokse!" Klaus nauroi riemusta ja ihastuksesta ja rakkaudesta: "Ah kullan murunen! Sinä sydänkäpynen!... Siitä sovitaan! Kunhan vain pidät minusta! Se sinun täytyy heti minulle sanoa!" Ja hän kumartui Martjen puoleen ja haki hänen silmiään. Martje nosti liikuttavan arasti päätään ja katsoi häntä silmiin, mutta pelokkaasti, kuin olisi Klaus nyt ollut vielä paljon vaarallisempi kuin ennen, ja toisti äskeiset sanansa: "Mutta minä en tahdo pois äidin luota." Armas pelko, joka väristi neitoa ja kuvastui koko hänen kasvoissaan, kiihdytti Klaus Baasin aivan vimmaan; hän veti Martjen sulosanoja kuiskien varovasti luokseen. Martje mukautui hetkiseksi, mutta sitten hän taas vetäytyi irti kärsimättömänä... "Minun täytyy nyt mennä..." Hän pakeni, ja kun Klaus astui lehtimajasta, ei häntä enää näkynyt. Klaus Baas seisoi hetken paikallaan onnen hurmiossa. Sitten hän kääntyi ripeästi ja meni kuin ainakin ihminen, joka heti tahtoo saada ainoan, välttämättömän onnensa, lautatarhaan, jossa isä oli, ja selitti hänelle heti, mitä häneltä tahtoi, ja kertoi Pommerin kolmituumalankku-taapelien välissä vanhemmistaan, lapsuudestaan, oppivuosistaan, tulevaisuuden toiveistaan. Isä kuunteli häntä suopeasti hymyillen ja sanoi: "Me näimme jo, että niin se käy. Huomasimme, että piditte lapsukaisestamme ja hän teistä; me olemme siitä jo keskustelleet. Tulkaa nyt vaan sisään." Kun Klaus Baas astui tuohon kodikkaasen huoneesen, jossa oli minkä mitäkin pikku korua: liikoja pöytiä ja hyllyjä ja kuvia, kukkajalustoita, nyplypatjoja, ja kun isä kertoi tapahtuman, laski äiti kädet helmaansa ja purskahti itkuun: hänen oli niin kauhean vaikea antaa miehelään lastansa, vaikka hän Klaus Baasiin luottikin, jo siksi, että hän oli hyvän Heini Petersin monivuotinen ystävä; mutta se särki kuitenkin niin onnettomasti äidin sydäntä. Vanhempi sisko vuodatti myös kyyneleitä ja sanoi, että hänestäkin oli vaikeaa laskea lapsi-parkaa kotoa; ja horisi sitten honkiin lippaastaan: kunhan se lipasjuttu selviäisi, niin hän ostaisi lapselle morsiuslahjaksi jonkun kultaisen kalleuden: ihmeellisen, vallan prinsessalle sopivan! Isä kepsutteli huoneessa edestakaisin, kaatamatta ainoaakaan kukkajalustaa ja pikku pöytää, ja pakisi lempeästi: "Älähän nyt itke, muori, täytyyhän sen kerran tapahtua. Ja sehän on nyt niin hyvin, niin hyvin. Ja älä nyt sinä viitsi siitä lippaastasi taas, Flora! Menepäs sen sijaan, hae, missä se lapsukainen piiloitteleikse." Silloin Klaus Baas juoksi perhehuoneesta ja löysi Martjen keittiöstä, tavalliseen tapaansa auttelemassa illallista varustettaessa. Martje antoi Klaus Baasin viedä itsensä perhehuoneesen, mutta oli niin hämillään, ja keksi heti itselleen puuhaa ja kuleksimista, ikäänkuin keskustelu ei olisi koskenut häntä lainkaan. Nyt sanottiin Klaus Baasille, että he kaikki toivoivat hänen liittyvän heidän puutavaraliikkeesensä ja että hän voisi pikku Martjen kanssa muuttaa asumaan pieneen, sievään rakennukseen, joka oli puuhovin toisella puolla kauniissa puutarhassa. Nuoremmat pojat eivät näet olleet kumpikaan välittäneet liikkeestä, ja vanhin ei tullut oikein toimeen isänsä kanssa, vaan halusi pysyä Kielissä kelpo virassaan; joten nyt oli kerrassaan mainiota, kun saatiin liikemies vävyksi. Ja koska hän vielä, niinkuin he olivat huomanneet, oli hieno mies ja osasi seurustella ihmisten kanssa, niin parempaa ei voinut toivoa. Klaus Baas kuunteli heidän kuvauksiaan silmät riemusta loistaen ja sanoi olevansa sanomattoman kiitollinen, kun he ottivat hänet näin perheesensä, jossa hän tiesi viihtyvänsä niin mainion hyvin. Hänen oppivuotensa olivat olleet kovat; viimeksi ne yksinäiset Intian ajat. Niinpä olikin häntä tähän taloon kiinnittänyt yhtä paljon kuin Martje itse ja hänen rakkautensa, se ystävyys, jolla hänet kaikki olivat tänne ottaneet vastaan. Nyt kuunteli rouva häntä vesissä silmin, ja isä taputti häntä tuttavallisesti olalle. Iltahämärissä pari tuntia myöhemmin lähti Klaus Baas sieltä, ja Martje saatteli häntä kädestä ovelle. Siellä kietoi Klaus Baas varovasti kätensä hänen vyötäisillensä ja kumartui hänen puoleensa ja supisi hänen kanssaan hiljakseen: mikä onni häntä yhtäkkiä oli kohdannut, miten Martje askaroisi jo kuuden viikon kuluttua hänen puolisonaan tuolla pikku talossa, miten hän näkisi konttorinsa akkunasta suoraan kodin akkunoihin, ja kuinka he iltaisin kävelisivät yhdessä kastanjakujalla. Martje nojasi rauhallisena hänen käsivarteensa ja kuunteli vaieten, ikäänkuin leppoista sadetta, joka Klaus Baasin puhuessa paraikaa rapisi. Ja kun Klaus Baas kysyi, oliko Martje nyt iloinen, niin hän nyykäytti myöntävästi päätänsä. Ja kun hän sitten vielä tutki hänen sieluaan, niin hän huomasi, että hän iloitsi siitä kun sai jäädä tänne vanhempien luokse; sillä kun puhe koski tätä seikkaa, niin hän tuli huomattavasti luottavaisemmaksi ja antoi Klaun vetää itseään rintaansa vasten, jopa suudellakin. Mutta kuitenkin ihmetteli nuorukainen hänen rauhallisuuttaan, melkeinpä välinpitämättömyyttään, -- hän oli jo näet kokenut, että tytön pitäisi hengittää kullan sylissä kiihkeämmin, -- ja hän syleili Martjea rajummin ja suuteli hellemmin häntä; mutta silloin vetäysi neito hänen sylistään varovasti ja leppeästi pois. Klaus jätti nyt hänet rauhaan ja naurahteli itsekseen: "Odotapas, kyllä tulet toiselle tuulelle, kunhan asumme tuolla toisella puolla ja olet emäntäni!" Ja Klaus Baas puristi ja pudisti hänen käsiänsä; mutta Martje ei hänen hurmiosta palavia silmiänsä nähnyt. Kun Klaus Baas sitten käveli yksinäänkin kastanjakujaa pitkin pois, laskeutui äskeisen ihanan kiihtymyksen ja riemun hyrsky hämmästyttävän pian. Hän tuli aivan järkeväksi ja rauhalliseksi; sellaista kylmyyttä hän ei ollut kokenut noihin neljään viime päivään. Yhtäkkiä hänestä tuntui siltä kuin hän olisi astunut tärkeän, niin, elämänsä tärkeimmän askelen asiaa kylliksi harkitsematta. Hän pysähtyi yhtäkkiä kuin puulla päähän lyöty: kylmät mietteet täyttivät koko hänen sielunsa. Hän vertaili tapahtumaa entiseen elämäänsä; hän kuvitteli äitinsä sen näkijäksi, ja Pendjahtalissa[76] nukkuvan kylmät silmät -- ja oman itsensä. Vai niin oli nyt kohtalo hänen onnensa keikauttanut! Hänestä tuntui ilkeältä, hän suoraan sanoen häpesi. Hän ei ollut takonut onneaan itse, hän oli ajelehtinut kuin lastu laineilla ja joutunut sattumalta jonnekin rannalle, minne vain tuuli vei... Hän kävi hiljaiseksi ja kuunteli sielunsa ääntä: "Oliko se nyt oleva aivan niin?" Hän kuuli sadepisarain rapsahtavan lehmusten lehdille ja sitten putoavan maahan... putoavan, maahan, maahan... Niin putoisivat hänen elämänsä päivät, verkalleen, samaisina, mukavasti... Toista oli hän ajatellut ennen: huimaa, yrittelevää, kohti pilviä kohoavaa! Ah ne nuoruuden kimeltävät aatteet! Mielikuvia! Niin, jos Karl Eschen olisi elänyt, tai edes Trimborn olisi ollut Hampurissa! Mutta nyt, näin! Ei varoja, ei suhteita! Suuri tulevaisuus ei viittonut täällä: puutavaraliike pikku kaupungissa. Mutta liike oli hyvä ja varmalla pohjalla: ahkeruudella ja kyvyllä sitä voisi laajentaa! Ja ennen kaikkea: Martje Ruhland! Martje Ruhland!! Ah armas jo tuo nimi! Tuhannen kertaa armaampi vielä hän itse! Tuo naisten suloisin, hänen, hänen ikiomansa! Hän oli löytänyt sen, joka tyydytti hänen vuosikautisen, kuuman kaipuunsa: kaunis, puhdas nainen! Täydellisesti! Klaus Baas kulki pari askelta, ja töksähti sitten taas, ja ajatteli: Mutta miksi minä en iloitse? Olinhan niin autuas juuri näinä odotuksen päivinä? Koko kaipuuni ja koko onneni oli saada vain hänet? Pisarat rapsahtelivat raskaina, epäröivinä ja ikäänkuin kuiskasivat: "Harvaan, harvaan... ei hätää... kaikessa harvaan ja hartaasti..." Hän kohotti päätänsä ja katsahti kaidalle kujalle ylämäkeen... Ja taas häntä kidutti tunne, että hänen elämänsä on tästä lähin kuluva ilman merkkitapauksia, ahtailla toimialoilla... Niin hän nousi kaupungin torille omituisella tuulella: samalla alakuloisena ja autuaana. * * * * * Kun Klaus Baas kuusi viikkoa sen jälkeen kysyi äidiltään, eikö hän tulisi häihin, vastasi äiti lyhyesti ja kylmästi: ei ole aikaa eikä halua hypätä häitä; tulee sitten myöhemmin, jos asiat hyvin menee. Poikansa ja Hannan häävaatteista äiti piti hyvän huolen, Hanna lähti näet mukaan; mutta se huolenpito oli kylmää ja välinpitämätöntä, ikäänkuin häneltä olisi vaadittu liikaa: ajattelemaan sellaista kujetta kuin hänen poikansa häitä. Mutta kun Klaus Baas varhain hääpäivän aamuna ojensi hänelle kätensä, -- Hanna oli jo mennyt ulos porraskäytävään, -- niin äiti heittäysi aamuisen pimeässä keittiössä yhtäkkiä hänen kaulaansa ja itki pakahtuakseen. Klaus Baas pelästyi ja kysyi: "Äiti, mikä sinulla on?" Silloin Antje Baas sanoi kyyneleitään nieleskellen: "Luuletko sinä, että minun on niin helppo sinusta erota? Nyt viedään sinutkin minulta. Sinulla on nyt vaimo ja pian lapset itselläsi. Ja olihan toki joku miehinen kotona!" Klaus aikoi lohdutella, mutta Antje Baas lykkäsi hänet ulos. "Mene, mene nyt!" hän hoki. Klaus asteli vaieten siskonsa rinnalla ja ihmetteli tätä tapahtumaa suunnattomasti. Hänen ja äidin suhde oli viime vuosina ollut vain sellainen, että heidän yhteinen velvollisuutensa oli kasvattaa orpolapset kelpo ihmisiksi: muuta ei poika ollut nähnyt ja tuntenut. Mutta nyt hän huomasi, että äiti oli rakastanut häntä pienestä saakka lapsenaankin, -- ja samalla kodin ainoana miehenä, niin, rakastetun puolisonsa elävänä kuvana. Hänessä riistettiin nyt vainaja leskeltä kokonaan! Sillä eihän isästä ollut edes kuvaa! Ovatpa ne merkillisiä, hän ajatteli, nuo äidin ja vaimon sydänsalaisuudet! Kätkeytyvät aina sini-synkkiin syvyyksiin! Tälle uudelle keksinnölleen Klaus Baas pudisti yhä päätänsä. Miten huolissaan lieneekään äiti ollut hänestä näinä monina, monina vuosina! Klaus Baas oli aina ollut niin levoton, niin itsepäinen, ylpeä, -- tyhjäntoimittaja, haaveksija! Rakas, sitkeä, ankara äiti! -- Hiljaisissa, haikeissa mietteissä sisaren vieressä astellessaan hän näki äidin nyt taas uudessa valossa: se ympäröi kuin hieno, hiukan kovapiirteinen pyhimyssäteikkö hänen harmaita hapsiaan. Nyt hän seisoi kai paraikaa lieden luona ja ajatteli poikaansa ja itki! Merkillinen, rakas äiti! Klaus Baas rakasti nyt ensi kertaa elämässään äitiään, tunsi hänet omaksensa; ja hän sanoi itsetuntoisesti Hannalle: "Ole oikein hellä äidille! Ja huomauta erikoisesti siitä lapsille! Älä vaan unohda sanoa! Sillä saapa lyhty kädessä hakea, eikä kuitenkaan löydä sellaista äitiä! Sen minä tiedän kokemuksesta!" * * * * * Kun Klaus Baas iltamyöhällä seisoi nuorikkonsa kanssa keittiön kuistilla ja halusi viedä hänet viimeisten vierasten joukosta salaa tuonne puuhovin toiselle puolle, pieneen kotiin, ja silitti hellästi vaikenevan, viileän tyttösensä päätä ja poskia, niin yhtäkkiä Martje asetti armaasti kätensä hänen vyötäilleen, kuin rukoillen ikään, ja sanoi: "Anna minun jäädä vielä täksi yöksi äidin luokse, annathan!" Klaus Baas hätkähti ja tuli oudon hiljaiseksi. Mutta kohta nousi hänen ylevä, jalo luonteensa Martjea puolustamaan: eikö ole liikuttavaa moinen lapsenrakkaus ja moinen häveliäisyys! Minun täytyy auttaa häntä vähitellen ja varovasti, niin että hänestä kasvaa vapaa, täydellinen nainen. Ja hän hyväili Martjea ja vaati vain suudelmaa ja sen Martje antoikin; ja hän meni yksin kotiinsa lautatarhan toiselle puolle. Portailla hän seisahtui vielä ja katseli taakseen päärakennukselle, jossa syttyi valo pienen neitsytkammion akkunaan, ja hän ajatteli puhtaasti, ylevästi, rakkaudella nuorta, siveää vaimoaan, -- ja hänen sydämessään uhkui kaunis päätös: olla hänelle aina hyvä, auttaa häntä, tehdä hänen puolestansa työtä! XVII. Hän oli hyvin varovainen ja hellä Martjea kohtaan, mutta hän oli mies ja tahtoi tuntea elämän täyteläisenä sekä ympäristössä että tuossa pienessä, punaisessa kodissa. Hän tahtoi johtaa ja olla päällikkönä, kuin ennen poikasena armeijansa edessä. Vähitellen Martje häntä arasti lähestyikin ja noudatti hänen tahtoansa, mutta haluttomasti ja ilottomasti. Ja hän tunnusti Klaus Baasille kihlauksesta saakka rukoilleensa Jumalaa joka päivä, ettei hän vaan saisi lapsia. Hänen oma luonteensa oli jo heikko ja pieni, ja sitäpaitsi olivat pappien ja koulun julkeat opetukset alhaisesti leimanneet nämä arat kysymykset synniksi; ruma tapa, jolla niitä porvarillisessa piirissä käsiteltiin, olivat tahranneet ne suorastaan naiselle inhottaviksikin. Myös Klaus Baasin luonnetta oli tässä suhteessa koulu ja kirkko koettanut parhaansa mukaan turmella; mutta hän oli terve ihminen ja hengen ja tahdon miehenä voimakkaan aistillinen, joten hän kauan sitten oli karistanut mielestään moiset äitelät lorut, ja olisi nyt tahtonut kaikesta sydämestään iloita armaasta naisesta, joka virui hänen vieressään vuoteessa. Mutta nyt oli pikku osakas haluton ja murheellinen ja arka ja vastahakoinenkin! Klaus Baas tiesi luonnon vaistosta, että nuori nainen on tietystikin onnellinen kun saa lapsen rakastamansa miehen kanssa; ja hän toivoi, että kun se tapahtuisi, niin kaikki kääntyy vielä parhain päin, ja hän uskoi, että silloin haihtuu tuo arkuus ja ahtauskin ja sijaan tulee naisellinen rauha ja laajuus, jota hän niin suuresti rakasti. Mutta kun Martje jonkun kuukauden päästä, ainaisista surkeista rukouksistaan huolimatta, tuli raskaaksi, niin hän itki pakahtuakseen ja oli aivan lohduton ja pelkäsi ja vapisi ja höpisi päivät päästään kuolemasta eikä ollut yhtään iloinen. Klaus Baas oli rohkea, ponteva mies, joka oikein kaipasi vaivaa ja tehtäviä: tässäpä nyt oli hyvä tilaisuus! Ja hän lohdutteli Martjea kaikilla tavoin. Mitkä sanavarastot hän käytti! Mitä kauniita ajatuksia hän lausui! Hänen elämänhalunsa ja hänen työintonsa, jo hänen hymyileväin, loistavain silmäinsä, olisi luullut voivan rohkaista arimmankin! Miten hän puolisoaan hyväili ja helli! Mutta siltä tuntui kuin juuri tuo hänen rohkeutensa ja silmäinsä loisto olisi yhä Martjea lamannut. Kun miehen aistit, jotka olivat vuosikausia olleet kahleissa ja olivat siksi ehkäisseet myös hänen henkensä kehitystä, nyt tulivat kutakuinkin tyydytetyiksi -- yksin siitä jo, että moinen hento nainen oli aina hänen lähistöllään, vaikka enimmäkseen alakuloisena ja osaa ottamatta, -- niin hänen vapautunut miehuutensa, joka tunsi terveesti vastuunalaisuuden ja himoitsi tekoja, varustautui nyt turvaamaan vaimoa ja lastansa: hakemaan työtä ja velvollisuuksia, hankkimaan varallisuutta ja kunniaa! Klaus Baas riemuitsi katsellessaan laiturissa pientä ruotsalaista kuunaria, joka lossasi lautoja; riemuitsi, kun jykevät rattaat kohosivat lakeudelta lautatarhaan, kuormana pitkiä, Elbeä myöten uitettuja Pommerin lankkuja. Hän riemuitsi, kun hän kulki yksinkertaisten maalaisten ja kaupungin rakennusyrittelijäin kanssa taapeleiden ja satamavajain välissä, kun hän konttorissa piti kirjaa tuloista ja menoista ja loi työn lomassa silmänsä ikkunasta puuhovin toiselle puolle pikku taloon, jossa asui hänen rakas vaimonsa: hänen hellyytensä ja murheensa esine. Pian jätti appiukko liikkeen kokonaan hänen työkseen ja tunnusti suoraan iloitsevansa, kun oli saanut niin reippaan ja pystyvän apulaisen. Ja hän ei iltapäivin enää tullut ollenkaan konttoriin, vaan puuhaili kuudessa seitsemässä yhdistyksessä ja seurassa, joiden esimies hän oli. Mutta kuitenkin Klaus Baas pian huomasi, että hänen toimintansa oli rajoitettu. Hän sai tosin tehdä työtä, mutta ei itsenäisesti ohjata ja vallita, sillä appi ei antanut hänen tehdä varovaisimpiakaan uudistuksia liikkeessä, joka oli monessa suhteessa vanhettunut. Hän ei ymmärtänyt, kun vävy selitti muutokset tarpeelliseksi yhä uhkaavamman kilpailun tähden lähikaupungin puolelta. Turhaan hän esitti, että oli tilattava tavarat suuremmilta toiminimiltä, hankittava enemmän lajeja sekä perustettava haaraliike läheiseen kirkonkylään. Mistään uudesta ei ukko pitänyt, se häiritsi hänen mukavuuttaan. Hän ei ollut tosin epäystävällinen, mutta hän ei taipunut ehdotuksiin. "Annetaan sen vaan olla, poikaseni", hän sanoi. "Siitä on minulle sellaista touhua." Ja liikkeen tilasta ja voitosta ei Klaus Baasille annettu vihiä: häntä pidettiin syrjässä juuri pääasioista. Eräänä päivänä hän näki pulpetillaan kirjeen, joka oli tietysti unohtunut erehdyksestä siihen hänen silmäiltäväkseen. Berlinissä asuvat pojat kirjoittivat ukolle entisestä vuotuisesta avustuksesta ja lausuivat ajatuksensa, että avustus oli nyt liian pieni: vakauttaakseen liikettään he tarvitsivat isältä suurempaa vuotuista tukea. Klaus Baas oli tutustunut pikimmiltään häissä kahteen lankoonsa: silloin hän ei ollut tahtonut tunnustaa, ettei hän noista kalpeista ja veltoista ja pöyhkeistä herrasmiehistä oikein pitänyt. Mutta kun hän nyt luki tämän kirjeen ja näki heidät ajatuksissaan taas edessään, niin hän tunnusti suoraan, että he olivat miehiksi kerrassa kehnoja eikä heistä tulisi milloinkaan mitään. Hän sanoi siksi apelle, että nuo vuotuiset kannatukset olivat suorastaan vaarallisia, sillä ne kasvattivat pojissa velttoutta ja huikentelevaisuutta. Mutta ukko vain taputti häntä olalle ja vastasi: "Voi Klaus, älä sinä sellaista! Sinähän peloittelet minua! Jaksanhan minä sen suorittaa, ja tokipa minun täytyy omia lapsiani auttaa! Tiedän kyllä, että meidän muorilla on pää täynnä sellaisia höyrähdyksiä, jotka ovat pilanneet ne pojat jo lapsena. Mutta minkä minä sille voin: hän on heidän äitinsä. Enhän voi sanoa: älkää te tehkö toisianne hassuiksi ja älkää uskoko päättömiä? Alan tulla jo vanhaksi enkä tahdo riidellä lasten ja naisten kanssa! Antaa sen nyt olla sillänsä! Kun meistä vanhuksista aika jättää, niin voithan sitten järjestellä mielesi mukaan!" Klaus Baas oli onnellinen, kun sai joskus iltapuolla juoda vaimonsa kanssa kotona kahden kesken kahvia. Kukkaset, joita Martje mielellään vaali, rehottivat akkunalla, ja kanarianlintu, josta Martje piti paljon, liverteli ja viserteli kohti kurkkua häkissään. Martje toi kahvin niin hienosti ja sievästi ja puheli hyvällä tuulella ollessaan niin hennolla, herttaisella, hiukan samealla äänellä, kaikellaista pikku asiaa, kodin ja tuttujen piiristä. Ja kodikasta oli istuskella illoin yhdessä: Klaus Baas suuria Hampurin lehtiä lukien ja Martje nyplypatjansa ääressä. Siedettävää oli mennä vaikkapa jo illallisellekin appelaan -- ja niin tapahtui usein -- ja rupatella siellä niitä näitä: anoppi pojistaan, sisar seitsensinetti-lippaasta, appi yhdistyksistä: pikku nuorikko unohti silloin tilansa ja istui hiljaisena ja tyytyväisenä nyplykalikoineen. Eivätkä nekään olleet aivan hukkaan menneitä torstai-iltoja, jolloin hän meni ukon kanssa keilaklubiin, vaikka hänestä olikin juuri saman tekevää, kuinka monta hän tai muut heittivät. Hänen nuoruuteensa katsoen, -- hän oli vasta seitsemänkolmatta, -- oli näet suuremmoista, että nuo kaupungin arvokkaimmat vanhukset, jotka hommasivat siellä yhtä ja toista järkevääkin, pitivät häntä vertaisenaan ja puhelivat hänen kanssaan kuin toverinsa ainakin. Mutta vähitellen, päivän liittyessä samankaltaisena toiseen ja kokemuksen valaistessa selvemmäksi todellisuutta, hälveni ruusunvärinen utu, joilla hänen nuoruutensa ja keveä luonteensa oli koettanut verhota näitä ventovieraita ihmisiä ja pieniä oloja. Hän tuli järkevämmäksi ja hänellä oli ikäväkin. Hän väistyi nyt erilleen muista ja eleli yksinänsä, ja kun hän kerran pääsi hengen yksinäisyyteen, niin hän alkoi arvostella oloja yhä kylmemmin. Ja silloin ei ollut hyvällä tolalla kerrassa mikään! Hän huomasi, että hän noina neljänä kesäpäivänä kaukaisesta idästä tultuaan oli saanut kauniin, mutta väärän kuvan kaikesta tässä kaupungissa, apen perheestä ja liikkeestä. Hänen silmänsä eivät näet silloin vielä olleet ehtineet tottua kotiseutua arvostelemaan. Ensin hän niskoitteli tätä huomiotaan vastaan: hän tahtoi pysyttää sen kuvan vielä kullattuna, vihreän ja sinisen houkuttelevana. Ja vähän aikaa se pysyikin. Mutta kaikessa tapauksessa se haalistui haalistumistaan. Hyvä edes, ettei pikku vaimo haalistunut! Ei toki, siitä ei puhettakaan! Se olisi ollut hirvittävää! Kyllähän Martje oli tosin monessa suhteessa äitiinsä ja siskoonsa: tuollaista kotona paloittelemista, tuollaista elämänarkaa, jota hän ei ikinä ollut aavistanut samasta suloisesta tytöstä, jonka hän hautakummulta veti elämänsä tielle! Hänestä ei ollut oikein paikallaan se, ettei vaimo välittänyt kerrassa ollenkaan kirjoista, aivan kuin ei olisi häneen lainkaan koskenut, mitä maailmassa oli ennen häntä tapahtunut tai ajateltu. Ikävää oli sekin, ettei Martje halunnut kuulla hänen innokkaista tulevaisuuden tuumistaan ja liikkeen laajentamisesta tahi jonkun omintakeisen yrityksen alkamisesta ja vihdoin Hampuriin muuttamisesta. Niin, ne puheet ihan kauhistuttivat Martjea. Klaus Baas oli haaveksinut, että hänen vaimonsa olisi yhdenvertainen toveri. Mutta luonnollisesti tuli ottaa huomioon hänen nykyinen tilansa. Kunhan se aika menee ohi ja hän saa terveen lapsen syliinsä, niin hän löytää horjumattoman perustansa ja tulee terveeksi, iloiseksi, pyyleväksi emännäksi! Ja se aika tuli, ja Martje synnytti suurella kauhulla ja vaivalla pienen, terveen tytön. Ja hän toipui hitaasti ja vaivalloisesti. Mutta iloisemmaksi ja varmemmaksi hän ei ollenkaan muuttunut. Hän valitteli alinomaa heikonnutta terveyttänsä ja oli alituisessa hädässä lapsestaan ja oli levollinen ja joltisenkin iloinen ainoastaan kun näki äidin ja sisaren, parasta jos molemmat, vaalimassa itseään ja lasta. Ja kun lapsi keväämmällä oli niin varttunut, että äiti voi kulettaa sen apen puolelle, niin nuorikko istui siellä melkein kaiket päivät, äitinsä ja siskonsa luona. Ja mies sai käydä appelassa perhettään ihailemassa -- pakisemassa minkä mitäkin pientä, kahvitarjottimen ja nyplypatjojen välissä. Anoppi kertoi merkillisen terävistä pojistaan: kuinka toinen oli jo konttorioppilaana paljastanut petollisen konttoristin ja pelastanut päällikkönsä häpeällisestä vararikosta; ja kuinka toinen tässä joku vuosi sitten oli saada kauniin ja upporikkaan neidon puolisokseen, mutta kurja ystävä oli juonillaan rikkonut suhteet. Ja kuihtunut leski vihki haihattelevin silmin ja yhä selvemmin sanoin Klaus Baasin merkillisen lippaansa syviin salaisuuksiin: eräs pohatta, johon hän oli naimisissa ollessaan tutustunut, oli näet sen hänelle testamentannut, ja se sisälsi puolen miljoonaa dukaattia; mutta pohatta vainaan häijy nepa ei ilmaissut, missä lipas oli, eikä lähettänyt omistajalle avainta. Ja Klaus Baasin kalpeakasvoinen, kaita vaimo, kertoi ystävättäristään ja kehräili heidän elämäntarinoitansa, laajasti ja pitkän juhlallisesti kuin oman lapsensa elämän lankaa. Usein oli siellä tuttuja kaupunkilaisia: joku täti tai etäinen sukulainen tai naapurin rouva, joka kuletteli kaupungin lakkarilehteä talosta taloon. Mutta kun Klaus Baas astui sisään, vilkaisi hänen pikku vaimonsa häneen levottomasti, ikäänkuin kysyäkseen: ethän vain nyt viitsi häiritä hauskaa iltaamme? Ja Klaus Baas huomasi seuran tulevan vähäsanaisemmaksi ja aremmaksi, joten hän piankin poistui -- ponnistaen kaiken sisunsa tukehduttaakseen tunnustusta: hänen vaimonsakin ihmeellinen, armas kuva haalistui! Hän tiesi, että tuo naisten kolmisin olo oli sangen vaarallista, ja sentähden hän kerran, kun vanhukset olivat kahden kotona, käytti tilaisuutta hyväkseen ja puhui asiasta. Hän sanoi tässä äskettäin sattuneensa ohikulkiessaan vilkaisemaan heidän vanhemman tyttärensä ikkunaan ja oli silloin nähnyt lesken siellä penkomassa laatikoitaan, ja Flora oli ollut niin kummallisen näköinen ja niin kiihkoissaan, että hän pelkäsi pahinta. Mutta vanhukset eivät tahtoneet hänen sanojansa kuunnellakaan: äiti piteli korviaan ja hoki, ettei hän jaksanut kestää tällaista; ja appi suuttui hänelle ensi kertaa ja oikein tosissaan, kuin vävy olisi häntä hävyttömästi loukannut. Klaus Baas meni puuhovin poikki kotiin ja haki vaimoansa, mutta tapasi hänet vasta puutarhasta samasta lehtimajasta, jossa he noin kaksi vuotta sitten kauniina, lämpimänä kesäpäivänä olivat kihlautuneet. Klaus Baas oli vielä äskeisestä keskustelusta kiihdyksissä ja omasta ja puolisonsa kohtalosta huolissaan. Hänellä oli oikein sisällinen pakko saada Martje eroamaan omaisistaan, ja niinpä hän nyt ensi kertaa ilmaisi suoraan ja peittelemättä hänelle ajatuksensa heistä! Hän sanoi, ettei hän pitänyt ollenkaan Martjen berliniläisistä veljistä, että he nakertelivat isänsä liikkeen tuloja, -- missä määrin, sitä hän ei tiennyt: kaikessa tapauksessa hänen täytyi tehdä työtä noiden vetelysten, eikä itsensä, vaimonsa ja lastensa hyväksi. Ja tätä jokapäiväistä perheen kesken hautumista ja ainaista hullutuksista keskustelemista hän piti hyvin arveluttavana varsinkin vanhemmalle sisarelle, mutta myös Martjelle; ja tuossa lipaslorussakaan ei ollut toden sanaa! Ja kun hän näin kiihdyksissään koetti näyttää asian vaimolleen niin selvässä ja todenmukaisessa valossa kuin mahdollista, selvisivät siinä hänen omatkin ajatuksensa yhä enemmän. Hän ikäänkuin valaisi ja tutki kirkkaalla kynttilällä joka loukon, ja kauhistui taas näkemiään, kauhistui entistä enemmän. Ja huolissaan hän sitten vaikeni. Klaus Baasin alkaessa innokasta selitystään oli Martje kumartunut leikkimään lapsensa kanssa, joka istui hietikossa hänen helmoissaan; sitten hän nosti tytön syliinsä ja pyyhki sen kädet hiekasta ja järjesteli sen pukua; mutta kun mies viimein vaikeni, virkkoi Martje avuttomasti ja tylsästi kuin hänen oli tapana: "Mitä sinä oikein tarkoitat, Klaus? Mitä minä sille voin? Jos on totta, mitä puhuit veljistä: anna nyt heidän saada vähän vuosirahaa, hehän ovat yksien vanhempain lapsia. Ja anna Floran jutella lippaastaan. Miksi sinä minua hirvittelet, Klaus? Ja sellainenhan sinä olet aina, vaikket puhukaan, pelkillä silmilläsi. Minä ihan pelkään sinua! Herranen aika, ainahan on kaikki mennyt hyvin, monta monituista vuotta. Isähän pitää huolta liikkeestä. Mistä se nyt yhtäkkiä tuho tulisi? Ei kai nyt taivas rupea pikeä tippumaan!" Klaus Baas nauroi harmistuneena tuolle kummalle vertaukselle ja sanoi: "Eihän käy laatuun, Martje, että sinä olet kaiken ikäsi elämän totisten ilmiöiden ja huolten ulkopuolella. Koeta nyt kerran, minun mielikseni, katsella ympärillesi itse: ankarasti ja toden totisesti." Martje silitteli lapsensa vaaleaa päätä ja katseli ihmettelevin, haaveellisin silmin hietaan, ja virkkoi sitten soinnuttomasti: "Ei sinun pitäisi niin minua kiusata, Klaus. Mitä se nyt auttaa, jos sinä siitä minulle kerrot? Minä tulen vaan niin surulliseksi ja loukatuksi. Minä olen niin usein loukkautunut ja suuttunut sinulle, kun sinä aina tuota samaa. Ja vaikket sitä sanokaan, senhän näkee silmistäsi. Sinä olet aina niin kova ja paljon vaativa. Sinä olet ylimalkaan niin erilainen kuin me." Nyt pudisti Klaus Baas päätänsä ja nousi ylös, ei lisännyt sanaakaan, vaan meni kalpeana ja vaieten työhönsä. Siitä päivästä alkaen hän vetäysi yhä enemmän erilleen ja istui monet illat ja monet pyhäpäivät yksin kirjainsa parissa pienessä salissaan, jossa oli uudet, kankeat huonekalut ja paljon pitsiverhoja ja jos jonkinlaisia hetaleita: Martjen mielitavaraa. Joskus oli vaimo hänen sanattomana seuranaan, mutta tavallisesti hän oleksi vanhempiensa luona. Klaus Baas luki seuraavina kolmena vuonna paljon, vakaalla ja tulisella innolla. Nyt olivat nuoruuden kuvitelmat kadonneet: häntä eivät huvittaneet enää vähääkään korkeat ihanteet ja haaveksitut riemut ja tuskat. Hän ei ajatellutkaan tutkia Schilleriä ja muuta korkeaa runoutta: hän oli vallan kiukuissaan moisille tyhjille kirjoille. Hänen haaveksiva ja ihanteellinen luonteensa oli petetty: ankarassa todellisuuden tuskassaan se kaipasi selvää arkisuuden näkemystä ja tuntemusta. Vasta näinä vuosina, joina hän ei ottanut osaa pikkukaupungin elämään, hän saavutti, lähemmäs kolmekymmenen vuotiaana, monipuolisemmat ja perinpohjaisemmat tiedot maailmasta ja sen ilmiöistä. Hän luki elämäkertoja ja matkakuvauksia, luonnontieteellisiä kirjoja, esityksiä liike-elämästä sekä erästä laajaa ihmiskunnan historiaa; hän seurasi otsa rypyssä suurten Hampurin lehtien avulla aikansa tärkeitä tapahtumia ja hyörinää. Ja ne suuret aukot, joita lukiessa alinomaa ilmestyi, hän koetti täyttää tutkimalla erästä isoa tietokirjaa. Ja hän mietti vähä väliä totisena, kuinka hän voisi kääntää elämänsä jälleen oikealle tolalle ja kuinka sen kohottaisi. Syystalvella tarjottiin hänelle erään hyvin järjestetyn, mutta veltonlaisesti hoidetun maalaispankin johtajan paikkaa; pankki toivoi näet hänen, nuoren, ripeän miehen, kykenevän pelastamaan pankin aseman, jota uhkasi erääsen melkoiseen naapurikaupunkiin pian perustettava toinen pankki. Mutta kun hän tiesi, että sitä uutta pankkia perustamassa ja tukemassa oli kaikkein merkittävimmät rahamiehet ja yritteliäin intelligenssi, niin hän ei huolinutkaan tarjottua tointa, appensa suureksi kummaksi ja harmiksi. Sen sijaan hän tavoitteli ja saikin sen uuden pankin paikallisasiamiehen toimen, ja hän heittäysi nyt tähän hommaan sellaisen miehen koko innolla, jonka toimintahalua ja tarmoa taistelevat yritykset kiihdyttävät. Nyt hän sai katsoa omaakin etuaan, ja jo saman talven varrella hänet tunnustettiin uutteraksi ja tarkkasilmäiseksi työskentelijäksi, ja keväällä hän saavutti johtokunnan luottamuksen siihen määrin, että hänelle uskottiin satunnaisia erikoistehtäviä. Ja kun pankin liike viisaalla johdolla alkoi kasvaa ja se entistä enemmän tarvitsi kokeneen liikemiehen tukea, sillä johtohenkilöthän olivat enimmäkseen maaseutulaisia -- ja koska Klaus Baas pienemmissä tehtävissä oli kunnostautunut ja herrat pitivät terveluontoisesta, valppaasta asioitsijasta suuresti, niin tahdottiin häntä pian aina johtokunnan kokouksiinkin. Hän saavutti nyt arvoa ja henkilöllistä ihmistuntemusta ja kokosi vielä työstänsä sievoisesti rahaa, jota hän pani korkoja tuottamaan pankkiin ja muihin pieniin yrityksiin. Hän vetäysi vähitellen yhä enemmän pois puutavaraliikkeestä; ja päätti kaikessa hiljaisuudessa, että hän rupee näin saadulla pääomalla kerran osakkaaksi johonkin liikeyritykseen Hampurissa ja pelastaa siten itsensä ja vaimonsa omaisten läheisyydestä. Siinä salaisessa tarkoituksessa hän alkoi nyt käydä tavallista useammin Hampurissa, jossa oli tosin pistäytynyt ennenkin joskus äitinsä luona tai pankkiasioissa; mutta nyt hän ilmestyi tuon tuostakin pörssiin ja käväisi konttoreissa, joissa tiesi olevan tuttuja; ja hän piti yllä kaikkia tuttavuussuhteita ja vartioi ja odotti tilaisuutta, jolloin hän voisi kykynsä ja pienen pääomansa avulla päästä jonkin liikkeen osakkaaksi. Appi oli hänelle leppoisa kuin ennenkin ja naureskeli: "Aiotko paisua kymmenessä vuodessa pohataksi? Et käy enää meillä, sinua ei näy keilaklubilla; sinä hyörit kuin mettinen työssä. Onko tuollainen elämää? Pistäytyisit joskus taas meillä kahvilla; naisväkihän on hyvillään, kun herrasmies vähän heitä haastattelee. Ylimalkaan: voisit olla ystävällisempi naisille!" Klaus Baas puolusti itseään ja sanoi: "Kyllähän se niin on, appi, mutta vaikea on mykkänä kuunnellakin, saamatta puuttua itse asiaan. Anna lääkärin tutkia Flora ja lähetä hänet hoitolaan! Älä anna enää pojille rahaa. Sinä ne vain pilaat." Silloin heilautti ukko kättänsä ja sanoi lauhkeasti, mutta kieltävästi: "Älä sinä, veikkonen! Maalaathan pirun keskelle seinää! Älä toki meitä sellaisella peloittele! Ja etenkin: säästä pikku vaimoasi!" Siihen se taas katkesi. Ja eräänä päivänä illan suussa -- tuota surkeaa, auringotonta helmikuun ilmaa oli ollut kaksi viikkoa -- pelätty tuli! Klaus Baas istui juuri pienessä omassa konttorissaan, jonka hän oli järjestänyt pankkitointa varten omaan taloonsa, ja neuvoi innostuneena uutta nuorta apulaista, joka hänen nyttemmin oli täytynyt hankkia; vaimo oli kuin ainakin tähän aikaan päivästä lapsen kanssa appelassa: -- silloin hyppää piika kartanon puolta hengästyneenä ja kertoo Klaus Baasille kauhuissaan, että Flora rouva on niin merkillinen. Klaus Baas tulisi heti toiselle puolle. Klaus Baas kavahti ylös ja juoksi appelaan ja näki silloin vanhukset ja puolisonsa arkihuoneen nurkassa nyplypatjain takana, piilossa yhdessä ryhmässä: he tuijottivat kaikki kauhuissaan ja sanattomina vastapäiseen makuukamariin, josta ovi vei vanhimman tyttären huoneesen. Sieltä kuului nyt kummallista laulua. Klaus Baas meni heti makuuhuoneesen ja sieltä lesken kamariin, ja näki pienen leskiraukan istuvan paitasillaan vuoteella, ompelevan mustan pyhäleninkinsä helmaan leveää, kullanväristä hetaletta: hänen edessään oli vanha, kankaalla päällystetty laatikko, joka oli kai ennen ollut hänen nukketupanaan, kukkurallaan kaikellaista kiiltävää kamaa: arvottomia koristuksia, metallirasioita, joitakin hopeasolkia ja muuta sellaista. Hän lauloi niinkuin olisi käyskennellyt luonnon helmassa keskellä viheriäistä niittyä: kovalla, vapaalla äänellä, joka tuntui hyvin oudolta, kun hän aina ennen oli niin salaperäinen ja hiljaisen haaveksiva. Hän lauloi: "Ah, jo saapuu pääskyt taas", ja neula lenteli, ja hän keikutteli päätänsä kauniin laulun tahtiin. Harvan, harmahtavan tukkansa hän oli avannut ja levittänyt hartioille niinkuin lapsilla pidetään. Tuossa ilmeisen heikkopäisyyden kuvassa oli niin paljon puhdasta ja lapsellisen viatonta, että Klaus Baasissa heräsi lämmin sääli ja hän kysyi nyt ystävällisesti ja kirkkaasti: "No, kälyseni, mitäs siinä teet? Näytätpä vallan onnelliselta?!" Flora kohotti päätänsä ja sanoi hilpeästi: "Hyvää päivää Klaus! Päivää vaan, päivää! Minä olen nyt saanut sen kirjeen! Katsopas: otapas ja lue! Minä en jouda." Hän antoi Klaus Baasille kirjeen, jonka hän oli selvästikin kirjoittanut itse. Sen mukaan oli nyt lipas eräässä hotellissa Hampurissa hänen noudettavanaan. Allekirjoitus mahdottomia harakanvarpaita. "Kuka tulee teistä mukaan? Sinä? Sillä nuo muut ovat niin omituisia! Ei niillä ole sielukkuutta, jotta voisivat mukautua tähän muutokseen. Klaus, lähde vaan mukaan sinä, vanha junkkari ja musikantti!" "Tietysti lähden", vastasi Klaus Baas, "se on selvä! Koristahan itsesi oikein hienoksi! Minä menen sillaikaa tilaamaan vaunut." Hän palasi perhehuoneesen, jossa toiset tuijottivat häntä silmät selällään, ja sanoi apelle, että apen oli mentävä nyt heti lääkärin luo ja kerrottava miten asiat olivat, ja sitten, ellei lääkäri nimenomaan kieltäisi, tilattava vaunut, ja hän veisi itse vielä tänään sairaan Schleswigiin.[77] Nyt naiset kirkaisivat ja pitelivät korviaan ja uikuttelivat ja rukoilivat vävyä saattamaan heidät täältä pikku rakennukseen, kunnes sairas olisi viety pois. Klaus Baas nyökkäsi päätänsä, avasi oven ja talutti heidät ulos; isäkään ei tahtonut enää nähdä lastansa: sanoi, ettei ikinä sitten saisi unta silmäänsä. Tunnin päästä vieri jo Klaus Baas sairaan kanssa umpinaisissa vaunuissa Schleswigiä kohti. Floran heikkopäisyys oli puhennut ja varttunut rehevästi. Silkillä vuorattu kirstu oli se hänen lippaansa, ja hän penkoi siitä kaksin käsin kiiltävää kilunkalua ja rupatti ja lauloi kaiken aikaa innoissaan, ja riemuitsi Hampuriin tulosta, jossa häntä muka paraikaa odotettiin. Klaus Baas istui vieressä ja kuunteli milloin sekavaa, kiihtyvää lorua, milloin tuijotti tärisevästä akkunasta öiselle, kuutamoiselle lakeudelle, eivätkä hänen ajatuksensa olleet suinkaan suloisia. Tässä sitä siis nyt oltiin! Eikä loppunut surkeus siihen, että tämä poloinen oli saatettu Schleswigiin! Sinne oli suoritettava vuotuisesti viisi-, kuusisataa markkaa. Ja sitten ne langot! Jumala ties, mitä sanomia heiltä ehkä paraikaa kiiti Berlinistä pohjoista kohti, hänen viedessään heikkopäistä sisarta lakeuksien ja nummien poikki itään! Toinen langoista oli nainut mies; hänellä oli lapsiakin, jotka alkoivat pian sanoa Klaus Baasia enokseen ja vaatia häneltä apuakin, sillä isä ei kykenisi heitä vaalimaan. Sairas oli varmaan perinyt taudin äidiltään. Ja isä oli niin heikko ja veltto mies ja tosielämän pelkuri. Senkin olivat lapset saaneet periä! Tautinen, madonsyömä suku! Dekadenssia! Se sana karmi hänen selkäpiitänsä. Dekadenssi! Sellaista se siis oli dekadenssi! Monasti hän oli sen sanan lukenut ja käyttänyt itsekin sitä, aavistamatta kuitenkaan sen merkitystä ja sisältöä. Ja nyt se istui kuin hirviö hänen vieressänsä. Hän oli liittynyt verellään sortuviin, dekadenttisukuun. Ja hänen pieni vaimonsa... niin... hänen pieni vaimonsa oli sen suvun oikea vesa... ja hänen lapsensa, tyttö parkansa, oli samallainen kuin äiti... sama raskas, välinpitämätön ääni, ei iloa, ylpeyttä, ei kirkasta rohkeutta... Sairas pani kätensä hänen kaulaansa ja lauloi ohuella äänellään piirirallia. Kuu kulki maanrajassa matalalla, juoksi öisen tasangon äärellä ja kiilui rämisevässä akkunassa. Klaus Baasilla oli aikaa kohtaloansa ajatella. Hän aprikoi, hän mietti, hän haki. Ja etsivät ajatukset veivät hänet loitolle niistä ihmisistä, joihin hän nyt kuului, loitolle kaikista ihmisistä, -- ainoastaan sen kauttahan muodostuu kokonainen ihminen. Ja hän oli yksin ja muisteli ihmisiä ja syntyperäänsä ja elämänsä kohtaloita. Kaipa se niin oli, että hän itse oli Baas-suvun jäsenenä ja isänsä kaltaisena ajatellut ja kulkenut maailmassa hieman liian kiireesti ja hilpeästi, liian raisusti ja mielikuvien johdolla! Sellaiselle tielle olivat väärä koulu ja kiero kirkko hänet puijanneet! Mitä olivat ne hänelle kuvitelleet? Pelkkiä ihmeitä, sankaritöitä, korkeinta hyvettä, idealismia, pelkkää "taivahaista" ja "päältä pitkän pilven rannan"! Ne olivat tyrkyttäneet kahta evankeliumia, Vapahtajan ja Schillerin! Mutta sanaakaan ei siitä, mikä ilmestyy heti koulusta päästyä meille välttämätönnä elämän ehtona! Ei sanaakaan ruumiin ja sielun oikeasta, maanomaisesta, vaivanalaisesta luonteesta! Ei mitään rodusta, ei suvusta, kasvatuksesta, perinnäisyydestä! Ei lehteä todellista, puhdasta elämän tietoa!... "Mitä sanoit, kälyseni? Vai niin, että kellot rupeavat soimaan kun tullaan Hampuriin? Tyttö parka, kunhan et erehtyisi! Michel-pojalla on rauta raivo ja heristää päätään vain milloin tahtoo." Oi mikä onnen poika olisin, jos rinnallani olisi oiva toveri ja jaloissani telmisi terveitä, kauniita lapsia! Hihhei! Ryntäisin ulos rattailtani ja loikkisin yli ketojen ja tappelisin koko maailmaa ja kaikkia sen pahoja henkiä vastaan, vaikka heitä kohoisi joka haudasta ja hornan syvyydestä! Ja nyt, kahleissa, vankina! Nyt täytyy olla ikäni tuollaisten parissa: vaalia vanhoja ja kuopata heidät, syöttää Berlinin pyöveleitä ja hoidella heidän poikiaan. Ja minun rinnallani: aina, aina, ijankaikkisesti, tuo vaivainen, ahdasajatuksinen, arka nainen! Sairaalan johtajana kaiken ikäni! Miten ne olivat menneet piiloon yhteen nippuun, nyplytyynyjen taakse!! Pelkäsivät tällaista pientä sairasparkaa! "No laulapa nyt Flora, hei kälyseni! Lauletaanpas yhdessä... muistatkos tämän: 'Anna Susanna, nous' pois, tee tulta! Ei, mamma kulta, on kalliita puut!'... Sitä lauloivat tytöt ennen, kun me pieninä leikittiin kirkkomaalla puistikossa." "Ei, minä laulan: Ihanassa Juuttein maassa, Vähän Beltin rannalla!" "No hyvä on sekin, laula pois. Anna tulla vaan!" Lauhkealuontoisena hän oli tähän saakka noudattanut liiaksi näiden omaistensa mieltä. Sitä hän ei vasta tekisi. Hänen oli heistä päästävä irti! Hän tahtoi tästä lähin kulkea omaa tietänsä, varmana siitä, että hän oli heistä tervein, hänen asiansa oli oikeampi. Hänen oli opetettava ja houkuteltava pikku vaimonsa seuraamaan häntä! Niin lie vielä mahdollista saada Martjesta hänen laisensa oikea ihminen. Hän tahtoi ja hänen täytyi pelastaa Martje! Hän oli kuitenkin hänen oma rakas vaimonsa! Puoliyön seutuvilla Klaus Baas sanoi kuskille, että pitäisi pistäytyä ensi majataloon syöttämään hevosta ja nauttimaan itse tilkka kahvia. Harmaantunut kuski, joka oli jo ennen tehnyt Schleswigiin sellaisia surullisia matkoja, sanoi että pian tuleekin hyvä majatalo. Ja jonkun ajan päästä he tulivat isonlaiseen kylään, joka nukkui sikeää unta, seisauttivat hevoset ravintolan kohdalla ja alkoivat kolkutella ovea ja pyrkivät sisään. Pyylevä emäntä tuli alushameisillaan avaamaan, ja Klaus Baas meni hänen luokseen ja supatti hiljaa, millaista matkalaista hän toi. Emäntä pyöritti säälivästi päätänsä ja sanoi: "No hyvä kun oltiin edes vielä valveilla; sisarentyttöni tuli tänään meille, ja sen kanssa rupatellessa meni tässä aika niin, että valvottiin näin myöhään." Ja emäntä tuli vaunuille ja sanoi Floralle: "Tulepa nyt pois, saat kupin lämmintä kahvia." Mutta sairas lakkasi laulamasta ja sipsahti ylpeästi: "Noin epähienostiko pyydetään, hyvä rouva! Tohdin huomauttaa, että minä olen prinsessa." "No etten nyt arvannut", päivitteli muheva emäntä, sanomattoman hellällä ja ymmärtäväisellä äänellä, "että te olitte prinsessa. Olkaa nyt, prinsessa, niin hyvä ja tulkaa juomaan kuppi kuumaa ja lämmittelemään jalkojanne." Silloin pieni, surkea sairas laskeusi arvokkaasti vaunuista, pitäen valppaasti lipasta kädessään, ja meni sisään, pulska emäntä vakavana jälestä; matalassa ravintolan tuvassa, jossa oli ruskean kiiltävät huonekalut, emäntä houkutteli Floran istumaan palavan roihun luo ja toi siihen pikku pöydän ja kahvia. Klaus Baas istui sairaan viereen. Sitten kaatoi emäntä kahvia omaankin kuppiinsa, mutta istahti kuskin viereen pitkän pöydän päähän sanoen: "Eihän sovi tällaisen meikäläisen istua prinsessan pöytään." Sairasta alkoi pirtin kuuma ilma uuvuttaa ja hän katsoa harrotti unisesti eteensä. Vähän ajan päästä astui pirttiin kookas, komea tyttö, emännän ilmeinen nuoruuden kuva: samat säännölliset, täyteliäät kasvot ja luonteva ja voimakas käynnin sulo ja silmien kauneus. Hän hypisteli vielä puseronsa nappeja ja katseli uteliaasti yökulkijoita ja meni ottamaan kahvia. Silloin sairas kohotti päätänsä ja sanoi: "Kaunis olento, emäntä." "Niin kyllä, Jumala paratkoon, prinsessa", vastasi emäntä, "mutta eipä häntä muuten kannata kehua!" Kaunis olento vilkaisi ällistyneenä prinsessaan ja rauhallisen kysyvästi Klaus Baasiin; mutta sairas kysäisi uteliaana emännältä: "Mitenkä niin? Onko se huora?" "Ei, prinsessa", vastasi emäntä, "mutta se on vähän noin... uskovainen ja vähän suruton." Sairas jatkoi alentuvaisesti: "Onko tytöllä mitä tointa? Olen juuri saanut ansaitsemani perintöosuuden, jota minulta kauan pidätettiin, ja tarvitsen kamaripiikaa." "Siunaa ja varjele!" huudahti emäntä. "Siihen ei siitä ole ollenkaan: lyö kaikki siruiksi mitä eteen sattuu. Sitä paitsi sillä on jo ammatti. Se on seppä." "Seppä?" toisti sairas nyrpistellen, "kuinka saattaakaan: kädet nokeutuvat!" "Se on kultaseppä", jatkoi emäntä. "Ah!" huudahti nyt sairas ihastuen. "Sittenpä hän voikin tehdä minulle palveluksen!" Flora avasi lippaansa, kaivoi sieltä kaikellaista joutavaa pikku kamaa: parin korvarenkaita, kaulaketjut, muutamia pieniä rintaneuloja, ja sanoi tarvitsevansa kultakruunun, ja levitti nuo kilunkalut eteensä pöydälle. Nyt vasta älysi pulska tyttö, mikä matkalaista vaivasi, ja hän heitti kauhistuneen silmäyksen Klaus Baasiin, kuin kysyäkseen: Onko tuo sinun vaimosi, tuollaisen kauniin miehen! Ja istui sitten säälien ja onnetonta kunnioittaen Floraa vastapäätä ja alkoi levitellä ja tarkastella koristuksia ja pakista laajasti ja ovelasti, miten se kruunu olisi tehtävä. Ja vilkaisi vähä väliä kummastellen ja säälivästi Klaus Baasiin. Sitten hän nousi päättävästi ja reippaasti ylös ja meni toiseen huoneesen ja kuului avaavan ja sulkevan siellä jonkin laatikon, -- ja tuli takaisin, kädessä yksinkertainen, kruunuksi käännetty ja kauniisti kuperrettu kultakiekko ja laski sen sairaan eteen pöydälle ja sanoi: "Nyt se on valmis." Sairas kopaisi kiireesti kruunun ja sanoi Klaus Baasille: "Minä otan tämän, maksa Klaus!" ja asetti kiekon päähänsä. Kauhistavalta se näytti hänen harmailla hiuksillaan, jotka leuhottivat sekaisin hänen kuihtuneilla ohimoillaan. Klaus Baas oli neuvotonna, mutta kaunis tyttö nyökkäsi hänelle salaa päätänsä ja sanoi hiljaa, noin kuin jotain muuta asiaa: "Sitä tarvitaan vasta ensi viikolla, laskiaisena, kun meillä on naamiaiset... Kylläpähän siitä selvitään." Sairas huomasi kuitenkin tuon kahdenkeskisen sananvaihdon ja lausui jalon armollisesti, kruunu otsallansa: "Te olette oikein hyvä pari, Klaus. Tällainen vaimo sinulla pitäisi olla! Katso kuin hänellä on pulskat rinnat ja kauniit olkapäät! Ja silmät teillä on kummallakin kuin emähirvillä! Minulla ei ole mitään sitä vastaan: nai sinä vaan hänet! Heti paikalla... sinun pitää naida hänet, Klaus. Kyllä se sinut pitää lämpymänä." "Kyllä maar tyttö siihen olisi valmis", sanoi emäntä. "Se on aika lailla miehiin menevä. Mutta herralla kun näkyy olevan jo toinen rouva, sormuksesta päättäen." "Mitäs se tekee", sanoi sairas, "ottakoon vielä toisen." "Niinpä niin", vastasi emäntä. "Se ei olisi juuri päin mäntyyn! On miehiä, joilla pitäisi olla kaksi vaimoa, ja toisilla taas ei saisi olla yhtään; ja sama on naistenkin laita. Mutta kun minä äsken sanoin rovastille samaa, niin hän arveli, että minä olen hullu." "Hullu?" toisti sairas halveksuvasti ja painoi vanteen lujemmin päähänsä. "Minä sanon, että te olette aivan yhtä viisas kuin minäkin, mutta papit tahtovat kaikessa mestaroida oman päänsä mukaan. Onko maailma nyt mikään kanakoppi." Klaus Baas nousi sitten ylös ja kehoitti lähtemään. Sairas nousikin ylös heti ja hyppi tanssiaskelin edeltä. Emäntä seurasi häntä. Kun Klaus Baas mennessään kääntyi ja katsahti kauniisen tyttöön, silmäili tyttö häntä yhä kummastellen ja kysyvästi ja sanoi hiljaa: "Eihän tuo ole teidän vaimonne?" "Ei", vastasi Klaus Baas. "Jumalan kiitos!" huudahti tyttö silloin ja katseli häntä vapaammin ja iloisemmin. "Teillä on terve vaimo?" "Kyllä on", Klaus Baas vastasi. "Se on hyvä", sanoi tyttö arastelematta, raikkaasti ja luonnollisesti. Klaus Baas katsoi tytön voimakkaihin silmiin, seisoessaan kaidassa käytävässä häntä lähi, ja sanoi hiukan liikutettuna: "Olette huvitettu minun asioistani?" Tyttö kesti katseen, vaikka hänen poskilleen nousikin hieno puna. "Ah, minä vain tarkoitin... tietysti teillä on terve ja voimakas vaimo... muuten"... "Muuten mitä?" toisti Klaus Baas. Tyttö vetäysi aivan seinää vasten ja vastasi ylpeästi, koko Eevan ihanuudessaan: "Muuten vieroittaisin minä teidät vaimostanne." Ja Klaus Baasissa leimahti samassa korska intohimo ja hän iski hallitsevan katseensa tyttöön ja sanoi: "Tosiaan sinä olet sellainen kuin tätisi sanoi: uskovainen ja hiukan suruton... Tiedätkö itse sen? Minä riemuitsen, että tutustuin sinuun!" Ja hän ojensi tytölle kätensä. Silloin tyttö melkein kuin pieneni ja hän vaikeni ja horjui Klaus Baasin puristaessa hänen kättään ja katsoessa häntä. Ja sitten hän meni edeltä ja näytti tulta vaunuihin nousijoille. Nyt istui Klaus Baas jälleen heikkopäisen vieressä, joka milloin kaiveli laatikkoaan, milloin kohosi haaveellisten mielikuviensa siiville ja joskus teki epäluuloisia kysymyksiä. Jälleen hän oli harmaan kuulaassa yössä, joka kattoi aavaa alankoa ja tummia inehmoisten asuntoja, -- ja jälleen juoksi kuu lakeuden äärillä ja kiilui vaunun akkunassa. Mutta Klaus Baas ei vain voinut irroittaa ajatuksiansa somasta, tummasta ravintolasta, jossa tytön silmät olivat loistaneet kuin kirkkahat kynttilät! Kas sellaisia terveitä, voimakkaita, raikkaita ihmisiä! Mikä pontevuus olkapäissä, povessa, lantioissa! Kuinka he käsittivät hienosti ja älykkäästi tämän aran asian! Aivan kuin heidän käsityksensä olisi ulottunut koko äärettömään, vivahdusrikkaasen luontoon, kuin he itse olisivat tunteneet olevansa täyteläisen, suuren luonnon osa! Miten riemuisaa mahtaisi olla kävellä, puhella sen tytön kanssa! Millainen terve veitikka: aina iloinen, näkee kaiken, tuntee kaiken, soittaa sielullaan kaikki sävelet, laulut, ajatukset taivaasta hamaan maahan saakka! Mitä sanoisi hän, jos saisi nähdä hänen omaisensa, jotka olivat puuhovilla! Kohottaisi pontevasti kauniita olkapäitään ja lausuisi: Puoli-ihmisiä! Jos kertoisin hänelle, miten he eilisiltana piiloutuivat nyplypatjain taakse: hänen kauniista silmistään kuultaisi halveksiva sääli. Ja jos hän näkisi minun vaimoni, hän ajattelisi: Aivan tämän perheen tapainen, ei sovi ollenkaan hänelle! Martje ei sopinut hänelle! Ja hän oli kuitenkin pitänyt niin kovasti hänestä, silloin, neljä vuotta sitten! Niin kuvaamattomasi! Miten oli tämä mahdollista? Hän oli vielä ollut niin kypsymätön, vaikka oli jo kuudenkolmatta vanha! Hän tiesi yhtä ja toista kaupoista ja liikkeistä, mutta elämästä ei mitään. Hän oli kuin tuhma idealisti, oikea luontoa vierova saksalaisnuorukainen ainakin, tehnyt naisesta vain kuvan, kuin kaikesta muustakin. Mutta se kuva oli aivan väärä. Silloisen kehitysasteensa mukaisesti hän oli etsinyt itsensä vastineeksi vain jotakin sievää, siroa, aran hentoa; hän oli tahtonut olla auttaja ja sankari! Martjessa ei ollut rotua, joka voi omasta itsestään antaa voimaa ja kasvua. Hänessä ei ollut tulta eikä tervettä selvyyttä. Hän oli Klaus Baasille pieni, aivan liian pieni kuningaskunta! Nuorukainen ei ollut tiennyt, että hänestä kerran varttuisi väkevä ja laajanäköinen mies: todellisuutta himoitseva, tahtoonsa turvautuva, joka tarvitsi lujaa ja rauhallista vaimoa, tervettä ja voimakasta toveria, vaikkapa äkäistäkin, -- oikeaa kaunista, arvokasta valtakuntaa. Ja lapsi tuli äitiinsä: sehän oli otettu vastaan halutta ja ilotta sulettu syliin. Millaisena oli tuo tyttö seisonut hänen edessään, -- selin eteisen seinään, hänen silmäinsä voittamana, kuitenkin voittajana! Mimmoinen mahtaisi hän olla lemmen hetkellä! Hääyönä toisenlainen kuin Martje Ruhland neljä vuotta sitten! Kuinka hän siinä oli seissut! Kuinka häntä katsonut! Ei julkeasti, ei halukkaasti! Ei: kuin terve, vapaa, kirkas ihminen. Minä: ihminen niinkuin sinäkin! Ah moista ihanaa, rakasta naista! Mahtoi olla autuasta olla sellaisen naisen valtiaana! Ainaista, uutta, riemukasta ottelua, ainaista ihanaa kiistaa, voittoa! Siinä ei murtanut ruumista eikä sielua! Sairas oli sillä välin painautunut lähemmäksi häntä ja lallatellut vähän aikaa: "Ruhtinas, mun puolisoin" ja nukahtanut sitten hänen syliinsä, pulskan tytön kultakiekko kallellaan sekavilla, harmailla hiuksilla. Päivän vaietessa, sumuisena, kosteana aamuna, vierivät vaunut houruinhoitolan pihaan. * * * * * Kun Klaus Baas illan suussa palasi pikku kaupunkiin ja meni yksityiskonttoriinsa, niin hän tapasi pikku vaimonsa ruokasalissa jäykkänä ja kasvot kalseina ja kylminä, pitsitöineen kattolampun alla, pöydän ääressä; hänen silmänsä olivat itkettyneet ja pöhöttyneet. Klaus Baas kertoi nyt lyhyesti matkasta ja ihmetteli, ettei Martje häneen katsonutkaan. Ja Klaus Baas kysyi: "Mikä nyt, Martje?" Martje vastasi oudon kylmästi: "Hanna täti ja rouva Bidermann sanovat, että sinä olet Floran sairauteen syypää. Ja äiti sanoo kanssa... ja sinä teet vielä meidät kaikki hulluiksi." "Minä?" huudahti Klaus Baas hämmästyen ja löi kädellään rintaansa. "Niin, sinä!... Aina sinä hyppäät ja hääräät ja suunnittelet ja hulluttelet... Sinä se teit hänet niin rauhattomaksi ja sekapäiseksi!" Sanaa suustaan saamatta ja lamautuneena istahti Klaus Baas Martjea vastapäätä pöydän ääreen ja tuijotti maahan ja koetti selvittää ajatuksiaan. Mutta sitten purkausi vihan puuska, ja hän sanoi kolkon kylmästi: "Entäpä te?... Lykkäättekö te syyn minun niskoille, kun olette itse niin vaivaisia, avuttomia, niin surkeita! Isäsi ei jaksa nousta aamulla aikaisin ylös! Äitisi ei siedä nähdä sairaita! Veljesi eivät voi elättää henkeään! Sinä et voi elää ilman äitiäsi, isääsi! Lapsesi ei voi pistää itse lusikkaa suuhunsa! Jokainen teistä ei jotain voi! Minä? Minä voin kaikkea, paitsi tukistaa kaljupäätä ukkoa. Kaikkea! Kaikkea, mikä on järjellistä, oikeaa, miehekästä! Minä voin nousta ylös ennen kukon laulua, voin auttaa sairasta hädässä, voin tehdä rahaa, voin elää vaikka pohjoisnavalla jos tarve tulee! Minä voin -- kaikkea! Mutta minä voin myös -- vaikka surmata ihmisen, joka ei anna minun elää, elää kirkkaana, järkevänä, ja särkee onneni! Kuule nyt se, Martje Ruhland: minä... minä tahdon käydä omaa tietäni! Ja sinä: joko käyt minun kanssani, kelpo toverina, yhtä selvänä, yhtä reippain askelin, tai jää!! Minä tahdon vapautta sielulleni, minä tahdon oikeutta!" Martjen pikku kädet herposivat nyt nyplypatjalta ja kyyneleet virtasivat hänen silmistänsä ja ylpeys ja suuttumus olivat aivan haihtuneet. Hän sanoi: "Aina minä olen tiennyt, että sinä olet parempi kuin yksikään meistä, sitä ei sinun tarvitse näin sanoa. Sentähdenhän minä olen sinua aina pelännytkin. Yölläkin, nukkuessani, minua peloittaa ja ajattelen: mitähän keksinee hän nyt unissaankin!... Enkä minä tahdo lapsia enää, en, en. En voi! Sekin on juopa meidän välillämme." Klaus Baasia liikutti ja järkytti tuo surkea vaikerrus, ja Martjea ja itseään rohkaistakseen hän sanoi hellästi: "Mutta sinähän olet toisellainen kuin nuo muut! Sinä olet sittenkin terveempi, rehellisempi kuin he." Mutta Martje pudisti tuskissaan pikku päätänsä, ja hänen somat kasvonsa olivat epätoivoiset: "Ei, ei, Klaus, minä olen aivan samallainen! Kyllä tiedän, että sinä pidät minusta, sillä sinä ajattelet: pian minä saan auki salalippaan ja siinäpä on aarteita! Mutta sinä erehdyt, sillä siinä ei ole mitään, josta voisit iloita. Minä olen vanhempieni lapsi, ikinä me emme ymmärrä toisiamme. Ja se on niin kauheaa; sillä minä pidän sinusta niin kovasti, kovasti!" Martjen kyyneleet virtasivat kuumina hienolle, sievälle pitsille, jota hän nypläsi, ja hän näytti itkiessään säälittävän surkealta: koko hänen kasvonsa kuvastivat tuskaa, hän itki ikionnettomana. Klaus Baasin kävi sanomattomasti sääliksi ja hän hyväili poloista ja kuivasi hänen kyyneleensä ja sanoi: "No, mutta... rauhoituhan nyt... minä olin julma! Kaikki käy vielä hyvin. Ajattelepas meitä: meitä kahta?! Me, jotka rakastimme niin suuresti toisiamme, kun solmimme liiton!! Huomaahan vain: meidän täytyy oppia toisiamme ymmärtämään. Pyydän vain yhtä: luota sinä minuun! Pysy sinä minun rinnallani, Martje! Minä vien sinut turvallisesti elämän määrään." Mutta Martje vain pudisti toivottomasti päätänsä. XVIII. Kaikki olisi ehkä vielä kääntynyt parhain päin, jos vaimo olisi synnyttänyt hänelle useampia lapsia: hänen kaipaamansa ja mieleisensä pojan. Mutta hänen kohtunsa oli ensimäisen synnytyksen jälkeen sulettu, ja hän kohdisti nyt pienen, vaivaisen rakkautensa ainoaan lapseensa. Monasti Martje jo aamusta päivin katosi tytön kanssa appelaan äidin luo, joka oli tullut sairaalloiseksi, ja istui hänen vuoteensa ääressä tuntikaudet ja luki ääneen jotakin romaania tai kuunteli kahvitätien loruja, ja sillaikaa lapsi leikki leluillansa pöydällä. Klaus Baas pyysi vaimoaan viemään tyttöä toki joskus kävelylle vapaasen luontoon, tai antamaan sen leikitellä muiden lasten kanssa puistossa ja valikoimaan itselleenkin terveiden rouvain ja tyttöjen seuraa. Martje taipuikin hänen pyyntöönsä, mutta siitä tuli vain keinotekoinen yritys. Uusissa tutuissa hänellä oli milloin mitäkin moittimista: ne olivat muka epähienoja ja liian suorasuisia, ja liian äänekkäitä. Ja siihen se taas jäi: jälleen istui Martje äitinsä vuoteen vieressä ja nyplypatjan ääressä. Klaus Baasista kävi tuo nyplynappulain hiljainen kalina pian suorastaan sietämättömäksi. Ja pieni, siro pitsimalli, jota Martje oli kopioinut jo pitkät ajat, oli hänestä mainio kuva Martjen koko ahtaasta, pikku-somasta, harrastuksettomasta elämästä. Jos Klaus Baas olisi ollut pintapuolinen ja itsekäs mies ja ei olisi kaivannut paljoa henkevyyttä kuin monet muut, niin hän olisi antanut vaimonsa olla rauhassa. Sillä olihan siellä muun muassa eräskin virkamies, toimelias ja kelpo ihminen, joka oli ammattinsa puolesta sangen usein matkoilla: hän ei nähnyt vaimoansa liian usein eikä puhellut paljoa hänen kanssaan, hän istui toimistossa taikka kyytirattailla, rouva oli sillä aikaa lastenkamarissa ja keittiössä tai ystävätärten luona vieraisilla. Ja kummallakin oli elämän piiriä aivan tarpeeksi. Klaus Baaskin oli usein matkoilla: joko maaseutukundien luona tai pankkiasioissa naapurikaupungeissa taikka Hampurissa, ja hänkin koetti löytää päivän toimista kaiken elämän sisältönsä. Mutta kun hän illoin palasi kotiin, hän kaipasi elämän toveria, joka jakaisi hänen lukemattomat uudet ajatuksensa hänen kanssaan: mutta tapasikin pikku naisen, joka istui kuin hämähäkki kutomainsa keskellä ja katsoi häneen vierastaen ja kummastellen. Varmaankin kysyivät anoppi ja tädit usein Martjelta, mitenkä oikeastaan oli Klaus Baasin puuhain laita ja mitä hän touhusi? Ja monasti Martje kai kuuli ennustettavan, että Klaus Baasin yritykset romahtavat piankin loistavasti alas ja tulee vararikko. Ja kun Klaus Baas kerran sopivassa tilaisuudessa kertoi Martjelle, miten paljon hän oli nyt voittanut, niin toinen vastasi tylsästi ja arasti: "Mutta onhan me ennenkin tultu toimeen, Klaus... ja onko tämä oikein hyväksi..." Silloin kuohahti miehen sappi ja hän läksytti vaimoaan ja sanoi, että herätköön hänkin kerran ja älköön torkkuko ja antako vanhojen ämmäin syöttää itselleen mitä tahansa, vaan kiintyköön mieheensä ja hänen harrastuksiinsa. Martje vetisteli. Miksi, miksi vaati Klaus häneltä muuta kuin mitä hän oli, tämä loppumaton ristiriita raatelee hänet kuoliaaksi. Ja nyt tuli monta surullista päivää; vaimo istui tosin iltaisin kotona, mutta istui tuppisuuna ja ilottomana ja tuijotteli pikku pitsimalliinsa. Vasta monen päivän päästä hän tuli hiukan luonnollisemmaksi ja iloisemmaksi. Ja katosi sitten taas appelaan. Niin alkoi Martjessa vähitellen ilmetä erikoinen luonne, joka vahvistui ja selvisi ainaisessa ottelussa. Mutta se luonne oli uikutteleva ja herkkätuntoinen, luulevainen ja ahdas: kokonaan Klaus Baasin ja hänen ihanteensa vastakohta. Niin toistuvat heidän riitansa aina selvemmässä muodossa. Kun Klaus Baas oli kärsinyt viikkokausia tällaista surkeaa yhdyselämää ja hänen sisunsa viimein purkausi, silloin Martje itki ja oli kuvaamattoman onneton ja epätoivoissaan, ja sanoi tietävänsä, että Klaus oli voimakkaampi ja kelvollisempi kuin hän, ja että hän ei voinut koskaan tulla onnelliseksi hänen kanssansa, mutta hän ei tainnut sille mitään, vaikka se tieto kidutti häntä kauheasti. Ei hänestä ollut muuhun kuin istumaan äitinsä luona. Ja Martjen itku oli niin sydäntäsärkevää ja hänen kauniit pikku kasvonsa niin tuskallisesti vääntyneet, että Klaus Baas koetti häntä lohdutella ja sääli häntä kaikesta sielustansa, ja hänen toivonsa heräsi taas, juuri tuosta epätoivosta ja suorasta tunnustuksesta. Mutta parin päivän päästä Martje kulki jälleen vanhaa kurjaa polkuaan. Niin kävi aina. Ja vähitellen tulivat miehen tuitunpuuskain ja vaimon valituksen hetket säännöllisiksi ja uudistuivat joka kolmas neljäs viikko, kuin tilauksesta vaan! Kaupunkiin oli muuttanut eräs samanikäinen aviopari kuin hekin ja heidän avioliittonsakin oli melkein yhtä nuori kuin heidän. Mies oli lukenut kirjamies, lyseon opettaja. Hän toivoi Klaus Baasista, nuoresta kauppiaasta, jonka reipas ulkonäkö häntä miellytti ja jonka lahjoista paljon puhuttiin, tervettä vastapainoa kamarioppineisuudelleen. Ja hänen nuori vaimonsa, joka oli hilpeä ja reipas, salli mielellään miehensä laajentaa tällä tavalla näköpiiriään, sekä halusi itsekin tutustua nuoreen, pystypäähän Klaus Baasiin. Pieni, sievä, hiukan happamen nyrpeä rouva voitiin ottaa seuraan kaupan päällisinä! Ja he tulivatkin eräänä iltana Baasiin, ikäänkuin tavalliselle kyläilylle; sitten sukeutui opettajan ja Klaus Baasin välillä pitkä, järkevä keskustelu kaikesta, mitä ilman alla löytyy. Klaus Baas oli iloissaan kun sai nyt kerrankin kuulla asioita, jotka "ihmistä kehittivät", kuten hän sanoi. Ja hänestä oli vain hauskaa kun opettajan vaimo tupsahti tuon tuostakin miesten keskusteluun kuin mikä kirkassilmäinen ruskea pentu kanatarhaan -- ja oli hyvillään, kun hänen oma vaimonsa piti suunsa kiinni. Sellaisia seurailtoja vietettiin monta viikkoa. Mutta eräänä päivänä sanoi Martje, että tänä iltana hän ei voi tulla heidän seuraansa, hänellä on päänsärky. Ja kun Klaus Baas tiukkasi muita syitä, niin hän sanoi, ettei hän voinut sietää opettajan rouvaa; ja mies uteli lisää ja sai silloin herutetuksi ilmi, että Martje ei pitänyt rouvasta siksi, kun rouva ei ollut kertaakaan kysynyt, miten hänen sairas äitinsä nyt jaksoi. Sitä paitsi oli hänen äitinsä tänä iltana tavallista heikompi... ja hän ei ymmärtänyt ollenkaan, mitä he juttelivat. Ja Martje pyysi Klauta menemään vain yksin: hän soi hänelle mielellään sen huvin. Ja niin puhellen hän silitti hellästi pienellä, pehmoisella kädellään puolisonsa ohimoa. Klaus Baas pudisteli päätänsä ja istui neuvottomana, sanattomana, vallan toivottomana. Martje huomasi hänen surunsa ja hätääntyi ja vakuutti nyt hennolla, valittelevalla äänellänsä, että hän tulee, hän tulee mukaan! Hän ei ollut aavistanut, että Klausta oli niin tärkeää hänen läsnäolonsa. Klaus Baas katsoi häneen neuvottomana. "Että minusta on tärkeää sinun läsnäolosi?" hän toisti. "Että minusta on tärkeää! Martje, niin, sanopa nyt: mitä minulla on oikeastaan yhteistä sinun kanssasi? Oletko sinä minun puolisoni? Et ole, -- tai olet vasten tahtoasi! Oletko sinä minun emännöitsijäni? Hyvä piikahan hoitaa koko talouden: ne askareet sujuvat sinuttakin. Oletko minun toverini? Et! Minun harrastuksiini sinä et voi etkä tahdo ottaa osaa. Onko lapsemme yhteinen? Ei, sillä se on sinun: sinä sitä kasvatat oman ja äitisi tahdon mukaan. Mitä meillä siis on yhteistä? Ei kerrassa mitään muuta kuin keittovati!" Hän nousi ylös ja meni akkunaan ja väänteli vihkisormustansa ja puhalteli: "Se on -- elämää! Elämää!" Nyt alkoi Martje tapansa mukaan katkerasti itkeä, ja sitä ei Klaus Baas voinut sietää. Hän pyörähti ja meni hänen luokseen ja näki hänen istuvan pöydän ääressä kädet hervottomina pöydällä, ja hänen kyyneleisillä pikku kasvoillansa sellaisen pohjattoman tuskan ja alakuloisuuden, että sääli vihlaisi kuin veitsi hänen sydäntään ja hän veti Martjen viereensä sohvaan ja kietoi kätensä hänen vapisevain olkapäittensä ympärille. Martje katsoi avuttomana eteensä, pienet, suloiset kasvot kalseina, kuin tulipaloon tuijotellen, ja vaikerteli ja itki: "Minä tiedän sen... että meidän täytyy erota... ja minä rakastan, rakastan sinua! Mutta minä en voi, en voi sille mitään. Etkä voi sinäkään. Ja sinähän rakastat minua, sen minä tiedän." Klaus Baas karkoitti kauas tuon ajatuksenkin ja sanoi: "Mitä puhut nyt Martje? Erota!? Sinähän sanot itse, että me rakastamme toisiamme. Kuinka me eroisimme, eroisimme? Ei: minä en jätä sinua koskaan. Ennen vaikka kuolen! Minä olen luvannut olla ikäni sinun toverinasi. Minun sanani ei petä!" Mutta Martje painoi kättänsä suulleen, hillitäkseen itkuaan, joka ei helpoittanut, ja hänen silmistänsä virtasivat kyyneleet, ja hän tuijotti yhä kauhistuneena eteensä. "Meidän tahtommehan on hyvä, Klaus. Ei syy siinä ole. Mutta meidän luonteemme ovat erilaiset, siksi me teemme toisillemme aina pahaa. Ajatteles: tätä kestää vielä kolme-, neljäkymmentä vuotta... Oli niin lapsellista mennä naimisiin näin. Emmehän me tunteneet toisiamme. Vasta viime vuosina on meistä tullut selviä ihmisiä, -- mutta me olemme kasvaneet erille toisistamme. Sinusta on kasvanut luja, vapaa, rohkea mies, ja minä olen painunut yhä pienemmäksi, aremmaksi. Se on se onnettomuus." Klaus Baas ihmetteli näitä sanoja, mutta hän ei tahtonut antaa toiselle myötä, vaan sanoi: "Mitä luonteista! Me olemme samalta seudulta kotoisin, meidän uskontomme on sama, me tarkoitamme molemmat hyvää. Johan nyt on hiisi, ellemme voi tulla keskenämme toimeen! Meidän täytyy vain vakaasti tahtoa. Ja kyllä me rauhoitumme ijän keralla!" Sievä Martje pudisteli päätänsä ja sanoi: "Erehdyt, Klaus. Emmehän edes huomaa, millä tavalla me toisiamme loukkaamme sanoilla tai käytöksellä. Me menettelemme itsetiedottomasti, luonteemme mukaan, aivan kuin luulemme oikeutemme olevan ja hyvän vaativan. Siinä on ristiriita, että toisesta on aina toisen hyvä ja oikea väärää ja nurinkurista. Vaikka kehtomme eivät olleet kuin jonkun peninkulman päässä toisistaan, me olemme niin erilaisia, kuin toinen olisi Lapin tuntureilta ja toinen syntynyt siellä kauheassa Intiassa. Jos olisin lukenut, niin voisin sen sinulle paremmin selittää." Klaus Baasin luonto oli Martjen toivottomuudesta masentunut, ja hän hapuili tuskissaan ikäänkuin jotakin pelastuksen keinoa ja sanoi: "Pahimmat ovat, Martje, kuitenkin nuo sinun omaisesi. Että meidän täytyy mädätä täällä heidän helmoissaan! Pankki perustaa ennemmin tai myöhemmin haaraosaston Hampuriin ja minä voinen siirtyä siihen paikkaan. Tai hankkia siellä uuden toimen. Mennään me Hampuriin!" Martje puristeli nenäliinaansa ja itki hillittömästi. "Ei, Klaus... en voi, minä en voi lähteä äitini luota... hän on niin vanha... ja kun siskoni ehkä tulee takaisin... Ja sinä olet aina susi, Klaus... minä vain pieni arka jänis." Ja Martje kallisti sievän pikku päänsä Klaun rintaa vasten ja itki katkerasti: "Tämä on niin kauheaa kidutusta, kun me rakastamme toisiamme, ainakin minä sinua. Mutta minä luulen, että kärsisin sen melkein paremmin, jos sinä olisit kaukana, ja tietäisin, että sinä olet onnellinen, ja minä elelisin hiljalleen yksin lapseni kanssa. Milloinkaan sinä et näin tule onnelliseksi, Klaus, enkä tule minäkään." Klaus Baas tuijotti toivottomasti Martjen tutisevan pään yli huoneesen, joka alkoi hämärtyä, sen pimeneviin loukkoihin. Ja hän ajatteli tuskan ja raivon vallassa: "Pahat hengetkö meitä riivaavat! Emmekö tahdo molemmat olla hyviä? Eikö Martje parkani ole älykäs, hellä ihminen? Eikö ole minussa miestä elämään hänen kanssaan, ja hän minun? Siinäkö loppu? Noissa neljässä ihanassa kesäpäivässä kaikki! Tämähän hulluutta! Tämä on hourupäisyyttä! Minä en tahdo!" Sen keskustelun jälkeen kului pari viikkoa aivan rauhallisesti. He koettivat toisiaan auttaa ja tukea; mutta kun se mukautuminen oli suorastaan toisen sisintä olemusta, jopa hänen "tervettä järkeään" vastaan, niin pian se keinoteltu rauha pakeni käsistä. Ja eräänä päivänä he taas huomasivat tulleensa samaan paikkaan, josta alottivat. Joku täti oli näet saanut Martjen ajattelemaan, jaksaisiko Klaus Baas tosiaan vastustaa kiusausta, mikä pankin luottamusvirassa vietteli. Klaus Baas loukkautui kauheasti: hänen oma vaimonsa epäili hänen luotettavuuttaan, liikemiehen jalointa avua, kauppiaan kunniaa! Martje ihan ällistyi, kun Klaus pahastui hänen viattomasta "varoituksestaan", kuten hän sitä vielä typerästi nimitti. Ja sitten hän taas itki ja oli onneton ja surullinen. Mutta sitten he vaelsivat väkinäisesti ja mykkinä yhteistä tietänsä. Joku päivä tämän jälkeen -- kun heitä vaivasi vielä tuo äskeinen, uusi rikkoutuminen -- tuli odottamatta vanhin poika kotiin, jota oli visusti kymmenen vuotta välttänyt. Hän oli harteva ja ystävällinen ja hyvinvoipa mies, siis sisarusten vastakohta: noin neljänkymmenen ikäinen. Kaksi ensimäistä päivää hän istui äidin luona tai käveli tuntikausia siskonsa ja hänen tyttönsä kanssa puutarhassa, jossa nyt kevään ensi kukat puhkeilivat. Mutta sitten hän tuli konttoriin lankonsa luo, ja tämä otti hänet kohteliaan kylmästi ja varovasti vastaan. Nyt seurustelivat langokset keskenään neljättä päivää: suunnittelivat liikeasioita ja juttelivat mitä mieleen sattui. Ja he näkivät kumpikin toisensa kokeneiksi, kelpo miehiksi, -- sillä eroituksella vain, että pyylevä, mukavuutta rakastava puutavarakauppias ei halunnut lahjainsa perustalle pystyttää itselleen muuta kuin tavallisen herkullisen pöydän ja kunniallisen miehen maineen, jota vastoin Klaus Baas suunnitteli tornia, joka taivaasen ulettuisi! Neljäntenä päivänä pyysi nuori opettajan perhe heitä kanssaan huviretkelle eräälle yksinäiselle, metsäiselle mäelle, joka oli nummella muutaman tunnin matkan päässä kaupungista. Olihan nyt niin herttainen kevätpäivä! Klaus Baas suostui, ja iloitsi ja toivoi nyt, että hauska veli voisi osaltaan vaikuttaa pikku sisareensa ja selvittää heidän kieroa suhdettaan. Martjekin oli matkalle valmis heti, kun kuuli, että velikin tulisi mukaan, sillä veljestä hän luonteensa mukaisesti piti: hän oli niin leppoisa ja rauhallisen rajoitettu. Ja he matkustivat ensin junalla seuraavalle pysäkille ja kävelivät sitten leveää hiekkaista tietä pitkin mäelle ja pysyivät metsässäkin avaralla tiellä, minne armas kevätaurinko täydeltä terältä paistoi, ja ihailivat hiirenkorva-koivuja ja silmikoivia pähkinäpensaita ja vihottavia näreitä. Nuori, opinhaluinen lehtori alkoi kysellä heti Kielin kauppiaalta minkä mitäkin hänen liikkeestään ja elämän harrastuksistaan. Veli taas jutteli hupaisesti muhkeista Tanskan hevosista, huimista rakennuskeinotteluista, vaivalloisista talviretkistä halki metsäisen Taalainmaan, -- mutta luiskahti toimiensa kerronnasta pian toimettomuuden, elämänsä juhlahetkien, kuvailuun. Hän pakinoi sävyisän sanarikkaasti iltaschoppeneistaan[78] ja pienestä, sievästä kodistaan, jossa emännöi eräs vanhahtava leskirouva; -- ja sanoi suoraan siskolleen, joka käveli edeltä opettajan rouvan rinnalla: "Kunpa et olisi naimisissa, Martje, niin veisin sinut ja lapsesi kanssani. Siitä sinä pitäisit. On aina niin levollista, niin kellonlyömän säntillistä, aina mukavaa, kiireetöntä, ja kuukausirahat saisit sekunnilleen kello kaksitoista pöytään!" Sisar kääntyi häneen päin ja nyykäytti iloisesti päätään. Näin hän ei ollut milloinkaan yhtynyt Klaus Baasin ehdotuksiin. Kun he sitten siihen tapaan pakinoiden kulkivat valtatietä, rouvat edeltä, miehet jälestä, Kielin kauppiaan kertoessa leppoisasti, alkoi opettajan rouva tunnustella jaloillaan pehmeää, paksua tien santaa ja potkaisi pian korkealle ilmaan hiekasta hevosenkengän, ja kirkaisi ilosta, otti löydön maasta ja huusi: "Se merkitsee onnea!" Ja heitti pitkän, merkitsevän katseen mieheensä, jonka kanssa he juuri tänä aamuna, ensimäisestä kevätpäivästä hurmautuneina, olivat sopineet, että rouvan on nyt saatava kolmas lapsi. Ja tuli sitten hämilleen ja punastui ja koetti painaa hevosenkenkää pyöreään, siroon käsivarteensa ja otti Martjea käsipuolesta. Martje tuli silloin aivan sanattomaksi. Hän asteli, eteensä maahan tähystellen, toivottomissa aatoksissa. Klaus Baas huomasi sen ja kiiruhti hänen luokseen ja pisti hiukan epäröiden kätensä hänen kainaloonsa, ja he kävelivät sitten kahden. Säälien kaikesta sydämestään vaimoansa, joka käveli niin hiljaisen ja murheellisen näköisenä, ja heltyen hänen hienosta, neitseellisestä kauneudestaan Klaus Baas hiveli hänen käsivarttaan ja puheli hänelle hellästi ja lohdutteli ystävällisesti: kaikki kääntyy vielä parhain päin! Sillä tavoin he ehtivät noin kivenheiton päähän toisista ja joutuivat eräässä tien polvekkeessa aivan näkymättömiin. Martje kuunteli vaieten miehensä lohdutusta, vesissä silmin, painautuen arasti hänen kylkeään vasten. Ja yhtäkkiä kosketti hänen kenkänsä kärki jotain kovaa -- hän oli kai uteliaasti ja suloisin toivein tohtinut hiukan tunnustella hietaa -- ja nyt tuli esiin käyrä raudan kappale. Martje kumartui riemusta parahtaen ja otti raudan maasta: se oli katkennut hellanrengas. Nyt purskahti Martje itkuun, rauta putosi hänen kädestään ja hän peitti kasvonsa. Klaus Baas koetti häntä lohdutella, mutta oli itsekin aivan toivoton. Ja hän ajatteli: Se oli kyllä hänelle aivan sopiva ennustus! Ja hän ei tiennyt, miten tästä pulmasta selvitä, ja kidutti itseään ajatuksella: kaikista elämän iloista olen minä sulettu, kaikkein jaloimmista: miehen kelpo töistä, toiminnasta, -- sen vuoksi, että kuusi vuotta sitten eksyin harhateille neljäksi ihanaksi kesäpäiväksi! Kahleissa, köysissä kaiken ikäni! Ja Martje, Martje on onneton, surullinen ihminen! Klaus Baas katsoi taas vaimoonsa, joka asteli liikuttavan tuskallisen näköisenä eteensä tuijottaen, kyyneleitä vuodattaen, mutta kärsivällisesti vaieten, keskellä kevään ihanuutta. -- Me olemme tuskaksi toisillemme, ajatteli Klaus Baas. Voi minun pientä, rakasta vaimoparkaani! He palasivat sitten kotiin. Mutta illallisen jälkeen tuli lanko konttoriin ja pyysi saada puhella vähän hänen kanssaan, ja sanoi: "Matkustan huomenna Kieliin. Mutta tahtoisin ensin hiukan keskustella kanssasi sisarestani. Vanhimpana veljenä minulla lienee siihen oikeus, koska kerran isä on tässä, kuten monissa muissa asioissa, aivan avuton. Sitä paitsi kirjoitti Martje minulle pitkän kirjeen, ja ainoastaan sen tähden rohkaisin luontoni ja astuin jälleen pitkistä ajoista vastenmielisen kodin kynnyksen yli. Minun tapani ei ole muuten sekautua toisten asioihin -- päin vastoin, -- mutta nyt minulla on oikeus ja velvollisuus." Klaus Baas, joka istui pukillaan pulpetin ääressä, kohotti hyvin tuimasti päätänsä, mutta muisti samassa, kuinka toivoton ja neuvoton hän itse juuri äsken, huviretkellä metsäisellä mäellä, oli ollut -- ja että Martje halusi veljeä sovittajaksi. Ja hän sanoi: "Puhu, lanko!" "Niin", toisti hartiakas, hyvinvoipa lanko, "hän kirjoitti minulle pitkän kirjeen, kertoi kaikki juurta jaksain. Ja nyt olen kysellyt häneltä itseltäänkin suullisesti kaikkea, ja myös äidiltä. Tiedän siis, millaista hänen elämänsä on. Ja mitä sinuun tulee: hän puhui tietysti sinustakin. Ja häneltä kuulin sellaista, että voin ilokseni keskustella kanssasi ystävänä ja miehen tavalla, ja olenhan katsellut sinua jonkun päivän itsekin ja tiedän, millainen mies olet. No niin: minä sanoin siskolle äsken lopullisena neuvona, että teidän on parasta erota." Klaus Baas hypähti pystyyn ja puhalsi tyrmistyneenä: "Se on hirveää! Hirveää! Ei tässä nyt vielä siinä olla!" Mutta lanko pyöritteli päätänsä ja vastasi: "Minä olin ensimäiset viisikolmatta vuottani enimmäkseen täällä kotosalla. Lopulta aukesivat silmäni sen verran -- järkeä sain vähän toki isoäidiltä -- että huomasin, mitä kaikki meikäläiset ovat: isä pelkää todellisuutta ja on sille koskematon; äidillä se fantastinen kaunovärjäysvoima, joka kehittyi vanhimmassa siskossa mielipuolisuudeksi; veljeni ovat tuulihattuja -- ja pikku siskoni: tuollainen vieno kukka! Minä olin täällä kuin raakkuva varis kuhertelevain kyyhkysten tarhassa. Milloin olin narri ja lepakoin heidän kanssaan, milloin iskin vimmoissani nokallani ympärilleni. Minä olin aina perheen kömpelö, lemmetön, epäluuloinen, harhaan neuvottu syntipukki. Mutta sitten läksin!... Ja sitten jouduit sinä tähän seuraan... Silloin kun minä sain tiedon tästä kihlauksesta, ajattelin: no, se on vain tavallinen sillisaksa, joka sopii siskolle hyvin. Mutta sinä... sinä et sovi hänelle ollenkaan! Variksen sijasta he saivat selvän havukan! Ja se on hiton hullua. Miksi toistaisin sinulle, mitä siskoni eräänä iltahämäränä kotonanne äskettäin jo on puhunut: että te olette aivan erilaisia luonteita ja kaipaatte ja arvioitte siksi myös eri tavalla. Että te törmäätte alinomaa yhteen, joten ei kumpikaan saa rakentaa rauhassa omaa, aivan oikeutettua onneaan ja iloita siitä. Että te nyt turmelette kahden puolen, joka päivä ja joka hetki, toisiltanne sen elämänilon, joka teillä kummallakin muuten olisi. Sinä et ole voinut paljoa vastata tuon pienen, viisaan pikkuporvarin pitkään puheesen... vai oletko? Sinä sanoit vain ylimalkaan: kultaseni, kaikki käy vielä hyvin! Mutta sitä sinä et usko itsekään. Sinä rääkkäät itseäsi, ja elämäsi on tyhjä ja veriheikko; ja sisko nääntyy myös ja kauhistelee rauhatonta, tuskallista tulevaisuutta, ainaista taistelua. Ei se siitä nyt parane. Sinä tahdot kahdenkymmenen vuoden päästäkin lentää -- ja hän räpyttelee yhä siipiään eikä jaksa; ja sinä lausut yhä ne sanat, joihin et itse usko: Rakas ihminen, kaikki käy vielä hyvin!" Klaus Baas huohotti raskaasti ja sanoi kolkosti: "Eihän se nyt vielä niin!" Ja hän vaikeni. Paksu, vanttera lanko koetti sijoittua mukavasti Klaus Baasia vastapäätä konttoripukille, ja sai viimein siedettävän asennon, joten hän voi jatkaa: "Täällä lautatarhassa on vanha, uskollinen mies, jolta äskettäin kuoli vaimo. Valitin hänelle surua. Hän tietää kyllä, että olen rehellinen mies ja että koetan rakastaa totuutta -- tai mitenkä nyt sanoisin: nähdä todennäköistä todellisuutta. No niin. Ukko katsoi minuun syrjäsilmällä ja sanoi: 'Panetteko tekin palttua?' Kuinka niin, minä kysyin, mitä palttua? Etkö ollut muorisi kanssa melkoisen onnellinen? Mutta silloin vastasi ukko harmissaan ja mietteissään: 'Olipahan se niinkuin monien muidenkin.' Mitenkä niin? minä kysyin. 'No toivoimmehan me kolmekymmentä vuotta kumpikin vain toistemme kuolemaa.' Minä olen todellisuuden ihminen, Klaus Baas, enkä ihmettele turhia. Mutta oikeinpa karmi silloin pintaani. Minä katsoin vanhaa kunnon ukkoa kuin puulla päähän lyötynä. Ja silloin sanoi ukko: 'Me se tunnustettiin ihan rehellisesti toisillemme; ja meistä oli yhdentekevää, kumpi meistä ensin kuolisi: kunhan vain toinen saisi vielä kerran hengittää vapaasti ja tuntea elävänsä niinkuin ihmisen pitää. Ei suinkaan silti, että toinen olisi halunnut tehdä maailmassa jotain suuremmoista. Ei, ainoastaan saadakseen tanssia oman pillinsä mukaan. Meistä ei ollut yhteen, me olimme toistemme tokeina.' Minä kysyin: Mutta, Herran nimessä, miksi ette siis eronneet ajoissa, kolmekymmentä vuotta, kaksikymmentä, kymmenen vuotta sitten, niin, vaikka vain vuosi sitten? Kolmekymmentä vuotta sellaista. Herra Jumala! -- Ukko vastasi: 'Niin, kun on nuori, on epävarma huomiostaan ja toivoo parannusta. Ja sitä paitsi olivat erot siihen aikaan kuulumattomia! Ja sitten tuli lapsia -- ja olivat vielä esteenä sukulaiset ja tutut -- ja me huomasimme, että elivät nuo muutkin yhdessä, vaikkei heillä ollut mukavampaa kuin meilläkään. Ja sitten alkoi tottua, ja nautti kun jaksoi kärsiä vääryyttä. Ja toivoi omaa tai toisen kuolemaa. Ja sitten se ei enää maksanut vaivaa. Mutta nyt hän on kuollut. Kyllähän se on hiljaista ja yksinäistä, ja puuttuuhan sitä leskeltä yhtä ja toista, mutta voinhan nyt edes hengittää niinkuin tahdon ja ajatella ja puhua mitä haluan. Poltin koko eilisillan tupakkaa: sitä muori ei voinut sietää.' Ja ukko pyyhkäisi silmäkulmaansa ja meni työhönsä. Ja kuulepas: näin ei saa teille käydä!" Klaus Baas kavahti taas pystyyn: "Sellaista ei ole koskaan päähäni pälkähtänyt." Toinen katseli häntä kulmiensa alta tyynesti ja kauan. Ja virkkoi sitten kuivasti: "Vai enkeli sinä mielestäsi olet!" Klaus Baas loi silmänsä pulpettiin ja vaikeni. "Siksipä sanonkin nyt", lanko toisti, "että te eroatte heti, viiltäköön sydäntänne miten tahansa. Siten säilyy kaksi ihmistä eheänä: haavoittumatta, murtumatta, joutumatta hylyiksi -- ja maailmassa on kahta enemmän vapaita, ehjiä, kokonaisia ihmisiä, olkootpa he sitten pieniä kuin pähkinä... Se on mielipiteeni." Klaus ei voinut muuta kuin tuskallisesti vaikeroida: "Ja ikinä ei ole ihminen niin puhtain, palavin sydämin astunut alttarin ääreen kuin minä! Ja siinä loppu!" Lanko kohautti olkapäänsä melkein korviensa tasalle, ikäänkuin myöntäen, että asia oli kyllä pulmallinen ja ikävä. Ja puhui sitten vakaasti, varovasti kuin korkeita kuormavaunuja ohjaten: "Lapsi sinun täytyisi jättää ainaiseksi hänelle. Lapset ovat äidin eivätkä isän. Voihan se silloin tällöin käydä luonasi, jos haluatte. Sinä jättäisit hänelle sen osuuden, millä olet tätä appesi liikettä hoitaessa näinä viimeisenä kuutena vuonna liikettä vaurastuttanut. Muu, mitä olet sivutoimilla ansainnut, eritoten siis pankki- ja asioimistoimilla, on luonnollisestikin sinun." Klaus Baas nyykäytti päätänsä ja vastasi: "Sinä olet monessa suhteessa oikeassa. Mutta ei tehdä sitä kuitenkaan! Ei ainakaan minun suostumuksellani! Me rakastamme toisiamme, kaikesta huolimatta! Tiedän kyllä, että elämäni kiristyy ahtaalle ja että minulta menee monta jaloa iloa hukkaan. Mutta minä olen luvannut olla hänen uskollinen puolisonsa, ja minun sanani ei petä! Minun kunniani on enempi kuin itse elämä!" Lanko kohautti taas lihavia hartioitaan ja sanoi: "Kunnia... hm!... Luvannut olla hänen puolisonsa! Martje oli silloin kolmenkolmatta, sinä kuudenkolmatta. Te ette kumpikaan tienneet, mitä olitte; ja kukaan ei viitsinyt nähdä vaivaa sanoakseen teille: tutkikaa ensin toisianne ja itseänne! Teidän täytyy ehkä elää yksissä neljäkymmentä vuotta! Ja neljäkymmentä vuotta: se ei ole hui hai! Mutta yhdentekevää: luvannut... sanot. Kehittääkö itseäsi vai turmella? Ylentyäkö vai alentua? Olitko poikamiehenä pikavihainen ja raskasmielinen? Oliko sinulla silmien välissä nuo syvät rypyt? Miksi ne nyt on? Oliko siskoni, kun häneen tutustuit, itkusuu, oikuttelija, oliko hän turhanarka? Miksi hän on nyt sellainen? Siksi että kumpikin teistä tekee toiselleen väkivaltaa! Teidän molempien luonteet kärsivät ja tuskittelevat, kiukuttelevat itseään vastaan, ja väsyvät ja vääristyvät! Uskollisuutta ei sellainen yhdyselämä ole. Päinvastaista se on. Eikö joka ihmisen ole kehitettävä luonnettaan hyvään ja saatava se kukoistamaan ja elettävä iloksi ja siunaukseksi itselleen ja muille?" Ja näin lopettaen uuttera kyselijä pyyhki hikeä otsaltaan punaisella nenäliinallansa ja meni ulos. Seuraavana päivänä jätti Klaus Baas hänelle hyvästit ja matkusti tapansa mukaan pankin johtokunnan viikkokoukseen. Mutta kun hän illalla kiiruhti asemalta kotiin, kaivaten sanomattomasti puhella Martjen kanssa, seisoi appi häntä vastassa portilla ja pisti katkeran ja loukatun näköisenä kirjeen hänen kouraansa, ja pyörähti ja meni kiireesti lautatarhan poikki omalle puolellensa. Klaus Baas repäisi kirjeen auki ja luki sen seisovalta jaloin, kuistinsa vieressä. Martje Ruhland kirjoitti siinä matkustaneensa veljensä ja lapsensa kanssa Kieliin: hän tiesi varmasti menetelleensä oikein, koskapa hän nyt jo tunsi rauhaa, jota hän oli kauan, kauan kaivannut, vaikkapa vain kuoleman rauhaa. Hänen "rakas Klaus Baasinsa" ei saisi ajatella hänestä pahaa! * * * * * Pari viikkoa istui Klaus Baas vielä kahdessa toimistossaan pikku kaupungissa ja opetti seuraajiansa; hän sai näet seuraajia parittain niinkuin jokainen pystyvä mies ainakin: toisen puutavaraliikkeesen ja toisen pankkivirkaan. Hän teki työtä varhaisesta aamusta myöhään yöhön, heitä joka asiaan perehdyttääkseen. Ja kun hänen ajatuksensa pääsivät karkaamaan työstä, niin ne pysähtyivät tuijottelemaan yhä tuohon uskomattomaan tapahtumaan: hänen avioliittonsa, avioliittonsa oli särkynyt! Hän ajatteli tylsän itsepintaisesti yhä jotain pelastuksen keinoa. Varmaan hän Hampurilta, johon hän luultavastikin pääsisi haaraosaston johtajaksi, kirjoittaisi Martjelle: "Tule takaisin luokseni; meidän täytyy, me tahdomme koettaa uudestaan!" Ja Martje tulisi, ja kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Vihdoin saatiin toimistot hyvin uusien miesten käsiin. Ja sitten itkuiset erot apen väeltä talossa, jossa oli niin paljon turhaa hetaletta ja nuo kaksi nyplypatjaa! Ja nyt jalan laivalaiturille. Hän aikoi matkustaa kiertoteitä Hampuriin, selvittääkseen kiihtyneitä ajatuksiaan. Vaikka hän oli yleensä kirkas sielu ja vaelsi elonsa pystypäin, niin tällaisen tapahtuman jälkeen hän kuitenkin piti miettimistä oikeana ja tarpeellisena. Puolen tunnin päästä hän jo käveli meren rannan padolla, joka suojelee maata ulapoita vastaan. Oli raikas ja tuulinen kevätpäivä ja sinitaivaalla kulkivat valkeat ja harmahtavat hattarat. Hän silmäili ensin meren ulapalle, joka välkkyi kuin hopeainen kilpi, ja kääntyi sitten katselemaan maalle, kaupunkiin päin. Tuolla se pikku kylä lepäsi sievänä lakeudella, korkeine lehmusryhmineen, punaisine, suippoine kattoineen, keskellä suuri kirkko. Jonkun kerran hän oli sukulaisten tähden pistäytynyt kirkossakin, mutta ei viime vuosina, kun oli heistä yhä enemmän vieroittunut: pitkiin aikoihin hän ei ollut vaivannut päätänsä Jumalalla. Ja nyt hän vasta oli oikein kuitti kaikesta "lapsellisen tuhmasta idealismista." Se oli pettänyt häntä kelpo tavalla. Sen tähden hänen nyt oli näin yksin lähdettävä kodistaan. Ja nyt hän oli kiinni maan kamarassa! Kirkkaana ja selväjärkisenä oli jatkettava matkaa! Ajateltava itseään! Tartuttava kohtaloon kovin kourin! Ja ei huolittava Jumalasta eikä ihmisistä yhtäkään mitään! Nyt oli aika jo -- jos hän tahtoi vielä mitä maailmassa saada aikaan. Niin vaelteli hän illan hohdellessa, toisella puolella kauniit kedot ja toisella meren rauhallinen ulappa, -- raikas merituuli häntä vilvoitti, aurinko lämmitti, silloin tällöin vihmoi hieno, virkeä kevätsade: päällä kaartui sinikirjava taivaslaki vaaleine ja harmaine pilviparvineen, joita ilmain raisut tuulet kiivaasti lennättivät, sekoittivat, kokosivat yhteen ja pyyhkäisivät kadoksiin. Kun aurinko aleni ja värit himmenivät, niin hän meni pientä taloa kohti, jonka Petter-veli äskettäin oli ostanut. Veli oli naituansa kulkenut isäinsä teitä ja ruvennut paimeneksi: vihreän, loputtoman rantavallin astelijaksi, paimennettuaan ensin vuosikaudet vierasten katraita. Mutta nyt hänellä oli oma pieni tila ja vuokramaita ja omat lampaansa. Talo oli painanteessa, aivan padon vieressä: vanha ja matala se oli, olki- ja pärekatto luuhallaan. Lampaat olivat nyt vallilla laitumella. Illan usvat laskeusivat kosteana, tiiviinä vaippana hämärän maan povelle, niin että katrasta ei eroittanut, mutta pojan, joka lampaita ajoi, hän näki: sen yläruumis kohosi tummana usvasta, ja nyt hän kuuli, kuinka poika huuteli koirallensa. Trina, Petter Baasin vaimo, joka muinoin oli ottanut sen rahamassin olkipatjan alta ja köyttänyt niin hyvin nuoralla, oli paraikaa puolipimeässä pirtissä neljän lapsensa kanssa illallisella. Pimeästä huolimatta hän tunsi Klaus Baasin, vaikka oli häntä nähnyt sangen vähän. Hän pyyhkäisi nyt sinisellä esivaatteellaan tuolia ja pyysi istumaan, ja lähetti lapset hakemaan isää. Ja kun vieras oli sijoitettu, meni emäntä ulos, tuomaan vähän illallispalaa, maitoa ja leipää. Ajan kuluksi Klaus Baas katseli pirttiä ja otti käsiinsä lasten kirjoitusvihkon ja lueskeli sitä, mutta silloin hän kuuli nurkkasängystä inisevän muijan äänen: "Menkää ikkunan ääreen, nyt tulee niin aikaisin pimeä, eikä sitä kirjoitusta ole muutenkaan helppo lukea." Klaus Baas meni silloin sängyn luo ja eroitti nyt siellä ryppyiset muijan kasvot ja sanoi: "Kukas se on? Trinan äitikö?" "Minähän se", vastasi muori. "Ottivat minut tänne luokseen, kun minusta ei enää oikein tahdo olla yksin eläjäksi. Minä olen melkein kahdeksankymmenen ikäinen ihminen." "Vai niin", sanoi Klaus Baas nyt kovemmalla äänellä. "Teillä on kai täällä hyvä olla, mummo?" "Ka mikäs", vastasi mummo. "Veljenne on hyvin hyvä minulle, mummo rukalle. Kyllä valehtelisin, jos muuta sanoisin. Hän on kyllä tiukka mies, mutta kelvoton hän ei ole." "Mutta vaivaako tauti? Vai minkä tähden olette vuoteen omana, mummo?" "Eikös", vastasi mummo. "Hän on vaan, niinkuin jo sanoin, tiukka mies. Hän käyttää ihmisiä siihen työhön, mihin kukin pystyy. Mutta enpä sano muuta. Valehtelisin suorastaan, jos sanoisin, että hän on kelvoton mies." "Niin", hymähti Klaus Baas ihmeissään, "kullakin on oma luontonsa!" Ja jatkoi kovemmalla äänellä: "Hän on tiukkuudessa äitiinsä. Se on kanssa hyvin tiukka ihminen!" Ja meni ja istahti akkunan ääreen. Vähän ajan päästä tuli Petter Baas kotiin laitumelta, astui raskain askelin pirttiin ja antoi velimiehelle kättä ja heitti hattunsa kirstun kannelle, ja sipaisi vasemmalla kädellä tukkaansa oikealla takin rintamuksia: pelkästä kunnioituksesta veljeä kohtaan. Ja käski yhden pojistansa pistämään tupakkaa piippuun. Ja kertoi sitten, niinkuin hänen tapansa oli, kaikellaisista vastuksista, joita hän oli viime aikoina saanut sietää. Muutto oli maksanut enemmän kuin hän oli aavistanut; hanhenpoikueita oli kadonnut; ja viime aikoina oli ruvennut rintaa ahdistamaan: ennen hän ei toki ollut tuntenut mokomaa. Mutta minkäs sille voi: hän oli ollut aina vaivainen mato! Sillä välin hän oli saanut piippunsa palamaan ja nosti nyt polvensa toisen päälle ja heittäytyi selkäkenoon ja puhalteli aika haikuja, tuntien nähtävästikin olonsa mukavaksi. Ja alkoi sitten kertoa kaikuvalla, rehentelevällä äänellä lähettäneensä tänne uuteen paikkaan osan kamppeista kalamiesten veneissä rantamatalaa pitkin. "Mutta annas olla, velimies: kun Lüdersin Kalli viimein tulee kuutillaan tänne ja aikoo kääntää tähän meidän prieliin,[79] niin tulee korvettavan tullikutteri, ja sanotaan, että hän mikä lie, ulkomailta, ja on maksettava muka tulli ja sakkoja ja mitä kaikkea! No annahan olla, Kalli säikähtää ja kääntyy takaisin ja menee taas 'ulkomaille'; ja seisoo sitten ja onkii kampeloita ankkurissa tuolla Dicksanderin prielissä, ja hänen kuutissaan on meidän pöydät, sängyt, perunasäkit, ja olihan se tuo meidän mummokin myöpelien joukossa. No eukko ei anna minulle siunaaman rauhaa, vaikka vähätpä niistä akkaväen loruista -- ja minä en kuin saappaat jalkaan ja menen tullimestarin puheille ja sanon, mikä pulakka nyt on, ja pyydän helkutissa lähettämään kutterin hakemaan Kallia takaisin, elävänä taikka kuolleena. Ja kun illalla tulen kotiin, niin se on jo itse tullut tänne prieliin sillaikaa! Meidän mummo oli näet saanut aina vaan syödä kampelaa ja kampelaa ja oli tehnyt viimein tenän... Mokomaa harmia tyhjästä... No, mitenkä sitä mies on voinut?" Klaus Baas vastasi verkakseen ja tarpeettoman lujalla äänellä: "Minä päätin tässä, etten enää halua olla niiden vanhusten kanssa yksissä; ei se ajan pitkään ole mukaisaa. Eikä se ole hyväksi vaimollenikaan. Muutan Hampuriin ja otan siellä sen pankkitoimen tai muuta -- saapahan sitä työtä aina." Petter Baas kohautti piippunsa koppaa ja virkoi pälyvin silmin: "Vai ei lie kaikki oikein paikallaan?" Ja jatkoi sitten epäluuloisesti: "Totta kai se nyt vaimo on sinun puolellasi?" Klaus Baas kohautti hartioitaan ja vastasi: "Ihminenhän se on nainenkin ja oma luonto se on silläkin." Petter Baas aivan ällistyi. Ja sanoi vähän tuumiskeltuaan: "Niin ihminenkö nainenkin? Mutta meillä on tapana sanoa täällä miehestä 'hän', naisesta 'se'. Sillä on siinä ero kuitenkin... Mikä oma luonto sillä on?" Ja viitaten piipunvarrella ryntäisiinsä: "Minulla on luontoni, ja vaimolla on kanssa minun luontoni. Vaimoväen, oli heitä vaikka kolmetoista talossa, täytyy totella, se on komento. Hiiteenhän sitä muuten joutuisi?" Ja Petter Baas piti yhä piipunvartta rintaansa kohti käännettynä; mutta silloin laulahti mummo nurkkasängystä selvät sanat: "Minä sanoinkin tässä juuri veljellesi, että sinä olet tiukka mies." Petter Baas käänsi nyt piipunvarren verkalleen sänkyä kohti ja kertoi Klaus Baasille: "Tässä toissa päivänä hävisi paras kana kesken hautomista. Minä panin silloin tämän mummon sänkyyn hautomaan pojat munista. Mitäpä se muutakaan osaisi enää tehdä? Jokaisen täytyy tehdä sitä mihin kykenee. Kukko päällä kurjanaki! Jos eukkosi on kelvollinen, niin voit sille joskus antaa oman tahtonsa, mutta se tahto on tietysti sinun tahtosi... Vai onko sinulla paha minun luonani, mummo?" "Eikä", vastasi hautova mummo pimeästä nurkasta. "Hyvähän minun on, ja oikeassa sinä olet! Mutta kyllä sinä vain olet tiukanlainen." Tämän keskustelun jälkeen Petter sytytti taas sammuneen piippunsa, käski nukkumaan vaimonsa ja lapsensa, jotka olivat vaieten kuunnelleet sivusta, ja puheli sitten vielä jonkun aikaa pimeässä veljensä kanssa. Silloin tällöin tuikahti piipusta hohde ja valaisi pirttiä ja mummon sänkynurkkaa. He puhelivat lapsuuden ystävistä, joiden kanssa olivat ennen leikkineet vanhan kirkon vieressä: Petter Baas muisti vielä heidät kaikki ja tiesi heidän elämästäänkin. Mutta veljen mielestä olivat Hampurissa olo ja Intian päivät ja viime vuosien kovat kärsimykset haihduttaneet sellaiset muistot ja kiintymyksen niihin. He puhelivat myös isästä ja reippaasta sievästä Lotesta ja äidistä, joka oli niin uljaasti taistellut, ja pikku sisaruksista, jotka nyt olivat kasvaneet suuriksi, vaikka oleksivat vielä kotosalla: Hannasta, opettajattaresta; lukkosepän kisällistä Rikusta; pienestä Juhanista, joka oli konttorioppilaana, mutta söi vielä äidin leipää, sekä toisesta pikku Lotesta. Kun oli tällä tavoin veljellisesti ja vakaasti pakistu, alkoi Petter Baasia uuvuttaa. Hän puhui jo vähemmän, ja piippu tuikahti yhä harvemmin valoa ja hänen silmänsä kiiluivat pikkuisina ja unisina. Silloin Klaus Baas nousi ylös ja aikoi lähteä; mutta kun hän niin harvoin kävi talossa, oli hänen vielä nähtävä veljensä asumus tarkalleen. Lekkuvan navettalyhdyn valossa hän sitten meni emännän ja lasten sänkyjen välitse ja hamusi Petterin jälestä katsomaan kahta lehmää ja sikoja ja tuli viimein pihalle ja katosi maantielle. Puolen tunnin päästä hän oikoi jäseniään majatalon vuoteessa, ja hänen päässään pyörivät taas hänen perheselkkauksensa. Hän ajatteli: Niin, kunpa Martje Ruhland tosiaan olisi kiltisti noudattanut kaikessa hänen tahtoansa! Mitähän Petter Baas olisi tehnyt sellaiselle hepukalle! Olisi antanut selkään. Ja Martje? Olisi karannut äitinsä luokse! Se on selvä se! Ah sitä pientä lasta! Oli karannut hänen luotansa! Lepäsiköhän Martje nyt vuoteessaan yhtä levollisena kuin hän, yhtä ihanan uupuneena ja päivän vaelluksesta väsyneenä? Oli varmaankin itkenyt katkerasti tänään ja oli kai nyt rauhallisempikin kuin Klaus Baas. Martjehan oli luonnostaan niin hiljainen ja tyytyväinen omassa untelossa seurassaan. Puoliso oli ollut hänen ainainen rauhanrikkojansa: aistillinen, työhaluinen, arvosteleva; aina suunnitelmia, aina elämän- ja ihmisten nälässä. Oi etten silloin, kuusi vuotta sitten, olisi tullut häirinneeksi Martjea! Parempi sittenkin ikuinen ero! Olipa omituista, miten yhden päivän rauhallinen kävely ja häiritsemätön mietiskely rauhoitti! Kuinka kaukaa ja rauhallisesti hän nyt katseli Martjea! Ja oli liian väsynytkin tänä iltana sitä ajatellakseen. Väsynyt! Kyllä oli tullutkin matkaa taivalletuksi! Miten meri ja maa olivat avarat ja taivas korkea! Leppoisesti Klaus Baas sulki luomensa, eikä muistanut horteessaan pian muuta kuin velimiehen tuikkivan piipunkopan, joka ritisi kodikkaasti ja hiljaa, ja hänen neuvonsa akkaväen kohtelusta. Ja hän nukkui. Huomenna hän jatkoi vaellustansa sisämaahan päin: kulki milloin leveitä maanteitä, milloin kapeita hietapolkuja, jotka kevätaurinko jo oli kuivannut, kulki yli aavan, lievästi kumpuilevan alangon, ohi pienten töllien ja puistikkojen. Joka puolen tunnin päästä tuli kylä. Monien talojen kuistilla seisoi nuori emäntä lapsi sylissä, toinen helmoissa, muut lapset leikkien tanhualla ympärillä. Kevätsää oli heidät ulos houkutellut, ja he tervehtivät reipasta kulkijaa, toiset arasti, toiset yksinkertaisen iloisesti ja nauru suulla, aina luonteen mukaan ja sikäli, mille tuulelle lapset ja aurinko heidät oli saanut. Kun joku naisista Klaus Baasia miellytti, niin hän kysyi tietä seuraavaan kylään, ja pakisi ystävällisen vastauksen saatuansa jonkun aikaa, kysellen lasten ikää ja kouluhommia. Ja ihmetteli itseään: kuinka hän oli sellaisissa oloissa niin tyytyväinen! Hän kulki koko päivän. Ja hän tuli joka askeleella rauhallisemmaksi ja vapaammaksi, -- entiset huolet ja ihmiset vieraammiksi ja kaukaisemmiksi. Ilma oli kirkas ja lempeän ihana ja kuulas: tuuli oli tyyntynyt, kummallisen hiljaista ja rauhallista oli aina lakeuden ääriin. Puut ihan kuin nukkuivat ohi astellessa, ja ihmiset ja karja kulkivat teillä kuin ikuisen, häiritsemättömän rauhan mailla. Illan suussa hän saapui uupuneena ja lämpöisissä unelmissa suureen kylään. Hän kulki pitkin kylän raittia, jolle hämärä jo kutoi siniharmaita utujansa. Vanhasta kirkkotapulista, joka oli ruohokunnaalla, tuli kellonsoittaja iltatyöstään, raskas, kiiluva avain kainalossa. Pari kolme lasta istui isolla kivellä tarhan rinteellä ja luki ääneensä raamattua, joka oli avattuna yhden sylissä: "Niin rakasti Jumala maailmaa, että hän antoi ainokaisen poikansa"; mutta raakkuvat varikset säestivät tuota lukua korkeissa puissa. Kauppiaan ovikello kilisi, ja ovi aukesi ja paukahti taas kiinni, ja emännät vaelsivat lapsineen ja ostoksineen kotiinsa. Pieni, kahdeksan vuoden ikäinen poika kertoi vanhalle ukolle, joka häntä talutti, tämänpäiväisiä kokemuksiaan: hänet oli varmaankin lähetetty kaupunkiin asialle ja hän oli viipynyt liian kauan, joten ukko oli lähtenyt vastaan. Kauas kuului pojan kirkas, hento ääni, joka kysyi: "Vaari, oletko sinä nähnyt kuollutta?" Ukon ääni oli epäselvä: "Olen, lapsi rukka... pinottain... minähän olin sodassa." -- Talonpoikaistalo kuumotti tummana ja matalana puutarhansa keskessä. Tallista, jonka ovi oli selkoselällään, tuikki himmeä liekki kuin tähti yöstä. Renki laittoi apetta seimeen, kuului apelaatikon kannen kolahdus, kavion kumahduksia tallin permantoon ja riimuvarren kilinää. Kookas, pulska, nuori nainen tuli vastaan, kantaen verkalleen ja raskaasti jotain olallansa; hän tuli lähemmäksi, ja maito hohti valkeana vaskivanteisesta kiulusta. Kantaja kohotti ohitse mennessään varovasti päätään, ja katsahti matkamiestä ja toivotti hyvää iltaa. Avonaisessa pajassa seisoi seppä punaisen ahjon ääressä ja pani paljan kanssa niin että koko kylä helisi: arka oppipoika seisoi polvet koukussa vieressä, nahkaliina edessä, rautaa pihdeillä pidellen. Kansakoulu häämötti joen äyräällä hiljaisena ja yksinäisenä, muita taloja aikaisemmin painuneena lepoon meluavasta ja ahkerasta päivätyöstään. Klaus Baas poikkesi syrjäraitille, joka vei keskimäisten talojen taakse, ja kulki pienten, olkikattoisten majain ohi, joissa emännät seisoivat lieden ääressä räsähtelevää papupannua käännellen. Toisissa seisoivat isot lapset äidin ympärillä järkevästi jutellen, toisissa pienokaiset kurkistelivat hänen helmoissaan pannuun. Laitumelta kuului kovaa riimun kilinää: sälkö koetti teiskaroida, vaikka oli ketju jalassa; nyt se tömisti ja laukkasi niityllä. Selvästi kuului kumeat kavion lyönnit pengerpaikoissa. Sitten Klaus Baas kääntyi takaisin valtaraitille ja katseli majapaikkaa. Löysikin sen ja havahti hiljaisista mietteistään ja astui reippaasti sisään. Siellä oli pieni, puhdas kamari ja pöytä, jolla sopi kirjoittaa. Ja Klaus Baas kirjoitti Martje Baasille miettineensä nyt aivan tarkoin heidän asiaansa ja tulleensa siihen johtopäätökseen, että oli parasta kun he erosivat, "jotta nyt kumpikin voi kehittyä siksi, miksi meissä piilevät luontaiset taipumukset ovat meidät määränneet." XIX. Seuraavana päivänä aamupuolella hän vaelsi pilvisellä säällä ikivanhaa, leveää valtatietä, joka vei karun lakeuden poikki. Hän söi päivällistä hiljaisessa kyläkapakassa ja tuli myöhään iltapäivällä leveälle nummen tielle, erääsen isonlaiseen kaupunkiin johtavalle. Tie kierteli ihanain lehtimetsäin ja kaunismuotoisten kumpujen välitse, ja sen varrella hyppeli sievä puro. Kun tie melkein metsän laidassa teki mutkan, niin vaeltaja näki tiepuolessa aholla, korkeiden riippapyökkien juuressa, jotka hohtivat hiirenkorvalla, vanhanaikuiset telttavankkurit ja paljon rahvasta touhuamassa niiden ympärillä. Vankkurien portailla istui hievahtamatta pieni, noin neljänkymmenen ikäinen mies, käsiään polviensa varassa puristaen ja vedet silmissä. Klaus Baas pysähtyi ja katsoi ihmeissään kohtausta. Silloin tuli joku kylän ihmisistä hänen luokseen ja kertoi hiljaisella äänellä, että pari Hampurin laitakaupungin pikku rihkamakauppiasta oli noin kymmenen vuotta sitten eräällä pääsiäisretkellä nähnyt tämän metsän, ja kun he olivat suuria luonnon ihailijoita, niin he ihastuivat tähän rehevään metsään siihen määrin, että tulivat tänne näihin aikoihin joka vuosi, viettämään täällä maalaiskevättä oleskeltuaan kaiken lokaisen talven Hampurissa. Ja usein ne olivat tulleet kesälläkin, jos vain kauppatoimi myöten antoi; he asuivat näissä vankkureissa ja olivat saaneet kylältä luvan oleskella niillä main, koska he olivat hyvin hiljaisia ja iloisia ja siivoja ihmisiä, joista oli pelkkää hupia. Mutta he olivat joutuneet joka vuosi rettelöihin järjestysvallan kanssa, sillä laki kielsi muka vankkureissa asuskelemisen. Ja juuri tänään ne olivat taas saaneet käskyn korjaamaan rattaansa täältä pois. Silloin oli heistä toinen, hiljainen yksinäinen mies, jota piti elossa enää ainoastaan tämä pieni, vaatimaton kesäilo, sillaikaa kun toveri meni kylään hakemaan hevosia, tappanut vankkureissa itsensä. Kun mies oli asian tarinoinut, tuli nummelta nuori, muhkeakasvuinen tyttö, yllä lyhyt, mukava hame ja väljä röijy, reippaasti ja keveästi astellen, olkapää somasti keinahdellen; ja Klaus Baas tunsi ihmeekseen kultasepän, jonka oli kolme vuotta sitten tavannut ravintolassa Schleswigin maantien varrella, ja riemastui ja vetäysi sivummalle. Tyttö katseli rauhallisesti ja kirkkaasti, jollaisena Klaus Baas hänet yhä muisti, pientä kuihtunutta miestä, joka istui vankkurien portailla, ja pudisti surkutellen vaaleaa, kiharaista päätänsä ja huudahti: "Voi kuinka surullista! Kuinka surullista!" Ja hän meni miehen luo ja puristi hänen kättään ja kääntyi sitten väen puoleen ja purki kursailematta tunteitaan: "Eihän ne olleet kenenkään vastuksina, eivät tehneet kenellekään pahaa! Minkä voi ihminen luonteelleen ja pikku haluilleen! Herra Jumala, miksi ei ihmisten anneta ajatella ja elää halunsa mukaan!" Ja hän kohotti päätänsä, ja näki yhtäkkiä entisen ravintolavieraan ja hätkähti ja tunsi hänet varmaan, ja ojensi sitten silmät ilosta ja kummastuksesta loistaen hänelle kätensä ja kysyi, minnekäs nyt on matka? Klaus Baas viittasi siihen suuntaan, minne oli menossa, ja he lähtivät nyt astelemaan yhtä tietä. Se oli leveä tie ja aivan kanervien tukkeama: ainoastaan pyörän jälet olivat jotakuinkin paljaat. He kävelivät toinen toista, toinen toista jälkeä. Ja siinä rinnakkain kulkiessaan oli heillä oiva tilaisuus katsella kiireestä kantaan toisiansa, ja he käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen. Tyttö kysyi käveltäessä Klaus Baasilta, kuinka hänen sairas kälynsä nyt jaksoi, ja sai ohimennen kuulla, että Klaus Baas oli tehnyt avioeron ja jättänyt pikkukaupungin sekä aikoi muuttaa Hampuriin. Nainen kuunteli häntä ystävällisesti ja tarkkaavasti ja teki monia järkeviä kysymyksiä, ja hän oli yksinäiselle vapaalle miehelle aivan samanlainen kuin kolme vuotta sitten oli ollut sidotulle. Klaus Baas oli kohtauksesta hyvillään ja kiitti onneansa, joka vei hänet tämän ihanan ja harvinaisen naisen polulle. Ja hän pyysi iloisesti ja rohkeasti, että tytönkin oli nyt kerrottava hänelle, kuka hän oli ja mikä ihmisiään? Toinen nauroi hänelle ja vastasi: "Tulkaahan kylään meille illalliselle, minun ja tätini luo, jonka tunnette jo Schleswigin retken ajoilta; hän voi sitten kertoa teille, ketä ja mitä me ollaan. Minä olen saanut jutella sen tarinan niin monta kertaa, etten enää viitsi. Sanon nyt vaan, että minun nimeni on Doris Rotermund ja että minä asun tätini luona, joka on nyt myynyt ravintolansa. Tunnustan suoraan, että mieluummin asuisin miehen kanssa, mutta en ole löytänyt vielä sopivaa." Tyttö vilkaisi syrjästä Klaus Baasiin ja nauroi hilpeästi ja jatkoi hiukan hätäisemmin: "Minä kuulin silloin kuskilta teidän nimenne. Varmaankin olette pikku poikana saanut paljon pilkkaa sen tähden, on kai nalkutettu: 'Kyll' olet koko mestari, senkin Baas!' taikka: 'Aika Baasi ja aika aasi!'" Tyttö katseli häntä ilkkuen ja kujeillen, ja oli päässyt äskeisestä hämmingistään ja osoitti tien varrella kiertelevää puroa ja sanoi: "Katsokaa, kuinka se vilistää! Kuinka se hyppii ja hyräilee itsekseen ja kulkee notkeasti tietänsä; kai sen jalkoihin koskee terävässä kivistössä. Minä pistin, juuri vähää ennen kuin sain kuulla siitä vaunulaisten tapahtumasta, kengät jalkaani. Nyt, tehdäänpäs pieni mutka tuonne syrjemmälle toista tietä myöten: onkohan se ukko siellä kotona. Minä kierrän usein tätä tietä erästä ukkoa katsomassa." He kulkivat kaitaa, puiden varjostamaa, kauniisti kiertelevää polkua, joka vei vanhan, matalan mökin luo. Mökki oli sakeassa metsässä poppelien juurella, joiden vaaleat, kiiltävät lehdet raikas länsituuli pani lepattamaan ja käänsi nurin. Villiviinin verhoaman mökin seinän vieressä oli maalaamaton penkki ja sillä istui seitsemänkymmenen ikäinen kaunis, voimakkaan näköinen vanhus. Hänen valkea partansa oli siististi tasoitettu, ja hän kohotti päätänsä ja nyykäytti tervehtien. Doris Rotermund tuli joustavasti ja uhkean kauniina ukon luo ja sanoi tullessaan: "Annatteko yhden kepin tälle tutulleni? En siedä nähdä suuren miehen kädessä noin joutavan siroa keppiä. Hänelle sopivat paljon paremmin teidän tekemänne kepit." Ukko nousi heti ylös ja meni pirttiin ja toi nyt kymmenkunnan vankkaa tammikeppiä, jotka pani pihapöydälle, istahti sitten itse ja pyysi uuttakin vierasta istumaan. "Valitkaa näistä", hän sano ystävällisesti, "tällaisia tammenoksa-keppejä minä olen tehnyt jo kaksikymmentä vuotta. Kävelyretkilläni otan ne metsästä, sitten taivutan kädensijan kuumassa vedessä ja silittelen, ja annan niitä huvikseni kaikille, jotka vain tahtovat. Olen jo antanut niitä yli tuhannen kappaletta; monta on käynyt luonani aivan ventovierasta ja on saanut keppinsä. Niin minulle tulee monasti seuraa ja minä saan kuulla pitäjältä uutisia, ja teenpä siinä sivussa vielä hyvän työnkin: sillä ne ovat vahvoja ja käteen käypiä keppejä." Tyttö oli istahtanut ja heittänyt polvet päälletysten ja katseli nyt selkä kumarassa, leukaansa käteen nojaten Klaus Baasin kepin valintaa. Ja sanoi kuin sivumennen: "Pääasia onkin se, että teette siten hyvän työn. Ah, te olette toimittanut jo tuhannen hyvää työtä! Vaikka olisitte tehnyt syntiä, niin olette näin kuitannut niistä hyvän joukon. Mutta jos olette suuria syntejä tehnyt, niin ei siinä tämä keppien jakelu vielä riitä." Ukko nauroi ja katsoi häntä syrjästä ivallisesti, sillaikaa kun tyttö katseli keppeihin, ja sanoi: "No, te ette vaan saa rauhaa minun synneiltäni! Olisipa hauska tietää, montako syntiä teillä itsellänne on valmiina? Ette tekään mikään enkeli ole!" Doris Rotermund keinutteli jalkateräänsä ja sanoi aivan luonnollisesti ja iloisesti: "Minä olen jo kahdenkolmatta enkä ole vielä tehnyt kuin viisi kertaa syntiä... ja aina samaa syntiä." Ukko naurahti taas iloisesti ja suopeasti ja sanoi: "Mitähän syntiä se lienee, koska te sitä ajatellessanne olette niin tyytyväinen, suorastaan onnellinen!" Tyttö vastasi ärsyttävästi: "Minun mielestäni ne eivät syntejä ole; mutta ihmiset sanovat synneiksi. Kymmenen käskyn joukossa niitä ei ylimalkaan ole." "Ahah!" naurahti ukko. "Mutta kuuluvat kai liitteenä johonkin noista kymmenestä! Saanko arvuutella mihin?" Tyttö punastui ja sanoi: "Älkää nyt toki luulko, että minä kuulutan syntejäni markkinoilla, kuin muut ihmiset." Kun hän sitten vaikeni ja tunsi yhä tulisemman punan poskilleen nousevan, niin hän kepsahti ylös ja sanoi Klaus Baasille: "Joko löysitte?" Ja antoi ukolle kättä, ja oikoi pukuaan ja lähti menemään. Vanhus nauroi ja katseli tytön jälestä ihmeellisen nuorekkaasti, ja virkkoi Klaus Baasille, joka kädestä pitäen kiitteli kepistä: "On tavallista että tuollaiset terveveriset olennot kuin tuo, ovat hiukan huikentelevia. Mutta hänpä onkin samalla älykäs ja pystyvä ihminen ja hän tietää, mitä tekee." Kun Klaus Baas ja tyttö ehtivät niin etäälle, ettei vanhus heitä kuullut, kysyi Klaus Baas, mitä kujetta se oli ollut: mitä syntiä tuo ukko oli tehnyt? Doris Rotermund katsahti hämillään kauniin silmin Klaus Baasiin ja vastasi: "Oh, hän on aina ollut kova naismies; on pitänyt luonaan vuorotellen kolmea kaunista naista ja lemmiskellyt heidän kanssaan, -- viimeisen vielä tunsinkin -- eikä ole ollut naimisissa yhdenkään kanssa." Klaus Baas katseli tarkkaavasti tyttöä ja virkkoi: "Ja te vaan kujeilette sillä? Ettekä moiti tai karta häntä?" Doris Rotermund katseli rauhassa ilman rantaa ja sanoi: "Sanovat yleensä häntä sangen luotettavaksi ja auttavaiseksi ja kunnon mieheksi, -- sellainen kuuluu olleen aina, niinkuin vieläkin vuoleksii keppejä muille ilmaiseksi. Ja kuuluu hoitaneen rakastajattariaan hyvin, ne kuuluvat lähteneen kaikessa sovussa hänen luotansa. Ja siksi minä hänestä pidän, nähkääs! Minä pidän hänestä, sillä hyvä!" Ja tyttö nyökkäsi Klaus Baasille ikäänkuin kehaistakseen: Kas sellainen minä olen! Klaus Baas katsoi yhä häntä, ja odotti jatkoa ja kysäisi sitten: "Mutta mitäs ne olivat ne viisi syntiä, joita olette tehnyt?" Tyttö purskahti nauruun ja vilkaisi häneen, ja katseli sitten hymyillen kaukaisuuteen ja sanoi: "En minä niitä syntinä pidäkään. Ylimalkaan: minä en vielä ole tehnyt syntiä." Klaus Baas toisti ihmetellen: "Ettekö muka vielä ole tehnyt syntiä?" Doris Rotermund katsoi kirkkain silmin ja vastasi lujasti: "En. Enkä ymmärrä, miten voisin tehdäkään. Mikä minun mielestäni on syntiä, sitä minä en tee! En ole koskaan ketään pettänyt, joka on luottanut minuun. En ole viettänyt aikaani laiskana, en ole ajatellut, puhunut halpamaisia, taikka tahrannut ruumistani, vaatteita tai rahaa! Tahi ollut epäystävällinen kellekään ajatuksissa ja tavoissa -- ja mitä kaikkia niitä syntejä liekään: niitä en tee. Sellaisiin alentuakseni rakastan liiaksi Jumalaa ja itseäni." -- Ja hän vaikeni ja katseli kirkkain, avoimin silmin illan ruskossa hohtavaa maisemaa. Klaus Baas tahtoi ilveillä ja kuulla lisää ja sanoi siksi: "Mutta kuitenkin haluaisin tietää: mitkä ne viisi n.s. syntiä ovat, joita olette tehnyt?" Doris Rotermund vastasi häneen vilkaisten ja hurmaavasti naurahtaen: "Sitäpä en sano." Klaus Baas rypisti otsaansa ja vastasi: "Mutta se on juuri arveluttava merkki!" "Eipäs", huudahti tyttö. "Totta kai nyt ihminen saa pitää salaisuutensa joutumatta syntisten kirjoihin!?" Ja hän katsoi Klaus Baasia niin suoraan silmiin, että Klaus Baas näki selvästi hienot, harmaat pilkut hänen sinisissä silmäterissään. Hän ei ollut koskaan katsellut niin tarkkaan naisen silmiin ja nyt hänen oli vaikea kääntää silmiänsä pois. Ja kun tuo kullanhohtoinen tukka loisti hänen edessään, niin hänen päätään aivan huimasi. "Se oli kai rakkautta", hän sanoi. "Kas vaan, miten älykäs keksintö!" huudahti tyttö, silmissään sula pilkka: "Kun tyttö on kahdenkolmatta, niin mitäpä se muuta kuin rakkautta!... Mutta miksei se voisi merkitä, että kadotin jonkin kultasolen työpajastani -- tai siihen tapaan!" Ja hän nauroi Klaus Baasille vasten kasvoja. "Nyt näin kaikki hampaanne", sanoi Klaus Baas. Doris Rotermund heilautti käsiään ja nauroi: "Sekin oli synti!" He laskeutuivat paraikaa nummelta alangolle ja lähenivät kylää, joka loisti edessä kauniissa iltavalaistuksessa. Tytön valpas, ihaileva katse kiersi ilman rantoja, ja kun se viimein joutui vasemmalle, niin siellä kohoavista kukkuloista se kiintyi rinnalla astelevaan mieheen. Klaus Baas ei huomannut enää ihanaa näköalan piiriä: hän näki vain tytön, joka keveästi ja joustavasti käveli hänen vieressään. Sitten Doris Rotermund osoitti kyläraitin päässä olevaa sievää punaista taloa, joka pilkoitti pienestä, rehevästä puutarhasta, ja hän sanoi: "Tuolla me asutaan. Se oli ennen enon syytinki, hänellä oli täällä suuri tila, mutta hänen kuoltuansa me saimme tämän rakennuksen. Meillä on vielä vähän maanviljelystäkin, täti hoitelee maata." Ja hän pyysi Klaus Baasia astumaan sisään ja otti hänen hattunsa ja keppinsä, ja näytti hänelle pienen ruokasalin, jossa pöytä oli jo katettu, sekä isomman yhteisen asuinhuoneen: siellä oli ikkunan edessä hänen sepänpöytänsä, täynnä rasioita ja sepän kaluja ja keskeneräisiä kultatöitä, ja antoi luontevasti Klaus Baasin vilkaista keittiöön, missä totinen, vanhahtava piika varusti illallista, sekä omaankin kamariinsa. Siellä Klaus Baas katseli uteliaasti leveää rautasänkyä ja yksinkertaista kirjakaappia ja pesupöytää valtavine pesuvatineen sekä akkunan valkeita uutimia, joita tuuli pullisteli. Ja hän ei voinut heti paikalla lähteä huoneesta, täytyi saada vielä vähän katsella somistuksia: nuoren Goethen päätä, vanhaa tammea vuoren syrjällä, alastonta tyttöä, joka istui kylpyvaipassaan sohvalla, kylämaisemaa kirkkoineen, Potterin[80] nuorta härkää, pientä Apollon patsasta. Ja Klaus Baas asettui keskelle permantoa ja katseli ympärilleen ja sanoi ihaillen ja miettien, Doris Rotermundin odotellessa häntä jo käsi oven rivassa: "On vähän ihmisiä, joilla on omat tapansa ja oma tahtonsa, miehiäkin. Elin kuusi vuotta naisen kanssa, joka riippui aina kiinni muista ihmisistä, milloin minusta, milloin äidistään, milloin kaupungin tädeistä. Mutta te, vaikka olette niin nuori, seisotte kuitenkin omilla jaloillanne." Doris Rotermund kuunteli ihmetellen ja katseli häntä älykkäästi suoraan silmiin; ja kun Klaus Baas vaikeni, niin hän loi vielä häneen pitkän ja tarkastelevan katseen. Ja lähti sitten vaieten edeltä huoneesta. Heidän astuessaan ruokasaliin oli täti jo palannut ulkotöistä ja istui pyylevänä ja komeana pöydän ääressä. Hän naurahti ystävällisesti ja virkkoi pehmeällä vanhuksen äänellä, josta pelkkä hyvyys sointui: "Kenenkäs sinä nyt, maantien rosvo, olet tänne tuonut? Näin heti kun vilkaisin työpöydällesi, että laiskuus oli sinua vaivannut ja olit karannut." Ja kun vieras esitettiin, niin täti muisti hänet kohta ja oli tapaamisesta hyvillään; ja sitten hän kertoi sisarentyttärelle: "Kun menin lypsylle, se vaaleaverikkö tuli kaupungista. Hän kysyi, eikö se rintaneula jo ollut valmis, hän näytti olevan kovin pahoillaan, kun et sinä ollut kotona, ja katseli silmät kiiltäen huonetta." "Ah", sanoi kultaseppä, "se on vaan niitä, jonka silmät haukoituksesta kiiltävät!" Ja sitten hän kertoi, mikä onnettomuus oli tapahtunut nummella ja Klaus Baasin kohtaamisesta ja kepin hausta. Illallisen jälkeen he siirtyivät perhehuoneesen ja asettuivat pyöreän pöydän ympärille, jonka kohdalla kattolamppu loi valoaan. Klaus Baas sai nojatuolin vastapäätä sohvaa. Täti istahti mukavasti korituoliin hänen oikealle puolelleen, mutta kaunis seppä keikahti kursailematta leveään sohvaan ja sanoi: "No kerropas nyt taas, täti. Hän tahtoo välttämättä kuulla, mikä olen. Sanoin hänelle, etten minä aina sitä samaa jaksa kertoa. Kerro siis sinä Doris Rotermundin elämäntarina." Doris Rotermund istui rauhallisesti selkä kenossa ja katseli milloin vieraasen, milloin tätiin, milloin seiniin, joilla kiilui lampun hohteessa lämpöisesti ja kauniisti jonkun taulun lasi tai kullattu puite. Ja jutun juostessa hän rakensi sohvan kulmaan itselleen mukavan pesän kirjavista sohvatyynyistä, jotka hän oli varmaankin itse neulonut, ja otti salavihkaa kengätkin jalastaan ja veti jalat alleen, ja näytti tädin rattoisasti jutellessa oikein tyytyväiseltä. "Hän on erään apenradelaisen[81] merikapteenin tytär; kapteeni sai luvan ottaa vaimonsa, joka oli minun sisareni, merimatkoille mukaansa, sillä hän oli kiinnittänyt laivaan, jota hän kuletti, kolmekymmentä tuhatta markkaa omaa omaisuuttansa. Ensiksi syntyi tämän veli, Intian valtamerellä: hän on nyt perämies. Ja kun vanhemmat pojan syntymän jälkeen pääsivät kotiin, he jättivät pojan Apenradeen apen luo ja lähtivät itse Etelämerelle. Siellä syntyi sitten Doris, missä, millä leveys- ja pituusasteella, emme tiedä, sillä laivan mustakirja hukkui. Mutta syntymäpäivä tiedetään, sillä vanhemmat lähettivät heti seuraavasta satamasta, Melbournesta, apelle tapahtumasta uutisen. Tyttö jäi laivaan, joka meni jälleen Etelämerelle: Melbournesta Aucklandiin[82] sekä sieltä Samoaan ja S. Fransiskoon. "Minkälaisia hänen vanhempansa olivat, en tiedä, sillä minä en tuntenut sisartani, hänen äitiään, juuri ollenkaan, koska olin kasvanut hänestä erilläni enon luona. Ja appiväen kertomukset tuskin sattuvat paikalleen, sillä vanhemmat eivät tunne tavallisesti lapsiansa. Mutta me kävimme kerran Hampurissa merimieskodissa erään vanhan matruusin puheilla, joka oli palvellut kauan heidän laivassaan, ja hän kertoi esimerkiksi heidän aina ilveilleen minkä mitäkin keskenään ja olleen hyviä miehistölle. Eräänkin kerran, sanoi, oli sisareni kehaissut, että 'Frisian' pojat ovat tyytyväisiä, sillä niin hyvää hoitoa ei kustanneta millään muulla laivalla. Mutta silloin väitti mies, että Jan Maat[83] ei ole muka tyytyväinen milloinkaan; ja he löivät vedon keskenään, että koettakoonpas rouva, tokko saa Jan Maatin kerrankin tyytyväiseksi! Kapteeni pani vetoon silkkisen pitsiliinan luvaten ostaa sen kohta Melbournesta, jos joutuisi tappiolle, sisarellani kun kuului olleen tällainen lyhyt, kihara ohimotukka kuin minulla ja Doriksellakin, se kuului aina tuulessa irtautuneen ja pieksäneen korvia. Ja kapteenin rouva taas lupasi miehelleen kirjavat liivit. "No rouva varusti ensi pyhäksi meripojille oikein hyvän läskirokan ja kantoi itse sen lokiisiin miesten eteen ja jäi vähäksi aikaa muka katsomaan, ja kysäisi sitten, että tokko tuo nyt maistui? Miehet nyökkäsivät kaikki päätään ja vastasivat: kyllä, rouva kapteenska, erinomaista! Kun sitten rokka on pistetty pintaan, niin rouva kantaa vielä mehusoppaa, kuivatuista Australian omenoista valmistettua, ja kysäisee taas, että tokko tuo nyt maistuu? -- Kyllä, rouva kapteenska, erinomaista, he vastaavat. Ja kun se oli popsittu, niin rouva tuo heille vielä pari pulloa viiniä, ja kysäisee sitten ikäänkuin muuta vaan, että ovatko he nyt ihan tyytyväisiä? Ja pojat nyökkäävät kaikki ja sanovat: Kyllä rouva kapteenska; nyt me ollaan ihan tyytyväisiä! Silloin rouva oli oikein hyvillään, koska muka oli voittanut vedon. Mutta tahtoopa vielä vähän kuulla kehuja ja piiloutuu sentähden oven taakse kuuntelemaan heidän juttujaan. Ja he pakisevat siinä ensin niitä näitä -- ja sanovatpa sitten: Vai tyytyväisiä muka! Tyytyväisiä me ei olla sitt' likikään. Nyt pitäisi vielä päästä kapteenskan viereen makaamaan! "Silloin älysi rouva lähteä, ja juoksi kajuuttaan ja sanoi voittaneensa. Mutta miespä huomasi hänen punastumisestaan, ettei nyt asiat olleet oikein paikallaan, -- ja hän kovistamaan vaimoaan, kunnes sisareni viimein kertoi hänelle kaikki; ja kapteeni nauroi katketakseen ja rouva kiukutteli ja -- piti sitten meripekkoja kolme vuorokautta paastolla -- kiskoakseen heiltä kirjavain liivien hinnan, jotka hänen täytyi antaa voittajalle. "Seuraavalla retkellä -- Doris oli silloin yhden vuoden vanha -- laiva sai eräänä iltana kovassa myrskyssä vuodon ja rupesi uppoamaan. Perämies oli varustanut veneet jo valmiiksi, ja oli pitänyt antaa hätämerkkiä toiseen laivaan, joka onneksi huomattiin. Siinä touhussa vanhemmat panivat tytön Geneverviini-laatikkoon ja naulasivat päälle laudat, jotta saisivat lapsen helposti ja vaarattomasti laivasta veneesen; ja olivat tuoneet laatikon sitten kajuutasta kannelle ja köyttäneet sen toistaiseksi kiinni mesaanimastoon, panneet jonkin pojan vartioimaan. Ja menivät sitten itse vielä alas hakemaan laivapapereita ja nuoraa ja makuuvaatteita. Mutta sillaikaa kun matruusit laskevat veneitä alas, he näkevät viinilaatikon -- poika oli hädissään karannut vartiosta ja unohtanut tehtävänsä -- ja huutavat toisilleen: Tulkaas, kokonainen viinilaatikko! Avataan pois, Blau, ja otetaan pari pulloa mekin. Ja puuseppä kohottaa kirveensä -- ja samassa tulee sisareni kannelle ja juoksee hätään ja saa pahan haavan kirveestä käsivarteensa. Ja sentähden se ei ollut päässyt, niinkuin hänen lapsensa, ensimäisessä veneessä toiseen laivaan; ja kun vanhemmat sitten toisella läksivät, niin se vikaantui ja upposi laivan viereen. Toinen perämies, kahdenkolmatta vanha nuorukainen, vei lapsen Melbourneen ja toi sieltä Hampuriin ja jätti Apenradeen appelaan. Ja siellä tämä sitten kasvoi hyvässä hoidossa. "Rippikoulun käytyään tämä auttoi vielä jonkun aikaa mummoaan talousaskareissa ja kävi samalla kultasepän opissa ja lähti sitten vuodeksi Berliniin tutkimaan taidealaansa. Sitten asetuimme tähän enovainaan taloon. Hänellä on hyvä mielikuvitus ja huomaa helposti ympärillään pientä kauneutta ja hänellä on totteleva käsi kuvatakseen huomioitansa. Ostajia saavat hänen piirustuksensa ja valmiit työnsä yllin kyllin sekä maaseudulta että Hampurista." Doris Rotermund kumartui hiukan ja sanoi: "No, annahan tulla sitten, kerro vielä se kauppiaan juttu, täti." Täti katsoi epäröiden ensin häneen ja sitten Klaus Baasiin ja vastasi verkakseen: "Pitääkö minun nyt sellaista kertoa? Sitä ei tiedä kukaan!" Ja hän laski kätensä hellästi tytön ranteelle. Mutta Doris Rotermund nyökkäsi päätänsä ja toisti: "Kerro, kerro vaan!" Ja niinpä täti alkoi verkalleen ja vitkastellen: "Kaksi vuotta sitten, juuri kun olimme muuttaneet tänne, tuli perämies, hänen veljensä, täällä käymään, ja hänellä oli mukana ystävänsä, eräs kauppias. Se kauppias oli meillä ensin sisarenpoikani toverina viikon päivät ja jäi sitten vielä yksikseen tänne viikon ajaksi. Ja hänen kanssaan tämä sitten oli aina yhdessä, kotona ja ulkona, teillä ja metsissä, usein myöhään yöhön. Enkä minä häntä häirinnyt: hän on aikaihminen, tietköön itse, mitä tekee. Ja kun se veljen tuttu sitten viikon päästä lähti pois, niin minä kysyin tältä, että onko hän nyt kihloissa? Mutta tämä vastasi että, niinkuin tiedät, kauppiaan oli lähdettävä kolmeksi vuotta Itä-Aasiaan; en tiedä, sanoi tämä, tokko jaksan odottaa häntä niin kauan; ja hän tuskin jaksaa senkään vertaa kuin minä. Ja minkätähden, sanoi, pettäisimme tahallamme toisiamme? Sentähden me sovimme, sanoi tämä, että kumpikin saa elää aivan vapaana ihmisenä ja tehdä sillaikaa minkä edukseen näkee eikä kumpikaan saa sitten jälestä vaatia toista mistään tilille. -- Ja sillä tolalla ne asiat nyt on; ne ovat kirjoitelleet jo kaksi vuotta toisilleen, oikein ystävällisiä kirjeitä, minä saan ne aina lukea. Ne kirjeet päättyvät aina tähän tapaan: Voi miten kauhean mielelläni minä sinua taas suutelisin! Sillä olenhan suudellut sinua ainoastaan viisi kertaa! Muistatko vielä missä?... Yksi Schlehdornissa. Toinen siellä niityllä. Ja kolme kertaa omassa huoneessasi." Klaus Baas katsoi kävelytoveriinsa, joka hymyili sohvan nurkassa, ja ajatteli: Vai siinä ne oli ne viisi syntiä! Ja hän katsoi vallattomasti Doris Rotermundiin, kuin sanoen: Ei ne olleet suudelmia, vekkuli, jotain enempää ne oli! Mutta tyttö katsoi häneen rauhallisesti ja totisesti, kuin sanoakseen: Olisit sen sinäkin tehnyt! Ja sitten hän ei jaksanut enään: hän painoi kädet kasvoilleen ja purskahti itkuun. Toiset vaikenivat liikutuksesta, ja täti silitteli hänen poskeansa. Mutta pian voitti tyttö itsensä ja oikaisi vartalonsa ja nousi patjapesästänsä ylös: "Minä olen niin väsyksissä", hän sanoi. "Jos haluatte jäädä vielä päiväksi tänne, niin menkää huomenna Bornhövedin nummelle; se on suuri ja kaunis ja erikoinenkin luonnoltaan. Ja tulkaa sitten taas huomisiltana vähän pakisemaan." Nyt Klaus Baas hyvästeli, ja nukkui sen yötä majatalossa, ja kuleksi seuraavana päivänä äänettömällä nummella, kylästä toiseen, ohi vanhain talojen, joiden seinät olivat aivan maahan painuneet. Kauan hän seisoskeli muinaisella linnamäellä ja katseli aavalle lakeudelle länteen, jossa ennen muinoin, 700 vuotta sitten, hänen heimonsa oli taistellut henkeen ja vereen vieraita vastaan. Ja hämärissä hän joutui takaisin kylään. Doris Rotermundin akkunan ohi kulkiessaan hän näki tytön istuvan työssä pöytänsä ääressä lampun valossa. Akkunaverhoa ei oltu vedetty eteen, ja hyvän aikaa Klaus Baas seisoskeli aitavierellä ja tarkasteli hänen vasarainsa, viilainsa ja harppinsa liikkeitä ja hänen kiharoitaan, jotka aaltomaisesti peittivät hänen ohimonsa. Ja illalliselta hän meni kultasepän luokse. He istuivat jälleen eiliselle paikalleen, Klaus Baasin tuolikin oli jo asetettu pöydän ääreen valmiiksi; hänelle tarjottiin omenia ja kyseltiin, missä hän tänään oli kulkenut ja miltä seutu oli näyttänyt. Ja sitten he sanoivat, että nyt oli hänen vuorostaan kerrottava elämästänsä. Klaus Baas kertoi silloin vakavasti ja selvästi myrskyisistä ristiäisistään, höylälastun lennättämisestä tuulisina päivinä, kirkkotarhasta ja Liese Lachmannista, isän ja siskon kuolemasta, kelpo taiteilijattaresta ja Petter Söötistä; ja itsestään, liikeoppilaasta, joka harjoitteli P.C. Trimbornin konttorissa, ensin arkana ja sitten ylpeänä. Hän kertoi Heini Petersistä, ja Suse Garbensin kihlauksesta, ja Mühlenstrassen kahdesta tytöstä: pikkuhiirestä ja vanhasta piiasta: kuinka hän oli edellämainitun kavaltanut; ja Blankenesin ihanista illoista. Hän kertoi Intian kuumista öistä, ja kuinka hän kotiin palattuansa oli nainut ensimäisen kauniin tytön, joka vastaan sattui ja kuinka hän vuotten varrella oli hänen rinnallaan kypsynyt ja laajentanut näkökantojaan, mutta oli kuitenkin elänyt ystävättömänä ja kieltäytyvänä. Niin kertoi Klaus Baas, vuoroin haaveksien ja vuoroin katkerana ja kylmästi ja vimmoissaankin; ja hänen sanansa lumosivat ja kiehtoivat: sen näki noista kauniista ja älykkäistä naisen silmistä, jotka pöydän toiselta puolta hänelle säteilivät. Ja kun hän vaikeni, hohti noista silmistä jo syvä, raskas rakkaus. Sitten avattiin eteisen ovea ja eräs pieni kylän tyttö kepsutti sisään ja pyysi tätiä vähäksi aikaa tulemaan heille: isä ja äiti olivat näet menneet sairaan mummin luo ja heitä peloitti olla yksinään. Täti nousi silloin ylös ja sanoi vieraalleen hyvää yötä ja meni. Klaus Baas aikoi jälleen istuutua, mutta hän tunsi, ettei hän voisi enää lausua niin puolta rauhallista sanaa. Ja hän katsoi tyttöä silmiin ja sopersi: "Pitääkö minun lähteä..." ja ojensi kätensä häntä kohti. Doris Rotermund nousi silloin vaivoin sohvalta ja loi silmänsä maahan, ja ojensi hänelle kätensä, aikoen poistua Klaus Baasin tuolin ohitse huoneesta. Mutta kun hän tuli Klaus Baasia lähemmäksi ja kun Klaus Baas piti häntä yhä kädestä niin että hän horjui, niin yhtäkkiä vieras veti hänet puoleensa ja suuteli häntä hurjasti ja piti häntä ohimoilta. Ja Klaus rukoili ja ahdisti häntä ja vaati kiihkeästi, että hänen oli häntä rakastettava ja oltava hänelle hyvä, vaikka kerran vain, sillä hän oli saanut olla niin kauan yksin ja onneton ja kärsiä vilua: hän ei ollut vielä koskaan saanut täyttä rakkautta, ja Doris Rotermund oli niin kaunis ja sanomattoman rakas! Komea tyttö seisoi silmät ummessa hänen käsivarttensa kierteessä, ja hän pudisti vaieten päätänsä ja koetti sanoa, että hän ei voi sitä ja että hän ei ole huono, ja että hän ei tahdo hylätä toista, ja koetti hymyillä. Mutta hänen huulensa vapisivat ja ripisien alta vuotivat kyyneleet. Ja sitten hän, tuon ensi myrskyn jälkeen, rauhoittui hiukan ja katseli ympärilleen, ja järjesteli palmikoitaan, niin että hän oli nyt aivan puolustautumatonna Klaus Baasin sylissä. Ja lähti sitten, kaunis pää miettivästi kumarassa, Klaus Baasin kanssa käsi kädessä kamariinsa. * * * * * Huomisaamuna kultaseppä jo hämärissä saattoi Klaus Baasia alas lakeudelle, sillalle, joka vei kauniin, kylän eteläpuolitse kiertelevän joen poikki. Monta monituista kertaa hänen täytyi luvata ja vannoa Klaus Baasille kirjoittavansa heti, kun jotakin tarvitsisi. Tyttö asteli hiukan kalpeana ja raukeana hänen käsipuolessaan, ja hänen huulillaan väreili älykäs ja hieman ivallinenkin hymy -- ja hän lupasi. Hän oli nyt taas yhtä levollinen ja varma kuin kohdatessaan äskettäin Klaus Baasin metsän laidassa. Klaus Baas rukoili, ettei hän saa luulla, että hän ajattelisi hänestä vähintäkään pahaa. Mutta Doris Rotermund, pudisti päätänsä ja sanoi: "Sehän on selvä! Kuinkapa voisit sinä halveksua minussa sitä, mikä ei mielestäsi itsessäsikään ole halveksuttavaa!" Kun he tulivat niitylle ja seisoivat vanhan puisen sillan korvalla, ojensi tyttö hänelle kätensä ja katseli kauan hänen kasvojansa, ikäänkuin ijäksi ne syvälle mieleensä painaakseen, ja sanoi koruttomasti: "Tunnustan, että olen sinulle hyvin kiitollinen." Silloin tempaisi Klaus Baas hänet taas syliinsä ja suuteli häntä ja sanoi hänelle vielä kerran: ihailevansa hänen tervettä, kaunista luonnettaan, ja lausui, että tyttö oli tehnyt hänelle hyvän työn -- ja hän meni. Parin sadan askeleen päässä hän katsoi vielä taakseen ja näki silloin tytön tumman hahmon katoavan tien käänteessä pensaitten taa. Taempana kuumotti pimeänä ryhmänä kylä ja sen päällä kuulsi jo tumman harmaa ja kylmä aamutaivas -- ikäänkuin syviin kuiluihin tuijotellen. Hyvän aikaa seisoi Klaus Baas paikallansa ja odotti, näkisikö hän vielä tyttöä. Mutta sitten hänen ajatuksensa keskittyivät häneen itseensä, ja hänet tempasivat haltioihinsa äskeisten kokemusten muistot. Ja sarastavassa aamussa hän rauhallisella rinteellä itsekseen huudahti: "Minkä onnen Jumala sallikaan osakseni! Nyt minä vasta tiedän, mitä on elämä ja rakkaus ja vaimo ja lapset, taivas ja maa!" XX. Kun hän puolenpäivän tienoissa, pilvisellä ilmalla, tuli Hampuriin, niin hän oli tavattoman hilpeällä tuulella ja ajatteli: mitäpä jos pistäytyisi katsomassa Heini Petersiä ennenkuin ryhtyy omiin yrityksiin? Klaus Baasilla oli ollut aina kaikellaisia uusia suunnitelmia ja vielä enemmän perhehuolia, niin että hän harvoin oli ehtinyt tapaamaan Heiniä ja ne vähätkin kerrat vain siellä pienessä kaupungissa; hän tiesi vain, että Heini oli yhä ystävänsä Buschin kanssa yksissä: heillä oli nyt taloustarve-toimisto, joka "meni oikein hyvin", niinkuin tohtorin väki sanoi. Hän tapasi veikot Gänsemarktin kulmalla pienessä, likaisessa konttorissa, jota synkkä takapiha pimitti niin, että siellä nyt, hämäränä aamupäivänä, joka muuttui vähitellen sateiseksi, ei nähnyt muuten kuin kaasuvalolla. Kompukset istuivat paraikaa kaasuliekin alla suuren kaksoispulpetin ääressä, korkeilla pukeillansa vastatusten: Heini Peters oli tullut ulkoa kävelyltä -- hänellä oli tietysti yllä tuo välttämätön musta pitkätakki, jonka helmat nyt riippuivat pukilta juhlallisena kuin mikä pyrstö. Hänen ystävänsä Busch oli lyhyt miehen tallukka, noin kolmenkymmenen tienoissa: kasvot latteat ja matalat, kuin olisi häntä lyöty kämmenellä liian lujasti päälaelle. Hänen silmänsä kiiluivat mukavasti. He keskustelivat Klaus Baasin tullessa äänekkäästi jostakin hauskasta asiasta ja puhaltelivat sakeita haikuja lyhyistä merimiespiipuistaan; avattu olutpullo ja pari lasia oli pulpetin harjalla heidän välissään. Takapihalla oli varmaankin suuri hevostalli, sillä seinillä vilisi kirjavanaan kärpäsiä. Heini Peters tuli mahdottoman hyvilleen tästä vierailusta. "Tuo nyt on minun ystäväni Busch", hän esitteli, "josta olen sinulle usein kertonut." Veli Busch räpsytti hauskasti pieniä, kiiluvia silmiään, aivan kuin tieten, ettei hänestä voi kertoa muuta kuin kiitettävää ja iloista; ja hän otti ikkunalaudalta lasin -- ei aivan puhtaan -- ja tarjosi Klaus Baasille kulauksen olutta. Kun vieras kiittäen hylkäsi tarjouksen, niin hän kummasteli tavattomasti ja sanoi: "Teidän täytyy juoda joka aamu pari lasia, arvon herra! Voida ratasta, paremmin juoksee!" Heini Peters huiskautti kieltävästi veikolle kättänsä ja katseli Klaus Baasia ihmettelevin, surullisin silmin, ja virkkoi syvästi huokaisten: "Ja mitäs sinä sanot näistä kauheista ajoista?" "Mitenkä niin?" kysyi Klaus Baas hieman hajamielisesti. "En ole lukenut lehtiä kahteen viikkoon." Mutta sitten asia muistui hänen mieleensä ja hän kysyi uteliaana: "Onko rahanarvo yhä noussut?" Heini Peters kohautti kauhistuneena pitkää kättänsä. "Etkö sinä tiedä mitään? Että diskonto on seitsemän? Että pankeissa luotto loppuu. Että Tewes & Gibbon on caput? Ja supatellaan ja ennustellaan vaikka mitä! Ja jokainen vaatii rahojaan kuin oltaisiin varkaita; tai pitää rahastaan kiinni kynsin hampain, kuin pelkäisi sen lentävän lintuna tiehensä." Klaus Baas nousi ylös: hänet tempasi heti asia mukaansa ja hän oli nyt hyvin vakava. Pikaisesti hän ajatteli asemansa ja tuntemansa liikemiehet ja firmat ja mitä merkitystä niillä voisi olla hänelle. "Jaha!" hän sanoi. Ja kysäisi sitten kohteliaisuuden vuoksi: "Ja kuinkas teidän liikkeenne vetelee?" Ja katseli latteanaamaista Buschia ikäänkuin tietäen, että hänestä lähtee totuus pikemmin. Vanttera Busch kohautti hartioitaan, ja otti lasistaan kelpo kulauksen ja viittasi sitten tyhjällä lasilla kompukseensa ja vastasi: "Avaa suusi vaan, Heini! Ehkäpä tällä arvon herralla sattuu olemaan joutava tuhannen markan seteli." Heini Peters katseli vanhaa ystäväänsä kovin huolissaan ja virkkoi: "Sinä tiedät kai, että meillä on pari kuukautta ollut tämä taloustarve-toimisto, -- taikka: olemme koettaneet sitä pitää. Mutta ei se tahdo oikein leiville lyödä!" "Ei", toisti veli Busch. "Me pääsimme kahden tehtaan edustajiksi. Ensin läksin minä keräämään tilauksia, mutta en saanut yhtään. Sitten läksi ystäväni Busch, mutta ei saanut hänkään mitään. Ja nyt meiltä meni se asiamiesoikeus!" Pieni talukka pyyhki olutheraisia viiksiänsä ja sanoi mukavasti silmiään räpyttäen: "Siihen oli syynä se, herra Baas, että meillä on kummallakin kaksi vikaa. Heini tapaa kadulla aina neitosia ja hänen on mentävä juomaan heidän kanssaan kahvia tai suklaata. Ja minä vilkuilen liiaksi kapakkain kyltteihin." Heini Peters kohotti pitkät koipensa korkeammalle ja kietoi ne kuin käärmeet pukin jalkain ympärille ja jatkoi huolissaan: "Vanhukset lähettivät kyllä minulle, kaksi kuukautta sitten, kun perustimme tämän taloustarve-liikkeen, tuhat markkaa, viimeiset mitä irti saivat. Mutta siitä minun täytyi heti antaa kolmesataa räätälille ja melkein sata markkaa meni kirjakauppaan..." "Runoista!" tirskahti pikku Busch ja iski Klaus Baasille silmää. Heini Peters nauroi omaa mielihyväänsä ja pudisti sitten vakavasti päätänsä ja lausui: "Lopuilla kuudellasadalla vuokrasimme tämän konttorin ja ostimme kaluston, taikka, saimme ne vähittäismaksulla: niistä on nyt suoritettu osapuilleen puolet. Sitäpaitsi saimme eräältä muurarimestarilta, joka asuu kadun kulmassa tässä lähellä, kaksituhatta markkaa vekselillä, se kyllä lankesi neljä viikkoa sitten, ja meillä ei ollut mitään, ei niin penniä, millä maksaa. Olisihan se jättänyt meidät vielä joksikin aikaa rauhaan, -- veli Busch osaa näet häntä hyvin käsitellä. Mutta kun nyt neljä päivää sitten tuli se mahdoton rahantiukka, niin mies pelästyi niin, että rohkaisee alati itseään alkoholilla ja ryntää tuon tuostakin kimppuumme. Se on kamalaa... Me emme ole näinä kahtena kuukautena saaneet vielä yhtään ainoaa tilausta... Taikka saimmehan sen yhden pesukoneen... Ah jaa... ja mitä äitiisi tulee, Klaus! Hän menestyy hyvin!" Klaus Baas vastasi kuivasti: "Ja senkin pesukoneen saitte tehtaalta malliksi." Heini Peters myönsi kyllä. "Emme ole päässeet edes alkuunkaan, Klaus. Onneksi on tuo muurarimestari tuhmahko, joten olemme saaneet lykkäystä. Mutta jumalaties miten kauan?" Hän aikoi jatkaa tuon velkojan kuvausta, mutta silloin vääntyi ovi naristen auki ja sisään tuli muurari: pieni, harteva mies, tukka pörröllään, silmät surulliset ja sameat. Hän näytti kivulloiselta ja oli hienossa hiivassa. Heini Peters kääntyi silloin heti muurarin puoleen ja sanoi, että hänhän näyttää tänään terveemmältä, ja esitti hänelle Klaus Baasin: "eräs liikeystävä... oma firma täällä Hampurissa." Muurarimestari katseli sameilla silmillään halukkaasti mahtavan näköistä Klaus Baasia, ja kääntyi sitten Heini Petersin puoleen ja viittasi olkansa yli varovasti peukalollaan veli Buschiin ja kysyi huolestuneen näköisenä: "Mitenkä hän nyt voi?" Ja kun Klaus Baas silmäsi muurarin peukalon suuntaan, niin hän huomasi, että kompus Busch oli nyt vallan merkillisesti muuttunut: hän oli kääntynyt seinään päin ja tuijotti silmät hurjina likaista, kärpästen kirjaamaa tapettia ja odotti käsi harallaan, iskuun valmiina. Ja hän piti pyydystämilleen kärpäsille oikeita puheluja itsensä kanssa, milloin hiljaisella, inisevällä äänellä, milloin vihaisesti ärähdellen: "Istutkos kiinni! Istutkos! Hups!... Istutkos! Istu pois! Etkös siinä istu? Hups, taas tuli yksi!" Ja Heini Peters loi huolestuneen katseen kärpäsentappajaan ja sanoi murheissaan: "Ei hän ole tullut juuri paremmaksi. Lääkäri sanoo, että hän tappaa näiden kärpästen hahmossa sekavia ajatuksia, jotka hänen päätään vaivaavat. Kuta useamman kärpäsen saa, sitä vähemmäksi tulevat hassut ajatuksetkin. Ensin hän ei saanut niitä kiinni ollenkaan, mutta nyt hän toki työskentelee hyvällä menestyksellä. Katsokaas, nytkin hän sai kiinni!... Teidän ei pidä mainita tästä syrjäisille, sillä se vahingoittaisi luottoamme... Katsokaas, nyt se taas sai yhden kouraansa!" Pieni muurarimestari istahti konttorin ainoalle tuolille, jolta Klaus oli noussut ylös, ja katseli oikein perinpohjin kärpästen pyydystäjää; ja hänen kiiluvissa silmissään kiertelivät hartauden kyyneleet. Klaus Baas otti silloin hattunsa ja meni ulos. Heini Peters tuli hänen jälestään. Kun konttorin ovi painausi kiinni, Heini Peters nauroi tikahtuakseen, ja tiedusteli sitten, miten haudankaivaja jaksoi ja millaisessa tilassa hauta oli, jonka he olivat kuusi vuotta sitten yhdessä vihkineet. Klaus Baas ei kärsinyt sanaakaan niistä ajoista ja tokaisi: "Se heidän tiesi." Ja sitten lehahti Heini Peters yhtäkkiä Süllbergiin. "Me oltiin viime pyhänä siellä tanssissa: autuasta, sanon minä! Minä vein hänelle orvokkikimppusen: kuinka hän minua kiitti, hurmaavaa, suoraan sanoen! Ja ensi sunnuntaina me mennään Ohlsdorfin hautausmaalle." Ja sitten hän vaipui raskaasen ajatteluun: "En tiedä, mikä minä olen oikeastaan", hän sanoi. "Tanssiva haudankaivaja ja kaivetun haudan yli tanssija." Ja hän nauroi hullunkurisesti ja pudisteli päätänsä, ja sanoi sitten jälleen totisesti: "Kuulepas nyt, Klaus Hinrich... se on hyvin vaikeaa sanoa, mutta me emme tiedä, mihin nyt turvautua... voisitko vipata sata markkaa... Mutta ethän sinä voi, etkä ehkä tahtoisi?" Klaus Baas pudisti päätänsä ja vastasi: "Tarvitsen nyt rahani itse, Heini!" Mutta Heini Peters olikin jo päässyt myötätuuleen. "No hyvä, hyvä!" sanoi hän ystävällisesti. "Aioin vain kysyä sinulta! Ei mitään, ei mitään! Pistäydyhän nyt meillä vastakin!" Ja Klaus Baas kiirehti askeleitaan ennättääkseen oikeaan aikaan pörssiin. Ja kun hän tuli Reesendammille, niin näki entisen esimiehensä, herra Trimbornin kääntyvän juuri Jungfernstiegille ja menevän pörssille päin. Klaus Baas tervehti vanhusta, -- hän oli viime vuosina tosin hänet silloin tällöin nähnyt, mutta ei puhutellut koskaan -- ja meni ukon luo ja muistutteli hänelle nimeään, ja huomasi jo Trimbornin tervehdyksestä, että ukko oli hyvällä tuulella. Herra Trimborn mietti vähän, ja muistikin hänet ja kyseli nyt kohteliaisuuden vuoksi, mistä matka ja minne? Ja kun hän huomasi nuoren kumppanin hiukan arastelevaksi, niin hän kävi jo toverillisemmaksi ja sanoi: "Kovat ajat nyt, rakas ystäväni! Amerikassa käy hullusti... Ja täällä tuo Tewes & Gibbon! Ai ai: niin vanha ja hyvä liike! Ja huhutaanpa vielä... mitä kaikkea huhutaankaan!!" Ja sitten hän muisti, missä tekemisissä Klaus Baas oli ollut toiminimi H.C. Eschenin kanssa ja sanoi: "Niin... tehän olittekin silloin A.W. Thaulerin puolesta straiteilla! Aivan niin! Ja toimitte jonkun aikaa siellä H.C. Eschenin asioissa, muistan kyllä! Ja nuori Eschen kuoli siellä... teidän käsiinne... aivan niin, muistan kyllä! Te olitte varmaan ystäviä jo minun konttorissani ollessa... Se on kunniaksi, se on kunniaksi teille, herra Baas!... Niin niin, siellähän niitä lepää, monta kelpo miestä! .. Saitte siellä kaivoksen käyntiin... Aivan niin... Wilhelm Thauler kertoi kyllä siitä! Hyvä voimannäyte!... Mutta miksette tullut silloin takaisin meille tai jäänyt A.W. Thaulerille?" Klaus Baas vastasi, että herrat olivat silloin olleet matkalla ja hänelle oli tarjottu paikka maaseudulla. Ja ilmaisi sivumennen ansainneensa maalla hyvänlaisesti, ja oli nyt tullut taas Hampuriin erääsen pankkitoimeen, jonka hän kyllä saisi -- tai mieluummin koettaisi päästä osakkaaksi johonkin suurempaan yritykseen. Mutta herra Trimborn ei paljon toista kuunnellut: hän mietti vanhain tavalla omia asioitaan, ja olipa hän hiukan huonokuuloinenkin. "Mitäs minä nyt aioinkaan H.C. Eschenistä? Niin, firma horjuu, herra Baas!... Päällikkö... kuten tiedätte, Arthur Eschen,... hänen vaimonsa on hiukan sukua minulle, serkkuni kautta... hieno naikkonen, herra Baas, hiukan liian hieno... no niin... herra Eschen matkusti neljä viikkoa sitten straiteille valvomaan firman etuja, ja hänen täkäläinen osakkaansa, vanhahtava, muuten hyvä mies, joka palveli viisitoista vuotta Itä-Aasiassa ja liittyi omaisuudellaan liikkeesen, on nyt hyvin sairaana! Niin, ja tällainen tiukka raha-aika! Tukala asema! Pankit eivät ainoastaan pidätä rahojaan, vaan palauttavat sisään mikäli voivat! Ja H.C. Eschen työskentelee luoton varassa, ihan liian suuren luoton varassa, hyvä herra Baas! Ja sitten suurellinen kotielämä! Ja mitäpä se rouvakin teki Intiassa?! Nekin rahat on jostakin koottava! Niin kauan kuin konjuktuuri on hyvä, se käy! Mutta kun tulee kolaus, kriisi, silloin on kovat edessä! En kerro nyt mitään salaisuuksia, herra Baas: eilen tiedettiin julkisesti, että liike on menossa vararikkoon; kaikessa tapauksessa se on kovassa pulassa. Leskirouva Eschen on käynyt kysymässä neuvoa herra Wilhelm Thaulerilta: hän oli Eschen-vainajan ystävä, vanhemman nimittäin. Viimemainitulta voitte saada lähempiä tietoja, jos nimittäin entisen liikkeenne asiat sattuisivat teitä yhä viehättämään." Klaus Baas tarkkasi kasvot jäykkinä vanhuksen puhetta ja jokainen sana kosketti valtavasti häntä. Mitä oli tämä? Tuliko nyt tilaisuus?... Ja hyvä tilaisuus?... Pystyikö hän? Mutta hän ei ollut koskaan johtanut sellaista liikettä! Ja hän oli kuusi vuotta ollut erillään niistä hommista! Sellaisen paikan, jota tuo pankki hänelle tarjosi, hän voisi koska tahansa saada uudestaan. Kiinni vain nyt! Hän tunsi sen liikkeen... Tunsi rouva Eschenin... Karl Eschenin äiti luottaa varmasti häneen! Hänellä oli oikeus tarjota apuaan! Sen tiesi rouva... Käsiksi vain! Käsiksi heti! Nyt hän voi onnistua! Kun vanhus hiukan vaikeni, seisattui Klaus Baas ja lausui harvakseen ja miettivästi: "Herra Trimborn... koetan heti paikalla saada H.C. Eschenistä tarvittavia tietoja; ja menen sitten rouva Eschenin ja sairastuneen osakkaan luokse! Ja jos huomaan, että vielä kannattaa yrittää, niin tarjoan työkykyni ja pienen, neljänkymmenen tuhannen omaisuuteni, toiminimen käytettäväksi! Puhun tästä teille siksi, että ehkäpä sitten tohtinen pyytää teidän neuvoanne ja suositustanne." Vanhus ihmetteli suuresti: "Vai niin... vai niin... No, miksei! Pakisin tässä paremminkin itsekseni kuin teille; ja heti sellainen vaikutus! Jaha, miksei! Perästä kuuluu, perästä kuuluu, herra Baas! Iloista, jos niin vanha liike pysyisi pystyssä! Kummallista, että minun pitikin juuri tavata teidät! Ehkäpä se on hyvä ajatus, herra Baas! Se on teidän asianne! Herra Thauler puhuu teille kyllä mielellään lähemmin... hm, hm!" Ja vanhan miehen tavalla, joka tunsi maailman menon, hän katseli laumoja, jotka pörssiin juoksivat, ja supisi itsekseen: "hm... hm", ja nyykäytti harmaata päätänsä. Hän oli nähnyt niin monen menevän noista ovista sisään, mutta ei usein niistä mennäkseen. Omat viat ja kova onni olivat lykänneet heidät syrjään ja he olivat joutuneet ajan aaltojen tuulijätöiksi. Klaus Baas ymmärsi kohta pahanenteisestä puheen hurinasta, että jokin uusi onnettomuus oli saatu kuulla ja levisi nyt pörssissä suusta suuhun. Ja hän kuuli piankin, hiljalleen päästessään järjestyvässä ihmislaumassa eteenpäin, mainittavan erään keskolaisen vientiliikkeen nimeä, ja sitten, mutta äskeistä selvemmin ja kovaäänisemmin, erään vanhan, hyvän pankkiliikkeen. Ikäänkuin synkkä ukkospilvi uhkasi liikemieslauman päitten päällä: ei hilpeää hymyä, ei naurua, ei leikin sanaa. Kaikkien kasvot olivat vakaita. Kalseista ja totisista silmistä kuulsi totinen vaivautunut ajatus: Mikä on sitten seuraava? Mitähän kaikkea vielä tuleekaan? Jos se ei pysy pystyssä, niin mikä sitten!... Entä minä sitten? Nyt oman aseman tiukka, epäuskoinen arvioiminen; ja sen pankin, jonka turvin työskenneltiin, nykyisten tavarainhintain, liikeystävien, saarnamiesten, -- kaikkien huomispäiväin kolkkojen mahdollisuuksien. Kotona vaimo ja lapset ja tutut odottamassa. Jokaisesta tuntui kuin hän katsoisi jo kohtaloa kasvoista kasvoihin, kuin kouristaisi jo kalma sydäntä... Tuossa jutteli kaksi arvokkaan kauppahuoneen edustajaa, läheisiä tuttuja, vakavasti tästä uudesta onnettomuudesta ja sen merkityksestä niille ja niille liikkeille. Jalon näköinen ikämies oli vaipunut keskellä hurisevaa ja hiljaa liikahtelevaa ihmislaumaa syviin mietteihin, huolissaan vanhasta, perikadon uhkaamasta kauppahuoneesta, jonka hän oli tuntenut kolmessa polvessa, miettien perussyitä, ja omaa liikettään ja lapsiaan ja lasten lapsia. Lehterin juurella seisoskeli nuorempaa ja kokematonta väkeä kertoillen toisilleen hiljaa ja moittivasti, monen kasvoilla näkyi kiukku ja halveksuminenkin, kuinka anteeksiantamattoman huolimattomia molemmat liikkeen päälliköt olivat olleet ja kuinka paljon nuoremmalta oli mennyt talouteen. Kuinka paljon olivat maksaneet hänen vaimonsa hetaleet ja hänen omat peli-iltansa klubilla. Mutta lähellä heitä seisoi kolmas, viisas mies. Paksut kultaiset kellonperät pyöreän vatsan päällä hän julisti joillekin tutuille ikivanhaa arvostelu-lauselmaa kolmannesta polvesta: Ei siitä ole mihinkään! Niillä ei ole ryhtiä enää! Niillä ei ole ajatuskykyä! -- Siellä täällä seisottiin pikku ryhmissä ja toinen supatti toiselle firmain nimiä, joiden asiat oli hullulla tolalla. Pörssivälittäjäin nurkassa oli tungos vielä tiukempi kuin muualla ja siellä huudettiin hiljaisemmalla äänellä, mutta sitä kiihkeämmin, kurssin korotusta. Pieni keikari viuhtoi, lyhyt harmaa, haalistunut takki keikkuen, hurjasti muistikirja kädessä ja tarjosi pöyhkeästi yli omistamansa ja mistä voi vastata. Suurten suistuminen oli noussut hänelle päähän. Klaus Baas näki herra Thaulerin keskustelemassa erään vanhahtavan herran kanssa: hänet huomattiin ja nyökättiin ystävällisesti päätä. Mutta kun keskustelu loppui ja päällikkö näki, että Klaus Baas halusi hänen puheillensa, niin hänen kasvoilleen tuli kylmä ilme. Maahan katsellen ja silloin tällöin terävästi puhujaan vilkaisten hän kuunteli sitten entistä virkamiestään. Klaus Baas mainitsi lyhyesti, että hän ja Karl Eschen vainaja olivat olleet ystäviä, ja kysyi, millä tolalla firma H.C. Eschenin asiat nyt olivat ja tulisikohan hänen tarjoutua käytettäväksi? Herra Wilhelm Thauler silmäili väkijoukkoa ja loi sitten terävän katseensa häneen ja kysyi kohteliaasti: "Mitä voisi toiminimi toivoa teidän tarjouksestanne?" Klaus Baas vastasi lyhyesti ja huolettomasti: "Jos tiedän, että mahdollisuuksia on, tuon työkykyni... luulen olleeni hyvä työntekijä... ja kokemukseni sen liikkeen suhteen sekä 40,000 markkaa pääomaa." Herra Thauler vetäytyi nyt hiukan syrjemmälle joukosta ja sanoi epäuskoisesti, mutta jo avonaisemmin: "Liikkeellä on suuria vekselisitoumuksia. Huomenna lankeaa ensiksi kaksi vekseliä, kumpikin 50,000 markkaa ja kolmas 40,000. Muuten eivät asiat, mikäli minä olen huomannut, ole perin huonolla tolalla; liikkeen varat ovat ymmärtääkseni hyvät. Mutta mitäpä se auttaa? Pankit tahtovat rahaa. Jos herra Eschen itse olisi täällä, niin ehkä vielä kävisi hyvin kaikki: hän on toki vanhaa sukua ja hänen äitiään yleensä kunnioitetaan ja säälitään... Mutta, mikä pahinta, herra Baas,... mikä tekee tilan melkein toivottomaksi: Arthur Eschen ei ole itse velaton!" Klaus Baas mietti hetkisen ja sanoi: "Eiköhän pankit tyytyisi, jos tarjoisin takeeksi omaisuuteni ja työni, te ja herra Trimborn suosittaisitte?" Herra Thauler sanoi heti: "Olen aivan varma, että ne eivät tyydy. Pankit antavat liikkeen mennä kumoon, ellei lunasteta ensistäänkin noita sataaneljääkymmentä tuhatta. Ja sitten on vielä monia muita vaikeuksia." Klaus Baas mietti, koettaisikohan kuitenkin pankkeja taivuttaa. Mutta sitten hän ajatteli, että omalle ja liikkeen asialle olisi edullisempaa, jos hän voisi suorittaa nämä ensimäiset sitoumukset. Siitä Arthur Eschen antaisi hänelle kelpo tunnustuksen! Ja hän lausui kohta rohkeasti: "Jos saan hankituksi 120,000 markkaa, niin ottaisitteko huoleksenne 20,000?" Herra Wilhelm Thauler katseli epäröiden väkijoukkoa. "Liika vaatimus, herra Baas... kuka tietää, millaiset ajat vielä tulee..." Mutta Klaus Baas lausui varovasti, kuin arkaan venetsialaiseen lasimaljakkoon tarttuen: "Teettehän tietysti sen isävainajan, entisen ystävän puolesta! Minä pojan puolesta, joka oli ystäväni." Liikemies katsoi häntä kylmästi ja sutkahutti: "Te teette sen itsenne puolesta. Ja niin paljon teillä ei toistaiseksi ole koossa. Mistä otatte nuo 120,000? Osakas on sairaana, ja te olette äsken tullut, mikäli tiedän, maaseudulta. Teillä ei ole suhteita. En minäkään teitä paljoa tunne." Ja sitten hän virkkoi, melkeinpä jo yli olan: "Onko teillä vielä mitä muuta minulta?" Klaus Baas vastasi: "Uskon, että rouva Eschen luottaa minuun suosituksitta: hän tietää poika vainajansa kirjeistä hänen pitäneen minua arvossa. Ja tiedättehän: Karl Eschen oli nuoruudestaan huolimatta hyvä liikemies. Mutta pankeissa minun täytyy saada vedota teihin. Voinko tulla huomenna kello kaksitoista keskustelemaan kanssanne?" Samassa meni ohi erään pankin johtaja, -- sen pankin oli herra Thauler äsken sanonut olevan firma H.C. Eschenin velkojia; ja herra Thauler vastasi nyt: "Kas tuossa! Koettakaa nyt itse onneanne!" Pankinjohtaja pysähtyi ja silmäili Klaus Baasia, joka alkoi puhua, eikö ollut mahdollista saada lykkäystä. Mutta herra ei kuunnellut häntä edes loppuun. "Firma H.C. Eschenin pyyntöön ei tässä kohdin taivuta", hän keskeytti kylmästi. "Ei ole mitään aihetta siihen. Näyttäköön itse, mihin pystyy." Klaus Baas nyökkäsi päätänsä ja vetäysi pois ja kääntyi jälleen herra Thaulerin puoleen: "Voin siis huomenna kello kaksitoista tulla luoksenne?" "Kyllä, herra Baas... jos se enää mitä hyödyttää." Klaus Baas hyvästeli ja meni ulos ja astui raitiovaunuun. Neljännestunnin päästä hän seisoi Eschenin asunnossa Mittelwegin varrella noiden tummain, kiiltäväin öljyväritaulujen keskellä. Rouva Eschen tuli itkettynein silmin sisään, hän oli nyt lihavahko, pyylevä vanhus. Hän tunsi heti Klaus Baasin ja kuunteli esitystä, katsellen suoraan häntä kasvoihin. Kun Klaus Baas lopetti, alkoi rouva nyyhkyttää ja käveli maahan katsellen levottomasti edestakaisin ja huudahteli poikavainajansa nimeä, ikäänkuin rukoillen hänen neuvoansa tässä hädässä. Sitten hän ojensi Klaus Baasille kätensä ja suoristihe ja istahti häntä vastapäätä ja tunnusti, ettei hän tiennyt ketään, kehen turvautua: hänellä itsellään oli vielä, paitsi mitä oli liikkeesen kiinnitettynä, aivan vaatimaton yksityisomaisuus, mutta miesvainajan päätöksen mukaan hän tahtoi säilyttää sen nuorimmalle ja ainoalle tyttärellensä Sannalle. Gertrud oli näet kuollut. Hän oli eilen eno Eberhardin kanssa -- muistihan Klaus Baas sen sinetinkokoojan -- miettinyt kaikki pelastuksen mahdollisuudet, mutta turhaan. Hän oli käynyt osakkaan luona, mutta se oli niin ankarassa taudissa, ettei kyennyt mihinkään. Ja sitten hän näytti Klaus Baasille Intiasta liikkeelle tulleen sähkösanoman, jonka kirjanpitäjä samana aamuna oli kääntänyt ja lähettänyt hänelle. Se kuului: "Toimitan tänään pankkiin 20,000. Tarvittaessa Thaulerin puoleen." -- 20,000 oli siis suoritettu, lisäksi hänen 40,000. Puuttui vielä 80,000. Klaus Baas pyysi nyt rouvan selvittämään osakkaalle kirjeellä, mikä hän oli miehiään, voidakseen käyttää sitä hyväkseen hänen kanssaan puhellessaan: hän päätti näet vielä koettaa käydä hänen luonaan. Kirjeen saatuaan hän kyseli hienosti, kuinka perhe muuten jaksoi ja missä kukin oli? Ja sai kuulla -- äidin kyyneleet virtasivat taas, -- että vanhin tytär Gertrud, jonka Klaus Baas oli tuntenut -- oli monta vuotta sitten, lyhyen avio-onnen jälkeen, kuollut Meksikossa; nuorempi tytär Sanna, jonka Klaus Baas oli kerran sylissään kantanut toiseen huoneesen, oli ollut jo jonkun viikon Englannissa, eräiden tuttujen luona: ansaitsi toimeentulonsa saksankielen tunneilla. Eschen vainajan ijäkäs äiti -- hänetkin oli Klaus Baas ennen nähnyt -- eli vielä, ja vanhassa harhaluulossaan: hänen poikansa olivat muka matkoilla ja hyvässä voinnissa; mutta vanhus oli jo melkein yhdeksänkymmen-vuotias ja loppu saattoi koska tahansa tulla. Klaus Baas kuunteli puolella korvalla kauniin, lempeän rouvan murheellista puhetta, ja lupasi palata vuorokauden kuluessa, ja meni. Hän kiiruhti suoraa päätä osakkaan luo. Siellä palvelustyttö otti hänet vastaan ja sanoi, että herra on niin sairas, ettei kykene puhelemaan kenenkään kanssa; mutta Klaus Baas kyseli silloin pitkin ja poikin, mikä tauti häntä vaivasi ja oliko sairas itse pääsyn kieltänyt, sekä lähetti rouva Eschenin kirjeen hänelle. Tyttö tuli takaisin ja sanoi: "Herra on hyvin sairas, hän ei voi ottaa vastaan", mutta silloin Klaus Baas lykkäsi hänet syrjään ja tunkeusi omin luvin saliin ja pääsi puheisiin talon emännän kanssa, joka oli sangen murheissaan, ja pian sairasvuoteen ääreen. Ja hän näki tuon vanhan, kaljupään herran olevan paremminkin pelästyksissään ja päästä pyörällä kuin sairaana; ja senvuoksi hän oli muka hyvin rauhallinen ja toivorikas ja sai hänet kuuntelemaan esitystään. Hän kertoi entisistä suhteistaan Eschenin liikkeesen ja Karl Escheniin ja käytettävinä olevista 60,000 markasta; ja sanoi puhelleensa jo Trimbornin ja Thaulerin kanssa: he olivat olleet kutakuinkin toivorikkaita. Ja hän onnistui sen verran, että potilas virkistyi hiukan ja kohosi kyynäspäilleen, ja uikutteli työskennelleensä viisitoista vuotta ahkerasti Brodersen & C:on konttorissa Shanghaissa ja Jangtsessa ja palanneensa kotiin aikomuksella elää loput ikänsä rauhassa, vaivalloisesti kootuilla 80,000 markallansa ja pienellä konttoritoimella ihanassa Hampurissa. Mutta silloin iski häneen kyntensä ylpeyden piru ja sai ikämiehenä vietellyksi rupeamaan H.C. Echenin liikkeesen, kun se oli vanha, hyvä nimi; ensin prokuristiksi ja sitten osakkaaksi. Ja sitten hänellä ei enää ollut rauhan hetkeä, sillä liike tuotti touhua yli hoitajain voimain. Ja nyt piti tulla kuin salama selvältä taivaalta tuo kauhea isku: hirvittävä rahan- ja luotonpuute. Suuret tavaramäärät oli jo tilattu ja laivoilla matkalla, toistaiseksi menekin toivotta. Päällikkö oli Intiassa, ja hän tässä, vuoteenomana! Klaus Baas katkaisi pian valitusvirret ottamalla taskustaan muistikirjan ja merkitsemällä siihen maksueriä, nimiä ja päivämääriä; ja kyseli yhtä ja toista henkilöistä, ja tunnusteli ja teki varovasti ehdotuksia. Potilas tuli iloisemmaksi, ja tahtoi jo hänkin muistikirjaansa, ja piti toista asiaa mahdottomana ja toista mahdollisena. Ja kun tahto valveutui, niin hän näki jo tarpeelliseksi puolustella itseään. "Katsokaas", hän alkoi ja vetäisi pitkän, keventävän huokauksen, -- "minä olen ollut aina kunniallinen, uuttera työmies, ja olen sitä vieläkin, sen voin rehellisesti vakuuttaa. Ja on minulla käytännöllistä silmääkin ja jonkun verran yritteliäisyyttä; mutta minussa on kaksi vikaa: en luota seikkoihin, joita pidän itse oikeina, vaan tarvitsen miestä, joka ottaa huolekseen johdon ja edesvastuun niskoilleen. Ja toiseksi, minulla ei ole kykyä sommitella asioita yksityisesti ihmisten kanssa, -- kaikkein vähimmin näin tulisessa pulmassa. Katsokaas nyt, kun te tulitte, tulin kohta rauhallisemmaksi! Teissä on jotakin... jotakin, mitä lie... rohkaisevaa! Jos uskallatte nuo 40 tuhattanne, niin tahdon minäkin yrittää osaltani, niin tukalaa kuin se onkin. Pistänpä teille lyhyen kirjeen, viette sen kohta eräälle entiselle naisystävälleni. Minä olin niinä Shanghain vuosina hänen miehensä ja hänen läheisiä tuttuja. Mies oli tarmokas ihminen ja kokosi siellä merkittävän omaisuuden, mutta kuoli sitten sinne. Leski palasi tänne Hampuriin. Uskon että hän auttaa." "Minkä arvoinen leski?" kysyi Klaus Baas. "200-300,000... en niin tarkoin tiedä. Herra Baas, en mene takuusen, tokko häneltä saadaan yli 20,000." "30,000!" sanoi Klaus Baas rohkaisevasti, nyykäyttäen päätänsä. Sairas oli nyt melkeinpä terve ja lausui kirjoittaessaan sen toiveen, että hän ehkä jo huomenna jaksaa tulla konttoriin. "Ja, antaahan olla", hän sanoi vesissä silmin ja heltyneenä... "pälkähti vielä tässä päähäni. Jospa kirjoittaisin entiselle päällikölleni... ehkäpä hän... kun näkee minun pulani... olin viisitoista vuotta hänen liikkeensä palveluksessa... ja viisi pitkää vuotta niistä istuin ypöyksin kurjassa lautakojussa Jangtsen rannalla..." Ja he päättivät vielä lähettää konttoriin sanan, että kirjanpitäjän olisi oltava siellä yli yön, ja laativat vastauksen Intiasta tulleesen sähkösanomaan. Ja sitten Klaus Baas meni. Hän otti ajurin ja tuli Grindelhofiin, jossa osakkaan mainitsema vanha leski asui, komeassa huoneistossa ensimäisessä kerroksessa. Hän tapasi rouvan pelaamassa korttia hienon kiinalaisen pöydän ääressä, vanhahkon palvelijattarensa kanssa, joka ulkonäöstä päättäen ei ollut ikinä käynyt Holsteinia kauempana, niin suoraan Wedelin tai Quickbornin perukoista saapuneelta hän näytti. Vanha, laiha leskirouva, joka oli mustissa, otti kirjeen, ja kun hän luki sitä, palvelijatar nukahti tuolilleen. Klaus Baas tarkasteli sillaikaa jännityksessä rouvan laihoja, kellertäviä kasvoja ja hänen viisikertaisesti koltuskoituja käsiänsä; ja kun rouva sitten alkoi valitella ystävänsä pulaa, niin Klaus Baas kuvaili värikkäästi, mikä surkea onnettomuus osakasta uhkasi. Hän ei odottanut, että leski, joka viisikolmatta vuotta oli elänyt Shanghaissa pelkkäin kullanahnehtijain parissa, olisi antanut hänelle tuon pyydetyn 30,000:n shekin, niinkuin hän teki, sillä hän nousi pian ylös -- silkkihameen kahahduksesta palvelija heräsi ja seurasi emäntäänsä -- ja eteisessä rouva pani hatun päähänsä ja heitti vaipan hartioilleen -- palvelija teki saman tempun, -- ja Klaus Baas sai ajetuksi asian siihen suuntaan, että rouva meni ensin pankkiin ja sitten vasta ystävänsä luo, sillä kiire oli kova: pelkäsi näet että tuo arka osakas vielä alentaisi summan. Ja niin ollen Klaus Baas saattoi nyt jättää hyvästit. Kun hän sitten taas ajoi raitiovaunussa, niin hän naurahti itsekseen rohkeuttansa ja ajatteli: Ken olisi eilen aavistanut mihin tänään pyrin!!... Nyt suoraan Eberhard-enon luo! Toivottavasti hän vielä muistaa, miten kauniisti me silloin kerran puhuimme Ditmarschin vaakunasta! Hän tapasi enon, joka oli viime näkemästä paljon vanhentunut, nyt kuusikymmenvuotias ukko, -- rauhattomasti kävelemässä vaatimattomassa asunnossaan. Hän oli unohtanut päivällisruokansa jäähtymään, ja hänen emännöitsijänsä, pieni, hento, yli viidenkymmenen vanha rouva, istui murheellisen näköisenä kahvikeittiön ääressä. Klaus Baas muistutteli vanhan enon mieleen nimensä ja sanoi tulleensa rouva Eschenin ja osakkaan puolesta; ja rykäisi merkitsevästi ja keskeytti puheensa, sillä emännöitsijähän oli huoneessa. Mutta silloin vanhus pyysi häntä jatkamaan vaan. "Me on oltu asuintovereita jo viisitoista vuotta", hän sanoi, ja hieroi käsiänsä ja seisoi Klaus Baasin edessä ja katsoi häntä hätääntyneenä. Klaus Baas selitti nyt, millä tolalla liikkeen asiat olivat ja mitä hän oli jo saanut aikaan. Emännöitsijä vei hiljaisin askelin edestaas tassutellen ruuat pöydältä. Kun Klaus Baas lopetti, vetäisi Eberhard-eno raskaasti henkeään ja sanoi: "Luulette siis, että on vielä pelastuksen mahdollisuutta?" "Jos huomenna voimme lyödä 140,000 puhdasta pöytään, niin uskomme kestävämme pahimman ohi. Yhdeksänkymmentä on minulla koottu! Ettekö tiedä ketään, joka ottaisi auttaakseen liikettä ja rouva Escheniä?" Eberhard-eno käveli edestakaisin ja pysähtyi vähä väliä, ja katseli epätoivoissaan nurkasta nurkkaan ja sanoi hädissänsä: "Rakas herra Baas, minulla on kyllä paitsi noita 60,000, jotka tiedätte olevan liikkeesen kiinnitettyinä, vielä 40,000 markkaa. Ette kai tarkoita, että minun täytyy kävellä Jungfernstiegillä paikatuin kyynärpäin ja rikkinäiset kengät jalassa, -- jossa eräs esi-isäni käveli senaattorina!" Ja hän seisoi vaieten Klaus Baasin edessä ja katseli häntä anelevasti silmiin. Emännöitsijä nykäisi silloin Klaus Baasia hiljaa hihasta ja osoitti teetarjotinta, jonka hän oli kantanut pöytään. Mutta Klaus Baas ei ollut niinä miehinään, vaan painautui yhä syvemmälle nojatuoliinsa, ikäänkuin osoittaakseen, että hän ei väisty, ja ampui totisilla silmillään yhä uhriinsa. "En tahdokaan teidän kaikkia 40,000", hän sanoi, "ainoastaan osan. Sitäpaitsi pyydän neuvomaan, kenen puoleen sitten kääntyisin." Pieni hupaisa ukko pani nyt päänsä avuttomasti kallelleen ja sanoi: "Mistä minä tiedän. Mikä minä olen? Minä olen liikemiespiireissä ollut jo kolmekymmentä vuotta kuin kuollut, erottuani serkkuni liikkeestä! Minua ei tunne kukaan, minä en tunne ketään. Tämä on hirveää! Ja yhtäkkiä tulee ventovieras, joka on pari kolme tuntia tarkastanut liikettä ja tietää enemmän kuin minä! Kun isä vainajani tämän näkisi!..." Ja vanhus istahti ja painoi otsansa käsiinsä. Klaus Baas istui ja vaani kylmästi, ja merkitsi hengessä jo muistiin 10,000; ja oli matkalla rahaa haalimaan. Silloin osuivat hänen miettivät silmänsä erikoisen näköiseen kaappiin, joka oli huoneessa: siinä oli monen monta matalaa laatikkoa, -- ja nyt hänen päähänsä pisti: mitähän tuossa on? Ja samassa tuli vastaus: sinettikokoelma! Ja ivallisella äänellä kuin mies, joka rakastaa nykyhetken elämää ja sen täysverisyyttä ja maallista hyvää enemmän kuin muistoja, rakastaa koko nuoruutensa voimalla ja pyrkii elämään, hän silloin kysyi: "Ahah, kootaankos vielä sinettejä, herra Eschen?" Pikku herra hätkähti ja vastasi heikolla äänellä: "Kyllä... herra Baas... Ja jos nyt ei muu auta... herra Baas! Olen tässä koko ajan, täällä ollessanne, kiduttanut itseäni:... minä voin näet koska tahansa saada kokoelmistani 12,000. Tässä samassa talossa alemmassa kerroksessa asuu muudan vanha eronsaanut eversti; hän muutti huomatakseni tänne ainoastaan vaanimaan tuota kokoelmaani." Klaus Baas virkkoi nyt hengessään: 20,000! Samassa ilmestyi emännöitsijä viereisestä huoneesta kynnykselle ja pyysi herra Escheniä olemaan hyvän ja pistäytymään vähän sinne. Eberhard-eno katsahti hämmästyneenä emännöitsijää ja meni, ja Klaus Baas laski ja mietti ja aprikoi. Vähän ajan päästä ukko palasi ja veti välioven hiljalleen kiinni -- ikäänkuin minkä kanarialintusen häkin -- ja heittäytyi nojatuoliinsa, nyt vähäsanaisempana, ikäänkuin kahden vaiheella. Mutta sitten hän sanoi hämillään ja epävarmana: "Emännöitsijäni teki erään ehdotuksen... hän ei sallisi minun mielellään myydä kokoelmiani; mutta tarjoo sen sijaan minulle koko pikku omaisuutensa, 15,000 markkaa... ja tuumii, tuumii... kun nyt kerran on oltu yksissä jo viisitoista vuotta..." Eno istui hetkisen hiljaa ja hieroskeli käsiänsä ja kallisti päätään olalta olalle; ja sanoi viimein: "Ja miksipä ei mentäisi naimisiin... sehän on kuitenkin sama asia!... Ja minä en ole muuten toiminut liikkeen hyväksi, minä olen vain nostanut korot. En mitään, en mitään... ole tehnyt H.C. Eschenin hyväksi!" "Otamme siis nuo 15,000", sanoi Klaus Baas, "ja kokoelman lisäksi. Mutta sitä emme saa myydä. Koetetaanpas, emmekö saisi sitä pantatuksi." "Mutta jos se raha on hukkaan mennyttä!" huudahti silloin pikku herra ja pyöritteli tuskissaan päätänsä. "No onhan teillä sitten vielä nuo 40,000, herra Eschen; ellei muuten, niin elinkorolla." Ukko oli hyvin surkean näköinen. "Ne on Hampurin vapaakaupungin papereita", hän virkkoi, "jos hukkaan vielä nekin..." "Tjaah", hymähti Klaus Baas kylmästi. "Jos taivas putoo, niin varpuset jää loukkuun!" Ja hän nousi ylös ja pyysi emännöitsijää sisään ja sopi hänen kanssaan kahden asiasta. Hieno, arka emännöitsijä näytti älykkäältä naiselta, -- eikä ainoastaan taloudessa kokeneelta, vaan pikku miehenkin lempeältä hallitsijalta. Ja kun hän oli luvannut itse tuoda huomenna kello kymmenen pankkisaatavansa konttoriin, niin hän lähti Klaus Baasin kanssa alakertaan everstin puheille, joka noita sinettejä himoitsi. Klaus Baas tapasi everstin, joka oli ijäkäs, lihava ja vielä riuskan näköinen mies, mukavasti sanomalehteä lueskelemassa. Kun hän näki naapurin pikku emännän, -- niin hän purskahti nauruun ja nousi ylös ja löi nyrkillä reiteensä: niin häntä riemastutti tämä kaupanteko-tilaisuus. Ensin hän ei tosin tahtonut kuulla panttauksesta puhuttavankaan: selvät kaupat vain! Mutta kun Klaus Baas uhkasi, että siinä tapauksessa myydään kokoelma vielä tänään muualle, niin silloin hän taipui, kiukuissaan kyllä; kuitenkin sillä ehdolla, että kaappi on tuotava tänne, juuri tuohon paikkaan, ja avaimet kanssa! "Hän on nimittäin epäluuloinen ilkiö", hän sanoi, "hän joutuu tulen palavaan tuskaan, että minä häneltä varastan; ja on hyvin mahdollista, että varastankin; kokoojien kanssa täytyy kujeilla kuin hevoshuijarien: pieni petos on luvallista." -- Laadittiin kiireesti panttikirja ja eversti antoi pankkiosoituksen. Sitten Klaus Baas antoi kättä naureskelevalle ja kerskuvalle everstille ja viisikymmenvuotiaalle emännöitsijälle ja meni. Ja emännöitsijän poskipäissä hohti nyt hieno puna, kuin myöhäisen iltaruskon heijastus. Hän ajoi Altonaan erään hyvän ystävän luo, joka oli kotiseutupankin luottamusmiehiä ja oli vähästä koulun käynnistä huolimatta, luontaisen älyn ja ammattivaiston avulla, päässyt merkittäviin varoihin. Onneksi hän tapasi hänet kotona ja selvitti hänelle yrityksensä ja sai vekselinä pyytämänsä 10,000 markkaa. Sieltä hän kiiruhti H.C. Eschenin konttoriin Katherinenstrasselle ja pyysi telefoonitse pankin lähettämään hänen saatavansa puhtaassa rahassa Hampuriin, sekä toimitti rouva Eschenille sanan, kuinka pitkällä nyt oltiin. Ja hän ajoi illalla osakkaan vuoteesta ja tutki hänen ja prokuristin kanssa kaiken yötä konttorissa kirjoja ja laskuja ja kirjeitä, ja pääsi toistaiseksi selville liikkeen tilasta, ja laski ja aprikoi ja laati hyvin harkitun sähkösanoman päällikölle Intiaan, pyytäen rahaksimuuttolupaa; ja kirjoitti pikku kirjeitä eräille vähäpätöisemmille saamamiehille, jotka olivat käyneet liian hätäisiksi, sekä mietti, kuinka salata sen, että rahat oli kaiken maailman kulmilta kaapattu, ja kuinka hän saisi vielä kokoon nuo puuttuvat 15,000. Aamupäivällä tulivat jännityksellä odotetut rahamäärät. Silmät valvonnasta tulehtuneina Klaus Baas seisoi akkunan ääressä, -- hän ei ollut nyt nukkunut kahteen vuorokauteen -- ja katseli alas fleetille ja sen yli Nikolain torniin, joka kuumotti usvasta, pääsemättä selvästi näkyviin -- ja odotti ja mietti päänsä puhki, mistä hän nyt saisi nuo loput 15,000. Ja hän ei keksinyt muuta keinoa kuin joko mennä Thauleriin tai pyytää pankilta loppusummalle lykkäystä. Molemmat keinot töykäisivät kovasti hänen ylpeyttään ja liikemiesälyään. Mutta kun kello kahdentoista aikaan jo muut rahat olivat tulleet, niin hän pisti päällystakin ylleen ja aikoi mennä Thauleriin. Silloin astui rouva Eschen hänen ihmeekseen konttoriin. Hänen täyteläiset kasvonsa olivat kovin kalvaat ja hän näytti liiaksi valvoneen ja itkeneen. Hän heittäysi uupuneena tuolille ja hengitti raskaasti, ja pisti sitten käden poveensa ja veti esiin pinkan seteleitä ja laski ne poikansa kirjoituspöydälle, jonka vieressä Klaus Baas seisoi, ja sanoi hiljaa ja mielenliikutusta vapisevalla äänellä: "En tahtonut itkeä toimettomana, kun te ponnistitte meidän hyväksemme voimianne... menin erään tutun luo, joka halusi aikoinaan olla minulle hyvinkin läheinen, mutta minä en voinut, ja hän vetäytyi solvaistuna luotani. Nyt puhuttelin häntä ensi kertaa kolmeentoista vuoteen, mutta täytyyhän ihmisen uskaltaa kaikkensa lastensa ja rauhallisen vanhuutensa puolesta! Ja hän voikin auttaa: minullahan on ollut niin vähän onnea ja naurun syytä avioliitossani!" Ja rouva pudisti päätänsä omalle heikkoudelleen ja väsymykselleen ja pyyteli anteeksi: "Olen ollut jalkeilla ja levottomana koko yön; miesvainaani äiti on nyt kovin huonona, loppu lähestyy." Klaus Baas tarttui syvästi kunnioittaen hänen käteensä ja silitteli sitä, ja puheli hellästi ja lohduttavasti tuolle aivan suunniltaan hätäytyneelle naisraukalle ja sanoi, miten arvokas juuri tämä viimeinen summa oli, ja että nyt oli pahimmasta pulasta päästy: nyt hän jo uskoi kaiken luistavan hyvin. Ja hän saattoi itkevää rouvaa aina portaille. Sitten hän lähetti selvät rahat pankkiin ja meni itse sinne jälestä. Pankinjohtajat seisoivat kumpikin akkunan ääressä vakavasti keskustellen -- ja olivat niin epäkohteliaita, etteivät huolineet edes pyytää tuota karkeatekoista, hiukan talonpoikaismaista herrasmiestä istumaan, -- olivat kuulleet hänen nimestään ja toiminnastaan vain sivumennen, pienen maaseutu pankin asioissa. Ja nyt hän yhtäkkiä tulla tupsahti heidän eteensä H.C. Eschenin asiamiehenä! Klaus Baas sanoi, että hän oli nyt huolehtinut noiden 140,000 suorituksesta ja että hänen tarkastuksensa mukaan liike oli varmalla perustalla; ja lisäsi välinpitämättömän pisteliäästi: "Herrat olivat hiukan tiukanlaisia H.C. Eschenille." Vanhempi herra muuttui silloin jo ihmisemmäksi ja mutisi ylimalkaisuuksia: huonoista rahamarkkinoista, pankin edesvastuusta -- muuta sen sellaista. Klaus Baas tahtoi antaa heille liikkeestä hyvän käsityksen ja virkkoi hillitysti: "Se on vanha liike; päällikkö on ulkomailla ja varamies on sairas. Se oli tietysti yllätys, mutta sangen arveluttava." Nuorempi herra vastasi silloin kunnioittavasti, että he luonnollisesti koettavat täyttää velvollisuutensa, mutta tällaisena aikana täytyy päästä selville, onko liikkeillä, ja miten paljon, tukea omista varoistansa. Klaus Baas myönsi hyväntahtoisesti, että kyllähän se sitä on, ja ilmaisi liikkeen ja itsensä seisovan lujalla pohjalla. Ja sitten hän vastasi varovaisiin kysymyksiin, että hän, liikkeen vanha ystävä, oli saanut muutamia kuukausia aikaa sen asioita valvoakseen; ja kuunteli tarkkaavasti heidän puheitansa ja lausui sanan pari vielä maan yleisestä taloudellisesta asemasta. Sekä erosi heistä hyvässä uskossa, että nuo ovelat herrat, joiden luottamusta ja ystävyyttä hän vielä paljonkin tarvitsi, olivat nyt nähneet hänet mieheksi, joka tietää, mitä tekee. Sieltä hän meni sitten pörssiin ja ilmoitti herroille Trimbornille ja Thaulerille, että firma H.C. Eschenin asiat kallistuivat hyvälle puolelle, ja meni kuin sattumoisin eräiden entisten tuttujen luo ja kertoi ottaneensa pariksi kuukaudeksi liikkeen ohjiinsa, ja että liike kykeni täyttämään koska tahansa sitoumuksensa. Ja kuiskasipa erään ystävän korvaan, jonka tunsi aika lipetin laskijaksi, hiljaa ja kerskailevasti, muka salaisuutena, että hän oli käynyt niskasta nostamassa vuoteesta osakkaan, jolta oli aivan turhasta pelosta ja ällistyksestä mennyt pää pyörälle. Ja illalla hän meni rouva Eschenin luo kertomaan, mitä oli saatu selville ja aikaan; palvelustyttö, jota oli nähtävästi käsketty häntä odottamaan, pyysi häntä olemaan hyvän ja astumaan saliin ja jätti hänet sitten yksikseen; vähän ajan päästä hän palasi ja kertoi, että madame Eschen oli nyt hyvin huonona, mutta rouva Eschen tahtoi kuitenkin ottaa hänet vastaan; ja pyysi hetkisen kärsimään ja odottamaan. Klaus Baas odotti vähän aikaa, ja sitten tuli neitsyt takaisin ja sanoi, että rouva oli pyörtynyt, kun oli yövalvonnasta niin väsynyt; pyysi sitten herra Baasia olemaan hyvän ja tulemaan sairaan huoneesen. Klaus Baas astui nyt somaan, pieneen saliin, jossa oli nähnyt madame Eschenin kymmenen vuotta sitten, kevätkukilla koristetun akkunan ääressä. Nyt nukkui ijäkäs rouva hiljaa ja epätasaisesti hengittäen vuoteessansa. Miniä istui leveässä nojatuolissa vuoteen vieressä ja nyökkäsi sanattomasti päätään ja ojensi Klaus Baasille kätensä. "Minä aioin tulla luoksenne", hän hiljaa virkkoi, "mutta kun nousin seisaalleni, niin jalat pettivät. Muuten voin erittäin hyvin." Klaus Baas ilmoitti hänelle hyvät uutisensa, jolloin rouva palkitsi hänet syvällä ja sydämellisellä kunnioituksen ja kiitollisuuden katseella, ja Klaus Baas kysyi, eikö hän voisi jäädä tänne auttamaan? Tästä hiljaisesta keskustelusta heräsi sairas vanhus ja loi samean, uupuneen katseen vuoteen vieressä seisovaan mieheen, ja lausui sitten hiukan teeskennellen, hilpeällä äänellä, heikosti, ijänikuisen kysymyksensä: "Oletteko nähnyt lapsiani, herrani..." Mutta ei odottanut vastausta, vaan nukahti samassa. Klaus Baas houkutteli nyt rouva Escheniä menemään levolle ja lupasi neitsyen kanssa pitää huolta sairaasta ja herättää hänet tarvittaessa heti; uupunut rouva suostuikin ja antoi tytön taluttaa itsensä varovasti toiseen huoneesen. Sitten viipyi Klaus Baas pari kolme tuntia vartiana soikeassa kamarissa, vuoroin vuoteen ääressä, kuunnellen vanhuksen hengitystä, vuoroin vanhan kirjakaapin edessä, jossa oli klassikoita vanhanaikuisissa punaniteissä. Hän muisti Karl Eschenin, madame Eschenin pojanpojan kertoneen, Intian merellä etelätuulen leyhytellessä, että tämä nyt kuolinvuoteellaan lepäävä vanhus oli pikku tyttönä nähnyt ukko Klopstockin Altonan katuja kepsuttamassa: sievänä ja siistinä, polvihousuissa, palmikkopatukassa; ja olipa hän Weimarissa saanut kerran itse Goethelta kohteliaan vastauksen lapselliseen, sievään tervehdykseensä. Mutta mitä kuului tuo vanha madame Klaus Baasiin? Hän oli elämänsä pahat kärsinyt ja hyvät nauttinut ja hän kuolee nyt! Toisten aika nyt oli elää! Hänen aikansa! Hänen oli nyt pidettävä asioistansa huoli! Suuresta asiastansa! Koittaako päivä, jona hän on tämän liikkeen osakas? Klaus Baas meni vuoteen luo ja tarkasti tulehtunein silmin sairasta. Kun yö läheni, tuli nukkuva levottomaksi, ja hän virkkoikin jotain epäselvää. Silloin neitsyt herätti rouva Eschenin ja tämä astui heti sisään. Rouva Eschen kumartui sairaan puoleen ja näki ihmeekseen, että hänen silmänsä olivat tavallista kirkkaammat ja avonaisemmat, niin että hän jo kysyi: "Voitko paremmin, mummi?" Mutta oli kuitenkin levoton ja pyysi lamppua. Sairas sulki nyt silmänsä ja avasi ne jälleen, ja lampun valossa nähtiin nyt niissä ikäänkuin rajaton kummastus ja merkillinen selkeentyminen. Hän sulki taas kerran silmänsä ja avasi ne jälleen ja kysyi nyt hiljaa ja luonnollisella, yksinkertaisella äänellä: "Sinä olet Marianne, Karlen vaimo? Mitenkä sinun tukkasi on niin harmaa?" Rouva Eschen vastasi vapisevalla äänellä -- kuumat kyyneleet virtasivat hänen poskillensa --: "Niin, mummi, sinä tunnet minut?" Vanha rouva katseli eteensä, ja hapuili käsillään peittoa ikäänkuin jotakin löytymätöntä etsien; ja sitten hän verkalleen avasi luomiaan ja lausui kuvaamattoman epäröivästi ja vaikeasti, heikolla, vapisevalla äänellä: "Mitenkä on liikkeen Taita?" "Se on vielä olemassa, mummi." "Missä on minun mieheni sitten?" "Hän on kauan sitten kuollut, mummi." Jälleen katsoi madame eteensä peitteelle ja hapuili sitä levottomin, vapisevin käsin, ja katsahti sitten taas ylös. "Missä on poikani Edvard?" "Hän on kuollut, mummi! Hukkui fregatti Frauenlobissa." Nyt kohosi vanhuksen katse jo varmempana ja hän kysyi: "Ja missä poikani Karl, sinun miehesi?" "Hän on kuollut, kauan sitten, mummi!" vastasi miniä ja puhkesi itkuun. Vanhus antoi nyt päänsä vaipua ja katseli ympärilleen ja hapuili vapisevilla käsillään, ja virkkoi jo hiljaisemmalla äänellä: "Sinullahan on neljä lasta?" "Oli, mummi, mutta kaksi on jo kuollut... Gertrud lepää Meksikossa ja Karl jäi Intiaan. Molemmat elossa-olevat matkalla." Vanha rouva sulki luomensa ja lepäsi sitten hetkisen vaieten ja uupuneena. Ja sitten hän lausui valtavan rauhallisesti ja ylevästi, hyvin uupuneena: "Koska ne nyt kaikki ovat kuolleet, niin tahdon kuolla minäkin." Ja koetti tavoittaa tyttärensä kättä, mutta ei jaksanut enää. Ja nukahti, ja nukkui rauhallisesti, ja hengitys heikkeni, heikkeni -- ja hän lepäsi liikkumatonna. Silloin lähti Klaus Baas sieltä ja kulki aamuisen hämäriä katuja pitkin äitinsä luo. Antje Baas istui jo täydessä työssä ompelusten keskellä lamppunsa ääressä, -- hän oli nyt jo kuudennellakymmentä ja hänen tukkansa oli harmahtava; mutta yhtä jäykkä hän oli kuin muinoin hakiessaan hiilipihdit kourassa Klaus Baasia kotiin kirkkomaalta. Sinä päivänä, jolloin Klaus Baas oli lähtenyt pikkukaupungista, hän oli kirjoittanut äidille, millä tolalla hänen avioliittonsa oli ja millaiset hänen tulevaisuuden tuumansa. Antje Baas otti hänet nyt vastaan pilkan hymy huulilla. Niin hän oli kohdellut häntä aikamiehenä aina, siihen ärsytti nuo pojassa ilmenevät vanhat Baasien viat: hurja itseluottamus ja taivasten tavoittelu. "Jaha, nyt sinä siis sait potkut sieltä? Johan minä sen arvasin", hän sanoi. Klaus purskahti tuon vanhan virren kuullessaan nauruun ja sanoi: "Mutta sittenpä vasta minä olen jotakin kokenut! Ja olen ollut vaikka missä!" "Ja saanut potkut joka paikasta", lisäsi Antje Baas. "Siksi tulet nyt minun luokseni." "Eipäs! Kaikkialla otettu oikein lemmessä vastaan!" huudahti Klaus Baas. "Petterin luona... sitten erään... niin, sitäpä ei sovi sanoakaan!... kaikkialla suurenmoinen kestitys! Mutta eilispäivästä olen nukahtamatta työskennellyt H.C. Eschenin liikkeessä. Se oli huutavassa hukassa! Minä... minä sen pelastin! Ja nyt, äiti... nyt!!" Ja Klaus Baas istahti äitiä vastapäätä ja painoi nyrkkinsä hänen eteensä pöytään ja katsoi häntä tiukasti, valvonnasta tulehtunein, loimuvin silmin. "Herra siunatkoon!" tokaisi Antje Baas kuivan pilkallisesti ja ihmeissään. "Juuri makaat nokka porossa! Jokos taas nostat nenäsi pystyyn?" Klaus Baas katseli häntä puoliavoimin silmin: "Olen kulkenut riemukulussa näinä viimeisinä kolme kertaa neljänäkolmatta tuntina! Olen kokenut leikin ja toden, ylpeyden ja jalomielen, uskollisuuden, alttiuden ja itsekkyyden, olen levännyt pulskan tytön häävuoteella ja seissut vanhan vaimon kuolinvuoteella, kokenut kaikki kirjavat, äiti! Minä olen isääni, äiti: hyvä ja elämäniloinen kuin hän, ja sinua, äiti: kova kuin rauta, vallanhimoinen, työstä vimmapäinen! Kaikki, mitä on veressäni, olen nyt näyttänyt, olen antanut loistaa, häikäistä! Niin täytyy tehdä äiti, muuten ei mitään saavuta! Ken ei osaa puhaltaa omaan pilliinsä, kuinka hän saa tanssijoita muista?" Antje Baas katseli puhujaa nyt ankarin, melkein vihaisin silmin ja huudahti: "Kuinka voit puhua noin, ja ilosta teiskua, -- tulet juuri kuolinvuoteen äärestä!" Kylmästi ja tylysti vastasi Klaus Baas: "Mitä kuuluu se minuun, äiti? En ollut siellä vainajan vuoksi, vaan itseni. Omaksi hyväkseni!... Mitä liikuttaa kuolleet minua!" "Vai niin!" hengähti Antje Baas raskaasti. "Mitä liikuttaa kuolleet sinua. Minä... minä ajattelen heitä yötä, päivää!" Ja yhtäkkiä hän painoi kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun; mutta pian hän taas oikaisihe ja kehoitti Klaus Baasia menemään nukkumaan. Klaus Baas silitteli nyt hänen harmaata päätänsä ja sanoi hiljaisemmalla, mutta lujalla äänellä: "Hyvää yötä nyt, äiti... Minä olen niin väsynyt." Ja hoippuvin, epätasaisin askelin hän poistui huoneesta. XXI. Tehtävä, johon hän oli ryhtynyt, ei ollut helppo. Joskus hän jo ajatteli, ettei se onnistuisikaan. Pulmallisia olivat kirjeet, joita lähetettiin Intiaan ja joissa selvästi ja kuitenkin varovasti ilmoitettiin, kuinka kireällä asiat oli olleet, miten toivottomalta liikkeen pystyssä pysyminen kaikista oli näyttänyt ja miten se nyt toistaiseksi oli pelastettu, ei ainoastaan omaisuus, mutta, tarpeen tullen puhuen tai vaieten, myös liikkeen arvo. Ja raskaita olivat ne hetket, jolloin hän sai vastauksen: oli ryhdyttävä uudestaan selvittämään milloin mitäkin seikkaa ja pysyttävä itse muka syrjässä, kuitenkin tietoisena omasta tarkoituksestaan ja työstä. Monessa suhteessa oli H.C. Eschenin liike näinä viimeisinä kuutena vuonna tullut hänelle vieraaksikin; paljon oli muuttunut tai uutta ilmestynyt. Hänen täytyi useasti kysellä ja udella muilta, ja työskennellä paljon enemmän kuin muut, ja hänen työnsä oli hitaanlaista. Viikkoja vieri, ennenkuin hän tunsi toimen perinpohjin ja hallitsi sen. Osakas tuli araksi ja haluttomaksi ja kivulloiseksi eikä monena päivänä edes käynyt konttorissa. Ne olivat tukalia kuukausia. Monasti paloi tuli konttorihuoneistossa Katherinenstrassen varrella aina yömyöhään, ja vuoteellaankaan Klaus Baas ei ollut saada unta, kovalla vuoteellaan, jonka hän oli teettänyt näytehuoneeseen: hänestä tuntui varmalta, että hän nyt oli tuhonnut ei ainoastaan vähäpätöisen omaisuutensa, vaan myös liikemiesarvonsa ja tulevaisuutensakin. Sellaisilla hetkillä hän nurkui katkerasti kohtaloaan. Eikö jo hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ollut kymmenen kertaa vaivalloisempi kuin varakkaiden lasten? Eikö hän ollut tahtonut auttaa ystävävainajansa äitiä? Ja nyt: haaksirikko? Mutta huomenna hän jo uurasti yhtä älykkäänä ja sitkeänä ja pelastui jokapäiväisistä pulmista; ja hän kirjoitteli Intiaan tyyniä ja hyvin varmoja ja samalla varovaisia ehdotuksia saadakseen Arthur Eschenin jäämään sinne pitemmäksi aikaa; ja osakkaalle hän sanoi: "Ette taas näytä oikein terveeltä! Menkäähän nyt kävelemään vaan." Ja koetti irroittaa häntä liikkeestä ja samalla saada hänestä kannattajan. Väliin hän meni rouva Eschenin luo tekemään asioista selkoa. Mielellään hän olisi viettänyt jokaisen joutohetkensä siinä tutuilla öljykuvilla koristetussa salissa, pakinoiden yksinäisen rouvan kanssa, jonka päässä oli niin paljon tervettä ja voimakasta elämänviisautta; mutta hän ajatteli, että parasta on pysyä loitommalla vielä. Ja hän tuli säännöllisesti vain kerta viikossa sinne, ja oli rouvaa kohtaan hyvin kunnioittava, rehellisestä sydämestänsä, ja se näyttikin Baasissa aina varsin edulliselta. Hänet otettiin joka kerta ystävällisesti vastaan, ja rouva keskusteli hänen kanssaan firman tilasta ja pojan ja miniän kotiin tulosta, omaisista, jotka olivat kuolleet, ja omasta nuoruudestaan. Vähitellen hän tuli tuttavalliseksikin ja mieltyi Klaus Baasin miehekkyyteen ja älykkään hillittyyn sävyyn ja kävi noutamassa rakkaittensa valokuvat hänelle näyttääkseen. Tytärten valokuva kädessä, -- Gertrud oli siinä kaksitoista- ja Sanna kuusivuotiaana, -- kertoi Klaus Baas sitten lapsuudestaan ja pensselinpesu-ajasta: miten Gertrud oli pannut jalkansa hänen niskalleen ja kuinka hän oli lämmittänyt pikku Sannalle maitopulloa. Rouva hymyili ja katsoi silmät vesissä vuorotellen kuvaa ja Klaus Baasia, ja muisti sitten tytärtensä hänestä kertoneen; ja hän nousi ylös ja meni hakemaan valokuvan, jonka Sanna oli nykyisestä paikastaan lähettänyt. Ja äiti kiitteli tyttären suoraa, tervettä luonnetta: "Hiukan pikkuviisas hän on kyllä, niinkuin kaikki lapseni. Se johtuu siitä, että olen pitänyt niitä sangen varhain uskottuinani! Mutta mihinkä olisin minä poloinen joutunutkaan, jollen niin olisi tehnyt!" Klaus Baas heltyi noita kapeita, pieniä kasvoja katsellessaan, noita teräviä, kirkkaita silmiä, joista loisti samalla tuli ja suuri äly, ja suun vahvoja juonteita. Ja vitkaillen hän ojensi kuvan jälleen äidille ja sanoi: "Hän tulee yhä enemmän äitiinsä." Käsittämättömän ajatusyhtymän kautta hän johtui samassa puhumaan entisistä vuosistansa ja kertoi harvakseen avioliitostaan. Poismennessään hän oli kyllä hyvillään, kun rouva Eschen oli hänelle ollut niin ystävällinen, mutta usein häntä kuitenkin kiusasi yhä ajatus, ettei vallasnainen sittenkään ollut hänelle kyllin ystävällinen eikä pitänyt häntä suinkaan vertaisenansa: sen hän luuli huomanneensa kerran, kun eräs rouvan tuttu nuori mies kävi siellä samaan aikaan kuin hänkin. Tuon nuoren, joustavan vieraan kanssa, joka jutteli niin hauskasti monista yhteisistä tutuista ja kyseli kursailematta, kuinka "Sanna", hänen lapsuuden toverinsa, voi, äiti seurusteli paljon luontevammin ja luottavammin kuin hänen. Ja synkän tympeänä ja sisu kuohuen Klaus Baas hautoi tätä ajatusta ja lopuksi hänen iski päähänsä: kuinkahan rouva Eschen sitten ällistyisikään, jos minä tohtisin pyytää Sannan kättä! Ja entä veli sitten -- ja hänen hieno rouvansa! Omasta puolestaan hän kyllä pärjäisi tytön silmissä, sen hän tiesi! Sannan kasvot... ja nuo terävät, kimaltavat silmät... ja niinkuin Klaus Baas hänet muisti: elinvoimainen, rauhallinen, omapäinen... varmaan hän oli oikea nainen... ja hän... hän oli mies! Ja tiesi, mitä nainen rakasti! Sen huomaisi Sanna varmaan... Kaunis hän oli ja terve!... Mutta mitäpä se auttaa: minun täytyy kärsiä lapsuuteni tähden, siksi etten ole "perheestä." Ja eräänä sumuisena joulukuun päivänä tuli Arthur Eschen rouvineen Intiasta. Tuo hieno ja heikonlainen herra, joka puheenparsissa ja liikkeissä oli muka englantilaisen kylmä ja verkkainen, enemmän kuin oli hänen luonteensa mukaistakaan, ei tiennyt miten kohdella Klaus Baasia, rotevaa ja asiallista ja varovaisen rauhallista ja rehevää tulokasta, joka oli pelastanut hänen omaisuutensa ja kunniansa, kun jo koko suku menetti mielenmalttinsa ja kun hän itse, suurimman edesvastuun alainen, oli matkustanut huolettomasti ja vaikeuksia arvaamatta ulkomaille. Hän sanoi Klaus Baasille kohtalaisen ystävällisesti, että hän oli nyt merkillisen sattuman kautta jo toisen kerran joutunut näyttelemään hänen sukunsa kohtaloissa merkillistä osaa, ja puhui sitten Klaus Baasin työn liikepuolesta, joka "ei ollut vailla vaikeuksiakaan." Ja ehdotti hänelle toistaiseksi sopimusta, jonka mukaan Klaus Baas saisi, paitsi pientä vakinaista palkkaa, suhteellisen osan voitosta ja kelpo koron sijoittamastaan omaisuudesta. Prokurasta ei vielä ollut puhetta. Sopimus vivahti aivan väliaikaiselle; mutta Klaus Baasista oli viisainta myöntyä siihen toistaiseksi sellaisenaan. Päällikön tulo lisäsi suuresti töitä. Ilmeni, että hän oli työskennellyt straiteilla ahkerasti. Alkuajoista, jotka hän oli viettänyt Singaporessa, ei ollut tosin paljoa tulosta; mutta se paha sähkösanoma, joka oli sommiteltu ja lähetetty maaliskuun 7:ntenä päivänä, oli herättänyt hänessä koko synnynnäisen maailmanmiehen vaiston ja kauppiastarmon. Hän oli huomannut, että paitsi kaikellaisten tehdastavarain kysyntää, joita kauppahuone oli siihen saakka itämaille välittänyt, myös metallin kysyntä oli siellä viime aikoina kasvanut, tarjoten hyviä keinottelutilaisuuksia. Oli sitä paitsi koetettava vielä yritystä, jota Eschen senior oli jo aikaisemmin menestyksellä aloitellut: nimittäin sikäläisten raaka-aineiden, tinan, kuparin ja ryytien, tuontia kotimaahan. Eräiden Singaporessa oleskelevain asiamiesten kautta saatiin tämän tarkoituksen toteuttamiseksi solmituksi uudet sopimukset. Niissä touhuissa meni talvi; osakas oli sairaalloinen, hänen luistaan ei viimekeväinen pelästys ottanut erotakseen, ja ikäänkuin sopien Klaus Baasin kanssa hän vetäysi yhä syrjemmälle työstä ja neuvotteluista. Klaus Baas istui nyt sairaan kompuksen pöydän ääressä, joka oli päätoimiston oven pielessä, varovaisena ja hillittynä sanoissa ja teoissa, ja aprikoi, pysyisikö hän nyt tosiaan tässä vai saisiko lähtöpassit ja koreat kiitokset heti kun Arthur Eschen oli päässyt liikkeestä selville ja hommannut rahaa ja uuden miehen, niin että tulokas voi omaisuuksineen ja sangen kohtuullisine palkkioineen poistua. Silloin hän olisi kiipelissä! Hän oli jo kahdenneljättä ikäinen ja -- suistuapa silloin pois tältä elämän uralta: silloin ei olisi hyvät edessä! Olisi silloin hankittava Arthur Eschenin suosituksilla jokin liikejohtajan toimi tai kirjanpitäjän paikka tai etsittävä itse osakas ja perustettava vähillä varoilla ja vähällä luotolla oma pieni liike. Hänet kutsuttiin kaksi kertaa talven kuluessa Harvestehudeen,[84] Arthur Eschenin hienoon kotiin, ja hänet otettiin kohteliaasti vastaan ja herra taputti häntä ystävällisesti olalle ja esitti hänet muille vieraille herra Baasina, "joka matkalla ollessamme asettui sijaiseksemme." Klaus Baas huomasi, ettei rouva pitänyt häntä juuri tavallista kirjanpitäjää kummempana: hän oli vain ollut paikan puutteessa ja käytti hyväkseen tilaisuutta. Ja nyt häntä oli pakko kunnioittaa pitokutsuilla! Ja hän huomasi, että Arthur Eschenin rouva koetti saavuttaa erään vieraan herran suosiota, joka kuului haluavan ruveta suurellaisella pääomalla osakkaaksi johonkin edulliseen liikeyritykseen. Silloin hän tuli usein alakuloisena äidin luo, joka vielä omalla tavallaan nöyryytteli häntä. "Oletpa tainnut taas istua omilla pöksyilläsi tuleen", hän sanoi ja naurahti pilkallisesti, vaikka hänen naurussaan oli tosin jo, kuta vanhemmaksi hän tuli, mukavaa veitikkamaisuutta. "Aina on sinulla porsas pussiin menossa, mutta sitten luiskahtaa kärsä kädestä. Niin kävi silloin kun sinä läksit kuutilta St. Pauliin, ja kun menit kotipuoleen kihlaamaan Suse Garbensia, ja kun palasit Intiasta ja viime vuonna kun tulit tänne. Ja niin sinulle käy nytkin!" Ja äiti katsoi häntä harmailla, kylmillä silmillään halveksuen, aivan kuin nähden hänet jo kerjäläisenä. Mutta silloin alkoi poika kerskua ja vannoskella: "Enkö muka ole tehnyt jo tarpeeksi, minä? Jos tahdon niin voin ostaa vaikka tilan Heisterbergistä! Onko ollut yhtään Baasia, jolla on ollut kahdenneljättävuotiaana sellaista omaisuutta ja joka on ylimalkaan kohonnut näin korkealle? Minä... Kyllä minä vielä"... "Kyllä sinä... Senaattori sinusta tulee!" sanoi äiti ja nyykäytti kylmästi päätänsä. Silloin Klaus Baas purskahti nauruun ja meni äidin luo ja silitteli hänen poskeaan ja tuli kehumisestaan hyvälle tuulelle. Vaaleatukkainen Hanna istui vihkojansa korjaamassa ja katsoi ihmetellen ja hymyillen noita kahta merkillistä ihmistä, joiden keskinäinen rakkaus ilmeni niin omituisella tavalla. Mutta iltaisin vuoteessaan aprikoi Klaus Baas taas huolissaan, minkä keinon hän keksisi, ettei tulisi selvältä radalta suistetuksi, kun oli kerran sille päässyt. Eschenin nuori rouva oli hänen vastustajansa, se oli päivän selvää. Ja Arthur Eschen oli hienolle vaimollensa melkein kaikessa alamainen. Marianne Eschen, vanha rouva, oli kyllä suosiollinen häntä kohtaan, mutta ei ollut takeita, riittikö sitä suosiota niin paljon, että hän olisi huolinut Klaus Baasin pikku pääomineen ja työkykyineen liikkeen osakkaaksi, koska liike nyt tarvitsi lujaa työvoimaa: Arthur Eschenin into ei näet ollut sitkeää ja alkoi jo Hampurin seurahyörinässä lamautua. Ja vaikkapa vanha rouva olisi halunnutkin, niin hän ei voisi mitään, jos poika tekisi tenän. Sellainen oli nyt asian laita! Se oli huono! Kuinka se korjata? Mitä oli tehtävä?... Ja siihen pulmaan jouduttuaan hänen mieleensä muistuivat Sanna Eschenin älykkäät silmät: niitä hän sai ihailla vähä väliä kuvasta, joka oli vanhan rouva Eschenin salissa, sohvapöydällä tuttujen öljyväritaulujen alla. Ne silmät katselivat niin selvinä ja voimakkaina, ikäänkuin sanoakseen: Minä kyllä tiedän, mitä tahdon! Mutta mitä hän tahtoi? Sellainen viisas ja vakava, kolmenkolmatta ikäinen tyttö... kai hänelle oli jo tehty useitakin tarjouksia... Mutta hän ei ollut tavannut vielä yhtäkään oikeaa miestä: älykästä ja voimakasta, häntä itseään ylempää... Sitä miestä hän odotti, kirkkaan tyynesti, mutta samalla kärsimättömästi. Kun hän sitten kerran lauantaina kello viiden tienoissa istui tapansa mukaan rouva Eschenin salissa ja kysäisi sattumoisin Sanna-neidistä, niin toi rouva hänelle hymyillen kirjeen, jonka oli saanut edellisenä päivänä tyttäreltänsä. Sanna neiti kirjoitti siinä voimakkaalla, vapaalla käsialalla, jollaista sen ajan tytöt alkoivat käyttää, -- silloin he juuri saivat enemmän liikuntavapautta, joten monistakin heistä kehittyi jo nuorina persoonallisuuksia, -- kirjoitti suoraan ja selvästi ja tuoreesti minkä mistäkin, mitä oli uudessa maassa nähnyt ja kuullut. Ja kirjoitti olevansa sanomattoman hyvillään kun jo kuukauden päästä pääsee rakkaan äiti kultansa luokse. Ja hän oli pistänyt lopuksi: "Ja mitä kuuluu sitten sille sinun Klaus Hinrich Baasillesi? Kummallista, mitä ihmisestä voi tullakaan! Onko sillä yhä se myyränkarvainen pää? Se oli hänessä ainoaa mainittavaa!" Klaus Baas nauroi niin että hänen kasvonsa säteilivät ilosta ja sanoi: "Onpa se uskalikko! Pitääpä opettaa häntä hiukan itseäni kunnioittamaan." "Minä luulen, että hän kunnioittaa tarpeeksi", sanoi äiti. "Siksi hän pilkkaa." "Pyytäisin teitä", jatkoi Klaus Baas, "muuten lähettämään hänelle terveisiä, mutta koska hän on niin epäkohtelias, niin -- sanokaa se hänelle, olkaa hyvä." -- Sanna Eschen oli tulossa Englannista kotiin ja ajatteli häntä! Sanna Eschenissä oli apu! Ja Klaus Baas oli nyt hyvin varovainen ja ovela, joten Arthur ja hänen suhteensa pysyi entisellään. Päivät matelivat hitaasti. Aamusta iltaan oli työtä, ja illalla Klaus Baas käveli hiljaisesti kotiin, usein pitkiä kiertoteitä Lombards-sillan kautta, ja ajatteli tulevaisuuttaan. Ja ollen lujatahtoinen, omapäinen mies hän nyt, kun huomasi, etteivät inhimilliset voimat enää jaksaneet häntä tarpeeksi kiidättää, valjasti sen enemmän asiaa ajattelematta ja aivan naivisti aisoihin itse taivaan vallat ja hetken sattuman: sillä yhä enemmän hän tuli vakuutetuksi, että Sanna Eschen oli luotu juuri häntä varten, tuli häntä varten kotiin, vain pelastamaan häntä! Niin että hänen elämänsä juoksisi onnellisesti, jopa oivallisesti selvää rataansa. Ja se oli rata se! Kun hän kerrankin sillä tavalla mietiskellen ja uneksien kulki kotiinsa, niin hänet herätettiin yhtäkkiä: hän kulki Wexstrassea ja aikoi juuri nostaa jalkansa kodin portaalle, kun hänen edessään seisoi Kalli Dau. Hän oli tullut heiltä. He eivät olleet nähneet toisiaan kuuteen vuoteen eivätkä kuulleet toisistaan mitään. Kalli Dau oli lähtenyt valmiina perämiehenä Kiinan vesille ja oli silloin tällöin vain lähettänyt postikortin Hannalle, ja Hanna oli niihin vastannut. Perämies oli kirjoitellut jotakuinkin tähän tapaan: oli juuri tullut laivalta kaupunkiin ja oli pistäytynyt siihen tai siihen ravintolaan, ja istuskeli nyt siellä, ja oli ikävä; ja oli sattunut siinä katselemaan maisemakortteja ja ajatteli, että pitäisipä antaa itsestään jotakin tietoa. Ja sitten hän kyseli, miten Hanna ja hänen äitinsä ja veli Klaus voivat; ja pisti alkuaikoina alle "toinen", sitten "ensimäinen perämies." Nyt hän oli jo vuoden ajan merkinnyt; "Karl Dau, merikapteeni, höyrylaiva Amoy." Hanna oli silloin vastannut: että ne pitkäpyrstöt olivat yhä hänen kamarinsa nurkassa ja että he voivat hyvin; vanhin veikko oli Holsteinissa maaseutukaupungissa lankkuja ja lautoja myymässä; ja merkitsi alle siistillä opettajattaren käsialalla: Hanna Baas, kuudennen kansakoulun opettajatar. Nyt tarttuivat ystävykset iloissaan toistensa olkapäihin ja pudistelivat lujasti toisiaan ja kehuivat toinen toistaan pulskan näköisiksi; ja sitten tahtoi Klaus Baas viedä vanhan tutun takaisin luokseen; mutta Kalli Dau ei lähtenyt. Hän tuli yhtäkkiä tuskastuneen ja nolon näköiseksi ja sanoi: "Minä toin tänne laivan korjattavaksi ja luulin saavani olla täällä parisen kuukautta. Mutta eilen ilmoittivatkin konttorista, että ne antavat minulle ihko uuden laivan: se on jo lastattu ja lähtee ensi pyhänä. Ja tietysti minun täytyy suostua. Ensi sunnuntaina lähden siis jälleen itään. Mutta minua kiusaa eräs asia. Tiedäthän, minulla ei ole täällä enää sisaruksia, vaan äiti kyllä. Minä näinkin hänet jo, mutta en mennyt puheille." Ja laihanlainen ruskea merikapteeni silmäili tiukoilla silmillään ylös ja alas katua, ikäänkuin tietä ja neuvoa etsien. Silloin sanoi Klaus Baas: "Jos suvaitset, Kalli, niin lähdenhän minä mukaan." Kalli Dau ei vastannut, ja he lähtivät rinnakkain menemään Jungfernstiegille päin; kun he nousivat Bergstrassea ja tulivat kahden tunnetun suuren kukkakaupan luo -- kello oli jo seitsemän seutuvilla ja ilta ihana, kaduilla paljon väkeä -- kopaisi Kalli Dau yhtäkkiä ystäväänsä käsipuolesta ja osoitti kadun toiselle puolelle, jossa nyt on Commeterin rakennus, ja sanoi: "Katso tuolla!..." Klaus Baas katsoi ja tunsi nyt heti Kalli Daun äidin: muisti nähneensä hänet jo kerran ennenkin kulkiessaan tätä katua ja ihmetelleensä ajatuksissaan, miksi tuo nainen näytti niin tutulta. Hänellä oli kukkaskori kyynärkoukussa, ja muuten hän oli jo vanha ja ryppyinen, mutta yhä paistoi yllä korea pusero ja yhä pyörähteli pää yhtä levottomasti kuin ennen. Hän ojenteli ohikulkijoille kukkakimppuja ja tyrkytteli varmaankin liian sopimattomasti, koskapa kävelijät häntä silloin tällöin katsoivat hyvin oudoksuen ja kärttyisesti. Hyvän aikaa seisoivat ystävykset siinä ja katselivat muijaa kadun toisella puolla. Mutta sitten tähysteli muori katua ylös ja alas, ja kun paras kävelijä-joukko näytti hälvenneen, lopetti kauppansa ja pisti kukat kädestään koriin toisten joukkoon, ja pani kannen kiinni ja lähti itsekseen supisten ja hoippuen kulkemaan Bergstrassen yläkulmalle. Ja toverukset seurasivat vaieten jälestä. He tulivat Fischmarktille ja laskeusivat sieltä Brandswieteä myöten alas. Lähellä Dovenfleetia muori pujahti erääsen kellarikapakkaan, joita siellä on sangen lukuisasti. Uutimettomien akkunain läpi näkivät miehet hänen menevän soikean ja savuisen kapakan läpi, jossa oli paljon väkeä, aina perälle tiskipenkille ja istahtavan pöydän ääreen peräsoppeen. Hekin laskeusivat nyt sisään ja asettuivat aivan oven pieleen ja tilasivat pukin olutta. Heidän vieressään istui kaksi keltanaamaista malaiji-matruusia, punaiset fetsit päässä: koettivat hirveällä engelskalla toimittaa muhevalle kapakka-akalle asiansa. Klaus Baas sukasi silloin malaijiksi siihen väliin, ja ilosta irvistelevät viirunaamat sanoivat silloin haluavansa riissiä ja curryä[85] sekä pikarin paloviinaa. -- Kapakan holvin alla istui työläisiä höyryhaminasta vaikka minkämoisia: proomunsoutajia ja lastinkantajia ja sijoittajia. Tiskin luona räyhäsi pöytäkunta humalaisia lastaajia: kortit läiskyivät ja suut porisivat. Kaikki vieraat olivat alempaa rahvasta. Kapteeni Kalli Dau katseli vaieten kapakan sauhuihin, katseli pitkään ja miettivästi pientä kyyryselkäistä äitiä, joka istui tiskipenkillä. Silloin Klaus Baas nousi ja meni vierasparven läpi tiskin luo ja istahti eukkoa vastapäätä pöydän ääreen. Muori nosti katseensa viinapikarista ja säpsähti kun näki hienon, komean herran edessään. Mutta sitten hän kohotti pikarinsa ja maistoi ja hymyili kiverästi ja maiskutteli suutaan. "Satuin näkemään teidät täällä", sanoi Klaus Baas tuttavallisesti. "Me oltiin tuttuja ennen, pikku poikana, kun asuin Rademachersgangin varrella. Missä teidän poikanne nyt on?... Eikös se ollut Kalli nimeltään?" Muija nyykäytti päätänsä visusti ja supatti ikäänkuin mitä salaisuutta: "Hyvä poika! Kerrassa hyvä!" Ja hymyili sitten itsekseen ja sanoi: "Hän lähettää joka kuukausi viisikymmentä markkaa, jokainen herran kuu! Sillä saan ruuan ja yösijan tuolla ylhäällä. Mutta eihän ihminen elä ainoastaan sillä, vaan pitää saada pikkusen puhdasta!" Ja räpsähytellen ovelasti silmiänsä hän osoitti viinapikaria. "Sentähden minä myyn kukkia." "Ja missäs toiset lapset ovat?" kysyi Klaus Baas. Mummo pyöritti päätänsä. "En tiedä, herra kulta." Ja tuijotti eteensä kuin muistiaan herätellen. "Toinen poika kuoli kuudentoista vanhana... Muut... en tiedä... Amerikassa tainnevat olla, en tiedä." "Ettekö tahtoisi tavata poikaanne Kallia, matami?" Mutta silloin laski muori pelästyneenä laihan kätensä hänen ranteelleen ja painautui harmain päin häntä lähemmäksi ja supatti silmät pyöreinä, ikäänkuin peläten pojan olevan lähistöllä: "En! En minä! En minä! En ole sanonut kellekään täällä kuka minä olen. Täällä käy usein eräs Kiinassa-kävijä. Sepäs vasta olisi, jos hän saisi tietää, että hänen vanha äitiparkansa ryyppii ja myö kukkia. Hän on nyt merikapteeni! Kapteeni Kalli Dau! Kuulkaa: minä olen aina sellaisessa tuskassa kun seison tuolla kadun kulmissa, ajattelen: nyt hän juuri tulee ja sanoo: Mitä... oletko sinä tässä? Älkää nyt vaan kirjoittako hänelle, hyvä herra kulta, että minä olin täällä!" Ja muori hymyili jälleen tuttavallisesti: "Minulla on kyllä tuolla yösija. Mutta aina kun tulen iltasella kotiin, istuskelen pari tuntia täällä ja maistelen kuminaa." Klaus Baas nousi ja meni toverinsa luo, sanoi: "Sitä se on mitä on: minkäpä sille voi. Parasta on sekä hänelle että sinulle, ettette enää tapaa toisianne." Kalli Dau nousi ja läksi. Ja Klaus Baas seurasi häntä. He astelivat hyvän aikaa vaieten ja loittonivat Wexstrasselle päin. Ja kun he tulivat Ellerntornbrückelle, niin Kalli Dau kohotti päätänsä ja silmäili ympäristöä: oikealla punertelivat Alsterin kadut ilta-auringossa, ja vasemmalla nousi mahtavana, kauniina ja kuin tuskalle kivettyneenä Michaelin torni. "Olen aina pitänyt paljon Hampurista", virkkoi Kalli Dau, "mutta nyt tuntuu kuin äiti pilkistelisi joka kulmalta ja nousisi eteen joka kapakan ovesta." Klaus Baas ei voinut lohduttaa paremmin kuin vakuuttamalla: "Kyllä se pian loppuu, Kalli, hän on jo niin vanha. Lupaan silloin tällöin katsastaa häntä, ja jos hän sairastuu, niin hänen ei tarvitse olla hoidon puutteessa." Kalli Dau kulki vaieten ja syvissä mietteissään hänen rinnallaan; mutta vähitellen alkoi hänen murheellinen käyntinsä jo keventyä ja mies itse reippaasti keikahdella ja katsella ympärilleen kuin haluten pysähtyä pakinoihin jokaisen vastaantulijan kanssa. Ja sitten hän sanoi rauhallisesti ja reippaasti kuin oikea Kalli Dau: "Menin eilen heti yhtiön konttorista äitisi luokse: minulla kun ei ole ketään täällä. Ja kun nousin portaita, tapasi minut Hanna: tuli juuri kirjat kainalossa koulusta. Minä pyöräytin hänet ympäri ja vein kirjoineen päivineen Alsterille. Käveltiin kerran ympäri ja toinen ajettiin. Me oltiin siellä tänäänkin ja se oli hyvin hauskaa." Klaus Baas kuunteli kummissaan ja sanoi: "Kas kun hän ei ole siitä kertonut äidille ja minulle mitään." "Minä kielsin", vastasi Kalli Dau. "Minä olen viisitoistavuotisesta kiertänyt ilman lupaa maailman rantaa; totta kai hän nyt saa kuudenkolmatta ijässä kiertää luvatta Alsterin ympäri. Se on sievä tyttö. Tiedätkö, onko hänellä jo mielityistä?" "En luule", vastasi veli. "Arvelen vaan", sanoi Kalli Dau, "että jos ei olisi... niin... jos se ei olisi mahdotonta..." "Joko sinä siitä hänelle puhuit?" kysyi Klaus Baas. "En sanaakaan! Juttusin vaan vähän hänen kanssaan niitä näitä... Hampurista ja Kiinasta. Ja kerroin hänelle kaikellaista, mitä matkalla mieleen sattuu... Kun hän vain ei olisi liian oppinut ja hieno, Klaus." Klaus Baas pudisti päätänsä. "Mutta olehan nyt hyvin varovainen, arvelen." Kalli Dau nyökkäsi ja mietiskeli jonkun aikaa. Ja sitten hän sanoi: "Kun olisit hyvä ja pitäisit äitiäsi vähän siellä ompeluhuoneessa, jotta saisin puhella kahden hänen kanssaan. Kunnon ihminen on äitisi kyllä! Mutta sillä on liiaksi sellaiset pistokassilmät!" Klaus Baas naureskeli ja he nousivat ylös kotiportaita. Kun he olivat tulleet sisään, niin Klaus Baas osoitti Hannan pienen kamarin ovea, hämärän pihan puolella. Oven takaa kuului nyt hiljaista laulun hyräilyä. "Tuntuupa olevan hyvällä tuulella", tokaisi veikko, "kävelyt kanssasi eivät ole ainakaan ikävystyttäneet häntä." Kalli Dau koputti nyt oveen, jolloin kajahti iloinen: sisään! "Mutta, jos tuletkin mukaan", sanoi Kalli Dau, ja he astuivat siis kaksin kamariin. Hannan edessä pöydällä oli iso pinkka ainevihkoja, jotka hän oli jo korjannut; ja nyt hän levähti kädet helmassa. Hän oli sievä ja muheva ja hänellä oli isän lempeät, hyvät silmät. Ja tavattomassa siisteydessä, joka ominaisuus oli saanut hänet silloin ennen ihailemaan sitä nokikolariakin, hän oli aivan sievän nimensä arvoinen: Hanna Baas. "Jaha, vai täällä sinä oleksit?" sanoi Kalli Dau ja pudisti hänen kättään ja istahti tuolille. "Ja tuollahan nuo onkin nuo papukaijat!" Sitten hän otti pinosta päällimäisen vihkon ja käänteli ja katseli sitä ja tokaisi: "Minkäpäs annoit aineen? Majuri von Tellheim?...[86] en tunne miestä..." Ja hän heittäysi mukavasti selkäkenoon ja jatkoi: "Kyllä minä ennen aikaan tunsin jonkin Tellheimin -- tai Telleinin -- silleen, tälleen. Hän oli ensimäisenä perämiehenä Neptunolla kun minä olin samalla laivalla toisena. Me kulettiin vain seitsemän nupin nopeudella, ja oli mahdoton helle; mutta silloinhan sitä tyytyy vaikka mihin. Olen minäkin nähnyt jo sitä ja tätä, ja liikkuuhan tuo kieleni, mutta häneen nähden minä olin vain kepulipoika. Kerrankin hän kehui olleensa perämiehenä vanhalla fortepiaanolla, joka kulki Hongkongista Kalkuttaan. Tuon saman rännälin miehistössä oli muun muassa eräs hindu, oikein sitä hyvää vanhankansan kuosia, Intian sydänmaalta. Hän teki jossakin satamassa, minkä lie tehnyt, kepposen, joten perämies pani hänet putkaan muonahuoneen viereen, erääsen lokeroon, jossa oli rautaluukku. Mutta sitten tarvittiin lastatessa tilaa enemmän kuin tavallisesti ja tukettiin tavaroilla ovi, jonka takana hindu istui. Ensimäinen perämies sanoo silloin kapteenille: 'Eihän vain unohdeta tuota miestä tuonne?' Mutta kapteeni vastaa: 'Mitäs se sitten tekee? Hän on sitä vanhaa, hyvää kuosia. Kun hän rupee kyykkysilleen ja tuijaa nenäänsä pitkin maahan, niin hän unohtaa syömisen ja juomisen eikä tiedä koko maailmasta mitään.' No, silloin perämies rauhoittuu. Ja sitten lähtään matkalle ja kestetään kova myrsky ja päästään satamaan. Ja sitten syntyy laivalla taas rettelöitä, en muista mitä, joten ensimäinen perämies siirtyy toiseen laivaan. Kuusi vuotta tämän jälkeen hän palaa sitten perämiehenä takaisin siihen samaan laivaan ja rupee pitämään siellä jöötä ja järjestystä, sillä rännäli on mennyt aivan rappiolle. Ja silloin pengotaan auki myös se rautaovi ja avataan, ja siellä kyyköttää hindu yhä arestissa, aivan hyvin säilyneenä: ainoastaan hiukan on litistynyt siltä paikalta, jolla istui. Mutta se pullistui raittiisen ilmaan päästyä entiselleen heti. Ja niin on kullakin kansakunnalla omat kuosinsa, Hanna... Muuten, mitä minun pitikään sanoa: oletko sinä kiinnitetty tänne Hampuriin turpeesen, vai voitko kukaties kuvitella asuvasi Queens Roadilla Hongkongissa?" Hannan poskille lehahti puna, ja hän katseli sirkeillä silmillään ensin suurta veljeään ja sitten Kalli Dauta ja vastasi hiljakseen ja epäröiden: "Eihän se oikein houkuttelevalta tunnu, jos kerran on niin kuin kuvailet." "Houkuttelevalta, muistapa se sana!" huudahti Kalli Dau. "Tiedänpä senkin, mikä vasta on houkuttelevaa! Minä makailin kerran jungmannina 'Anna Behnillä' Otaheitissä. Paitsi meitä oli siellä kaksi muuta saksalaista laivaa ja yksi ranskalainen risteilijä. No niin: eräänä päivänä kun oli hirvittävän kaunis ilma, -- ilma siellä on aina hirvittävän kaunis -- viivyimme puoleen yöhön ranskalaisten veikkoin kanssa kapakassa ja tulimme mainiosti toimeen keskenämme. Minulla oli sirmakka mukana ja minä soitin ja iloitsin valtavasti, että me oltiin ranskalaisten kanssa niin sovussa. Ja siinä nousi ilo liiaksi hattuun, enkä tiedä, miten lie käynyt; mutta kun minä viimein yksinäni lähden purjehtimaan satamaan päin, minä menenkin peli kainalossa ihan toiselle suunnalle, ja painun yhä aarniometsään: yhä syvemmälle salolle, ja luulen kai kulkevani Holsteinin kankailla ja viimein väsyn ja heittäydyn makaamaan. Ja kun herään, on selvä päivä, ja minä oikoilen jäseniäni puhtaalla matolla, sievässä savimajassa, ja ympärilläni kököttää koko heimo kanaakkeja -- siksi ne heitä sanovat -- ja nauravat ja pitävät iloa kun minä olen ällistyksissäni. Minulla on murhaava jano ja sen minä ilmaisen heille merkeillä. Silloin he lennättävät heti minulle vasta otetun kookoshedelmän ja halkaisevat sen ja antavat minulle juoda. Ja koska nyt isäntäväki on minulle niin kohteliasta, niin minä otan sirmakkani ja soitan heille: ja silloin he tanssimaan kaikki korkeiden puiden varjossa, kaunista väkeä, ja pari pulskaa tyttöä joukossa. Ja me ollaan niin ystävällisiä ja niin iloisia, ja sitä on niin mahdottoman hupaista katsoa! Ja viimein tahdon minä takaisin laivalleni. Mutta silloin kylän vanhin toimittaa minulle, että he ovat mieltyneet minuun ja minun sirmakkaani niin, että pyytävät minua jäämään heidän luokseen ijäksi, ja näyttävät minulle kolme pulskaa tyttöä, joista minun sopii valita vaimo. Hei, Hanna: se se vasta oli houkuttelevaa! Sillä kun minä tulla kuipelsin takaisin 'Anna Behnille', mitä minä olin silloin? Joutava jungmanni vain, paljain jaloin, sain luututa laivan kantta, ystävittä, omaisitta!... No, ei kai se nyt sentään olisi aivan laatuun käynyt! No niin, jatka nyt Hanna!" "Niin", sanoi Hanna hymyillen, "tämä juttu olikin toista." "Sellaisia juttuja on hyrmykky!" vastasi kapteeni Dau ja heilautti kättään kuin olisi voinut mätkiä niitä kasottain pöydälle. "Mutta niillä ei asiaan päästä. En aio sinua houkutella, Hanna... mutta jos mukaan tahdot, niin tiedät, että minun on lähdettävä neljän päivän päästä." "Se on kiirettä se", sanoi tyttö ja katsoi häntä epäröiden. Kalli Dau kesti reilusti katseen ja lausui totisesti ja lempeästi: "Et tarvitse enää sitten huolehtia muiden lapsista, Hanna, sillä sinulla on omasi. Ja minä vannon, että niistä tulee kerrassa pulskia! Katsos, minäkin olin aikoinani sievä poika, vaikka kävelenkin nyt hiukan vaivalloisesti... äitini ei näet käsitellyt minua oikein hyvin." Hanna lykkäsi nyt vihkopinon verkalleen syrjään ja virkkoi hienosti punertavin poskin ja hiljaisella, värähtävällä äänellä: "Kyllähän minä tahtoisin kodin ja lapsia... mutta... mutta miksi sinä sitä tahdot?" Kalli Daun täytyi oikein asiaa aprikoida: "Miksi? Niin minä?" hän toisti. "Minä... niin, kun minulla ei ole mitään... Ja minähän tahdon kanssa kodin ja lapsia..." Ja yhtäkkiä värähytti hänen ahavoituneita kasvojaan särkevä suru: "Näin äitini äsken viimeisen kerran, Hanna! Ei ole minulla enää ketään maailmassa!" Hanna ei kuunnellut sitä. Naisten tapaan hän ajatteli vain itseään, ja epäilyksen ja toivottomuuden kyyneleet puhkesivat hänen silmistään: "Mutta miksi sinä tahdot juuri minua?" Ja hän viittasi sormellaan rintaansa. "Niin sinua?" toisti Kalli Dau... "Siksi, että kun ajattelen äitiäni, aina näen mielessäni sinut! Sinä olet äitini vastakohta. Niin sievä, siisti tyttö kulta. Siksi!" Nyt tulivat Hannan kasvot yhä hienomman punaisiksi, ja Klaus Baas ajatteli ensi kertaa eläessään: kas vain, kuinka sievä pikku sisko minulla on! Sitten Hanna sanoi: "No -- jos niin kerran on, niin?!" Kalli Dau ymmärsi yskän, kääntyi ovelle ja sanoi Klaus Baasille: "Nyt sinä voit mennä ja sanoa äidillesi, mitä on meiningissä." Kun Klaus Baas sitten samana iltana istui Hannan kanssa kahden kesken siskon huoneessa -- Hanna kokosi jo tavaroitaan, jotka aikoi ottaa mukaan -- niin Klaus Baas sanoi: "Kalli Dau on ehyt ihminen, Hanna, ja se on meidän aikanamme paljon: nyt ovat melkein kaikki puoli-miehiä. Ja hän on hyvä, sen tiedät itse. Jos hän on hiukan yksinkertainen ja vähän koulusivistystä saanut ja jos näet hänessä jotain oudoksuttavaa tai vieroittavaa, niin olethan sinä häntä oikaisemassa! Mutta ole vaan varovainen auttaessani: sinä et tunne maailmaa, Hanna!" "En", myönsi Hanna. "Minulla oli suuri veikko, mutta hän ei ole minulle sitä koskaan näyttänyt." Klaus Baas hätkähti ja vaipui mietteihin. Mutta siten hän sanoi selvään ja lujasti: "Siinä meni kauan, Hanna, ennenkuin minusta itsestänikään tuli ehyt mies. Syntyisin toisesta säätyluokasta olen saanut kauan hiiviskellä maailmassa varovasti kuin ketunpoika vierailla veräjillä. Niin, vasta vuosi sitten minusta tuli oikeastaan varma mies, ja erään naisen sylissä. Me saamme kypsyyden vasta toiselta sukupuolelta. Sen tulet itsekin kokemaan." Hanna hengähti pitkään ja syvään ja sanoi: "Niin, kyllähän minä olenkin iloinen." "Ah, sinä rakas, älykäs tyttö kulta!" huudahti Klaus Baas riemuissaan, kun näki hänet niin tyytyväisenä. Ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Mutta silloin sanoi sisko hieman katkerasti: "Tällainen et ole ollut minulle milloinkaan. Sinä olet aina ollut minulle niin vieras." "Voi", lausui Klaus Baas, "minulla on ollut itsestäni niin paljon huolta! Niin sanomattoman paljon! Mutta jos olisin tiennyt sinun olevan lemmensuhteissa tai edes sinun haluavan lemmittyä, niin olisin ollut sinulle avomielinen uskottu kuin kypsyneelle ihmiselle ainakin. Mutta sinä olet aina ollut niin hiljainen! Kuin pikkurilli sormustimessa!" "No nytpä minusta siis tulee täysi ihminen", sanoi Hanna pilkallisesti. "Niin", toisti Klaus Baas vakaasti, "juuri sitä mieltä minä olen!" * * * * * Ja neljän päivän päästä lähti Hanna kapteeni Daun kanssa Kiinaan. Ensin hän aikoi lähettää Kaliin sinne etukäteen, mutta sitten ei hyvä sydän raskinutkaan laskea Kallia yksin pitkälle matkalle. Ja ehkäpä hänellä oli kiirekin mitä pikimmin päästä vain sormustimesta ja kehittyä täydelliseksi ihmiseksi, niinkuin suuri veli oli vakuuttanut. Ja Klaus Baas oli liitosta ylpeä kuin olisi hän itse sen pannut alkuun ja ohjannut onnellisesti perille, vaikka hän olikin kiintynyt siihen vain puolella sydämellä. Ja pystypäin, mutta miettivin mielin, hän ajatteli jälleen omaa kohtaloansa. XXII. Kun hän seuraavana päivänä meni tapansa mukaan rouva Eschenin luo ja pakisi hänen kanssaan minkä mistäkin, niin hän sai kysymättä kuulla, että Sanna tulisi kotiin ensi keskiviikkona. Ja eräät tutut, joiden nimiä rouva Eschen mainitsi hyvän joukon, olivat kutsuneet Sannan jo pieniin tanssiaisiin Uhlenhorstiin. Klaus Baas kyseli vielä tarkemmin kutsuvieraista, ja kun niiden joukossa oli eräs hänen hyvä tuttunsa, niin hän lähti. Hän etsi pörssissä käsiinsä tuon ystävän ja sanoi hänelle sivumennen: "Jouduin siellä maaseudulla erilleni kaikista vallasseuroista. Jos olette tuttu kelpo perheissä ja jos mielestänne missä tarvitaan miestä, joka tohtii pistää lancier'ksi[87] tai valssiksi, niin muistakaa minua." Toinen toruskeli häntä ja sanoi: "Enkös tarjonnut teille jo viime talvena seuraa, herra Baas, mutta te ette korvaanne kallistanut. Nyt ei ole paljon valikoimisen varaa. Mutta tulkaahan ylihuomenna kanssani Uhlenhorstiin, olen saanut sinne kutsun eräiden hienojen tuttujen luo. Olettehan mies, jonka seura on kunniaksi. Kirjoitan sinne kohta tänään; te pistäydytte sitten tervehdyksellä, ja asia on selvä." Klaus Baas naurahti ja ajatteli: Sitä myöten on tosiaan asia selvä! Hän lähti tervehdykselle ja tuli Fährstrasselle neuvottuun uuteen, hauskan näköiseen taloon, jossa oli pohjoissaksalaiseen tyyliin laaja "diele"[88] ja kodikkaat huoneet. Omistaja ja hänen vaimonsa olivat jo vanhoja ja muuten lapsettomia: olivat tehneet monta Herran vuotta ahkerasti työtä ja säästäneet varoja, ja nauttivat nyt tästä töittensä tuloksesta, uudesta kauniista kodista. Ja olivat päättäneet vihkiä sen pienillä tanssikekkereillä tuttavapiirissä. Klaus Baasin tuttu oli nähtävästi tehnyt kirjeessään Klaus Baasista heille tarkoin selkoa, sillä he ottivat hänet kovin ystävällisesti vastaan ja lupasivat hänelle, että hän oli saava tavata heillä joitakuita varsin sieviä hienohelmoja. Juuri tanssiaisiltana sattui postihöyry myöhästymään niin paljon, että Klaus Baas pääsi konttorista sitä odottamasta vasta kello yhdeksän tienoissa. Hän pukeutui kiireesti ja ajoi suoraa päätä pitopaikkaan; ja hän näki vierasjoukon paljon suuremmaksi kuin oli ajatellutkaan: uusi talo vallan vilisi väkeä, ja hauskasti yhdessä vierivät hetket ja tanssi ja viini olivat saaneet vieraat kerrassa hilpeälle tuulelle. Klaus Baas tervehti ensin isäntäväkeä ja joutui sitten nuorten liikemiesten pariin, joista hän tunsi kaksi ennestään näkemältä. Toisen hän oli kohdannut Intian matkoilla ja toinen oli hänen viereisensä pörssissä. Ja sitten puheltiin huolettomasti jonkun aikaa minkä mistäkin. Mutta hän lähti heidän seurastaan niin pian kuin saattoi, ja kun hän viimein vetäytyi korkean kukkastelineen sivulle, joka oli soppeen siirretty, ja tarkasteli tanssissa kiitäviä naisia ja herroja, niin pian hän keksikin Sanna Eschenin. Eräät vieraista naisista olivat pukeutuneet talon tyylin mukaisiin pukuihin -- rakennus oli sisustettu yksityiskohtiin saakka porvaristalotyyliin 1800-luvulta -- ja Sannallakin oli keveä, hienosti kukallinen tanssipuku, jota kauan oli säilytetty isoäidin, madame Eschen vainajan, kätköissä. Tanssittiin paraikaa avonaista rheiniläistä:[89] Sannan polvet lykkivät kauniisti leveää, laskosrikasta hametta ja kumarakauloin hän katseli maahan, ja hänen povensa henki armaasti, kuin sävelten tahtiin: hän oli heittäynyt tanssin nautintoon koko sielullaan. Niin, Klaus Baas näki hänet, ja hänen sydämensä sykähti voimakkaasti ja hän ajatteli: Vai tuollainen hänestä on tullut! Ihana, armas nainen!... Kaunis kuin oma kantajansa!... Liian, liian kaunis! Häntä en minä saa! Mutta kun hän ajatteli: häntä en minä saa... niin hän halusi neittä sitä intohimoisemmasti... ja mietti monimutkaisia, horjuvia suunnitelmiaan... Ja hän puraisi huultansa ja virkkoi itsekseen: Täytyy koettaa kuitenkin, menköön syteen tai saveen! Ja samassa hän huomasi, että Sanna heitti tanssiessaan pitkiä, tutkivia ja samalla vihastuneita silmäyksiä erääsen toiseen pariin, joka tanssi dielen puolla: muudan nuori poikamies, kauppias, tanssitti siellä pientä, tummaveristä ja kokettia naikkosta ja näytti viihtyvän hänen seurassaan mainiosti, -- herraan oli Klaus Baas muuten jo äsken tutustunut. Selvästikin Sanna harmitteli tuon nuoren herran tähden, joka olikin kaunis mies. Nyt jäi Klaus Baas seisomaan erään tuttavansa kanssa, joka oli tullut hänen luokseen kukkien taakse, ja tarkasteli hyvän aikaa Sannan käytöstä. Epäluulonalainen pari seisattui nurkkaan: pieni tummaverinen nainen kesytteli ja kiehtoi kauppiasta mustilla silmillään ja vehkeili viuhkallansa niin että kyllä kelpasi nähdä, ja kauppias katseli ja ajatteli vain häntä: asian tila oli jokaiselle syrjäiselle, ainakin tällä hetkellä, kerrassa toivoton. Tuo syrjäinen, juuri Sanna neiti, tanssikin siksi kasvot kalpeina ja tummat silmät suurina eikä kuunnellut kavaljeerinsa kohteliaisuuksia ja koetti kaikin mokomin kääntää vaan silmiään pois tuosta tuskallisesta näystä, mutta ei voinut. Nuori mies oli varmaankin hänen entisiä ihailijoitaan, jonka kohtaamisesta Sanna Eschen oli Englannin matkan jälkeen toivonut suurta iloa: oli kai haaveksinut, että näkemisen riemu säteilisi häikäisten pojan kasvoista, ja nyt... tällaiseksi oli suhde sillä välin kylmennyt. Nuori mies katseli häntä aivan välinpitämättömästi, joskin hiukan levottomana... Ja nyt kohtasi Sanna katseen! Kuinka kummalla voi mies kääntää silmänsä pois tuosta komeasta, vaaleanverevästä tytöstä, jonka joka hermossa uhkuu terve, jalo elinvoima, ja suoda sen tuolle mustaveriselle, kiemailevalle pakanalle! Hitto soi: pikiinny sinä vaan mustalaiseesi! Kas niin juuri! Nyt keskeytti Sanna Eschen tanssinsa ja kolme herraa saarti hänet heti: kaksi poikamiestä, kolmas nainut, mutta ei ainoaakaan oikeaa joukossa: näki, ettei Sanna välittänyt heistä tuon vertaa! Hänen tuimistuneet, arat katseensa kohdistuivat vielä nurkkaan. Mutta sielläkös nyt juttu juoksi, ja sielläkös mustia silmiä välkyteltiin, ja nyt kätki viuhka heidät molemmat! Sitä ei Sanna enää sietänyt! Hän väistyi varovasti jonkun askeleen loitommalle ja kiersi seinäviertä pitkin, kopaisten isoäidin hametta polvien kohdalta -- ja pääsi ovelle ja meni dieleen. Siellä hän istahti hämärien toisen kerroksen portaitten yläpäähän ja etsi outojen pukimiensa taskusta nenäliinaa, pyhkäistäkseen kyyneleen, joka kimalsi hänen silmässään, mutta turhaan -- ja hänen täytyi turvautua hansikkaasen. Silloin lähti Klaus Baas paikaltansa ja meni portaille varmalla päätöksellä: Niin totta kuin elän, nyt valloitan tuon armaan naisen! Ja hän nousi jonkun askelen portaita ja lausui ylös katsoen sydämellisesti ja rohkaisevasti: "Jumbo, näytäpä hampaitasi!" Sanna katsoi kummissaan häntä, eikä tuntenut ensin muuten kuin vanhasta, tutusta pilalauseesta. Ja ojensi sitten hänelle hämmästyneenä kätensä ja virkkoi riemusta ratkeamaisillaan, kun edes joku muisti häntä tuskassa: "Ah, tekö herra Baas! Kuinka hauskaa, että tulitte!" Klaus Baas piti hänen kättänsä kädessään, koska Sanna ei vetänyt sitä pois -- ja sanoi luonnollisesti ja itsestään selvänä: "Saanko olla vähän aikaa seurassanne? Näin, että te olette pahoillanne, ja sitä en siedä!" Sanna antoi mielellään hänelle paikan vieressään ja silitti polviansa ja järjesti helmojaan jalkainsa ympärille ja suoristihe ja katsoi häntä uteliaasti sivusta, samalla hiukan hämillänsä. Klaus Baas istahti hänen viereensä ja virkkoi rattoisasti: "Teidän täytyy todella näyttää tuolle nurkassa olevalle hampaitanne, Sanna neiti. Niin kaunis, pulska tyttö ei mitenkään saa alistua!" Sanna hätkähti. "Se ei ole helppoa", hän suoraan tunnusti. "Sen minä kyllä näin", sanoi Klaus Baas... "Ja se on kerrassa käsittämätöntä... mutta minkäs teet? Ette voi häntä käännyttää tieltä, jota hän haluaa itse kulkea, Sanna neiti." Sanna katsoi saliin, iloisesti karkelevain ja pakisevain laumaan, ja yhtäkkiä täyttyivät hänen silmänsä kyynelin. Mutta sitten hän nosti päänsä pystyyn ja haki nenäliinansa, löysi sen ja pyyhkäisi silmiänsä -- ja katsoi Klaus Baasiin ja lausui jalon päättävästi: "En tahdo ajatella häntä enää... Eihän se toimita mitään... En kärsikään häntä enää... Juttelen vähän teidän kanssanne. Haluatteko olla hiukan vielä kanssani?" "Kertokaa, mitä te nykyään teette?" sanoi Klaus Baas. Silloin kohautti Sanna kauniita olkapäitänsä ja virkkoi lohduttomana, mutta teeskennellen hilpeätä: "Mitäkö teen?... Kaksi vuotta sitten suoritin opettajatutkinnon. Nyt olin vuoden Englannissa. Ja nyt alkaa elämä entiseen tapaan: auttelen vähän pikku taloudessa, -- mutta mitäpä siinä on auttamista? -- toimittelen asioita, pistäydyn joskus tuttujen luona, soutelen kauniina iltoina Alsterilla, istuskelen ja ompelen itselleni puseroa tai peittoa, ja mietin, miten käyttää pienen kuukausrahani parhaiten. That's all![90] Saan kolmekymmentä markkaa kuussa: siinä ei ole liikoja. Täytyy taas talvella näytellä opettajatarta tai ottaa ainakin kotioppilaita, saadakseen hiukan palkanlisää, ja se on hirmuista." Klaus Baas sanoi: "Minä ajattelin juuri äsken, miten hienosti te tanssissa..." "Katselitteko te minua?" keskeytti Sanna. "Koko ajan", vastasi Klaus Baas kursailematta. "Mitäs muuta sitten? Aioin sanoa, että kun näin teidän tanssissa, niin hienona ja komeana, niin -- muistatteko vielä, mikä pieni, soma tyttö olitte siellä Laura tädin luona, maalaustunneilla? Kun minä lämmitin teille tuttipulloa." "Ah Jumalani", päivitteli Sanna naurahtaen ja pudisti päätänsä, kuin olisi puhuttu mistä vieraasta lapsi parasta. Sitten hän katsoi Klaus Baasiin terävästi ja sanoi ärsyttävästi: "Näen mielessäni teidät siellä pöydän ääressä, näin": ja hän heilutteli kättään kuin pensseleitä huuhdellen. Klaus Baas nauroi ja nyökkäsi päätänsä, ja ihastui yhä enemmän Sannaan. "Ja sitten", hän jatkoi, "tapasimme sinä iltana, jolloin minä läksin veljenne kanssa Intiaan. Te olitte niin suloinen valkeassa pikku paidassanne. Minä vein teidät sylissäni... näin..." "Voi raukkaa!" huudahti Sanna taas, kuin olisi kerrottu mistä mustalaisten ryöstämästä lapsi rukasta. "Sellainen karitsa. Siihen aikaan me usein kujeiltiin, -- veljeni oli sen meille opettanut, -- pokkuroimme joka taholle ja raapaisimme oikealla jalalla takakäteen ja lausuimme juhlallisesti: Klaus Hinrich Baas!" Klaus Baas nauroi, ja nyökkäsi taas päätänsä ja haaveksi yhä valloitushaluisempana: Ai sinun ihania silmiäsi... Kuinka punainen, täyteläinen on suusi, kuinka lujat hampaat... Sinut minun täytyy saada!... "Ja sitten näimme toisemme", hän jatkoi, "kun palasin Intiasta. Puhelimme teidän portailla, muistatteko? Ja te pyysitte silloin, etten vain kertoisi tuosta paitulaisjutusta; sanoitte, että hän suuttuisi silmittömästi." "Ah Jumalani!" parahti Sanna kuin mustalaisten viemä olisi nyt löydetty melkein paleltuneena ja puolialastomia maantien ravista. "Voi sitä neljäntoista ikäistä tyttö parkaa!" "Ensi kerranko rakastitte silloin?" kysyi Klaus Baas. Sanna mietti tuokion. "En", hän vastasi. "Ensi kertaa rakastin jo kaksi vuotta aikaisemmin. Silloin me asuttiin -- siksi että isä oli sairaalloinen -- maalla Hammerissa ja laskettiin usein toisten lasten kanssa luikua mäiltä. Siellä tietysti tuli tuon tuostakin pikku kahakoita ja pojat pesivät meitä lumella. Ja siltä ajalta muistan, että minä oikein toivoin usein erään pojan suuttuvan minuun ja tulevan pesemään: jos joku muu tohti sitä tehdä, niin minä huusin kuin puukko kurkussa, sillä se oli kauheaa. Mutta kun hän tuli, niin tuskinpa liikahdinkaan." Ja Sanna kohotti olkapäitään ja lausui mietiskellen: "Kai minä siis olin häneen rakastunut. Vai eikö niin?" Ja hän katsoi kysyvästi Klaus Baasiin. Klaus Baas nyökkäsi päätänsä. "Ja sitten, numero kaksi?" "Niin", vastasi Sanna. "Mutta luulen, että se oli enemmän mahtailua ja tyhjää teeskentelyä. Jokaisella ystävättärelläni oli näet ihailijansa ja minä en tahtonut jäädä takapajulle. Hänellä oli näppy nenässä", sanoi Sanna kursailematta. Klaus Baas purskahti nauruun. "Entäs sitten? Antaa tulla lisää..." Sanna vilkaisi nyt häntä jo hiukan epäluuloisesti: tarkoittikohan tuo totta vai kujeiliko? Ja sanoi sitten: "Äitini on kirjoittanut melkein joka kirjeessä teistä... että te teette niin hirveästi työtä ja olette niin kovin totinen... ja onnettomasta avioliitostanne... Ja nyt en voinut edes aavistaa, että te voisitte kuunnella tällaista joutavaa lorua, ja voisitte olla niin häijy, ja yleensä niin inhimillinen." Klaus Baas nyykäytti hänelle ystävällisesti päätänsä ja vastasi: "Häijy pitääkin ihmisen olla! Muuten hän on väritön! Kertokaa nyt lisää. Aivan kunniallisesti ja suoraan." Sanna katseli häntä vielä epäröiden. Mutta kun Klaus Baas vaativasti sanoi: "No, yks kaks: nyt!!" niin Sanna alkoi: "Niin... sitten minä täytin kahdeksantoista vuotta... Ja silloin, se oli totta! Hän oli eräs herra, niin, nimi... doesn't matter[91]... sanotaan vaikka tuo käsipuu. Tapasin herra Käsipuuta usein seuroissa: me tytöt pidimme hänestä kaikki ja liehuimme kaikki hänen ympärillään, ja monet haaveksivat varmaan häntä miehekseen. Ja minä ajattelin, että hän tietysti tarkoittaa minua ja ottaisi minut. Niin meni pari vuotta ja minä olin jo kahdenkymmenen, ajattelin yhä: hän se on, ja nyt hän tulee! Mutta yhtäkkiä hän meni kihloihin erään ystävättäreni kanssa. Minut kutsuttiin häihin. Mutta minä menin jo etukäteen ja sanoin ystävättärelle, että en voinut tulla: täytyi lähteä eräälle matkalle. Hän arvasi kyllä, miten hullusti asiani olivat, ja itki tähteni. Mutta minä nauroin. Mutta ulkona yksin minä itkin!... Nyt on heillä pikku poika, näin sen äskettäin kadulla, hän jo kävelee, suloinen miehen alku! Niin... se oli se herra Käsipuu, puoli tusinaa tyttöjä toivoi tietääkseni häntä..." Sanna katseli jäykästi tanssiviin ja hänen tiukasti sulettuja, kauniita huuliansa väristi salainen tuska. "Ja sitten?" kysyi Klaus Baas ystävällisesti ja varmasti. "Sitten", jatkoi Sanna verkalleen, "viime talvena tuli Meksikosta takaisin eräs kaukainen tuttu, liikemies hänkin. Sanottakoon nyt vaikka tuo liista, herra Liista... Hän ei ollut paha mies: me vietimme useat tunnit oikein hupaisesti yhdessä, punaviiniä edessä, ranskaa puhellen, hän osasi sitä paremmin kuin minä. Mutta hän oli niin... mitenkä minä nyt sanoisinkaan... sellainen huikelo, niin lattea: tosiaankin kuin mikä pitkä ja ohut liista. Hän taipui aina toisten ajatuksiin ja mielipiteihin. Ihmiset sanoivat hänestä: hän on harvinaisen hyvä mies. Hyvä mies! Mutta mitä minä sellaisella miehellä? Ja olipa hän itserakkaan typeräkin, huomatakseni. Hän luuli esimerkiksi, että kahdenkolmatta vanha tyttö ei ole kokenut mitään: oli vain haaveillut ja toivonut taivaasta ottajaa. Sellainen hupsu! Hän esimerkiksi ei tiennyt, mitä altruismi on." "En tiedä minäkään", tokaisi Klaus Baas kuivasti. "Ettekö?" hämmästyi Sanna. "Kuinka se on mahdollista! Ettekö tekään sitä tiedä?" Ja katsoi Klaus Baasia tutkivasti. "Mutta te olette aivan erilainen kuin hän... Te olettekin lapsesta saakka saanut tehdä työtä ja pestä aina pensseleitä... Luulen, että kun teillä olisi aikaa, teitä viehättäisi juuri sellainen..." Klaus Baas nauroi: "Jatkoa!" "Niin... Hän teki minulle tarjouksia, mutta en voinut sietää häntä. Minä en halunnut ylimalkaan enää nähdä häntä. Jätin hänet... Ja sitten..." Nyt katseli Sanna alas tanssisaliin. "Tuli hän", jatkoi Klaus Baas, "joka seisoo tuolla nurkassa pienen, mustaverisen rouvan kanssa. Ja minusta tuntuu kuin hänen nimensä pitäisi olla herra Ylikäytävä. Ja te astutte ylikäytävälle ja unohdatte sen... Ja nyt, jos haluatte, mennäänkö tanssimaan yksi lancier? Niin voimme, vanhat, hyvät tutut, mukavasti katsella toisiamme. Mutta teidän täytyy murheesta huolimatta näyttää hilpeältä. Pyydän sitä ensiksi itseni puolesta, sillä olen tehnyt teille tuttipullosta alkaen vain hyvää. Ja toiseksi teidän itsenne, sillä en antaisi Ylikäytävän ylvästellä!" Sanna nousi ja oikoi pukuaan ja hengitti syvään ja katsoi ihmetellen Klaus Baasia. "Mitä kummia voikaan tapahtua portailla levähtäessä", hän sanoi. "Te oikein rohkaisitte minua!" "Se on tietty se", vastasi Klaus Baas. "Se lankesi luonnostaan: vanha tuttavuus on salavoima! Vyötäisillänne on hakaneula mennyt aivan paikoiltaan... Tohdinko? Auttamista näkyy vain riittävän!!" Sanna vastasi nauraen: "Ja Herra Jumala, mitä olen kanssanne jutellut! Kuinka tulin niin tuttavalliseksi!" "Mitäpä sitten!" sanoi Klaus Baas. "Mennään nyt vaan... ne alkavat jo!" Tanssin jälkeen he vetäysivät taas hiukan sivummalle ja jäivät seisomaan suuren vaatekaapin viereen. Silloin alkoi Sanna uteliaasti, hiljaisella äänellä kysellä liikkeen pulmallisista päivistä vuosi sitten, ja Klaus Baas kertoi minkä mitäkin. Sanna kuunteli ja tarkkasi virkuin silmin hänen huuliansa ja hänen silmiänsä. Ja kun Klaus Baas lopetti, niin hän antoi kätensä jäädä hänen kyynäskoukkuunsa kuin ystävän; ja silloin kysäisi Klaus Baas ovelan onnellisena: "Onko minun nyt jättäminen teidät?" "Niin, jos tahdotte minusta päästä", vastasi Sanna luonnollisesti ja viattomasti. Silloin pudisti Klaus Baas nuhdellen päätänsä ja sanoi lämpimästi: "Sen toki tiedätte, neiti Sanna, että olen teidän seurassanne mielelläni." Sitten he pujottausivat vierasparven läpi ja tervehtivät tuttuja, ja Sanna ei katsonut enää herra Ylikäytävää, joka istui yhä nurkassa, puhellen pienen, tumman rouvan kanssa. Ja nyt hän esitti Klaus Baasin vielä uudestaan eräälle nuorelle rouvalle, vanhalle ystävättärelle, sanoilla: "Et tullut tietystikään äsken ajatelleeksi nimeä, Lene. Tämä on nyt se herra Baas, sama, joka silloin oli Tuddin ja minun kanssa Laura tädin luona, kun hän maalasi profeettoja. Ja sitten Intiassa veljeni kanssa, ja tuli viime vuonna siihen kauheaan aikaan Arthurin sijaiseksi liikkeesen. Hän se on." Ystävätär naurahti ja vastasi: "Sen tiedän jo omista kertomuksistasi, pöhkö parka! Sekä suullisista että kirjeistä! Niin, hän se on! Entäpä sitten?" "Entäpä sitten?" toisti Sanna arastellen, ja katseli totista teeskentelevää ystäväänsä ja Klaus Baasin riemusta hohtavia silmiä, ja hätääntyi: "Niin, entä sitten, hyvä Jumala?... Hän on nyt vaan hän... ja" -- puna tummeni yhä hänen poskillaan -- "on niin rakastettava... Ja sinun kanssasi en puhu kymmeneen vuoteen, nokkahauki!!" Ja sitten he menivät toisten tuttujen luo ja erosivat vähäksi aikaa, ja Klaus Baas tanssitti häntä vielä kerran. "Kuinka te tanssitte hyvin!" huudahti Sanna. "Se on suku-avu", vastasi Klaus Baas. "Ja kävin sitä paitsi tanssiyliopiston Blankenesessa perämieskurssilaisten kanssa. Silloin olin kahdenkolmatta. Siitä on nyt kymmenen vuotta." Sanna katseli häntä tutkivasti ja sanoi: "Taisitte olla silloin koko hulivili." "Niinhän olette tekin, Sanna!" vastasi Klaus Baas. "Istuu niin suruissaan äsken rapulla! Ja nyt nauraa niin että helähtelee!... Naurakaas vielä: sitä kuulee mielikseen!" Klaus Baas olisi halunnut saattaa hänet toisten Eschenien kanssa kotiin, mutta kävikin niin, että Sanna jäi loppuyöksi taloon vieraaksi. Seuraavana päivänä ajatteli Klaus Baas työn lomassa, kuinka hän ajaisi kyllin ripeästi ja tarmokkaasti tuota niin hyvin alettua suurta asiaa. Ja hän päätti konttoriajan loputtua lähteä heti Sannan äidin luo ja kysyä hienosti, kuinka neiti eilisiltana oli viihtynyt. Hämärissä hän kiiruhti Eschenin taloa kohti ja oli jo kadun toisella puolla oven kohdalla, kun Sanna heilahti kotoaan ulos portaille: hänellä oli yllä hieno, valkea pusero ja korkea, jäykkä kaulus sekä sininen miesten kaulaliina ja kova hattu ja väljä vaippa. Hurmaavan puhdas olento, pää hieman etukumarassa, suu hieman avoinna, käynti jäykänlainen ja polvet ponnahtelevat, -- se tapa tuli Englannin naisista. Kiireissäänkin Sanna huomasi hänet ja seisattui yhtäkkiä niin että helmat huiskahtivat ja antoi hänelle reippaan tuttavallisesti kättä, ja tarkasteli hämärissä uteliaasti hänen kasvojaan, kirkkain, vilkkain silmin -- ja löysi kai niissä kaiken saman, mikä oli eilen häntä miellyttänyt, sillä hän kuunteli tyytyväisyyden lumousta loistaen Klaus Baasia, joka kertoi aikoneensa käydä hänen luonaan. Ja hän nousi jo hänen kanssaan pari porrasta kotiovelle, mutta sisäportaiden edessä hän pysähtyi ja sanoi: "Mutta sehän olisi tyhmää! Äidin luona on juuri pari tätiä!" "Mutta minä tahdon jutella teidän kanssanne", sanoi Klaus Baas itsepäisesti. "Emmekö voisi kävellä yhdessä hiukan?" Sanna näytti arvelevalta. "Eihän se oikein, näin keskellä kaupunkia." Silloin Klaus Baas, joka piteli yhä hänen kättänsä, puristi sitä ja sanoi lyhyesti ja vaativasti: "Sanokaa sitten, milloin teidän tällä viikolla sopii lähteä kävelylle... pitkälle, kauaksi aikaa, kahden kesken?" Sanna katsoi häneen ja lausui verkalleen ja arastellen: "Minnekä sitten?" "Minne vain tahdotte!" Sanna rypisti ajatuksissaan tiukasti kulmiaan ja sanoi: "Voin huomenna illan suussa lähteä eräälle vierailulle vaikka Hochkampiin." Klaus Baas vastasi heti: "Tavataan siis huomenna kello seitsemän asemalla ja mennään sitten johonkin puistoon! Eikö niin, neiti Sanna!" Ja hän veti vaativasti hänen kättään puoleensa. Sanna tunsi toisen kädestä ja silmistä, että väkivaltainen voima veti Klaus Baasia hänen puoleensa. Ja hän koetti ylpeästi puolustautua, ja hänen silmänsä loistivat suurina kalpeista kasvoista. Silloin Klaus Baas näki, että Sanna rakasti häntä, ja mahtinsa tuntien hän sanoi: "Te tulette, Sanna!" Sanna seisoi suorana kuin patsas ja katsoi kalpeana häneen, kuolonvakain silmin. Ja sitten hän yhtäkkiä ojensi kätensä ja puristi Klaus Baasin kättä lujasti, kuin sanoakseen: Se on päätetty!... Ja käännähti ja nousi verkalleen ylös portaita. Klaus Baas meni vallan viistopäänä onnesta kotiinsa ja istahti pöydän ääreen äitiään vastapäätä ja johteli häntä harhapoluille ja kerskahteli tavalliseen tapaansa. Tuo ilkkuna vaikutti aina Antje Baasiin kuin kalkkunaan punainen väri ja hän oli heti valmis heristämään hiilipihtejä ja muistuttamaan St. Paulin päivästä ja surkeasta matkasta kotipuoleen ja kuudesta pojan avioliittovuodesta; kaikki, mitä muut Baasit ja hän olivat hullutelleet, äiti luetteli pojalle. Mutta nyt pojan korskea into vain nousi äidin pilkatessa! Huomisiltana, herkkänä, kauniina toukokuun iltana, odotti Sanna Eschen jo sovitulla paikalla Klaus Baasia ja tervehti häntä hyvin totisesti, mutta suuttumusta tai karttavaa ei hänen kasvoillaan enää huomannut. Ja he juttelivat rauhallisesti kaikellaisista pikku asioista ja kävelivät Elbelle päin. Puistoon saavuttua ilta hämärtyi, ja heidän oli nyt mukavampi kävellä. He poikkesivat kapeammalle sivupolulle, joka vei Elben rannikkoa pitkin. Sattumalta kosketti Klaus Baas silloin Sannan käteen, ja nyt hän otti neitoa kädestä eikä päästänyt sitä enää, joten he kävelivät käsitysten. Edessä kattoivat suuret sadepilvet jokea ja himmensivät laajalti veden kalvon. Joen takana häämötti maisema siniharmaassa, pehmoisessa udussa, mutta alhaalta virrasta leyhyi heitä kasvoihin heikko, kostea länsituuli. Jonkun aikaa astelivat he vaieten ja lepuuttaen silmiään avarassa, kauniissa luonnossa; mutta sitten alkoi Klaus Baas kertoa lyhyesti vanhemmistaan ja lapsuudestaan ja nuoruudestaan sekä avioliitostansa ja sen purkaumisen syistä, ja mainitsi lopulta myös Doris Rotermundin. Sanna kulki pää kumarassa ja käsi Klaus Baasin kädessä. "En voi erehtyä enää niinkuin ensi kerralla erehdyin", sanoi Klaus Baas, "sillä nyt tunnen itseni ja tunnen myöskin erään naisen ja tiedän, että te olette minun toivoni mukainen. Mutta sitä en tiedä, mitä te arvelette, Sanna." Sanna tunnusti hiljaisella äänellä: "Se on kaunista tuo, ja suurta... että kerrotte kaikesta noin rauhallisesti... ja luonnollisesti... Äiti kirjoittikin kyllä minulle, että te olitte niin luonnollinen ja koruton ihminen." "Äitinne autteli siis minua suosioonne!" sanoi Klaus Baas. "Tietysti", vastasi Sanna. "Syy on hänen!" -- ikäänkuin sanoakseen: Hän se möi minut sadasta markasta. Klaus Baas purskahti nauruun ja sanoi: "Se ei ole totta, Sanna Eschen!" Ja hän pudisteli ja heilutteli hänen kättänsä, ja Sanna salli hänen sillä leikitellä ja katseli viisaasti hymyillen eteensä. "Mutta käykäämme taas asiaan", jatkoi Klaus Baas. "Saanko kysyä teiltä erästä seikkaa?" Sanna vastasi: "Kysykää." Klaus Baas piteli nyt lujasti ja hellästi hänen kättänsä ja lausui astellessaan: "Sinä kerroit siellä toissa päivänä portailla minulle rakkaustarinoitasi, Sanna. Et ole ehkä kertonut minulle kaikkea... Kuule, älä luule että minun kunnioitukseni ja rakkauteni sinua kohtaan hiukkaakaan vähenisi, vaikka sanoisit nyt minulle, että olet jo rakastanut intohimoisesti: sinä olet oma herrasi kuten joka ihminen. Mutta minä kysyn ainoastaan ja pelkästään sinut täydellisesti tunteakseni, ettei sinun tarvitse surraksesi ja ehkä tunnonvaivaksi salata mitään. Mutta jos et tahdo sanoa, niin et toki millään muotoa tarvitse." Sanna vastasi nyt verkkaan ja epäröiden: "Yhdeksäntoista vuotiaana minä olin Lenen häissä, hänen, johon tutustuitte toissa iltana. Vieraiden joukossa oli muun muassa eräs nainut mies, Lenen sukua, oli matkustanut ilman vaimoansa tänne Chilestä. Hän tanssi monta kertaa minun kanssani ja oli niin iloinen ja varma ja hyvä, ja minä olin sinä iltana niin elämänhaluinen. Minä pidin hänestä kovasti! Ja kun me sitten menimme yhdessä eteiseen, talon toiseen päähän, noutamaan eräälle rouvalle saalia, niin hän yhtäkkiä syleili minua ja suuteli... pitkän aikaa. Minä olin kauhean sekaisin ja tiesin tuskin, mitä minulle tapahtui.... mutta se oli ihanaa. Muun kaiken kerroin jo siellä portailla." Klaus Baas silitteli nyt Sannan kättä ja virkkoi: "Sanopas sitten, kuinka oli mahdollista että sinä toissapäivänä, yhden ainoan illan kuluessa, vieroituit hänestä, jota rakastit niin, ja kiinnyit minuun?" Sanna katseli eteensä ikäänkuin sanoja hapuillen ja vastasi harkitsevasti ja selvästi: "Sitä olen ihmetellyt itsekin ja ajatellut paljon. Minä en ole sellainen, että rakastan vain yhtä ainoaa miestä, minä rakastan useampia, kaikkia, joilla on eräät, minua miellyttävät ominaisuudet. Hänen tulee olla jollakin tavoin luja ja varma ja samalla ikäänkuin vähäsanainen ja selväpiirteinen, ja samalla hänessä täytyy olla jotain kunniotettavaa ja ylimielistä... tietysti mies myöskin ulkomuodolta: siedettävän kaunis ja mieluimmin vaaleaverikkö. Aina kun tapaan sellaisen miehen -- ja niitä on paljon sellaisia -- ja puhelen hänen kanssaan ja tunnen hänen juuri sellaiseksi, niin voin mieltyä. Olen eläessäni kohdannut jo kolmeenkymmeneen mieheen, joille olisin voinut mennä vaimoksi, vaikka heti paikalla. Mutta useimmat olivat niistä jo naineita tai kihloissa, ja toiset eivät huolineet minusta tahi eivät tavanneet muuta kuin yhden kerran... Sellainen olen minä, enkä sille mitään voi. Mutta luulen, että kaikki oikeat tytöt ovatkin sellaisia, kaikki, joissa on jotakin tervettä, leveää." "Leveää?" toisti Klaus Baas. "Mitä sinä sillä tarkoitat?" "Oh", sanoi Sanna ja vaikeni. Ja sitten hän vastasi hämillänsä, hennosti olkapäätään ja käsivarttaan silitellen: "Jotain sellaista luonnollista, ihmisellistä... olemmehan kuitenkin kaikitenkin lihaa ja verta... Minä en tavannut vuoden pitkään Englannissa tuskin miestä... Ja nyt tulen kotiin ja menen noihin iltakekkereihin ja tiedän, että siellä on hän, jota olin koko vuoden ajatellut, ja kuvittelen mielessäni, että hän ihastuu tapaamisesta kuin minä, ja tanssittaa minua paljon ja ehkäpä suuteleekin. Mutta sen sijaan hän suorastaan käänsi minulle selkänsä ja päälle päätteeksi meni silmäini edessä toisen luo. Ja sitten tulitte te ja olitte niin hauska ja hyvä, ja tiesinhän sitä paitsi paljon teistä, pelkkää hyvää... ja mitä olitte tehnyt meidän tähtemme. Ja te tanssitte hyvin!" Sanna tahtoi heittää häneen kujeilevan silmäyksen, mutta hänen totisista silmistään hohti rakkaus. Hän loi ne heti maahan ja siveli toisella kädellään otsaansa ja ohimoita ja sanoi hiljaa: "Ja kun joku silloin on minulle hyvä, niin tunteeni paisuu paisumistaan... ja minä... minä en näe, en ajattele enää mitään muuta kuin häntä." Sannan käsi lepäsi äskeistä lämpöisempänä Klaus Baasin kädessä. Ja mies puristi sitä ja sanoi: "Sinä olet jo kauan kaivannut miestä ja lasta?" Sanna vastasi: "Kahdeksantoistavuotiaaksi minä en tiennyt sellaisesta juuri mitään. Se oli vain tuollaista ylimalkaista tunnetta... noin... nähdä... tanssia jonkun kanssa... saada häneltä tervehdys kadulla... ja kuulla hänen suustaan viisaan sanasen... Ja hän korkeintaan kerran suutelisi. Mutta sitten kun hän niissä häissä minua suuteli... ja olisi se kai muutenkin tullut... niin olen kaivannut sellaista. Ja kun silloin illalla asetuin vuoteeseni, ja ajattelin mitä oikein haluaisin ja toivoisin: uuttaa viuhkaa ja kävelypukua -- tummansinistä tailor madea,[92] napit mustat, -- ja kaapin, jossa olisi korkea peili, niin että voisi nähdä siitä itsensä kokonaan ennen kaupungille lähtöä... Mutta viimeinen halu ennen nukkumista oli kuitenkin: miehekäs ja hyvä mies." "Ja mitä ajattelit eilisiltana vuoteessasi?" kysyi Klaus Baas. "Kun minä niin huimalla päällä puhelin sinulle siellä eteisessä?" Sanna vilkaisi häneen, ja katseli sitten jäykästi eteensä ja naurahti hiljalleen: "Ajattelin: kas niin, sinä pilkkasit häntä aina! Kutti kutti: nyt joudut hänen vaimokseen!" Klaus Baas huomasi hämärässä, että hänen kauluksensa oli hieman nurin, ja hän oikaisi sen ja jätti kätensä hänen olalleen. "Tutkinto ei ole vielä loppunut", hän sanoi. Sanna näytti vastahakoisesti sietävän hänen hyväilyään ja katseli nyrpeästi kaukaisiin merkkituliin ja kysyi: "Mitä vielä?" "Niin", sanoi Klaus Baas, "siihen vanhaan kysymykseen on vielä vastattava: Mikä on uskontosi?" Sanna nykäytti olkapäitään ja vastasi: "Niistä asioista välitän viis. Eihän kukaan kuitenkaan tiedä, mikä niissä on totta. Minulle tuli tavaksi lukea joka ilta isämeitä ja sen luen vieläkin, silloin tulee mieleen kauniita ja hyviä ja rauhallisia ajatuksia. Muuta en tiedä sanoa." "Enkä minäkään!" sanoi Klaus Baas. "Se on kai surullista, mutta niin se on." He kulkivat nyt jonkun aikaa vaieten rinnakkain ja katselivat kauas hämärän utuisiin maisemiin, -- ihmislapset, joilta oli mennyt vanha usko yhteen ikuisen ilmestykseen ja jotka odottavat arastellen ja pelokkaasti toista, uutta -- sillä olivatpa heidänkin elämänsä rajoina syntymä ja kuolema, kutsujina hyvä ja paha. Sitten sanoi Klaus Baas: "Ja on se vieläkin yksi kysymys. Minulla on äiti ja sisaruksia. He ovat sangen yksinkertaista väkeä: ovat eläneet ihan toisissa oloissa ja ympäristössä kuin te, Sanna Eschen. En odota enkä edes toivo, että te juuri seurustelisitte heidän kanssansa, sillä te menette naimisiin minun, ei omaisteni kanssa. Mutta vaimoni täytyisi olla ystävällinen äidilleni, jos hän joskus -- usein se ei tule tapahtumaankaan -- astuu kotimme kynnyksen yli. Hän on ansainnut sen minun ja koko poikueen äitinä." Sanna vilkaisi häneen ja sanoi jyrkänlaisesti: "Siitä ei teidän tarvitse minulle huomauttaa. Jos ehkä olen ylpeä, olen hupsuille ja narreille; luonnollisille ihmisille olen luonnollinen." He olivat joutuneet vähitellen puiston alapäähän ja tulivat kapeille, puisille portaille, jotka veivät Elben rannalle. Klaus Baas veti silloin Sannan lähemmäksi itseänsä ja kysyi: "Mennäänkö alas tästä ja kävellään vielä jonkun matkaa rantaa pitkin?" Sannan kasvoille ja asentoon tuli heti sama jäykkyys kuin eilen huomatessaan Klaus Baasin aikovan suudella häntä; ja hän seisoi nyt liikahtamatta ja epäröi. Mutta samassa hän näki sivullaan pensaan juuressa jotakin tummaa, ja kun hän kumartui, oli siinä noin viisivuotias pikku tyttö polvillansa, kissanpoika vieressä. Hyvästä tekosyystä ihastuen Sanna rupesi heti ripeästi polvillensa ja kysyi: "Mitäs ne pikkuiset tässä tekevät?" Tyttö vastasi vähän peläten: "Mirri karkasi joen rantaan ja minä kävin sen sieltä hakemassa. Toin sen juuri tänne, ja väsyimme kumpikin." Sanna hyväili nyt uupuneita toveruksia, ja kehui heitä yhtä sieviksi ja hienoiksi molempia, ja sitten hänen täytyi nousta. Hän oikaisihe suoraksi, ja tuli siinä koettaneeksi pitsikaulustansa oliko se kunnossa. Klaus Baas sanoi: "Mikä on... saanko auttaa?" Eikä välittänyt hänen jäykkyydestään, vaan pyrki kursailematta kaulukseen käsiksi, ja hän tunsi sormissaan hänen yhden hiussuortuvansa, joka oli kummallisia teitä itsepäisesti joutunut kaulan kohdalle rinnan puolelle ja hohti kellertävänä pitsiä vasten. Klaus Baas selvitti sen huolellisesti ja veti sen esiin. Siinäkös oli pituutta, sitä kesti vetää hyvän aikaa. Sanna tuli aivan punaiseksi, yhä punaisemmaksi, ja katsoi hänen ohitseen --. "Ei, hyvänen aika!" hän huudahti viimein ja polki vihoissaan jalkaansa, "mihin tuttavallisuuksiin joutuu heti teidän kanssanne!" "Pahoittelen suuresti sitä!" tokaisi Klaus Baas naurussa suin. "Pahoittelette?" toisti Sanna ja katsoi häneen hyvin totisena. "No tulkaa, nyt mennään alas." "I will not!"[93] tiuskahti Sanna. Mutta Klaus Baas ei ollut millänsäkään, vaan käänsi hänet olkapäistä ja he astelivat yhdessä kapeita, hämäriä pikku portaita alas. Matkalla tuli sakeain pensaiden kohdalla aivan pimeä, joten Sanna virkkoi: "Tiedättekö varmaan, että nyt on luoteen aika; muuten ei siellä alhaalla voi kävellä." "Tokihan sen tiennen", vastasi Klaus Baas. "Miten niin tokihan?" kysyi Sanna kääntyen häneen päin. Klaus Baas huomasi jo äänestä ja Sannan päänasennosta, että hän tuli sangen väkinäisesti mukaan, ja hän nauraa helähytti iloisesti ja kuletti hänet alas, käsi hänen kaulallaan, sekä vastasi hellän huolettomasti: "Siksi, että päätin jo kotona suudella sinua oikein kelpo lailla rannalla. Siellä ylhäällähän se ei käy päinsä ihmisten tähden." Sanna ei vastannut, vaan kulki alttiisti hänen kainalossaan. Kun he tulivat pensaiden pimeästä varjosta alas valoisammalle ja rannalle, jossa on laskuveden aikaan jyrkän puistopengermän ja vierivän virran välissä mukava, hietainen kävelytie, siellä täällä vain joku piilipuun runko tai harvaa kaislaa, niin Klaus Baas suuteli Sannan käsiä ja suuta. Sanna seisoi hiukan jäykkänä hänen edessään ja katsoi Klaus Baasia, joka piti häntä käsistä, kasvot kalpeina ja silmät syvän totisina, kuin mitä vihamiestä. Silloin Klaus Baas laski hänen kätensä vapaiksi ja pani kätensä hänen ohimoilleen ja sanoi vakavasti: "Nyt sinä saat ja voit käyttää käsivarsiasi siihen, jota varten ne ovat luodutkin, Sanna!" Sanna ei oikein kuullut häntä, sillä höyrylaiva kulki juuri viheltäen ohitse ja aallot hyrskähtivät kovemmin heidän vieressään; myös tuuli vinkui avorannalla kovemmin. "Onko nyt tutkinto sitten lopussa?" kysyi Sanna. "On, jos nyt teet mitä tahdon ja sanot minua sinuksi." Sanna katsoi taas häntä totisin silmin, katsoi hänen tukkaansa, silmiään, suutaan, aivan kuin lopullisen tarkastuksen tehden. Sitten hän sanoi verkalleen ja suloisesti henkeään vetäen: "Sinä... sinun ylpeä suusi!"... ja kietoi kädet hänen kaulaansa ja suuteli häntä. * * * * * Pari kolme kuukautta sen jälkeen Klaus Baas latoi hääpäivän aattona rouva Eschenin kanssa Sannan neitsytkammiossa laatikkoon morsiamensa pientä kirjastoa, joka oli vielä samana iltana lähetettävä Blankeneseen, nuoren parin uuteen asuntoon. Rouva Eschen oli päivän touhusta uupunut ja istahti vähän levähtämään -- ja kun Klaus Baas katsahti sivumennen häneen, niin hän näki, että hänellä oli vedet silmissä. Hän kysyi, oliko raskasta luopua Sannasta? Rouva Eschen pudisti päätänsä ja sanoi: "Kuinka sinä sellaista luulet! Minä kirjoitin jo Englantiin hänelle usein sinusta, koska tahdoin, että hänen on ajateltava sinusta hyvää ennenkuin tulee kotiin ja näkee sinut omin silmin. Tahdoin saada sinut liikkeen tueksi, ja Sannan ja omaksi turvakseni. Ne kolme tarvitsevat lujaa miehen kättä. Mutta minä itken vain sitä, että hän menee nyt naimisiin ja saa lapsia ja saa pitää niitä sylissään ja rinnoillaan. Se kaikki on mennyttä minulta." Klaus Baas latoi vaieten kirjoja ja hän ajatteli entistä kihlautumistaan, jolloin äiti myöskin itki, mutta sentähden, että sääli kadottamaansa lasta. Ja hän lausui: "Sinä olet ollut oikea nainen, anoppi, ja olet vieläkin. Ja Sanna on aivan sinun laisesi: siitä olen sanomattoman onnellinen!... Sinä tulet usein meille näkemään Sannaa ja lapsia." Samassa tuli Sanna sisään ja äiti kiiruhti pois. "Mitä äiti itki?" kysyi Sanna huolissaan. Klaus Baas selitti: "Hän suree, kun sinä nyt pääset vaimoksi ja saat pitää lapsia sylissäsi, mikä häneltä on mennyttä." Silloin Sanna painautui jäykästi hänen kainaloonsa ja sanoi: "Sinä ihmettelet minua nyt... Kas, sellainen äiti minulla on! Minä voin ymmärtää sen hyvin, ja... usko pois, sillä tavalla käy vielä minullekin!" Sitten hän suoristi hiukan vartaloansa ja kietoi molemmat kätensä Klaus Baasin ympärille ja sanoi hänelle oikealla suoralla Hampurin tavalla, katsoen häntä iloisesti silmiin: "Mutta onpa hyvä, että nyt päästiin näin pitkälle!" XXIII. Liike kohosi kukoistukseen. Se oli niitä aikoja, jolloin yhdistyneen kansakunnan voima leveni kuin oivan puun oksat, joka on huonosta varjopaikasta siirretty aurinkoiselle rinteelle, hyvään multaan. Nuorta liikemiestä virtasi Hampurista kaikkeen maailmaan, Englantiin, Kiinaan ja Etelä-Amerikkaan, tarjoten tuotteita ja toimittaen kotimaahan yhä uusia ja uusia tehtäviä. Näiden vaatimusten rohkaisemana pikku tehtailija perusti työpajan toisensa viereen, rakensi ahjon ahjon jälkeen ja pystytti kangaspuita kiireen kaupalla; ja lakeuksien liika väestö -- ja valitettavasti enemmänkin kuin liika -- riensi noihin laajennettuihin tehtaihin, lähtemättä enää valtameren toiselle puolle. Siihen aikaan juuri Holsteinin, Hannoverin ja Mecklenburgin asukkaat, jotka ennen vuosikymmeniä olivat sadoin tuhansin siirtyneet Amerikkaan, kiiruhtivat nyt Hampuriin ja muuttivat vanhaa isoa kaupunkia ympäröivät puutarhat ja niityt ja vehnäpellot valtaviksi katuverkoiksi. Se oli aikaa, jolloin matruusit, purjehdittuaan jonkun vuoden suurilla purjelaivoilla Etelämerellä ja palatessaan Sydneystä ja Amerikan länsirannalta, olivat vähällä eksyä kotikaupungin uusien satamalammikkojen ja laiturien sokkeloissa. Jolloin merentakaisissa liikkeissä palvelevat virkailijat, kun vuosikymmenien päästä palasivat siirtolasta kotimaahan, liikkeensä emäkaupunkia näkemään ja nauttimaan kerta vielä Saksan iloisesta elämästä, vallan ällistyivät ihanaa Alsteria kiertäessään ja nähdessään sen ympärille kohonneet suuremmoiset rakennukset ja Jungfernstiegillä juhla-aattoina vierivät mahdottomat ihmisvirrat. Reipas mies, Klaus Baas, toi uutta yritteliäisyyttä ja uusia suunnitelmia H.C. Eschenin jo hieman veltosti ja epävarmasti johdettuun liikkeesen, jonka osakkaaksi hän oli päässyt. Hänen voimakkaat aistihalunsa oli nyt terve, hellä vaimo tyydyttänyt; hän oli vanhaa talonpoikaissukua, jonka parhaita avuja olivat aina olleet suuri työhalu ja luotettavuus: samasta lähteestä oli hän saanut myös hyvät oveluuden lahjat. Ja sitä paitsi hän himoitsi nyt tuimaa ponnistusta, kuin hyvä hevonen, joka on kaiken talvea saanut seista toimetonna tallissansa. Muudan entinen kelpo tuttu pyysi Klaus Baasilta suositusta päästäkseen johonkin suureen kauppahuoneesen, jolla oli konttori Itä-Aasiassa. Mies oli Lybeckistä kotoisin ja erään vanhan kauppahuoneen tuleva perijä, mutta hänen isänsä konttori, joka oli jo pari sataa vuotta välittänyt liikettä Riikaan ja Pietariin, tuntui hänestä liian ahtaalta. Hänpä tahtoi levittää ikivanhan Hansan maineen kauas Kiinan keltaiselle merelle, -- niin paljon oli maailma entisestään laajentunut, -- ja siirtyä Shanghaihin, yrittää siellä ammattia itsenäisesti. Heti tämän pyynnön kuultuansa alkoi Klaus Baas houkutella lankoaan, saaden hänet viimein taipumaan siihen, että heidän liikkeensä perusti haaraosaston Shanghaihin ja sen hoitajaksi otettiin tuo Lybeckin nuorukainen. Klaus Baas hankki tarvittavan pääoman ja yritystä ajettiin tarmolla ja toimella. Nuori lybeckiläinen oli pystyvä ja kunnianhimoinen mies, ja kun hänen tukenansa oli vielä vahva pääoma ja Klaus Baasin suuri kokemus, niin hän työskenteli oivalla menestyksellä. Siihen aikaan alkoi Sisä-Kiina juuri tarvita melkein kaikellaisia kultuurituotteita, ja niinpä nyt H.C. Eschenin konttorin näytehuone oli täynnä moninaisia kiinalaisille valmistettuja kutomo- ja metalliteollisuuden uutuuksia ja kemikalioita ja väriaineksia, niin ettei olisi luullut olevansa Hampurissa, vaan jossakin Jangtsen storessa. Ja pian paisui Shanghain haaraosasto aivan yhtä merkittäväksi kuin päähuonekin. Usein harmitti Klaus Baasia langon huono yritteliäisyys ja vielä useammin hänen velttoutensa: hän lähti näet tuon tuostakin konttorista liian aikaisin tai ei siellä käynytkään. Lanko oli silloin ottanut haluttomasti ja vastenmielisesti tämän uuden ja valppaan miehen liikkeesen osakkaaksi; mutta kun hän nyt näki hänen istuvan aina kirjoituspöydän ääressä ja hoitavan hänen asioitansa, niin hän löi itse työnsä leikiksi, ollen huikenteleva luonteeltansa. Hänellä oli suurkaupunkilaisen tavallinen taipumus: kuitata pilalla, joko sattuvalla tai kömpelöllä, sekä roskaisilla sutkauksilla kaikki kuulemansa ja näkemänsä tapaukset, koskivat ne sitten kauppaa, politiikkaa tai ihmisiä, urheilua tai taidetta. Ja siitä johtui, ettei hän jaksanut syventyä tutkimaan mitään asiaa perinpohjin, oli se miten vakava tahansa. Hän oli innostunut kaikista taiteista, etenkin maalauksesta ja pronssiveistoksista, jos ne nimittäin olivat Parisista kotoisin. Sinne hän matkustikin vaimoineen joka vuosi ja vietti siellä monet viikot pintapuolisissa taiteen tutkimuksissa ja suunsoitossa. Mutta oikeana tarkoituksena oli nautiskella hienon kultuurin humusta ja ylellisyydestä -- ja siellä kelpasi rouvan komeilla elegantimmissa puvuissa kuin kelpo hampurilaisen kauppiaan vaimon sopii käyttää. Klaus Baas oli yhä kiinni talonpoikaisessa maaperässä ja hän ositteli elämänsä, niinkuin kaikki suurpiirteiset ja lujat luonteet, kolmeen, neljään suureen tehtävään: oma liike, perhe, matka straiteille, kuolema -- tai jotenkin siihen tapaan. Ja hän piti, yksipuolisesti kyllä, kaikkea taiteen taituroimista ja matkustelemista joutavana lapsetteluna ja laiskoitteluna -- ja kun työ tarvitsi, suorastaan kelvottomuutena. Hän ilmaisi langolle huolensa: luotto, jota kasvava liike vaati, oli supistuvaan sukuomaisuuteen nähden vielä aivan liian suuri, joten tukalain olojen sattuessa voitaisiin helposti taas joutua äsken vältettyyn vaaraan. Ja hän kehoitti häntä säästäväisyyteen taloudessa ja lisäämään sillä tavoin omaisuuttaan, niinkuin hän itsekin oli tehnyt ja teki paraikaa. Mutta lanko vakuutti toiminimen luoton olevan tyydyttävästi vakiintuneen -- ja että suvun vanha arvo vaati ulkonaista komeutta. Kuitenkaan ei hän tahtonut olla neuvoa onkeensa ottamatta; mutta hän itse ja etenkin hänen vaimonsa pitivät kyllä huolen siitä, ettei entinen levoton ja tuhlaava elämäntapa parantunut. Klaus Baas asui Sannan kanssa pienessä talossa Blankenesen rinteellä. Heillä oli matalanlaisista ikkunoistaan näköalana kappale Elbeäkin, joka kimalsi pienen kukkatarhan takaa ja vanhan latvaleikon lehmuksen vieritse. Heillä oli seurapiiriä sangen vähän: Klaus Baas oli jäykänlainen ja kuivakiskoinen kuin ainakin mies, joka on kohonnut halvasta kodista ja saanut niukemman koulusivistyksen kuin ympäristö; joskus hän lausui tuttavain kesken hieman moukkamaisia ja kolkkojakin mielipiteitä, joita Sanna "sanoi Heisterbergin puheiksi." Jonkun kerran he kävivät sen ijäkkään parin luona, jonka dielessä he olivat toisensa tavanneet; ja siellä he taas tulivat erään nuoren avioparin ystäviksi, joita viehätti Klaus Baasin suorasukaisuus ja välistä esiin murtautuva hiomaton voima ja hänen vaimonsa raikkaus ja hienous, vaikka he itse olivatkin vanhaa, korkeaa sukua. Muuten oli Sannan seuralaisena hänen äitinsä ja Klaus Baasin hänen liikeystävänsä. Sanna iloitsi suuresti avioelämän uutuuksista ja hyöri hyvin tottuneena talousaskareissa ja toimiskeli varmana ja ajattelevaisena ja tyytyväisenä pienessä kodissa. Hän oli ensin ivaillut miestään: kuinka viihtyy niin mahtaileva ja komeaniminen mies sellaisessa vähäpätöisessä kodissa ja vaatii vaimoansa tyytymään niin vähiin ja yksinkertaisiin huonekaluihin kuin he ostivat? Ja Sanna suuttuikin, kun Klaus Baas ei ollut milläänkään, kun hän kertoi, miten paljon mukavampaa niillä ja niillä oli, tai kun Klaus Baas tuomitsi niin monet elämän pyyteet kerrassa turhiksi tai lapsellisiksi ja puhui joskus tylysti ja halveksivasti hänen veljestäänkin -- ja ei ymmärtänyt yhtään Eberhard-enoa. Mutta kun Klaus Baas silloin selitti hänelle uudestaan, että liikkeen asema ei ole vielä läheskään vaaraton ja että heidän oli säästettävä lisätäkseen liikepääomaa ja koottava omaisuutta vanhuuden ja lasten varalle, niin Sannassa voitti jälleen oikea hampurilainen yritteliäisyys ja sitkeys, sen paraiden sukujen ominaisuudet, ja hän säästi minkä paikat kesti: ompeli itse puseronsa ja hameensa ja odotti suurten liikkeiden loppuunmyyntejä, harkitsi palvelijansa kanssa totisesti talousasioista ja näytti olevansa sangen älykäs ihminen, joka tiesi vetää miehensä kanssa yhtä köyttä. Seurahyörinässä ei heillä ollutkaan paljon tekemistä, kun Sanna piankin tuli raskaaksi. Hän kesti tämän tilansa mielellään ja hauskasti, -- "hyvän tarkoituksen vuoksi", hän sanoi. Kun Klaus Baas kerran vähän ennen lapsen syntymistä tuli kotiin, näki hän Sannan istuvan sohvan kulmassa tyynyjen välissä niinkuin ennen Doris Rotermundin -- jotain kirjaa lukien. Sanna ojensi hänelle kätensä luomatta silmiään kirjasta ja sanomatta mitään. Silloin väänsi Klaus Baas tapansa mukaan kovasti hänen kättänsä, nähdäkseen hänen olkapäänsä kauniit liikkeet, mutta Sanna sanoi nyt totisesti: "Älä häiritse, Klaus, minä luen Shakespearen kuningasdraamoja." Klaus Baas hämmästyi, ja istahti hänen viereensä ja tempasi kirjan pois ja vakuutti merkitsevänsä enemmän kuin Shakespeare, ja kietoi kätensä vaimon vyötärölle ja kysyi: "Mikä sinut yhtäkkiä Shakespeareen?" Sanna oikaisi selkäänsä ja pani kätensä hänen kaulaansa ja vastasi: "Minua peloittaa sittenkin joskus niin... luen rohkaistakseni itseäni." "Kuningasdraamoilla?" "Niin", vastasi Sanna. "Niissä on sellaista suuremmoista ja kauhistavaa, niin että itsekin tulee suureksi ja valtavaksi, eikä enää sitten peloita." Klaus Baas ihmetteli ja mietti mielessään: Minkähän Holsteinin muijan päähän pistäisi viljellä Shakespearen draamoja rohkaistakseen itseään synnytyksessä! Mutta hän kiitteli Sannaansa ja lisäsi: "No sitten saat oppia ne vaikka ulkoa; sillä seitsentä lasta vähemmällä et pääse." "Minä tahdon kuusi", vastasi Sanna, "en enempää." Lapsi, tuo hartaasti odotettu ja rakkaudella kannettu, syntyi verrattain huokeasti ja vaarattomasti ja sitä kasvatettiin hyvin huolellisesti ja ilolla! Sanna sanoi, että lapset ovat "niin suloisia", "niin hurmaavia." Ne olivat "sokerin muruja", ne olivat "fiksuja", -- ladellen kaikki tyttö- ja jatko-opistoajan lemmittelysanat. Ja koska hän piti niin suuresti lapsista, niin hän luetteli usein: "Ensin Klaus Baas, sitten Shakespeare, sitten... Ei mutta Klaus, pikku lapset ovat sentään niin suloisia!" Ja kuningasdraamat luettiin kolmeen kertaan neljän vuoden kuluessa, joten Sanna ei ehtinyt paljon seuroihin! Ja kun hän joskus tuli joko äidin luo tai lankolaan Harvestehudeen taikka jonkun muun sukulaisen perheessä käymään, niin hän torui sitten jälestä Klaus Baasia: ettei hän ollut puhunut juuri mitään tahi oli ollut niin hiljainen tai kylmä ja arvosteleva, taikka puhutellut muita herroja liian itsetietoisesti ja yläkantaan. Mutta silloin katsoi Klaus Baas Sannaa hieman kummastuen ja samalla aivan kylmästi, ja myönsi hänen olevan aivan oikeassa, ikäänkuin ivaillakseen: pyh, noita sinun herrojasi! Ja hän piti asiaa turhanpäiväisyytenä. Siitä suuttui Sanna luonnollisesti yhä enemmän, sillä hän oli muodon ihminen ja tiesi miten piti käyttäytyä. Onkohan muuten siinä suhteessa vanhan hampurilaisen kauppiassuvun voittanutta? He tuntevat maailman, he tietävät hienot muodot. Kerran syntyi tästä asiasta heidän kesken oikein kiivas sanasota. He olivat tulleet juuri kylältä erään serkun luota, joka asui kaupungin ulkopuolella Winterhudessa, minne siihen aikaan paraikaa rakennettiin yhä uusia taloja. Klaus Baas ei ollut tälläkään kertaa esiintynyt oikein kuin piti, ja hän kyseli nyt Sannalta rauhallisesti ja ikäänkuin lautasella tarjoten: "Pitääkö minun sitten olla sellainen kuin sinun serkkusi?... Tai sellainen kuin veljesi?... Olisitko silloin onnellisempi? Vai enkö ole hoitanut asioitani kelvollisesti, vaikken ole surrut teattereista ja pronssipatsaista ja seuraeleganssista? Tahi ehkä olen ennen kihlausta näytellyt sinulle itseäni maailmanmiehenä ja seurasankarina ja siis petkuttanut sinua? Vai sanoinko silloin, että minä olen kauppias ja valmistan sinulle turvallisen ja sievän kodin ja pidän hyvän huolen sinusta ja sinun lapsistasi? Kuinka oli? Muuten, mitä minuun tulee: sinä kelpaat minulle sellaisenaan. Oikean vaimon tulee olla aistillinen ja siisti ja hyvä. Ja sitä sinä olet. Mutta joskus sinulla on tuittupuuskia ja sinä karkaat käsin minun elämän ohjaksiini. Eikö ne ole kunnossa? Vai kuskaanko naurettavasti? Oletko nähnyt kenen kuskille nauravan? Minä olen tehnyt sen horjumattoman ja suuren päätöksen, että pysyn nahkassani! Pysy sinäkin vain hienossa, valkeassa hipiässäsi, Sanna Eschen! Ja sillä hyvä! Mene nyt makaamaan, ja häpeä!" Sanna nojaili jäykkänä makuuhuoneen ovenpieleen ja kuunteli hievahtamatta ja sanaakaan vastaamatta puolisoaan ja katsoi häneen sangen totisena ja silmät suurina. Ja kun Klaus Baas vaikeni, niin Sanna seisoi vielä hyvän aikaa ja tähysteli häntä yhä sillä tapaa. Sitten katsoi Klaus Baas häneen kummastellen, ja Sanna kääntyi ja meni makuuhuoneesen. Klaus Baas kuuli, kuinka hän meni vuoteesen -- ja sitten ei hiiskahdusta. Silloin hänkin meni sisään ja asettui levolle. Vähän ajan päästä vaimolle tuli ikävä: nainen tahtoo aina alistua, mutta ei lyötynä, vaan voittajana. Ja siksi hän nyt kohotti varovasti päätänsä ja nojasi sitä käteensä, ja jonkun aikaa sillä tavoin hiljaa lojuttuansa hän kysyi varovasti: "Klaus Baas?" Ja odotti henkeään pidättäen. Kun Klaus Baas ei ollut tietääkseenkään, niin Sanna tohti jatkaa, ja mies kuuli vaimon sanovan hiukan epäröivästi: "Minä olen joutunut moukalle?" Ja taas Sanna odotti. Klaus Baas ei ollut millänsäkään, ja silloin Sanna sanoi: "Kuinka sinä olet noin epäkohtelias vaimollesi." Ja taas syvä hiljaisuus. Ja kun ei mitään tullut, niin Sanna: "Häpeätkö sinä nyt?" Silloin purskahti Klaus Baas äänekkääsen nauruun, ja vaikka Sanna sähisi kuin hyena, jonka tavat hän oli lapsena eläintarhassa opetellut -- heidän lapsensa matkivat jo äitiä, -- niin hän kantoi hänet viereensä, ja taipuisana ja leppeänä lepäsi pian vaimo hänen luonaan. Sillä he rakastivat toisiaan, Sanna miehen tyyneyttä ja kopeutta ja myös sitä että hänen hyökkäyksensä niitä vastaan olivat turhat, -- ja Klaus Baas vaimon hyökkäysintoa ja ylpeyttä. Äitinsä luona kävi Klaus Baas harvoin, sillä Antje Baas oli sanonut hänelle jo alunpitäen, että hän täytyy saada olla iltaisin ja pyhäisin rauhassa vaimonsa ja lastensa seurassa, touhuttuaan kaiket päivät kaupungilla. Silloin oli Klaus Baas vaatinut äitiä ainakin kaksi kertaa kuussa pistäytymään heillä, ja äidin täytyi tietysti luvata, -- vanhetessaan hän oli muutenkin pojalleen jo nöyrä ja alamainen. Ja Antje Baas tulikin: yksinkertaisessa, tummanharmaassa puvussa, ohut musta silkkiliina heitettynä päälaelta hartioille niinkuin kotipuolen emännillä ennen. Ja hän koetti tulla aina hämärissä, jolloin Klaus Baas palasi työstä ja lapset pantiin nukkumaan. Kun Klaus Baas eräänä iltana meni Dammthorin asemalle ja odotteli siellä junaa, niin hän huomasi äitinsäkin seisoskelevan kuin ainakin hieman syrjässä, ja katselevan kylmästi, arvostelevasti väkeä, joka junaa odotteli. Poika kulki tahallansa kaksi kertaa hänen ohitsensa, ikäänkuin ei olisi häntä huomannut, ja kummallakin kerralla väistyi Antje Baas siivosti taemmaksi ja seisoi ja jatkoi katselemistaan. Silloin meni Klaus Baas häntä kohti suoraan ja uhkasi: "Sinä väistyt minua piiloon!" Antje Baas vastasi pilkallisesti: "Minä luulin, ettet tahtoisi nähdä minua!" Klaus Baas puristi kovasti hänen kättään ja sanoi: "Vai vielä sinä valehtelet!"-"Mene pois nyt, poika", supatti Antje Baas: "Mitä varten niiden nyt tarvitsee nähdä meitä yhdessä?" Mutta Klaus Baas hymyili ja sanoi: "Tule heti kanssani tai minä suutelen sinua kaikkien nähden!" Silloin lähti Antje Baas ja he matkustivat yhdessä Blankeneseen. Siellä istuskeli mummo sitten vaieten lastenkamarissa ja katseli ymmärtävin silmin pienokaisten leikkiä ja sekautui heidän hommiinsa ainoastaan, jos he itse sitä tahtoivat, ja kysyi ylen kohteliaasti Sannalta ennenkuin teki mitään lasten mieliksi: "Onko sinusta sopivaa, että lapset" j.n.e. Ja hän ei lausunut ainoaa arvostelevaa sanaa: oliko mikä hänestä paikallansa vai ei, ja ei luonut koko huoneistossa silmiään muualle kuin lapsiin. Hiljainen ja hillitty äiti olikin Sannasta niin ollen oikein tervetullut ja hän sanoi Klaus Baasille usein: "Sinä olet tainnut olla kauhea pippuripussi kun sinua on täytynyt niin hirveästi pieksää, sillä anoppihan on niin hieno ja hyvä. Mutta sehän on selvä: olethan sinä vieläkin tavattoman itsepäinen." Klaus Baas purskahti nauruun ja vastasi: "Hänen hyvyytensä oli siihen aikaan hiukan kouraantuntuvaa, ja luulenpa, että juuri sinä olisit saanut häneltä selkään kymmenesti päivässä. Sillä sinä olet niin tavattoman itsepäinen." Vanhoja tuttuja ei Klaus Baas juuri tavannut eikä heitä kaivannutkaan. Joskus hän löi pörssissä tai kadulla kättä jollekulle, jonka oli tuntenut ennen Trimbornin aikana tai Intiassa tahi maaseutukaupungissa. Blankenesessa tervehti häntä joskus joku ahavoitunut merimies tai hymy välähti jonkun kapteenin rouvan huulilla. -- Pari kertaa vuodessa hän tapasi Heini Petersiä. Se taloustarve-agentuuri ei ollut pysynyt kauan pystyssä. Sen jälkeen oli Heini Peters vielä kerran ollut konttoristina, mutta se ei käynyt enää oikein päinsä: hän oli liian saamaton ja soitti liiaksi suuta. Nyt hän oli päässyt erääsen kunnalliseen toimistoon. Hänellä oli se entinen musta helmatakki, aivan kiiltävä ja vaalennut tosin, mutta kovan knallin paikalle, jota hyvällä syyllä sanotaan "kauppiaan kypäräksi", oli tullut pehmeä huopahattu, joka mieluummin sallii kantajassaan rappeutumisen, jopa merkitseekin sitä. Heini Peters puheli tuttavallisesti ja vilkkaasti kuin ennenkin synnyinkaupungista ja entisistä tutuista, joita hän ei voinut unohtaa, ja uudesta suuresta aikeestaan: oli näet nyt osoitettava kunnioitusta monille haudoille, jotka olivat hänen suuren runoilijansa hautaa lähellä. Ja lomaan hän ivaili itseään ja veli Klaus Baasia: "Minä saan palkkaa taalarin päivässä, Klaus! Ajatteles, kokonaisen taalarin! Sinä olet toista miestä, Klaus Hinrich. Oikea perhanan poika! Sinä olet ahma!" Ja he kävelivät vähän matkaa yhdessä ja erosivat sitten. Eräänä pyhänä pyysi Klaus Baas häntä luokseen päivälliselle, ja nautti jo etukäteen mielessään, mitenkä Sanna pyöristäisi hienoja silmiään kun näkisi tämän lierihatun, sillä originellejä ei Sanna juuri sietänyt. Mutta Heini Peters ei voinutkaan tulla ja se oli Klaus Baasille paraiksi: hän ei piitannut vanhoista tutuistansa, miksi siis Heini Petersistä! Kun Klaus Baas eräänä sateisena päivänä kesäkuussa tuli satamasta, missä oli itse valvonut arvokkaan lähetyksen lastausta, niin hän näki Heini Petersin lähestyvän Steinthorilta ja kääntyvän Glockengiesserwallille: tavallisessa asussaan, huopahattu takaraivolla ja vanha, huono sateenvarjo pään päällä. Olalta riippui suuri hautaseppele. Klaus Baas tuli uteliaaksi ja tahtoi tietää, mitä se nyt tuolla seppeleellä, ja hän riensi luokse ja he löivät kättä. "No, minnekäs nyt on meno?" kysyi Klaus Baas. Heini Peters viittasi Glockengiesserwallille päin ja vastasi juhlallisen vakaana: "Pyhän Yrjänän hautausmaalle, Klaus! Siellä kaivetaan nyt kaikki nurin ja turmellaan hautausmaa, kun sinne tulee uusi pääasema. Jätin sentähden äskettäin anomuksen, että saataisiin siirtää suuren runoilijamme lemmitty, joka siellä lepää, haudastansa ja viedä Ohlsdorfiin parempaan hautaan. Anomukseeni suostuttiin, Klaus. Ja nyt se juhlallinen toimitus on." Ja Heini Peters näytti ylen onnelliselta, hänen lempeät ja vilkkaat silmänsä loistivat hellyyttä ja liikutusta. "Ajatteles", hän sanoi: "hänen pikkuinen lemmittynsä! Joka oli kymmenen vuotta, koko hänen vaivalloisimman aikansa, hänen ainoa uskottunsa ja lähimäisensä! Ainoa, mitä runoilijalla tässä maailmassa oli!" Klaus Baas aukaisi sateenvarjonsa, sillä ilta muuttui sateiseksi, ja virkkoi hymyillen: "Ajattelepas jos kaikille naikkosille, mitä Hampurin kauppiaat ovat pitäneet ja pitävät, tuhlattaisiin moisia kohteliaisuuksia! Kaikella kunnioituksella, Heini!" Mutta Heini Peters huiskautti kärsimättömästi kättään kuin haluten pyyhkäistä koko Hampurin kauppiaskunnan savuna edestään ja sanoi: "Älä sinä herjaa! Mitä tuollainen tavallinen kahvipussi on? Mitä olet sinä sellaisen miehen rinnalla?! Mutta et sinä sitä ymmärrä! Olet lukenut hänet kerran, muuta et mitään. Sinä et tunne yhtään hänen kirjainsa sielua ja hänen elämänsä sisällisiä värähdyksiä!" Ja sitten hän kertoi, mitkä vaikeudet hän tässä hommassaan oli voittanut ja että kaksi senaattoriakin tulee juhlatilaisuuteen. "Ajatteles, Klaus", hän sanoi, "jos neito parka sen tietäisi! Hampurin senaattoreja hänen haudalleen! Ja kaksi oikein! Ah kuinka hänen kirkastettu henkensä riemuinnee tällaisesta kunniasta. Niin, tässä nyt mennään yhdessä sinne -- sinähän tulet mukaan, se kestää enintään puolen tuntia, -- täyttämään tuota kaunista kunnioituksen työtä: eikä kukaan näe sitä meistä päältäpäin! Jospa ihmiset tietäisivät, minne me mennään, he pysähtyisivät, he katselisivat, niin, he liittyisivät heti seurahamme." Klaus Baas kohautti epäuskoisesti olkapäitänsä. "Pyh, Heini", hän sanoi. "Enpä usko! Enimmät näistä ihmisistä sanoisivat: Häh? Runoilija? Mitä meihin runoilija kuuluu? Ja toiset sanoisivat: Anna kuolleen likan maata rauhassa! Meillä on kyllä työtä elävissä lemmityissä!" Heini Peters katsoi häneen epäröiden ja sanoi: "Niinkö sinä"... Mutta sitten hän rohkaisi luontonsa ja lausui ylevästi: "Mutta kaikkien suurten vainajain haamut ja ihmissuvun valiot meitä kiittävät ja seuraavat hengessä tällä retkellämme." Klaus Baas epäili sitäkin suuresti, mutta ei tahtonut häiritä tunnelmaa ja piti suunsa kiinni. Niin he tulivat hautausmaan rappeutuneelle, harmaanvalkealle portille ja menivät sisään ja astelivat ruohottunutta, kaitaa polkua rauhan tarhan vihreään, uneksivaan varjoon, jossa seljapensaat riippuivat kauniina luokkeina yli tien ja jasmiini keinutti raskaita, komeanvalkeita kukkiaan, ja kauan sitten rappeutuneilla haudoilla hautakivet olivat kallellaan ja melkein tuhatkaunojen ja lemmikkien kätkössä. Korkeampia ristejä pitkin kiemurteli jo villiviini tuuheina vyyhtinä, ja metriset ja kimalaiset hurisivat ja hörisivät vihannassa tarhassa. Siellä täällä uneksi tumma ja vaikeneva lehtikuusi, ja sadepisarat ropsahtelivat ruohikkoon, ja joka pisaran äänen erotti. Nyt on samalla paikalla koko pohjoisen Saksan rauhattomin ja meluisin paikka: siellä kalisee ja kolisee ja puuskahtetelee ja vinkuu ja jyrisee, ja siellä viheltää ja hihkuu, maan päällä, maan alla, yötä päivää, lakkaamatta. He kiersivät leveäksi villiytyneen lehtimajan ympäri, joka salpasi heiltä tien, ja tunkeusivat valtavain metsäruusu-pensaikkojen lävitse ja tulivat pienen, rappeutuneen lautakopin eteen, jonka lahoneisiin seiniin tuuheasta ruohikosta kurkottelevat sireenipensaat ja seljat koettelivat nojautua. Kojun ovella istui valkohapsinen ukko äsken tervatun kirstun kannella, toisessa kyynäskoukussa lapio, -- toisella kädellä hän kohotti viinapulloa ja otti aika kumauksen. Heini Peters lausui nyt juhlallisesti: "Vai niin Meyer, olette jo ehtinyt? Menkäämme siis ja avatkaamme hauta." Mutta Meyer käänsi mukavasti peräänsä ja osoitti lapiolla mustunutta ja lahoa arkkulaudan kappaletta, jolle oli koottu kourallinen multaa ja muutamia maatuneita luun nikamia, ja sanoi: "Se on jo tuossa." Heini Petersin kasvot suorastaan venyivät ja silmät tulivat pyöreiksi kuin renkaat. "Hänkö se on?" hän kysyi. "Onko se varma, Meyer?" Ukko kaivoi taskusta piippunysänsä ja painoi tupakkaa koppaan peukalollaan ja sanoi: "Se se on varmaan, numero pitää paikkansa. Näyttää olleen pienenläntä, Peters." Heini Peters tuijotti nyt aivan ällistyneenä surkeaan nikamakekoseen: lahoneita, ruskeita luita, pari pääkallon sirua, tupsu ruskeaa tuhkaa, joku nivelnystyrä ja arkun sälö, seassa multaa, lyhyellä laudan pätkällä. Sitten hän sai sanat jälleen ja kysäisi: "Missäs arkku on, Meyer?" Ukko napsahutti piipun varrella arkkua, jolla hän istui. "Ja tuohon hän joutuu?" Ukko nyökkäsi päätänsä. "Milloinka tulevat muut herrat, Meyer?" "En tiedä!" vastasi ukko. "Ei kai tänne ketään tulekaan, Peters!" Mutta Heini Peters pudisti päätään. "Vai -- niin!" hän hymähti. Ja tähysteli sitten taas pientä, maatunutta luukasaa, ja kohosipa taas tunnelmansa siiville ja lausui: "Tuossa on hän!... Herra Jumala, miten pikkinen se on ollut, Klaus! Miten pikkiriikkinen tyttö parka!... Tuo tuossa antoi hänelle, pitkälle, kulmikkaalle miehelle, lempeä, kun hän köyhänä ja tuntematonna eli täällä meidän seassamme, ja ravitsikin häntä monta kertaa, sillä nälkäkin häntä ahdisti. Yksikään ainoa koko suuressa kaupungissa ei ollut hänelle ystävällinen; yksikään ainoa ei antanut hänelle rakkautta ja leipää, paitsi tämä vanhahtava, pieni ompelijatar parka: siksi runoniekka pysyikin hänen luonaan. Hän olisi varmaan mielellään ottanut hienomman ja kauniimman naisen, Klaus; sillä hän oli suuri, kaunis mies, vaikk'eivät hänen vaatteensa olleetkaan hienot, ja hänellä oli ylpeä, hieno maku. Ah, Klaus, mitä tunsikaan tuo pieni, älykäs nainen silloin, kun hän eräänä päivänä kohtaa runoniekan jossakin kadulla, kohtaa ehkä tuolla Glockengiesserwallilla, ehkä jonkun talon portaissa, ehkä hänen isänsä verstaassa, kohtaa tuon suuren, villin, hurjan hengen! Tämä ei ollut mikään vaatimaton vieras, tämä, joka lepäsi hänen kamarinsa pikku sohvalla ja joi kahvia hänen kanssaan... Entä kun neito synnytti hänelle lapsia! Runoniekka ei ollut paikalla, kun hän synnytti lapsia hänelle, ei ollut paikalla silloin, kun hän ne lapset laski ruumisarkkuihin. Runoilija saattoi silloin elää vieraissa maissa, elää kaikessa köyhyydessään, kovuudessaan ja merkillisyydessään iloiten ja hullunkurisen vallatonna, hän saattoi, ollen jo maailmassa hiukan koteutuneempi, iloita muustakin kuin tästä nuoresta neidosta. Mutta kun hän milloin asettui pöytänsä ääreen, kirjoittamaan tuolle pienelle ihmislapselle... katso, tuolle pienelle ihmislapselle tuossa, niin silloin hän kirjoitti kauheita ja kiduttavia ja pistäviä kirjeitä! Holofernes, joka rääkkää pientä ompeluneitiä! Ja ne kirjeet olivat lopulta niin kauheita, että muudan runoilijan ystävä poltti ne sitten, etteivät ne turmelisi hänen omaa kuvaansa, suuren runoniekan kuvaa! Väärennystä, Klaus, valhetta ja väärennystä! Ihmiset täytyy hyväksyä sellaisinaan! Maailman suuria henkiä täytyy sääliä ja surkutella ja ihailla, mutta moittia samallaikaa. Ah ylevä, hullu runoilija! Ah sitä runoilijaolemuksen hurjuutta! Yli-ylpeää vanhaa Aatamia porvarillisessa maailmassa! Ja ah sinua, sinä hänen pieni rakastettunsa! Ja ah Jumala, Klaus Baas, kuinka pöyristävän kirjava on elämä!... Ja muistapas: ellei hän ansaitsisi muistomerkkiä jo sen vuoksi, että hän oli hänen lemmittynsä ja hänen nälkänsä sammuttaja, niin voisi hänelle pystyttää merkin jo pelkästään kiitollisuuden osoitteena kaikille lukemattomille herttaisille naisille, jotka me miehet valtaamme, siksi että heitä tarvitsemme... Mutta miksei tänne tule niin elävää sielua, Meyer? Minä luulin, että tänne tulisi kaksi senaattoria?" Ukko kohotti säälien piippuaan: "En tiedä, Peters." Klaus Baas keikahutti olkapäitään sateenvarjonsa alla. "Sanoit, ettei edes runoniekka hänestä välittänyt. Kuinka voit vaatia, että jokin senaattori sitten hänestä välittäisi." Heini Peters rupesi murheissaan kyykkysilleen pienen nikamakasan ääreen, jota sade huuhtoi, ja löysi lyhyen, kohtalaisen valkean nikaman, oikean käden sormiluun, ja pyyhki sen märässä ruohossa ja pisti liivintaskuunsa. Ja sitten hän sanoi sortuneella äänellä: "Minä lasken hänet itse arkkuun. Siirtykää vähän pois, Meyer! Minä tahdon sen tehdä itse, aivan yksin." Ukko nousi nyt arkun kannelta ja siirtyi rappeutuneen kopin ovelle, vanhalle arkunaluspukille, ja kallisti taas kulauksen putelista ja katsoi rauhallisena toimitusta. Ja Klaus Baas suojeli sateenvarjolla luunkerääjää sateelta. Kun sitten joka muru oli kirstuun pantu, niin Heini Peters ja ukko kantoivat kirstun portille, missä jo ruumisvaunut odottivat. Kirstu nostettiin lavalle ja Heini Peters kapusi itse jälestä kirstun viereen vaunukatoksen alle, suojaan sateelta. "Vieläkin on yksi meidän runoilijamme nuori sukulainen elossa", hän jatkoi, "aivan hänen vertansa. Hän on matruusi ja toistaiseksi hieman karkea ja raaka, mutta minä käyn usein hänen puheillansa ja uskon saavani vielä hänet parantumaan... Tämä neito saa Ohlsdorfissa hurmaavan paikan, ja myös hautapatsaan kun aika ehtii, Klaus! Ensi pyhänä minä menen sinne ystävättäreni kanssa, hän on suloinen neitonen, Klaus!" Ja samassa Heini Peters tuli ajatelleeksi kummallista istuinpaikkaansa ja haihattelevia ajatuksiaan, ja hän alkoi nauraa hikertää: "Minä olin kuvitellut tätä juhlaa hieman toisellaiseksi, Klaus! Senaattoreja, vaunuja, lakeijoja!"... Ja hän nauraa hihitteli merkillisesti. Klaus Baas pudisti paheksuen päätänsä: "Kummallinen pylväspyhimys olet, Heini Peters! Kuinka voi ihminen toisten tähden, -- ja kuolleitten, olemattomien, -- unohtaa itsensä, oman elämänsä? Lyönpä vetoa, että olet vielä itse maksanut näiden komistusten kustannukset! Sinusta ei tule mitään, Heini!" Tästä äkillisestä, hiukan epähienosta hyökkäyksestä Heini Peters punastui hyökkääjän puolesta! Ja hän sanoi arasti, hämillänsä: "Niin... kyllä minä olen koko ikäni vähän liiaksi fantiseerannut, Klaus, ja olen pettynyt usein, mutta minä olen ollut kuitenkin niin onnellinen ja tuottanut monelle ihmiselle iloa, ja näyttänyt monelle, mikä on maailmassa suurta ja hyvää." Ja sitten hän sanoi jo itsetietoisemmin: "Eikä raamatussa kielletä missään kohti fantiseeraamasta, Klaus, siellä sanotaan vain, ettei pidä tehdä niin paljon laskelmia. 'Silloin vei perkele hänet korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian'." "Oh, miesparka!" sanoi Klaus Baas, ymmärtämättä häntä ollenkaan, "nythän sitä tulee taas kuin paistetusta lampaan päästä! Suoriupa jo matkalle!" Heini Peters aikoi selittää tarkemmin ajatustaan, mutta hän oli liian arka ja nöyrä, ja sanoi lempeästi ja hämillään hymyillen ainoastaan vanhan lauselmansa: "Sinä olet ahma, Klaus Hinrich! No antaa mennä sitten, kuski! Hyvä olit, kun viitsit tänne pistäytyä, Klaus." Ja ruumisvaunut vierivät pois. Klaus Baas tuli kotiin ja kertoi Sannalle vuoroin päätään pudistaen ja vuoroin nauraen, mitä kummaa hän oli nähnyt. Ja Sanna kummasteli, kuinka Klaus Baas oli niin suuresti kiintynyt moista muistelemaan -- itse hän kyllä tunsi, että siinä piili jotain liikuttavaa ja kaunista -- ja hän ajatteli samalla hyvillänsä ja harmissaan: Hänen sielussaan on soppia, joita minä en tunne vähääkään vielä. Eihän Klaus muuten välitä muusta kuin työstä... työstä -- ja minusta ja lapsista. XXIV. Klaus Baas valvoi ja vartioi. Hän ei ollut enää oikein entisellä tolalla. Mikään ei hänessä "langennut luonnostaan", niinkuin kolmannen, neljännen polven ihmisissä, jotka ovat tottuneet samoihin olosuhteihin. Hänelle ilmestyi kaikki taas uutena ja hän hämmästyi ja ällistyi ympäristöänsä. Konttorihuoneistoa ja hienoa lankoa, joka pysyi hänelle aivan vieraana, pörssissä käyntejä ja sikäläisiä tuttavia; pikku taloaan Elben rannalla, joka oli nyt hänen omansa, ja elämänhaluista, komeaa vaimoansa, sekä kauniita lapsiaan keveissä, sievissä vaatteissa: kaikki, kaikki oli hänen salaisen ihmettelynsä syynä ja ylpeyden, itsetunnon aiheena ja uuteen ylpeyteen kiihoittajana! Hän Klaus Baas, oli tuon kaiken hankkinut omalla tarmollaan! -- Mitä olenkaan saanut aikaan! hän ajatteli. Ja saan vielä enemmän! Varallisuutta on hankittava lisää; ja sen kera luottoa; ja sen kautta valtaa! Sannan mielestä hän touhusi aivan liiaksi eikä jättänyt kylliksi aikaa vaimon ja lasten osalle: "Sinun pitäisi päästä yhä vaan Venäjän keisariksi", hän sutkahutti, "aivan kuin ennen pikku poikana kirkon puistikossa! Sinä huomaat liian vähän meitä ja muita ihmisiä ja ennen kaikkea itseäsi." Nuo sanat herättivät levottomuutta Klaus Baasin rinnassa, sillä hän tunsi itsekin, että ne olivat tosia. Mutta hän ei tahtonut tuntea vielä niitä kyllin selvästi. Hän oli näet taas uusissa, huimissa liiketouhuissa, -- niitä miehiä, jotka noista ajoista meidän päiviimme ovat panneet väkivasarat tässä maassa paukkumaan ja sukkulat suikkamaan, ja sellaisia oli paljon nuoressa, alottelevassa kansassamme, noita, jotka ovat tarmolla ja työnhimolla kohonneet pohjakerroksista ja hankkivat nyt heimolle työtä ja kultaa, ja ahkeroivat pyhät ja aret hillittömän työintoisina ja keksivät suunnitelmia pyrkimyksiään toteuttaakseen ja toteuttavat ne sitkeästi ja salaisen viisaasti, pyrkimättä lepoon, voittaakseen arvoa, valtaa! Kun Shanghain haaraliike oli jo vuosikausia osoittanut keskeymätöntä ja tasaista kasvua, syntyi eräänä kesänä sen ja Hampurissa olevain johtomiesten välillä innokas kirjevaihto, koska näet eräät selvänäköiset miehet olivat huomanneet, että kaukaisessa Idässä kulettiin taas sotaa kohti. Nuoren lybeckiläisen pyrkimykseksi tuli nyt päästä välittämään entistä suuremmassa määrässä Kiinaan eräitä tarveaineita, joita H.C. Eschen tosin nytkin sinne välitti, mutta joita sodan tullen tarvittaisiin mahdottomat määrät ja joita täytyisi olla varmasti ja nopeasti saatavissa. Siihen liikeyritykseen oli H.C. Eschen halukas ryhtymään lybeckiläisen kanssa; ja yrityksen pulma ja uhkaheitto oli siinä, ettei saanut erehtyä yhtään sodan puhkeamisen suhteen eikä liiaksi sen puhkemisajasta. Arthur Eschen näki tuon kirjevaihdon ja hyväksyi suunnitelman, mutta ei tukenut sitä neuvoillaan eikä omalla työllään. Hän oli huvennut yhä enemmän pintapuolisiksi sanasutkauksiksi ja sekautunut rauhattomaan seuraelämään, hänen pöydällään oli entistä runsaammat tukut kirjeitä klubeilta ja taidekaupoilta ja vastauksia niille. Ja kun Klaus Baas koetti vetää häntä lähemmäksi liikettä, niin hän sai katsella kummissaan joko välinpitämättömiin tai levottomiin silmiin. Hän valitteli siitä Sannalle ja sanoi: "Minä en tiedä, mikä sinun veljeäsi oikein vaivaa. Siihen olen kyllä jo tottunut, ettei hän tee työtä, enkä siis enää sitä kummastele; mutta minusta tuntuu, kuin eivät hänen neronleimauksensa tulisi enää hänen suustaan yhtä kerkeästi kuin ennen. Ja siitä olen huolissani. Toivottavasti hän ei tee tyhmyyksiä!" Mutta Sanna kohautti olkapäitään ja nipisti suunsa suppuun. Tämä oli heidän suhteensa arka paikka, josta he joutuivat helposti lausumaan eriäviä mielipiteitä. Sanna nureksi salaisesti sitä, että ei Klaus muka ymmärtänyt sellaisia ihmisiä kuin hänen veljensä ja teki muka sellaisille vääryyttä. Mutta kun mies kerrankin alkoi taas samaa asiaa, niin sanoi Sanna: "Aioin siitä jo pari päivää sitten puhua sinulle. Arthurin Lissy kävi näet täällä kaksi viikkoa sitten, ja pistäysi eilen taas ja kertoi, -- niinkuin hänellä on tapa, minkä mitäkin Parisista, ja mistä kaikesta liekin, ostoksistaan ja hienouksistaan ja aikeistaan. Ja kun minä silloin sivumennen sanoin hänelle, että sehän maksaa hirveästi, ja sanoin, miten paljon me olemme saaneet säästöön, niin että pieni omaisuutemme on nyt kymmenessä vuodessa kasvanut yli kolmenkertaisen, vaikka meillä onkin neljä lasta, kun taas he, vaikka ovat lapsettomia, eivät ole saaneet menoista jäämään taalarin puoliskoakaan, -- niin silloin hän tuumi, -- ja näytti hyvin levottomalta ja koetti varmaankin tutkia, oliko minulla mitä salatarkoituksia, -- että liikehän on aina tuottanut niin hyvin, ja vaikka viime kuussa olikin ollut taka-askel..." Klaus Baas häpsähti ja sanoi: "Mitä? Taka-askel... viime kuussa? Mikä taka-askel? Sehän on järjetöntä!... Taka-askel?... Hän kai tarkoitti: harhayritys! Liike-erehdys?!... Tämä haiskahtaa kirotun pahasti keinottelulta, Sanna! Harhayritys?!... Jaha... tina on laskenut hinnoissa! Niin, niin, se tina! Vai niin! Nähtävästikin on rakas velimiehesi mennyt selkäni takana nahkaansa kaupittelemaan!... Mutta tietysti omaa nahkaansa!" Sanna suuttui ja puolusteli: "Minusta sinä teet väärin... heti sillä tavalla, pilkallisesti: rakas velimiehesi!" "Aivan oikein", vastasi Klaus Baas kummastuneena. "Mutta ylimalkaan, sinä käännyt liiaksi ja heti paikalla aina hänen puolelleen, Sanna!... No, yhdentekevä: kysynpä häneltä itseltänsä! Siitä ammatista minä häntä kiellän! Paitsi että sellainen on yleensäkin uskallettua ja epävarmaa, sinun veljesi ei sellaisessa onnistu. En tiedä oikein, mistä se johtuu; varmaankin siihen vaaditaan miehen kourausta, tyyneyttä, ehkä Luojan armoa. Mutta mitäpä siitä! Tiedän vain: hän ei keinottelussa menesty! Minä en siedä ajatella: Arthur ja Lissy Eschen köyhinä! Mutta mitä se kuuluu minuun. Sanon vaan, että joko minun täytyy saada olla kelpo liikemiehen toverina tai hankin itselleni uuden osakkaan." Ja seuraavana aamuna Klaus Baas sanoi Arthur Eschenille suoraan eiliset epäilyksensä. Arthur Eschen puraisi huultaan ja tunnustikin keinotelleensa, maksaakseen suuria talouskustannuksia. Ja seuraus oli se, että hän menetti noin 40,000 markkaa. Nyt syntyi lyhyt, kova sananvaihto, joka päättyi siten, että Arthur Eschen läksi kalpeana ulos konttorista ja sanoi, että kaiken sen tähden, mitä lanko oli syytänyt hänelle vasten kasvoja, hän ei nähtävästi enää voisi olla yksissä hänen kanssaan. Ja hän pysyi sitten monta päivää poissa konttorista, mutta palasi sinne viimein ja työskenteli nyt jonkun aikaa hiukan ahkerammin ja säntillisemmin. Mutta tämän paljastuksen jälkeen oli Klaus Baasin luottamus lankoon mennyttä. Hän tunsi nyt selvästi, että Arthur Escheniin oli piintynyt auttamattomasti liian mukava, veltto ja rauhaton elämäntapa ja sen mukaiset ajatukset ja anteeksiantamaton heikkous vaimoaan kohtaan. Muutosta ei tarvinnut toivoakaan! Arthur Eschenin ja hänen vaimonsa kasvavat elämän vaatimukset johtaisivat varmaan miehen uudestaan samallaiseen kiusaukseen: peittämään vajausta keinottelulla. Sitäpaitsi ei liikkeen omaisuus pääsisi koskaan kelpo tavalla kohoamaan, jos liikkeessä oli niin ylellinen osakas. Sentähden mietiskeli Klaus Baas jo selvää eroa ja mistä saisi kelvollisen, pääoman puolesta pystyvän uuden miehen osakkaakseen; tahi ajatteli liittyä osakkaana johonkin toiseen liikkeesen. Tätä pulmallista asiaa mietiskellessään hän kuuli sattumoisin kerran pörssissä, että erään suuren shanghailaisen firman nuori, kolmas osakas oli ankarassa taudissa ja huhun mukaan lähetetty kuolemaan Rivieralle. Ja silloin pälkähti heti hänen päähänsä oiva ajatus: eikö hän pääsisi jollakin tavoin osakkaaksi siihen liikkeesen? Olihan hänellä suhteita Shanghaissa, joita monilla pyrkijöillä ei ollut, ja olipa hän vuosia sitten huomannut, että liikkeen vanhin päällikkö, herra Hasse, oli hänelle hyvin suosiollinen. Firma ei voisi tulla kauan toimeen ilman kolmatta päällikköänsä, vaan olisi täytettävä aukko rintamassa. Sillä oli tiettävästi siksi suuret pääomat, että se saattoi tyytyä pelkästään pystyvään mieheen, tarvitsematta tavoitella hyvin suurten pääomain sijoittajaa. Hän piti tosin liikkeen laajuuteen nähden haavettaan toteuttamatonna, olipa kiukuissaan Arthur Eschenille, joka oli pakottanut hänet niin epävarmoja tuumia ja rauhattomia toiveita ajattelemaan, vaikka ne suunnitelmat johtuivatkin hänen omasta yritteliäisyydestään. Ja hän päätti nyt varovaisesti koetella; ennen kaikkea oli hänen ensin tarpeellista tutustua henkilökohtaisesti herra Hasseen, paremmin kuin pikimiltään pörssissä saattoi. Niin ollen hän pyysi kälynsä Lissyn kutsumaan tuon shanghailaisen liikkeen vanhimman päällikön kerran illallisille Arthur Eschenin luo, -- sanoen tekosyyksi haluavansa muka urkkia kekkeritilaisuudessa herra Hasselta, joka oli kälylle kaukaista sukua, mitä hän arveli Idän sodasta: puhkeisiko se vai ei. Kun hän sitten olisi päässyt tutunomaisemmaksi herra Hassen kanssa, ja jos sotakeinottelukin sitten näyttäisi sujuvan, niin ehkäpä hän tarjoutuisi. Sanna oli hyvillään, kun pääsi kerrankin vähän kotoansa Blankenesesta, josta ei ollut liikkunut missään koko kesänä. Ja hän vaati Klaus Baasilta varman lupauksen, että hän tulee illatsuihin oikeaan aikaan. Ja jätti sitten hänet kaupungille, ja meni itse kotiin varustamaan kuntoon juhlapukuaan. Illalla pimeän tullen -- oltiin syyskuussa -- lähti Klaus Baas konttorista mennäkseen Harvestehudeen, ja muisti silloin, että hänen olisi ostettava jotakin esikoiselleen, joka parin päivän päästä täytti kaksitoista vuotta. Muuten oli Sanna tavallisesti pitänyt huolen lahjoista, sanoen, että Klaus ei muka ymmärtänyt sellaisia asioita, -- hän, liikemies! Mutta Sannallahan oli tapana anastella noin muitta mutkitta silloin tällöin tehtäviä. Vaan nytpä Klaus Baas tahtoikin näyttää, eikö hän ymmärtänyt. Hän aikoi muuttaa oikein aistikkaalla lahjalla vaimonsa ja vanhimman tyttärensä väärän mielipiteen! Sodan toivolla hän kai voi sallia pienen turhamaisen lisämenon! Ja hän lähti Neuenwallille ja tähysteli siellä valaistuja puotien akkunoita, mutta joutui heti kahden vaiheelle. Sanna saattoi surkeilematta ja tunnonvaivatta antaa mennä satasen kapineesta, jota ei tarvittu ollenkaan ja joka oli turha koru; mutta hän ei voinut eikä luultavasti sitä oppisikaan. Hän tuli jo kärsimättömäksi. Mutta silloin hän joutui erään äskettäin perustetun taidekaupan luo ja silmäili näyteakkunaan. Siinä oli pienessä, sirossa pahvirasiassa muun muassa eräs vanhasta hopeasta taottu solki, joka soveltuisi varmaankin hänen nuoren tyttärensä vyötärölle. Hänen täytyi hiukan kumartua, sillä silmät eivät olleet enää neljänviidettä vanhalla yhtä tarkat kuin kolmetoista vuotta sitten, -- silloin kun hän viime kertaa asteli tammikeppi kädessä Holsteinin kylillä -- ja hän huomasi, että solen hakoihin oli taottu yksinkertaisesti ja sirosti kaksi alastonta lasta, jotka tanssivat vastatusten ja koskettivat sormien päillä ja varpailla toisiaan, muodostaen siten elävän, viehättävän kuvion. Ja rasian avatussa kannessa loisti siroilla kultakirjaimilla: "Doris Rotermundin luonnoksen mukaan." Klaus Baas suoristihe heti ja meni kauppaan ja osti korun, ja sanoi, että sitä ei tarvitse kääriä paperiin; ja hän lähti rauhallisena ja kauniina syysiltana astelemaan Alsterdammiin ja sieltä sitten Harvestehudeen, pitäen korua kädessään taskussa -- mielessä lapsuuden seudun ja koko menneisyytensä merkillinen lumous. Lombards-sillalla hän pysähtyi ja nojausi kaiteesen, hetkisen Binnenalsteria ihaillakseen -- ja veti samalla salavihkaa rasian taskusta ja katseli haaralyhdyn alla tuota ostamaansa pientä taideteosta, ja ajatteli, että nuo alastomat pienokaiset olivat varmaankin Doris Rotermundin; ja hän kaipasi tosiaan tietää, miten se nainen nyt voi, ja nähdä koko synnyinseutuaan. Hän kohotti mietteissään päätänsä ja katseli yli lammikon, jossa vienot, helmiemolta välkehtivät virveet liikkuivat ja jossa kimeltelivät tuhannet etäiset kultatulet. Lammikon takana Jungfernstiegillä säihkyivät ja säteilivät lukemattomat valot tummanharmaiden, korkeiden kivimuurien edustalla: sikermissä ja pitkissä riveissä ja paikallaan ja vinhaa vauhtia liikkuen. Katonharjain taustana hohti heleänsininen taivas. Hän oli nähnyt sen näyn sangen usein, mutta ei ollut paljoa sitä ajatellut. Se oli erikoisen kaunista... sangen kaunista! Vahinko, ettei hänellä ollut ennen aikaa ajatella sentapaista: hänen henkensä oli ollut aina vireessä, jäykässä ponteessa. Aina vartiossa kuin soturi! Viime jouluaattona oli hänessä herännyt samallainen toive, kun oli kello neljältä sulkenut konttorin ja oli istunut siellä vielä jonkun hetken yksin kirjoituspöydän ääressä: että hän tarvitsisi jo hiukan lepoa, että hän ei ollut enää nuori mies. Mutta silloin hän oli itselleen vastannut, että hän ei voi, hänen täytyy tehdä työtä! Työtä, työtä! Hänellä ei ollut isäin perintöjä niinkuin monilla muilla! Ja sitten oli se tunnelma loitonnut ja unehtunut. Mutta nyt se tuli taas! Kai se johtui vanhuudesta. Hän oli pian viidenviidettä! Silloin kai jo ensimäinen into ja huima juoksu raukee ja alkaa hiljainen käyntiaskeleen kaipuu. Silloin kai ihminen pysähtyy ja katsahtaa taakseen. Kummallista kerrassaan! Seisoa tässä ja katsella tuota maisemaa, aivan kuin maalarit ja runoilijat varmaankin sellaista katselevat! Näin rauhallisena, arvostelematta, antaen elämän ja sen kauneuden lyödä kevyttä leikkiään. Hän halusi vielä vähäksi aikaa jäädä tähän ja hengähtää raikasta ilmaa täysin rinnoin. Niin, ihanaapa olisi, ja terveellistä, taas kerran vaeltaa rauhassa joku päivä kotikylillä, aivan yksin; nähdä entisiä olinpaikkoja ja ystäviä, joita ei nykyhetken kiihkeissä touhuissa ollut pitkiin aikoihin ajatellut, ja antaa heidän seurassaan vanhain aikain ja rauhallisten, kauniiden ajatusten soutaa sielussa, -- rauhallisten, ihanain ajatusten! Ja hänen mieleensä muistui eräs raamatunlause kouluajoilta; ja hän kohdisti nyt sen ajatuksissaan ylpeästi itseensä: He ovat minua ahdistaneet nuoruudestani asti, mutta eivät he ole minua voittaneet! Mahtoi olla ihanaa ajatella kerrankin koko vaivalloista ja samalla hurmaavan ylpeää elämäänsä, kaikessa rauhassa ja verkalleen astellen! Se mahtoi sielua raitistaa, kirkastaa! Kotipuolen haluaisin nähdä vielä kerran, hän ajatteli, ja Doris Rotermundin, ja kaiken muun. Siitä on jo neljätoista vuotta kun viimeksi kotikunnaita vaelsin. Neljätoista vuotta! Mikä pitkä taival elämästä! Miten kauas kulkenut! Merkillistä! Nythän on elämä pian mennyt! Mennyt ja loppunut! Pitäisi elellä tästä lähin hiukan leveämmin ja verkkaisemmin. Ne olivat ratki rauhattomia vuosia, nuo viimeiset neljätoista! Hän solahutti solen hiljaa taskuunsa ja kulki vienossa illassa päämääräänsä kohti. Hänen sielunsa, joka muuten oli niin ankaran jäykkä ja pystypää, heittäytyi nyt ikäänkuin mukavaksi ja leijui kuin suurten, turvallisten lentimien kantamana, kautta koko elonsa, kuin aavan, hiljaisen alavan. Pikku poikanen tuli viheltäen vastaan; hän heräsi mietteistään ja ihmetteli äskeistä haaveksimistaan ja hymyili: se on tuon solen vaikutusta, -- ja ihanan, rauhallisen illan ja veden välkkyvän avaran kalvon, ja ijän. Värehtiviä mustansinertäviä aaltoja halkoivat siellä täällä ylimeno-höyryt, kirkkaasti valaistuina. Läheltä ja kaukaa kohousi rantain lahdelmista, salaperäisistä sinisyvyyksistä, ikäänkuin kultasauvoja, joiden päissä lekkuivat soihdut. Laiturin paviljonkien huikaisevaa valokehää saartivat ympärille kytkettyjen pursien tummat hahmot. Musiikki ei soinut; toiselta puolta lammikkoa kajahti veneestä toiseen hilpeitä huutoja. Rabenstrasselta asteli rannalle kaksi komeaa tyttöä, menivät sillalle päin, varmaankin veneelleen. Muutaman vuoden päästä olisivat hänenkin vanhemmat lapsensa, tyttö ja poika, noin varttuneita. Rakkaat esikko-lapset! Kun ne tulevat noin suuriksi, niin pitää niiden toki saada oma veneensä, vakava vene jokipurjehdusta varten. Mutta ehkä sitten olisi parasta, että he muuttaisivat kaupunkiin, Harvestehuden puolelle. Olisihan se hänelle ja Sannalle mukavampaa; ja siellä olisi lapsille enemmän tovereita. Ja juhlalippu olisi kerran liehuva purren mastossa... Hänen elämänsä piti tulla paljon levollisemmaksi, kodikkaammaksi ja ystävällisemmäksi ja verkemmaksi. Hän oli liiaksi kiiruhtanut. Hän otti taas käsille rasian ja avasi sen, ja katseli solkea valojen hohteessa, joka virtasi lyhdyistä ja akkunoista ja heijasteli kirkkaan veden kuvastimesta. Ja muisteli kaunista rauhan seutua, jossa se oli syntynyt. Kättä, joka sen oli takonut. Pikku neitosta, jota se somistaisi; hänen kaunista, hyvää äitiään, kaikkea, mikä oli hänen elämänsä ydin ja mikä häneen nojausi, ajatteli rauhallisena ja onnellisena, autuaanakin, -- tunteissa, joita ei ollut ennen aavistanut. Lankolassa olivat jo melkein kaikki vieraat koolla, ken missäkin, terassilla, puutarhassa. Hän etsi Sannaa ja löysi hänet, ja oli aivan rakastunut vaimoonsa ja mietti mielessään: Miten hän on kaunis ja jalo, hän, lasteni äiti! Ja hän jäi seisomaan Sannan viereen ja kyseli häneltä eräiden tuntemattomain naisten nimiä, ja lausui heti tuimanlaisia arvostelujaan. Eberhard-eno huomasi heidät ja tuli ja näytteli Sannalle jotakin uutta, harvinaista kokoelmaesinettä. Sanna, joka oli jo määrätty näiden harvinaisuuksien perijäksi, kumartui sievästi pikku ukon puoleen ja oli muka hyvin harrasta. Eräs vanhanpuoleinen nainen riensi kertomaan St. Moritzista[94] -- hän oli Bremenistä kotoisin ja Escheneille kaukaista sukua --: oli sangen halukas tutkimaan miestä, jonka tuo kaunis ja itsenäinen Sanna Eschen oli suvun ihmeeksi puolisokseen valinnut. Mutta Klaus Baas ajatteli: Viis minä St. Moritzista! Ja hän mietti kohteliaasti ja kumarapäin kuunnellessaan, kuinka hän voisi lähestyä herra Hassea ja saisi hänet itselleen suosiolliseksi, ja kuinka hän edistäisi salaista suurta aiettansa. Terassin juurella, lampun valon puolipiirissä, seisoi isäntä muiden vierasten parvessa, pitkänä, solakkana ja hiukan velton näköisenä. Muut olivat liikemiehiä, ja oli siellä eräs pappi ja asianajajakin. Pappi kertoi hassunkurisia juttuja porvarien seuroista, kun oli ensin juteltu viimeisestä regatasta. Tuolla seisoi kaunis, tummaverinen herra, eräästä juutalaisesta pankkiliikkeestä: hän oli suvun taipumuksia seuraten ruvennut harrastamaan taidehistoriaa. Hänen kanssaan puheli emäntä ja muita naikkosia, udellen erästä uutta julkaisua renessanssiajan Firenzestä. Klaus Baasia ei viehättänyt vähintäkään mikään tällainen, hän oli vallan kylmä sille ja hänellä oli hyvin ikävä. Hän vartioi vain Hassen tuloa. Viimein hän tulikin: vanhapoika, harteva ikämies, ja niin roteva vartalolta, että olisi luullut häntä vaikkapa suurtilalliseksi. Klaus Baasin onnistui saada Sanna ymmärtämään, että hänen oli nyt otettava huostaansa tuo puhelias sukulainen, joka sillä välin oli ehtinyt siirtyä Geneveen ja sieltä Parisiin. Ja hän kuuli vielä takanaan ystävättären sanovan Sannalle: "Ymmärrän nyt hyvin, Sanna, että niin kiireesti tahdoit rouva Baasiksi. Sinulla on tosiaan komea ja rakastettava puoliso... niin, ihan totta, Sanna!" Klaus Baas naurahti mielessään: se oli Sannalle paraiksi! Ja meni lankonsa luo, koska tiesi varmasti saavansa siellä tervehtiä herra Hassea, jonka nyt pappi toistaiseksi oli onkeensa siepannut. Pian tulikin Hasse Klaus Baasia tervehtimään. Ja koska Klaus Baas tiesi, ettei Hasse välittänyt juuri muista kuin liikeasioista, niin hän alotti heti keskustelun eräällä hauskalla sutkauksella, joka silloin oli pörssissä muodissa. Hänen naurunsa oli vapauttavaa ja kaunista kuin hänen isänsäkin, ja Hasse tuli hyvilleen siitä että löysi vertaisensa ja sanoi: "No mennään me kaksi istumaan tuonne syrjemmälle, vaikka nurkkaan tuon pronssipojan juurelle! Muut ovat kokoontuneet jo lankonne ympärille purjehtimaan ja soutamaan regattaa, ja eno Eberhard on jo sinetöity, ja nuo naikkoset tuolla ovat tietysti Italiassa. En moiti suinkaan naisväkeä, kun saa pitää heitä kahden, kappaleittain, päinvastoin, he voivat olla mitä suloisimpia. Mutta en gros niistä ei ole mihinkään." He istuivat nyt mukaviin nojatuoleihin, etuvarustuksenaan suuri pöytä. Ja nyt alkoi ukko hauskasti jutella huomioitaan. Kun minä tulin tänne nuorena miehenä, niin täällä oli niin ja niin monta vientiliikettä... Ja sitten vertailu nykyaikaan... Ja nuorempi veikko käänsi puheen taas Eschenien suvun historiaan,... muistellen sivumennen Karl Escheniä, tällaisessa kysymyksessä oli kuolleittenkin autettava häntä -- ja sitten matkattiin Taka-Intian viidakoista Shanghaihin; ja sen jälkeen kysyi Klaus Baas varovasti, mutta samalla suorasukaisesti, ukon elämän vaiheita, mikä palkittiin toisella kysymyksellä: mistä Klaus Baas, ja mihin aikoi? Ja nyt Klaus Baas hienolla tavalla kehui kohonneensa yksinkertaisesta suvusta ja suistuneensa kuudeksi vuodeksi maaseudullekin. Ja sitten kiisteltiin kaikessa ystävyydessä Kiinan tulevaisuudesta ja sodan mahdollisuuksista ja valiteltiin Rivieralle viedyn osakkaan sairautta, joka ei ollut kääntynyt lainkaan parempaan päin. Mutta samassa kutsuttiin illalliselle, ja mentiin komeaan ruokasaliin ja istuttiin pöytään. Pappi kertoi illallisella erään tuomiorovastin ja materialistisen, viisaan kauppiaan ystävyydestä, joka oli ollut siitä merkillinen, että he viihtyivät hyvin yhdessä, koska maailmankatsomusten erilaatuisuuteen ei puheissa koskettu, vaikka ne kuitenkin ilmaisivat olemassaolonsa hienona varovaisuutena, kuin raikastavana ryytinä. Asianajaja oli selaillut sukuliikkeensä vanhoja kirjoja ja oli niissä keksinyt erään vanhan merkittävän lastausluettelon: laiva oli näet murtautunut mannersulun lävitse: -- ja lakimies luetteli nyt tarkoin silloisia tavarain hintoja. Ja sitten johtui eräs vanhahtava kauppias, joka piti pöydässä puolensa, kertomaan Hampurin savustetusta lihasta, ja koetti esittää tämän ikivanhan, kehutun tuotteen historiaa, vaikka aukkoja hän siihen jätti. Joku nuorehko liikemies huvitti seuraa selostamalla pidgin-engelskalla[95] erästä keskustelua uskonnosta, johon hän oli Hongkongissa joutunut erään kiinalaisen kulin kanssa; ja nyt teki toinen paraansa mukaan espanjan avulla selkoa Meksikon muinaisesta mytologiasta. Siitä sai taas pieni, mustaverinen renessanssiherra puolestaan aiheen kuvailla kauniilla, henkevällä tavalla, minkälainen hänen ajatuksensa mukaan oli ollut esimerkiksi Lorenzo Medicin sielu. Ja Arthur Eschen kertoi vierusnaiselleen uusimmasta automobiili-onnettomuudesta -- ja niin innokkaasti, että Klaus Baas pelkäsi hänen lankeavan vielä sen urheilulajin uhriksi. Ja sitten helähti Sannan kirkas nauru: hän istui asianajajan vieressä, jonka kanssa hän oli käynyt yhtaikaa pikkulasten koulua, ja väitti, että lakiherra oli siihen aikaan änkyttänyt; mitä lakimies väitti juonikkaaksi keksinnöksi, joka oli muuten aivan rouva Baasin tapaista. Ja sen väitteen kumoamiseksi Sanna matki asianajajan silloista änkytystä. Hasse taas antoi talonemännän, joka istui hänen vieressään, kertoa itselleen juuri läsnäolevista vieraista, mutta ei näyttänyt muuten oikein tarkkaavaiselta: hän katsahti vähä väliä hajamielisesti Klaus Baasiin, joka istui häntä vastapäätä, ja jatkoi ajatuksissaan äskeistä keskusteluansa. Klaus Baas soi St. Moritzin naisen, -- joka oli sillä välin lentänyt British-Museumiin, soittaa häiritsemättä suuta ja pelastui siten pelkillä "ei" ja "kyllä" vastauksilla. Ja kun hän liikemietteissään kohotti päätänsä, niin hänen katseensa kohtasi joko Sannan sirkut silmät tai Hassen rauhallisen katseen, ja hän huomasi olleensa heille molemmille mieliksi. Parempaa iloa hän ei kaivannut. Hän mietti illallisten jälkeen, vieläkö solmia katkennutta keskustelua, mutta kun herra Hasse ei suonut tilaisuutta, niin hän lähti Sannan kanssa kotiin. Raitiovaunussa ja Blankenesessa käveltäessä hän kertoi itsetietoisesti kuin Klaus Baas ainakin hauskasta keskustelusta Hassen kanssa, ja kehui kunnostautuneensa ja nautti itserakkaasti, kun Sanna kertoi, että häntä oli sanottu pulskaksi mieheksi. Sanna oli nähtävästikin nyt hyvin rakastunut häneen, sillä hän aivan painausi käveltäessä hänen kupeesensa ja piti häntä kädestä. Ja kun he tulivat kotiin, ei Klaus Baas välittänyt iltalehdestä, vaan pyysi Sannaa, noin juhlapuvussa, tulemaan vaan luokseen pakisemaan vielä vähän. Ja hän alkoi: "Kuules, se St. Moritzin rouva, Sanna? Huvittiko sinua sen jutut? Minusta hän oli hyvin ikävä! Mitä minuun St. Moritzit ja Egyptit ja Roomat, ja kaikki hupsut matkustelut kuuluvat. Ne ovat sellaisten hommaa, joiden kädet ovat käyneet liian heikoiksi, koska jo heidän isovanhempansa ovat niitä liiaksi säästäneet. Minä pysyn kynsin hampain kiinni Hampurissa ja nykyhetkessä -- joko täällä alhaalla Blankenesen rannalla tai Dammthorissa tai satamassa, -- kaikkialla missä toimin." Sanna istahti hienossa silkkipuvussaan hänen viereensä ja katseli häntä pyörein, kiiltävin silmin; hänestä oli sittenkin niin hauskaa kuulla hänen silloin tällöin puhuvan oikeaa "Heisterbergin kieltä." Sillä hän tunsi, että hänellä oli oikein älykäs ja omintakeinen ja luja mies, ja se tunne oli hänelle välttämätön. "Minä ihmettelin sitä pappia. Häntä ei eroittanut yhtään kauppiaasta eikä asianajajasta, ei käytökseltä tai sanoiltakaan. Ja se ei minusta oikein sovi. Tuollainen oiva Hampurin porvari, liikemies tai lainoppinut, se on luonnon tuote, Sanna: se on itsekäs ja vaativainen, varovainen, ovela! Mutta papin on oltava toisellainen! Hänen täytyy olla yksinkertainen ja suora ihminen, joka ei ole löytänyt totuutta kaduilta eikä kekkereistä, vaan maailman ja ihmissielujen syvyyksistä ja omasta hengestään. Ja sen tulee ilmetä hänen kasvoistaan ja sanoistaan... Tule, istu tuohon polvelleni, Sanna." Sanna kuunteli, nukkuivatko lapset, ja istahti sitten Klaus Baasin polvelle ja kysyi: "Mikä sinua sitten vielä kummastutti?" "Kummastutti kaikki", vastasi Klaus Baas, "koko Harvestehuden joukko. Tuokin hieno, älykäs juutalainen! Hänen sielunsa on kaunistettu kaikilla elämän koristuksilla: se on kuin hieno sali, jossa on tauluja ja veistokuvia, ja komeita huonekaluja ja kalliita mattoja, ja ylen yleviä kirjoja pöydillä. Minun sielussani on yhä vielä pitkä puupöytä ja sen ympärillä rahit, Sanna; siellä on isä ja äiti ja muut omaiseni, ja Lotte-vainajakin, joka olisi varmaan saanut elää, jos olisi ollut varakkaan väen lapsi. Ja sen yksinkertaisen pirtin seinillä on vaivalloisen nuoruuteni kuvat! Hempeille koristuksille siellä ei ole sijaa eikä aikaa ollut -- ja ne on niin jääneet, ja jäävät myös! En kuuntele vastenmielisesti noista asioista juteltavan, mutta en ole liioin utelias kuuntelemaan! En voi ottaa sellaisia vakavasti enkä iloita niistä täydellä sydämellä." "Niin", huokasi Sanna, "sinähän olet talonpoika!" Klaus Baas siveli lujasti hänen pehmoista, vaaleaa tukkaansa korvallisilta poskille, niin että Sanna näytti aivan nuorelta, koulutyttömäiseltä, ja sanoi: "Mutta en ole omasta mielestäni sen tähden yhtään heitä huonompi hienoudessa, sukujaloudessa tai sivistyksessä. Kyllähän yleensä ajatellaan: tuollainen pohjasäädyn nousukas, joka ei ole saanut korkeampaa sivistystä, kauppasaksa, tiskisälli, ei ajattele mitään muuta kuin rahan haalimista! Hui hai! Suuri fantasti minä olen ollut pikkupoikana ja nuorena, jalo pilvilinnain rakentaja! Lueksin siihen aikaan parasta, mitä viisaat ja jalot miehet ovat ajatelleet Jumalasta ja maailmasta, ja ajattelin mitä luin ja vieläkin kehitän itselleni ajatuksia: en suinkaan koristeiksi, urheillakseni tai lorutakseni kuin monet muut, vaan kipeäksi tarpeeksi! Minä en ole suinkaan karsas korkeille asioille tai välinpitämätön, vaan kätken ne sydämeeni vakaan, rehellisen miehen tavoin. Mutta ajatukseni kulkevat hitaasti ja painavasti ja varovaisesti. Minä en voi päätä pahkaa juosta Buddan tai Nietzschen jalkoihin, vaan pysynpä lujasti kristillisyydessä, vaikka uskon siihen nyt paljon vähemmän, ja pelkään paljon vähemmän n.s. jumalaa kuin ennen Heisterbergissä, pikku poikana, pistäessäni rihvelitaulun päälle käteni ristiin. En tunne uskonnon suhteen itseäni enää lampaaksi ja alamaiseksi, vaan paremminkin perustuslaillisen valtion kansalaiseksi, jolla on monenmoiset oikeudet, luonnolliset ja hallitsijan vakuuttamat. On vain yksi..." Näin Klaus Baas mahtaili. Sanna rakasti häntä sanomattomasti tällä hetkellä ja siveli hänen tukkaansa ja sanoi: "On vain yksi?... Mitä aioit sanoa?" Klaus Baas katseli miettivästi eteensä... "Ajattelin vain", hän virkkoi, "etten kuitenkaan taida olla aivan oikealla tolalla. Että minun täytyy antaa ajatuksilleni enemmän tilaisuutta ja aikaa. Esimerkiksi maamies... hän astelee töittensä lomassa rauhallisesti ja verkkaisen mukavasti piennarta... mutta minä aina työn kimpussa... Ja minä olen jo neljänviidettä!" hän lausui melkein päättävästi. Se oli Sannasta aivan uusi ääni kellossa, ja hän naurahteli hellästi ja sanoi: "Ahas! Jokos vihdoinkin kuukahdat puujaloiltasi? Kuka nyt kovisti hiilipihdeillä?" Klaus Baas kaivoi vaivoin taskustaan, sillä vaimo lepäsi hänen rintaansa vasten, pienen rasian ja sanoi: "Ostin tämän Liese-Lotelle syntymäpäivä-lahjaksi. Katsopas sitä: siinä syy." Sanna avasi rasian ja katseli solkea, ja kun näki kirjoituksen, niin sanoi hieman ahtaasti: "Se on hän, se, joka silloin oli sinulle niin hyvä, kuin tapasi on sanoa." Ja hän vetäysi hiukan loitommalle. Mutta Klaus Baas veti hänet takaisin rintaansa vasten ja sanoi: "Minä näin tuon nimen ja muistin heti tapauksen. Ja Alsterin ranta oli niin ihana. Ja minulle tuli kaikellaisia hyviä ajatuksia, ja ensi kertaa ijässäni minä katselin rauhallisesti ja hätäilemättä entistä elämääni. Ja se on kuitenkin välttämätöntä: ihmisen täytyy joskus silmäillä jouten kupeilleen ja maahan, jota hän astuu, ja pilviin, jotka pään päällä liitävät. Olen tehnyt liian paljon ja liian kiireesti työtä ja liian yksipuolisesti. Minun elämässäni ei ole ollut rauhaa, ei ihanaa, laveaa, vivahdusrikasta rauhaa." "Jota heillä on, noilla toisilla!" pisti Sanna Eschen merkitsevästi. "Niin", myönsi Klaus Baas hätkähtäen ja epävarmana... "se on totta!... Mutta kuitenkaan, ei niin. Mitä heillä on", hän pudisti päätänsä, "sitä en saa enää koskaan. Enkä sitä tahdo. Minä olen liian vakava ja suora sellaiseen. Minun nuoruuteni oli liian vaivalloista ja ahdasta. Mutta joskus täytyy minun saada aikaa tehdäkseni pitkän ja oikein rauhallisen kävelyretken. Minun täytyy joskus lukea vielä joku hyvä kirja. Täytyy tehdä sinun kanssasi jokin pieni, levollinen matka. Ja eritenkin tahdon pistäytyä joksikin päiväksi kotipuolelleni, yksin, täydellisesti yksin: käydä katselemassa joka paikkaa, kaikkea ennen tuttua. Matkustan heti, huomenna... kolmeksi päivää... muuten ei tule lähdetyksi." "Ja menet sen Doris Rotermundinkin luo?" sanoi Sanna kylmästi. Mutta Klaus Baas pani kätensä hänen ohimoilleen ja kysyi: "Sano, mitä ajattelit silloin kun katselit minua pöydän takaa, siellä illallisilla?" Sanna vastasi hämillään ja raskaasti: "Tiedäthän sinä sen, Klaus." Mies painoi häntä silloin rintaansa vasten ja sanoi: "Ah, kun se suuri Shanghain yritys nyt onnistuisi, Sanna, niin sitten..." "Voi", huudahti Sanna, "älä nyt aina yrityksistä! Kello on jo yli kaksitoista!" XXV. Matkan kotiseudulle hän lykkäsi kuitenkin tuonnemmaksi. Lokakuu kului tavallisissa toimissa ja tavattomassa jännityksessä, kun odotettiin sotaa. Joulukuussa matkusti Klaus Baas Berliniin ja Saksiin ja tiedusteli eräiltä tehtailta jo valmiiksi villaisia peitteitä, univormuverkaa ja telttakankaita, ja vahvisti tehtaiden kanssa jo molemmin puolin sitovat hankintasopimukset, jotka astuisivat kuitenkin voimaan vasta kun hän lähettäisi ilmoituksen; sitten hän hankki vastaavassa määrin myös luottoa. Hän toimi pontevasti ja pää selvänä ja suurella kokemuksella ja nauttien rohkeasta yrityksestä. Ja odotti sitten kirjettä ystävältänsä Shanghaista. Ja kun hän eräänä päivänä tuli konttoriin, niin siellä olikin jo kirje, jossa tuttu kirjoitti, että sota, eräältä ystävältä Japanista saadun tiedon mukaan, oli ihan varmasti pian syttyvä. Ilmoittaja toivoi kohta voivansa lähettää sähkösanoman, jonka tultua Hampurin konttorin oli lopullisesti vahvistettava jo valmistetut sopimukset tehtaitten kanssa. Muuten piti tilausten ehdottomasti joutua lähetyskuntoon kahdeksan viikon sisällä. Kun Klaus Baas samana päivänä iltapuolella oli juuri lähtemässä konttorista, niin tulikin jo sähkösanoma. Tuttu ilmoitti siinä uskovansa, että lähetykset voidaan myydä sangen hyvällä voitolla, mutta tavaran täytyy joutua ehdottomasti ajoissa perille. Klaus Baas meni nyt heti tehtaitten agentin puheille ja tapasi hänet vielä konttorissa ja kirjoitti sopimusten alle. Ja laski, riittäisiköhän luotto pankissa. Ja seuraavina viikkoina hän oli kovassa jännityksessä ja jopa hätäinen ja hermostunutkin. Hänen ruumiinsa, joka oli ennen ollut rautainen, ilmaisi nyt kuitenkin, ettei hän ollut koskaan käynyt kelpo lomalla ja nauttinut rauhaa; ja nyt hän sai maksaa sen, ettei ollut äsken uskonut levon tarvetta, jota oli itsessään niin tuntuvasti ja selvästi huomannut. Hänellä oli aina valmiina palton pikku taskussa groschenin raha ostaakseen lisälehden, ja hänelle tuli nyt oikein huonon keinottelijan merkillinen taikausko: yritys menisi muka penkin alle, jos juuri se varattu groscheni sattuisi katoamaan! Jouluaattoiltana pyörivät hänen ajatuksensa niin tässä yrityksessä, että hän tuskin huomasi iloitsevia lapsia ja niiden kanssa leikkivää Sannaa: Intiaankin oli toimitettava uusia lähetyksiä ja tehtävä sopimuksia. Työkyky ja luotto oli jännitetty äärimmilleen. Klaus Baas ei mennyt saliin, vaan käveli edestakaisin pienessä huoneessaan ja sanoi ovelta Sannalle: "Jos tämä yritys onnistuu, niin en koskaan enää tee työtä niin rajusti. Sitten tahdon ajatella enemmän teitä ja käyttää aikaa iloksenne. Ja te saatte puolison ja isän, jota parempaa ette ole kuvitella voineet!" Sanna katseli häntä vaieten, ja kohautti olkapäitään ja painui taas salin lattialle leikkimään lasten kanssa. Kun Klaus Baas sitten eräänä iltana helmikuun alkupuolella tuli kotiin, kertoi Sanna hänelle kälyn käyneen heillä, oli jutellut minkä mitäkin uutisia, -- ne Sanna nyt toisti miehelleen, -- ja oli valitellut, että hänen miehensä nukkuu nykyään vähän eikä saa oikein unta, joten käly oli pelännyt, että liekö Arthur sairas. Klaus Baas ei kuunnellut näissä omissa huolissaan paljon Sannan puheita; ajattelihan vain: kuinka ihmeellä voi mies sairastua tai edes tuntea ruumista olevankaan, nyt, kun minä olen näin huolissani ja jännityksessä! Ja hän vastasi välinpitämättömästi: "Eipä hänelle pari unetonta hetkeä pahaa tee, Sanna! Hän on nukkunut koko elämänsä." Sanna ei voinut nytkään sietää moista hyökkäystä veljensä kimppuun: se oli heidän ainainen keskinäisen riitansa syy. Ja vaimo vastasi melkein karsaasti: "Sinä oletkin toisellainen kuin hän; sinua ei surut estä nukkumasta!" "Katsos, minulla on hyvä omatunto!" kerskahti Klaus Baas. Sitten hän taas asteli edestakaisin ja aprikoi, mitä olisi tehtävä, jos sota ei syttyisikään taikka ei syttyisi vielä? Oliko hänen ryhdyttävä shanghailaisen ystävänsä kanssa yksissä tuumin uhkayritykseen ja lähetettävä tavarat kuitenkin? Jonkun hetken päästä Sanna sanoi: "On se vähän vastenmielistä tuo sinun sodan toivosi. Se on hirvittävää: sota! Siitä sitä nyt hyötyä meille ongitaan!" Klaus Baas katsoi häneen kylmästi ja oudoksuen ja ajatteli nähtävästikin: oletko sinä liikemiehen tytär -- ja lapsettelet noin! Mutta samalla alkoi Sanna taas siitä veljestänsä. "Lissy sanoo, että Arthur näkee pahoja unia. Se kuuluu olevan ihan arveluttavaa." "Anna nähdä vaan!" vastasi Klaus Baas. "Unelmoiminen virkistää! Kysymys on vain teltoista ja verasta, joita paraikaa pakataan Lausitzissa ja Berlinissä meidän laskuumme. Juuri tällä hetkellä, Sanna! Ehkäpä hän uneksii tinasta, jonka hän viime vuonna kehnolla keinottelulla hukkasi." Sanna suuttui, varsinkin miehensä pöyhkeästä äänestä ja varmuudesta -- vaikka hän juuri sitä niin suuresti rakasti -- ja sanoi: "Sinä unohdat aina, että hän on kasvanut niin toisissa oloissa." "Sitä en unohda", vastasi Klaus Baas. "Olethan sinäkin kasvanut niissä oloissa kuin hän, ja olet kuitenkin sellainen kuin minä, etkä ammu pilviin! Sinä olet sellainen: miksei sitten veljesi? En voi sietää ihmisiä, jotka lellottelevat mukavuudessa ja kauneudessa kaiken ikänsä! En ainakaan silloin kun heillä ei ole siihen varaa! Älä sinä, Sanna Eschen, puolusta veljeäsi!" Hän unohti siinä väitellessään aivan ajatuksen, joka juuri oli hänen päähänsä iskenyt, tuon vanhan huolen: hän ei saa unta? Hän näkee pahoja unia? Kunhan ei vaan taas olisi huijannut? Mahdotonta! Nyt juuri, kun luotto on kireimmilleen jännitetty! Ja hän aprikoi edelleen tuota yhtä pulmaa, mitä oli tehtävä, jollei sota puhkeisi tulevan viikon kuluessa? Kun Klaus Baas seuraavana aamuna astui liikemiesten joukossa Dammthorin aseman pylväskäytävästä, niin hänen korviinsa kajahti yhtäkkiä Neuenwallin kulmalta kaukaa lehtipoikain huutoja; ja juuri kun hänen kaikki ajatuksensa tempaisi pyörteesensä tieto: sota syttynyt! hän näki lankomiehen tulevan vastaan uudelta Jungfernstiegiltä päin, ja hän iski häneen tutkivan katseensa. Samassa juoksivat sanomalehtipojat jo sähkösanomat käsivarrella Grossen Bleicheniltä ja katosivat ihmistungokseen; ja melkein kohta hän jo kuuli ensimäisen sotauutisen. Silloin hän kääntyi lankonsa puoleen, rientäessään kiireesti konttoriin ja työn kimppuun, ja sanoi silmät loistaen: "Se kävi kuin naulan päähän! Onni miestä potkii!" Mutta silloin ponnisti Arthur Eschen lähemmäksi ja sanoi kasvot tulipunaisina: "Puhun heti... paikalla... sinun täytyy nyt hankkia 200,000 markkaa... minä..." Se oli kuin nuijan isku! Katu ja talot ja ihmiset kohosivat ja aaltosivat Klaus Baasin silmissä! Hän loi silmänsä maahan, ja laahusti raskain askelin eteenpäin, ja raivosta pakahtumaisillaan hän puhalsi: "Mene pois... tai lyön sinua... vasten kasvoja!" Arthur Eschen väistyi arasti, mutta tuli jälestä. Konttorissa meni Klaus Baas akkunan luo ja seisoi siinä ja koetti hillitä raivoaan ja kerätä ajatuksiansa. "Pähkähullu! Veltto, tuhma, narri! Kelpo omaisuutensa käsistään! Mitä se minuun kuuluu! Mistä nyt heti nuo 200,000! Minun täytyy saada apua! Myydäkö hyvät välikirjat halvalla voitolla... Se on hävytöntä... Kirottua!" Hän löi raivoissaan akkunan ristikkoon ja hänen hampaansa kirahtivat... "Siis mene, hanki ostaja! Ei muu auta... Ja kuka?" Silloin leimahti hänen sielussaan yhtäkkiä: Nyt Hassen luo! Nyt tarjoutumaan! Juuri nyt! Hätä ei lue lakia! Kuka tietää, miksi hyväksi tämä oli! Hasselle! Ehkäpä heidän täytyy nyt lähettää joku Kiinaan ja silloin tarvitaan sitä enemmän minua! Tyyneyttä vain! Pää selvänä!... Minun täytyy kertoa suoraan, mitä on tapahtunut... aivan suoraan! Ja että olin aikonut tulla sinne tarjoutumaan, kun olisin saanut yrityksen onnistumaan... että nyt minun täytyy tulla!... Aivan niin, se on tehtävä!... Koetetaanpa, eikö onnettomuus muutu onneksi! Hän soitti Sannalle ja käski hänen tulemaan kaupunkiin ja otti kontrahdin kaapista ja lähti Glockengiesserwallille. Se oli uusi, suuri liikerakennus... leveät marmoriportaat... korkeat ikkunat... hissit liukuivat hiljaa ylös ja alas... tummat ovet ja niissä kiiltävät nimihelat. Eräs konttoristi, joka tunsi hänet ulkonäöltä, laski hänet aitauksen sisäpuolelle ja pyysi odottamaan silmänräpäyksen, sekä toi tuolin. Hän odotti vähän aikaa nuorten miesten kiivaasti ympärillä työskennellessä: kynät rätisivät ja telefooni kilisi kilisemistään; vähän väliä nousi joku ylös ja haki jotain papereita ja toi. Lähettejä tuli ja meni. Päällikön huoneesta, jonka ovi oli raollaan, kuului hillittyä keskustelua. Sodan puhkeaminen oli pannut koko tämänkin konttorin kiivaasen toimeen. Sitten astui entinen vieras ulos. Herra Hasse saattoi häntä ovelle -- ja kun näki Klaus Baasin, tervehti häntä hiukan kummastuneen näköisenä, ja sanoi vieraalle hyvästit ja kutsui Klaus Baasin sisään. Klaus Baas kertoi nyt lyhyesti, mikä kova onni hänelle oli juuri sattunut ja sanoi, että hänen oli mahdoton suoriutua eräästä solmitusta sopimuksesta ilman muiden apua. Eikö herra Hasse olisi taipuisa sitä ostamaan? Ja Klaus Baas veti paperit taskusta ja levitti ne hänen eteensä pöydälle. Hasse lausui nyt jonkun huomautuksen Arthur Eschenistä ja kumartui sopimusta tarkastamaan ja sanoi heti ensi silmäyksellä: "Mekin näimme tämän päivän tulevan ja onnistuimmepa arvaamaan koko tarkoin ratkaisun päivänkin." Klaus Baas nyökäytti kohteliaasti päätänsä ja Hasse luki sopimusta ja lausui siinä jonkun sanan. Ja sitten hän laski paperin kädestään ja sanoi olevansa periaatteessa kyllä valmis lunastamaan kontrahdin; mutta Klaus Baas antakoon hänen pakista vähän osakkaansa kanssa. Voisiko hän puhua myös Arthur Eschenin menettelystä? Klaus Baas nyökkäsi päätänsä ja suoristihe hiukan ja sanoi kohteliaasti ja ryhdikkäästi: "Tahtoisin samalla tehdä teille erään ehdotuksen, herra Hasse, jonka voitte hyväksyä tai hylätä, kuinka parhaaksi näette. Minulla oli aikomus erota jo viime vuonna Eschenin liikkeestä ja nyt tämä tapahtuma vahvisti sen päätökseni. Minä liityin siihen neljätoista vuotta sitten neljälläkymmenellä tuhannella ja nyt on minulla yli kaksisataa tuhatta, paitsi osuutta, jota voin tästä välikirjasta odottaa. Te ja teidän osakkaanne tunnette minun toimintani ja nimeni. Samalla kun otaksun, että te osaatte antaa arvon meidän kauppasuhteillemme Shanghaissa ja ettette voi tulla kauan toimeen ilman kolmatta toimimiestä, niin ehdotan, että ottaisitte tämän välikirjan osakkaaksi meidät itsemme ynnä pienen omaisuutemme jossakin muodossa." Hasse kuunteli ja katseli koko ajan häntä suoraan silmiin. Sitten hän nyökkäsi päätänsä ja vastasi: "Puhun siitäkin osakkaani kanssa." Klaus Baas jäi odottamaan, ja hänen elämänsä vaiheet vilisivät hänen sielussaan kuin maat, jotka myrskytuulen ajama lintu näkee allaan tulevan ja katoavan. Pois ajatukset! Ja kiukku Arthur Escheniä kohtaan kuohahti taas. Jos nyt täältä tulee kieltävä vastaus: Arthur Eschen oli pakottanut hänet tähän asemaan! Pois ajatukset! Sanna... miltähän Sanna näyttää, kun ilmestyn hänen eteensä konttoriin ja sanon: Nyt olen Hassen liikkeen osakas. Ja miten, kun kohtaan hänet... ja hänet... ja hänet! Pois ne ajatukset! Ja hän katsoi tiukasti ovea. Sitten tulivat herrat odotushuoneesen, ja toinen osakas, Thielen nimeltä, vielä nuorehko mies, tervehti Klaus Baasia. Hasse sanoi sitten, että he suostuivat periaatteessa hänen ehdotukseensa, mutta eivät voineet loukata kolmatta osakasta, joka oli parantumattoman sairaana, mutta muuten innokas liikemies ja hyvä työntekijä, myöntämällä Klaus Baasille vielä täyttä osuutta; he ehdottivat siis aluksi väliaikaista sopimusta, jonka pian lakattua hän pääsisi varsinaiseksi osakkaaksi. Ja toivoivat, että hän noin kahden viikon kuluessa saisi asiansa selville Arthur Eschenin kanssa, -- luvaten mielellään auttaa sovitteluissa -- ja että hän sitten siirtyisi heidän palvelukseensa. Silloin oli nimittäin herra Thielenin matkustettava Kiinaan ja ryhdyttävä siellä toimiin. Ja sitten sovittiin, että Klaus Baas tulee tunnin päästä takaisin. Ja hän lähti. Kun ovi hänen takanaan sulkeutui, niin hyrskähti valtava ylpeys ja riemu kaiken tuskan ja vihan jälkeen! Mitähän Sanna nyt sanoo! Sanna! Entä lapset! Mitä sanoisivat lapset kerran tästä päivästä, sitten kun tulevat suuriksi! Ja hänen ijäkäs äitinsä! Tätä kannatti jo hänelle mainita! Ja Sannan äiti! Nyt hän oli päässyt asemaan, jossa kelpasi! Oliko hän todella syntynyt Heisterbergissä olkikaton alla ja siellä juossut kansakoulun portaita? Hänen hengityksensä kävi raskaaksi hyrskyvästä riemusta, hänen silmänsä loimusivat. Sellaisin tuntein hän astui konttoriin, silmissä sama loimu. Arthur Eschen istui pöytänsä ääressä ja Sanna seisoi vieressä, kalpeana, katsellen Klaus Baasia silmät suurina, ikäänkuin varoittaakseen: kuule, älä sinä ole niin kova minun veljelleni! Mutta silloin levittikin Klaus Baasin viha ja julma iva jo rajattoman ylpeyden kiihoittamana siipensä. Sanna tuon puolella! Ja hän lausui ylpeästi ja silmät kylmästi tuikahtaen: "Minä tarjosin Hasselle kontrahdin... meillähän ei ole rahaa... Kai siihen suostut?" Arthur Eschen nyökkäsi päätänsä. Sitten Klaus Baas meni pöytänsä ääreen ja jatkoi aivan kylmästi ja sydämettömästi: "Minä eroan Eschenin liikkeestä, Sanna. En voi olla veljesi kanssa saman katon alla." Arthur Eschen hätkähti ja lyyhähti kumaraan. Mutta Sannapa kimmahti: "Veljeni ei ole tehnyt mitään kunniatonta! Se oli hänen omaa rahaansa! Sinulla ei ole vähintäkään oikeutta häntä vielä halveksia hänen onnettomuudessaan." "Ei", vastasi Klaus Baas, "mitään kunniatonta hän ei ole tehnyt, -- jollei kunniatonta ole se, että hän on neljätoista vuotta veltolla työllä tuhlannut tulot, jotka minä olen työlläni hankkinut -- hän on ollut vain tuhma! Niin tuhma, että tekisi mieleni mäiskätä hänen kunnon vaarinsa kuva, joka riippuu tuossa hänen pöytänsä päällä, hänen päähänsä... siinä olisi hänelle kaulusta Jungfernstiegillä teikaroidessaan!" Arthur Eschen nousi kalman kalpeana ylös, mutta hillitsi itsensä ja sanoi lohduttomana: "Minä menen. Minä lienen veltto ja myös heikko; mutta kunniaton en ole!" Ja Sanna, jota oli murhaavasti solvattu, sanoi silmät vihasta säkenöiden: "Kuule, sinä!? Minä näin heti silmistäsi, kun tulit sisään, että sinä... sinä olet ylpeydestä hullu! Sinä... sinä voit vaikka mitä! Sinä et ole vailla mitään! Sinä olet kaikki kaikessa! Sinä olet taas saanut, mitä halusit! Minä tunnen sinun silmäsi! Älä sinä pilkkaa minun onnetonta veljeäni, kuule! Odota sinä, mitä kerran omista tapsistasi tulee! Sinä... sinä... minä en voi rakastaa enää sinua!" Klaus Baas kalpeni kalpenemistaan. Hänestä tuntui tällä hetkellä: heistä tulee auttamaton ero! Todellisuuden tajunta meni aivan sekaisin: "Mene vaan veljesi kanssa!" hän sanoi kylmästi. "Jää vaan hänen elätettäväkseen!" Ja hän lähti konttorista ja laskeusi raskain jaloin portaita, ja oli aivan kylmän tyrmistynyt tunteesta: nyt tuli auttamaton ero! Tämä yhtäkkinen kauhea sanasota! Miten se oli kuohahtanut niin yhtäkkiä! Hän seisattui, selvitääkseen edes yhden ainoan ajatuksen, ja kuuli yläoven kolahtavan, ja meni vaan alas, ja rauhoittui toki sen verran, että saattoi kuulla povestaan äänen: siitä täytyy tulla vielä sopu! Mutta sitä hän ei tahtonut tunnustaa, ja hän tuijotti jäykästi eteensä ja ajatteli: se oli kaiken loppu! Mitä se sanoi? Hän ei voi rakastaa minua enää?! Mutta jos hän juoksee jälestäni? En tahdo! Tuollainen ei ole minun vaimoni! Hän on aina ollut sydämeltään minua vastaan! Aina omaistensa puolella! Hän ei ole minua rakastanut milloinkaan! Ja hän joutui kadulle ja lähti Jungfernstiegille. Raikas, kylmä länsituuli puhalteli. Hän hengitti syvään ja verkkaan, ja hänen päänsä selvisi jo hiukan, ja hän jatkoi ajatustansa: Miten se tuli niin yhtäkkiä? Olenko minä hullu? Juuri kun olin niin onnellinen? Kun yritys Hassella kävi hyvin! Miksi piti minun raadella vielä hänen veljeänsä? Se on hullua! Mutta Sanna on väärässä... aivan väärässä! Mitä hän sanoi... että minä olen ylpeydestä hullu? Sen hän saa sievästi maksaa! Minä... hän ei saa minua halveksia! Minä en tahdo häntä nähdä... en moneen päivään! Annoin hänen kurottaa jo liian korkealle; nyt hänen täytyy masentua! Ja hän tekeytyi tyyneksi, ja meni niinkuin sovittu Glockengiesserwallille Hassen luo. Siellä keskusteltiin monta tuntia kontrahdista ja Klaus Baasin väliaikaisesta ja tulevasta asemasta ja nuoren lybeckiläisen palvelukseen ottamisesta, ja sovittiin kaikesta. Mutta koko ajan säkenöi Klaus Baasin päässä sekava ajatus, kuin pääsky silmien editse suhahtaen: Minä ja Sanna epäsovussa! Mitä nyt teen tällä onnella? Mitä nyt tulee! Ja sitten saatiin toistaiseksi asioista sovituksi ja Klaus Baas nousi ylös. Hasse huomasi, että hän oli kiihdyksissä ja arveli: "Teillä on liian hermostuttava päivä takananne." Klaus Baas vastasi synkästi: "Oli äsken tiukka sananvaihto lankomieheni kanssa, kuten arvaatte. Vaimoni tuli siihen; se on hänestäkin vaikeaa." Ja sitten hän lisäsi iloisemmin, hyvillään kun nyt muisti ensimäisen keinon hänen ja Sannan keskiseen pulmaan: "Ikävä, että minun täytyy moisella hetkellä esittää teille tällaista! Minun on huomenna matkustettava, yksityisasioissa, joita en voi lykätä, kahdeksi päiväksi kotipuoleen. Torstai-aamuna olen jälleen paikalla... Olkaa hyvä ja lähettäkää sähkösanoma, jos jotain sattuu, Neumünsteriin Rautatiehotelliin." Ja hän lähti. Konttorissa ei hänen käydessään ollut ketään. Hän työskenteli siellä vielä tuntikausia prokuristin kanssa, jonka huoleksi jätti eräitä tehtäviä, mitkä koskivat hänen eroamistansa H.C. Eschenin liikkeestä. Ja kun prokuristi sitten meni pois, niin hän kulki tunnin ajan katkeralla päällä huoneesta toiseen ja ajatteli Sannaa ja hänen veljeänsä, aivan pakahtumaisillaan raivosta ja ylpeydestä: että hän merkitsi kymmenen kertaa enemmän kuin koko Eschenien joukko! Että Sanna ei ollut kunnioittanut häntä milloinkaan, oli vain suullaan julistanut hänelle rakkautta ja arvonantoa! Hyvä, että hän kerrankin saisi vähän nöyrtyä! Aivan oikein: hän matkustaa muutamaksi päiväksi kotipuoleen, kesken vimmattua työn kiirettä. Hänellä ei ollut maailmassa mitään muuta kuin kotipuolensa ja sikäläiset vanhat suhteet. Ja hän istahti pöydän ääreen ja kirjoitti Sannalle lyhyen kylmän kirjeen, ilmoittaen, että hänen oli matkustettava Heisterbergiin ja että hän on torstaina aamupäivällä jälleen konttorissa. Sitten hän otti matkalaukkunsa ja lähti yöjunalla pohjoiseen. XXVI. Seuraavana päivänä iltapuolella hän ajoi veljensä rattailla, joka oli tullut mukaan ja istui hänen vieressään ohjaksissa, hiljaisia maanteitä synnyinkyläänsä kohti. Edellisen illan yksinäinen junamatka ja yön unettomat hetket olivat vaimentaneet ja herkyttäneet hänen tunteitansa ja hillinneet hänen suuttumustaan. Pitkäselkäinen, kömpelö ruuna heilui verkalleen Tavatessaan sivulta toiselle, ja vanhat rattaat kolisivat ja natisivat, ja pyörät läsähtelivät lumisohjussa. Kostean kylmä länsituuli puhalteli heitä selkään. Petter veli kertoi, miten äiti oli käynyt heillä kolme vuotta sitten, -- melkein kahdeksankymmenen ikäisenä. "Ja kuulepas mokomaa, hän tarkasteli koko talon -- minä ja Trine ja lapset tassuttelimme jälestä -- ja pilkisteli joka paikkaan. Ja kun hän sitten viimein menee padolle -- ja koko pesue yhä perästä -- ja katselee hanhia, jotka tallustelivat Franzosensandilla, niin tuijaa, että ihme ettei meri paennut hänen edestään piiloon! Mutta kun minä sitten kyyditsin häntä hevosella takaisin kaupunkiin, niin hän tokaisee: Sinä olisit voinut edistyä enemmänkin... niin monina herran vuosina! Ja hän katsoa mököttää vanhan ruunan selkään. Mitähän se oikein minulta vaatisi? Mielestäni me on yritetty aika tavalla! Meillä ei ollut tuhatta markkaa naimisiin mennessämme ja nyt meillä on jo tuossa kuuden tuhannen korvissa, lammaskarjassa ja hanhissa ja muussa! Ei, veli, tunnustan kyllä, että hän on ollut meille hyvä äiti, ja menen toki Hampuriin kun hänestä aika jättää, osoittaakseni hänelle viimeistä kunnioitustani. Mutta monta kertaa olen jo minä sanonut Trinelle, että en tiedä, hiidestäkö minulle on lykätty sellainen äiti!" Klaus Baas sanoi, että hän kyllä tulee sen kanssa toimeen. "Niin, sinä!" huudahti Petter Baas. "Se on eri asia! Sinä olet oppinut ja päässyt pitkälle maailmassa! Kalli Dau, joka tässä äskettäin kävi pienen perintöjutun vuoksi Hampurissa, kertoi kuulleensa, että sinä muka kohta olisit Hampurin rikkain mies! Minä sanoin, etten minä tiedä, miten oli asian, ja mitäs se minuun kuuluikaan! Sanoin, ettet sinä ollut milloinkaan heilutellut rahamassiasi minun nenäni edessä, niin että olisin nähnyt rahojasi, vaikka onhan tässä ottanut monasti hyvinkin tiukalle, sanoin, olisin maksanut korkoa ja jonkun vuoden päästä kaikki takaisin. Nyt en enää apua tarvitse, sanoin, nyt olen mäelle päässyt." Kylän laidassa laskeusi Klaus Baas rattailta ja Petter lähti takaisin matalaan olkikattoiseen majaansa. Ja kauan seisoi Klaus Baas märässä lumisohjussa, katsellen hänen jälkeensä: Petter-veikko oli nähtävästikin viime sanojaan lausuessaan kohonnut juhlalliselle tuulelle, sillä hän katseli kolisevilta rattailtaan mahtavasti ympärillensä kedoille ja huiskutteli ajatuksissaan huvikseen piiskaansa. Hänestä tuntui huomattavastikin hyvältä, että hän oli lopultakin tullut ilmaisseeksi veljelle odottaneensa joskus häneltä apua! Katsopas vaan! Hän oli vieraampi ja kylmempikin minulle! Jaha... jaha! Kyllähän se niin on... että hän kaivoi olkipatjasta silloin viimeiset penninsä!... Niinhän se... mutta hän oli silloin nuori... eikä suinkaan liikemiehen alku... Klaus Baas puraisi huultaan ja katsahti vielä loittonevia rattaita. Sitten hän kääntyi ja asteli miettiväisenä kylään. Hän silmäili kaikkea, joka taloa, joka puuta ja joka ihmistä, tunsikohan noista enää mitään, ja mitä sukua he olivat...? Tuossa oli synnyinkoti melkein muuttumatonna, hietaisen maantien rinnassa! Tuolla, pienten, himmeäin akkunaruutujen takana, oli hän nukkunut lämpöisinä, kirkkaina kesäöinä... ja talvella kun myrsky akkunaan puuskahteli. Nyt nukkuivat siellä toiset lapset! Kas tuolla seisoi pikku poika portilla, jonka pielessä hän oli ennen seisonut, ja puristi lumipalloa ja tavoitti heittää hänen pientä koiraansa... vieras ja outo paitaressu, aivan vieras! Klaus Baas katseli kummastellen pientä tummaista asumusta ja kääntyi ja läksi. Kirkko oli vielä ennallaan, sen ympärillä nuo korkeat, lehdettömät, harmaat poppelit, joiden latvat länsituuli oli sukinut itää kohti. Niiden juuressa kuoppainen hautausmaa, harmahtavan, valkean lumen kattama kuin ohuen, repaleisen hurstin alla. Ja matala, punainen aita, jossa oli pyöreistä kivistä koottu kivijalka. Mutta missä ne, jotka muinoin täällä leikkivät? Velimies oli kertonut: harva kotopuolessa, toiset muilla mailla, muutamat jo kuolleet, elämän naakkasilla ollessa ehtineet ensimäisinä vihreän nurmen kätköön. Kaikki vierasta... vierasta! Toisellaiseksi hän oli tuloaan ajatellut! Nyt tuntui kuin kotiseutu olisi häneltä kokonaan mennyt! Kuin hänellä ei olisi täällä enää mitään tekemistä! Kaikki katsoi häntä murjotellen, tahtomatta puhua, -- tai kuin mykkä, joka ei puhua voi! Nähtävästikään ei hänellä ollut mitään muuta kuin pesäsensä Blankenesessa! Hänen rakas kotinsa! Rakas vaimonsa. Itsepäinen ja korskea! Mutta hän itse ei vähemmän! Ei vähemmän! Paljon enemmän! Hän oli tehnyt työtä paljon ja häntä oli seurannut onni... siitä tulee noin... niin... hiukan mahtavaksi ja... paksuksi sisäisesti... Sanna oli kai oikeassa! Hänen silmänsä oli terävä eikä pettänyt. Hänen oli tultava nyt vähän ystävällisemmäksi, ymmärtävämmäksi muille ihmisille, ja heidän luonteelleen... Niin... ja elämä oli muuttuva vihdoin rauhallisemmaksi ja leppoisammaksi, hiukan verkkaisemmaksi... Hän oli alistuva Sannan edessä ja tarjoova rauhaa! Olipa hän nyt saavuttanut vihastaan jo runsaat hedelmätkin! Hän katseli vielä hyvän aikaa hiljaista kirkkomaata ja kirkkoa ja rovasti Jensenin rappeutunutta hautakummmelia ja matalaa aitaa -- ilta jo hämärsi. Sitten hän vaelsi surullisin mielin kylästä maantielle ja sieltä pienelle pysäkille. Kun hän noin tunnin ajan päästä tähysti ulos junan akkunasta, niin hän eroitti pimeän päättyessä tummana hahmona kömpelön kirkontornin ja sen lähellä kastanjakujan, joka oli kasvanut hyvin korkeaksi. Hän lähti asemalta ja meni torille, ja katseli surullisin silmin entisiä tuttuja taloja ja kapeita sivukatuja. Miten täällä on pientä, hän ajatteli, miten onneton sinä sait olla täällä! Tuossa oli kauppatori ja tuossa hiljainen kuja, joka vei marskimaalle. Ja tuolla oli sivukadun varrella sama pieni punainen talo puutarhoineen, jossa hänestä oli kehittynyt aviohuolissa ja vastuunalaisessa työssä ja hyväin kirjain ääressä mies. Sinne oli nyt jälleen Martje Ruhland muuttanut lapsineen. Vanhukset olivat kuolleet ja liike joutunut toisiin käsiin. Mutta hyvinvoipa veli oli tullut liikkeesen prokuristiksi ja pieneksi osakkaaksi; ja Martje hoiti veljen taloutta. Klaus Baas seisoi ja epäröi, menisikö sisään? Mutta se oli painostanut jo niin kauan hänen sieluaan: hän tahtoi astua kerrankin rehellisesti heidän eteensä ja lausua ystävällisen sanan ja näyttää ja kertoa heille, mitä hänestä oli tullut, ja kuinka paljon työtä ja tuskaa siinä oli ollut. Veli tuli valaistusta perhehuoneesta häntä vastaan ja antoi reippaasti hänelle kättä. Martje Ruhland seisoi sievänä ja lempeän hiljaisena kuin ennenkin tuolinsa vieressä ja pyysi tyttömäisesti ja ystävällisesti häntä istumaan. Mutta ennenkuin Klaus Baas ehti istua, tuli sisään kahdeksantoista-vuotias tyttö, äidin ilmeinen kuva, hiukan häntä pitempi, suuri, puhdas keittiöliina edessä: tervehti häntä vaieten ja liikutuksetta, puristaen jäykän kohteliaasti ja varovasti hänen kättänsä. Sangen suurella, pyöreällä sohvapöydällä, jonka ääreen Klaus Baasia pyydettiin, oli teekeittiön vieressä iso pino sikarilaatikon kappaleita ja lehtisahoja ja sinertävää kalkkipaperia; ja äidin ilmeinen kuva istahti häntä vastapäätä ja jatkoi lehtisahaustyötään, sillaikaa kun äiti kaateli teetä kuppeihin. He huomattavasti mahtailivat nyt, kun he muka pystyivät muuhunkin kuin pitsiä nypläämään, jonka tähden Klaus Baas oli aikoinaan ollut niin vihoissaan: ja he juttelivat hartaasti ruokailuajoista ja teenjuonnista ja nukkumisesta, koettaen kaikessa ystävyydessä ja kaikin tavoin osoittaa hänelle olevansa nyt täydellisesti onnellisia, -- sekä miten heidän onnensa oli saatu, sitten kun Klaus Baas oli poistunut ja jättänyt heidät rauhaan. Veli oli istahtanut pöydän ääreen, hänen paikkansa oli merkitty suurella, kannekkaalla olutsarkalla, jonka nuori neito oli hänelle tuonut. Klaus Baas, jolle tämä oli odottamaton, haavoittava huomio, kysyi, ei alentuen ja tuttavallisesti kuin oli aikonut, vaan hyvin kohteliaasti ja hieman arkaillen minkä mitäkin: vanhempain kuolemasta ja sairaan sisaren voinnista -- ja miten liike menestyi ja kuinka yleensä voitiin. Ja sitten hänen oli kertominen vähän Heini Petersistä ja hänen liikkeestään. Koko ajan hyrrytteli nuori tyttö kasvot välinpitämättöminä sahalla ja santapaperilla hellittämättä koristuksiaan: hänen tarkoituksensa oli kai saada isä kaikin mokomin huomaamaan hänen valmiit ja keskeneräiset tuotteensa, mitkä muuten olivat verrattain hengettömiä ja merkillisiä. Klaus Baas tunsi pian itsensä aivan vieraaksi, jopa suorastaan häiritseväksi olennoksi näissä sievissä, säröttömissä puitteissa, ja hän odotti vain tilaisuutta päästäkseen pois. Vähän ajan päästä astuikin sisään nuori, laihanlainen mies, joka esiteltiin Klaus Baasille puutavaraliikkeen konttoristina ja äidin kuvan sulhasena. Nuorukainen tiesi nähtävästikin, ken vieras oli, mutta taipui sievästi kohteliaisuuteen ja ystävällisyyteen, joka oli yhteisessä perheneuvottelussa päätetty, "kuin ei mitään olisi tapahtunut", kuitenkaan ei sydämestään, vaan kohdellen hiukan ylemmyydellä Klaus Baasia, kuten velvollisuutensa unohtanutta isää ainakin. Ja istahti sitten rakkaisensa viereen ja alkoi sahata hyrryttää ja santapaperilla rapsuttaa ja kuiskuttaa hänen kanssaan. Kun vieras oli kuunnellut vielä piirin mielipiteitä yleisestä taloudellisesta asemasta, katsoi hän lähtöajan tulleen. He antoivat hänelle hyvin soveliaan ystävällisesti kättä ja Martje Ruhland pyysi häntä vielä hyväntahtoisesti viemään terveisiä kotiin. Ja sisarukset saattoivat häntä kuistille. "Me istutaan nyt joka ilta tällä tavalla", sanoi Martje Ruhland hennolla, samealla äänellään, ikäänkuin kehaisten: jos olisit ollut toisellainen, niin olisi nyt oltu onnellisia. Klaus Baas nyykäytti päätänsä ja sanoi iloitsevansa, kun oli tavannut Martjen niin onnellisena, ja meni. Ulkona lehdettömässä kastanjakujassa hän kääntyi lumisohjussa vielä katsomaan taakseen valaistuihin akkunoihin ja pudisteli päätänsä. Tuo oli siis Martje Ruhland! Tuo varma, pieni porvarisrouva! Hän oli tullut muka lohduttelemaan ja rohkaisemaan! Ah, hyväinen aika! Martjehan oli melkein varmempi kuin hän itse! Istuu tuolla akkunan takana tyytyväisenä tyttärineen, joka on hänen henkensä kuva! Totisesti hän olisi voinut jättää tämän vierailun tekemättä! En sovi hänelle eikä hän minulle! Mutta minulle sopii se Blankenesen nainen! Jota solvaisin vasten kasvoja... silmittömästi! Eikö hän saa puolustaa ainoata veljeänsä? Mitä minä hänen silmilleen syysinkään! Vaan sainpa kerrankin kuulla, mikä olen miehiäni! Parasta kun menen kohta huomisiltana takaisin kotiin! En siedä olla riidassa rakkaimpieni kanssa! Ainoan, mitä minulla on koko maailmassa! Mutta antaa hänen katua pari päivää... se on hänelle parhaiksi! Hän meni yöksi pieneen majataloon, jossa ei kukaan häntä tuntenut, ja matkusti sitten seuraavana aamuna hitaalla paikallisjunalla itään; lakeus muuttui vähitellen kumpuiseksi ja hedelmälliseksi ja metsäiseksi. Puolelta päivin jouduttiin ihanille järville, korkeiden pyökkimetsäin laaksoihin. Ja siellä oli sinisen järven rannalla, kesäisin auringon autereessa hohtavan, mutta nyt harmaan jään kahliman, Doris Rotermundin kylä. Klaus Baas oli kuullut jo vuosia sitten, että hänen miehensä oli jättänyt kauppa-alan ja hankkinut omilla ja vaimonsa rahoilla täällä tilan, joka menestyi, jos ei juuri loistavasti, kohtalaisesti. Hän ei ollut monissa omissa huolissaan silloin ajatellut sen enempää asiaa. Minkälainenhan Doris Rotermund nyt oli, ja kuinka hän ottaisi hänet vastaan? Hän tarkasteli otsa rypyssä tummain olkikattojen jonoa ja tähysteli Doris Rotermundin taloa. No olkoon menneeksi! Hän tahtoi nähdä, kuinka tuttu jaksoi, sekä näyttää kultasepälle, mitä hänestä oli tullut. Kun hän asteli kylään erään puutarhan aitaviertä, niin hän näki järven rannalla kohvaisella jäällä noin kaksitoista-vuotiaan sievän tytön, päästämässä luistimia jalkineistansa; ruskeat hiukset olivat valahtaneet olkapäiltä rinnoille. Hän tunsi tytön kohta vartalon pontevuudesta ja pään sirosta muodosta ja kysyi: "Kuules, missä isäsi asuu?" Tyttö kohotti levollisesti päätänsä ja lykkäsi hiuksensa hitaasti korvallisen taakse ja viittasi pään nyykäyksellä tuonne raitin päähän, jonne hänen silmänsä olivat suunnatut. "Tuolla kylän ylälaidassa", hän sanoi ja painui jälleen askareesensa. Klaus Baas ajatteli: Yhtä lyhytsukainen kuin äitinsäkin! Ja hän jatkoi: "Voivatko isä ja äiti hyvin?" Tyttö nyykäytti ylös katsomatta päätänsä ja vastasi: "Hyvin." Sekä jatkoi työtään. "Minä tahtoisin tulla teille", sanoi nyt Klaus Baas, "etkö opastaisi minua? Et suinkaan sinä enää luistelekaan." Tyttö nousi ja lähti hänen kanssaan, järjestellen ja väännellen yhä luistimiaan. Siellä oli hedelmätarhassa pitkä, vanha, punakattoinen rakennus. Ja sievä tyttö alkoi Klaus Baasin vieressä hihkua kuin mikä intiaani, varmaankin ilmoittaakseen pikku sisaruksille tulostansa. "No", kysyi Klaus Baas eteisessä, "missä nyt muut on?" Tyttö kuunteli vähän aikaa matalan kotinsa eteisessä ja sanoi rauhallisesti kuin äiti: "Ne on salissa, äiti leikkii niiden kanssa." Klaus Baas kuulikin nyt talon perältä kirkkaita lasten huutoja, ja kun tyttö aukaisi oven, niin hän sai ihailla kotoista, hauskaa näkyä. Doris Rotermund istui avarassa, kohtalaisen lämpimässä pirtissä, joka oli varmaankin lasten leikkihuone -- se oli näet niukasti kalustettu ja yhdessä nurkassa oli jonkinlainen intiaanivigvami. Hänellä oli yllä sininen villapuku ja hän istui penkillänsä hiukan kumarassa, kädet helmassa, ja katseli tarkkaavasti ja loistavin silmin lapsiansa, jotka leikkivät apposen alasti hänen edessään. Hän oli yhdistänyt leikkiin aika vaaran: oli pistellyt sinne tänne vanhan lankkulattian rakosiin kesällisiä, kuivia polttiaisen oksia. Ja nyt hän juoksutti lapsia leikin sääntöjen mukaan polttiaisten välitse ristiin rastiin, ja kullakin näkyi olevan oikeus houkutella toisia vähän vaaraan, jos uskalsi omalta nahkaltansa. Se oli tiettävästikin leikki, jota harjoitettiin innokkaasti kesäaikana hedelmäpuutarhassa, -- mutta nyt kuihtuneessa muodossa sisällä, surullisen talvihämärän ratoksi. Isoimmat lapset, noin kymmenvuotias tyttö ja poika, -- ne olivat varmaankin olleet tuon solkikoristeen malleina, -- juoksivat paraikaa ristiin rastiin posket hehkuen. Ja pienemmällä oli aika hätä: hän kohotteli tuskissaan jalkojaan ja oli pillahtamaisillaan itkuun. Talvipäivän niukka, himmeä hohde valaisi karusti hilpeää, leikkivää lapsiparvea. Doris Rotermund tunsi hänet heti ja katsoi häneen totisesti ja sanoi: "Sepä oli harvinainen vieras?" Klaus Baas vastasi: "Tahdoin nähdä teitä vielä kerran, vain hetkisen, ja tietää, kunka voitte." Ja hän kertoi emännän vieressä seisten tuosta solki-ostoksesta. Doris Rotermund kuunteli häntä hievahtamatta. Ja sitten hän kutsui lapsia yksitellen luokseen, ja sanoi heidän nimensä, ja katseli vaieten, kun Klaus Baas silitteli heidän poskiansa. Nyt kertoi Klaus Baas vaimostaan ja omista pienokaisistaan. Doris Rotermundille näytti kaikki olevan melkein tuttua: hän oli kysellyt Klaus Baasista uutisia joskus Hampurissa käydessään. Puheltuaan jonkun aikaa Doris Rotermundin kanssa tunsi Klaus Baas selvästi, että toinen oli hänelle vieras ja kylmä eikä tahtonut olla kahden hänen kanssaan. Sitten Klaus Baas nousi lähteäkseen, toivoen kuitenkin saada vaihtaa edes pari sanaa hänen kanssaan kahden kesken. Doris Rotermund saattoikin häntä eteiseen. "Te olette toisellainen kuin silloin viimeksi", sanoi Klaus Baas. Doris Rotermund otti kahden vaiheella hattunsa ja jakun ja kysyi minnepäin Klaus Baas oli matkalla. Ja lähti sitten saattamaan. "Minä voin näyttää teille oikotien", hän sanoi. Ilma oli vielä selvä ja kuulas, mutta lännessä uhkasivat jo räntä- ja lumipilvet. Doris Rotermund opasti Klaus Baasia lehdettömän, märän puutarhan läpi raitille ja sieltä kylän halki nummelle, suurissa mutkissa polvittelevalle tielle. Klaus Baas olisi niin mielellään halunnut jutella tuttavallisesti hänen kanssaan, mutta toisen jäykkä asento ja kylmä ilme vaativat häntä vaikenemaan: hän ei tavannut lähtökohtaa. Kun he sitten olivat nousseet harjun laelle, osoitti Doris Rotermund kaukaista kylää ja sanoi: "Käykäähän tuota kylää kohti"; ja karttaakseen muuta puhetta, selitti tarpeettoman seikkaperäisesti: "Sen nimi oli Vinkkelin kylä ja täältä katsoen se nimi on paikallaan, sillä kylä on, niinkuin näette, aivan noiden kahden metsävaaran kulmauksessa." Ja sitten hän ojensi päättävästi Klaus Baasille kätensä. Klaus Baas ei hänen kättänsä hellittänyt, vaan sanoi kasvot synkeinä: "Kun minulla oli puoli vuotta sitten tuo solki kädessä, niin tunsin sanomattoman sisäisen käskyn, että minun oli tultava vielä kerran näkemään sinua. Ajattelin: sinä saat vielä iloita rauhallisuudesta ja vakavuudesta ja luonnollisuudesta, joka häntä ympäröi; se virkistää sinua. Nyt olen tässä ja näen sinut jälleen. Ja sinä olet minulle vieras." Doris Rotermund katseli häntä, ei niinkuin ennen, käydessään hänen rinnallaan nuoruuden kukoistuksessa, vaan taiteilijan tavalla, joka turhaan etsii sielunsa ilahuttajia, kauneuden piirteitä, -- ja vastasi: "Silmissä ja otsalla ja suun ympärillä on veto, jota ei pitäisi olla." "Oh", huudahti Klaus Baas kiivaasti, "minä olen saanut ajatella ja tehdä työtä ankarasti, Doris Rotermund! Tie oli jyrkkä ja pysty. Ajattele, minkälaisesta kodista ja koulusta ja ympäristöstä olen kohonnut!" "Joskin täytyy kohota mäkiä", vastasi Doris Rotermund hiljaa, "niin ei saa kuitenkaan rumentaa ja repiä vaatteitaan... Me naureskelimme silloin synnille -- jos vielä ehkä muistatte --: tämä on nyt minusta synti! Mitä auttaa ihmistä, vaikka hän paljon ulkonaisissa voittaisi, vaikka koko maailman, kun hänen sielunsa tulee rumaksi, tarkoitan: ahtaaksi, kovaksi, rauhattomaksi." Klaus Baasin tunteet kylmenivät. "No niin", hän sanoi, "näin siis jätät minut?" ja ojensi hänelle jälleen kätensä. Doris Rotermundin silmiin tulivat kyyneleet. "Minä muistan nuoren miehen, joka oli katkonut kahleensa", hän sanoi, "ja oli kolmenkymmenen ikäisenä etsimässä onneansa, jolloin minä voin häntä auttaa. Nyt palaa luokseni hampurilainen kauppias, joka tietää, miten rahaa tehdään." Doris Rotermund kohautti olkapäitään kuin sanoakseen: ja mitäs kummaa se! Ja lisäsi: "Tomuisena ja silmät tylyinä!... Eikä teillä ole niin moneen vuoteen ollut aikaa yhtään tiedustella minua." Klaus Baas pudisti hänen kättänsä ja lausui synkällä uhmalla: "No hyvä. Minun ei olisi pitänyt luoksesi tulla." Doris Rotermund nyykäytti vaieten, vedet silmissä päätään, antoi Klaus Baasin käden luisua kädestänsä ja poistui. Klaus Baas meni hiljalleen notkoa ja kylää kohti, jonka Doris Rotermund oli hänelle neuvonut. Kylän nimestä hänen mieleensä oli johtunut, että sieltähän se arka, tumma tyttö oli kotoisin, jonka hän oli silloin Mühlenstrassen varrella nappiotsana ja kirjanpitäjänä kavaltanut, vernissatehtailijan liikkeessä ollessaan. Teko oli jättänyt hänelle synkän muiston -- ja hän ajatteli tyttöä aina, kun kulki Mühlenstrassen kautta tai kun hän näki jonkunmoisen samannäköisen naisen. Muuten tuntui hänen elämänsä, kaikista syrjähypyistä ja monista turhista kuohahduksista huolimatta, kunnialliselta, oikeutetulta ja hän itse onnensa ansainneelta: mutta tämä tapaus siinä oli pahaa! Se oli johtunut ikäänkuin mistä hänelle aivan vieraasta luonnosta, ja kuitenkin se oli merkitty juuri hänen elonsa kirjoihin! Nyt oli ajateltava sitäkin. Juuri nyt, kun hän oli muutenkin saanut kokea niin paljon epäystävällisyyttä! Tuo hiljainen kylä oli hänen kotipaikkansa. Hän tahtoi tiedustella häntäkin! Ehkäpä kohtaisi taas uusi epäystävyyden kolaus! Miksipä ei?! Yhä lisää vain! Mutta ehkäpä kävisi vielä hyvinkin, ehkä niin hyvin, että hän voisi vaikka nauraa! Pieni ilon nauru ei tosiaan haittaisi! Hän tuli kylään ja kulki pitkin raittia ja kysyi vastaan tulevalta koulukkaalta tytön kotitaloa, mainiten sukunimen. Pienokainen osoitti erästä taloa vähän matkan päässä, jonka navetan ovi oli auki: joku nainen liikuskeli hämärässä välisessä sanko kädessä. Klaus Baas näki, että se sievä pieni tuttu se ei ollut, mutta kun hänen teki välttämättä mieli kuulla hänestä, niin hän meni ovelle ja kysyi, oliko emäntä erään neidin sukua, joka noin kakskymmentä vuotta sitten asui Hampurissa, Mühlenstrassen varrella? Nainen pyyhki nyt märkiä, leseisiä käsiänsä ja vastasi hiukan jännityksessä ja epäluuloisesti: "Kyllä, se oli minun sisareni." Nyt Klaus Baas kysyi: "Ja missä hän nyt on?" "Niin", vastasi emäntä ja astui sivummalle paremmin vierasta nähdäkseen, "hän oli siellä kihloissa, mutta panettelijat rikkoivat välit. Sitten se oli yhden vuoden Kielissä eräässä toimessa... ja nythän se on kuollut." Emäntä oli niin puhuen vienyt vieraan yksinkertaiseen pirttiin ja Klaus Baas ajatuksissaan seurasi häntä. Emäntä meni sitten matalalle kaapille, jota peitti virkattu liina, ja otti sen päältä kiiltäväkehyksisen valokuvan sekä näytti Klaus Baasille. Ja pitkä, komea Klaus Baas, joka ei ollut köyristänyt niskaansa kellekään ja millekään koko Hampurissa, piteli nyt kuvaa kumarapäin ja arasti ja lausui soinnuttomalla äänellä: "Niin, hän se on... tunsin hänet ennen... ja muistan hyvin." Sillä välin oli isäntä, joka kuului kolisseen navetan perällä, tullut jälestä pirttiin: hän oli pienikokoinen, teräväsilmäinen, piippunysä leukapielessä. Isäntä oli puheliaampi ja avomielisempi kuin emäntä ja sanoi: "Se oli niin alakuloinen ja arka sieltä Hampurista lähdettyään, ja viimein se tuli vähän omituiseksikin; asui tässä vastapäätä, elätti henkeään pyykin pesulla ja ompeluksilla. Ja yhtenä talvena jokin naiskutkale levitti huhua, että hän muka pitäisi miehiä, ja silloin se lähti kotoaan ja kuleksi monta päivää pitkin kankaita. Me emme tienneet siitä emmekä toki arvanneetkaan, että hän olisi tullut sekapäiseksi: luulimme hänen menneen vain Kieliin. Ja mitäs muuta: me mentiin hänen asuntoonsa ja koottiin kamppeet säilöön ja pantiin sitten talo lukkoon. Mutta huomispäivänä kertoi naapurin emäntä, joka oli sairas eikä saanut yöllä unta, nähneensä hänen kulkeneen kuutamossa kotiinsa päin; ja puolenpäivän seutuvilla hänet löydettiin kankaalta, oli paleltunut. Oli raukka koettanut varmaankin päästä yöllä kotiinsa! Herra kulta! En mene eläessäni enää tukkeamaan toisten ihmisten ovia! Olihan se tosin muutama päivä sitä ennen sanonut, että maailma on niin paha... Se oli vähän liian heikko ja hento tähän maailmaan." Klaus Baas sanoi, että sehän oli surullista... moinen loppu hänen pikku tutulleen. Ja asetti kuvan hiljaa kaapin päälle, ja antoi kättä ja meni. Hän tuli takaisin raitille ja silmäili pientä taloa, jossa "pikku tuttu" oli asunut. Ja sitten hänessä kiehahti hurja raivo! Piruako minä ravaan täällä nuuskimassa Holsteinin joka loukkoa!! Mitä minulla on täällä tekemistä?? Tuliapa muka katsomaan, onko konnantyöstä kasvanut kaunis vilja! Vielä kerran huvittelemaan tuolla poloisella raukalla! Sehän on järetöntä! Kerrassa mielipuolista! Raivohullua!! No: nythän sen näit! Sait pääsi pusketuksi läpi! Siitä sen näit! Sitten hän alkoi tyyntyä. Ja tunsi, että hän tuolta pikku kylästä oli saanut hartioilleen rikoksen! Ja että hänen täytyy kantaa sitä aina, keventymättä! Jaha, vain niin kävi siis! Vai kävi siis! Että minä olen tuhonnut ihmiselämän! Tuon pienen, hennon, kiltin raukan. Surmannut! Vain pilanpäiten -- mahdottomasta ylpeydestä. Kas, minähän olen vahva, ja väkevä ja suuri, ja sitä minun toki täytyy näyttää! Olihan minun toki silloin osoitettava, mikä olin miehiäni! Olihan minun toki hämmästytettävä tuota vanhaa kääkkää! Ja toissapäivänä minun piti toki rusikoida kelpo vaimoani! Sillä minä olen suuri ja väkevä ja kaunis! Ja sekös pitäisi jättää näyttämättä! Mitä muuta varten minä muka sellainen olisin? Luonnollisesti minun on oltava ylpeä ja korskea kuin sotaorhi! Kuinka hieno olinkaan Sannaa kohtaan? Joka on paljon jalompi ja parempi kuin minä. Ja Arthur Escheniä? Ja Heini Petersiä, hänet tavatessani? Sillä minähän olen luja ja kaunis ja suuri! Mutta Arthur Eschenin ja Heinin tunnolla ei ole sitä, mitä minun! Hän oli tullut kylän päähän, kahden tien risteykseen. Lapsiparvi seisoi lumisohjussa tuvan seinustalla. Klaus Baas kysyi heiltä, mikä tie vei Neumünsteriin? Suuremmat viittoilivat ja neuvoivat hänelle tietä; mutta sillaikaa aprikoivat pienemmät keskenänsä: "Mikä herra se tuo on?" "Mikä lie", vastasi toinen, ja lisäsi, kai hänen pituuttaan ja uljasta asentoaan ihmetellen: "Kuningas!" Mutta kolmas käytti sanaa, jonka oli kuullut koulussa, vaikkei sitä ymmärtänyt, ja lausui vanhan vakavasti: "Se on vaeltaja." Klaus Baas kuuli sen ja hän toisti katkerasti mielessään: "Niin, vaeltaja!" Ja hän painui yksinään illan hämäriin. Oikea holsteinilainen maantie: suora kuin nuora ja auhto, ja varsilla siellä täällä vaivaisia istukaspuita. Lumiräntä suomi kasvoihin. -- Aina minä olen ollut ylpeä ja korskea, hän ajatteli. Oikea Baas-herra ja Baas-narri! Jo poikasleikissä haaveksin olevani Venäjän keisari! Ja sepitellessäni junneille valetta Grossneumarktilla! Ja puikkiessani nuorena klovnina St. Paulissa! Ja Trimbornin konttorissa päivällislomilla kaapaten tähtiä lakillani! Ja juuri onnen hetkillä se rehoitti kuin rikkaruoho! Viimeksi toissapäivänä, jolloin teki minut aivan raivohulluksi! Ylpeydestä! Mutta nyt sain kerrankin nenälleni. Hyvä vaan, että sen tiedän nyt, hän synkästi ajatteli. Se on terveydeksi vaan! Ihmisen täytyy olla elämästään selvillä; totuus edessä kuin päivä! Pois salaamiset ja vekselinlykkäykset! Minä olen tuhonnut ihmisen! Tappanut! En tiedä, onko Jumalaa ja haudantakaista. Eikä se tosiasiaa auta. Sillä se on ensiksikin tapahtunut, ja toiseksi: se on minun asiani, ainoastaan ja yksin minun asiani. Minä en tosin sitä tarkoittanut, ja monasti sellainen päättyy hyvin. Mutta nyt kävi näin! Hän puursi ripeästi märässä lumisohjussa. Tuollainen suora, päätön holsteinilainen maantie -- vaivaisia, vinoon vääntyneitä puita silmän kantamiin -- se on kuin tehty juuri moisia itsetutkisteluja varten: siellä ehtii tyhjentämään maljan pohjasakkaan! Yhä, yhä eteenpäin vei tie, vei kuin maailman loppuun. Niin paljon ajattelun aikaa ei Klaus Baas ollut saanut lähes kahteenkymmeneen vuoteen, siitä, kun saattoi mielisairasta kälyä Schleswigiin. -- Hyvä vain, hän toisti, että nyt sen tiedän! Sillä itse onnettomuus oli tapahtunut kauan sitten: minä en vaan siitä tiennyt. Se juoksi kuitenkin kuin musta, paha varjo kintereilläni ja vieressäni aina: nyt sain sen kiinni ja tiedän, mikä se pahahenki oli... Vanhempani olivat kunnon ihmisiä, minä jaloa talonpoikaisaatelia. Isäni oli kevytluontoinen ja hyvä; äitini kova ja uskollinen. Niistä tuli sulatettuna hyvä sekoitus. Mutta yksi sillä oli vika: liika ylpeys. Niinkuin monet saavat perintönä luuvalon ja huonon kuulon, niin minä ylpeyden. Se on pienuudesta asti nostanut minussa nokkaansa, kuin kimaltava, kirjava käärme! Minä en ole sitä huomannut, minä en ole sitä karttanut, vaikka kelpo äitini koetti jo tappaa sitä hiilipihdeillä lapsena ollessani. Mutta nyt. Jopas tuli koko mato näkyviin! Jättiläiskäärme, sanovat, kuului syöneen ihmisen ja kuului aikoneen toissapäivänä nielaista rakkaan vaimoni! Mutta nyt sen niskat katkeaa! Henki pois vaan, ei auta! Sen kauniin, pöyhkeän madon minä nitistän nyt tässä -- yksinäisellä Holsteinin maantiellä! Pihti niskaan vaan! Nyt siitä tuli loppu! Klaus Hinrich Baas! Niin vajonnut! Ja viidenviidettä vanhana! Niin pakisi Klaus Baas itsekseen. Iltamyöhällä joutui hän Neumünsteriin. Hän meni Rautatiehotelliin katsomaan, oliko siellä mitä ilmoitusta Hasselta, jota hän kuitenkaan ei pitänyt mahdollisena. Ja hän aikoi sitten iltajunalla matkustaa Hampuriin, sillä hän kaipasi nyt kuvaamattomasti Sannaa ja lapsia. Nyt tahdon olla heille oikein hyvä, hän ajatteli. Ihmeeksi odottikin hotellissa kirje. Hän avasi uteliaasti sen ja luki sitä portaita alas astuessaan, luki ja luki -- ja hänen silmänsä tulivat yhä kummastuneemman näköisiksi: Hassen shanghailainen liike oli sähköttänyt, ettei saatu asiaa selville lybeckiläisen kanssa; siksi oli Klaus Baasin itsensä matkustettava sodan ajaksi Thielenin paikalle Kiinaan; matkalle lähdettävä New-Yorkin kautta helmik. 22 p:nä... Klaus Baasin päätä huimasi ja hänen ruumiinsa vapisi. "Kymmenen päivän päästä Kiinaan! Ehkä vuosikausiksi... Ja nyt!!" Hän astui asemasaliin, lunasti piletin, ja käveli asemasillalla edestakaisin, ja meni junaan ja tiesi tuskin, mitä teki. Kymmenen päivän päästä Kiinaan! Nyt!! Nyt kun hän tahtoi ja hänen täytyi tehdä niin paljon hyvää ja oikeudenmukaista! Kun hän halusi elää rauhallisemmin ja kauniimmin! Nyt, pois... ehkä ikipäiviksi! Se oli katkeraa ja kovaa! Juna kiitää rymyytteli pimeässä yössä, ja lumisade vilisi rapisten akkunain ohi. Matkustajat nukkuivat tai torkkuivat omissa mietteissään. Klaus Baas tuijotti kalseasti ulos pimeyteen, ja hänen sielunsa kuohui perustuksiaan myöten ja hän mietti raskaasti: Nyt siis... sekin oli vielä kestettävä! Kaikki, kaikki yhtaikaa! Entiselämän kaikki teot, ja lisäksi tämä ero! Kaikki otettava vastaan! Eikä lannistuttava eikä paaduttava! Tehtävä lempeästi, rauhallisesti kaikki, mitä vielä voi! Ja jos on vielä jälellä kymmenen päivää, niin, vaikka vain pari kolme olisi, niin on käytävä sen aikaa tietä, jonka oikeaksi tietää. Jos ikuiset vallat sitten olivat päättäneet tai sallineet, että hänen oli, näinä viime päivinä niin paljon karvasta koettua ja kun hän nyt kerrankin tahtoi sovittaa kaikki, poistuttava, ehkäpä kuolemaan, niin hyvä! Hän ei valita. Hän koettaa vielä tällä lyhyellä ajalla tehdä vakaasti ja varmasti kaiken mitä voi! Kaipa ikuiset vallat jättäisivät sitten hänet rauhaan, kävi hänelle kuinka tahansa. Hän tahtoi vastata teoistansa ihmisten ja Jumalan edessä -- jos Jumalaa oli. Hän ei aikonut antaa itseään musertaa, ei tämänpäiväisten synkkäin tietojen, ei hänen ja vaimon välisen riidan, ei Kiinan. Hän ei tahtonut karata kuin kehno renki auraltaan, ei huikennellen elämästä ja maailmasta: hän aikoi seista urheana ja hyvänä paikallaan niin kauan kuin sai sen pitää. Se riittää, että seisomme horjumatta maan kamaralla ja että meillä on hyvä tahto. Ihmiselle ei voi tulla mitään, kaikkein kauheintakaan, joka nöyryyttäisi hyvän tahdon. No niin!... Altonaan tultuaan Klaus Baas vaihtoi pian junaa, ja sydänyön seutuvilla hän jo naputti makuuhuoneensa akkunaan Blankenesessa Norderstrassen varrella. Sanna ilmestyi akkunaan heti ja näki hänet ulkona seisomassa lumihohtoisessa yössä ja tuli avaamaan yöpuvussaan. Ja hän kietoi kätensä kylmän, lumisen miehen kaulaan ja sanoi: "Aioin tulla asemalle, mutta en uskaltanut jättää lapsia. Tiedätkö, että sinun on kymmenen päivän päästä lähdettävä Kiinaan?" "Tiedän", vastasi Klaus Baas, ja hyväili häntä ja sanoi: "Ja nyt me ollaan niin hyviä toisillemme, ettemme ole ikinä sellaista aavistaneet." Viimeisistä kokemuksistaan hän ei virkkanut sanaakaan. XXVII. Kymmenen vuorokauden päästä hän erään raikkaan ja pilvisen helmikuun päivän iltapuolella erosi pienokaisistansa Blankenesessa ja matkusti Sannan kanssa Hampuriin. Heitä odottivat Dammthorin asemalla Hassen lähettämät vaunut, ja Klaus Baas ajoi sitten Sannan kanssa Wexstrasselle, sanomaan jäähyväisiä äidilleen. Antje Baas asui vielä entisessä paikassa, mutta oli nyt toisen poikansa, Rikun, vuokralaisena, jolla oli talossa lukkosepän paja. Antje Baas, joka oli jo vanha ja raihnas ja sairasti rinnanahdistusta, istui paraikaa silmälasit nenällä suuren, vanhan ompelupöytänsä ääressä, laskien pöytälaatikosta, joka muuten pysyi tarkoin lukittuna, miniällensä vuokrarahoja. "Odotahan vähän", hän sanoi Klaus Baasille. Klaus Baas odotti, kunnes Sanna ja käly poistuivat huoneesta, ja sanoi sitten: "No niin, äiti, nyt minun täytyy matkustaa." Antje Baas otti lasit nenältään ja sanoi itseään ja poikaansa rohkaistakseen tai tunteen purkausta välttääkseen, pilkallisesti hymyillen: "Tuolla yläkerrassa asuu joku vanha, hupsahtava rouva, hän kävi eilen lastensa luona Wedelissä ja kertoi, että sinne muka kuului selvästi sodan ryske Kiinasta! Ampuivat Cuxhavenissa, ja hän luuli, että se kuului Aasiasta!" Klaus Baas sanoi: "Toivon pääseväni vuoden päästä takaisin, äiti. Mutta saattaahan käydä, että viivyn kauemmin!" Antje Baas oikoi laihalla ja vapisevalla kädellään hameensa ryppyjä, ja katseli avuttomasti ympärilleen ja sanoi: "Niin... niinhän se..." "Voinko auttaa sinua millään tavoin, äiti?" Antje Baas pudisti päätänsä: "Minulla on hyvä kaikin puolin, Klaus, se vaan, etten enää tahdo oikein tareta. En tiedä, mikä siinä lie. Ehkä on vika peitossakin. Vanhahan se jo on ja täytteet ovat menneet yhteen kasaan. Kun nukkuu selälleen ja kohottaa vähän polviansa... tehän ennen aina leikitte 'koirankoppisilla'... niin täytteet menevät laidoille ja alkaa paleltaa polvia." Klaus Baas sanoi ankarasti: "Miksi sinä et ole sanonut sitä ennen? Sanna hommaa sinulle heti huomenna uuden peiton." Antje Baas kohotti kauhistuneena kättään: "Eihän toki, mitäs sinä nyt, poika! Mitäs Rikun vaimo sitten sanoo, jos kuulee minun sellaista kertoneen!" "Minä olen kuin olisin itse vaan huomannut, että peitto on vanha", vastasi Klaus Baas. "Huomenna tulee uusi peitto. Ja varo sitten itseäsi, ellet ota sitä vastaan, äiti! No, entä sitten, äiti?" Antje Baas vastasi äskeiseen tapaansa: "Ei mitään, poikaseni! Niin kauan kuin olen vielä voimissa ja tulen itse toimeen, niin ei mitään hätää. Viimeistä vuodettani en vaan voi ajatella. Rikun vaimo ei ole suinkaan paha, mutta eihän se sellaisesta." Ja Antje Baas pudisti valkeaa päätänsä. "Enhän minä kuolemaa pelkää, en ollenkaan. Minä olen ollut teille kovanlainen; mutta se oli tarpeellistakin. Teillä oli kaikilla nenä liian kekassa, isälläsi ja teillä kaikilla, ja sinulla pahimmin. Ja onpa Hän, onpa Jumala minutkin aikoinani saanut mureaksi! Ei... kaikkihan on hyvin; minä en kuolemaa pelkää! Mutta viimeistä vuodettani en jaksa ajatella... No niin, onpahan sitä päästy yli ojain ja allikoiden. Eiköhän tuota haudan tuollekin puolle." Klaus Baas katseli murheissaan ja neuvotonna vanhan äitinsä kasvoja. Hän oli tehnyt niin ankarasti työtä ja pitänyt huolta muista; ja nyt hän kaipasi viimeistä vaatimatonta huomiota ja siisteyttä toisten puolelta. Ja nyt täytyi pojan matkustaa pois eikä voinut häntä auttaa! "Minä puhun siitä kohta naisväelle", sanoi Klaus Baas. "Totta nyt kaksi nuorta naista kykenee pitämään huolta vanhuksesta." Antje Baas siveli laihalla, kankealla kädellään pöytää ja hänen huulillaan väreili vielä heikosti entinen pilkallinen hymy. "No, tulepa terveenä takaisin pesääsi", hän sanoi, "ja vie terveisiä Hannalle ja hänen miehelleen!" Ja hän nousi ylös ja meni piirongin luo ja sanoi kahden vaiheella: "Aioin antaa sinulle vielä vähän... olen sitä ennen niin säilyttänyt..." Ja otti laatikosta kämmenen levyisen höylälastu-rasian, jossa oli vanhuuden väri, ja katseli sitä vapisevassa kädessään. "Otin silloin vähän Loten ja isän hiuksia." Hän purskahti itkuun. "En tahtoisi, että ne joutuisivat vieraiden käsiin. Jos ottaisit ne ja pitäisit säilössä... sinähän silloin koit kaikki minun kanssani." Klaus Baas hyväili äitiä ja hänen huulensa alkoivat vavista. Hän suuteli vanhusta ja meni. He ajoivat nyt takaisin Dammthorin asemalle ja ottivat sieltä tavarat ja lähtivät laivarantaan. Sanna istui kalpeana vieressä eikä puhunut mitään ja piteli koko ajan miehen kättä käsissään. Lombards-sillalla katseli Klaus Baas vielä pitkään kahden puolen. Vesi oli syvän sinistä ja sen kalvoa särki raikas vihuri; rantain rakennusten seiniin loi ilma ja vesi harmaan ja tuoreen heijasteen. Kaikessa oli vankka, kelpoisa leima, pohjolan ankara, terve loistottomuus! Ja Klaus Baas vieroitti ajatuksensa vanhasta, yksinäisestä äidistä, jonka luota hänen täytyi lähteä, ja sanoi: "Luulenpa, että kun tulen takaisin, niin koetan jollakin tavoin toimia kaupungin hyväksi. Otan jonkin kunnallisen viran tai teen muuten hyötyä yhteiskunnalle. Kaikkein ihaninta olisi huolehtia lasten hyvästä, Sanna. Niiden pitäisi saada hyviä leikkikenttiä. Minäkin olin lapsena aivan haltioitunut leikistä ja tiedän sen suuren merkityksen. Leikki on lapsille elämä ja kaikki kaikessa!" Glockengiesserwallilla pääaseman edustalla, jossa on raitioteitten yhtymäkohta, kuhisi väkeä ja vieri vaunuja ja syntyi kova tungos. Klaus Baas katseli vilinää ja hurinaa ja sanoi: "Kun kolmekymmentä vuotta sitten kävelin tällä samalla paikalla isäni kanssa, keltainen, vanha klassikkolaitos kainalossa, niin ihmettelin, kuinka paljon täällä oli väkeä ja miten ne kaikki saivat leipänsä tässä kivi- ja rauta-ahdoksessa. Nyt niitä on kahta vertaa enemmän kuin silloin. Sen jälestä olen saanut yritellä taloudellisessa elämässä ja tiedän, mistä ne leipänsä saavat, ja olenpa osaltani vaikuttanut myötä heidän leivän saantiinsa. Minusta on tullut nimeni mies: Baas, isäntä ja leivänantaja. Sukuni kantaisä toimitti muille leipää vehnävainioillansa. Minä kauppakonttorissa. Mutta kun näen nyt tuon väentungoksen, niin ihmettelen yhäkin aivan kuin kolmekymmentä vuotta sitten! Siihen on kai se syynä, että olen pohjaltani maan poika, olen varttunut vehnäpeltojen pientarella, jotka antoivat leipää ja puurojauhoa. Katsopas! Kuinka mahdottomasti ihmisiä!" Vaunut kiersivät nyt hitaasti tungoksen läpi ja kääntyivät sitten ripeää vauhtia satamaan päin. Ja pian tultiin pitkille rantakaduille. Siellä pysäytettiin, ja Klaus Baas ja Sanna menivät katoksen alle, jonka edessä lastattiin ja lossattiin paria kolmea höyrylaivaa. Suurten säkkipinojen ja puutaapelien ja nahka- ja metalli-pinkkain ja laatikoiden ja arkkujen lomitse astelivat he nyt työn vilinässä. Rattaat kulkivat kolisten raudoitettuja lankkuja pitkin, vintturien hampaat jyrisivät, kettinkivyyhdet löivät kilisten luukkuihin; vedestä kuului pauhinaa ja lätinää ja höyryn puhinaa ja vinkunaa. Tauluihin oli merkitty laivojen seisauspaikat aina Cherbourgista[96] Hongkongiin. Tuntui kuin tämä paikka olisi ollut koko maailman vyyhden pää. Klaus Baas oli poikasena nähnyt joka päivä tätä huiskinaa. Aikuisena hän oli siitä ylpeillyt ja kopeillut. Nyt se koski kylmästi hänen sydänalaansa ja hän puristi lujemmasti Sannan käsivartta. He nousivat porrasta myöten laivaan ja menivät sitten kannelta alas ja tulivat Klaus Baasin hyttiin. Se oli hyvä. Ja sitten kummallekin haikea ajatus: Nyt tulee eron hetki! Sanna sanoi hiljaisin kasvoin: "Minä olen huolissani siitä nuorimmasta pojasta, miten sille käy, Klaus. Sillä hänessä on sellaista ventoa ja elämänarkaa, niinkuin eno Eberhardissa ja Arthurissa. Jollei häneen tule voimakkaampaa, et sinä hänestä kotiin palatessasi pidä." Mutta Klaus Baas pudisti päätänsä. "Ajattelen, Sanna, että lapset ovat mitä ovat. Toisista saattaa tulla sellaisia kuin äitini: itselleen ja muille vaivaksi kovuutensa kautta, -- toisista sellaisia kuin Eberhard-eno: vailla tahdonvoimaa ja toimeliaisuutta. Luonto jakelee ihmislapsille sokeasti niitä antimia, joita edelliset sukupolvet ovat säilyttäneet, käytettäviä tai kelvottomia, hyviä tai pahoja. Murtaa ei siten-syntynyttä luonnetta voi; ei myös käännyttää. Moittia ja halveksia ei sitä myös sovi. Ei voi tehdä muuta kuin jalostaa sitä. Heikkoa voit vähän vahvistaa, uhkapäistä pehmittää, pahaa taivutella hyvään. Ylpeää ja narria jossakin määrin nöyryyttää. Se on minun kokemukseni, Sanna. Kasvata lapsiamme niinkuin äitinne teitä kasvatti: lujasti ja samalla lempeästi; sinähän olet nyt hänen asemassaan, puolisotta, vaimo kulta." Sanna nyyhkytteli. "Missä kirjat ovat?" kysyi Klaus Baas. Sanna näytti hänelle tuomaansa uutta pientä valikoimaa kaikkien aikain jalointa kirjallisuutta. "Ennen nuorempana", sanoi Klaus Baas, "luin jo niitä ja sain niistä jonkun verran hyvääkin, vaikka olin vielä liian nuori niitä käsittääkseni. Sitten en ole pilkistänyt niihin kahteenkymmeneen vuoteen, olenpa suorastaan niitä halveksinutkin. Nyt otan ne mukaan taas, ja tiedän, että ne tulee luetuiksi." Ja pilkallisesti hymyillen hän lisäsi: "Tuntuupa siltä, Sanna, että tämä herra saa lukea ja käydä laiskankoulua kaiken ikänsä." "Kuin olet hyvä", sanoi Sanna ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. "Niin hirveän hyvä. Miten minä voin elää ilman sinua!" Klaus Baas silitteli ja hyväili yhä häntä, ja suuteli ja sanoi: "Kuule... nyt soitetaan! Nyt sinun täytyy mennä! Muuten tulet kanssani Kiinaan! Kuinka mielelläni veisin sinut mukaan! Sinä, rakas toveri! No niin... päästä minua nyt... Oi kuinka sinä olet rakas! Ei auta nyt, Sanna." He tulivat hytistä ja nousivat kannelle, ja Klaus Baas saattoi hänet laiturille ja palasi sitten yksin laivaan. Siellä hän näki erään tutun lakimiehen, vanhanlaisen herran, jonka hän tiesi matkustavan New-Yorkiin. Klaus Baas meni hänen luokseen ja vaihtoi hänen kanssaan hajamielisesti pari sanaa. Ja katseli sitten alas Sannaa. Hän seisoi mahonkipölkkypinon vieressä, kalpeana ja jäykkänä kuin kynttilä, aivan kuin ennen, silloin kun Klaus Baas oli tahtonut häntä suudella ja hän sanoi: "I will not." Portaat vedettiin ylös. Perämies puhalsi komentosillalla pilliinsä. Kumeasti möyryten erosi valtava höyrylaiva laiturista, iloinen marssi kajahti soittajain torvista -- ja se ahdisti yhä enemmän raskasta sydäntä. Klaus Baas katseli yhä Sannaa, kalpeana, kulmat rypyssä. Nyt käänsi laiva vasemman puolensa virtaan, ja Klaus Baas ei nähnyt vaimoaan enää. Hiljalleen kulettiin satamassa savuavain hinaajien ja höyrypursien ja kuutti- ja veneparvien lomitse. Toinen mahtava höyrylaiva kohosi ylävirtaan heitä kohti ja hipui aivan vieritse: kahden soittokunnan sävelet sekautuivat pahaäänisesti yhteen. Telakkain väkivasarat ja alasimet helskyivät kirkkaasti, joen vastaisella rannalla kuumottivat jäykkinä ja hiljaisina kaupungin talot, ylinnä kirkkojen tornit. * * * * * Kun Klaus Baas seuraavana aamuna tuli kannelle, niin porotti luodetuuli jo kovemmin ja kylmemmin, ja tuulen puolelta hyökkäsi silloin tällöin vinosti laivaa vasten aalto, särkyen siinä niin että vaahto vilahti yli kaiteen. Klaus Baas meni nyt tuulen suojaan ja asettui seisomaan salongin seinämälle ja tähysteli taakse jäävää maata. Mutta ei näkynyt enää muuta kuin etäältä ohut viiru keltaista santaa ja sen nokassa majakka. Varmaankin Norderneyn majakka. Se oli oikeaa Pohjanmeren ilmaa. Harmaat pilvet, toiset mustanpuhuvia, toiset vaaleampia, peittivät taivaslaen, toistensa selässä kiipeillen. Mustan harmaana lainehti meri alla. Kolmesta neljästä paikkaa, sieltä ja täältä, mistä kuulsi oudosti pilvien raoista, välkähteli ilman rannalla kuin teräsvasamat. Viiteselitykset: [1] Cuxhaven l. Kuxhaven: pieni kaupunki Pohjanmeren rannikolla, Elben suun vasemmalla rannalla; sillä on uusi suuri merisatama. Suomentajan huomautus. [2] Baas: alasaksalainen sana, merkitsee työnantajaa, päällikköä, esimiestä, isäntää, mestaria. -- Merimieskielessä esim. Zimmerbaas: laivan rakennusmestari, "timperi." Suom. muist. [3] Tanskan-Saksan sota: v. 1864. Suom. [4] Marschland l. Marsch = marskimaa: rämeinen ja nevainen suoseutu Luoteis-Saksassa, Pohjanmeren rantamilla. Suom. [5] Sylt: suurin n.s. pohjois-friisiläisistä saarista, Luoteis-Saksan rannikolla Pohjanmeressä, 12-22 km Schlesvigin mannermaasta; saari on hietasärkkiä, nummea ja marskimaata; siellä myös suuri samanniminen kylpylaitos, josta vasta tulee puhe. Suom. [6] Elben rannoilla ja Pohjanmeren rantamilla on osaksi luonnonlaatimia ja osaksi ihmiskäden täydentämiä ja rakentamia korkeita, leveitä, ruohopeitteisiä rantapatoja, jotka suojaavat asuttua marskiseutua meren tulvilta ja nousuvedeltä; maa on osaltaan meren pintaa alempanakin kuin Hollannissa. Rantapatojen laet ovat lammaslaitumina. Suom. [7] Kinsti: n. 30 cm korkea herneensukuinen kasvi, jolla on tuuman pituiset okaat, haiveniset lehdet, keltaiset kukat. Suom. [8] Klosterthorin asema: Hampurin eteläosassa, kaupunkiradan alkupäässä; tämä rata kiertää Hampurin läpi ja keskustan ympäri Altonaan ja sillä on useita pysäyspaikkoja. Suom. [9] Saksalainen hopearaha; 1 groschen = n. 12 penniä. Suom. [10] Alster: Elben oikeanpuoleinen, koillisesta tuleva sivujoki. Alsterit: kaksi järveä tai lammikkoa, joiksi Alster-joki levenee kaupungin kohdalla, sitten laskien kapeain kanaalien, "fleetien" kautta Elbeen; Grosser tai Aussen-AIster ensimäinen niistä, valtavan suuri, n. 3 km pitkä, hienojen huvilain, puutarhain ja ruohokenttäin ympäröimä joen suvanto; sitten neliskulmainen Binnen-Alster, lammikko, jonka edellisestä eroittaa pato ja komea Lombards-silta. Alsterdamm: Binnen-AIsterin eteläinen rantakatu. Jungfernstieg: leveä, hieno, läntinen rantakatu Binnen-AIsterin varrella. [11] Rathausmarkt: tori kaupungin pääosan keskustassa, kanaalien varrella, joita myöten Alster laskee Elbeen. Samalla torilla uuden raatihuoneen vieressä myös muhkea pörssirakennus. Suom. [12] Grossneumarkt: suuri tori kaupungin keskustassa, kanavien yläpuolella. -- Alte Steinweg: lyhyt katu, joka johtaa kanavilta ylös Grossneumarkt-torille. -- Vasta esiintyvät lukuisat "weg"-, "gang"-, ja "wall"-päätteiset nimet: katuja Hampurissa. Suom. [13] St. Pauli: Hampurin läntisin kaupunginosa, yhteen kasvettuneen suurkaupunki Altonan rajalla. Siellä on Hampurin paraat huvittelupaikat: puistoja, suuremmoisia ravintoloita, yökahviloita, kapakoita, sirkuksia, konserttihalleja, teattereita, "panoraamoja", j.n.e. Suom. [14] Eimsbüttel: Hampurin kaukainen, luoteinen etukaupunki ja kaupunginosa. Suom. [15] Steinwärder: kaupunginosa Elben etelärannalla, jossa on suuria telakoita, laivaveistämöitä, pajoja, Iastilaitureita y.m. jaettuna kortteleihin, joita eroittavat toisistaan kanavat ja Elbejoen haarat; liikettä pohjoisrannalIe välittävät höyrypurret ja -lossit. Suom. [16] Stewardess: laivaväen ruokinnan valvoja, ylin tarjoilijatar, emännöitsijä. Suom. [17] Elbstrasse: pitkä valtakatu lähellä St. Paulia. Suom. [18] Norderney: saari itäfriisiläisellä rannikolla, pakoveden aikana niemekkeenä; kuuluisa merikylpylaitos. Suom. [19] Uhlenhorst: kaupunginosa Aussen-Alsterin koillisrannalla. Fährstrasse, katu siellä. Suom. [20] Hammer: Hampurin alueen kaakkoisosa. Suom. [21] Havelock: viitta tai pitkä päällystakki, jossa on hartiat peittävä kaulus. Suom. [22] Adolfsplatz: tori Hampurin pörssin edustalla. Suom. [23] 1 Schock = 60 kappaletta. [24] Hohenwestedt: isonlainen kylä Schleswigissä; siellä on maataloudellisia laitoksia ja maanviljelysopisto. Suom. [25] Reiherstieg: Elben haara ja laituri pääuoman eteläpuolella, Steinwärderin kaup.-osan laidassa. Suom. [26] Väripokka: rotholz eli fernbock, erään väripuun lajeja. [27] Pahlstek: merimiesten solmu, jolla touviin tekaistaan silmukka. [28] No, pääset sitten mukaan. Me mennään Kanadaan. Suom. [29] Mattentwiete: lyhyt katu Elben pohjoisrannalla suuren sataman ja kanaalien eli fleetien luona. Suom. [30] Köhlbrand: lähinnä läntisin monista haaroista, joita Elbe muodostaa Hampurin kohdalla. Suom. [31] Herrengraben: kanavakatu Hampurin keskustassa, vanhassa kaupunginosassa. Suom. [32] Oberland: Saalejoen yläjuoksun ympäristö. Suom. [33] Suuri Grasbrook, pieni Grasbrook ja Kranhöft: telakoita ja satamia Steinwärderin lähellä. Suom. [34] Liberia: neekerivaltio Länsi-Afrikassa Pippuri-rannalla. [35] Kuhwärder: joen etelärannalla, Köhlbrandhaaran suulla. Suom. [36] Dovenfleet: kanavanranta-katu Hampurin keskustassa. Suom. [37] Spielbudenplatz: suuri tori St. Paulissa. Suom. [38] Tondern: piirikaupunki Preussin Schleswigissä. Suom. [39] Präzeptor = kasvattaja, koulumestari, kielenopettaja. Suom. [40] Burstah: katu keskustassa. [41] Uusi Jungfernstieg: Binnen-Alsterin pohjoinen rantakatu. Suom. [42] Süllberg: korkea kukkula, jossa on ravintola- ja huvitteluhuoneistoja, Blankenesessa. -- Blankenese, josta vasta tulee puhe: kylä Hampuri-Altonasta luoteesen, aivan Elben rannalla, romantisen ihanalla paikalla. Näköala-paikoista juuri Süllberg mainittavin. Suom. [43] Ohlsdorf: kylä Hampurin alueella Elben pohjoispuolella, lähellä Alster-jokea. Suom. [44] Kopra: kookospähkinän ytimestä valmistettu öljy, itäintialainen siirtomaantuote. Suom. [45] Sydney: suuri satamakaupunki brittiläisessä Austraaliassa. [46] Katu lähellä kanavia. Suom. [47] Katu lähellä kanavia. Suom. [48] Wineshop: englannink., viinikauppa. Suom. [49] Iquique: kaupunki Tyynenmeren rannalla Chilessä. Suom. [50] Sekstantti: tähtitieteellinen kone, jolla määrätään laivan asema merellä. Suom. [51] Englanninkieltä: No, vanha velikulta! Onks' sulia vipata? Suom. [52] Englanninkieltä: Oh, ei haittaa! Suom. [53] Taifun: syyskesällä Intian ja Kiinan vesillä raivoava hirmumyrsky. Suom. [54] Shipping-clerk: matkustava liikeasiamies. Suom. [55] Skat: eräs korttipeli. [56] Colombo: Ceylonin pääkaupunki. Suom. [57] Khaki: hiekanruskea engl, univormu, jota käytetään arkipalveluksessa. [58] Käppi: eräänlainen sotilaslakki. Suom. [59] Boy: palveluspoika. Suom. [60] Punkah: intialainen, katossa riippuva viuhka. Suom. [61] Shiks: eräs intialainen heimo. Suom. [62] "Sleeplng dictionary", sanasta sanaan: "nukkuma-sanakirja." Lukijalle selviää leikinlasku heti samasta kappaleesta. Suom. [63] Eräänlainen engl. lakiviranomainen. [64] Ei mitään hätää, herra Baas! [65] Dinner-jacket: lyhyt takki. Suom. [66] Engineers-club = insinööriklubi. [67] Half cast: toinen vanhemmista intialainen, toinen eurooppalainen. Suom. [68] Rangun: Brittil. Birman pääkaupunki. [69] Juutalaiset ovat joustavaa kansaa; joku anglosaksi sen olisi, jukuliste, tehnyt! Suom. [70] Hyvä kuin kulta. [71] "Hän on reipas, kelpo veikko": hyvin populääri laulu Englannissa; tavallisesti lauletaan se puhujalle kokouksissa suosion osoitukseksi. Suom. [72] Klang: kaupunki Siamissa. Suom. [73] Minä olen liikemies kuin tekin. Suom. [74] Englannin siirtomaat Aasiassa: Straits Settlements. [75] Ainaiseksi. Suom. [76] Pendjahtal: Eräs Hampurin hautausmaa. Suom. [77] Schleswig: Preussin Schleswigin pääkaupunki. Suom. [78] Schoppen: n. 1/2 l. vetävä lasi, olutseideli. Suom. [79] Priel: kahden hietasärkän välitse johtava rännimäinen väylä, jonka huomaa ainoastaan laskuveden aikana. Suom. [80] Potter: hollantilainen eläinmaalari, s. 1625. Suom. [81] Apenrade: pieni kaupunki Schleswigissä, erään Itämeren lahden rannalla. Suom. [82] Auckland: satamakaupunki brittil. Uudessa Seelannissa, Australiasta kaakkoon. [83] Pilanimi: meripoika, laivaveikko. Suom. [84] Harvestehude: hieno kaupunginosa lähellä Alster-lammikoita. Suom. [85] Curry: intialainen kastike, höystetty pippurilla, inkiväärillä y.m. ryydeillä; tahi liha- tai kasvisruoka curry-kastikkeen kera. Suom. [86] Majuri von Tellheim: päähenkilö Lessingin huvinäytelmässä "Minna von Barnhelm." Suom. [87] Lancier: vanha, menuetin tapainen katrilli, jota hienoston piireissä vieläkin tanssitaan. Suom. [88] Diele: asuinhuoneeksi sisustettu eteinen. Suom. [89] Eräs katrilli. Suom. [90] Siinä kaikki. Suom. [91] Se on sivuseikka. Suom. [92] Räätälin tekemä, tilauksella valmistettu. Suom. [93] Enkä! Suom. [94] St. Moritz: kylpylaitos Sveitsissä Tyrolin rajalla. Suom. [95] Pidgin-english: paikallisengelska. Suom. [96] Cherbourg: kauppa- ja sotasatama Ranskassa, Englannin kanaalin rannalla. Suom. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64918 ***