
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74213 ***





PYHÄN PIETARIN SATEENVARJO

Kertomus Ylä-Unkarista


Kirj.

KÁLMÁN MIKSZÁTH


Unkarinkielestä suomentanut

N.E.W. [Niilo E. Wainio)





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1912.




SISÄLLYS

Mikszáth Kálmán

I OSA: LEGENDA

Pikku Veronka.
Entinen Glogova.
Glogovan uusi pastori.
Pyhä Pietari ja hänen sateenvarjonsa.

II OSA: GREGORICSIT.

Tahditon Gregorics.
Huonoja enteitä.
Gregorics Pálin kuolema.
Ahneet Gregoricsit.

III OSA: JÄLJET

Sateenvarjo pujahtaa esiin
Meidän Rosalia
Jäljet vievät Glogovaan
Korvarenkaat

IV OSA: BÁBASZÉKIN SIVISTYNEET.

Pormestarin illalliset
Yö tuo hyviä neuvoja

V OSA: KOLMAS PAHOLAINEN.

Czobor Marian ruusupensas j.n.e.
Kolme kekälettä
Pikku Veronka.





MIKSZÁTH KÁLMÁN


Mikszáth Kálmán (lue Miksaat Kaalmaan, ensin suku-, sitte ristimänäni,
kuten unkarilaisilla aina on tapana, ja sanakorko aina ensitavulla) on
suomalaiselle yleisölle vielä jokseenkin tuntematon kirjailija. Hänen
kansalaisensa unkarilaiset asettavat hänet kuitenkin etevimpiensä
Petőfin ja Jókain rinnalle, jopa suorastaan viimemainitun seuraajaksi.
Onpa hän eräässä suhteessa kansansa kirjailijoista etevinkin, hän
on näet heidän suurin humoristinsa. Suorasukaisen, joskin vilkkaan
unkarilaisen leikillisyys aivan tuoreena ja luonnonomaisena pulppuaa
Mikszáthin kertomuksista ja varsinkin kansanelämän kuvauksista, luoden
näihin eloisuutta ja pirteyttä. — Esitän tässä lyhyin piirtein hänen
elämäntarinansa ja kirjallisen tuotantonsa.

Mikszáth K. syntyi tammikuun 16:na 1847 Kürtabonyin kylässä — joka
kuuluisan kirjailijan muistoksi on vastikään ottanut nimekseen
Mikszathjalya (M:in kylä) — Nogradin komitaatissa eli piirikunnassa
Pohjois-Unkarissa, Budapestista miltei suoraan pohjoista kohti.
Hänen isänsä oli aitounkarilaista maalaisaatelia, samoin kuin
äitikin, maanviljelijä sanotussa kylässä, missä hän sai lapsena
jotakuinkin vapaasti leikkiä ja juoksennella kylän maalaisten kanssa.
Ollen tunnustukseltaan luterilaisia panivat vanhemmat poikasen
protestanttiseen kimnaasiin, mistä hän 1866 tuli ylioppilaaksi.
Koulussa hän ei suinkaan ollut etevä eikä ahkera. Kotikylän muistot,
lapsenhoitajan tarinat ja kummitusjutut — kotitalo kun vielä sijaitsi
vastapäätä hautuumaata — sensijaan hänen päässään pyörivät samoin kuin
kansan sadut ja kaskutkin. Matematiikka ja saksankieli varsinkin olivat
vaikeita oppiaineita. Myöhemmin hän usein kertoi leikillään ettei hän
matematiikan opetuksesta mitään muuta enää muistanut, kuin mitä hänen
opettajansa tätä ainettaan ylistellessään oli tuontuostakin lausunut:
"Mitä kieltä tulevassa elämässä puhutaan, emme tiedä, mutta kaksi
kertaa kaksi on sielläkin neljä ja tulee niin olemaan ijankaikkisesta
ijankaikkiseen." — Pojan saadessa huonoja arvosanoja saksankielessä
isäukko kerran hänelle virkkoi: "Jos saat ajetuksi maasta kaikki
saksalaiset tiehensä, saat olla lukematta heidän kieltään, mutta muuten
saat keppiä." Koulussa Kálmán sensijaan jo esiintyi runoilijana, saaden
sekä tovereiltaan että opettajiltaankin osakseen paljon tunnustusta,
jopa pieniä palkintojakin. Ylioppilaaksi tultuaan hän luki lakitiedettä
Budapestin yliopistossa, aina lomassa myöskin runoillen. Näitä hänen
kynänsä tuotteita ilmestyi useita eräässä _Igazmondó_ (Totuuden ystävä)
nimisessä kansanlehdessä v:na 1869—72. Tutkinnot suoritettuaan hän
pääsi "ylimääräiseksi" piirinsä lääninhallitukseen Balassa-Gyarmathiin.
Siinä toimessa hän ei kuitenkaan oikein menestynyt, hänen
esimiehensä kun väittivät ettei hänellä ole "stiiliä", lahjaa oikein
sommitella juristikielellä asiakirjoja. Sensijaan hän oli hauska
seuramies, tervetullut kaikkiin piireihin leikinlaskunsa ja henkevän
tarinoimiskykynsä vuoksi. Kun hän huomasi, ettei hänellä ollut
kuivalla virkauralla menestystä, rupesi hän ennen pitkää vapaaksi
asianajajaksi, joutuen silloin perunkirjoitus-, ulosotto- y.m. toimissa
paljon tekemisiin yleisön kanssa. Tähän aikaan ilmestyi painosta hänen
ensimäinen novellinsa runoilemisen oli hän nyt ainiaaksi heittänyt
— _"Sielun myrkyttäjä"_ äskenmainitussa lehdessä. Pian väsyi hän
asianajotoimeenkin; mieli paloi sinne, missä hän sitte parhaan
menestyksensä oli saavuttava. Tukku käsikirjoituksia laukussaan hän
lähti pääkaupunkiin saadakseen siellä jotain kirjallista tointa Täällä
hän pääsikin _"Unkarin kansanlehden"_ päätoimittajaksi, missä toimessa
hän oli parisen vuotta. Nyt hän v. 1874 julkaisi painosta ensimäisen
teoksensa "_Kertoelmia_", jotka eivät kuitenkaan vielä erikoista
huomiota herättäneet, samalla kirjoitellen milloin mitäkin myös muihin
pääkaupungin lehtiin. Mutta palkkiot olivat pienet ja toimeentulo
niukka, jonka tähden M. otti (1878) mielihyvällä vastaan ehdotuksen
lähteä Szegeiin sikäläisen _Szegedi Napló_ (Sz:n Päivälehti) nimisen
sanomalehden toimittajaksi. Täälläkin hänelle pian avautuivat kaupungin
paraimmat seurapiirit. Täällä ilmestyi myöskin hänen sitte niin suurta
suosiota saavuttanut novellikokoelmansa "_Slovakkikansalalset_" (1881).
Saatuaan sen korehtuurin luetuksi hän meni Mehadiaan kylpemään, missä
ei kahteen kuukauteen ottanut sanomalehteä käsiinsä. Tultuaan sieltä
takaisin hän ihmeekseen huomasi, että arvostelu oli tuon kirjan
johdosta tehnyt hänestä yhtäkkiä kuuluisan miehen.

Pääkaupunki alkoi nyt vetää häntä entistä enemmän puoleensa. V.
1881 hän tuli siellä etevän valtiollisen lehden "Pesti hírlapin"
(Pestin sanomat) toimitukseen Jókain rinnalle ja sitte tämän jälkeen
sen kuuluisimmaksi kynämieheksi. Salanimellä Scarron hän kirjoitti
siihen useita vuosia pirteitä "lehterikirjeitä" eduskunnasta, joita
yleisön suuresti suosimia kirjoitelmia sitte v. 1892 ilmestyi
painosta paksu nide. Silloinen pääministeri, kreivi Tisza, joka
oli Miksáthiin suuresti ihastunut, kysäsi tavattuaan hänet eräänä
päivänä parlamenttitalon — eli kuten unkarilaiset sanovat: maatalon —
eteisessä, mikä olisi hänen hartain toivomuksensa. "Naula takilleni
tässä talossa", kuului leikillinen vastaus. Kreivi ymmärsi oitis
Mikszáthin haluavan edustajapaikkaa ja nyt hänet asetettiin erääseen
piiriin ehdokkaaksi ja hänestä tuli kun tulikin edusmies v. 1887,
mikä luottamustoimi hänellä oli sitte jatkuvasti, uudistuneiden
vaalien johdosta kuolemaansa asti. V. 1886 hän luopui "Pesti hírlapin"
toimituksesta, ruveten nyt yksinomaan kirjailijaksi. Politiikka
häntä ensimältä suuresti viehätti, mutta myöhemmin hän joskus
toivoi, ettei olisi tullut tuota noitaa ja sen keittiötä milloinkaan
tuntemaan. Kumminkin hän sen ohessa arveli eduskuntatalon hyvin
kelpaavan unkarilaisen kirjailijan kolmanneksitoista opistoksi, siellä
kun tulee tuntemaan koko maan tarpeet, pyyteet ja intohimotkin.
Tämä aika oli hänen henkisesti hedelmällisimpänsä. Romaani ja
novellikokoelma toisensa perästä ilmestyi painosta hänen kansansa
suureksi ihastukseksi. Elämänsä loppuvuosina oli hän vielä Unkarin
etevimmän kuvallisen viikkolehden _Vasárnapi Ujságin_ (Sunnuntailehti)
kirjallisena toimittajana, edusmiehen Hojtsy Pálin ollessa, kuten
vielä nytkin, vastaavana. Moni Mikszáthin kertoelma onkin ensin tässä
lehdessä ilmestynyt.

Unkarin kansa toivoi tästä lempikirjailijastaan vielä paljon, kun sen
yllätti keväällä 1910 sanoma hänen verrattain äkillisestä kuolemastaan
— keuhkotulehdukseen. Hänen aikaisemmin lausumansa toivomus saada
pysyä valjaissa, kirjallisessa työssä viime hetkeen asti, oli
kuitenkin toteutunut. Häntä jäi kaipaamaan hänen perheensä — ja koko
Unkarin kansa. Eräs hänen elämäkertansa kirjoittaja on lausunut että
miten kirjallinen maku ja sen suunnat muuttunevatkin, tietää Mikszáthin
runous ikuista kevättä, jonka hedelmät eivät menetä viehätystään
ainakaan niinkauan, kuin yksikin unkarinkieltä osaava lukija maailmassa
löytyy.

Mikszáthin kirjallisesta tuotannosta on ensiksikin huomattava
hänen edellämainitut ensimäiset novellikokoelmansa v:lta 1881
"_Slovakkikansalaiset_" ja "_Kunnon palatsit_", lyhyitä pirteitä
kuvauksia Pohjois-Unkarin kansanelämästä, jotka hänen maineensa
perustivat ja joista on tullut hänen maamiestensä lempinovelleja.
Näitä seurasi "_Pikk-aatelia ja kansaa_", kolmisenkymmentä kuvausta
sikäläisistä kotoisista oloista (1884). Hänen ensimäinen romaaninsa
"_Hyvin arvoisaa herrasväkeä_", koomillinen kuvaus talonpoikaistuneesta
maalaisaatelista, ilmestyi samana vuonna. Sitä seurasi neljä novellia
nimellä "_Kunnioitettava komitaatti_" (1885), mutta seuraava vuosi oli
sentään runsassatoisin: neljä nidosta perätysten. Näistä on pitempi
novelli "_Lohinan ruoho_" hänen paraimpiansa, sitä seurasi kokoelma
"_Herroja ja talonpoikia_", "_Kaksi kerjäläisylioppilasta_", kertomus
nuorisolle Rákóczin ajoilta, sekä lahterikuvauksia "_Eduskunnasta_".
Muutamia vuosia levähdettyään Mikszáth taas julkaisi (1889)
historiallisen kertomuksen "_Puhuva puku_" turkkilaisvalloituksen
ajoilta, kuvauksia nuorisosta nimellä "_Kevätsilmukoita_", "_Vainuja
vehnässä_", "_Kyyhkynen häkissä_" (1893), "_Höytyä_" (1893), "_Myytävä
maatila_" (1894), "_Pyhän Pietarin sateenvarjo_" (1895), "_Beszterczen
piiritys_" (1895), "_Lublon aave_" (1896), "_Kavaljeereja_" (1897),
Mm satiirisin kuvaus eräänlaisista herrasmiehistä, laaja romaani
"_Uusi Zrinyias_" (1898) sekä seuraavat novellikokoelmat: "_Szelistyen
rouvat_" (1901), "_Musta kukko_" (1901), "_Vanhat rattaat, huonot
valjaat_" (1901). Syvällisempi, melkein alakuloinen, vaikka samalla
entisen veitikkamainen tunnelma vallitsee hänen kahdessa seuraavassa
kertomuskokoelmassaan, kuten näiden nimetkin osoittavat: "_Yölampun
sammuessa_" ja "_Illalla kiiltomatokin kiiltää_", kumpikin v:lta 1906.
Kypsyneenä humoristina hän v. 1903 kirjoitti romaaninsa "_Akii-Miklós,
keis.-kun. hovinarri_", Kuvaus Itävallan keisarin Frans I:en ajalta,
sekä laajahkon novellin "_Vanha konna_" (1906), missä hän nähtävästi
säälien kuvaa Unkarin vanhan aateliston aineellista rappeutumista.
Mikszáthin viimeiset teokset — niin mielellään kun hän muuten novellin
alalla liikkuikin — olivat laajahkoja romaaneja: "_Nuoren Nosztyn
suhde Tóth Mariaan_" (1908) ja "_Omituinen naimakauppa_" (1909). Kun
tähän vielä lisäämme hänen mainion elämäkerrallisen teoksensa "_Mauri
Jókain elämä, ja aikakausi_" (1907), olemme hänen parhaimmat luomansa
luetelleet.

Suomenkieleen ei näistä ole ennemmin käännetty muita kuin
novellikokoelma "_Kunnon palatseja_" (nimellä "_Kunnon kansalaisia_",
Porissa 1888, eikä liene enää sekään kirjakaupoissa saatavana), sekä
slovakkikertomukset, nimellä "_Tarinoita_" (Porvoossa Werner Söderström
1891). — Se kertomus, "_Pyhän Pietarin sateenvarjo_", joka nyt tässä
suomalaiselle yleisölle tarjotaan, on Mikszáthin onnistuneimpia, sangen
suosittu Unkarissa, jopa ulkomaillakin. Sitä nimenomaan suositteli
suomennettavaksi tunnettu Suomi-ystävä prof. Julius Zolnai viime kesänä
täällä käydessään. Tämän suomentaja silloin rohkeni hänelle huomauttaa
että useilla kirjan henkilöillä ja paikoilla on slovakinkieliset
nimet, joita meikäläinen yleisö helposti luulee unkarinkielisiksi,
kuten Glogova, Klincsok, Mra vuscán j.n.e. — yleensä kaikki kahdella
konsonantilla alkavat nimet, jommoisia unkarinkielessä ei ole koskaan
— ja senvuoksi jonkunverran lukijaa eksyttävät. Tähän hän selitykseksi
vastasi, etteivät he siellä ole tulleet tuota seikkaa ajatelleeksikaan,
syystä, että olot Pohjois-Unkarissa ovat ihan sellaiset jommoisiksi
Mikszáth niitä tässä kirjassaan kuvailee, siellä kun varsinkin
Karpaattien vuoristossa asuu ammoisista ajoista myös slaavilaista
kansanainesta, n.s. slovakkeja. Mutta — hän lisäsi — kaikki kirjan
henkilöt ovat hyviä unkarilaisia, he ajattelevat, tuntevat ja toimivat
kuten unkarilaiset konsaan. Aito unkarilaista on Mikszáthin runous
yleensäkin, ja eritoten on sitä "Pyhän Pietarin sateenvarjo".

Suomentaja.






ENSI OSA.

LEGENDA.




PIKKU VERONKA.


Halápin kylässä oli opettajan leski kuollut. Opettajankin hautajaisissa
saattajat saivat istua kuivin suin. Mitenkäs sitte muuten lesken kohta
perään mennessä? Eihän tältä jäänyt maailmaan muuta kuin yksi vuohi,
lihotettava hanhi ja kaksivuotias tyttölapsi. Hanhea olisi pitänyt
lihottaa vielä ainakin viikon päivät, mutta nähtävästi ei opettajan
rouvaparka jaksanut niin kauan odottaa. Hanheen nähden hän kuoli liian
aikaseen, lapseen nähden liian myöhään, sen ei näet olisi pitänyt
syntyäkään, — kunpa olisi Jumala ottanut luokseen vaimon samalla kertaa
kuin miehenkin. Lapsukainen syntyi isän kuoltua, ei sentään liian
myöhään, jo kuukauden, parin perästä. Saatte leikata kielen suustani,
jos menen jotain pahaa puhumaan. En puhu, enkä ajattelekaan.

Rouva oli kunnon ihminen — mutta miksi hänelle vielä tuo kuopus?
Helpompi olisi hänen ollut mennä toiseen maailmaan, jos olisi voinut
viedä kuormansa mukanaan, kuin nyt jättämällä hänet tänne. Mutta
syntihän olisi ollut sellaista ajatellakin...

Ja herranen aika, olihan opettaja-vainaalla jo papiksi lukenut aikuinen
poikakin. Kelpo mies, vahinko vain ettei ollut vielä kyennyt äitiänsä
auttamaan, itsekin kun tähän asti oli ollut erään kovin köyhän papin
apulaisena jossain kaukana slovakkien maassa. Vasta nyt huhuttiin hänen
parisen viikkoa sitten päässeen vakinaiseksi kirkkoherraksi erääseen
Glogova-nimiseen pitäjäpahaseen jossain Selmeczbányan ja Beszterczein
vuorten vaiheilla. Asuupa täällä meidän kylässä mieskin, Kapiczány
János, joka on kerran karjapoikana siellä käynyt; hänen mielestään se
on ihan kelvoton maailman kolkka.

Juuri nyt kun pappi olisi kyennyt vähäsen auttamaan äitiänsä, piti
opettajanrouvan kuolla.

Mutta emmehän me saa häntä enää henkiin heräämään, vaikka miten
päivittelisimme, jonkatähden tahdonkin vain Halápin kylän kunniaksi
mainita että rouva-vainaja saatettiin hautaan kaikella kunnialla.
Hautauskustannuksiin ei tosin kertynyt tarpeeksi varoja, pitipä niiden
täytteeksi vielä myydä vuohikin, mutta hanhi toki jäi. Vaan kun ei
sille jäänyt maissia ruuaksi, laihtui se jälleen; äskeisen raskaan
läähätyksen sijaan palasi säännöllinen hengitys, suuri maha katosi ja
hidas käynti vaihtui entiseen ketteryyteen, sanalla sanoen hän pelastui
varmasta kuolemasta suorastaan toisen olennon kuoleman kautta. Jumalan
viisaasta kaitselmuksesta näet elämä sekä sammuu että säilyy. Uskokaa
pois, kun sanon että taivaallisiin kirkonkirjoihin ovat merkityt
järjettömät eläimet yhtä hyvin kuin järjellisetkin ja että edellisistä
ehkä pidetään yhtä hyvää huolta kuin kuninkaista ja ruhtinaistakin.

Joka tapauksessa hyvä Jumala on viisas ja voimallinen — mutta eipä
kunnanesimieskään eli kylätuomari ole mikään pieni herra. Kohta
hautajaisten jälkeen hän määräsi että tyttölapsi — ristinimeltään
Veronka — saa kulkea yö ja talo; kymmenniekka vieköön hänet joka aamu
paikasta toiseen ja katsokoon että lapsi saa tarpeellista hoitoa.

— Ja kuinka kauan tätä tulee kestämään, herra tuomari? — kyselivät
lautakunnan jäsenet huolestuneina.

— Kunnes katson sopivaksi toisin määrätä, — vastasi Nagy Mihály lyhyeen.

Tällä kannalla olivatkin asiat kymmenisen päivää, kun levisi tieto että
Billegi Máthé ja Koczka Ferencz lähtevät Beszterczrbányaan myymään
vehnäänsä, siellä päin kun näet eivät juutalaiset vielä kuulu olevan
niin ovelia kuin täällä.

Nagy Mihály käytti tilaisuutta hyväkseen.

— Kun kerran vievät sinne viljaansa, ottakoot mukaan tuon lapsenkin
veljensä luo Glogovan pappilaan. Jossain sielläpäinhän se Glogova
lienee.

— Ei suinkaan, ei se sielläpäin — inttivät miehet.

— Siellä pitää olla, ja siihen piste, — päätti kunnanesimies asian.

Isännät kyllä estelivät ja päivittelivät, miten suuren mutkan tekee
se matka heille ja miten se käy heille vaikeaksi, mutta mikään ei
auttanut. Käsky kuin käsky. Muuanna keskiviikkopäivänä nostettiin
Billegin rattaille vehnäsäkkien päälle kori, jossa istua kyykötti
Veronka ja hänen ainoa perintönsä hanhi hänen rinnallaan. Kylän
hameväki oli paistanut piirakoita ja pannukaakkuja eväiksi orvolle
lapsiparalle tämän lähtiessä suureen avaraan maailmaan, panivatpa
mukaan kontin täyden kuivatulta päärynöitä ja luumuja, ja raskaan
kuorman lähtiessä liikkeelle itkivätkin vielä pienokaista, joka ei
tiennyt minne hänet viedään ja minkätähden, katselihan vain naurussa
suin, miten hevoset läksivät liikkeelle, mutta hän itse ei liikkunut
paikaltaan säkkien selästä koristaan; talot, puutarhat ja puut vain
lähemmäksi tulivat.




ENTINEN GLOGOVA.


Glogovassa ei vain Kapiczany ollut käynyt; näiden rivien kirjoittajakin
siellä kerran käväsi. Karu, autio seutu, alastomien vuorten rotkossa
kyyhöttää ahtaassa laaksossa kyläpahanen.

Näille seuduille ei ollut silloin lähimaillekaan edes kelvollista
maantietä, saati rautatietä. Vasta viime vuosina kuuluu olevan
saatu jonkilainen höyryveturin tapainen kulkemaan Beszterczen ja
Selmeczbányan väliä, mutta sekään ei kulje Glogovan kautta. Kuluu
varmaan vielä viisisataa vuotta, ennenkuin Glogova pääsee sivistyneiden
seutujen tasolle.

Maaperä on kovaa ja laihansitkeää savikkoa. Sanotaan sen taipuvan
kasvattamaan vain eräitä harvoja kasvia, kuten kauraa ja potaattia.
Muuta se muka ei lupaa antaa, — ja näitäkin pitää sen povesta saada
esiin viekottelemalla, jopa puoliväkisin.

Semmoinen maa ei ole mikään emo, vaan äitipuoli. Sen povi on täynnä
mukulakiviä ja ilkeitä halkeamia; sitä on visusti ojitettava, ja
sittenkin pientareet ovat täynnä saviheinää kuten valkoiset hapset
äitivanhan niskassa.

Lieneekö tämä maa jo liian vanha? Eihän sen pitäisi olla vanhempi
täällä kuin muuallakaan. On vain nopeammin vanhettunut. Tuo viljava
alamaa on kasvattanut vuosituhansia vain heinää ja ruohoa, mutta täällä
on kasvanut suuren suuria tammia ja pyökkiä. Eipä kummaa, jos onkin
ennemmin väsähtänyt.

Köyhyys, jopa kurjuuskin täällä vallitsee, mutta kumminkin on siellä
samalla jotain viehättävää, jopa runollista. Nuo mahtavat vuoret
katsellessaan alas laaksoon kaunistavat kylän rumia hökkeliä. Eipä
sopisi turmellakaan noita komeita kallioita millään uudenaikaisilla
huvilinnoilla; näiden tornit vain olisivat omiansa näköaloja
häiritsemään.

Ilma on täynnä katajan ja seljakukkien tuoksua. Muitapa kukkia
ei täällä olekaan. Korkeintaan kasvaa joku malva siellä täällä
pienissä puutarhantapaisissa, joko valkeine tai punaisine kukkineen.
Avojalkaiset, liinatukkaiset slovakkitytöt niitä siellä kastelevat.

Olen vieläkin näkevinäni edessäni tuon pienen slovakkikylän semmoisena
kuin se oli vuonna 1873, jolloin siellä käväsin. Silmissäni ovat sen
pienet talot, puutarhat, joihin oli kylvetty lusernia ja maissia,
keskellä muutama luumupuu, oksat pönkitettyinä. Hedelmäpuut näet
sentään siellä parastansa koettavat, aivan kuin olisivat tehneet
yhteisen päätöksen koettaa elättää näitä köyhiä slovakkeja.

Minun siellä käydessäni oli silloinen pappi vastikään kuollut.
Tuomarin kanssa olin siellä toimittamassa perunkirjoitusta. Eipä ollut
meillä siellä suurtakaan tehtävää; ei ollut jäänyt muita peruja kuin
joitakuita kuluneita huonekaluja ja huonoja virkapukuja.

Kyläläiset tuntuivat kaipailevan vanhaa pappiansa.

— Hän oli hyvä mies, sanelivat, mutta ei osannut hoitaa talouttaan.
Niin — ja, eipä hänellä ollut juuri mitään hoidettavaakaan.

— Miks'ette palkkaa paremmin pappianne? — nuhteli esimieheni.

Kysymykseen vastasi muuan roteva, rokonarpinen slovakki, korskasti
suolivyötänsä kohennellen:

— Pappi ei ole meidän palvelijamme, vaan Jumalan. Palkatkoon itsekukin
renkinsä.

Perukirjoituksen pidettyä pistäysimme sillä aikaa, kun hevoset
valjastettiin, katsomassa koulua, — tuomari näet esiintyi mielellään
kansanvalistuksen ystävänä.

Koulutalo oli matala ja ränstynyt, katto tietenkin päreistä, — vain
Jumala oli saanut paunukaton Glogovassa. Mutta yksinkertainen oli
hänenkin huoneensa, tornia siinä ei ollut, vain matala kellotapuli
edustalla.

Opettaja oli pihalla vastassamme. Hänen nimensä oli Majzik György,
jos oikein muistan. Kookas, vanttera mies, parhaassa iässään, viisaan
näkönen, puheessaan suora ja avomielinen. Herätti meissä hetikohta
myötätuntoisuutta.

Hän vei meidät oitis lasten luo; tytöt istuivat vasemmalla, pojat
oikealla puolen salia, kaikki siistiksi kammattuina. Astuessamme sisään
he nousivat kaikki suurella touhulla seisomaan ja huusivat laulavin
äänin:

— "Vitajtye panyi!" (Olkaa tervetulleet, herrat).

Tuomari teki muutamia kysymyksiä noille siisteille pulleaposkisille
lapsille, jotka suurilla ruskeilla silmillään meitä kovasti
kummastellen katsella töllistelivät. Jokaisella oli todellakin ruskeat
silmät. Kysymykset eivät tietenkään olleet vaikeita: montako on
Jumalaa, mikä on tämän valtakunnan nimi ja muita samanlaisia, — ja
kuitenkin näkyivät ne tuottavan lapsille jonkun verran päänvaivaa.

Esimieheni ei ollut mikään ankara herra; ystävällisesti taputtaen
opettajaa olkapäähän hän virkkoi:

— Olen sangen tyytyväinen.

Opettaja kumarsi ja läksi avopäin seuraamaan meitä pihalle.

— Sieviä lapsia — virkkoi tuomari hyvillä mielin vielä pihalla, — mutta
mistä se johtuu, domine fráter, että ne kaikki ovat niin yhdenmuotoisia?

Glogovan koulumestari joutui ensin hieman hämilleen, mutta pian levisi
vilpitön hilpeyden ilme hänen punakoille kasvoilleen.

— Se johtuu siitä, kunnioitettava herra, että koko Glogovan miesväki
on kaiket kesät poissa kotoaan, peltotöissä Alamaalla, ja minä olen
siiloin täällä ypöyksin aina syksyyn saakka. (Miehen huulille ilmestyi
veitikkamainen hymy.) — Ymmärrättekö?

— Montako vuotta olette täällä ollut? — kysäsi tuomari vilkkaasti.

— Neljätoista vuotta, pyydän nöyrimmästi. Kysymyksestänne huomaan että
olette asian ymmärtänyt.

Tämä lyhyt keskustelu on Glogovasta jäänyt mieleeni nykyhetkeen asti.
Rattaisiin noustuammekin vielä sitä muistelimme ja sille nauroimme.
Kotona tuomari esitti kauan aikaa seuroissa sitä mainiona kaskuna,
ikäänkuin hyvänäkin jälkiruokana päivällispöydässä.

Parisen viikkoa tämän jälkeen levisi tieto että glogovalaiset olivat
saaneet muutaman nuoren apulaisen papikseen. Erään Bélyi János nimisen.
Tuomari, muistan sen aivan hyvin, silloin huomautti:

— Nyt ei siellä koulumestari ainakaan ole yksin kesäisin kotona.




GLOGOVAN UUSI PASTORI


Uusi "kunnianarvoisa" oli tulossa. Yksillä kuluneilla rattailla
glogovalaiset noutivat pappinsa. Rattaiden eteen oli valjastettu kaksi
pitkäsarvista lehmää. Matkalla noutaja, suntio Szlávik Peter niitä
lypsikin, tarjoten uudelle pastorille maitoa.

— Erinomaista maitoa — hän virkkoi, varsinkin tuon toisen
Bimbó-nimisen. Maan mainiota, ihan jumalten malvaasiaa. — Vähän
oli uudella papilla kapineita, maalaamaton puulaatikko, käärö
vuodevaatteita ja parisen keppiä ynnä piipunvartta rihmalla yhteen
sidottuina. Siinä kaikki.

Naapurikylissä ihmiset matkalla härnäilivät glogovalaisia:

— Ettekö voineet hankkia parempaa valjakkoa pappianne noutamaan?

Oli miten oli, glogovalaiset olivat tuosta nyreissään ja koettivat
lykätä syyn uuden papin niskoille.

— No, no! Kyllä tämä kelpaa. Nämät vähät kapistukset olisi
sonnimullikkakin jaksanut vetää.

Jos pastori Bélyi János ei tuonut mukanaan paljon omaisuutta Glogovaan,
eipä siellä perilläkään ollut muuta kuin tyhjä, rappeutunut pappila.
Edellisen papin sukulaiset olivat vieneet mukanansa kaikki; vain yhden
koiran olivat jättäneet, kirkkoherravainajan lempikoiran, joka tosin
kokoon ja karvaan katsoen oli aivan tavallinen piski, mutta onnettoman
luontonsa tähden oli alkanut saada erikoisesti vihatun maineen kansan
keskuudessa, sillä kun oli tapa herkuttelemishaluansa tyydyttääkseen
käydä kylässä talo talolta, hiiviskellen ihmisten keittiöihin, aivan
samoin kuin oli hänen isäntävainajallaankin ollut tapana kutsuttaa
itsensä vuoron perään taloihin päivällisille, jolloin hän aina otti
koiransakin mukaan.

Koira, nimeltä Vistula, (olipa ollut turha vaiva mennä hakemaan sille
joen nimeä niin kaukaa, kun Bjela-Vodan joki juoksee ihan seudun
kautta), alkoi surukseen huomata että he papin kanssa kahden olivat
enemmän olleet arvossa pidetyt, — vaikka hänen koiranfilosofiansa
ennen oli hänelle osoittanut että kunnianarvoisa herra syö häneltä
kaikki ruuat. Niin kyllä, mutta häntä sitä kuitenkin kunnioitettiin!
Nyt ajetaan jo Vistula ulos kyökeistä, ennenkuin on ehtinyt mitään
aikaansaamaan, onpa hänelle joskus annettu keppiäkin.

Lyhyesti sanoen, hän oli hyvin huonossa kunnossa ja laiha silloin, kun
uusi pappi saapui ja suntio tälle näytteli uutta kotia, tyhjiä seiniä,
rikkaruohoja kasvavaa puutarhaa, tyhjää tallia ja lättiä.

Nuori pappi hymähti.

— Ja nämäkö kaikki kuuluvat minulle?

— Kaikki, kaikki, mitä täällä näette. — Tämä koirakin — virkkoi Szlávik
Péter hieman leikillisesti:

— Mikä koira se on?

— Sehän on kirkkoherra-vainajan peruja. Olisimme jo tappaneetkin tuon
kelvottoman nartun, mutta kukaan ei ole tohtinut sitä tehdä; sanovat
pelkäävänsä että vanha pappi sen näkee taivaasta käsin ja tulee vielä
kummittelemaan.

Koira silmäili lempeästi, alakuloisesti, melkein rukoilevin katsein
uutta pappia. Ehkäpä papinkauhtana hänet saattoi jälleen sellaiseen
mielentilaan.

— Minä pidän sen — virkkoi nuori pastori, kumartuen silittämään koiran
laihaa selkää. — Saanhan edes jonkun elävän olennon asuntooni.

— Hyväpä niinkin, — vastasi suntio leikkiä laskien. Maalaisten mielestä
on näet erinomaisen hauskaa saada härnäillä pappiansa. — Jostain päästä
sitä alottaa täytyy. Olisihan voinut hankkia ensin vartioitavan ja
sitte vasta vartijan. Mutta hyvä on näinkin, herra pastori.

Pappi hymähti. Hän hymyili niin miellyttävästi kuin neitonen. Itsekin
hän älysi ettei vanhalla Vistulalla tule olemaan täällä laajaa
toiminta-alaa, vaan tulee hän olemaan koirayhdyskunnassa aivan
yksikseeneläjänä.

Sillävälin kertyi pihaan yhä enemmän kansaa. Vaimot pysyttelivät
loitolla siunaillen: Herra Jumala, niin nuori ja jo pappi. Miehet
sensijaan astuivat luo, tarjoten kättä.

— Terve tultua! Kyllä täällä elää kelpaa.

Muuan vanha eukko huudahti:

— Saatte olla täällä kuolemaanne asti!

Toinen iällisemmistä emännistä virkkoi:

— Kaunis mies. Tottapa on äitikin ollut kunnon ihminen!

Sanalla sanoen, uusi pastori miellytti kaikkia.

Lempeästi ja sävyisästi hän keskusteli siinä vanhempien miesten kanssa,
sanoi sitten olevansa väsynyt ja menevänsä opettajan luo; hän näet
aikoi asua siellä, kunnes saisi pappilan edes vähänkään kuntoon ja
kunnes palkkatuloja kertyisi.

Opettajan luo seurasivat häntä vain johtomiehet tekemään selkoa pitäjän
asioista, Szlávik Péter, Glogovan pohatta Gongoly Mihály, sekä mylläri
Klincsok György.

Näiltä hän siellä lähemmin tiedusteli virallisesti asioita, merkiten
niitä muistikirjaansa, päästäkseen edes vähäsen oloihin perehtymään.

— Montako henkeä on pitäjässä?

— Eipä paljoakaan viidestäsadasta puutu.

— Entä mitä nämät maksavat papilleen palkkaa?

— Kunnon miehet luettelivat totisina, paljoko kertyy pääsiäisrahoja,
halkoja, viljaa ja "zlevkaa". [Zlevkaksi siellä päin sanotaan viiniä,
jota viinitarhain omistajat antavat papilleen ja josta yhteiseen
astiaan kaadettuna syntyy hyvin kummallinen juoma.]

Nuori pappi kävi yhä alakuloisemmaksi...

— Kyllä se on vähän — hän virkkoi allapäin.

— Entä paljoko on sivutuloja?

— Niitä sitte on paljo, — vastasi kaikkitietävä Klincsok, —
hautaamisista, mikä taas riippuu haudattavasta; vihkimismaksu on
parikunnan mukaan, silloinhan miehet aina ovat anteliaita, ja
kastetodistuksesta tulee kokonainen floriini... Sehän on jotain, se.

— Ja montako paria vihitään vuosittain?

— Hjaa, se riippuu potaattisadosta. Paljo potaattia, paljo häitä.
Vuodentulo sen määrää. Sattuu niitä ainakin neljä, viisi.

— Vai ei useampia. — Entä montako kuolemantapausta?

— Hjaa, se taas riippuu potaattisadon laadusta. Jos potaatit tulevat
huonoja ja pahenevat, on kuolleita enemmän, mutta potaattien ollessa
hyviä on kuolevaisuus vähänen. Silloin ei kukaan ole niin hullu, että
kuolisi. Aina kuitenkin joku jää vuosittain puun alle metsään, sattuupa
joskus sekin onnettomuus, että rattaat kaatuvat maantien ojaan ja
tappavat ihmisen. Hyvinä vuosina kohoaa kuolemantapausten luku aina
kahdeksaan asti.

— Mutta eihän pappi niistä kaikista tule saamaan! — huomautti Glogovan
pohatta, rehevästi suorien pitkää niskatukkaansa.

— Miten niin?— kysäsi pastori kummastellen.

— Eiväthän kaikki asukkaat koskaan joudu omaan hautuumaahan. Talvisin
vievät niitä sudetkin, eivätkä ne suinkaan käy siitä pappilassa
ilmoittamassa.

— Toiset taasen heittävät lusikkansa vieraissa maissa, — lisäsi
Klincsok; — vain joku kirjalappu niistä sitte saapuu kunnanesimiehelle.

— Ettepä minulle niinkään hyviä toiveita anna. Entä pappilan maat?
Paljokoon virkatalolla maata?

Jo nyt tahtoivat puhua kaikki kolme yhtä haavaa. Klincsok työnti
suntion pois tieltään ja astui itse ihan Herran palvelijan eteen.

— Maatako? Että paljoko maata? Niin paljo, kuin vain haluatte. Vaikkapa
sata auranalaa... — Mitä; sata auranalaa! Sanokaa viisisataa — huudahti
Klincsok innoissaan. Emme papiltamme maata kiellä!

Pastorin kasvoilla alkoi näkyä ilon ilmettä. Mutta ilkeä suntio ei
jaksanut sitä kauankaan nähdä.

— Asian laita on nähkääs niin, että Glogovan maat ovat vielä nytkin
jakamattomat. Laillista maakirjaa ei ole. On tosin ollut jonkinlainen
selitys maista, mutta vuonna 1823 paloi kunnan arkku ja siinä kaikki
kirjat. Kullakin on siis niin paljon maata, kuin hän jaksaa viljellä,
ja kyntelee sitä, kunnes se laihtuu ja ojat menevät umpeen, ja etsii
sitte itselleen taas uutta kyntömaata. Puolet maista ovat aina ilman
omistajaa, tietenkin huonompi puoli, jota ei kannata viljellä.

— Ymmärrän, — huoahti pappi — virkatalon pellot ovat sillä toisella
puolella.

Heikot olivat siis tulevaisuuden toiveet. Kuitenkin hän vähitellen
rauhoittui. Kun näet huolet alkoivat painaa mieltä, huuhteli hän niitä
pois rukouksella. Rukous oli hänen perintöomaisuuttaan ikuisesti
kasvavine peltoineen; joka hetki saattoi niistä niittää tarpeensa:
kärsivällisyyttä, toivoa, lohdutusta, tyytyväisyyttä. Vähitellen hän
ryhtyi panemaan myöskin kuntoon asuntoansa voidakseen vihdoinkin
elää isäntänä talossaan. Vain apulaispappi tietää, mitä tämä
merkitsee. Kaikeksi onneksi keksi hän naapurikylästä muutaman entisen
koulutoverinsa. Tämä nimeltään Urszinyi Tamás oli kookas, roteva mies,
suorasukainen, mutta hyväsydäminen. Hän auttoi pappia antamalla hänelle
pienen lainan.

— Glogova on koiranpesä, — virkkoi Urszinyi. — Mutta minkäs sille voi?
Eihän tässä joka mies piispaksi pääse. Laiha lauma, laiha paimen.
Mutta koettaa pitää. Daniel oli jalopeurain luolassa vielä huonommassa
paikassa. Eivätkä nämät ole muuta kuin jääräpässejä.

— Ja vielä villattomia, — lisäsi pappi naurahtaen.

— On niissä villojakin, mutta niiden varalle sinulla vain ei ole saksia.

Muutamassa päivässä hän hankki lainaamillaan rahoilla joitakuita
huonekaluja ja eräänä kauniina syksyisenä päivänä hän vihdoinkin pääsi
muuttamaan omaan pappilaansa. Erinomaisen suloiselta tuntui, kun sai
kävellä omassa kodissaan ja järjestellä sitä mielensä mukaan, ja
makoiselta maistui uni omassa vuoteessa, — patjoilla, joihin äiti oli
hankkinut höyhenet. Pitkän aikaa hän näitä asioita ajatteli, ja maata
mennessään hän luki kattoparrut, jottei unohtaisi mitä unta oli yöllä
näkevä.

Eikä hän sitä unohtanutkaan, sillä hän näki erittäin kauniin unen.
Hän oli ajamassa synnyinkylänsä niityillä takaa perhosia, etsimässä
linnunpesiä ja myyrän koloja yhdessä iloisten tyttö- ja poikatoveriensa
kanssa, joutuipa jo riitaankin Szabó Palin kanssa, olipa antamaisillaan
Palille selkäänkin, jo oli keppi kädessä koholla, kun joku yhtäkkiä
ulkoa koputti ikkunaan.

Pappi heräsi äimistyneenä, koettaen karkoittaa suloista unta
silmistään. Oli jo kirkas aamu, päivä paistoi huoneeseen.

— Kuka siellä? — hän huudahti.

— Avaahan ovi, Jankó!

Jankó! Kuka häntä täällä Jankóksi sinuttelee, ja unkariksi? Olisikohan
joku niistä tovereista, joista hän vastikään unissaan erosi?

Nopeasti hän hyppäsi ulos vuoteestansa ja juoksi ikkunaan.

— Kuka siellä ulkona? Kuka puhutteli?

— Minä vain olen, Billeghi Máté sieltä kotipuolesta. Tulehan ulos
János, tuota, tekisitte hyvin ja tulisitte vähän ulos, herra pastori;
minulla olisi vähän tuomisia.

Kiireesti sieppasi pappi vaatteet yllensä. Sydän alkoi kiivaasti
sykkiä. Ehkä se jo osasi huonoja uutisia aavistaa. Hän aukaisi
ulko-oven ja astui rappusille.

— Tässä olen, hyvä Billeghi. Mitä teillä on tuomisia?

Billeghi ei kuitenkaan seisonut enää siinä, vaan loitompana tiellä,
viljakuormansa vieressä irrottamassa koria, missä pikku Veronka ja
hanhi olivat. Hevoset olivat väsyneet, päät painuksissa. Toinen
niistä olisi mielellään laskeutunut maata ja sitä jo yrittikin, mutta
vetotanko esti. Koettaessaan painautua toiselle kylelleen se tunsi
valjashihnojen painuvan nahkaansa, eikä hevosen kunnia salli mukavuutta
etsiä niinkauan kuin valjaat ovat selässä. Oudosti ovat silloin asiat,
kun valjaissa oleva hevonen makaamaan laskeutuu. Niin kehittynyt on
hevosella velvollisuudentunto.

Billeghi sattui kääntymään ja huomasi nyt papin seisovan rappusilla.

— Ka, Jankó! Kas, kuinka olet kasvanut! Sinustapa on tullut solakka
mies. Kyllä äitisi ihmettelisi, jos eläisi. Lempo vieköön tämän köyden,
sain siihen liian lujan solmun.

Pappi astui muutaman askeleen rattaita kohden, missä isäntä Billeghi
yhä puuhaili saadakseen koria kuormasta irti. Sanat "jos äitisi eläisi"
tuntuivat hänestä kuin kiven isku vasten otsaa; päätä alkoi huimata,
jalat horjua.

— Mitä puhuitte äidistäni? — sopersi hän kalpeana. — Onko äitini
kuollut?

— Jo laski raukka lusikan kädestään. Mutta tässä, — ottaen taskustaan
puuvartisen linkkuveitsen hän alkoi sahata poikki köyttä, — on pikku
sisaresi, vaan Herra armahtakoon, minullahan on oikea kananpää, en
jaksa edes muistaa että puhuttelen pappia... toin tänne kunnianarvoisan
pastorin pikku siskon. Mihin saan hänet viedä?

Näin sanoen nosti hän kuormalta korin, missä lapsi nukkui sikeästi
ja rauhallisesti, hanhi vieressään. Hanhi näytti vartioivan tyttöä
kuten hyväkin lapsenpiika, karkoittaen alituisilla päänliikkeillä pois
kärpäset, jotka olivat halukkaita asettumaan lapsen huulille, aivankuin
hunajaa niistä imeäkseen.

Syksyisen päivän kalpea rusko punasi korin ja siinä nukkuvan lapsen.
Kysyvästi loi isäntä Máthé vaaleansiniset silmänsä pappiin, odottaen
että tämä jotakin vastaisi.

— Kuollutko? — hän vihdoin kysäsi. — Sehän on mahdotonta. Minulla ei
ole siitä ollut aavistustakaan.

Sitten tarttui hän otsaansa ja huudahti katkerasti:

— Eikä kukaan minulle siitä ilmottanut, ei kukaan. En tietänyt tulla
hautajaisiinkaan!

— Enpä ollut siellä minäkään, — vastasi isäntä. — Tämä oli kenties
lausuttu lohdutuksen tapaiseksi; sitte lisäsi hän kuitenkin
hyväntahtoisesti: Jumala hänet korjasi luokseen, nouti istuimensa
eteen. Eipä jätä tänne meistä ketään. Hyi noita ilkeitä sammakoita;
astuin taas yhden päälle.

Pappilan ruohoisella, vesiheinää ja hullunruohoa kasvavalla pihalla
näet sammakot iloisesti hyppelivät suutaan maiskutellen, tultuaan esiin
kirkon kosteasta kivijalasta tänne päivää paistattamaan.

— Mihin vien lapsen? — toisti Billeghi kysymyksensä, mutta kun ei
saanut vastausta, laski hän korin varovasti rappusille.

Pappi oli aivan masentunut; hän seisoi siinä tunteetonna, raskaasti
hengittäen ja maahan tuijottaen. Hänestä tuntui, kuin olisi maa
taloineen, sälöaitoineen, Billeghineen ja korineen päivineen pyörinyt,
mutta hän itse seisonut paikallaan, kykenemättä mihinkään liikkumaan.
Tuolla loitompana suhisivat metsän hongat, aivankuin olisi jotain
ihmeellistä, sydämeen käypää kuiskutusta äidin puhetta sieltä kuulunut.
Vavisten hän sitä kuunteli, koettaen tarkata noita ääniä, mutta juuri
kun hän oli niistä jotain eroittavinaan ja käsittävinään, hämmensi ne
aina jokin erikoinen humaus. Vaan hiljaa, hiljaa! Taas kuului äidin
ääni metsästä. Jankó, hoida lasta Jankó!

János-pastorin kuunnellessa näitä toisen maailman ääniä kyllästyi
Billeghi-isäntä tuohon äänettömyyteen; — olisi joutanut edes suuren
kiitoksen antaa, jos ei muuta. — Kun kerran niin on, niin on, — hän
murisi äkäisenä, piiskaa viuhauttaen. — Hyvästi, herra pastori! Hei,
hevoset!

Pappi en virkkanut vieläkään mitään, ei edes huomannut mitä ympärillään
tapahtui; hevoset olivat jo lähteneet liikkeelle astumaan mäkeä
ylöspäin, rinnalla isäntä Billeghi, itsekseen suuttuneena mutisten,
miten tavallista on tässä maailmassa ettei kananpoika riikinkukoksi
päästyään enää entisiään muista. Päästyänsä mäen päälle hän vilkasi
vielä kerran taakseen ja huomatessaan entisen opettajan pojan yhä vielä
seisovan siellä liikkumatonna hän huusi ikäänkäin rauhoittaaksensa
mieltään velvollisuutensa täyttämällä:

— Toin teille, mitä oli tuotavaa! — Tämä huuto herätti pastorin
jälleen tuntoihinsa; häntä puistatti. Hänen sielunsa palasi äskeiseltä
surulliselta retkeilyltään. Se oli käynyt kaukana äitiä etsimässä. Ensi
töikseen hän riensi äitinsä luo, hänen kanssaan hän vietti nyt vielä
kerran sekä sen ajan, jonka hän oli elänyt hänen kanssaan, että myöskin
mielikuvituksessaan sen, jonka hän oli viettänyt kaukana poissa hänen
luotaan. Hän oli olevinaan äitinsä kuolinvuoteen ääressä polvillaan,
rukoillen, ja mitä äiti silloin ajatteli, mitä hänellä oli sanomista,
hänen viimeiset huokauksensa olivat nousseet ilmaan, joka antoi ne
tuulen tuotavaksi, ja tuuli taasen ne metsästä huhuili: hoida lasta
Jankó!

Eipä tarvinnut pojan olla kotona saadakseen tietää kuolevan äitinsä
viimeisen tahdon ja toivomuksen. Ei tarvinnut sitä panna paperille eikä
toimittaa menemään sähkölankaa myöten, sen tekivät toiset, suuremmat
voimat.

Vaistomaisesti tuli János ensin ajatelleeksi että oli juostava
Billeghin perään, pyydettävä häntä pysähtymään ja kertomaan kaikki mitä
mies tiesi hänen äidistään, miten tämä oli elänyt nämät kaksi vuotta,
miten oli kuollut, miten haudattu, kaikki, kaikki. Mutta Halápin mies
oli jo ehtinyt kauas, ja nyt vasta kiintyi hänen katseensa koriin.

Siinä siis nukkui hänen pikku siskonsa. Nuori pappi ei ollut häntä
vielä koskaan nähnyt. Viimeisen kerran kävi hän kotonansa isänsä
hautajaisissa, eikä pikku Veronkaa vielä silloin ollut, vain äitinsä
kirjeistä hän sai sittemmin tietää hänen syntymänsä, ja nämät kirjeet
olivat kovin häveliäät ja harvasanaiset.

János astui nyt korin luo, katsellen lapsen pyöreitä, kauniita kasvoja.
Onpa äitinsä näköinen, hän ajatteli, ja hänen siinä katsellessaan ja
lasta tarkatessaan, alkoivat nuo kasvot hänen kyyneltyneissä silmissään
muuttua ja kasvaa, kunnes yhtäkkiä ilmestyivät hänen eteensä pienintä
piirrettä myöten äidin kasvot. Herra Jumala, mikä ihme tämä, mikä
lumous! Sitä kesti vain puolisen minuttia. Sitte oli taas lapsonen
hänen edessään. Kunpa avaisi silmänsä. Siitäpä János olisi ihastunut,
mutta lapsi ei niitä avannut; pitkät ripset seisoivat suorina kuin
mustat silkkiripsut.

Ja häntä minun pitää nyt ruveta kasvattamaan? — mietti János, ja hänen
sydämensä aivan heltyi. — Sen teenkin. Mutta millä? Millä varoilla?
Eihän ole syötävää itsellänikään. Mitä tehdä?

Kuten ennenkin mielen apeaksi painuessa ja käydessä alakuloiseksi
muisti hän nytkin rukouksen. Niinpä hän siis lähti kirkkoon
rukoilemaan. Herranhuoneen ovi sattui olemaan avoinna; parisen eukkoa
oli siellä sisällä siistimässä.

János pastori ei astunut alttarin eteen, siellä kun eukot paraikaa
hääräilivät, mutta aivan oven suussa oli seinällä vihkivesiastian
kohdalla puusta ja läkkipellistä tehty Jeesuksen kuva; sen eteen hän
polvistui.




PYHÄ PIETARI JA HÄNEN SATEENVARJONSA.


Niin, Jeesuksen eteen pappi polvistui. Hän kääntyi Jeesuksen puoleen
— herramme Jeesuksen puoleen. Minkä onnen onkaan ihmiskunnalle tuonut
tämä Jeesus, Jumala, joka oli ihminen. Jumalaa en pääse tuntemaan,
mutta Jeesuksen tunnen. Jeesus on minun tuttuni, hän on kaikkein tuttu.
Tiedän mitä hän on tehnyt, tiedän miten hän on ajatellut, tunnenpa
hänen muotonsakin. Mieltäni ei rauhoita se tieto, että hän on herrani,
vaan se että hän on tuttavani.

Parisentuhatta vuotta sitten eli maan päällä muuan tuttavani, mikä
ihmiskuntaa yhteenliittävä ajatus! Silloiset ihmiset ja heidän
jälkeläisensäkin ovat jo aikoja sitten tomuksi maatuneet, tomusta on
ruohoa kasvanut, ruohosta Herra ties mitä, mutta hän, minun tuttavani,
on aina elänyt ja tulee aina elämään.

Jos matkustan kauas vieraille maille, vierasten kansojen keskuuteen,
missä ihmiset ovat toisenlaiset, eläimet, jopa kasvitkin oudot,
taivas toisennäköinen, kaikki outoa, tulen ajatelleeksi yksinäisyyden
ja avuttomuuden tunteen painostamana, etten ole enää koko tässä
maailmassa, kunnes yhtäkkiä jonkun ihmisasutuksen laidassa silmiini
siintää risti ja siinä riippumassa haavoistaan verta vuotava
läkkipeltimies. Tämä on minun tuttuni.

Ah, hänkin täällä! Siis täälläkin hän! Enkä minä enää ole yksin enkä
avutonna. Minäkin silloin polvistun hänen eteensä ja kerron hänelle
aivan kuin tuo pappi, mikä mieltäni painaa. — Auta minua, Herra Jeesus
— tällaisia ajatuksia János pastori nyt hänelle esitti. — Äitini on
kuollut, pikku siskoni on tuotu tänne minun kasvatettavakseni. Olen
köyhä, kokematon, en tiedä miten on lapsia kasvatettava. Ohjaa, Jeesus,
ajatuksiani oikeaan! Ja vuodata pohjattomasta yltäkylläisyydestäsi
keinoja voidakseni häntä elättää ja hoitaa. Tee minulle ihme, Herra
Jeesus!

Läkkipellistä tehty jumalanpoika tuntui kuuntelevan hänen rukoustansa.
Varjot ja valojuovat, jotka ikkunoista ja seinistä häneen sattuivat
ja hänen kohdallaan väikkyivät, näyttivät hänen kasvojensa ilmeiltä.
Kesken tuskiensa tuntui hän hymyilevän:

— Hyvä on, hyvä on. Tiedän kaikki. Puutun asiaan.

Kauan pastori oli siinä rukoukseen vaipuneena, yhä uudestaan alottaen,
huomaamatta että sillä välin yht'äkkiä oli taivas käynyt pilveen ja
nuo mustat pilvet ennustivat myrskyn tuloa, kuten syksyisin usein
tapahtuu sellaisella, miltei luonnottoman lämpimällä ilmalla, mikä
näinä päivinä oli vallinnut. Hänen astuessaan ulos kirkosta valuikin jo
vettä virtanaan. Vuorilta kylän takaa vesi koskena kohisi puroissa, ja
eläimet ammuten laukkasivat pitkin teitä. János joutui kauhun valtaan.

— Jätin lapsen sinne rappusille. Voi, nyt se meni!

Kuin mielipuoli juoksi hän pappilaa kohden, ja nyt vasta hän sai
kummastella sitä näkyä, joka hänen silmilleen avautui.

Siellä oli kori vielä paikallaan. Lapsi istui korissa, mutta hanhi
juoksenteli pihalla. Satoi rankasti edelleen, tuuli pieksi sadetta
rappusillekin, vesi silläkin kohdalla virtana juoksi, mutta lapsi oli
kuivana, terveenä, sillä korin päällä oli levällään suuri, haalistunut
punanen sateenvarjo; sen kankaassa oli jo paikka paikan päällä,
sisäpuolella tuskin voi enää eroittaa kapeata kukkaisreunustetta, joka
kiersi ympäri laidan entisten aikojen muodin mukaan.

Nuori pappi loi kiitollisen katseen taivaille ja nostaen lapsen korista
hän suuteli sitä hellästi, sekä vei sen ynnä sateenvarjon köyhään
asuntoonsa.

Nyt olivat lapsen silmät auki, ne olivat siniset ja katselivat
kummastellen pappia.

— Olipa onni, — äännähti pastori — kun lapsi ei kastunut, olisi voinut
vilustua ja saada kuolemantaudin, varsinkin kun minulla ei olisi ollut
antaa kuivia vaatteita ylleen.

Mutta mistä oli tuo sateenvarjo sinne tullut? Käsittämätön asia!
Glogovassa ei ollut kellään sateenvarjoa.

Naapuritaloissa miehet kaivelivat ojia pihamailleen johtaaksensa vettä
pois. Pappi tiedusteli heiltä kaikilta asian laitaa.

— Ettekö ole nähnyt kenenkään käyvän lapsen luona?

Lapsen he kyllä olivat nähneet, mutta heidän tietääkseen ei kukaan
ollut sen luona käynyt.

Adamecz Matyasin leski oli pellolta kotiin hame pään yllä paetessaan
nähnyt, että jotakin punaista pyöreää juuri silloin oli laskeutunut
alas taivaasta. Hän saisi muka paikalla muuttua kivipatsaaksi, jos hän
valehtelisi; itse Neitsyt Maaria oli laskenut alas tuon kapineen orvon
suojaksi.

Joutavia höpinöitä nuo Adameczin eukon puheet! Akka kallistelee hieman
liiaksi lasia, joten ei ole ihmekään, jos hän näkee liikoja. Mennä
kesänäkin oli Pietarin-Paavalin yönä taivas hänelle auennut, hän oli
kuullut enkelijoukkojen veisuuta ja nähnyt niiden kulkevan pitkässä
saattueessa Jumalan valtaistuimen ohi. Siellä oli saattoväen seassa
astunut hänen kolmanna kesänä kuollut tyttärenpoikansakin liinaisissa
roimahousuissaan ja yllään punanen liivi, jonka Adameczin eukko itse
oli aikoinaan neulonut, ja olipa hän nähnyt siellä joitakuita muitakin
viime vuosikymmenenä kuolleita glogovalaisia, astuvan taivaallisen
laulun tahdissa hitaasti ja juhlallisesti, ihan samoissa pukimissa,
joissa heidät oli haudattukin.

Kun sitte Pietarin-Paavalin päivän jälkeen tämä näky tuli tiedoksi,
oli sangen monella asiata pyhän lesken luo. Yhtämittaa kulki hänen
luonaan ihmisiä, joiden omaisia nukkui nurmen alla, kysymässä oliko hän
nähnyt heitä siellä taivaassa. Entä minun tyttöni? Entä isäni, entä
miesraukkani?

Häntä uskottiin nytkin, sillä olihan luonnollista että Adameczin
leskelle näytettiin taivaallisia asioita enemmän kuin muille vaimosta
syntyneille. Tapahtuipa kerran hänen herrassa nukkuneelle isälleenkin,
Flinta Andrásille, joka oli maan kuulu varas, todellinen ihme, kun näet
Glogovan hautuumaasta noin kahdeksan vuotta sitte leikattiin palanen
maantiehen ja aukaistiin hänen hautansa, jotta arkku voitaisiin siirtää
toiseen paikkaan, ja kun tällöin vanhusta katseltiin, huomattiin se
ihme, että parta oli haudassa kasvanut, vaikka viisi miestä tiesi
varmasti todistaa että karjapaimen Gundros Tamás oli vainajan parran
aivan puhtaaksi ajanut.

Että vanha Flinta nyt on taivaassa, se on yhtä selvä kuin se että kaksi
kertaa kaksi on neljä, ja kun hän, tuollainen kelvoton veitikka kerran
on siellä, saattaa hän kyllä joskus jättää oven raolleen laskeakseen
tyttärensä sisään tirkistämään...

Tosin kellonsoittaja Kvapka Pál väittää aivan toista. Hän sanoo että
kun hän rajuilman puhjetessa soitti kelloja pilviä karkottaakseen, ja
sattui vilkaisemaan taakseen, hän näki vanhan juutalaisen näköisen ukon
astua laahustavan pappilaa kohden ja että tämän kädessä oli tuo suuri
punanen kangaslautanen, jonka pastori sitte oli tavannut korin päällä.

Kvapka ei tietenkään sen enempää siihen huomiotansa kiinnittänyt,
unissaan kun vielä oli ja tuulikin pölyä lennätti hänen silmiinsä,
muistaahan vain asian himmeästi. Mutta minkä muistaa, sen hän tohtisi
vaikka valalla todeksi vannoa, — ja Kvapka on luotettava mies.

Tuon juutalaisen näköisen ukon olivat nähneet jotkut muutkin. Vanha
se oli, pitkä, valkoinen tukka, koukkuselkä, kädessä keppi, jonka
kahva oli solmussa kuin sian saparo. Pribilékin kaivolla oli tuuli
vienyt hatun hänen päästään ja silloin huomattiin ukon olevan aivan
paljaspäisen.

— Toden totta, — virkkoi suntio, joka myöskin oli nähnyt hänet avopäin,
— hän oli aivan sen näköinen kuin kirkkokuvissa pyhä Pietari. Ihan
samannäköinen, avaimia vain ei ollut kädessä.

Pribilékin kaivolta oli hän oikaissut yli Stropovin niityn, missä
Krátkin lehmä, joka oli sinne omin lupinsa päässyt, yritti puskea
juutalaisukkoa, mutta oli tämä sitä lyönyt kepillään, ja siitä lähtien
oli lehmä — kysykää vain Kratkin perheeltä — ruvennut lypsämään
neljätoista tuoppia päivässä. Sitä ennen sai kiittää onneansa, kun se
antoi edes neljä.

Kylän laidassa vanhus oli vielä kysynyt myllärin piialta, mistä menee
tie Lehotaan. Tyttö oli sen hänelle neuvonut, ja oli ukko lähtenyt
kapuamaan polkua ylös vuoristoon. Vasta nyt muistaa myllärin piika
havainneensa jotain sädekehän tapaistakin vanhuksen pään ympärillä
tämän poistuessa hänen luotaan...

Tietysti se oli pyhä Pietari! Minkästähden ei olisi voinut hän olla?
Olihan hän taivaltanut monet matkat ennenkin Herran Kristuksen kanssa.
Onhan hänen tekosistaan niin monta kertomusta, että niitä muistellaan
vielä sadannessa polvessa. Mikä silloin ei ollut mahdotonta, saattaa
tapahtua vieläkin. Miehestä mieheen kulki kylässä ihmeellinen huhu että
viime rankkasateen aikana Jumala oli lähettänyt kangasteltan pastorin
pikku siskolle, jotta tämä ei kastuisi. Orpojen ja avuttomien suojelija
oli juoksuttanut pyhän Pietarin itsensä sitä tuomaan.

Kelpasi lapsen nyt elää. Hän pääsi heti kaikkein lemmikiksi. Kylän
emännät alkoivat kaikella kiireellä paistaa piirakoita ja pannukaakkuja
viedäkseen niitä pikku tulokkaalle. Tuskin oli pastori ovensa auki
saanut, niin jo alkoi heitä lappaa sisään, kantaen hienoilla ja
puhtailla liinasilla peitetyltä ruokatavaroita, toiset toistaan
hienompia. Pappi suuresti kummasteli, kun niitä yhä tuli uusia.

— Voi, kulta kunnianarvoisa pastori, meillä olisi tässä vähän namusia.
Olemme kuulleet että teidän pikku siskonne on saapunut ja ajattelimme
että muutama makupala hänelle hyvää tekisi. Pitäisi tosin olla
parempaakin, mutta ei sitä köyhä kykene kaikkia hankkimaan. Kyllä
meillä on hyvä tarkoitus, mutta jauhot eivät ole parasta lajia, ja tuo
mylläri roistokin ne vielä vähäsen poltti, ainakin mikäli se hornahinen
ei niitä varastanut. Saisiko nähdä sitä pikku enkeliä? Voi, senhän
sanotaan olevan niin erinomaisen kaunis. Tietenkin salli pastori
emäntien mennä pikku Veronkan luo, häntä silittelemään, hyväilemään ja
suutelemaan. Suutelipa muuan heistä hänen pikku jalkojaankin.

Pastorin täytyi usein kääntyä heistä poispäin, salatakseen
seurakuntalaisiltaan niitä kyyneleitä, jotka mielen heltyessä väkisin
nousivat hänen silmiinsä, varsinkin kun hän vielä sai tunnonvaivoja
itseänsä soimatessaan:

— Olen arvostellut näitä ihmisiä aivan väärin. Parempaa kansaa kuin
Glogovan ei ole koko maailmassa. Miten ne minua rakastavatkaan!
Ihmeellistä, kuinka ne rakastavat!

Illan suussa saapui vanha Adammeczin leskikin, joka tosin ei tähän
asti ollut näyttänyt suurestikaan uudesta pastorista välittävän, mutta
joka sen nojalla, että hänen isänsä parta oli kasvanut vielä kuoleman
jälkeen ja vainaja siten päässyt tavallaan pyhimysten pariin, katsoi
olevansa oikeutettu puuttumaan kirkonkin asioihin.

— Kunnianarvoisa pastori, — hän virkkoi, — lapsi tarvitsee hoitajan.

— Niin tarvitsisi, — vastasi pappi hetken mietittyään, — mutta pieni on
palkka ja seurakunta köyhä.

— Köyhä se pahus on, — kivahti Adameczin leski, — sillä kun ei ole
sydäntä ensinkään. Mutta meillä on sydän paikallaan. Ja eihän pastori
osaa tyttöä pukeakaan, ei pestä eikä kammata sen hiuksia. Välipalaakin
se tarvitsee, ettekä te voi käydä lukkarissa lapsen kanssa aina
syömässä. Täällä on ruokaa laitettava, pastori kulta. Sen sanon minä
vanha ihminen. Kellonsoittaja kykenee tosin siivoamaan, mutta eihän se
tolvana osaa lapsia hoitaa.

— Niin, niin, mutta mistä ottaa...

— Mistäkö ottaa? Tässähän olen minä. Olen aivan kuin papin
emännöitsijäksi luotu, vaikk'ei minua vielä koskaan ole mistään
semmoisesta epäilty.

— Niin, — sopersi pastori, — mutta mistä palkka?

Adameczin leski löi kahta kämmentä lanteilleen.

— Jättäkää se, pastori kulta, meidän kahden asiaksi, minun ja Jumalan.
Hän kyllä vaivani palkitsee teidän sijassanne. Vielä tänä iltana tulen
palvelukseen, tuon mukanani keittoastianikin.

Pastori kummasteli tuota kaikkea yhä enemmän, puhumattakaan
Urszinyista, joka samana iltana käydessään toveriansa tervehtimässä
sai kuulla päivän tapahtumista. Pastorin kertoessa Adameczin lesken
tarjouksen hän jo löi käsiään yhteen:

— Vai Adameczin leski? Tuo vanha noita? Ja vielä palkatta? Jottako
Jumala maksaa? Kuule János, ei ole vielä sitä kummaa kuultu että
glogovalainen olisi Jumalaa takuumieheksi hyväksynyt. Olet todellakin
lumonnut nämät ihmiset.

Pappi hymyili vain itsekseen, syvä hartaus valtasi hänen mielensä.
Hänkin ymmärsi ihmeen tapahtuneen. Tämähän kaikki oli niin kummallista,
käsittämätöntä. Hän aavisti kuitenkin tämän muutoksen alkusyyn. Oli
näet kuultu se rukous, jonka hän oli kirkon kivilattialle polvistuen
Jeesuksen edessä rukoillut. Jeesus oli poistanut glogovalaisista
itsekkään mielen ja antanut heille kullekin omansa sijaan. Jeesuksen
henkäys vielä ilmeni noiden ihmisten kasvoilla ja käytöksessä...

Oli todellakin ihme tapahtunut! — Sateenvarjosta liikkuvia huhuja
hän ei kaikkia saanut kuullakaan, ja yleensä hän niille vain nauroi.
Hän ei tosin käsittänyt, miten se oli sinne joutunut, olipa tuota
hetken ihmetellytkin, mutta sitte hän ei siitä sen enempää välittänyt,
asetti sen vain erääseen nurkkaan siltä varalta että oikea omistaja
tulisi sitä noutamaan. Vaikka eipä tuo ollut kaiken kaikkiaan edes
viidenkolmatta kreutzerin arvoinen.

Mutta tämän päivän tapahtumat eivät vielä tähän loppuneet. Illalla
levisi salaman tavoin tieto, että Gongoly Mihalyn, Glogovan pohatan
emäntä oli hukkunut Bjela Voda-jokeen, joka rankkasateesta oli paisunut
tulvimaan. Onneton vaimo oli mennyt porraspuita myöten toiselle
rannalle noutamaan sinne joutuneita hanhiaan, olipa sieltä jo tuonutkin
kerran hanhikukon ja mustahelttaisen hanhen kainalossaan, mutta
yrittäessään mennä noutamaan vielä kahta luiskahti hänen jalkansa ja
hän putosi vaahtopäisnä kuohuvaan koskeen. Herranen aika, aamulla ei
siinä kohdassa ohut vettäkään, ainakin olisi vuohi jaksanut sen juoda
yhdellä siemauksella, ja puolipäivään mennessä se jo oli paisunut
vuolaaksi virraksi, niellen ainiaaksi emäntäparan, kun ei ketään
edes sattunut olemaan lähettyvillä. Häntä etsittiin koko iltapäivä,
koluttiin kellarit, ladot, ullakot, kunnes virta illalla heitti ruumiin
rannalle Lehotan kylän kohdalle.

Sieltä löysivät hänet lehotalaiset ja muuan heistä lähti ratsain
tuomaan sanaa Gongoly Mihalylle.

Tapaus synnytti kylässä suurta tohinaa. Suurissa joukoin kerääntyi
ihmisiä kadulle keskustelemaan.

— Niin, voittaa se Jumala rikkaatkin!

Klincsok käväisi pappilassakin.

— Ylihuomenna on suuret hautajaiset!

Kellonsoittaja pistäysi, viinaryyppyä palkinnokseen toivoen,
kanttorissakin:

— Nyt, herra kanttori, — hän virkkoi, — nyt pankaa kaikki taitonne
liikkeelle. Meillä on lihava vainaja. Pitää olla koreat virret.

Kolmantena päivänä olivat sitten hautajaiset. Moniin aikoihin ei
ollut niin komeita Glogovassa nähty. Gongoly nouti Lehotankin
papin saattamaan, arkku tuotiin Beszterczestä, risti vietiin
ensin Kopanyiczaan, puusepän maalattavaksi mustan väriseksi ja
että tämä valkoisilla kirjaimilla siihen piirtäisi vainajan nimen
ja hukkumispäivän. Kansaa oli saapunut äärettömän paljon, vaikka
ilma ei suinkaan ollut kaunis, sillä pastorin lähtiessä täysissä
juhlatamineissaan kuoripoikain kanssa surutaloon nousi jälleen yhtäkkiä
kova ukkossade, jotta hänen täytyi kiireesti lähettää Kvapka takaisin.

— Menkää joutuun noutamaan sateenvarjo; se on siellä kaapin kupeella.

Kvapka katsoi kummastellen pastoriin. Hän ei näet tiennyt mitä
sateenvarjo onkaan.

— No menkää, — toisti pappi hoputtaen, — tuo iso pyöreä, kankainen,
joka tavattiin pikku siskoni korin päällä.

— Jo ymmärrän.

Pastori vetäytyi sateensuojaa odottaessaan Majgo Peterin eteiseen,
mutta hänen ei tarvinnut kauan vartoa varjoa, jonka pastori
kaikkien suureksi kummaksi yhdellä ainoalla kädenliikkeellä työnsi
selkoselälleen, jotta se ihan näytti siltä, kuin olisi tuhansia
yölepakon siipiä siihen yhteen ommeltu. Sitten tarttui hän varteen ja
nosti sen päänsä päälle, lähtien verkalleen ja arvokkaasti astumaan,
vähääkään kastumatta. Vaikka sade vinhasti pieksi tuon kummallisen
kapineen pintaa, ei se kumminkaan päässyt pastorin ruumiiseen asti;
valui vaan sen kuvetta myöten koreasti maahan.

Haudalla kaikki vain sateenvarjoa ihmeissään katselivat. Sekä naiset
että miehetkin siitä keskenään kuiskailivat.

Tuon on pyhä Pietari tuonut! Ainoastaan kanttorin kauniit värssyt
vetivät hetkeksi yleisön huomiota puoleensa, kuuluipa joukosta
jo nyyhkytystäkin, kun hän mitä hartaimmin vainajan nimissä
jäähyväissanoja veisasi:

    Hyvästi, hyvästi kaikki naapurini,
    Lajko Pal, Klincsok György lankoni.

Koko Lajkon perhe alkoi itkeä. Klincsokin emäntä huudahti ihastuneena:

— Herra Jumala, miten koreasti osaakin veisata!

Tämä huudahdus antoi kanttorille uutta intoa ja entistä kimakammin,
hartaammin ja tunteellisemmin hän vainajan puolesta hyvästeli nimiltään
kaikkia sukulaisia ja tuttavia järjestään. Ainoakaan silmä ei liene
enää kuivaksi jäänyt.

Tuskin oli Gongolyn emäntä multiin saatu ja päästy hautajaisten
komeudesta puhumasta, niin kylän eukot jo alkoivat, — Herra heidän
jaarituksensa anteeksi antakoon, — kertoa, miten leski oli jo
haudalla heittänyt helliä silmäniskuja Tyurek Annan puoleen, minkä
johdosta sokeakin voi ennustaa etteivät emäntä-vainaan juhlatamineet
kauankaan saa naulassa riippua. Ja tuskin olivat vieraat selvinneet
hautajaiskestissä saamistaan viinoista, niin jo piti taas uusi
hauta kaivaa. Gongolyn emännän perään meni näet pian Sranko János,
joka nuorempana oli ahkerasti kosiskellut emäntävainaata, vielä sen
jälkeenkin kun tämä jo oli miehelässä. Nyt menivät peräkanaa aivankuin
yhdestä tuumasta. Mutta eipä voinut muuta odottaakaan. Joskus ennenkin
kerrottiin emännän vainiolla kadonneen ruispeltoon, ja hetkisen
perästä oli paikalle ilmestynyt Srankokin ja samoin hänkin hävinnyt
ruispeltoon. Sitä jumalatonta ruista! Kasvaa vielä niin pitkäksi, että
kykenee peittämään mitä hullutuksia tahansa.

Toinen toisensa perään he nyt siis iankaikkisuuteenkin siirtyivät...
Hautajaisten jälkeisenä päivänä tavattiin Sranko aamulla kuolleena
vuoteessaan; häneen oli luultavasti iskenyt tuonen "ukonvaaja", halvaus.

Srankokin oli varakas mies, kylän pomoja; hänellä oli kolmisensataa
lammasta ja laajat pellot. Hänenkin piti saada komeat hautajaiset. Eikä
leski kitsastellutkaan. Itse hän kävi sekä lukkarissa että pappilassa
järjestämässä kaikki ihan samaan tapaan kuin Gongolyn emännän
hautajaisissa. Maksoi mitä maksoi, mutta Srankon perhe ei ole halvempi
kuin Gongolynkaan.

Kaksi pappia pitää olla saattamassa sekä neljä kuoripoikaa mustissa
kauhtanoissa, ja kellojen soittoa kaiken aikaa. Ja niin edespäin ja
niin edespäin.

Pastori nyökäytteli tyytyväisenä päätään.

— Tehdään niin, tehdään niin.

Pastori laski, kynä kädessä, mitä se kaikki tulisi maksamaan.

— Niin, — puhui Srankon emäntä, mutta ottakaa laskuun, herra pastori,
myöskin se _punainen_, paljoako kalliimmaksi tulisi sen kanssa.

— Mikä punainen?

— Se, jota piditte päänne kohdalla Gongolyn emäntävainaan haudalla.
Sehän oli niin kaunis.

Pastori ei voinut olla nauramatta.

— Sehän on mahdotonta! Oh hoh!

Srankon emäntä kivahti suuttuneena seisoalleen, pää ylpeästi kenossa.

— Minkätähden mahdotonta? Eikö minun rahani ole yhtä hyvää kuin
Gongolyn? Vai kuinka?

— Mutta, hyvä emäntä, silloinhan satoi, vaan huomenna on kaikesta
päättäin kaunis ilma.

Srankon emäntä ei kumminkaan niin vähällä perään antanut, osasipa
väitellä viisaammin kuin itse pastori.

— Jottako silloin satoi? Nythän voitte siis, rakas, kulta herra
pastori, sitä mieluummin ottaa mukaanne sen, niin ei ainakaan kastu
kallis kapine. Ja kyllä miesvainaani on sen ansainnut. Kyllä hän oli
yhtä arvoisa henkilö kuin Gongolyn emäntäkin. Onhan mieheni ollut
lautakunnassakin, onpa kirkollekin tehnyt lahjoituksen, hän kun näet
viisi vuotta sitten hankki alttarille nuo koreat kynttilät, ja hänen
sisarensa on virkannut sen suuren valkoisen alttariliinan. Se punainen
pitää myös olla.

— Mutta minähän joutuisin naurunalaiseksi, jos käyttäisin haudalla
sateenvarjoa kirkkaassa päivänpaisteessa. Heittäkää, hyvä emäntä, pois
mielestänne nuo hullutukset.

Mutta nyt pillahti emäntä itkemään. Millä tavoin oli hän ansainnut
sen häpeän, että Herran palvelija kieltäytyy tekemästä vainajalle
kuuluvaa palvelusta, joka olisi jälkeenjääneillekin lohdutukseksi.
Mitä ihmiset sanoisivatkaan? Sen sanoisivat että Srankon leski ei
antanut miehellensä edes kunniallista hautausta, vaan antoi työntää
hänet kuoppaan kuin minkäkin kerjäläisen. — Tehkää nyt niin hyvin,
herra pastori, — hän rukoeli, ja pyyhkiessään nenäliinallansa kosteita
silmiänsä hypisteli hän sen nurkkaa niin kauan, että siitä solmu aukeni
ja sisästä putosi kymmenen florinin seteli.

Emäntä nosti sen lattialta ja asetti kainostellen pastorin pöydälle.

— Lisään vielä tämän, jotta vain tulisi täydet menot, pyydän
nöyrimmästi.

Tällä hetkellä pujahti kyökistä sisään Adameczin leskikin kauha kädessä
emäntää avustamaan.

— Niin, niin, herra pastori, Sranko oli jumalinen mies. Ne juorut,
jotka hänestä ovat liikkeellä, eivät ole totta. Ja jos niissä perää
olisikin, kohtaisi tuomio yhtä hyvin Gongolyn emäntääkin, — jolle
Jumala rauhan suokoon! Kun kerran sateenvarjo oli toisen haudalla,
saattaa sitä käyttää toisenkin haudalla. Taikka jos Jumala vielä on
vihainen, on yhdentekevä, vaikka hän olisi sitä vähä enemmänkin, mutta
jos hän on leppynyt, ei ole hän tästäkään pahastuva.

— Vai niin, ettekö häpeä puhua moisia tyhmyyksiä. Älkää kiusatko minua
moisella taikauskolla! Teidän pyyntönne on suoraan sanoen naurettava.

Mutta eukot eivät vieläkään perään antaneet. "Kyllä meillä on omat
tietomme, ei herra pastori pääse meitä pettämään!" — ja niinkauan
he pyytelivät ja uikuttivat, kunnes lopulta päätettiin että Sranko
Jánoskin siunataan sateenvarjon alla. Pastori sentään tähän lisäsi:

— Jos ei sen omistaja ennen tule sitä noutamaan. Sillä senhän on joku
varmaan tänne jättänyt, ja jos sitä tullaan hakemaan, on minun se
annettava.

Adameczin leski loi emäntään merkitsevän katseen:

— No, sen puolesta saamme rauhassa olla, sillä sen tuoja käy vain
kerran tuhannessa vuodessa täällä maan päällä.

Ei tosiaankaan tullut kukaan sateenvarjoa noutamaan. Vaikka seuraavana
päivänä oli mitä kaunein ilma, taivaalla ei pilven hattaraakaan,
aukaisi nuori pastori lähtiessään astumaan arkun perässä sateenvarjon
ja päätti siunata ruumiin sen alla seisoen.

Paaria, joilla ruumisarkku lepäsi, oli kantamassa neljä vankkaa miestä:
Szlavik, Lajko ja rotevat Magatin veljekset. Mutta kaiketi Jumalan
sallimasta toinen Magatin veljeksistä kompastui kylän pajan kohdalla
kiveen ja kaatui. Siitä taas pelästyi perässä astuva Lajko, menetti
malttinsa, horjahti, paaret kallistuivat pahasti ja arkku lensi
kivikkoon.

Kuului kova rusahdus, arkku särkyi, kansi aukeni, liikahtipa virkattu
kasvojenpeitekin, ja nyt tuli näkyviin kuollut, joka ankaran sysäyksen
johdosta heräsi valekuolleista, liikahti syvään hengittäen ja huudahti:

— Herra Jumala, missä minä olen?

Kovasti siinä hämmästyttiin, ihan ihmeissään olivat ihmiset. Sepästä
saatiin sentään patjoja ja päänalusia, pihasta saatiin raudoitettavana
olevat työrattaat, joihin tehtiin sija kuolleelle, jonka Jumala
erityisen ihmeen kautta oli henkiin herättänyt. Ja nyt muuttui äskeinen
surusaatto Jumalaa ylistäväksi juhlakulkueeksi; virsiä veisaten
saatettiin kotiinsa kunnon Sranko János, joka matkalla toipui siihen
määrin, että kotona jo kohta pyysi ruokaa.

Hänelle tuotiin maitoa. Hän puisti vain päätään. Lajko ojensi hänelle
viinahaarikan, joka oli täytetty hautajaisia varten. Jo mies hymyili.

Satu sateenvarjosta sai oikeastaan tästä merkkitapauksesta alkunsa, ja
nyt se levisi kauas salojen taakse yli pilviin kohoavien vuortenkin,
yhä loitommaksi, kasvaen, nuortuen, yhä uusilla yksityisseikoilla
kullattuna.

Kun kallioissa tavattiin joku omituinen syvennys, oli se varmaan pyhän
Pietarin jalan jälki, ja kun jossain nähtiin oudonvärinen kukka, oli
pyhän Pietarin sauva siihen koskettanut. Kaikesta, niin kaikesta
päättäen oli pyhä Pietari vastikään käynyt Glogovassa. Ja sehän on,
hyvät ihmiset, tärkeä tapaus.

Salaperäisyyden ihmeloiste valaisi siis tätä sateenvarjoa. Se juuri
siinä oli hämärää, miten se oli joutunut pikku Veronkan korin päälle.
Muuta ei tarvittukaan. Taikausko etsii hämäryyttä, hämäryys taas
vetää taikauskoa puoleensa. Näiden kahden saalisna oli tuo nukkavieru
sateenvarjo.

Kauas levisi sen maine. Pitkin Bjela-Vodan varsia slovakit siitä
kertoivat paimennuotioittensa ääressä tai kehruutalkoissa asioita,
jotka vaikuttivat heidän mielikuvitukseensa ja kohottivat heidän
innostustaan, mitä kummallisimpia ja omituisimpia seikkoja. Oli
muka nähty tuo tuttu pyhä Pietari, taivaan portin vartija tuomassa
sateenvarjoa, ettei papin pikku sisko kastuisi. Mitenkähän vanhus
laskeutui taivaasta maan päälle? Istui varmaankin jonkun pilven
longalle, ja se laski hänet koreasti alas vuorenkukkulalle.

Vielä kerrottiin myöskin sateenvarjon ihmeellistä vaikutuksista, miten
muuan kuollutkin oli sen nähtyään herännyt henkiin, ja näin levisi
kertomus yhä laajemmalle, temmaten mukaansa myöskin Glogovan papin
ja tämän pikkusisaren nimet. Kukapa miekkonen senkin neitosen kerran
puolisokseen saapi! — Kun joku varakkaampi mies kuolee kymmenennessäkin
kylässä, noudetaan sinne János pastori virkapuvussaan ynnä pyhä
sateenvarjo, josta on tullut oikea pyhäinjäännös. Mutta häntä ei viedä
ainoastaan hautajaisiin, vaan myöskin sairaita ripittämään kahdenkin
päivän matkoille, sillä välipuheella että hän levittä sateenvarjon
sairaan ylitse tätä ripittäessään. Aivan varmasti se auttaa; sairas
joko paranee, taikka jos ei paranekaan, tulee ainakin autuaaksi.

Parikunnatkaan, jotka tahtovat parempia vihkiäisiä, — ja sitähän ne
aina tahtovat, — eivät tyydy siihen, että heidän oma pappinsa heidät
vihkii, vaan tekevät lisäksi pyhiinvaellusretken Glogovan kirkkoon,
antaakseen siellä vielä sen sateenvarjon alla toisilleen kättä. Silloin
se vasta tepsii. Kellonsoittaja Kvapka pitää tuota kangassientä
heidän päänsä päällä, ja aina siitäkin heruu pientä hopearahaa hänen
taskuunsa. Mitä taasen tulee Glogovan pastoriin, valuu hänelle rahaa ja
lahjoja aivankuin säkin suusta kaataen.

Ensimmältä hän kyllä esteli, mutta vähitellen hän alkoi itsekin uskoa
että tuo sateenvarjo, joka kävi päivä päivältä yhä enemmän kuluneeksi
ja nukkavieruksi, todellakin oli Jumalan lähettämä. Eiköhän se vain
tullutkin suorana vastauksena hänen rukoukseensa pikku tytön suojaksi.
Siitähän johtuu koko hänen hyvinvointinsa ja varallisuutensa, kuten hän
oli rukoillutkin.

"Herra Jeesus" — niin oli hän sanonut tuona surullisena aamuna — "tee
minulle ihme, jotta voisin kasvattaa lapsukaisen."

Ja kas, ihme on tapahtunut. Rahaa, hyvinvointia, rikkautta vuotaa
vanhasta paikatusta sateenvarjosta, aivankuin olisi se sadun
ihmekaritsa, joka itseänsä ravistellessaan sirotteli kultia
villastansa. Sateenvarjon maine saapui korkeampiinkin piireihin. Hänen
ylhäisyytensä Beszterczen piispakin kävi uteliaaksi ja kutsutti eteensä
papin sateenvarjoineen. Tutkittuaan sitä ja kuultuaan kertomuksen sen
ilmestymisestä hän virkkoi, hartaasti silmiänsä ristien:

— Deus est omnipotens, Jumala on kaikkivaltias.

Tämä tiesi sitä, että hänkin uskoi sateenvarjoon.

Muutaman viikon kuluttua piispa toimi asiassa muutakin. Antoi János
pastorille määräyksen että hän ei tästäpuolen saa säilyttää tätä
pyhäinjäännöstä luonaan, vaan kirkossa muiden pyhien esineiden kanssa.

Tähän János pastori kuitenkin oitis vastasi että puheena oleva
sateenvarjo oikeastaan kuului hänen alaikäiselle sisarelleen Bélyi
Veronkalle ja ettei hänellä ollut oikeutta sitä myydä eikä kirkolle
luovuttaa. Mutta kun tyttönen tulee täysivaltaiseksi, on hän varmaankin
lahjoittava sen kirkolle.

Joka tapauksessa tuotti sateenvarjo suurta hyötyä pastorille, joka
ennen pitkää hankki itselleen karjaa ja vetojuhtia sekä rupesi
harjoittamaan laajaa maanviljelystä, rakensipa itselleen muutaman
vuoden kuluttua sievän kivitalonkin, sekä käytti vaunuja ja
kaksivaljakkoa matkoillaan. Glogovan kuntakin sen kautta kohosi.
Kesäisin saapui sinne suurissa parvissa vallasnaisia läheisistä
kylpylaitoksista, kreivittäriäkin — useimmiten sentään vanhoja
kreivittäriä — lukeakseen edes yhden rukouksen sateenvarjon alla.
Näitä varten rakennettiin erityinen vieraskoti vastapäätä pappilaa,
nimeltä "Ihmeitätekevä sateenvarjo". Lyhyesti sanoen Glogova alkoi
silminnähtävästi kohota; kuntalaiset alkoivat monien matkustavaisten
tähden hävetä vanhaa kellotapuliansakin ja rakensivat kirkkoonsa
uhkean peltikattoisen tornin, hankkien siihen kaksi uutta kelloa
Beszterczestä. Tuonelasta palaamisensa muistoksi Srankó János antoi
leikata puusta ihmeen kauniin pyhän Kolminaisuuden patsaan kirkon
ovipieleen. Kotiopettajatar — János pastori oli näet sittemmin
ottanut Veronkaa varten oikean hattupäisen opettajattaren — istutti
pappilan pihan täyteen georgiineja ja fuksioita, jommoisia kukkia
glogovalaiset eivät koskaan ennen olleet nähneet. Kaikki muuttui
siellä somemmaksi ja siistimmäksi, lukuunottamatta Adameczin leskeä,
joka oli käynyt yhä vain rumemmaksi. Olivatpa glogovalaiset tulleet
niinkin ylpeiksi, että he pyhäiltoina, kun oli joutilasta aikaa
kaikenmoisia rupatella, alkoivat puhua siitäkin, että pitäisi Glogovaan
rakentaa kalvaaria, pyhiinvaelluspaikka, jommoinen oli Selmeczissäkin,
jotta toivioretkeläiset tänne tullessaan toisivat heille rahaa ja
synnyttäisivät vilkkaampaa liikettä.






TOINEN OSA.

GREGORICSIT.




TAHDITON GREGORICS.


Useita vuosia ennen kertomuksemme alkua asui kuninkaallisessa
vapaakaupungissa Beszterczebányassa muuan Gregorics Pál niminen
mies, jota yleensä sanottiin tahdittomaksi, vaikka hänen elämänsä
pääharrastuksena oli elää kaikille mieliksi. Gregorics Pál kosiskeli
kansansuosiota, joka on kaunis, keikaileva neitonen, mutta tapasi aina
kritiikin, joka taasen on vanha vihainen, kierosilmäinen noita.

Gregorics Pál oli syntynyt isänsä kuoleman jälkeen, täsmälleen
yhdeksän kuukautta hautajaisista lukien, menetellen siis jo silloin
tahdittomasti äitiänsä kohtaan, joka muuten oli sangen kunniallinen
nainen. Jos hän olisi syntynyt edes muutamia viikkoja aikaisemmin,
olisi hän ituunsa tukahuttanut monet ikävät juorut. Mutta eihän
Gregorics Pál sille mitään voinut, ja toiset elossa olevat Gregoricsit
päivittelivät sitä, että hän ollenkaan oli syntynyt, kun näet täten oli
tullut yksi perillinen lisää.

Lapsena hän oli kitulias; toiset Gregoricsit, hänen täysikasvuiset
velipuolensa yhä toivoivat hänen kuolevan, mutta hänpä ei kuollutkaan
— hän näet oli kun olikin jo ennakolta tahdittomaksi määrätty — vaan
voimistui, tuli täysi-ikäiseksi ja otti omaan haltuunsa perintönsä,
mikä suurimmaksi osaksi oli äitivainajan osuutta, josta eivät ensi
aviosta syntyneet lapset saaneet mitään, eikä se ollut niinkään pieni,
vaikka ei tosin isänkään jättämä perintö ollut vähäpätöinen, sillä
vanha Gregorics oli viinikauppiaana kerännyt sievosen omaisuuden.
Siihen aikaan oli näet helppo rikastua sillä kaupalla niillä
seuduin. Viiniä oli viljalti, mutta juutalaisia ei ensinkään. Nyt
viinikauppiailta usein puuttuu oikeata tavaraa, mutta Garam-joen vettä
kyllä sensijaan löytyy.

Luonto oli Gregorics Pálille antanut kesakoiset kasvot ja punasen
tukan, josta ihmiset tekevät yleensä sen johtopäätöksen, että kaikki
punatukkaiset ovat häijyjä luonteita. Gregorics Pál tahtoi toki
osoittaa olevansa hyvä mies. Tuollaiset puheenparret ovat vain vanhoja
astioita, joissa entiset sukupolvet ovat keitoksiaan keittäneet.
Ainakin yhden noista rähjistä Gregorics Pál tahtoo särkeä. Hän on oleva
niin hyvä kuin vehnäpulla, niin sulava kuin voi, jota saattaa levittää
yhtä hyvin mustalle kuin valkeallekin leivälle.

Hän teki vahvan päätöksen olla hyvä ihminen, oikein miellyttävä mies;
hänen elämänsä päämääränä oli saavuttaa kanssaihmisten rakkautta.

Ja uskollisesti hän päätöstään noudattikin; mutta mitäs siitä, kun joku
häijy henki aina kulki hänen edellään johtamassa ihmisten mieliä niin,
että he aina arvostelivat nurjasti hänen kaikkia tekojaan.

Kun hän saavuttuaan kotiin Pestistä, missä hän luki lakitiedettä, ensi
kerran poikkesi myymälään ostamaan itselleen hienoja havannasikareita,
pääsivät pahat kielet heti liikkeelle.

— Tuo veitikka imeskelee neljänkymmenen kreutzerin sikareja. Niinkö
pitkällä sitä jo ollaan? Sehän on kauhea tuhlari! — Saadaan nähdä että
se mies vielä kuolee vaivaistalossa! Jospa voisi isävainaja nousta
haudastaan ja nähdä hänen polttavan neljänkymmenen kreutzerin sikareja.
Herranen aika! Ukko sekotti tupakkaansa kuivatulta potaatinlehtiä ja
kostutteli sitä kahvisakalla, jotta se hitaammin palaisi.

Gregorics Pál sai kuulla, että hänen kalliit sikarinsa olivat
synnyttäneet pahennusta pikku kaupungissa ja rupesi heti käyttämään
halpoja kahden kreutzerin sikareja.

Sekään ei ihmisille kelvannut.

— Tuo Gregorics onkin oikeastaan kelvoton kitupiikki. Vielä suurempi
lurjus kuin hänen isänsä. Hyi sitä häijyä ahneutta!

Gregorics Pál oli sangen pahoillaan siitä, että häntä pidettiin
saiturina, ja ensi tilaisuudessa, saapuessaan hyväntekeväiseen
iltamaan, — ne olivat vapaaehtoisen palokunnan tanssiaiset, jonka
korkeana suojelijattarena oli itse yli-ispaanin rouva ja joihin sai
lunastaa jäsenlipun "korotetuillakin hinnoilla", — hän suoritti
kaksikymmentä florinia yhdestä kahden florinin lipusta, ajatellen
itsekseen: minäpä näytän, ettei Gregorics Pál ole mikään kitupiikki.

Mutta nytpä juhlan hommaajat jälleen kuiskaamaan:

— Gregorics Pál on pöyhkeilevä, tahditon ihminen.

Olipa heillä syytäkin suuttua.

Sehän on ennen kuulumatonta hävyttömyyttä että mokomakin Gregorics
kehtaa mennä edelle yli-ispaanin, paroni Radvánszkyn. Tämä oli antanut
lipusta kymmenen florinia, ja Gregorics menee työntämään kaksikymmentä.
Sehän on suorastaan uhmailua! Hän, viinikauppiaan poika! Herra Jumala,
kyllä on aikoihin eletty! Kirppukin nyt jo kovemmin äyskii kuin
jalopeura. On aikoihin eletty! Kyllä on kummallisiin aikoihin eletty!

Yritti Gregorics parka mitä tahansa, kohtasi häntä aina kova onni. Jos
hän joutuessaan jonkun kanssa riitaan, ei antanut perään, sanottiin
häntä riitapukariksi; jos hän taasen antoi perään, sai hän kantaa
raukan nimen.

Lainopin tutkinnon suoritettuaan hän ei aluksi ryhtynyt mihinkään
toimeen, matkustihan vaan joskus maatilalleen, joka sijaitsi
peninkulman päässä kaupungista ja jonka hän oli äidiltään perinyt, sekä
myös joskus muutamaksi päiväksi Wieniin, jossa hänellä oli kivitalo,
äidin perintöä sekin. Muutapa tointa hänellä ei ollutkaan, ja sentähden
ahkerat kaupunkilaiset häntä sydämensä pohjasta halveksivat.

— Gregorics Pál — niin he sanoivat, — on oikea maanpainajainen. Ei pane
viikkokausiin rikkaa ristiin. Mitä tekee maailmassa mokomakin vetelys?

Tämäkin puhe joutui Gregorics Pálin korville ja hän oivalsi, että
ihmiset ovat oikeassa, ettei saa elämätänsä jouten kuluttaa. Onhan asia
oikeastaan niin, että jokaisen ihmisen tulee työllä leipänsä ansaita.

Gregorics Pál tarjoutui siis hänkin käyttämään taitoansa joko kaupungin
tai maakunnan palvelukseen.

No, se vielä puuttui. Sadat kielet heti vastustamaan tätä aijetta.
Mitä? Gregorics Palko pyrkii virkoihin? Täällä meillä? Kun ei edes
häpeä! Ottamaan leivän köyhän suusta, vaikka itse elää ylellisyydessä.
Jättäköön toki täkäläiset virat niille, jotka niitä tarvitsevat.

Gregorics Pál oivalsi tämänkin olevan totta ja jätti virkojen hakemiset
ja yleiset asiat sikseen, vetäytyipä erilleen toisten miesten
seuroistakin, päättäen mennä naimaan ja ruveta perheelliseksi. Olihan
sekin kunnioitusta ansaitseva tehtävä.

Hän alkoi nyt käydä perheissä, missä oli kauniita tyttäriä, ja
otettiinkin hänet näissä mielellään edullisena kosijana vastaan. Mutta
hänen juonittelevat velipuolensa, jotka yhä toivoivat tämän hintelän,
aina yskivän miehen pian kuolevan, turmelivat ennen kuulumattomalla
viekkaudella ja oveluudella kaikki hänen suunnitelmansa, — siitähän
kelpaisi kirjoittaa kokonaan eri kertomus, — joten Gregorics Pál
sai peräkanaa niin monet rukkaset, että hän tuli siinä suhteessa
ihan kuuluisaksi siinä osassa maata. Myöhemmin olisi kyllä löytynyt
neitoja, joita neitsyys oli alkanut liiaksi painaa — ikää karttuessa
alkaa painaa sekin kunnia — mutta heitä taas pidätti häpeä. Eikä
syyttäkään. Mennä miehelle, joka oli niin monen tytön hylkimä. Kukapa
rukkaskuninkaan kuningattareksi? Ei kukaan... Uudenvuoden aattona
sulatettiin ja upotettiin paljo tinaa taloissa Garamjoen varrella,
mutta ainoatakaan kertaa ei ilmestynyt Gregorics Pálin haahmoa
esiin. Yksi sana yhtä hyvä kuin sata, — Gregorics Pál ei kelvannut
haaveileville neitosille. Lemmenrunoutta he haluavat eivätkä rahaa.
Joku vanhapiika vielä tosin voisi ottaa vastaan hänen sormuksensa, jos
niiksi tulisi...

Mutta nuorista neitosista ei riitä yksi askel vanhoihinpiikoihin:
tarvitaan kaksi. Siinä välillä ovat näet nuoret lesket. Vanhatpiiat
tulevat viimeiseksi.

Nuoret neitoset ja vanhat piiat muodostavat kaksi eri maailmaa. Pikku
Karoliinalle kerrotaan Gregorics Pálin sylkevän verta, ja tämän
käydessä toista kertaa talossa on vain sääliä täynnä pieni sydän, joka
vielä eilen nähdessään komean nelivaljakon koetti saada aivan toisia
tunteita syttymään. Ah, Gregorics Pál rukka! Gregorics Pál sylkee
verta! Mikä onnettomuus! — Turhaan hevoset valjaissaan levottomina
päätänsä ravistelevat, kulkuset eivät enää soi niin veikeästi kuin
eilen. Gregorics Pál sylkee verta!

Voi sinua tuhma Karoliina! Tiedän ja uskon sinua että Gregorics Pál
on ruma ja heikko mies, mutta hänpä on rikas ja omaapa vertansa hän
syleksii — mitä sinä siitä?

Usko minua että Rosalia, joka kävi "madamen" luona koulua kymmenen
vuotta ennen sinua, ei olisi yhtä hupsu kuin sinä. Rosalia on jo
oppinut filosofiaa, ja jos hänelle kerrottaisiin Gregorics Pálin
yskivän verta, ajattelisi hän itsekseen:

— Todellakin, arvokas mies.

Mutta ääneensä hän huudahtaisi:

— Tahdon häntä hoitaa.

Ja syvimmällä, siellä pohjalla, missä makaavat vietit, jotka eivät
vielä ole sanoiksi kehittyneet, koskapa eivät ole edes ajatuksiakaan,
ovathan vain itsekkyyden pohjasakkaa, siellä alimmaisena piilevät
laskelmat:

— Jos Gregorics Pál yskii verta, pääsen hänestä pikemmin.

Voi teitä tyttöletukat, te ette tunne vielä elämää; äitinne on teille
antanut pitkät hameet, mutta järki on jäänyt lyhyeksi. Älkää suuttuko
minuun, vaikka tätä teille sanon, mutta minun on pakko selvittää
lukijoilleni syyt, minkätähden Gregorics Pál ei saanut teidän
keskuudestanne puolisoa.

Asia on oikeastaan sangen selvä. Auennut ruusu ei enää ole puhdas;
mehiläiset ovat siitä imeneet, joku kuoriainen siinä jo kuollut,
mutta aukeamaisillaan olevaa nuppua ei ole vielä edes tomuhiukkanen
koskettanut.

Sentähden Gregorics Pál sai nuorilta neitosilta niin monet rukkaset.
Vähitellen alkoi hän itsekin käsittää, — hänpä oli, kuten jo sanoin,
hyvä mies — ettei hän kelpaa aviomieheksi; neitoset olivat oikeassa
karttaessaan häntä, kun hän sylki verta. Tarvittaisiin sitä verta
muuhunkin. — Hän päätti pysyä naimatonna; ei enää katsellut neitosien
puoleenkaan, vaan sen sijaan nuoria rouvia. Niitä hän alkoi lähennellä;
kauniille, verevälle Vozáryn rouvalle hän tilasi Wienistä kukkavihkoja,
komean Muskélyn rouvan puutarhaan hän eräänä kauniina iltana laski
sadottain satakieliä, joita hän oli suurilla kustannuksilla hankkinut
Siebenbürgistä asti. Patjoillaan venyessään kaunis rouva sitten kovasti
kummasteli, kuinka linnut sinä yönä niin ihanasti livertelivät. Nuorten
rouvien mielitteleminen ei koskaan ole tuloksetonta. Tyttöletukat
eivät osaa miestä oikein arvostella eivätkä vanhatpiiatkaan, heillä
kun kaikilla on kierot käsitteet, ratsastavat kukin omalla rumalla
luudallaan, mutta nuoret rouvat, jotka katselevat maailmaa hyvän-
ja pahantiedonpuun alta, jotka eivät enää haaveile eivätkä hätäile,
osoittavat aivan julkisesti mikä arvo on miehellä.

Mutta Gregorics Pál ei, suoraan sanoen, onnettomuudekseen saavuttanut
menestystä nuorten rouvienkaan parissa. Aina ne rouvat hänelle antoivat
matkapassit eivätkä miehet, vaikka hän siltä varalta lähti matkaan,
että miehet hänen kimppuunsa ryntäisivät.

Hän oli jo aivan kyllästynyt elämään, kun ei tiennyt miten olla kuin
elää, niin puhkesi Unkarin vapaussota.

Hän ei kelvannut siihenkään. Sanottiin hänen olevan liikaa pienen ja
heikon, ei kestäisi muka sodan vaivoja, rumentaisi vain sotajoukon.
Mutta hänpä tahtoi kaikin mokomin jotain tehdä.

Värvääjä kapteeni, joka oli hänelle vanha tuttu, antoi hänelle
seuraavan neuvon:

— Olkoon menneeksi, kun nyt kerran tahdotte meidän kanssamme
työskennellä, saatte valita jonkun vaarattoman viran. Sodankäynnissäkin
tarvitaan paljon kirjureita. Asetamme teidät johonkin kansliaan.

Loukkaantuneena oikasi hän, Gregorics Pál, pää kenossa itsensä
suoraksi, aivan kuin pöllö riikinkukkoa matkiessaan.

— Minäpä haluaisin valita itselleni kaikkein vaarallisimman toimen.
Mikä olisi mielestänne semmoinen, herra kapteeni?

— Varmaankin vakoilutoimi.

— Rupean siis vakoilijaksi.

Niin tuli Gregoricsista vakoilija. Hän pukeutui kulkuriksi, jommoisia
rappiolle joutuneita olioita siihen aikaan oli paljo, ja kulki leiristä
leiriin, tehden Unkarin sotajoukolle hyödyllisiä palveluksia. Vielä
nytkin vanhat soturit muistelevat punaista sateenvarjoa kantavaa
miekkosta, joka ovelasti osasi pujahtaa läpi vihollisrivin niin tuhman
tolvanan näköisenä, kuin ei mies olisi osannut kymmeneen asti lukea.
Ihmiset kyllä huomasivat hänen kapeat haukankasvonsa, ylöskäärityt
housunlahkeet, vanhan, nukkavierun ja rypistyneen hatun sekä punaisen,
käyrävartisen sateenvarjon hänen kainalossaan. Joka hänet kerran oli
nähnyt, ei helposti häntä unohtanut. Ja ainakin kerran oli hänet nähnyt
jokainen, sillä hän oli aina liikkeellä kuten Jerusalemin suutari.
Kukaan ei aavistanut, millä asioilla mies liikkui. Vain kenraali
Dembinszky sen mahtoi tietää, koskapa kerran virkkoi: "Tuo punaista
sateenvarjoa kantava pikku mies on oikea paholainen, kuuluu vain hyvien
paholaisten sukuun".

Kun sodan myrskyiset ajat vaihtuivat haudan rauhaan, palasi hän jälleen
Beszterczeen. Hänestä oli tullut täydellinen ihmisvihaaja. Suuresta
vanhasta kivitalostaan hän ei enää liikkunut minnekään. Ei ajatellut
enää seuraelämää, saati naimista. Hänelle kävi kuten vanhoillepojille
yleensä, hän rakastui kyökkipiikaansa. Elämä yhä yksinkertaisemmaksi,
asiat yhä yksinkertaisimmiksi. Se on kehitystä, viisautta. Se oli jo
hänenkin käsityksensä. Yksi nainen tarvitaan palvelukseen, toinen
rakkauteen. Siis kaikkiaan kaksi naista. Mutta eiköhän yksikin
riittäisi näihin kahteen tarkoitukseen?

Wibra Anna oli kookas, oikein "nelitahkoinen" nainen, kotoisin jostain
Karpaattien vuoristosta, missä miehen mitta oikeastaan alkaa sylestä
ylöspäin, kuten heidän metsiensä honkienkin. Mutta muodoltaan oli hän
aika sievä, ja lisäksi hän iltasin astioita pestessään niin koreasti
lauleli:

    Tukkipoika lautallansa,
    poltteleepi piippuansa.

Hänellä oli niin vieno, korvia hivelevä ääni, että hänen isäntänsä
kutsui hänet kerran kamariinsa, käskien istumaan pehmoseen, nahkalla
päällystettyyn nojatuoliin. Anna ei ollut vielä eläissään semmoisessa
istunut.

— Minä pidän laulustasi, Anna. Sinulla on kaunis ääni. Laula täällä
sisässä, niin kuulen paremmin.

Anna alottikin erästä surunvoittoista slovakkisäveltä, sotilaspojan
laulua, missä tämä lemmitylleen valittaa kohtaloaan:

    Tiedätkö kulta, missä mä makaan?
    Kylmällä paadella viitallain,
    Siinä mä makaan,
    Vuoteeni on se. Entäpä ruoka?
    Hevosen luuta, Ei mitään muuta.
    Kuulit jo kulta, näin elän vain.

Gregorics Pál ihan heltyi laulusta, huudahti kolmeen kertaan:

— Mikä kurkku? Mikä ihmeellinen kurkku sinulla onkaan, Anna!

Sitte lähestyi hän tuota ihmeellistä kurkkua ja alkoi sitä kädellään
sivellä, aivankuin haluten lähemmin tutustua sen merkilliseen
rakenteeseen. Anna kärsei tätä sävyisänä, mutta kun Gregorics Pálin
luiseva käsi sitte, sattumalta vai muuten, luisui alemmaksi, punastui
Anna yhtäkkiä ja työnsi hänet äkäisesti luotaan.

— Se ei kuulu palkkasopimukseen, hyvä herra.

Gregorics Pálkin kävi punaiseksi ja sopersi:

— Älä ole milläsikään, Anna. Älä hupsi!

Mutta Anna ei tullut järkiinsä, vaan hyppäsi pystyyn, lähtöä tehden.

— Älä mene, hölmö! Enhän minä sinua syö.

Anna ei enää kuullut mitään, vaan juoksi keittiöön ja sulkeutui sinne.
Turhaan lähti Gregorics Pál perään, turhaan hän huuteli oven takaa:

— En minä sinua syö. En syö, totta vie. Varroppas Anna, kyllä vielä
kadutkin.

Seuraavana päivänä Anna tahtoi lähteä paikastaan, mutta isäntä sai
hänet leppymään, antamalla hänelle kultasormuksen sekä sen lupauksen
ettei koske enää sormellansakaan häneen. Ei sanonut voivansa päästää
häntä, kun oli muka niin tottunut hänen ruokiinsa.

Anna oli mielissään ylistelystä ja kultasormuksesta, ja jäi taloon.

— Mutta muistakaa myös pitää lupauksenne, hyvä herra, sillä jos vielä
kerran lähentelette, niin minä karkaan.

Mutta miten ollakaan, jonkun ajan kuluttua herra taas yritti
lähennellä, ja Anna jälleen tahtoi lähteä talosta. Mutta Gregorics Pál
taas lepytti hänet kultalukkoisella korallinauhalla, jommoisia paroni
Radvánszkyn naiset kirkossa käyttivät ja joka oli näyttävä sangen
kauniilta hänen jäntevässä valkoisessa kaulassaan. Korallinauha oli
niin ihana, ettei Anna enää ruvennut ehdottamaankaan lähentelemisien
lopettamista. Onhan isäntä rikas ja kellepä hän säästäisi?

Jo seuraavana päivänä hän saatuansa korallinauhan kiertäin, kaartain
tiedusteli kamasaksalta, vanhalta Botharin leskeltä, joka oli
vuokrannut pienen myymälän Gregoricsin talon alakerrassa:

— Tekeeköhän hyvinkin kipeätä, jos pistetään reikä korvalehteen?

Eukko nauroi.

— Sinua hupakkoa; jokohan aiot sinäkin hankkia itsellesi korvarenkaat?
Aijai, Anna! Ajattelet sopimattomia asioita, Anna!

Anna suuttuneena viskasi mennessään oven kiinni sellaista vauhtia,
että siinä oleva kello vielä neljännestunnin jälkeenpäin kilahteli ja
vavahteli.

Tietysti hän halusi korvarenkaita. Mitä pahaa siinä olisi ollut?
Olivathan hänen korvansa yhtä hyvin luojan luomat kuin minkä
silkkipukuisen tahansa. Ja päivemmällä hän sai tietää ettei korvalehden
lävistäminen tee kipeätä juuri enempää kuin kirpun purema.

Niin, hän tahtoi saada korvarenkaat, ja nyt oli hänen vuoronsa toimia.
Hän ihan odotti että isäntä pian taas _käyttäytyisi tuhmasti_. Mutta
semmoistahan voi _jouduttaa_. Jokainen Eevan tytär sen taidon osaa.
Anna pukeutui tästäpuolen erittäin huolellisesti ja siististi, punoi
tulipunaisen nauhan pellavanvaaleaan palmikkoonsa, puki yllensä hienon
patistipuseron, niin hienon että se oli ihan läpikuultava, riisui pois
entisen ahtaan liivinsä, joka vain puristi ja peitti vartaloa, sekä
käveli näin höllällään, miessilmien lumoiksi, ne kun näet saattoivat
nähdä rintojen liikunnankin.

Gregorics oli saattanut olla kylläkin ovela urkkijaksi sekä
Itävallan että Venäjänkin armeijaan nähden, mutta nainen, jopa aivan
yksinkertainen maalaistyttö, on sata kertaa ovelampi Gregoricsia.
Seuraavana pyhänä hän jo esiintyi renkaat korvissa kirkolla,
missä nuoret miehet ja naiset, jotka keskenään häntä nimittivät
krenatööriksi, naurellen kuiskailivat toisilleen:

— Hm, "krenatööri" on johonkin kompastunut.

Muutaman viikon perästä koko kaupunki jo todellakin puhui siitä
kauheasta asiasta, kun Gregorics Pál on suhteissa piikaansa. Sitä
vanhaa pukkia! — Tiedettiinpä jo kertoilla hauskoja juttujakin, joita
vielä hyvin hassunkurisiksi väriteltiin. Gregorics Pálin velipuolet
niitä toitottivat pitkin kaupunkia vahvasti väritettyinä...

Gregorics piikansa kanssa! Kauheata! Onkohan vielä milloinkaan moista
nähty?

Ihmiset kohauttelivat olkapäitään, — olihan sitä nähty kummempiakin; —
sukulaisia rauhoitellen.

— Eihän se mitään ole. Melkein luonnollinen asia. Muutenkaan ei
Gregorics Pálin asiat ole koskaan olleet oikealla kannalla. Teille vain
on näin parempi; ei hän ainakaan joudu naimisiin, ja koko tuo suuri
omaisuus jää lopultakin teille.

Paljoko näissä puheissa oikeastaan oli perää, ei voi mennä varmaksi
sanomaan; tosiasia vain oli se, että nämät huhut vähitellen koreasti
vaikenivat, viroten uudestaan eloon vasta vuosien kuluttua, kun
ihmiset, jotka pääsivät käymään Gregoricsin visusti suljetussa
talossa, saivat nähdä pihamaan nurmikolla leikkivän pienen poikalapsen
lampaanvuonan kanssa.

Kenen tuo poika? Mitä se täällä? Miten se on joutunut Gregoricsin
taloon? Joskus leikki Gregorics itsekin sen kanssa. Jos ken tirkisti
lukitun portin avaimenreiästä pihaan, saattoi joskus nähdä Gregoricsin
vatsalla punaisen vyön ja siitä lähtevän kaksi ohjasten tapaista
rihmaa, joiden päät oli poikasen kädessä ja toisessa pieni piiska.

— Hei, hevonen!

Ja nyt ukkopaha laukkaamaan, välistä hiljentäen pieneksi raviksi tai
hypähdellen ja taas juosten, yrittipä aina lomaan hirnahdellakin.

Siitä lähtien hän kävi entistään jurommaksi. Vain harvoin nähtiin hänet
astuvan kampuroivan kadulla — hänellä oli näet, kuten joku koiranleuka
oli sanonut, kumpikin jalka vasen, — yllä nukkavieru, omituinen takki,
jota hän oli käyttänyt jo vakoojana ollessaan, sekä kainalossa punainen
sateenvarjo, jota hän kantoi mukanaan kesät, talvet, sateella ja
poudalla ja jota hän ei kylässä käydessään koskaan jättänyt eteiseen,
vaan otti sisään, pitäen sitä aina käsissään. Usein hänelle siitä
huomautettiinkin: "Jättäkää setä tänne sateenvarjonne."

— Ei, ei, — intti ukko, — olen siihen tottunut; se pitää olla aina
käsillä, muuten rupean voimaan pahoin. Kautta kunniasanani.

Paljon puhuttiin siitäkin, minkätähden hän niin oli sateenvarjoonsa
kiintynyt. Käsittämätöntä! Olisiko se jonkinlainen pyhäinjäännös? —
Kertoipa joku, — muistaakseni se oli maakirjanpitäjä Pazár István,
joka oli ollut maanpuolustusväessä, — että Gregorics Pál sodan aikana
kuletti tuossa vanhassa sateenvarjossa tärkeitä sähkösanomia ja
asiakirjoja, sen varsi kun muka oli ontto. Ja voihan se olla tottakin.

Toiset Gregoricsit, jotka perintöä odottelivat, alkoivat aavistaa pahaa
nähdessään tuon poikasen talon pihassa ja tutkivat asiaa niinkauan,
kunnes löysivät nimen Privoreczin katolisen seurakunnan kirkonkirjasta,
— Gregorics Pálin maatila kuului näet Privoreczin pitäjään. Lapsi oli
merkitty Anna Wibran aviottomaksi, nimellä György (Yrjö). Poikanen oli
kaunis ja terve, vilkas ja elinvoimainen; häneen saattoi vieraskin
mieltyä.




HUONOJA ENTEITÄ.


Pikku Wibra Gyuri kasvoi kauniisti; hänestä tuli vankka ja pulska
nuorukainen, rintakehä suuri kuin rumpu. Gregorics Pál tuon tuostakin
saneli:

— Mistä on se saanut tuon rintakehän? Mistä hiidestä on sen saanut!

Hän heikkorintainen ihasteli enimmän tuota rintakehää; Gyurin muista
hyvistä ominaisuuksista hän ei näyttänyt suurestikaan välittävän,
vaikka poika oli hyvinkin lahjakas. Vanha, eläkettä nauttiva professori
Kupeczky Márton, joka hänelle antoi yksityisopetusta, usein puheli
innoissaan hänestä Gregoricsille:

— Lahjakas lapsi, uskokaa pois, herra Gregorics. Hänestä tulee etevä
mies, herra Gregorics. Lyödäänkös vetoa, herra Gregorics?

Gregorics tunsi olevansa sangen onnellinen, sillä hän piti paljo
pojasta, vaikka sitä koetti salata. Hymyillen hän vain vastasi:

— Saatanpa lyödä vetoa yhdestä sikarista ja pidän sen jo etukäteen
menettäneeni.

Näin sanoen hän tarjosi paraimpia sikarejaan professorille, joka oli
hyvin halukas lyömään vetoa ja tarinoimaan.

— Minulla ei vielä ole ollut niin älykästä oppilasta, uskokaa pois,
herra Gregorics. Olen saanut kaiken ikäni otella paljaiden tolvanoiden
kanssa. Heihin olen kaiken kykyni tärvellyt. Se on sangen surullinen
asia, uskokaa pois, herra Gregorics. — Ja suuren surunsa lievitykseksi
ukko otti nuuskaa. — Minun laitani on sama, herra Gregorics, kuin
rahanlyöjän valtion rahapajassa. Joko olette siitä kuullut, herra
Gregorics? Vai ette? Niin, eräänä päivänä katosi rahapajassa isohko
kultaraha. Etsittiin, vaan ei löydetty. Siitä syntyi ankara tutkimus
ja vihdoin saatiin selville, että kultaraha oli epähuomiosta joutunut
kuparikolikoiden sekaan. Niin oli asia. Ymmärsittekö minua, herra
Gregorics? Olen vuosikymmeniä käyttänyt neroani paljaiden tolvanoiden
opettamiseen, ja nyt vihdoin viimeinkin tapaan todellisen kyvyn.
Ymmärrättehän, herra Gregorics?

Gregorics Pália ei tarvinnut kannustaa; itsekin hän miltei liiaksi
suosi Wibran poikaa, ja lähipitäen oikeassa olivat ne, jotka kenties
toisia Gregoricsia pelotellakseen tuon tuostakin ennustelivat:
"Loppujen lopuksi hän varmaan nai Anna Wibran ja ottaa poikasen
omakseen". Kupeczkykin saneli: "Se siitä lopuksi tulee. Lyödäänpä
vetoa".

Niin olisi käynytkin. Sitä ajatteli Gregorics Pál itsekin, ja se olisi
ollut suoraan sanoen oikeinta, mutta Gregorics rakasti siksi paljon
pikku Gyuria, ettei hän lopultakaan rohjennut oikein menetellä.

Asiain säännöllisen kulun katkaisi pari omituista sattumaa. Toinen oli
se, että Anna Wibra kerran lankesi rappusissa, katkaisten jalkansa niin
pahoin että hän siitä lähtien ontui kaiken ikänsä, ja kukapa huolisi
ontuvasta emännästä taloonsa?

Toinen seikka koski vielä kipeämmästi tuon vanhan erakon mieleen.
Pikku Gyuri sairastui kerran äkkiä, kasvot kävivät sinisiksi, hän sai
kouristuksia ja kuumetta; luultiin hänen jo kuolevan. Gregorics ei
jaksanut enää teeskennellä, vaan lankesi sairaan vuoteelle, suuteli
nyyhkien hänen kasvojaan, silmiään ja kylmiä käsiään, puhutellen häntä
nyt ensikerran sydämestä käyvällä äänellä:

— Mikä sinua vaivaa? Mikä on kipeä, rakas poikani?

— En tiedä, setä kulta, valitti poikanen.

Vanha Gregorics oli tällä hetkellä, harva, punanen tukka kauhusta
pystyssä, todellakin omituinen. Nähdessään lapsen tuskat ja vaarallisen
taudin hänenkin hinterä ruumiinsa alkoi tuntea samoja tuskia, jäsenet
alkoivat väristä, sydän särkyi, ja nyt pääsi salaisuus hänen huuliltaan.

Hän tarttui tohtoria käteen:

— Hän on minun poikani. Kuulkaa, hän on minun poikani. Saatte
leipäkorillisen kultaa, jos pelastatte hänen henkensä.

Lääkäri pelasti lapsen ja sai korillisen kultaa, kuten Gregorics oli
vaaran hetkellä luvannut. Tohtori ei tosin päässyt koria valitsemaan,
vaan Gregorics sen vasite teetti eräällä Zólyomin slovakilla.

Lääkäri paransi pojan, mutta sai Gregoricsin sairaaksi, jättämällä
hänen mieleensä pahoja epäilyksiä, hän kun oli ilmoittanut
todentaneensa poikasessa myrkytysoireita.

Noita alinomaisia kalvavia epäilyjä piti vanhan Gregoricsin vielä
saada. Miten olikaan sen asian laita? — Oletko poikaseni ehkä syönyt
jotain myrkyllistä sientä?

Gyuri pudisti päätänsä.

— En ole, isäsetä. — Tämä oli uusi nimi. Poika oli näet ottanut
käytäntöön "isä" -sanan, mutta ei heittänyt pois "setää". —

Mitä hän olisi syönyt? Äiti arveli sinne tänne. Ehkä sitä, tai sitä?
— Kenties oli etikka kelvotonta. Mitä ruokia sinä päivänä olikaan? Ei
ollut mahdotonta sekään, että kupariastia oli huonosti puhdistettu.
Gregorics pudisteli vain suruisesti päätään.

— Älä hupsi, Anna!

Gregorics ajatteli aivan toista. Hän ei epäilyjään kellekään ilmaissut;
ne jäivät hänen salaisimmiksi ajatuksikseen, mutta silti ne häntä
kiusasivat ja vaivasivat, vieden häneltä unen ja ruokahalun. Hän epäili
veljiänsä. Se oli niiden työtä. Kurkottelivat perintöä.

Särkyneet olivat ainaiseksi hänen aikeensa ottaa Gyuri poikanen
lailliseksi lapsekseen sekä antaa hänelle nimensä ja omaisuutensa.

— Ei, ei. Se maksaisi hänen henkensä. He tappaisivat hänet, jos minä
asettaisin hänet heidän tielleen.

Hän ihan vapisi ajatellessaan lastansa, mutta ei tohtinut häntä
enää rakastaa. Nyt hän keksi toisen menettelytavan. Se oli
puolustustaktiikkaa. Armotonta, hullunkurista taktiikkaa. Kun poikanen
nousi vuoteestaan, käski hän tämän kutsua itseänsä tästäpuoleen
armolliseksi herraksi ja olla häntä enää rakastamatta.

— Se oli vain leikkiä — hän virkkoi — kun minä olin olevinani isäsi.
Ymmärrätkö?

Poikanen pillahti itkuun.

Gregorics ukko vapisi, kumartui poikasen puoleen, kuivaten suutelemalla
hänen kyynelensä; hänen äänensä oli äärettömän alakuloinen.

— Älä vain sano kellekään, että olen sinua suudellut. Joutusit suureen
vaaraan, jos se saataisiin tietää.

Vanhus kävi ihan hupsuuteen asti varovaiseksi. Hän otti taloonsa
Kupeczkyn, ja tämän tuli pitää poikasta silmällä yöt ja päivät ja
ensin maistella kaikkia ruokia. Ennenkuin poikanen laskettiin ulos
talon portista, riisuttiin hänen yltään samettinuttu ja kauniit
kiiltonahkakengät ja annettiin hänen juoksennella ulkona avojaloin ja
rääsyisenä, jota varten hänelle oli hankittu erityinen, vanha, likainen
puku, jotta ihmiset kaupungilla sanelisivat:

— Kukahan on tuokin poikaviikari?

Ne, jotka hänet tunsivat, saisivat siihen vastata: Sehän on Gregoricsin
kyökkipiian pentu.

Johtaakseen sukulaisiaan täydelleen harhaan, hän otti kouluttaakseen
sisarensa Marin, rouva Panyókin pojan, toimittipa hänet Wienin
hienoimpaan kouluun herttuoiden ja kreivien lasten pariin. Lähettipä
hän toisillekin veljesten lapsille tuon tuostakin lahjoja, jotta
Gregoricsit, jotka eivät milloinkaan olleet tästä nuorimmasta
veljestään pitäneet, vähitellen alkoivat häneen suostua.

— Hän ei ole huono ihminen — he sanelivat, — mutta suuri aasi.

Tultuaan kouluikään lähetettiin pikku Gyuri, latinakouluun mitä
etäisimpiin seutuihin, Szegediin, Klausenburgiin, minne ei sukulaisten
aavistuskaan ulottunut. Kupeczkykin silloin katosi kaupungista aivan
salamyhkää. Hän kyllä olisi saanut lähteä vaikkapa rumpua edellään
lyöttäen; koirakaan ei olisi udellut, minne hän oli menossa.

Varovaisuudessaan meni vanha Gregorics liiallisuuksiin. Hänen luontonsa
olikin juuri sellainen. Aina hän liioitteli. Ryhtyessään rohkeutta
kysyvään tehtävään hän oli paholaistakin rohkeampi, mutta kun pelko
mielen valtasi, oli hän näkevinään tuhansia aaveita joka sopessa.
Hän liioitteli Gyuria rakastaessaan, mutta myös pelätessään hänen
henkeänsä, vaan sille hän ei voinut mitään.

Poikanen edistyi ilahuttavasti, kohosi erinomaisin arvosanoin luokalta
luokalle. Tällä välin alkoi punasateenvarjo-ukko vähitellen myydä
kiinteimistöjään. Sanoi ostaneensa suuren maatilan Böömissä. Sen
hinnaksi hänen muka täytyi myödä talonsa Wienissä. Ei aikaakaan, niin
hän jo kehui rakentavansa Böömissä sijaitsevalle maatilalleen uutta
sokuritehdasta, jonkatähden hän alkoi etsiä ostajaa Privorecziin
kuuluvalle maatilalleen. Pian sen häneltä ostikin muuan rikas
Kassan kauppias. Kaikki nämät toimenpiteet tuntuivat oudoilta ja
salaperäisiltä, kun pikku punatukkainen ukko ryhtyi vanhoilla
päivillään niin suuriin puuhiin. Eräänä kauniina päivänä hän siirsi
Beszterczessä sijaitsevan talonsakin Anna Wibran nimeen, ja nyt
vanhus oli muuttunut niin häpeäksi, ketteräksi ja tyytyväiseksi
kuin milloinkaan ennen. Hän alkoi jälleen ottaa osaa seuraelämään,
iloisesti rupatellen ja oloansa muutenkin sulostuttaen, kävipä tuon
tuostakin veljiensä luona vieraisilla, sanellen milloin missäkin:
"Enhän minä tavaraani toiseen maailmaan selässäni raahaa." Uudestaan
alkoi hän käydä tervehtimässä rouvia, joita hän ennen nuorena oli
turhaan kosiskellut, usein matkusti hän edemmäksi viikoiksi, jopa
kuukausiksikin, aina kainalossa punainen sateenvarjo, jota hän ei
milloinkaan kädestään heittänyt. Kaupungilla ei noista matkoista
suurestikaan välitetty, arveltiin vanhuksen vain menneen maatilalleen
Böömiin.

Tuosta böömiläisestä maatilastaan hän ei muuten paljonkaan puhunut,
vaikka varsinkin veljet olivat sen suhteen sangen uteliaita. Joku
heistä tarjoutui kerran hänelle sinne matkatoveriksikin, kun ei muka
ollut koskaan Böömissä käynyt, mutta Pál osasi aina suoriutua näistä
kyselyistä, eikä hän muutenkaan näyttänyt paljon muistelevan tuota
maatilaansa.

Se olikin hänelle sangen helppoa, sillä eipä hänellä ollut sen
enempää böömiläistä maata, kuin minkä kerran kuletti kynsiensä alla
Karlsbadista, missä oli käynyt munuaistautiansa parantelemassa. Taru
Böömissä sijaitsevasta maatilasta oli keksitty vain sukulaisten varalle.

Gregories Pál muutti vähitellen kaiken omaisuutensa rahaksi,
jättääksensä sen pankkiin tallennettuna pojallensa. Hänen perintönsä
oli oleva pankin talletustodistus, paperinpala, jota eivät ihmiset näe,
jonka voi pistää liivintaskuun ja joka kuitenkin tekee omistajansa
rikkaaksi mieheksi. Hyvin ja viisaasti kaikki asiat järjestettiin.
Vanhus ei matkustanutkaan hoviinsa Böömiin, vaan niihin kaupunkeihin,
joissa Gyuri vuoronperään opiskeli vanhan professorin johdolla.

Ne olivat onnen aikoja, hänen elämänsä ainoita aurinkoisia päiviä,
kun hän sai vapaasti osoittaa rakkauttaan poikaansa kohtaan, josta
oli tullut pulska ja solakka koululainen, aina ensimäinen luokallaan
ja toverienkin keskuudessa luonteensa ja käytöksensä vuoksi etevänä
pidetty.

Viikkomääriin viipyi vanhus Szegedissä, iloiten Wibra Gyurin seurasta.
Usein nähtiin heidät kävelevän pitkin Tiszan rantaa, ja kun hän
Kupeczkyn ja Gyurin kanssa puheli slovakin kieltä, kääntyivät kaikki
ihmiset näitä outoja ääniä kuullessaan ihmetellen vilkaisemaan
taaksensa, udellen kummissaan minkälaisen sorakielisen Baabelin
tornin rakentajan jälkeläisiä nuokin olivat, jotka tuollaista kieltä
sopottivat.

Silloin Gregorics eli yksinomaan poikansa hyväksi. Lukutuntien
päättyessä hän jo oli odottamassa koulun portilla, ja iloiten poika
juoksi häntä vastaan, — vaikka ilkeät toverit, joiden ei olisi
luullut välittävän muista maallisista asioista kuin pilpanlyönnistä
ja pallopelistä, aina häntä härnäilivät tuon punatukkaisen ukkelin
tähden. Hokivatpa hänen olevan itse pääpaholaisen, joka valmistaa
Wibra Gyurin kotitehtävät sekä painaa muutamalla taikasanalla läksyt
hänen päähänsä, helppohan silloin on olla ensimäisenä luokalla.
Olipa joukossa semmoinenkin lurjus, joka vannoskeli taivaan ja maan
kautta että tuolla salaperäisellä ukolla on pukinjalka, kunhan vaan
vetää saappaan jalastaan. Punaisessa sateenvarjopahasessakin, jota
hän aina kainalossaan kantoi, arveltiin olevan taikavoimaa aivankuin
ennen muinoin Aladinin lampussa. Parocsányi Pista, joka oli luokan
paras runoseppä, oli kirjoittanut tuosta punaisesta sateenvarjosta
distikoninkin, jota priimuksen kiusaksi hänen kadehtijansa tuon
tuostakin lausuilivat. Mutta kylläpä sai Parocsányi palkkionsakin
Gyurilta, joka antoi hänelle semmoisen iskun nyrkillään, jotta verta
alkoi vuotaa nenästä ja suusta.

Gyuria alkoi tästäpuolen harmittaa tuo risainen sateenvarjo, jonka
vuoksi luokkatoverit "isäsetää" ivailivat. Eräänä päivänä hän otti
asian puheeksi.

— Isäsedän pitäisi ostaa uusi sateenvarjo. Vanhus hymyili omituisesti.

— Mitä? Sinulleko ei kelpaa minun sateenvarjoni, sinä kuka-mikä?

— Teille nauretaan sen vuoksi, isäsetä. Koulupojat ovat siitä runonkin
sepittäneet.

— Sano sinä poikaseni tovereillesi ettei kaikki ole kultaa, mikä
kiiltää. Sen he tosin muutenkin tietävät, mutta lisää sinä siihen,
että joskus voi olla kultaa sekin, mikä ei kiillä. Kerran tulet asian
käsittämään, kun olet isoksi kasvanut. Hän vaipui hetkeksi mietteisiin,
kaivellen hajamielisenä sateenvarjon kärellä vihantaa nurmea, ja lisäsi
sitte:

— Kun saat sateenvarjon omaksesi.

Gyurin suupielissä ja poskilla väikkyi hyvänmielen hymyily.

— Paljon kiitoksia, isäsetä. Huomaan että olette aikonut sen minulle
nimipäivälahjaksi... ettehän vain lupaamanne ponyhevosen sijaan?

Poika nauroi veitikkamaisesti. Nyt rupesi vanhuskin nauramaan, sivellen
tyytyväisenä neljästä, viidestä karvasta muodostuneita viiksiänsä.
Hänen naurussaan oli jotain viekastelevaa ja salamyhkäistä, aivankuin
hän olisi nauranut _sisäänpäin_, omille ajatuksilleen.

— Ei, ei, saat sinä ponyn. Mutta tulet sinä varmasti saamaan vielä
omaksesi sateenvarjonkin ja se tulee olemaan sinulle hyvänä suojana
sateessa ja pahoissa säissä.

Sitä itsepintaisuutta! — ajatteli Gyuri itsekseen. Vanhat miehet
kiintyvät kapineisiinsa siihen määrään, että liioittelevat niiden
arvoa. Professori Havránek esimerkiksi on jo käyttänyt 41 vuotta
samaa kynäveistä, on vain uusinut vuoroin vartta, vuoroin terää. Eräs
tapaus jäi senlisäksi ainaiseksi Gyurin mieleen, jonkatähden hän
heitti lopullisesti sikseen tuon sateenvarjon hätyyttämisen. Muuanna
päivänä he lähtivät soutamaan veneellä Sárgaan. Sárga on pieni saari
Maros-virran ja Tiszan yhtymäkohdalla, siellä missä vanhat Szegedin
kalastajat valmistavat sitä maankuulua kalakeittoansa. Nuori polvi
ei sielläkään enää osaa latinaa. Ja se on ainoa ruokalaji, jonka
valmistamiseen vaaditaan latinan kieltä, tietenkin pataa, monnikalaa,
paprikaa eli turkinpippuria ja Tiszan vettä lukuun ottamatta. Niin on
näet kirjoitettu eräässä ikivanhassa, kuuluisassa keittokirjassa, joka
viittaa siihen, että naiset eivät osaa tätä kalakeittoa valmistaa, eikä
ole mahdotonta että siinä pidetään silmällä Szegedin kalastajien vanhaa
sääntöä, jota on noudatettu tätä ruokaa valmistettaessa jo hamasta
maailman alusta ja joka kuuluu näin: Habeat saporem, colorem et odorem,
(Sillä tulee olla hyvä maku, väri ja haju).

Kuten sanoin, tekivät he kolmisin, Kupeczky, Gregorics ja Gyuri
veneretken Sárgalle. Heidän ollen jo pääsemäisillään rantaan meni
heidän pieni veneensä karille ja alkoi pahasti kallistua. Gregorics
tehden jo nousua horjahti, menetti tasapainonsa ja kaatui selälleen
veneeseen, päästäen säikäyksissään kädestänsä sateenvarjon, joka
molskahti veteen ja alkoi hiljaa uida virran mukana poispäin.

Gregorics huudahti: "Voi, sateenvarjoni!"

Hänen kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi. Silmät jäivät kauhusta
selälleen. Molemmat soutajat naurahtivat, vanha Márton huomautti
halveksivasti siirtäessään piippunysäänsä suupielestä toiseen:

— Eipä ollut vahinko suurikaan, hyvä herra. Eihän se oikeastaan olisi
kelvannut enää muuhun kuin _vehnämiehen_ käteen. (Vehnämieheksi kansa
sanoo isoa risaista nukkea, joka pystytetään vehnäpeltoon varpusten
pelätiksi).

— Sata florinia sille, joka sen tuo takaisin! — höpisi vanhus
epätoivoissaan.

Soutajat katsahtivat toisiinsa; nuorempi, Börcsök Janesi alkoi jo
riisua saappaitaan:

— Eihän herra vain laske leikkiä?

— Tässä sata florinia, — puhui Gregorics innostuneena ja veti esiin
lompakostaan 100 florinin setelin.

Börcsök Jancsi, aito szegediläinen kalastaja kääntyi Kupeczkyn puoleen.

— Eihän tuo herra vain ole hullu? — hän kysyi omalla hitaalla
tavallaan, sateenvarjon hiljalleen keinuessa veden pinnalla ja soluessa
alaspäin tuon laiskan unkarilaisen Niilivirran leveällä selällä.

— Ei, eihän toki, — vastasi Kupeczky, joka alkoi hänkin ihmetellä,
miten kovasti Gregorics oli kiintynyt sateenvarjoonsa. — Hän ei enää
sitä saavuta, siitä olen varma; olisi sulaa hulluutta...

— Pian, pian — läähätti Gregorics.

Vielä yksi epäilys heräsi kalastajassa.

— Eihän tuo seteli ole vain väärä, hyvä herra?

— Ei ole, joudu, joudu!

Börcsök Janesi oli tällävälin jo riisunut saappaansa. Nyt heitti
hän liivin yltään ja hyppäsi silmänräpäyksessä veteen, alkaen uida
sateenvarjoa kohden. Márton huutelemaan hänen peräänsä:

— Olet aika aasi, Jankó! Mitä teetkään, Jankó? Tule pois Jankó! Älä
vaivaa itseäsi syyttä, suotta.

Säikäyksissään hyökkäsi nyt Gregorics miehen kimppuun; aivankuin
suunniltaan pois joutuneena hän alkoi häntä kuristaa kurkusta.

— Älkää huutako, taikka minä tapan... tapan tähän paikkaan. Tahdotteko
te tuhota minut?

Vanha Márton pysyi aivan tyynenä.

— Mitä tämä tietää? Ettehän minua mieline kuoliaaksi kuristaa?
Hellittäkää kaulaliinani!

— Antakaa te myös miehen uida sateenvarjon perään.

— Mutta täytyyhän kukon poikasiaan neuvoa, — puolusteli vanha Márton. —
Tällä kohdalla käy kova virta; hän ei kumminkaan sateenvarjoa saavuta
eikä ole tarviskaan, sillä se ajautuu itsestään puolisen tunnin perästä
saaren toiselle laidalle, virta kun näet tässä saarta kiertää. Puolen
tunnin kuluessa kalastajat sitäpaitsi laskevat ulos nuotan, ja siihen
joutuu varmasti herran sateenvarjokin, vaikkapa sen jo olisi ehtinyt
joku suuri kala sillävälin nielläkin. Saadaan se sitte ainakin kalan
vatsasta.

Niin kävi, kuin vanha kalastaja oli sanonut. Sateenvarjo oli tarttunut
nuottaan. Suuri oli Gregoricsin ilo, kun sai jälleen käteensä tämän
kalliin kapineen. Hyvillä mielin hän suoritti Börczök Jancsille
lupaamansa 100 florinia, vaikka tämä ei sateenvarjoa kiinni saanutkaan,
palkitsipa vielä senlisäksi runsaasti toisetkin kalastajat, jotka sitte
seuraavana päivänä pitkin kaupunkia toitottivat, miten muuan hupsu ukko
oli heittänyt sata florinia vanhan sateenvarjon pelastamisesta. Eipä
oltu moneen aikaan Tiszasta saatu niin lihavaa monnia. Riitti siitä
puhumista sekä toisilla kateellisilla kalastajilla että torikauppiailla.

— Ehkä olisi sateenvarjon varsi kultaa?

— Mitä hittoa. Puuta oli.

— Kangas sitte mahtoi olla erinomaisen hienoa?

— Joutavia! Eihän sitä ole maailmassa olemassakaan sadan florinin
kangasta. Olipahan vain punaista palttinaa, sekin jo risainen ja
paikattu.

— Asiassa ei siis perää lienekään.

— On siinä perää.

Kupeczkykin otti kerran kahdenkesken Gyurin kanssa asian puheeksi:

— Voisinpa lyödä vetoa että vanhuksen pääkopassa on joku ruuvi irti.

— Oikullinen ukko, mutta hyvä mies, — puolusteli Gyuri. — Kuka tietää,
mitkä muistot häntä tuohon sateenvarjoon kiinnittävät?




GREGORICS PÁLIN KUOLEMA.


Edellä kerrottu tapaus sai suuremman merkityksen vasta myöhemmin,
vuosien kuluttua, kun kukaan sitä ei enää muistanut ja Gyurikin sen
jo oli unohtanut. Kupeczkyn mieleen se ei enää voinutkaan johtua,
sillä tähän vanhaan opettajaan iski salaman tavoin muuanna päivänä
Beszterczestä saapunut sähkösanoma, että Gregorics Pál oli kuollut.
Vanhusta alkoi yhtäkkiä vilustaa ja vuoteen omaksi joutuen hän puhui
näin itkeä nyyhkyttävälle oppilaalleen:

— Minä kuolen, Gyuri. Tunnen pian kuolevan! Gregorics piti minua
hengissä. Tuota, minä pysyin hengissä hänen tähtensä, mutta nyt olen
mennyttä. Loppuni lähestyy. Kuinka käy nyt sinun, poika rukka! Onkohan
Gregorics pitänyt sinusta huolta? Minut hän nähtävästi on unohtanut.
Mutta mitä siitä; tunnen kohta kuolevani. Lyönpä vaikka vetoa.

Ja vedon hän olisi voittanutkin, sillä Gregoricsin kuolema ja
senjohdosta syntyneet huhut vaikuttivat vanhukseen niin masentavasti,
ettei hän enää vuoteestaan noussut. Heidän yhteinen emännöitsijänsä
ilmoitti viikon kuluttua Gyurille, joka oli mennyt kotia hautajaisiin,
että hänen opettajansakin oli kuollut, samalla pyytäen varoja
hautajaiskustannuksiin.

Mitä olikaan Kupeczkyn kuolema verrattuna Gregoricsin kuolemaan? Eihän
kukaan enää kaivannut tuota vanhaa kirjatoukkaa. Olipa häneltä oikein
tehty, kun osasi ajoissa lähteä, ja vielä miltei kenenkään huomaamatta.
Hiljaa, kauniisti hän siirtyi toiseen maailmaan, aivankuin mies joka ei
eläissäänkään ollut suurta melua synnyttänyt. Hän eli ja meni, siinä
kaikki.

Gregorics Pál sensijaan toimitti tämänkin asian aika koreasti.

Oli helatorstai, kun vanhus alkoi valitella puolipäivän aikaan
vatsanväänteitä. Hän oli kovin kalpea, tunsi ankaria kipuja ja meni
senvuoksi maata, pyytäen kuumia kaurapusseja vatsalleen. Anna valmisti
nämät, laittaen samalla vuoteen. Vatsanväänteet hieman talttuivat,
mutta sijaan tuli ääretön raukeus; sairas nukkui iltaan asti.

Iltasella hän aukasi silmänsä, virkkoen:

— Tuo tänne sateenvarjoni ja aseta se pään alle. Kas niin, nyt tuntuu
helpommalta.

Hän nukkui jälleen hetkiseksi, mutta heräsi kiljaisten ja kasvot
kauhusta vääntyneinä.

— Näin kamalaa unta, Anna. Olin olevinani hevonen, jota vietiin
markkinoille. Veljeni ja heidän poikansa tekivät minusta kauppaa.
Minä siinä värjötellen aprikoin, kukahan heistä minut ostaa. Veljeni
Boldizsár aukasi suuni ja tutki hampaitani, puhuen: "Ei kelpaa tämä
koni enää mihinkään; vain nahka lienee viiden florinin arvoinen."
Heidän siinä tehdessään kauppaa saapui paikalle muuan niittomies ja
läimäytti minua lanteille. Voi, vieläkin tuntuu se paikka kipeältä.
Kuule Anna, juuri tähän paikkaan hän iski. "Hevonen on minun — se
sanoi, — minä sen ostan." Vilkaisin niittomieheen; se oli kuolema.
Mutta marhamintaa minä en anna, — intti isäntäni. Eipä haittaa, —
myönti viikatemies; — pian minä käyn marhaminnan tuolta kauppiaasta;
odottakaa, tulen kohta. — Siihen heräsin, Anna. Se oli kauhea uni!

Punaiset haivenet seisoivat pystyssä sairaan päässä ja kuoleman hiki
helmeili ohimoilla. Anna pyyhki niitä nenäliinallaan.

— Joutavia, uskokaa pois, joutavia. Semmoiset unet eivät tule taivaasta
vaan vatsasta.

— Ei, ei, — ähki sairas, — tunnen loppuni lähestyvän. Vain sen verran
on minulla aikaa, Anna, kunnes hän ehtii hakea marhaminnan. Älä koeta
minua lohdutella, minä en pidä turhista puheista, vaan tuo tänne heti
paperi ja kynä, minä kirjoitan sähkösanoman pojalle, Gyurille, käsken
hänen tulla kotiin. Jään odottamaan poikaa. Niin, jään odottamaan.

Vuoteen luo kannettiin pöytä, ja nopeasti ja reippaasti vanhus
kirjoitti paperille sanat: "Tule heti kotiin; isäsetä kuoleman
kielissä, tahtoo sinulle jotain antaa. Äitisi."

— Renki heti viemään sähkösanomaa!

Sairas oli levoton kaiken aikaa, kun renki oli matkalla. Kysyi
jo kolmasti hänen tuloaan. Poika vihdoin palasi, mutta huonoja
sanomia tuoden. Sähkösanomatoimisto oli jo suljettu, ei voinut enää
sähkösanomaa jättää.

Eipä haittaa, lähetetään huomenna. Isäntä onkin vain luulosairas,
ei häntä mikään vaivaa; on vain niin hermostunut, ettei häntä saa
suututtaa. Sanohan hänelle että sähkösanoma on mennyt.

Tämä valhe sairasta rauhoitti; hän tunsi suurta helpotusta. Itsekseen
hän laski, milloin ehtisi poika kotiin. Varmaankin ylihuomenna
puolipäivän aikaan.

Vanhus nukkui seuraavan yön rauhallisesti, nousi aamulla vuoteestaan
hyvin kalpeana ja heikkona, mutta oli kumminkin liikkeellä, askaroiden
piironkinsa luona, järjestellen papereitansa ja muistiinpanojansa. Anna
ajatteli itsekseen: "Turha minun on lähettää sähkösanomaa, ei tässä
ole mitään hätää, koska hän jo on parempi; parin päivän perästä hän on
entisellään."

Kaiken päivää vanhus astua köpitti huoneessaan. Iltapuolella hän
sulkeutui kansliaansa, tyhjensi vähitellen pullon hyvää tokajviiniä ja
kirjoitteli herkeämättä. Ainoastaan yhden kerran tohti Anna käväistä
kysymässä, tarvitsiko hän jotain.

— En mitään.

— Eikö enää mihinkään koske?

— Koskee kylkeeni, siihen paikkaan koskee, mihin viikatemies unissani
lyödä läimäytti. Siellä sisässä on kipeä paikka.

— Onko kovinkin kipeä?

— Kovin on.

— Noudetaanko tohtori?

— Ei noudeta.

Illan suussa käski hän noutaa julkisen notarion. Hän oli erittäin
hyvillään, kun notario Sztolarik János saapui, jopa jo naurelikin.
Käski tuoda uuden pullon tokajviiniä.

— Tuo sitä helmikuun satoa, Anna.

Tätä viiniä hän oli perinyt isältään, tuolta kuululta viinikauppiaalta.
Se oli siltä vuodelta, jolloin Tokajissa oli kaksi viininkorjuuta,
toinen helmikuussa, toinen lokakuussa. Vain kuninkaat sellaista maistaa
saavat.

"Tuo helmikuun sato oli sinä vuonna varhain tulleen talven vuoksi
jäänyt runkoihin kevääseen asti. Noista pakkasen panemista
rypäleistä saatiin omituista, erinomaisen hienoa ja väkevää
viiniä. Gregorics-vainaja antoi juomalle nimen: 'Lebensretter'
(hengenpelastaja), tuon tuostakin hokien: 'Jos itsemurhaaja tätä juo
parisen kupillista, ennenkuin työhönsä ryhtyy, niin varmasti juoksee
hakemaan puhemiestä, jos on naimaton, tai asianajajaa, jos on nainut,
tahtoen joko mennä naimaan tai erota, mutta ei ainakaan kuolla."

Kilistettiin lasia.

Gregorics maiskautti kieltään.

— Hemmetin hyvää. Tätä sai kummini, kun minut ristittiin. Se oli alku,
ja sillä minä nyt lopetan.

Kilistettiin jälleen. Notariollekin viini kelpasi. Nyt Gregorics veti
esiin taskustaan sinetöidyn paperitukun, sanoen:

— Tässä on testamenttini, herra Sztolarik. Kutsuin teidät antaakseni
sen haltuunne valvontaa varten. Vanhus hykerteli nauraen käsiään:

— On siinä koreita asioita.

— Tämäkin on liian varhaista, — huomautti Sztolarik, ottaen paperit
vastaan. — Mikäs kiire niillä?

Gregorics hymyili raukeasti...

— Sen asian minä tiedän paremmin kuin te, herra Sztolarik. Mutta
otetaanpas vielä lasillinen, maistetaan pois. Mitäpä me kuolemasta.
Hän on ostamassa marhamintaa. On hauskempi, herra Sztolarik, muistella
miten isäni tuli saamaan tätä viiniä. Soma juttu sekin.

— Olen sangen utelias, herra Gregorics.

— Niin, minun isäni oli suuri veitikka. Hän osasi olla ovela, jos
milloin eivät suorat keinot tepsineet. Jonkun verran olen minäkin tätä
oveluutta perinyt, mutta se ei ole enää sitä oikeaa. Vaikka saman
tekevähän se nyt on. Siihen aikaan asui Zemplénissa muuan suurpohatta,
upporikas kreivi, joka sen lisäksi oli suuri tyhmeliini. Tuota,
oikeastaan hän oli hyvänsävyinen mies, halusi tuottaa muille ihmisille
iloa. Juuri sen vuoksi hän tyhmeliini olikin. Isälläni oli tapa ostaa
häneltä viiniä ja tehtyään hyvät kaupat tarjosi kreivi aina hänelle
pienen pikarillisen tätä nektaria. Innokkaana viinikauppiaana isäni
tietenkin alkoi kärttää kreiviä myömään sitä edes parisen astiaa,
mutta tämäpä ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. "Keisarillakaan
ei ole niin paljon rahaa, että hän kykenisi sitä ostamaan", — hän oli
vain vastannut. Kerran kun he taas maistoivat toistensa terveydeksi
tätä hengenpelastajajuomaa, oli isävainaa ruvennut voivottelemaan:
"Voi, mikä mainio neste, mikä taivaallinen tavara; jospa sairas
vaimorukkani saisi nauttia tätä edes sormustimellisen päivässä kahden
viikon ajan, varmasti hän paranisi". Jalo kreivi aivan heltyi ja käski
kellarimestarinsa antamaan Gregoricsin leiliin "hengenpelastajaa".
Muutama päivä senjälkeen sai kreivi vieraita, vallasnaisia, joille
hän halusi tarjota tätä hunnunkin sisään kelpaavaa taikajuomaa, mutta
nytpä kellarimestari ilmoitti ettei ole jälellä tippaakaan. — "Minne
se on joutunut?" — kivahti kreivi kummastellen. "Gregoricsin leiliin
meni kaikki, ei tullut täyteenkään." Isäukko oli näet teettänyt
tynnörisepällä Pivákilla kolme aamia vetävän leilin, — ukko Pivák
elää vieläkin ja muistaa asian, — sen hän kuletti eri kuorma-ajurilla
Zempléniin, päästen sillä keinolla viinin omistajaksi. Eikös ole
todellakin hyvää? Ottakaa vielä, herra Sztolarik, lähtöryyppy.

Notarion mentyä kutsui vanhus sisään renkinsä.

— Mene heti ostamaan kuparisepästä kattila. Hanki sitte vaikka millä
hinnalla tänne kaksi muuraria. Mutta älä sano yhdellekään ihmiselle
millä asioilla kulet. Salaisuuksien säilyttäminen oli rengistä yleensä
vaikeata. Ainakaan ei olisi pitänyt niin kovasti kieltää. Siinä
tapauksessa hän olisi mahdollisesti voinut olla vaiti.

— Mene nopeaan, joudu! Juokse vikkelään! Ennenkuin kynttilät
sytytettiin, olivat paikalla muurarit ja samoin kattila.

Gregorics Pál kutsui työmiehet sisimpään kamariinsa, sulkien oven
perässään.

— Osaatteko olla vaiti?

Muurarit katsahtivat toisiinsa ja jäivät miettimään. Vihdoin vanhempi
heistä vastasi:

— Pitäähän ihmisen osata vaieta; sehän taito hänellä on syntymästä asti.

— Eikä se ole niin kauan vaikeatakaan, kun ei osaa puhua.

— Ja sopii sitä koettaa myöhemminkin, — virkkoi nuorempi mies; — jos
asia on sen arvoinen.

— Tämä on sen arvoinen. Saatte kumpikin 50 florinia, jos tänä yönä
laitatte kiviseinään niin suuren kolon, että siihen tämä kattila mahtuu
ja peitätte sen niin, ettei kukaan voi jälkiä tuntea.

— Eikö muuta?

— Ei muuta. Sen lisäksi tulette kumpikin saamaan talon isännältä 50
florinia vuodessa, niinkauan kuin olette asiasta vaiti.

Muurarit katsahtivat jälleen toisiinsa. Vanhempi heistä vastasi:

— Tehdään. Mihin se on tehtävä?

— Minä tulen näyttämään.

Gregorics otti naulasta vanhan ruostuneen avaimen ja käskien työmiesten
mennä edellään hän läksi ulos pihalle, vaikka käveleminen tuntui olevan
vaikeata.

— Tulkaa perässä.

Mentiin puutarhaan. Sen takana oli "Libanon", parin auranalan suuruinen
omena-puutarha, keskessä pieni kivirakennus. Täällä kasvoi mainioita
omenia. Juuri näiden vuoksi oli Gregorics ostanut maapalasen taloineen
kirkkoherran leskeltä ja lahjoittanut sen Gyurille, merkityttäen sen
heti maakirjaan hänen nimiinsä. Kotona ollessaan Gyuri siellä asui
Kupeczkyn kanssa, mutta muina aikoina se oli autiona.

Tähän pikku taloon Gregorics nyt vei muurarit, osoittaen seinässä
paikan, johon heidän oli aukaistava kolo ja käski heidän tulla häntä
noutamaan sen valmistuttua sekä viemään paikalle kattilan, jota umpeen
muurattaessa hän tahtoi olla saapuvilla alusta loppuun.

Puoliyön aikana oli komero valmis. Miehet tulivat koputtamaan ikkunaan.
Gregorics laski heidät sisään. Kattila oli jo valmisna keskilattialla.
Päällä siinä ei näkynyt olevan muuta kuin sahajauhoja, mutta oli silti
kauhean raskas. Kaksi miestä tuskin jaksoi sitä kantaa. Mitä lienee
sisässä ollut.

Gregorics astui miesten kintereillä eikä hän paikaltaan hievahtanut,
ennenkuin miehet olivat sen umpeen muuranneet.

— Kun huomenna annatte uudestaan maalata seinät, ei ylihuomenna
pirukaan sitä paikkaa löydä.

— Olen tyytyväinen, — vastasi Gregorics ja maksoi lupaamansa palkkion.

— Nyt saatte mennä.

Vanhempi muurari tuntui kummastelevan, kun heidät niin kevyesti
menemään laskettiin.

— Ennen tuollaiset asiat päättyivät toisin, — hän virkkoi hieman
halveksivasti. Olen niistä kuullut ja lukenutkin. Ennen muinoin
puhkaistiin sellaisissa tapauksissa muurareilta silmät päästä,
jotta eivät olisi enää voineet paikkaa löytää, mutta eipä silloin
riittänytkään 50 florinia, vaan piti olla satoja kertoja enemmän. — Se
oli vanhaan hyvään aikaan! — huoahti toinen työmies.

Mutta Gregorics ei enää puuttunut heidän puheisiinsa, vaan sulki talon
vahvan tammioven ja meni kotiin maata.

Aamulla uudistuivat jälleen vatsanväänteet; tuskat olivat niin
ankarat, että ihan huutaa täytyi. Maapihkatipat ja vatsalle asetettu
sinappitaikina vain hetkeksi helpottivat. Hänet valtasi suuri raukeus
ja silmäteriin ilmestyi omituinen tylsä, aavemainen hämärä. Sairas ähki
ja valitti; vain parisen kertaa hän näkyi muita asioita ajattelevan.

— Laita hyvä päivällinen, Anna, hyvä päivällinen; poika tulee
puolipäiväksi kotiin. Puolisen tunnin kuluttua hän uudestaan puhui
Annalle:

— Käske panna hunajaa niihin torttuihin, Anna; poika niistä pitää.

Itselleen hän pyysi kivennäisvettä, joi sitä paljon; kerrankin tyhjensi
koko pullollisen. Sisäisen kuumeen vuoksi se tuntui tekevän hyvää.
Puolipäivän aikaan tuskat tuimenivat, sairas alkoi oksentaa verta. Anna
säikähti ja pillahti itkemään, kysyen eikö saisi noutaa lääkäriä tai
pappia?

Gregorics pudisti päätään.

— Ei, ei. Minä olen valmis. Kaikki on kunnossa. Poikaa vain odotan.
Paljoko nyt on kello?

Puolipäiväkellot alkoivat tuomiokirkon tornissa soida.

— Tähän aikaan saapuvat postivaunut matkustajineen. Mene ja sano
rengille Matyille, että hän saa seisoa portilla odottamassa Gyuria ja
kantaa sisään hänen matkalaukkunsa.

Anna väänteli epätoivoissaan käsiään. Jokohan tunnustaisi ettei
ollutkaan lähettänyt pojalle sähkösanomaa. Herra Jumala, kuinka
hartaasti sairas odottaakin hänen tuloansa. Anna ei kumminkaan tohtinut
tunnustaa, vaan jatkoi teeskentelyään, vastaten että hän kohta käskee
Matyin mennä.

Sairas kävi yhä enemmän malttamattomaksi:

— Anna Matyille tuo paimentorvi, Anna. — Seinällä riippui viheriästä
nauhasta aimo häränsarvi. — Käske puhaltaa siihen, kun poika saapuu,
jotta saisin varemmin tiedon.

Pitihän ottaa sarvikin alas naulastaan ja viedä se ulos, mutta
laiminlyöntiään ei Anna nyt ainakaan enää uskaltanut tunnustaa.

Sairas rauhoittui, ei enää ähkinyt eikä valitellut, vaan kuunteli,
tuon tuostakin kohottaen päätään ja kädellään silitellen kuluneen
sateenvarjon vartta, aivankuin se hänen tuskiaan lievittäisi.

— Avaa ikkuna, Anna, niin kuulen paremmin Matyin torven.

Avoimesta ikkunasta virtasi päivänpaiste sisään ja vieno tuuli toi
akatsiakukkien hurmaavaa tuoksua. Gregorics hengitti sitä syvään ja
päivänpaiste sekä akatsiakukkien tuoksu herätti vielä kerran henkiin
hänen sielussaan jo aikoja sitte turtuneita tunteita.

— Silitähän, Anna, otsaani, — kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, — annahan
vielä kerran tuntea naisen käden kosketusta.

Sairas sulki silmänsä Annan pitäessä kättään hänen otsallaan. Se tuntui
tekevän hyvää. Otsa ei ollut enää ensinkään kuuma, päinvastoin se
tuntui kylmältä, eikä ihossa ollut enää tavallista kosteuttakaan, vaan
tuntui se ikäänkuin kesivän kuivuuttaan.

Sairas huoahti:

— Kätesi ei ole enää tarpeeksi pehmyt... Kätesi on kovettunut, Anna!

Sitte hän lisäsi:

— Mutta poikasen on niin pehmyt ja lämmin...

Hän hymyili raukeasti, aukaisten jälleen silmänsä:

— Kuulitko mitään?... Hst! Aivankuin Matyin torvi...

— En kuule, minä en kuule mitään.

Hermostuneena Gregorics viittasi kädellään toiseen huoneeseen.

— Kellopahus tuolla nakuttaa, se häiritsee, suututtaa. Pane se
seisomaan, Anna, hetikohta...

Vanha kello siellä viereisessä huoneessa piirongilla nakutteli. Se
oli kaunis kello; Gregosicsin isä oli ostanut sen kreivi Szentiványin
konkurssihuutokaupasta. Sen eebenpuinen kaappi kuvasi kreikkalaisen
temppelin etupuolta, pylväät alabasteria ja portaat kullatut; itse
kaapissa liikkui suuri heiluri hiljaa seinältä toiselle, kumeasti
nakuttaen.

Anna nousi tuolille seisauttamaan kelloa. Tällä hetkellä kuului
sairaan huoneesta koriseva huudahdus, käsittämätön, selittämätön ääni,
aivankuin hän olisi tukehtumaisillaan ollen koettanut huudahtaa: "Jo
kuulin torven, jo kuulin." Vielä korahdus ja loiskaus.

Anna hyppäsi alas tuolilta ja riensi sairaan huoneeseen. Kaikki oli jo
siellä hiljaa, vuode oli verta täynnä ja Gregorics siinä kuolleena,
kasvot kalpeina, silmät selällään.

Tämmöinen oli Gregorics Pál paran loppu. Kuolonsanoma levisi nopeasti
sukulaisten ja naapurien keskuuteen. Kaupungin lääkäri lausui kuoleman
johtuneen mahahaavasta. Mutisi jotain siihen tapaan, latinankielisiä
sanoja sekaan pannen, että vatsan seinämään oli syntynyt repeämä
ja verenvuoto ja että hän olisi voinut auttaa, jos häntä olisi
ajoissa kutsuttu. Veli Boldizsár saapui oitis paikalle, samoin veli
Gáspár kaikkine lapsineen. Sensijaan rouva Panyóki, synt. Gregorics
Eszmeralda, vainajan vanhin sisarpuoli, joka kesäisin asui maalla, sai
tiedon surutapauksesta vasta illalla, jonkatähden hän epätoivoissaan
huudahti:

— Mikä kova onni, mikä onnettomuus, että hänen piti kuolla kesällä.
Olen aina rukoillut Jumalaa että hän kuolisi talvella eikä kesällä, ja
kumminkin piti näin käydä. Kannattaako enää nykyaikana rukoillakaan?
Herra Jumala, mikä onnettomuus. Nuo kaksi varasta vievät sillä aikaa
minulta kaikki. Hän lähti heti matkaan kovalla kiireellä, mutta saapui
vasta yöllä perille. Sillävälin olivat Boldizsár ja Gáspár jo penkoneet
ja tutkineet kaikki paikat, ottaneet täydellisesti isännyyden, olivatpa
ajaneet Annankin pois talosta. Turhaan eukko vastusteli, väittäen talon
olevan hänen, merkityn hänen nimiinsä ja hänen siis olevan täällä
isäntänä.

— Paljaat seinät sitte teille kuuluvat, — kiisteli herra Gáspár. — Ne
te sitte saatte. Kaikki muu kuuluu meille. Täällä ei ole enää mokomalla
huonosti eläneellä naikkosella mitään tekemistä! Korjatkaa heti luunne!

Gáspár oli lakimies ja siksi hyvä puhumaan, ettei Anna hänelle
piisannut. Itkeä vetistellen hän sai koota huivinsa, arkkunsa ja
vaatemyttynsä sekä hilautua Matyi-rengin äidin luokse. Ensin nuo
jumalattomat Gregoricsit kuitenkin vielä penkoivat kaikki hänen
kapineensa tietääkseen oliko niihin kätkettynä talon tavaroita,
pankkikirjoja ja muuta sellaista.

Kolmantena päivänä Gregorics Pál haudattiin. Laihat ja köyhänpuoleiset
olivat hautajaiset, kenkään muu ei itkenyt kuin Anna rukka, joka
kuitenkaan ei tuon kelvottoman suhteen vuoksi tohtinut mennä arkkua
lähellekään, vaan pysytteli jossain laitapuolilla. Poika ei saapunut
Szegedistä. Parempi olikin että hän myöhästyi; hänet ehkä olisi ajettu
pihasta ulos. Anna oli kuitenkin paikalla, hänet kaikki huomasivat ja
häntä katselivat. Suuri komea Gregoricsia talo, joka nyt jäi hänelle,
teki hänet huomattavaksi henkilöksi. Kun hän sattumalta pudotti maahan
kyynelistä märän nenäliinansa, riensivät kaikki surusaattueeseen
kuuluvat ijällisemmät miehet, — jopa muuan neuvosmieskin — sitä maasta
nostamaan.

Tämä nenäliinan nostaminen osoitti miten paljon hänen arvonsa oli tänä
päivänä ihmisten silmissä kohonnut.

Kolmantena päivänä kokoontuivat kaikki sukulaiset notarion Sztolarikin
luo, jolloin testamentti avattiin. Tämä oli jotakuinkin kummallinen.

Unkarin Tiedeakatemialle vanhus oli määrännyt 2000 florinia.

Sitte oli hän määrännyt 2000 florinia kullekin naiselle, joiden kanssa
hän oli ollut lähemmin tuttava tai joiden luona hänen ennen oli ollut
tapana käydä tai joita hän oli kosiskellut. Naiset hän siinä luetteli
nimiltään, varat 20000 florinia hän oli liittänyt puhtaassa rahassa
testamenttinsa oheen, pyytäen että notario Sztolarik ne asianomaisille
jakaisi.

Henkeä pidätellen sukulaiset kuuntelivat sisältöä. Veljekset
vuorotellen päätä nyökäten ilmaisivat hyväksymisensä, jossain kohdassa
ääneensä huomautuksia tehden:

— Oikein.

— Sopivaa.

— Menneeks' olkoon.

— Hyvin tehty.

Rouva Panyóki virnisteli ivallisesti kuullessaan lueteltavan noiden
yhdeksän naisen nimet.

— Vai niin! Kummallista... mitä kummaa.

Veli Boldiszár, jonka mielestä ei kannattanut pikkuseikkoihin takertua
— olihan Pál vainaja ollut kaiken ikänsä löylynlyömä — rehenteli
jalomielisyydellään, huudahtaen:

— Olkaa hyvä ja lukekaa eteenpäin, herra notario!

Notario vastasi lyhyeen:

— Muuta ei ole.

Ihmettelyn sähähdys kuului huoneessa. Kaikki riensivät yhtaikaa
testamenttiä katsomaan.

— Mahdotonta!

Notario kohautti olkapäätään:

— Eipä ole siinä sanaakaan enää.

Entä muu omaisuus? Maatila Böömissä?

— Niistä ei testamentissa mitään mainita. Minä luen vain mitä on
kirjaan pantu. Käsittäneväthän herrat sen?

— Käsittämätöntä! — Horisi Gregorics Gáspár.

— Kaikkein kummallisinta, — arveli Boldiszár, — että hän ei mitään
mainitse kyökkipiiastaan ja sen pennusta, vaikka koko maailma tietää,
miten sen asian laita on.

— Niin, niin, — varmensi Gáspár. Tässä piilee joku salajuoni.

Notario kiiruhti rauhoittamaan heitä:

— Oikeastaan se on teille yhdentekevää. Mitä muuta omaisuutta on,
lankeaa se luonnollisesti sisaruksille.

— Niin kyllä, — huomautti Gáspár, — mitä kiinteimeen tulee. Mutta missä
käteiset? Häneltä olisi näet pitänyt jäädä paljo käteistä rahaakin.
Pelkään että tässä on harjoitettu petosta.

Rouva Panyóki loi epäilevän katseen veljiinsä.




AHNEET GREGORICSIT.


Testamentin sisältö tuli piankin tunnetuksi paikkakunnan etevimmissä
piireissä ja synnytti se suurta pahennusta yksinkertaisissa
patriarkaalisissa salongeissa, missä vanhan kirsikkapuisen pianon
kohdalla seinässä riippui joku isänmaallinen kuva ja missä valkoisen,
virkatun liinan peittämällä pikkupöydällä komeili ontot hopeiset
kynttiläjalat, keskellä Pöstyenistä tuotu suuri maljakko, tämän
kylpylaitoksen kuvineen ja syreenikukkia sisässä.

Näissä pienissä hauskoissa salongeissa mielipiteet olivat kovasti
kuohuksissa.

Tuo Gregoricsin teko oli sentään jotenkin kauhea. Aina hän oli
tahditon. Mutta vallan ennenkuulumatonta on se, että hän meni tuolla
tavoin häpäisemään kunniallisia vallasnaisia, jotka jo harmaahapsisina
lastenlapsiansa tuudittelevat. — Ainakin puolet näistä oli näet
sellaisia.

Nuo yhdeksän rouvaa olivat joutuneet aivan kuin häpeäpaaluun. Koko
kaupunki heistä puhui, heidän nimensä olivat jokaisen huulilla, ja jos
oli niitä, jotka sättivät Gregoricsia, oli aina joukossa niitäkin,
jotka sanelivat:

— Kukapa tietää, missä suhteissa hän on ollut heihin! Tuo Gregorics
lienee ollut aika pahus nuorempana. Nekin, jotka ehdottomasti
tuomitsivat Gregoricsin menettelyn, arvelivat että siinä on täytynyt
olla ainakin joku ystävyyssuhde, koskapa hän heitä muisti, vaan silti
hänen menettelynsä ei missään tapauksessa muka ollut gentlemannin, ei
vaikka pahintakin otaksuttaisiin, jopa olisi se juuri tässä tapauksessa
ollut mitä suurinta säädyttömyyttä.

— Oli se semmoinen tekonen, — virkkoi kaupungin alinotario, Vertány
Mihály, — että hän olisi ansainnut tulla kasinosta pois ajetuksi,
vieläpä saada luodin otsaansa, jos eläisi. Jumaliste, sen sanon, jos
hänen hautakivessänsä mainitaan hänen olleen aatelisen, niin minä sen
sanan veitseni kärjellä raavin pois.

Arkistonhoitaja, joka samalla oli palokunnan päällikkö ja jo
parisenkymmentä vuotta toiminut kunniaa koskevissa seikoissa
asianymmärtäjänä, arveli tapauksesta aivan toisin.

— Koko juttu osoittaa raukkamaisuutta. Mitä naisista? Naisia voi ottaa
lukuun ainoastaan heidän viidenteenneljättä ikävuoteensa asti. Mutta
nämäthän ovat yhdeksännelläkymmenennellä olevia mummoja. Mitäpä heitä
haittaa tuollainen pieni juttu tai panettelu? Eihän ruostuneeseen
terään hengitys mitään jälkeä jätä. Toukkiakin hävitetään vain
sellaisista puista, joissa vielä on lehtiä ja kukkia tai kantavat
hedelmää, mutta kuivuneissa puissa niiden annetaan olla. Sensijaan
Gregorics loukkasi miehiä, menetellen siinä raukkamaisesti, sillä
pelkuruutta osoittaa sellaisen ihmisen loukkaaminen, joka ei voi enää
hyvitystä vaatia. Ja Gregoricshan ei enää, sen saattaa suoraan sanoa,
kykene hyvitystä antamaan. Juuri siinä hän teki väärin.

Lähemmin asiaa mietittyä vainajan veljetkin alkoivat kautta kaupungin
pitää suurta ääntä vainajan yhdeksästä heilasta. Seuraavana päivänä
saapuikin jo varhain aamulla suurella kiireellä ja touhulla notarion
luo Vozáry István, jonka puoliso oli yhtenä perijänä, ilmoittamaan että
koska hänen vaimonsa ei milloinkaan ole ollut missään suhteessa tuohon
hävyttömään Gregoricsiin, hän ei liioin noista 2000 florinista huoli.

Kun tieto tästä levisi, saapuivat notarion luo järjestään kaikki
toisetkin rouvat ilmoittamaan, etteivät ota vastaan perintöä, koskapa
eivät olleet milloinkaan olleet missään suhteissa Gregoricsiin.
Sztolarik notariolla ei ollut moniin aikoihin ollut niin hauskaa
kuin sinä päivänä nähdessään noita ryppykasvoisia mummoja punastuen
puolustamassa hampaattomina, harmaahapsisina siveyttään.

Vielä hauskempi oli asia Gregoricsin veljeksistä, heille kun näin
ollen jäivät nuo testamentin oheen liitetyt kaksikymmentätuhatta —
niistä sentään kaksituhatta vähennettynä, sillä Tiedeakademia otti
osuutensa, vaikka ei ollutkaan missään tekemisissä Gregoricsin kanssa.
Tiedeakademia tuo kymmenes vanha täti — ei liioin ollut niin kaino kuin
nuo toiset yhdeksän.

Muikeaksi muuttui kuitenkin pian Gregoricsin veljesten ilo. Noita
maatiloja he näet eivät Böömistä mistään keksineet. Veli Gáspár kävi
Pragissakin tiedustelemassa, mutta turhaan. Jo kotonakin he olivat
tehneet sen huomion, etteivät olleet vainajan papereista löytäneet
jälkeäkään tuosta maatilasta, ei edes verokuittia tahi isännöitsijän
lähettämää kirjettä. Käsittämätöntä! Boldizsár kiroili: mokomaa ei
vielä oltu ikinä kuultu. Notario Sztolarik virkkoi leikillään:

— Se hullu meri saattaa vielä tehdä aika tepposia, kuten se teki
Böömissä Shakespearen aikana; se kai on niellyt koko Gregoricsin
maatilan!

Veljekset olivat vallan raivoissaan, uhkailivat toimittaa Annan ja
Matyin linnaan, jos eivät ilmoita missä on tuo böömiläinen maatila.
Perunkirjoitustilaisuudessakin ankarasti kuulusteltiin tässä kohdassa
näitä kahta palvelijaa, sillä olihan Matyin pitänyt tuntea asia, hän
kun aina oli isäntänsä mukana tämän matkustaessa sinne maatilalleen.

Matyi nyt tunnustikin että hänen isäntävainajansa täällä kotona vain
oli kehunut matkustavansa Böömiin maatilalleen, mutta he olivatkin
todella matkustaneet Szegediin tai Klausenburgiin, missä Gyuri-poikanen
kävi koulua.

— Voi sitä Pál-veitikkaa! Kehtasikin niin pettää sukulaisiaan!

Nyt oli sangen helppo arvata, mitä tuo vanha lurjus oli tarkoittanut
— maakin hänen luunsa vielä luotaan työntänee, — minkä tähden hän
salaa muutti rahaksi omaisuutensa. Nähtävästi hän tahtoi antaa tuolle
pennulle käteisenä maatilansa ja Wienissä sijaitsevan talonsa hinnan.

Mutta oliko hän sen jo myös antanut? Tuskin hän sentään oli saattanut
uskoa tuollaisen alaikäisen tenavan haltuun satojatuhansia. Mutta
mihin hän sitte ne olisi pannut, kelle antanut? Tätä suurta arvoitusta
Gregoricsit koittivat selitellä. Notario, joka viimeksi oli vainajan
kanssa puheissa ollut, väitti ettei tämä maininnut sanaakaan muista
rahoista. Anna vannoi kautta taivaan ja maan ettei hänen haltuunsa
jäänyt rahaa kreutzeriäkään, ja muutenkin hän oli harmissaan, kun oli
saanut tyhjänä talosta lähteä. Hän ei todellakaan voinut vainajaa
kiittää, tämä kun vielä oli tehnyt onnettomaksi hänen poikansakin,
jonka hyväksi vainaja eläissään oli niin paljon varoja käyttänyt,
mutta jonka hyvät päivät nyt olivat olleet ja menneet, sillä nuoresta
herrasta, jolle palkittiin erityinen opettaja, tulee nyt kotitunteja
antava koululainen. Ei näet ollut ensinkään varmaa että äiti kykenisi
talonsa tuloilla häntä yliopistoon kustantamaan.

— Mutta — arveli Sztolarik, — jos vainajan tarkoitus olisi ollut antaa
kaikki rahansa pojalleen, olisi hän ne voinut lahjoittaa julkisestikin;
ettehän te veljet olisi voineet sitä estää. Eikö totta?

Totta puhetta oli tämä, ja juuri senvuoksi asia tuntui niin
salaperäiseltä ja käsittämättömältä. Wienissä sijaitsevasta
talostaan Gregorics oli saanut satakahdeksankymmentä tuhatta ja
Priworeczin maatilasta seitsemänkymmentäviisituhatta eli yhteensä
neljännesmiljoonan. Herra Jumala, mihinkä hän olikaan pannut niin
suunnattomat rahat? Vaikkapa hän olisi muuttanut ne kullaksi ja
sulatettuina lusikalla syönyt, ei hän olisi voinut niitä hävittää niin
lyhyessä ajassa, ja Gregorics oli tarkka mies. Jossain täytyy siis
rahoja olla. Mutta missä? Ihan pyörälle meni pää tätä aprikoidessa.

Tosin ei mitenkään näyttänyt siltä, kuin olisivat rahat olleet Annan
hallussa tai pojan taikka Sztolarikin, josta tuli Gyurin holhooja,
mutta Gregoricsin veljekset yhä vielä sitäkin epäilivät, jonkatähden
he paikkasivat urkkijoita pitämään Annaa silmällä, hakivatpa Pestistä
taitavan miekkosen tekemään tuttavuutta Gyurinkin kanssa, josta tällä
välin oli tullut lakitieteen ylioppilas, urkkimaan tämän elintavoista
ja puheista asian todellista laitaa.

Mutta Gyuri eli köyhän elämää, kävi ahkerasti luennoilla, asui
kaupungin laitapuolessa, käyden syömässä eräässä halvassa
ruokapaikassa, jota nimitettiin "Aprilliksi". Tämä pieni ravintola
juristi-ruokavieraineen oli yksi niitä entisajan omituisuuksia, joita
uudenaikainen elämä erikoisen ahneesti on kitaansa niellyt. Sen
ruokalistaan oli kuvattu lihava mies puhuttelemassa kadulla laihaa
olentoa, ja alle oli painettu seuraava keskustelu:

_Herra Laihanen_: Missä setä käy syömässä, kun olette noin pulskan
näköinen?

_Herra Lihavainen_: Ka, täällä "Aprillissa."

_Herra Laihanen_: Sinnepä tulen minäkin.

Siitä huolimatta oli ruoka "Aprillissa" huonoa. Ehkäpä juuri tuon
kehuvan ruokalistan vuoksi ravintola oli nimensä ansainnutkin.
Niin, nuo vanhat ravintoloitsijat olivat sentään rehellisiä;
valehdellessaankin he menettelivät niin vilpittömästi, että ken hyvänsä
oveluuden oivalsi.

Gáspár herra sai joka päivä tarkat tiedot Gyurin elämästä.
Aamiaista se mies söi eräässä kahvikojussa, aamupäivällä kävi
luennoilla, söi päivällistä "Aprillissa", kirjoitteli iltapäivällä
eräässä asianajotoimistossa, söi illalliseksi palasen silavaa tai
maalaisjuustoa ja luki puoliyöhön. Kaikki häntä rakastivat ja
kiittivät; hänestä oli tuleva etevä mies.

Viekas Gregorics Gáspár alkoi jo miltei toivoa, että poika todella
olisi neljännesmiljoonan omistaja ja sitte naisi hänen tyttärensä
Minkan, joka nyt juuri oli nupustaan kukkaan puhkeamaisillaan, — olihan
jo kahdennellatoista.

Turhia olivat nämät arvelut. Annan hallussa ei ainakaan voinut rahoja
olla, sillä olisihan niistä jotain näkynyt ainakin pojalla. Anna oli
antanut perimänsä talon vuokralle ja vuokrarahoista lähetti herra
Sztolarik säännöllisesti Gyurille kolmekymmentä florinia kuussa.

Gregoricsin veljekset jakoivat keskenään nuo rouvien hylkimät
kahdeksantoistatuhatta ynnä ne muutamat sataset, jotka kertyivät
vainajan huonekalujen ynnä muun irtaimiston huutokaupasta. Kaikki muu
omaisuus oli kadonnut jäljettömiin. Koko kaupunki sitä kummasteli,
keksien mitä omituisimpia ja hassunkurisimpia juttuja. Kerrottiin
vanhuksen lähettäneen rahat kenraali Klapkalle; saattepa nähdä että
Klapka tuo ne takaisin painetteina. Höpistiinpä sellaistakin, että
Gregorics Pál omisti jossain Karpaattien vuoristossa ihanan huvilan,
jossa hän elätti kaunista naista. Jos hän ei itse olisikaan kyennyt
syömään tavaraansa kullaksi sulatettuna, osaa kaunis nainen sen kyllä
vähässä ajassa hörppiä vaikkapa kahvilusikalla.

Mutta kaikista noista juoruista tuntui perillisistä asiallisimmalta
se huhu, jota kupariseppä oli alkuun pannut, että Gregorics Pál oli
kuolemansa edellisenä päivänä ostanut häneltä suuren kattilan, mutta
jättänyt sen maksamatta, jonkatähden hän sitte toikin laskun siitä
Gáspár herralle.

Gáspár löi kämmenellä otsaansa.

— Tuhat tulimmaista kattilaa ei löytynyt perunkirjoituksessa.

Hän tutki vielä kerran huutokauppa-pöytäkirjan, jossa kaikki tavarat
olivat lueteltuna, mutta kattilaa ei näkynyt niissäkään.

— Nyt olen jälillä — irvisti Gregorics Gáspár. — Ei se, veli rakas,
turhan vuoksi kattilaa ostanut. Minkäkö tähden osti? Tietenkin siihen
jotain pannakseen. Juuri sitähän me etsimme. Hän ilmoitti epäilyksensä
veljelleenkin, joka riemuissaan kirkasi:

— Se on Jumalan sormi, veikkonen. Nyt luulen että löydämme aarteen. Pál
on kaivanut kattilan jonnekin maahan riistääkseen rahat meiltä, ja hän
olisi onnistunutkin, jos ei olisi tehnyt sitä tuhmuutta, että jätti
kattilan maksamatta. Se juuri on sellaisissa tapauksissa onni, että
pahantekijä aina jossain kohdassa erehtyy.

Kupariseppä muisteli vielä että renki Matyi oli kattilan valinnut ja
vienyt. Gáspár kutsui senvuoksi eräänä päivänä Matyin luokseen kestiin,
syöttäen ja juottaen häntä parhaan mukaan sekä sen ohessa koreasti
kysellen vainajan viimeisiä päiviä, samalla myös viekkaasti mainiten
kattilaa, jonka hintaa vaskiseppä oli tullut velkoinaan.

— Miten onkaan tuon kattilan laita, poikani? Olisiko isäntäsi sen
todellakin tilannut? Sehän on miltei uskomatonta! Mitä hän sillä olisi
tehnyt? Pelkäänpä, Matyi sinun kulkeneen ketun kengillä isäntäsi
laskuun.

Se vielä puuttui, että Matyi paran kunniaa näin ruvettiin leikkaamaan.
Nytpä oli leikattu hänen kielensäkin side; viattomuuttaan todistaakseen
hän kertoi ihan kaikki, miten isäntä oli kuolemansa edellisenä päivänä
käskenyt mennä joutuin hakemaan kattilan ja kaksi muuraria. Pian hän
ne hankkikin. Asia tapahtui illan suussa. Kattilan hän vei isännän
makuukamariin, samalla johtaen sisään muurarit. Hekin näkivät kattilan
ja voivat siis asiassa todistaa.

— Vai niin — virkkoi Gáspár iloisesti, — oletpa onnenpoika Matyi.
Jos voit hankkia todistajia, ei hätää mitään; silloin sinun kunniasi
on niin puhdas kuin vasta kirnuttu voi. Silloin minäkin peruutan
sanani. Kylläpä osasitkin, poikani, hyvästi itsesi pälkäästä pelastaa.
Maistapas vielä lasillinen tätä häränverta äläkä pane pahaksi minun
äskeistä ajattelematonta puhettani, sillä näes, epäilykseen oli
aihetta, kattilaa kun ei löytynyt tavaroiden seasta mistään ja
vaskiseppä vaatii maksua siitä, väittäen sinun sen sieltä kantaneen.

Mutta mihinkäs se oikeastaan olisi joutunut? — Matyi kohautti
olkapäitään:

— Herra tiesi.

— Sinäkö et olisi sitä sen koommin nähnyt?

— En ole.

— Entä mitä nuo muurarit? Mitä ne siellä tekivät?

— En tiedä.

Gregorics Gáspár loi ivallisen katseen Matyiin.

— Sinähän olet kuin sadun "Entiijä", joka vastasi kaikkiin kysymyksiin:
en tiedä. Et siis luonnollisestikaan liioin tunne niitä kahta
todistajaa, jotka voisivat viattomuutesi kattila-asiassa toteen
näyttää. Niinpä oletkin, veikkoseni, siis vielä klikissä.

— Tunnen minä ainakin heistä toisen!

— Mikä on hänen nimensä?

— Nimeä minä en tunne.

— Mistä hänet sitten tuntisit?

— Hänellä kasvaa nenänpäässä kolme karvaa.

— Joutavia! Senjälkeen on hän saattanut ajaa pois nuo karvat.

— Muutenkin tuntisin hänet muodostaan; hän on aivan pöllön näköinen.

— Ja mistä löysit nuo kaksi muuraria?

— Olivat korjaamassa tuomiokirkon seinää, sieltä heidät noudin.

Gregorics Gáspár onki Matyilta kaikki tiedot, jotka olivat jonkin
arvoisia, ja nyt maa ihan alkoi polttaa hänen jalkojensa alla. Ei muuta
kuin kaikella kiireellä tiedustelemaan kautta kaupungin sitä muuraria,
jonka nenällä kasvaa kolme karvaa.

Miestä ei ollut niinkään vaikea löytää. Kohta ensimäiset muurarit,
jotka hän tapasi ja joille hän noita kolmea karvaa mainitsi, vastasivat
yksin suin:

— Se on varmaankin Prepelicza András. Senhän viikset ovat tehneet sen
tepposen, että ovat keikahtaneet nenän päähän.

Nyt oli lasten leikkiä löytää Prepelicza. Jokainen muurari ja
tulenkantajakin tiesi että hän nyt oli pääkaupungissa työssä,
rakentamassa Kerepesin kadulla muuatta suurta kivitaloa. Gáspár ei
säälinyt vaivojaan, vaan istui heti rattaille ja ajoi yhtä kyytiä
pääkaupunkiin etsimään Prepeliczaa slovakkien keskuudesta.

Miestä hinattiin paraikaa hississä kolmanteen kerrokseen, kun
Gregorics hänet tapasi. Kylmät väreet karmivat tätä nähdessään hänen
selkäpiitään. Voi, jos nyt hissin köysi katkeaisi!

— Prepelicza hoi! — hän huusi. — Pysähtykää! Etsin juuri teitä. Olisi
puhumista.

— Vai niin, — vastasi muurari välinpitämättömästi, tarkaten vierasta
sieltä ylhäältä, — tulkaa te tänne, jos teillä on asiaa.

— Tulkaa te alas, sillä minulla on kiire.

— Puhukaa vaan, kyllä minä kuulen.

— Ei käy laatuun, meidän täytyy ehdottomasti puhua kahden kesken.

— Hyviäkö vai huonoja? — uteli Prepelicza sieltä ylhäältä.

— Sangen hyviä.

— Minullekinko?

— Teillekin.

— No silloin ne ovat hyviä vielä illallakin; odottakaa iltaan, kunnes
pääsen työstä, nyt minun on muurattava näitä yläikkunoita.

— Älkää viisastelko! Tulkaa heti alas, Prepelicza. Ette tule sitä
katumaan.

— Äh, äh, enhän tiedä, kuka herra onkaan.

— Kohta saatte tietää.

Seuraavassa hississä hän lähetti sinne ylös Prepeliczalle ihka uuden
kymmenen florinin setelin. Viejä sai palkkiokseen yhden florinin.

Saatuaan tämmöisen nimikortin heitti Prepelicza heti paikalla vasaran
ja laastikauhan olalleen ja tuli seuraavassa hississä alas maaemon
pinnalle, missä vielä Mooseksen ja Kristuksen jälkeenkin yhä ihmeitä
tapahtuu.

— Käskekää, armollinen herra.

— Tulkaa mukaan!

— Vaikka hornaan, armollinen herra.

— Emme nyt niin kauas lähde, — puhui Gregorics Gáspár naurahtaen.

Eikä hän vienytkään miestä edemmäksi "Kukko" nimistä kapakkaa, missä
hän tilasi viiniä, ruveten lasia kilistäissä ystävällisesti utelemaan:

— Osaatteko puhua, Prepelicza?

Muurari jäi miettimään, mitä tämä sana tarkoitti; pitkään ja tutkivasti
hän katsoi tuon tuntemattoman herran pieniin teräsharmaisiin silmiin ja
vastasi sitte varovasti:

— Puhua osaa papukaijakin.

— Minä olen Beszterczestä.

— Vai niin. Siellä asuu kunnon ihmisiä. Aivankuin olisin herran
todellakin joskus nähnyt.

— Olette varmaankin nähnyt minun nuorimman veljeni — puhui Gregorics
viekkaasti, — tiedättehän sen, joka teidät salaa tilasi sitä kattilaa
varten.

— Kattilaa! — Prepeliczan suu jäi ällistyksestä auki. — Hänkö oli
teidän veljenne? Vai niin, kyllä tiedän. Tuota, tuota että... (mies
alkoi hämillään kynsiä korvallistaan) mistä kattilasta puhutte?
Herranen aika, voinko minä muistaa kaikki kattilat ja padat, mitkä olen
eläissäni nähnyt!

Gregorics oli valmistautunut tällaisen pienen teeskentelyn varalle. Ei
ollut tuosta millänsäkään, tarjosi vain sikarin Prepeliczalle, joka
ensin sen hyvästi kielellänsä kostutti, jotta se hitaammin palaisi, ja
sytytti sen sitte, ruveten suurella, leveällä muurarin kynällä aikansa
kuluksi naputtelemaan pöytään, aivankuin mies, jolla on sattumalta
myötävää tavaraa ja huomaa tavanneensa oikean ostajan. Nyt kysytään
vain mielenmalttia ja tyyneyttä, niin tavaran arvo nousee vielä
melkoisesti.

Hänen sydämensä alkoi kovasti sykkiä. Valkoinen kukko, joka riippui
raamissaan seinällä viheriäksi maalatun viinipöydän kohdalla, näytti
hänen silmissään elävän, ja jo oli soivinaan hänen korvissaan sen
kiekunta: "Terve, Prepelicza. Kukeli kuu! Oletpa onnen poika,
Prepelicza!"

— Ettäkö ette muista tuota kattilaa, Prepelicza? Kas vaan, niinkö
tuhmaksi minua luulette? Näytönkö minä siltä? Muuten oikein tehty,
Prepelicza, oikein tehty. Itsekin olisin niin menetellyt. Mutta eikö
tämä viini olekin huonoa? Ei, siinä ei ole mitään päähännousevaa.
Tuo tänne oikea pullo, viinuri, ja mene sitte hiiteen ja jätä meidät
kahdenkesken! Niin, tuota, missä me oltiinkaan? Niin, sanoitte
vastikään että papukaijakin osaa puhua. Se oli oikein sanottu, totta
puhetta. Te olette ymmärtäväinen mies, Prepelicza. Huomaan kaikesta
että olen osunut oikeaan. Semmoisista minä pidän. Kyllä me kohta
selvillä ollaan. Sanoitte että papukaijakin osaa puhua; tarkoititte
kai, sitte kun sen kieli on irti leikattu. Niin kai oli tarkoituksenne?

— Hmm — vastasi muurari, ja nuo kolme karvaa alkoivat kiivaasti liikkua
nenällä hänen vetäessä syvään henkeänsä.

— Tiedän, — jatkoi Gregorics Gáspár, että papukaijan kieli leikataan
irti veitsellä. Mutta kun te ette ole papukaija, Prepelicza, niin...

— En toki — myhähti Prepelicza kainosti.

— Niin minä leikkaan irti kielenne näillä kahdella setelillä ensin.

Näin sanoen hän veti lompakostaan kaksi sadan florinin seteliä.

Muurari loi ahnaan katseen noihin kahteen lumoavaan paperipalaseen.
Ihan olivat silmät päästä lähteä hänen niitä katsellessaan, mutta hän
malttoi kumminkin mielensä ja virkkoi vain matalalla ja epäselvällä
äänellä:

— Kattila oli sangen raskas... kamalan raskas oli se kattila.

Muuta hän ei osannut sanoa, vaikka näytti sanoja tapailevan, katseli
vain herkeämättä seteleitä ja niissä olevaa kahden lapsen kuvaa.
Hänellä itselläänkin oli niitä kotona kuuteen asti, vaan ei niin
kauniita.

— Mitä nyt, Prepelicza? — kysäsi Gregorics kummastellen. — Yhäkö vielä
vaikenette?

— Saisin raskaan kiven omalletunnolleni, jos menisin puhumaan, —
muurari huokasi, — suuren, raskaan kiven. Kenties en sitä painoa
kestäisi.

— Joutavia! Mitä te höpisette! Kivi, kivi! Kaiken ikänne olette
kiviä kanniskellut ja nyt alatte ruikutella että saatte muka kiven
tunnollenne. Mies sen kestää! Vai pitäisikö minun tarjotessani teille
kahtasataa florinia, vielä laskea lämmin sämpylä sydämellenne? Älkää
olko lapsellinen, Prepelicza!

Muurari hymyili, mutta heitti likaiset suuret kämmenensä selän taa,
antaen tietää ettei hän rahoista huolinut.

— Vähäksyttekö? — Mies ei vastannut sanaakaan, tuijotti vain eteensä,
tukkaansa aukaisten.

Hetken kuluttua hän tyhjensi lasinsa pohjaan asti ja iski sen niin
voimakkaasti pöytään, että jalka paikalla katkesi.

— Saamari! — hän äännähti katkerana. — Köyhän miehen kunnia maksaa
täällä kaksisataa florinia, vaikka Luoja on meidät kaikki luonut
yhdenvertaisiksi. Minun kunniani maksaa yhtä paljon kuin piispan
taikkapa paroni Radvánszkyn. Ja kuitenkin herra arvioi sen vain
kahteensataan floriniin. Sehän on häpeällistä!

Tähän valttiin Gregorics vastasi omalla valtillaan.

— Hyvä on, Prepelicza. — Ei pidä silti kohta suuttua. Jos teidän
kunnianne on niin kallis, menen hakemaan halvempaa. — Näin sanoen hän
pisti setelit housuntaskuun. — Menen etsimään sitä toista muuraria,
toverianne.

Hän otti esiin kynäveitsensä ja kilisti sillä pullon kylkeen.

— Tahdon maksaa!

Prepelicza purskahti nauruun.

— Vai niin! Vai ei saisi enää köyhä mies tässä puhuakaan. Vai lähdette
nyt etsimään sitä toista. Ja se toinen ei muka ole yhtä kunniallinen
ihminen kuin minä. Kai, kai. — Mies raappi harmissaan niskaansa,
johon oli noussut häijy äkämä. — Hyvä on... pankaa herra lisää vielä
viisikymmentä, niin minä kerron kaikki.

— Menneeks olkoon. Kauppa kuin kauppa.

Perinpohjin alkoi Prepelicza nyt kertoa tuon mainittavan yön tapauksia,
miten he kantoivat kattilan yli pihan ja puutarhan kautta vähäseen
rakennukseen.

— Libanoniin — sähisi Gáspár herra riemuissaan, ja hänen selkänsä
hikoili likomäräksi. — Tuon tenavan taloon.

Mies kertoi kaikki, miten hän eräänä iltana sinne oli joutunut,
miten he olivat vieneet kattilan siihen pieneen rakennukseen ja
miten Gregorics Pál vainaja oli valvonut siellä kaiken aikaa, kun he
sitä seinään muurasivat. Innoissaan teki Gáspár herra tuon tuostakin
kysymyksiä.

— Oliko kattila raskaskin?

— Kauhean raskas.

— Eikö kukaan nähnyt, kun veitte sen kautta pihan?

— Ei, ei kukaan. Kaikki talossa nukkuivat.

Innoissaan Gáspár herra nieli joka sanan muurarin suusta; hän hengitti
syvään, silmät säikkyivät, ajatukset kiitivät tulevaisuuteen. Hän
kuvitteli jo olevansa rikas mies, mahtavan aarteen omistaja, — paronin
arvonkin hän jo kai voisi ostaa. Paroni Gregorics Gáspár! Hm, eipä
olisi hulluinta! Ja Minkasta tulee paronitar. Tuo tuhma Pál ei osannut
omaisuuttaan käyttää. Koota hän osasi rahoja ja paljo hän niitä lienee
koonnutkin, itara kun oli.

— Paljoko veljeni teille antoi?

— Viisikymmentä florinia kummallekin.

— Oikein, aivan oikein.

Hänestä tuntui, kuin olisi kivi vierinyt sydämeltään kuullessaan ettei
velivainaja ollut enempää antanut. Alkoi jo pelätä hänen heittäneen
tuhansia saadakseen miehen vaikenemaan.

Se olisi häntä harmittanut, — sehän olisi ollut hänen vahinkonsa,
sillä Libanon oli oleva hänen; hinnalla millä hyvänsä hän sen hankkii
itselleen kattiloineen päivineen. Huomena menee hän sen oitis ostamaan
holhoojalta. Jo etukäteen hän nautti siitä ajatuksesta, kun saa
syrjäytetyksi veljensä ja sisarensa.

Hän palasi kotia mitä pikemmin, ei poikennut asuntoonsakaan, vaan ajoi
oikopäätä Sztolarikin luo, ilmoittaen haluavansa ostaa Libanonin.

Näin nimitettiin kirkkoherra-vainajan pientä taloa, jonka Gregorics
Pál oli ostanut leskeltä Gyurille. Vainaja ei ollut osannut pitää
ainoatakaan saarnaa ilman Libanonin seetripuista puhumatta ja
hankittuaan itselleen tämän pikku tilkun hän koitti istuttaa sen
puutarhaankin seetripuita omenapuiden sekaan. Mutta täällä maaperä
asettui häntä vastaan ja näännytti ne kuoliaaksi kieltämällä niiltä
ravinnon. Nuo jumalattomat seurakuntalaiset sensijaan ilkeyksissään
rupesivat nimittämään paikkaa Libanoniksi.

Herra Sztolarik ei osoittanut vähääkään hämmästyvänsä.

— Vai tahdotte ostaa Libanonin? Sievä hedelmäpuutarha ja kauniilla
paikalla. Mennä vuonnakin muuan hieno Wienin ravintoloitsija osti siitä
kaikki omenat, ettekä voi arvatakaan minkä hinnan maksoi. Mutta miten
onkaan johtunut mieleenne ostaa Libanon?

— Haluaisin rakentaa siihen isomman talon.

— Hm, sellaiset kaupat ovat yleensä vaikeita, — virkkoi Sztolarik
kylmästi, — omistaja kun on alaikäinen, pitää tehdä monet selvitykset
holhouslautakunnalle. Mieluimmin minä antaisin asian olla sillään.
Ennen pitkää tulee poika täysivaltaiseksi ja saa silloin tehdä
"kamaransa" kanssa mitä tahtoo. Voisi vielä minua moittia. Ei, ei herra
Gregorics, minä en puutu asiaan. Ja toisekseen on tuo talopahanen
maatilkkuineen hänelle kallis muisto, hän kun on siellä leikkinyt ja
lapsuusvuotensa viettänyt.

— Mutta jos minä maksan hyvän hinnan, — keskeytti Gregorics
hermostuneena.

Sztolarik tuli uteliaaksi.

— Mitä hintaa sanotte hyväksi? Mitä aiotte siitä tarjota?

— Tarjoan — hän sai yhtäkkiä ihan henkeä salpaavan yskäkohtauksen ja
kasvot lensivät tulipunaisiksi — tarjoan siitä viisitoistatuhatta
florinia.

— Hm, sievä summa. Gregorics vainaja sen osti pastorin leskeltä
viidellä tuhannella. Maata siinä on pari auran alaa, sekin aivan
kaupungin laidassa, neliösyleltä se ei maksaisi päälle kolmen florinin.
Talopahasen arvo korkeintaan kaksituhatta... ja sekin on jo sangen
runsas arvio.

— Oli miten oli, — virkkoi Sztolarik ääneensä, — tarjous ei ole
hullumpi. Päinvastoin... Tiedättekö mitä, herra Gregorics, — hän lisäsi
äkkiä asian päättäen, — minä suostun kauppaan pojan hyväksi, mutta
ensin kirjoitan hänelle itselleen, puhunpa hänen äitinsäkin kanssa.

— Mutta minulla olisi kiire.

— Kirjoitan pojalle vielä tänään.

Gregorics ei enää ahdistellut, jottei herättäisi epäilyjä, vaan
meni kotiin ja lähetti kolmantena päivänä Sztolarikille nassakan
Tokaj-viiniä — jota hän oli velivainaaltaan perinyt — käskien samalla
kysyä, joko Buda-Pestistä oli vastaus saapunut.

Herra Sztolarik ilmoitti odottavansa vastausta joka hetki ja samalla
hän kiitti arvokkaasta lähetyksestä, olipa lausunut herra Gregoricsin
kellarimestarille, joka viinin vei perille, toivovansa että kaikki
menee hyvin. Viinikö hyvin menisi, vai mikä, sitä ei kellarimestari
osannut sanoa.

Tuskin oli kellarimestari lähtenyt, niin saapui kirje, jossa Gyuri
ilmoitti suostuvansa kauppaan. Herra Sztolarik oli juuri aikeissa
lähettää kirjurinsa viemään sanaa Gregorics Gáspárille, kun kanslian
ovi aukesi ja sisään astui tämän veli möhömaha Boldizsár, huohottaen
kuin lihotettu hanhi. Jo kaukaa näki, että miehen oli kiire.

— Istukaa, herra Gregorics, tehkää hyvin. Mitä hyviä uutisia tuotte?

— Rahaa tuon paljo, paljo, — hän läähätti, saamatta henkeä vedetyksi.

— No, sitä kyllä talossa tarvitaan.

— Tahdon ostaa tuon orpopojan maapalstan, Libanonin.

— Libanonin, Libanoninko? — huudahti Sztolarik hämmästyneenä ja
itsekseen mumisten: lempoko noihin on mennyt? — sitte hän vastasi
ääneensä: Ehkä veljenne laskuun?

— En, en, vaan itselleni. Minulle se on sangen sopiva tilkku, sievä,
hyvällä paikalla, mainio näköala, ja entä nuo mahtavat omenapuut.

— Omituista... todellakin omituista.

— Mikä siinä niin omituista olisi? — hän kysyi säpsähtäen.

— Sillä kun on jo ostaja.

— Mitä hittoa! Ei anneta sitä sille! Sukulainen on sentään aina
sukulainen. Ja toisekseen minä tarjoan enemmän...

— Sitäpä en usko, — arveli holhooja, edellinen ostaja on tarjonnut
viittätoistatuhatta.

Boldizsár ei silmää räpäyttänyt.

— Ei se mitään. Minä annan kaksikymmentätuhatta.

Vasta nyt johtui hänen mieleensä, ettei se todella ole viidenkääntoista
tuhannen arvoinen, ja kääntyi levotonna sekä uteliaana holhoojaan,
kysäisten:

— Vai tarjoaa viittätoista tuhatta? Kukahan sekin hupsu lienee?

— Kyllä se on herra Gregoricsin veli, herra Gáspár.

Kuin teurastajan kirveestä otsaansa iskun saanut härkä horjahti tämän
nimen kuullessaan herra Boldizsár kalman kalpeana selälleen erääseen
nojatuoliin.

Hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään ääntä hän ei kyennyt
päästämään. Sztolarik jo luuli vanhan herran saaneen halvauksen ja
juoksi suin päin ulos hakemaan vettä, apua huutaen. Mutta hänen
palatessaan takasin kyökkipiian kanssa, joka säikäyksissään toi
mukanaan makaroonitaikina-astiankin, oli herra Boldizsár jo siksi
toipunut, että kykeni puolustelemaan.

— Sain pienen pyörtymyskohtauksen, minulle sattuu niitä silloin
tällöin, olen jo iällinen ja ihmisen koneistohan on heikko... mutta
palataksemme asiaan minä annan todellakin kaksikymmentätuhatta florinia
Libanonista. Maksan, jos niiksi tulee, rahat heti paikalla.

Sztolarik mietti hetkisen.

— Hjaa, ei sitä kauppaa voi niin äkkiä päättää. Ensin tarvitaan
holhouslautakunnan suostumus. Vielä tänään teen sille ehdotuksen.

Sen hän tekikin, — hänen holhottinsahan teki hyvät kaupat. Sillävälin
mietti hän päänsä puhki, miksi Gregoricsit niin Libanonia himoitsivat.
Joku syy heillä siihen lienee. Entä, olisiko Libanonin povessa
kultasuoni. Eihän sekään ole mahdotonta. Täällä ne Árpád suvun
kuninkaatkin maata penkoivat ennenkuin Selmeczissä.

Hän päätti heti huomispäivänä ilmaista epäilyksensä eläkettä
nauttivalle vuori-insinöörille Drotler Istvánille, joka oli suuri
tiedemies; kun hän vain pisti puransa maahan, niin se heti varmasti
ilmaisi mitä siellä sisässä oli.

Mutta ennenkuin hän ennätti lähteä insinööriin, saapui Gregorics Gáspár
kuulemaan, joko kirje oli saapunut. Sztolarik oli melkolailla hämillään.

— Kirje on saapunut... niin, niin, kyllä kirje on tullut, muutta on
tapahtunut muutakin. On tullut uusi ostaja, joka lupaa Libanonista
kaksikymmentä tuhatta.

Tämä oli kuin salaman isku Gáspárille.

— Mahdotonta — hän änkytti. — Kenties Boldizsár?

— Juuri Boldizsár.

— Gregorics Gáspár raivostui, kiroili kuin pakana, huulet kiukusta
vapisivat, ja keppiään heiluttaessaan — keskustelu näet tapahtui
eteisessä — hän sattui lyömään rikki rouvan kukkaruukun, jossa oli
harvinaisen kaunis hyasintti kukkimassa.

— Sitä heittiötä... sitä heittiötä, — hän sähisi, hammasta purren.

Sitte hän katsoa tuijotti ilmaan lähes neljännestunnin ajan, mumisten
tuon tuostakin puoliääneen itseksensä:

— Mistä se on saanut sen tietää? Käsittämätöntä!

Asia oli kuitenkin sangen yksinkertainen. Kunnon Prepelicza sai
helposti Besztercrestä kotoisin olevilta työmiehiltä tietää, että
Gregorics Pálilla, jonka luona he olivat kattilan umpeen muuranneet,
oli muitakin omaisia elossa. Kun kerran yksi heistä maksoi tuosta
salaisuudesta puoli kolmattasataa florinia, antaisi kai toinenkin siitä
jotain, jonka tähden Prepelicza astui junaan ja matkusti Beszterczeen
herra Boldizsárin puheille. Eihän se mitään käsittämätöntä ole. Eikä
sekään että Prepelicza ei ole tyhmä mies.

— Voi sitä heittiötä, voi sitä heittiötä, — hän päivitteli yhä enemmän
kiihkoissaan. — Mutta hänen ei pidä sitä saada, ei hinnasta mistään.
Minä Libanonin ostan. Annan siitä viisikolmatta tuhatta.

Herra Sztolarik hymyili, kumarrellen ja käsiään hykerrellen.

— Joka enimmän maksaa, se saa sen. Jos se olisi minun omani, pitäisin
taannoisen hinnan viisitoista tuhatta. Mitä näet mies sanoo, se on
sanottu. Miehen sana on rautaa. Mutta omaisuus kuuluu lapselle, eikä
lasten osaa saa loukata raudallakaan... Eikö olekin, herra Gregorics,
oikein sanottu?

Gregorics Gáspár tunnusti lausunnon oikeaksi ja sai Sztolarikilta lujat
lupaukset että hän pääsee tilan omistajaksi; hän poistui siis hyvillä
mielin.

Mutta mitä niistä? Herra Sztolarik tapasi vielä samana iltana kasinossa
Boldizsárin, eikä ensinkään häneltä salannut sitä että Gáspár herra
tänään taas oli käynyt hänen luonaan ja kohottanut Libanonin hintaa
vielä viidellä tuhannella.

Tällä kertaa ei Boldizsár vähääkään ällistynyt.

— Olkoon siis kolmekymmentä tuhatta.

Tätä hurjaa huutokauppaa jatkui monta päivää. Koko kaupunki alkoi jo
udella, ovatko nuo Gregoricsit hulluiksi tulleet, — vai piileekö siinä
asiassa jotain muuta?

Gáspár tuli ja lupasi kolmekymmentäkaksi tuhatta; Boldizsár sai sen
kuulla ja lisäsi vielä kolmetuhatta ja niin edespäin, jotta ihmiset jo
ihan kauhuissaan alkoivat kuunnella tuota kilpailua. Holhouslautakunnan
esimies ehdoin tahdoin viivytteli suostumuksen antamista: "Antaa tilan
arvon vain kohota", hän saneli.

Ja sitä se tekikin, aina viiteenkymmeneentuhanteen floriniin. —
Niin paljon jo siitä Boldizsár lupasi. — Ja Jumala tiesi, milloin
nuo riitaantuneet veljet olisivat pysähtyneetkään. Asia oli sitäkin
ihmeellisempi, kun vuori-insinöri Drotler, joka asiain tällä kannalla
ollen todellakin oli Sztolarikin kehoituksesta tehnyt Libanonissa
porauksia, jyrkästi vakuutti ettei Beszterczen maassa ole unssiakaan
kultaa; siihen hän voisi vaikka valansa tehdä, jos ei ottaisi lukuun
sitä, mitä on naisten hampaissa maahan haudattu.

— Entä jos Libanonin alla on kivihiiltä?

— Ei sitäkään.

— Sitte on joku Gregoricsit noitunut.

— Samapa se, vei heidät mikä vei! Se vain on varmaa, että Gyuri
poikaa on kohdannut suuri onni, jota holhoojan on käytettävä hyväksi
viimeiseen asti. Viinirypäleitähän ei heitetä törkyläjään, niinkauan
kun niissä on vähänkin nestettä. Onko kukaan kuullutkaan että niitä
pois heitetään niin kauan, kuin niistä nestettä itsestään valuu?

Sztolarik antoi siis kilpailun jatkua. Miehen sana on tosin rautaa,
mutta kullan edessä täytyy raudankin taipua. Ja nyt ainakin kulta
tehosi.

Hän juuri vartoi että Boldizsár lisää viiteenkymmeneentuhanteen vielä
parisen tuhatta, kun asia yhtäkkiä sai hämmästyttävän käänteen. Gáspár
joka oli viisaampi ja ovelampi, oli saanut uuden aatteen.

Gáspár oli jo ennenkin kummeksinut sitä, kun ei hänen sisarensa
hievahtanutkaan. Mikähän siihen on syynä? Asian laita voi vain olla
siten, että rouva Panyóki ei tiedä siitä mitään, Prepelicza ei ollut
hänelle salaisuuttaan ilmaissut. Siinäkin Prepelicza on osoittanut
olevansa sangen viisas mies. Jos hän näet olisi ilmaissut salaisuuden
rouva Panyókille, olisi hän itse joutunut paikalla syrjään, mutta näin
ollen, veljesten päästessä käsiksi kattilan sisältöön, täytyy heidän
suorittaa hänelle alituista hyvitystä siitä, että hän ei kolmannelle
salaisuutta ilmaise.

Kaikkia näitä ajatellessaan Gáspár alkoi pitää suurena tuhmuutena
sitä, että joko hän tai Boldizsár koko maailman nauruksi työntävät
omaisuuttaan Libanonin vuoksi mokomalle äpärälle ja siten vielä
herättää epäilyjä sisaressaan. Sehän oli selvää, että osti kumpi heistä
tahansa Libanonin, toinen alkaisi juonia kattilan vuoksi. Eiköhän niin
ollen kävisi halvemmaksi ja helpommaksi heidän ostaa se yhdessä ja
aukaista yhdessä aarretta kätkevä seinä sekä tukkimalla Prepeliczan
suu hiljaa pistää taskuihin velivainajan aarteet? Varmasti oli se sata
kertaa viisaampaa.

Gáspár sopi siis, muuanna kauniina päivänä Boldizsárin kanssa, ja suuri
oli Sztolarikin kummastus, kun Boldizsár eräänä päivänä senjälkeen
käväisi hänen luonaan ilmoittamassa, että hän peruuttaa puheensa
Libanonin ostoon nähden. Oli muka lähemmin asiaa harkinnut kotonaan,
olipa tehnyt laskelman tapaisiakin ja tullut huomaamaan ettei se ollut
viidenkymmenen tuhannen florinin arvoinen.

— Ei haittaa, — vastasi Sztolarik, — veljenne sen ostaa
neljästäkymmenestäkahdeksasta tuhannesta.

Heti ensi kerralla Gáspárin tavattuaan hän kehoitti tätä päättämään
kaupan. Tämä vain kohautti olkapäätään.

— Se oli minulta tuhmuus, — hän vastasi veltosti. — Se höyry on jo
mennyt päästäni kuin paha uni. Kiitän teitä, rakas herra Sztolarik,
kun ette heti tarttunut sanaani, nyt en enää asiaan puutu enkä
sekaannu. Kahdeksallaviidettätuhannella florinilla saisi, hitto vie, jo
herrashovin.

Holhooja joutui epätoivoon. Pelkäsi turmelleensa asian jousta
liiaksi jännittämällä, samalla aavistaen että koko kaupunki tulee
nauramaan hänen taitamatonta kaupusteluintoansa ja että Guyri mieheksi
kasvettuaan tulee häntä siitä kovasti moittimaan. Hän riensi senvuoksi
Boldizsárin luo, tarjoten Libanonin viidestäviidettä tuhannesta, mutta
tämä vastasi lyhyesti, ihraleukaansa raapien:

— Pitääkö herra minua hulluna?

Boldizsárin luota syöksyi hän suin päin Gáspárin luo.

— Menneeks olkoon. Saatte Libanonin neljästäkymmenestä tuhannesta.

Gáspár pudisti hiljaa päätänsä.

— Enpä ole vielä hullunruohoa syönyt.

Näin alkoi uudestaan huutokauppa, mutta nyt mentiin yhä alespäin,
kolmekymmentäviisi, kolmekymmentä, kaksikymmentäviisituhatta, kunnes
vihdoin monen mutkan perästä hän miten kuten sai sen heille myödyksi
viidestätoistatuhannesta florinista. Veljekset ostivat sen yhdessä ja
huudattivat sen yhdessä maakirjaan.

Samana päivänä kuin he holhoojalta saivat käteensä pikku talon avaimet,
sulkeutuivat he sinne kahden, vieden mukanaan viittojensa alla —
kuten sitte myöhemmin oikeuden edessä itse tunnustivat — kumpikin
muurarivasaran. Tietenkin he kohta puhkasivat seinän, mihin kattila
oli kätketty; mutta mitä he sieltä löysivät, siitä ei milloinkaan
saatu täyttä varmuutta, vaikka juuri se oli pääkysymys siinä suuressa
riitajutussa, jota Gregoricsit vuosikymmeniä kävivät keskenään.

Juttu alkoi todella sillä tavoin, että Prepelicza parin kuukauden
perästä saapui vaatimaan Gregoricsin veljeksiltä osaansa seinään
muuratuista aarteista, muuten hän uhkasi ilmoittaa koko asian rouva
Panyókille.

Gregoricsit raivostuivat hänen tavatessaan.

— Olet pettänyt meidät, senkin konna! Olit apurina tuolle kuolleelle
rosvolle, joka mieli nylkeä meidät vielä kuoltuaankin — tuon äpärän
tenavan hyväksi. Tahtoi vietellä meiltä ostamaan hänen hökkelinsä
kalliilla hinnalla. Täytti sen vuoksi kattilan vanhoilla nauloilla ja
raudanpalasilla. Olipa hyvä, kun tulit. Hetipaikalla saat osuutesi
aarteesta.

Näin sanoen he hakivat visaisen kepin ja antoivat sillä kunnon
Prepeliczalle semmoisen selkäsaunan, että tämä sen saatuansa juoksi
oikopäätä lääkäriin vaatimaan virallista todistusta selässään olevista
sinermistä; sitte hän juoksi muutamaan nurkkasihteeriin, jotta tämä
laatisi mahtavan kantelukirjelmän Gregoricseja vastaan itse kuninkaalle
Wieniin, kun olivat rohjenneet siihen määrään häpäistä entistä
kunnialla palvellutta korpraalia. — Jos kuningas ei häpeä, — huomautti
Prepelicza, asianajajansa luona — ei minulla ainakaan ole syytä hävetä,
sillä heitä oli kaksi yhtä vastaan. — Kolmanneksi hän tilasi oitis
ajurin, kun näet ei kyennyt kolottavien jäsentensä vuoksi kävelemään,
ja ajoi maalle rouva Panyókin luo, kertomaan hänelle avoimesti koko
asian alusta loppuun.

Täten alkoi tuo kuuluisa Gregoricsien juttu, jota rouva Panyókin
ollessa kantajana kesti toistakymmentä vuotta ja oli puheen aineena
koko Ylä-Unkarissa. Todistajia kuulusteltiin joukottain, ja vuosien
kuluessa asiakirjain paino nousi seitsemäänkymmeneen kolmeen
naulaan. Rouva Panyóki jaksoi todistaa kattilan olemassa olon,
seinäänmuuraamiseen ja kummankin Gregoricsin epäluotettavaisuuden,
mutta sen enempää hän ei kyennyt toteen näyttämään. Gregoricsit
sensijaan ja heidän asianajajansa vetosivat vainajan petollisuuteen,
tämä kun oli mättänyt kattilan täyteen vanhoja nauloja ja raudanpalasia
heitä pettääkseen ja tuottaakseen heille vahinkoa.

Kun kuolleella ei ollut asianajajaa eikä puolustajaa, jäi hän
pääsyylliseksi. Ja hyvin luultavaa olikin että hän oli noilla nauloilla
ja raudanpalasilla tahtonut tehdä pahan tepposen, että hän oli jättänyt
heille, ovelasti suunnitellen, perinnöksi tämän onnettoman jutun, joka
päättyi vasta sitte, kun jo alkoi olla yhdentekevä, kumpi voittaisi,
kumpi häviäisi, kun näet kummallakaan riitapuolella ei enää juuri
mitään omaisuutta ollut; nuo seitsemänkymmentä kolme naulaa paparia ja
puolisen tusinaa asianajajaa näet olivat vieneet kaikki.

Gregoricsit kuolivat järjestään köyhyydessä. Vähitellen unhottui heidän
maineensakin, vain Gregorics Pálista asianajajat myöhemmin joskus
sanelivat:

— Se vasta oli viisas mies!

Mutta mihin oli hänen omaisuutensa joutunut, sitä ei kukaan osannut
arvata.

Ja sitä oli kumminkin paljo, vaikka se niin jäljettömiin hävisi.

Niin, — mutta, ei kumminkaan ihan jäljettömiin; _sadut_ sen perivät.
Ne pääsivät sitä vapaasti käsittelemään, vähentelemään, kartuttamaan,
asettamaan sitä milloin minnekin mielensä mukaan.






KOLMAS OSA.

JÄLJET.




SATEENVARJO PUJAHTAA ESIIN.


Monta vuotta kului, monta tukkilauttaa ehti mennä Garam-jokea alas,
monta muutosta oli tapahtunut Beszterczessä, mutta kaikista näistä
kiintyy huomiomme parhaiten pieneen ilmoitustauluun Gregoricsien talon
ovella, jossa on kultakirjaimin sanat: Wibra György, asianajotoimisto.

Maailma yhä edistyy... Gyuri poikasesta oli tullut kuuluisa asianajaja.
Viisaat komitaatin herrat kysyivät hänen mielipidettään hänen ollessaan
istunnoissa saapuvilla; kukkasten takaa pilkistää ikkunoissa hymyileviä
tyttöjen päitä hänen kävellessään kadulla. Todellakin pulska mies ja
niin viisas! Vieläkö maailmassa muuta tarvittaisi? Nuori, terve — koko
maailma on hänelle avoinna. Hänestä voi vielä tulla lähettiläskin.

Mutta pikkukaupungin haaveilut eivät niin laajalle ulotu. Ne astuvat
varovasti, vain rappusen kerrallaan. Ja mikäpä muu voisi olla lähinnä
rappusena kuin kysymys, kenen Wibra Gyuri tulisi naimaan.

Varmaan menisi hänelle Krikovszky Katinka, vaikka onkin kaupungin
kaunein neito. Kaksin käsin hänet ottaisi Hupka Matilda, niin kopea ja
ivallinen kuin muuten onkin. Ehkei Biky Mariskakaan hänelle rukkasia
antaisi, vaikka onkin aatelisneiti ja viidenkymmenen tuhannen omistaja.
Halpojahan ne tytöt nykyään ovat!

Mutta Wibra Gyuri ei mitään tämmöistä ajatellut; hän oli erittäin
vakava ja sulkeutunut luonne. Hänen tuttavansa alkoivat aavistaa että
hänen päässään pyöri muita asioita kuin tavallisten ihmisten. Asiain
tavallinen kulku kun on se että nuori mies ensin suorittaa tutkintonsa,
avaa sitte toimiston ja alkaa etsiä tointa; toimisto sitte siirretään
yhä tilavampaan huoneustoon, kunnes se alkaa näyttää laajuuttaan niin
tyhjältä, että täytyy välttämättä tuoda joku toinen lisää. Sieltä
puuttuu kaunis nainen, vaalea tai tumma. Näin menettelevät useat nuoret
asianajajat, joille sallimus suo menestystä.

Gyuri ei mitään semmoista ajatellutkaan. Kun kerran mamma Krikovszky
hänelle teki sensuuntaisen kysymyksen, milloinka saataisiin nähdä
hänenkin nimensä kihlausilmoituksissa, vastasi hän todella pahakseen
pannen:

— Anteeksi, minulla ei ole tapa naida.

Se on todellakin huono tapa, mutta semmoinen tapa, joka ei ota
muodista mennäkseen. Vuosituhansia ovat sukupolvet toistensa perässä
sitä harjoittaneet, päivitellen ja korvallistaan kynsien valittaneet
tuhmasti tehneensä, mutta eivät ole maailmaa sen viisaammaksi saaneet.
Niin kauan kuin nuoria neitoja kasvaa, niitä aina kasvaa jonkun miehen
varalle...

Hänen toimistonsa menestyi mainiosti, onni hänelle kaikkialla hymyili,
mutta hän otti sen hyvinkin happamen näköisenä vastaan. Hän kyllä teki
uutterasti työtä, mutta vain ikäänkuin tottumuksesta. Asianajotoimensa
hän täytti joka päivä aivan samoin kuin hän peseytyi ja pukeutui. Hänen
ajatuksensa liikkuivat muualla. Mutta missä?

Niin, missäpä nuoren miehen ajatukset iässä iässä tavallisesti
liikkuvat?

Hänen ystävänsä luulivat sen tietävänsä ja härnäsivät häntä tuon
tuostakin:

— Miks'et mene naimaan, mies?

— Ei ole rahaa.

— Juuri sentähden; nainen tuo rahaa. — Tämä käsityshän on niissä
piireissä yleinen.

Gyuri pudisti päätään. Hänellä oli kaunis soikea, miehekäs pää, silmät
tummat, sielukkaat ja haaveilevat.

— Se ei ole totta. Raha tuo vaimon!

Kas, millaista vaimoa se haaveileekaan. Ystävät arvelivat hänen
hautovan liian suurellisia tuumia.

— Hiton suuri "kiipijä" tuo Wibra. Sillä on suuret tuumat mielessään.

Hänelle eivät kelpaa nämät alhaiset porvaritytöt! Ehkä pyörii hänen
päässään jokin paronitar Mednyánszky tai Radvánszky. Sanalla sanoen
suuri "kiipijä", aivankuin villi viiniköynnös, joka kohoaa korkealle,
ennenkuin alkaa kukkia. Mutta jos hän nyt menisi naimaan, hän varmaan
korkealle kohoaisi. Länkäpapukin edistyy yhdessä kukkiensa kanssa...

Joutavia puheita nämät. Wibran tasaista edistystä urallaan sekä hänen
sisällistä tasapainoaan ei häirinnyt mikään muu kuin tuo onneton
legenda hänen perinnöstään. Hänen mieltään eivät häirinneet neitojen
katseet eikä suuruudenhulluus, vaan yksinomaan tuo taru. Muista se
oli paljas tarina, mutta hänestä miltei todellisuus, joka väikkyi
hänen silmissään virvatulen lailla, jota hän ei saavuttanut, mutta ei
myöskään kyennyt silmistänsä poistamaan. Se juoksi yhä hänen perässään
aivan tavattomiakin polkuja, kiiti mukana levottomasti, herkeämättä
sattuen hauen tielleen kaikkialla ja vainoten häntä sekä unissa että
päivällä. Seinätkin ja katukivet olivat huutavinaan hänelle: "Sinähän
olet miljonamies." Hänen kyhäillessään vaivaisia viiden ja kymmenen
kruunun hakemuskirjoja alkoivat kirjaimet yhtäkkiä virnistellä hänelle,
hokien: "Heitä kynä hiiteen, Wibra Gyuri, onhan sinulla tavaraa, Jumala
tiesi kuinka paljo onkaan. Isäsi on sen sinulle jättänyt, sillä hän oli
isäsi, sinulle hän sitä kokosi, sinä olet hänen laillinen perillisensä.
Sinä olet suuri herra etkä mikään viheliäinen vasta-alkava asianajaja!
Heitä hiiteen nuo asiakirjat ja lähde etsimään aarteitasi." — Mutta
mistä etsiä? Niin, mistä? Juuri tämä seikka tekee miehen ihan hulluksi.
Saatat istua niiden päällä jossain väsyneenä loikoillessasi; saatat
niitä kädelläsi lämmittää johonkin nojautuessasi ja kuitenkin ovat ne
niin kätketyt, ettet ikinä niitä löydä. Ja mikä mahtava mies sinusta
voisikaan tulla! Mitä voisikaan noilla rahoilla saada aikaan. Voisit
ajaa nelivaljakolla, juoda samppanjaa ja pitää kamaripalvelijoita.
Sinulle avautuisi uusi elämä, uusi maailma. Askeltesi äänestä sinulle
aatelisvaakunoilla koristetut portit aukenisivat. Ja tähän kaikkeen
ei tarvittaisi muuta kuin vähän kekseliäisyyttä, ajatusten onnellista
leimahdusta... Mutta kun mitään semmoista ei ole syntynyt, saat
veikkonen kirjoittaa vain hakemuksia ja kaikessa hiljaisuudessa ajaa
köyhien slovakkien oikeusasioita.

Hän oli ihan onneton tietäessään tuon omaisuuden olemassaolon. Itsekin
hän sen tunsi ja toivoi monta kertaa, ettei hän milloinkaan olisi
kuullut siitä puhuttavankaan. Hän olisi ollut sangen iloinen, jos
tuosta hämärästä olisi pujahtanut ilmi yksikin semmoinen yksityiskohta,
joka olisi tehnyt tuon perinnön olemassaolon mahdottomaksi tai edes
epäilyksen alaiseksi. Kunpa olisi kerrankin joku tullut hänelle
sanomaan:

"Näin vanhan Gregoricsin kerran Monacossa menettävän äärettömiä summia."

Mutta sensijaan tulikin ilmi vain sellaisia seikkoja, jotka entistä
selvemmin puhuivat tuon omaisuuden olemassaolon puolesta. Tapasipa hän
ihmisiä, jotka vakuuttelivat nuorelle asianajajalle:

— Suuren omaisuuden, sangen suuren omaisuuden Gregorics Pál vainaja
varmasti teille jätti. Jumaliste, hänellä täytyi olla paljon rahaa.
Eikö teillä todellakaan ole siitä mitään tietoa?

Sitä hänellä ei ollut, — mutta kyllä hän sitä aina ajatteli, ja se vei
häneltä kaiken ilon ja rauhan. Tästä etevästä, nuoresta miehestä tuli
todella jonkunlainen puoli-ihminen, hänen kun täytyi säilyttää kahden
ihmisen mielentila. Yhtenä päivänä hän muisti olevan palkkapiian poika,
vieläpä äpärä. Hän alkoi ymmärtää hyvin edistyneensä taitojensa ja
lahjakkuutensa avulla, ja silloin oli hän onnellinen ja tyytyväinen;
jalo työinto häntä elähytti. Mutta ei tarvittu muuta kuin yksi sana,
yksi ajatus, niin muuttui nuori asianajaja aivan toiseksi ihmiseksi.
Hänestä tuli upporikas Gregorics Pálin poika, joka nyt oli miltei
mierolainen, kun ei löytänyt perintöänsä. Ajoittain hänet valtasi
kauhea jano tuon onnettoman tavaran perään; usein hän jätti kukoistavan
liikkeensä viikkokausiksi ja matkusti Wieniin tiedustelemaan asiaa
niiltä, jotka ennen olivat olleet liikesuhteissa hänen isänsä kanssa.

Se rikas vaunutehtailija, joka Wienissä oli ostanut hänen isävainajansa
talon, antoi erään merkillepantavan tiedon.

— Suorittaessani kerran isällenne talon hintaa virkkoi hän minulle:
"Talletan rahat johonkin pankkiin", ja hän tiedusteli samalla minulta
pankkien talletuskirjain ja shekkien luonnetta. Tämän johdosta
tiedusteli Gyuri rahoja joka pankista, mutta tuloksetta. Hän palasi
takaisin Beszterczeen aivan uupuneena ja pahoilla mielin sekä tehden
sen päätöksen, että hän pitää asian lopullisesti menetettynä. "Minä
en enää hullun teitä kulje. En anna kultaisen vasikan aina ynistä
korvissani ja viedä minulta kaikkea iloa. En astu enää askeltakaan sen
asian vuoksi; pidän sen asian pahana unennäkönä."

Mutta voiko myös niin tehdä? Voiko tulisia hiiliä sammuttaa tuhkaa
päälle kokoamalla, eivätkö ne silti savua? Ja tuulen henkäys saa
ne jälleen hehkumaan milloin tahansa. Asian ottaa puheeksi milloin
yksi, milloin toinen. Äiti, vanha äiti, joka jo kulkee kepin varassa,
muistelee lämpöisen takan ääressä istuessaan vanhoja hyviä aikoja,
kertoen niistä luottavasti ja avomielisesti. Ne vanhat hyvät ajat ovat
olleet ja menneet. Tulee muun muassa maininneeksi, että Gregorics Pál
tahtoi sairastuessaan sähkösanomalla kutsua poikansa kuolinvuoteensa
ääreen.

— Voi, kuinka hartaasti hän sinua odotti, ei olisi malttanut
kuollakaan, ennenkuin sinun tultuasi. Mutta minä olin silloin syyllinen.

— Ja minkätähden hän minua niin hartaasti odotti. Eikö hän sitä sanonut?

— Sanoi toki. _Tahtoi sinulle jotain antaa_.

Jo alkaa selvitä, hämärä haihtuu. Pieniä valopilkkuja syntyy sinne,
tänne. Wieniläisen vaunutehtailijan lausunnoista voi päättää, että
vainajan omaisuus oli pankkiosoituksena. Ja äitivanhan sanoista
kuulostaa, että isä aikoi antaa tämän osoituksen hänelle, pojalleen. Se
oli siis hänen hallussaan. Mutta mihin on se joutunut? Mistä pankista
annettu? Miten päästä siitä selville? Voiko heittää asian sikseen,
voiko sitä niin vain kylmästi unhottaa?

Ei, ei. Se ei voi ainiaksi jäljettömiin kadota. Nisunjyväkin tulee
oraalle ja pujahtaa arvaamatta esiin, putosi se mihin tahansa,
orastaapa se takin taskussakin. Entä sitte semmoinen omaisuus. Yksi
sana voi luoda selvyyttä, yksi kyvenkin valoa... Eipä tarvinnut hänen
liioin kauvankaan odottaa. Eräänä päivänä hänet kutsuttiin pormestarin
Krikovszky Tamásin kuolinvuoteelle testamenttia laatimaan. Saapuvilla
olivat myös kaupungin notario ja muutama neuvosmies, jotka sairas oli
toimitukseen kutsunut.

Kaupungin pää, tuo jäykkä käskevä pää, lepäsi raukeana, kellertävänä
patjoillaan, mutta vielä nytkin oli hänellä sama juhlallinen
esitystapa, millä hän oli taannoin lausunut virastolle jäähyväiset,
laskien heidän sydämelleen huolenpidon jalon kaupungin asioista. Niinpä
hän nytkin otti esiin päänsä alta kaupungin virallisen sinetin ja
ojensi sen syvästi huoaten notariolle:

— Tällä olen kaksikymmentä vuotta oikeutta painanut.

Sitte saneli hän testamenttinsa Gyurin kynään, ruveten, luodessaan
silmäyksiä entiseen elämäänsä, puhumaan myöskin vapaussodan muistoista.

— Saamari soikoon, ne vasta aikoja olivat! — hän virkkoi, Gyuriin
kääntyen. — Teidänkin isällänne oli punainen sateenvarjo, jonka
varressa oli ontelo. Siinä ontelossa hän kuletti mitä salaisimpia
tiedonantoja leiristä leiriin...

— Vai niin? Sateenvarjo, — sopersi Wibra György, ja hänen silmänsä
iskivät tulta.

Salaman tavoin iski hänen mieleensä uusi ajatus. Oi voi! Siinä
sateenvarjossa oli se pankkiosoitus. Sydän alkoi kiivaasti sykkiä, hiki
alkoi otsalta valua ja ajatukset kiitivät voitokkaina varmuutta kohden.

Siellä se oli, siellä se oli, varmasti se oli siellä! Yhtäkkiä juolahti
hänen mieleensä tapaus Tisza-virralla, kun sateenvarjo putosi veneestä
veteen ja vanhus ihan kauhun vallassa lupasi sen noutajalle suuren
palkinnon.

Ah, varmasti, varmasti on asia niin! Vielä alkoivat hänen korvissaan
soida isävainajan silloiset sanat: "Kun kerran saat sateenvarjon
omaksesi, tulee se olemaan hyvänä suojana sateissa ja pahoissa säissä."
Ne soivat nyt niin selvästi ja kaikuvasta kuin tulisivat ne suoraan
toisesta maailmasta.

Neuvosmiehet kummastelivat, mikä tuli nuorelle asianajajalle, miten
herra Krikovszkyn kuolema häntä niin liikutti; hyvinhän vanhus
tekee lähtiessään pois, vain vaivoin hän jo monta aikaa oli täällä
luuvaloisine jalkoineen laahustanut; hyvin hän tekee antaessaan tilaa
nuorille voimille. Eipä hän ollut hukkaan elänyt ja hyvin hän uransa
päättäisi, sillä varmasti hankittaisiin hänen muotokuvansa raatihuoneen
seinälle. Jos hän vielä pysyisi ohjaksissa vaikkapa kymmenen vuotta,
ei hän kumminkaan muuta saavuttaisi kuin sen, että maalattaisiin hänen
muotokuvansa, ja tämä tulisi silloin vain rumempi.

Vielä enemmän kummastelivat neuvosmiehet sitä omituista, todellakin
tuhmaa kysymystä, jonka nuori asianajaja tällä juhlallisella hetkellä
teki kuolevalle vanhukselle:

— Oliko se ontelo suurikin, herra pormestari?

— Mikä ontelo? — kysyi kuoleva, joka jo oli unhottanut äskeisen
puheensa.

— Se siinä sateenvarjon varressa.

Raukeasti, kummastellen sairas kohotti lasimaiset, sammuvat silmänsä
häneen, katkonaisesti vetäen henkeä hammasriviensä lomitse.

— En tiedä, en tullut koskaan isältänne kysyneeksi.

Sitte sulki hän silmänsä, lisäten hiljaa ja hilpeän huolimattomasti,
niinkuin yksin unkarilainen osaa kuolinhetkelläänkin:

— Jos vähäsen odotatte, käyn häneltä itseltään kysymässä.

Ja kuten lupasi, lienee hän tehnytkin, sillä tuskin oli asianajaja
ja neuvosmiehet poistuneet, niin jo puolentunnin perästä asetteli
kaupunginpalvelija isoa mustaa lippua raatihuoneen päädylle ja
katolisen kirkon kellot alkoivat kuolonsanomaa soida.

Sillävälin kotiin saavuttuaan harppaili Wibra Gyuri aivankuin
kuumeessa, levotonna edestakaisin toimistossaan. Hänen sydämensä
vuoroin riemusta sykähteli: "aarre on löytynyt", vuoroin taas painuen
toivottomuuteen: "tuota noin, olisi löytynyt, jos sateenvarjo olisi
käsillä. Mutta missä on se?"

Hän ei saattanut syödä eikä juoda eikä nukkaakaan, ennenkuin hän
pääsisi siitä selville. Ensi töikseen hän meni tutkimaan asiaa
äidiltään. Mutta vaikka vanhus kovasti muistiansa vaivasi, ei hän
kyennyt vastaamaan muuta kuin:

— Kuka sitä enää muistaa, rakas poikani, niin monien vuosien perästä!
Ja mitä sinä tuosta risaisesta sateenvarjosta?

Gyuri huokasi:

— Kaivaisin sen esiin maan povestakin, vaikkapa paljain kynsin, jos
vaan voisin.

Eukko kohautti olkapäitään, päätänsä pudistellen.

— Kenties Matyi siitä jotain tietää.

Helppo olikin saada Matyi käsiinsä, hän kun nyt poltteli piippuansa
"nuoren herran" etuhuoneessa, hänen palvelijanaan, mutta samaa virttä
veisasi hänkin, oli muka siitä lähtien unohtanut tärkeämpiäkin
asioita; sen verran hän vain muisti, että vanha herravainaja vielä
kuolinhetkelläänkin tahtoi sen sänkyynsä. Jumala tiesi, minkä tähden
hän sitä niin tarkasti vaali.

(Tietää sen jo muutkin, eikä yksin Jumala.)

Tärkeimpiä olivat sentään Bothárin lesken tiedonannot, joka yhä vielä
piti pientä rihkamakauppaansa Gregoricsien talon kivijalassa ja oli
ollut kuollutta pesemässäkin ja pukemassa. Eukko vannoi kautta taivaan
ja maan, että sateenvarjo oli tiukasti vielä kuolleen jäykistyneessä
kädessä kiinni ja että täytyi oikaista joka sormi saadakseen se irti ja
voidakseen panna sijaan tavanmukainen pyhä risti.

Asianajaja kääntyi poispäin nämät kuultuaan, pyyhkäisten parisen
kyyneltä silmistään.

— Niin, niin, vainaan kädessä oli se sateenvarjo, — toisti Bothárin
leski, — saan jäädä tähän paikkaan seisomaan, jos valehtelen.

— Mitä niistä, — murahti Gyuri herra, — pitää saada tietää, missä se on
nyt.

— Varmaan myöty huutokaupalla kuten muutkin tavarat!

Tämä olikin luultavinta. Gyuri riensi kirjastoon, jossa vainajan
perukirjojen seassa piti löytyä myöskin huutokauppapöytäkirja. Pian
hän sieltä löysikin myytyjen tavaroiden luettelon, kuka oli huutanut
ja mihin hintaan piirongit, kaapit, pöydät, tuolit; siinä oli lueteltu
turkit, pyssy, jahtilaukku, saappaat, latauspuikko, mutta sateenvarjoa
vain ei oltu merkitty. Hän luki kymmeneen kertaan läpi luettelon, mutta
turhaan; ei jälkeäkään, lukuun ottamatta seuraavaa riviä:

_Kelvottomia kapineita, 2 florinia. Osti valkea juutalainen_.

Kenties se kuului niihin. Niin se kai oli. Sateenvarjo on ollut noiden
kelvottomien kapineiden joukossa. Sen on ostanut Valkonen juutalainen.
Ei siis muuta kuin lähteä etsimään tuota juutalaista. Se on nyt ensi
tehtävä.

Mutta kuka oli oikeastaan tuo valkonen juutalainen?

Noissa onnellisissa Pohjois-Unkarin kaivoskaupungeissa olivat tuon
huutokaupan aikana juutalaiset sangen harvinaisia. Heidät oli helppo
toisistaan eroittaa, kun heitä oli vain pari, kolme. Yhtä sanottiin
keltaseksi vaalean tukkansa johdosta, toista mustaksi, kolmatta ehkä
punaseksi, ja vanhaa valkoseksi. Näillä neljällä värillä voi siihen
aikaan eroittaa toisistaan kaikki Israelin lapset siinä kaupungissa.
Senjälkeen he ovat Beszterczessäkin kasvaneet useaksi sadaksi
perheeksi, mutta hiusten värin monistamisesta ei näy Luoja enää huolta
pitäneen.

Ei ollutkaan vaikea saada selville että ennen muinoin — vanhat ihmiset
sen vieläkin muistavat — valkoseksi juutalaiseksi sanottiin Müntz
Jónásta, ja asia oli sitä todennäköisempi, kun kaupungin vanhat
housutkin ja liivit jo kerääntyivät hänen puotipahaseensa, ennen kuin
ne alottivat maallisen olemuksensa toisen toimintakauden. Moni muistaa
vielä tuon pienen myymälän, jonka seinille oli näytteiksi asetettu
vanhoja saappaita sekä kuluneita ja nukkavieruja viittoja ja nuttuja,
ja ovessa musteella töherretty kirjoitus: "Vain kedon liljat voivat
halvemmin pukeutua kuin ostajat täältä".

Tämä kyllä oli totta, mutta sillä lisäyksellä että kedon liljat sentään
pukeutuivat somemmin kuin ostajat siinä liikkeessä. Nämät selvitykset
eivät Gyurille tuottaneet suurtakaan lohdutusta. Vaikka hänellä siis ei
ollut niinkään suuria toiveita löytää sateenvarjoa, läksi hän kuitenkin
suoraa päätä nykyisen pormestarin, herra Sztolarikin luo lähempiä
tietoja saamaan, tämä kun oli ollut kauan aikaa kaupungin notariona
ja tunsi kaikki ihmiset ja asiat. Avomielisesti ja yksityiskohtia
myöten hän kertoi tälle asiansa, että Gregorics Pálin omaisuus, joka
nähtävästi oli talletettu jossain ulkomaan pankissa, oli _melkein_ kuin
löytynyt. Pankkiosoitus oli epäilemättä kätketty vainajan sateenvarjon
varteen ja tämän sateenvarjon oli luultavasti muuan Müntz Jónás niminen
juutalainen huutokaupassa ostanut. Kaiken tämän Gyuri kertoi nopeasti,
hengästyneenä, yhteen menoon entiselle holhoojalleen.

— Tämän verran olen onnistunut saamaan tietää. Mutta mitä nyt tehdä?

— Tämähän on jo paljon, enemmän kuin olisi voinut uskoakaan. Täytyy
vain jatkaa etsimistä!

— Mutta mistä etsiä? Eihän Müntzikään enää ole elossa. Ja jos olisikin,
kuka tietää, mille rikkaläjälle sateenvarjo sen jälkeen on joutunut
lahomaan.

— Ei saa heittää asiaa sikseen.

— Tunsitteko Müntz Jónáksen?

— Kyllä! Hän oli sangen rehellinen juutalainen, jonka vuoksi ukkoparka
köyhänä pysyikin. Hän kävi usein luonani; vielä nytkin olen näkevinäni
hänen paljaan päänsä, valkoiset hapset tuulessa liehumassa. Jumaliste,
— ja Sztolarik hypähti pystyyn kuin nuori vuohi. Ja Gregorics Pálin
punainen sateenvarjo oli hänen kädessään, kun hänet viimeksi näin.
Kuulehan Gyuri, nyt muistan sen aivan varmasti, voisinpa tehdä
valankin, sillä sanoin vielä silloin hänelle leikilläni: "Jokohan se
Jónás on ruvennut käymään toisenkin maailman taloissa, koskapa on
saanut haltuunsa Gregorics-vainajan sateenvarjon?"

Tähän ukko oli hilpeästi naurellen vastannut, ettei hän vielä ole
sentään niin kauaksi liikettänsä ulottanut, hän käy vain Zólyomin
ja Hontin piirikunnissa, toiset komitaatit hän on jakanut poikiensa
kesken, Moritzille Trencsén ja Nyitra, Szamille Szepes ja Lipto, mutta
nuorin nallikka sai vasta viime viikolla alueekseen Barsin piirikunnan;
toiseen maailmaan hän ei aio itse lähteä kauppoja tekemään, eikä laske
sinne poikiansakaan, jos ei vain tule pakko.

Gyurin silmät ilosta sädehtivät:

— Bravo, rakas holhoojani — hän huudahti, melkeinpä kirkasi. —
Todellakin taivaallinen tiedonanto!

— Oletpa onnen poika, Gyuri. Minulla on jo sellainen aavistus, että
olet oikeilla jäljillä ja vielä löydät perintösi.

— Alan sitä jo uskoa itsekin, — innostui asianajaja, joka helposti
rakensi tuulentupia ja niitä jälleen yhtä helposti särki; — mutta
kuinka on sitte Müntz rukan käynyt!

— Juutalaisista kertovat kristityt erään tarun, että jokaisena
pitkäperjantaina katoaa yksi juutalainen jäljettömiin. Niin katosi vanha
Jónáskin, siitä on kulunut jo osapuilleen neljätoista vuotta! — Älä
pelkää, Rotschildeista ei ainakaan sillä tavoin kukaan mene. — Hänen
vaimonsa ja lapsensa odottelivat häntä palaavaksi, mutta vanhusta ei
vain kuulunut. Pojat silloin lähtivät häntä etsimään ja saivat tietää,
että ukko oli mennyt päästään sekaisin ja harhaillut siellä täällä
slovakkikylissä, joissa hänet oli nähty milloin missäkin, kunnes
vihdoin oli, muuanna päivänä löydetty hänen ruumiinsa Garam-joesta.
— Nuoren asianajajan kasvot kävivät totisiksi, mieli taas painui
alakuloiseksi.

— Mutta silloinhan sateenvarjokin hukkui Garam-jokeen.

— Ehkei sentään. Olisihan hän voinut jättää sen kotiakin. Ja jos hän
sen kotiin jätti, viruu se varmaan vielä siellä jossain vanhan romun
seassa, — ei sitä kukaan ole ainakaan viitsinyt ostaa. Koeta onneasi,
poikani! Sinun sijassasi minä oitis nousisin rattaille ja menisin niin
kauas, kunnes...

— Menisin, mutta mihin menisin?

— Niinpä, niinkin. — Sztolarik mietti hetken. — Müntzin pojat ovat
hajonneet kaikkeen maailmaan, — tulitikkulaatikot, joilla he alkoivat
liikkeensä, ovat saattaneet siitä lähtien paisua suuriksi taloiksi,
enkä ole minä heistä sen koommin mitään kuullut. Mutta kuulehan, lähde
Bábaszékiin, leski asuu siellä.

— Missä sijaitsee Bábaszék?

— Lähellä Zólyomia, vuoristossa; siellä haukutaan vuonan kuolleen
mätäkuussa viluun.

— Ja tiedättekö varmasti Müntzin lesken asuvan siellä?

— Aivan varmasti. Parisen vuotta sitten hänet otettiin ja vietiin
juutalaiseksi Bábaszékiin.




MEIDÄN ROSALIA.


Niin, vanha Müntzin leski vietiin juutalaiseksi Bábaszékiin
neljänkymmenen florinin vuosipalkalla, kun näet Bábaszékissä ei ollut
juutalaista ja sinne piti ehdottomasti semmoinenkin hankkia.

Asian laita oli oikeastaan niin, että Bábaszék oli yksi noita
Ylä-Unkarin pikkukaupunkeja, jotka eroavat ympäristön köyhistä
kyläkunnista ainoastaan sen kautta, että heidän tuomarillaan on
pormestarin nimi ja arvo ja että vissiksi vuoden päiväksi sinne tuodaan
ympäristön kesätuvilta ja kylistä parisen vasikkaa ja sonnimullikkaa
sekä joitakuita hevoskonia myötäväksi ja samaksi päiväksi sinne
myöskin saapuu naapurikaupungista Zólyomista rinkelikauppias, asettaen
teltassaan esille rinkeliä, piparkakkuja ja muita leivoksia, jotka
menevät hyvästi kaupaksi seudun neitosille ja lapsille. Sanalla
sanoen Bábaszékissa on silloin markkinat. Näistä kaupunkilaiset ovat
jo vuosisatoja pitäneet tarkasti vaaria, jakaen kalenterivuoden ja
maailman tapahtumat kahtia, siten että toinen puoli kuuluu markkinain
edelliseen aikaan ja toinen puoli markkinain jälkeiseen. Niinpä sattui
esimerkiksi Deák Ferenczin kuolema juuri kaksi päivää Bábaszékin
markkinoiden jälkeen.

Kaikkeen tähän ovat olleet syynä muinaiset kuninkaat, jotka käydessään
metsästämässä Zólyomin tai Veglesin linnoissa kohottivat juomarahojen
asemesta läheisiä kyliä kaupungeiksi.

Kelpaa sentään sekin etuoikeus; kaupungissa on kaikki arvokkaampaa
ja näkösämpää, maa, puutarhat, jopa ihmisetkin. Siellä on joka mies
kaupungin porvari, ja sehän on jo jotain sekin. Lautakunnan jäsenet
ovat neuvosmiehiä, vanha olkikattoinen talo, jossa neuvosto pitää
kokouksiaan, on raatihuone, pieksujalka oikeudenpalvelija, vaikka
sillä ei olekaan yllään virkatakkia, vaan mahalla vaskisolkinen vyö,
on kaupungin heitukka, jonka tulee osata lyödä rumpuakin, sillä
kaupungilla on myös oma rumpunsa, ovatpa varakkaammat kaupungit
hankkineet itselleen paloruiskunkin. Arvo on aina arvoa — ja sitä tulee
myös ylläpitää.

Ja kun vielä sitte alkaa hallituksesta käsin puhaltaa sellaisia tuulia,
että suurin osa näistä kahdeksan-, yhdeksänsataa asukasta sisältävistä
pikkukaupungeista tulee menettämään kaupunginoikeutensa, syntyy heidän
kesken kova kilpailu. Kukin koittaa osoittaa elinvoimaisuuttaan, kukin
rientää osoittamaan mahtavuuttansa, vaikka kaurapussi tuskin yhdelle
hevoselle riittää... Siitä ei hyvää synny; ken elää, se näkee.

Niinpä Zólyomin kaupunki kovasti vastustaa Pelsöcziä.

Eihän se ole kaupunki eikä mikään; ei siellä ole apteekkiakaan.

Pelsöczin upottaisi Zólyom vesilusikkaan. — Herranen aika, eihän joka
maailman kolkka voi olla Besztercze tai Lontoo!

Koiramainen on Pelsöczkin haukuskellessaan ja sortaessaan vuorostansa
Bábaszék pahasta:

Eihän se ole mikään kaupunki! Ei siellä ole Bábaszék juutalaistakaan.
Sellainen paikkakunta, johon juutalainen ei asetu, ei todellakaan
kaupungiksi kelpaa.

Bábaszék taasen vuorostaan pienempiänsä sortaa... mutta enhän minä ole
tässä selittämässä tuota rumaa kamppailua, tahdon vain lyhyesti mainita
että Bábaszékin arvoisa hallinto kadehtijoiden likaisista parjauksista
viisastuneena — osaahan mehiläinen kerätä hunajaa myrkkykasveistakin
— oli ruvennut hieromaan kauppaa edellämainitun Jónás Müntzin lesken
kanssa, että tämä muuttaisi asumaan Bábaszékiin ja avaisi siellä torin
varrella kaupan vastapäätä sepän pajaa, jotta se pistäisi jokaisen
matkustavan silmään, ja tulisi siinä olla kaupan ensi kädessä seuraavia
tavaroita: saippuaa, piiskoja, värejä, sukia, harjoja, valjaita,
nauloja, suolaa, kärrinvoidetta, saframia, inkivääriä, kanelia, liimaa,
maaliöljyä, lyhyesti sanoen tavaroita, joita ei Bábaszékissa kasva,
ja joita ei siellä liioin valmisteta, ja lieneepä edellämainittujen
lisäksi maailmassa vielä joitakuita muitakin.

Täten joutui Müntzin leski Bábaszékiin, missä hänet otettiin kaikella
kunnialla vastaan ja häntä kaikin tavoin hemmoteltiin; häntä
olisi miltei kämmenellä kannettu — mikä kumminkaan ei olisi ollut
leikintekoa, sillä arvon rouva painoi lähes puolisentoista sentneriä.

Ensimmältä moni oli pahoillaan, kun maistraatti ei ollut hankkinut
oikeaa juutalaista, vaan ainoastaan juutalaisakan. Olisihan ollut
paljoa mahtavampaa ja mieltä ylentävämpää sanoa: Meidän juutalainen
sanoi niin ja niin, meidän Moritz tai meidän Tobias teki sitä ja
sitä. Sangen yksinkertaiselta tuntuu puhe "meidän juutalaiseukosta"
tai "meidän Rosaliasta"; eihän se kuulu miltään. Sanalla sanoen,
Bábaszékiin olisi pitänyt hankkia oikea juutalainen, pitkäparta,
käyränenä ja mikäli mahdollista punatukkainen — se olisi ollut oikeaa
lajia.

Mutta herra Konopka, neuvosmiehistä viisain, joka oli rouva Müntzin
kanssa ruvennut sopimusta hieromaan ja itse meni häntä noutamaan,
toimittaen Beszterczeen lähettämillään rattailla hänen tavaransakin
perille — olipa kukittanut ne hevosetkin, jotka toivat itse rouvan, —
tukki armotta tyytymättömien suun lausumalla, joka sattui pilkkaan kuin
kivi Davidin lingosta.

— Älkää hupsiko! Jos nainen kerran saattoi olla Unkarin kuningasna,
eikös silloin voi nainen toisen kerran olla Bábaszékissä kauppiasna?

Mihinkäs totuudesta pääsee! Tyytymättömät vähitellen rauhoittuivat,
alkoivatpa jo kehuskellakin maistraatin valintaa, kun rouva Müntzin
pojat, luvultaan seitsemän, seuraavana purim-juhlana ja senjälkeen
kaikkina suurina juhlina kokoontuivat maailman eri ääristä sinne ja
kaupunkilaiset näkivät heidän kävelevän torilla herrastamineissa,
jalassa nauhakengät ja korkeat silinterihatut päässä.

Bábaszékin porvarit pysähtyivät pihamaillaan heitä silloin katselemaan
ja rehennellen he yli väliaitojen toisiansa puhutellessaan haastelivat:

— Jos ei tämä ole kaupunki, kuomaseni, silloin ei lepakkokaan ole muuta
kuin hyttynen!

— Kymmeniin vuosiin ei Pelsöczissä nähdä näin monta juutalaista,
vastasi toinen kuoma, mahaansa silitellen.

Puotinsa ovella Müntzin leski itsekin ihaili poikiansa. Siinä hän näet
tavallisesti istui puodin ovella sukkaa kutoen, nenällä vaskisankaiset
silmälasit — ja nämät silmälasitkin antoivat Bábaszékille arvokkaan
kaupunkilaisen ulkoasun. Muuten oli rouva Müntz sangen ystävällisen ja
lempeän näköinen, istuessaan siinä, valkoinen huivi päässään hän sopi
niin hyvin ympäristöön, toisiin, valkoisiksi siveltyihin rakennuksiin
ja kaupungin talon kunnioitusta herättävään otsikkoon, että kukaan
ei saattanut mennä hänen ohitsensa hattuaan nostamatta. Jokainen
tunsi vaistomaisesti, miten likeisesti tuo pyöreä eukko oli liittynyt
Bábaszékin kukoistusta tarkoittaviin tulevaisuussuunnitelmiin.

— Hyvää päivää, nuori rouva, miten jaksatte, nuori rouva?

— Hyvin, rakkaat lapset.

— Mitenkä liike käy, nuori rouva?

— Hyvin, rakkaat lapset.

Sangen oltiin hyvillään, kun rouva oli aina ketterä ja terve ja
vaurastui silminnähtävästi.

Kaikkialla kaupunkilaiset rahtia vetäessään siitä ylvästelivätkin.

— Meidän Rosalia se vasta vaurastuu. Ihan se saa, hitto vie, uudet
höyhenet. Pätii Bábaszékissä elää! Bábaszék on kultala, uusi kultala...
kyllä siellä elää.

Rosalia-rouvaa siellä todella hemmoteltiin. Hän oli jo alun
seitsemännellä kymmenennellä, mutta silti häntä aina sanottiin vain
"nuoreksi rouvaksi". Ja merkityksensä on silläkin. Kuningas on haalinut
itselleen kaikki mahdottomatkin arvonimet ja yksin hänellä on muka
oikeus niitä jaeskella, mutta kansa on tuntien oman suverenisuutensa
ottanut käytäntöön myös omat arvonimensä, se lahjoittaa arvonimeksi
_nuoruuden_.

Kuten sanoin, pidettiin Rosalia rouvaa suuressa kunniassa; kun hän
muutama vuosi sinne siirtymisensä jälkeen alkoi rakentaa uutta
kivitaloa torin laitaan, tarjoutuivat kaikki hevosmiehet noutamaan
hänelle muutaman kerran kiviä ja puita. Lupasivatpa mökkiläisetkin
tehdä ilmaiseksi yhden päivätyön. Ainoastaan parisen laiskinta alussa
kieltäytyi tulemasta, mutta järkevämmät ja etevämmät hilasivat
heidätkin mukaansa.

— Kelvoton mies, he sanoivat semmoisista, — ei kunnioita ketään, ei
Jumalaa, ei pappia, ei juutalaista.

Menipä kaupungin hallinto niinkin pitkälle, että uutta asemakaavaa
laadittaessa laajanäköisen pormestarin Mravucsán Jánosin kehoituksesta
eroitettiin kaksi tonttia kaupungin alueesta, toinen vastaista
juutalaisten synagogaa ja toinen juutalaisten hautuumaata varten —
vaikka näitä ei siellä ollut kuin yksi eukko.

Se sinään. Onhan tulevaisuus edessä, ja ken tietää, mitä se mukanaan
tuopi? Ja toisekseen tuntuu niin mukavalta sovittaa pakinoidessaan
vierasten kanssa puheeseen sanat: "noin kivenheiton päässä Bábaszékin
juutalaistemppelistä", tai: "Bábaszékin juutalaistemppelin alueen ohi
mennen" j.n.e.

Vieläkin pienemmät naapurikaupungit kateissaan ja kiukuissaan
bábaszékiläisten selän takana sanelivat:

— Voi noita Bábaszékin porvareita! Johan ne vaivaiset suuruuden
hulluutta sairastavat.




JÄLJET VIEVÄT GLOGOVAAN


Eräänä kirkkaana, keväisenä iltapäivänä pysähtyivät kevyet vaunut rouva
Müntzin myymälän edustalle. Vaunuista hyppäsi ulos nuori herra.

Tämä oli, kuten jo tiedämme, Wibra György.

Rouva Rosalia, joka paraikaa keskusteli pormestari Mravucsánin ja
neuvosmies Galban kanssa, kysäsi uteliaasti hänen luokseen joustavin
askelin tulevalta vieraalta:

— Mitä asiaa?

— Oletteko rouva Müntz?

— Olen.

— Haluaisin ostaa yhden sateenvarjon.

Neuvosmiehet kääntyivät kummastellen katselemaan kirkasta, pilvetöntä
taivasta.

— Mitä hittoa, mumisi laajanäköinen Mravucsán itsekseen, — mitä nyt
sateenvarjolla? sitte hän kysyi ääneensä:

Mistä herra on kotoisin?

— Beszterczestä.

Mravucsán kummasteli yhä enemmän, olipa vähällä rintoihinsa lyödä.

Kyllä on kumma seikka tulla Beszterczestä Bábaszékiin sateenvarjoa
ostamaan. Eihän semmoista saa kuulla kuin kerran eläissään. Hän
tyrkkäsi hiljaa neuvosmiestä kylkeen, kuiskaten:

— Kuulitteko?

— Tämä on vain köyhä maalaisliike, hyvä herra. En pidä varastossa
sateenvarjoja ja muita sellaisia tavaroita, vastasi rouva Rosalia.

— Se on kyllä ikävää, murisi herra Mravucsán, pureskellen tuuheita
pörhöisiä viiksiään.

Mutta minä olen kuullut, — virkkoi vieras jälleen, että teillä on
vanhoja sateenvarjoja.

Vanhoja sateenvarjoja! Hyi! Herra Mravucsán, joka muutenkin poti
hengenahdistusta, alkoi läähättää lyhyeen ja vaikeasti. Hän oli
juuri viskaamaisillaan jonkun ivallisen sanan tuolle vieraalle kun
yhtäkkiä muuan pillastunut hevospari käänsi hänen ajatuksensa toiseen
suuntaan. Markkinaväki, jota tori oli täynnä, hajaantui säikäyksissään
laitapuolille, vastapäätä olevassa pajassa takominen taukosi ja
sepät juoksivat suurta melua pitäen oikealle laidalle pystytettyä
markkinakojua, eli n.s. "lassinkyökkiä" kohti, jonka padan ja
paistikkaat ohikiitävä valjakko oli kumoon kaatanut. Sekä rinkelit että
paistikkaat ja sianlihaviipaleet siellä makasivat hujan hajan maassa,
vain niiden haju vielä nyt kovasti seppien nenää kutitti. Torieukot
kiljuivat ja voivottelivat; jotkut rohkeimmat riisuivat päästään
tummansiniset huivinsa ja pelottelivat niitä huiskuttamalla hevosia,
saaden ne onnellisesti suuntaamaan kulkunsa suutarien kojua kohti.

Syntyi aimo mellakka. Koko tori oli yhtenä vilinänä, aallokkona. Muuan
sepänrenki otti maasta suuren paistikkaanpalan, eukot hänen peräänsä,
ja senjohdosta toinen sepänrenki, rientäen vainottua toveriansa
auttamaan, veti yhtäkkiä ahjosta suuren tulikuuman raudan ja riensi se
pihdeissään eukkoja kohden, ruveten sitä vielä tuimasti vasarallaan
takomaan, jotta tuliset kipunat pärskyivät ympäriinsä parin sylen
päähän.

Hevoset sillävälin laukkasivat eteenpäin erään tynnörintekijän
tavaroiden ylitse, vetäen perässään hienojen herrasvaunujen riekaleita.
— Noista ei ainakaan enää ajopeliä tule, virkkoi seppämestari hitaasti,
katsellen tapausta, kädet nahkaisen esiliinan alla. Nyt vaunut vielä
iskivät erään talon seinään ja niiden vasen takapuoli litistyi kokoon;
vetotankokin katkesi, yksi pyörä jäi johonkin linjaaleineen päivineen,
jotta nyt alkoi keltaiseksi maalattu istuinkin maata laahata. Ohjat
olivat irtautuneet hevosten väliin ja laahasivat nekin maata. Nuo
pillastuneet hevoset liehuvine harjoineen ja suut vaahdossa olivat
todellakin komea näky siinä kiitäessään päät pystyssä aivankuin
vapaudestaan hurmaantuneina; etujaloillaan he näyttivät ikäänkuin uivan
ilmassa.

— Komeat haaskat! — virkkoi neuvosmies Galba.

— Glogovan papin hevoset, — huomautti Mravucsán. — Kunpa vaan ei olisi
mitään onnettomuutta tapahtunut. Mennään, Galba!

Puhellessaan etumaisten ostajain kanssa, joita yhä karttui ja joita oli
palveltava ja jotka sentään kärsivällisesti vuoroaan odottivat, rouva
Müntz ohimennen vastasi vieraalle:

— Olisi meillä vanhoja sateenvarjojakin ehkä joitakuita tuolla
vinnillä, mutta ne eivät noin hienoille herroille sovi.

— Saamari! Tahtoisin kumminkin niitä nähdä. Rouva Müntz aukaisi oven
laskeakseen ostajat edellänsä sisään, mutta teki vierasta kohden
kynnyksellä torjuvan liikkeen.

— Vakuutan teille ettette ottaisi niitä käteennekään.

Mutta vieras ei niin helposti perään antanut, vaan meni sisään hänkin
odottamaan, kunnes toiset ostajat olivat asiansa suorittaneet, ja nyt
hän uudestaan lausui tahtovansa nähdä noita vanhoja kapineita.

— Voi hyvä herra, jättäkää minut rauhaan! Sanon vieläkin etteivät ne
teille kelpaa. Ne sateenvarjot ovat niiltä ajoilta, jolloin mieheni
vielä eli, hän kun osasi niitä korjata; useimmista on kangas rikki,
— ja sitäpaitsi ovat ne jo aivan turmeltuneet vinnillä kaikenmoisen
rojun seassa. Ei kannata mennä niitä noutamaan. Eikä se nyt kävisi
laatuunkaan. Poikani on mennyt markkinoille, piialla on ruusu jalassa,
jotta ei pääse liikkumaan, enkä minä näin markkinapäivänä voi
hetkeksikään poistua puodista.

Asianajaja otti lompakostaan viiden florinin setelin.

— Minä en ilmaiseksi pyydä palvelustanne, rouva Müntz, mutta
sateenvarjot tahdon joka tapauksessa nähdä. Laskekaa minut itse sinne
vinnille. Ottakaa tämä nyt etukäteen.

Rouva Müntz ei tarttunut rahaan; pienillä silmillään, jotka olivat
syvällä lihavien kasvojen kuopissa, hän tarkkasi tutkivasti ja
epäilevästi ylhäisen näköistä nuorta herraa.

— Nyt en ainakaan sateenvarjoja teille näytä.

— Miks'ette?

— Siksi että miesvainajani antoi minulle seuraavan opetuksen: Älä
koskaan, Rosalia, tee semmoista, jota et käsitä, ja minun mieheni oli
sangen viisas ihminen.

— Niin, niin. Olette oikeassa; ettehän käsitä, minkätähden minä tarjoan
viittä florinia saadakseni nähdä vanhoja sateenvarjoja.

— Noilla viidellä florinilla te tahtoisitte kai nähdä jotain muutakin.

— Niin, asia on sangen yksinkertainen. Minun isälläni oli vanha
sateenvarjo, josta hän eläessään paljon piti, oli siihen todella
kiintynyt, ja olen saanut sattumalta tietää sen joutuneen teidän
miehenne haltuun; tahtoisin sen nyt hankkia itselleni perhemuistoksi.

— Kuka olikaan isänne? Ehkä minä jotain asiasta tietäisin.

Vieras hieman punastui.

— Gregorics Pál, — hän vastasi.

— Ah, Gregorics! Vartokaa! Niin, niin, kyllä muistan, tuo omituinen
pieni mies, joka kuolemansa jälkeen...

— Niin se, joka testamenttasi Beszterczen rouville kaksituhatta
kullekin.

— Kyllä tiedän, mutta ei hänellä ollut, jos oikein muistan, poikaa...

— Niin, tuota, tuota... (Puhuja joutui hämilleen ja lause katkesi.)
Minä olen asianajaja Wibra.

Nyt oli rouva Müntzin vuoro joutua hämilleen.

— Vai niin. Oh hoh! Voi minun vanhaa tyhmää päätäni. Oh hoh, jo tiedän.
Kyllä tiedän! Olen kuullut teistä paljo puhuttavan. Olen sangen
iloinen saadessani teidät nähdä. Kyllä tunsin taattovainajan. Hyvänen
aika, miten olettekin hänen näköisensä ja kuitenkin niin pulska mies.
Tunsin hänet hyvin, vaikka — hän lisäsi hymähtäen — minulle hän ei
testamentannut kahtatuhatta florinia. Voi, minäpä olin silloin jo
vanha, kun hän oli nuori. — Olkaa siis hyvä ja tulkaa sateenvarjoja
katsomaan. Minä näytän tietä ja osoitan, missä ne ovat siellä vinnillä.
Tulkaa vain perässäni. Kunpahan nyt löytäisitte vanhan herran
sateenvarjon sieltä...

— Viisikymmentä florinia minä silloin kouraanne pistäisin, rouva Müntz.

Kuullessaan viittäkymmentä florinia mainittavan alkoivat eukon silmät
kiilua kuin kiiltomadot. Mikä kelpo poika! — hän huoahti taivaaseen
katsahtaen, — ei mikään ole otollisempaa Jumalalle kuin hyvä poika,
joka kunnioittaa vanhempiensa muistoja! — Nuo viisikymmentä florinia
saivat vanhuksen niin vilkkaaksi ja eloisaksi kuin hämähäkki. Sulkien
puotinsa lasioven ulkoa hän ketterästi astuen vei Gyurin pihaan
tikapuiden luo, aikoen itsekin kavuta ylös häntä auttamaan.

— Ei, ei, pysykää te täällä, rouva Müntz. Mitä maailma sanoisikaan,
— lisäsi Gyuri leikillään, — jos saisi nähdä meidän kiipeävän kahden
vinnille?

Rosalia rouva purskahti käsiänsä yhteen lyöden iloiseen nauruun.

— Voi hyvä, nuori herra! Ne ajat ovat aikaa menneet. Eipä taattonnekaan
minulle mitään testamentannut. Vaikka kyllä minä ennen sentään... (Hän
silitteli harmaita hapsiaan pois otsalta.) Menkää siis yksin.

Puolisen tuntia penkoi Wibra siellä rouva Müntzin romuja, tämän
jo käydessä kahdestikin puodista käsin pihalla katsomassa. Nuo
viisikymmentä florinia olivat näet tehneet hänet malttamattomaksi.

— Heiniäkö vai olkia? — hän kysyi nähdessään Wibran selkä edellä
astuvan tikapuita alas. Turha oli kysyäkin. Kädessä ei ollut
sateenvarjoa.

— Minä olen tutkinut ne kaikki, — hän virkkoi allapäin; — yksikään
niistä ei ollut se oikea.

Juutalaiseukon muoto kävi nyrpeäksi, lihava leuka rupesi omituisesti
väräjämään ja silmät räpyttivät sukkelaan.

— Voi, voi, mihin lienee tuo tuhma Jónás sen pannut? — hän mutisi.
Viisikymmentä florinia! Kauheata! Sillä Jónáksella ei sitte ollut
vähääkään älyä...

— Miehenne luultavasti itse piti sitä sateenvarjoa. Herra Sztolarik,
meidän nykyinen pormestarimme sanoo varmasti muistavansa nähneensä sen
hänen kädessänsä.

— Minkä näköinen se olikaan?

— Kangas oli punainen, alasyrjässä kapea viheriä kukkareunus; musta
puuvarsi päättyi harmaaseen luusta tehtyyn kahvaan.

Rosalia rouva huudahti:

— En tarvitse päästä koskaan taivaaseen, jos ei Jónáksella ollut juuri
se viime matkallaan. Muistan sen, aivankuin hän seisoisi vielä nytkin
edessäni. Sen hän otti, jumaliste, juuri sen hän otti...

— Siinä hän teki pahasti.

Rosalia rouva alkoi miestänsä puolustaa:

— Miten hän voi tietää, mikä niistä olisi ollut kotiin jätettävä! Ei
hänellä ollut aavistustakaan...

— Kaikki on siis mennyttä! — huoahti asianajaja, seisoen tikapuiden
luona neuvotonna, aivan kuin jäykistyneenä kuten Marius Kartagon
raunioilla; hänen Kartagostaan vain ei jäänyt raunioitakaan, — kaikki
haihtui ilmaan, josta oli itse rakennuskin.

Vastahakoisesti hän astui ulos portista vaunujansa luo, eukko
laahustaen verkalleen perässä, kuten lihotettu hanhi heiluen oikeaan
ja vasempaan. Mutta kadulla hän yhtäkkiä tarttui vilkkaasti Wibran
takinkaulukseen:

— Ka, olin aivan unhoittaa. Poikani Moritz sattuu olemaan kotona; hän
on teurastaja ja on tullut eläimiä ostamaan. Poikani Moritz tietää
kaikki ja minun ei pidä koskaan päästä taivaaseen — Rosalia rouva oli
nähtävästi paljoa mieluummin täällä maan päällä — jos hän ei voi antaa
teille jotain tietoa tuosta punaisesta sateenvarjosta. Menkää vain,
hyvä, rakas herra, suoraan torille eläimien joukkoon ja puhutelkaa
siellä komeinta miestä; se on Moritz poikani... erittäin pulska ja
komea mies. Puhutelkaa häntä ja luvatkaa hänelle nuo viisikymmentä
florinia. Minun ei pidä koskaan päästä taivaaseen, jos valehtelen
sanoessani että Moritz minulle jotain tuosta sateenvarjosta silloin
mainitsi. Kun näet Jónás rukka hukkui, meni Moritz häntä hakemaan
ja jäljille päästyään hän seurasi niitä kylästä kylään, udellen ja
tiedustellen, kunnes viimein asiat selvisivät. (Rosalia rouva loi
kyyneleiset silmänsä taivasta kohden.) Voi Jónás, Jónás, miksi teit
meille tämän? Kun kerran jo meni järkesi, minkätähden piti sinun
itsekin mennä sen perään? Onhan sitä pojillasi riittämään asti. — Wibra
olisi tarttunut oljen korteenkin; sanaa virkkamatta hän nyt riensi
myymäkojujen lomitse kirkon taa karjatorille.

Hetken tiedusteltuaan hän tapasikin Müntz Moritzin, lyhyen, paksun ja
lihavan miekkosen, kasvot pisamia täynnä. Hiton ruma mies muutenkin.
Vyötäisillä riippui pitkä tuppipuukko ja oikeaan ranteeseen oli
tatuoitu härän pää.

Mies teki paraikaa kauppaa muutamasta käyräsarvisesta lehmästä. Myyjä
vannoi kautta taivaan ja maan ettei Bábaszékissä ole tämän vertaista
lehmää vielä myyty.

— Paljailla oljilla eläenkin, — hän kehui, se lypsää neljätoista
tuoppia päivässä.

— Joutavia! — vastasi Müntz Moritz halveksivasti, — en minä ole mikään
vasikka, joka sitä rupeaisi imemään eikä teidän tarvitse ruveta sen
lypsykykyä kehumaan; minä olen teurastaja, palottelen sen puntarin
nenään.

— Vai niin, — virkkoi rehellinen myyjä ja alensi tinkimättä viisi
florinia lehmän hintaa.

Moritzin mielestä oli kai hinta vieläkin liian korkea, koska hän
koetellen sitä joka taholta viimein läimäytti sitä lanteille,
huudahtaen ikäänkuin epätoivoissaan: "paljasta luuta!" — sitte aukasi
hän eläimen suun, tutkien sen hampaita.

— Eihän sillä ole enää hampaitakaan!

— Mitä herra hampaista? — ärähti kunnon myyjä. — Vai aiotteko palotella
ja punnita hampaitakin?

— Vielä tuo kelvoton potkiikin!

— Mitä tyhjää, eihän se kuoltuaan enää potki; ensin te kai sen
teurastatte ja sitte vasta palottelette?

Kunnon myyjä nauroi omalle sukkeluudelleen ja tultuaan hyvälle tuulelle
hän alensi hintaa vielä viisi florinia.

Sittekin lienee hinta ollut Moritzin mielestä liian korkea, koskapa hän
jäi vielä tarkastamaan elukkaa löytääkseen siinä yhä uusia vikoja, kun
Wibra saapui paikalle ja puhutteli häntä unkariksi:

— Tulkaa, herra Müntz, minulla olisi vähän asiaa!

Peläten että ostaja menee menojaan alensi myyjä hintaa taas viisi
florinia, ja nyt teki viisas Moritz kaupat, vaikka hän ennen oli saanut
iltaan asti hieroa kauppaa noiden itsepäisten myyjäin kanssa, jotka
eivät tahtoneet tavaraansa halvasta luovuttaa.

— Mitä asiaa?

— Haluaisin ostaa teiltä jotain semmoista, joka ei kuulu minulle eikä
teillekään.

— Semmoista tavaraa on maailmassa paljon, — vastasi Moritz, suu
irvissä. — Minä myyn sangen halvasta, sen vakuutan.

— Käydään vähäsen tuonnemmaksi!

Asianajaja vei hänet ulos väkijoukosta kaupungin kaivolle, missä
yksinäinen marjakuusi antoi varjoa. Tämä puu, jonka jalo kaupunki oli
ympäröinyt aitauksella ja jonka alle se oli asettanut kaksi penkkiä,
kuului sekin tavallaan Bábaszékin vastaiseen mahtavuuteen. Nuo myskiltä
haiskahtavat kullanvihreät kuoriaisetkin, joita oli sen lehvissä ja
joita käytetään eräiden lääkkeiden valmistukseen, — espanjankärpäsiksi
tiedemiehet niitä nimittävät, — olivat jok'ikinen todistamassa
Bábaszékin etevämmyyttä ja että sekin vielä saapi apteekin.

Bábaszékin naiset veivät noita hyönteisiä ennen usein Zólyomiin, missä
apteekkari niitä osti parillakymmenellä kreutzerillä, mutta sitte
kielsi jalo kaupunki jyrkällä säädöksellä tämän keinottelun, lausuen;
Puu kaipaa apteekkia. Emme salli viedä kuoriaisia pois... Kyllä
laajanäköinen Mravucsán osaa asiat valvoa.

Wibra kertoi lyhyesti asiansa, että hän haluaisi ostaa muistiksi
isävainajansa sateenvarjon, jota vanha Jónás Münz oli käyttänyt.

— Tiedättekö te jotain siitä?

— Kyllä — vastasi Moritz nolona; hän kävi näet erittäin noloksi
kuullessaan tällaisia joutavia asioita mainittavan.

— Tarjoan teille viisikymmentä florinia, jos lähdette minua opastamaan
ja onnistutte sen löytämään.

Säikähdyksissään otti Moritz lakin päästään. Viisikymmentä florinia
vanhasta sateenvarjosta! Oh, sehän mahtoi olla itse Koburgin herttua!
Yhdellä silmäyksellä hän nyt huomasi, miten hieno puku oli vieraan yllä.

— Saattaa se sateenvarjo löytyä, — hän vastasi silminnähtävästi
vilkastuen, mutta kohta sentään lähemmin ajateltuaan lisäten varmuuden
vuoksi sanan: luullakseni.

— Kertokaa kaikki, mitä tiedätte.

Mies vaipui hetkeksi mietteisiin; muistot isästä olivat nähtävästi
aivan sekaisin hänen päässään, sikinsokin kuin risuläjä.

— Tuota, tuota se sateenvarjo! Miten sen laita olikaan? Siitä on
nelisentoista vuotta, kun isäni hukkui; moni yksityiskohta on jo
haihtunut mielestäni, mutta sen muistan varmasti, että lähteissäni
häntä veljeni kanssa etsimään pääsin jäljille ensin Podhragyissa.
Siellä hän vielä oli ollut järjissään, myynyt muutamia pieniä
kapineita kyläläisille, nukkunut yönsä kylän kapakassa sekä ostanut
kahdella florinilla vanhan sinetin eräältä Raksányi nimiseltä
maalaisaateliselta. Hänellä oli silloin vielä hyvinkin selvä järki,
sillä saatuamme hänen ruumiinsa ylös Garam-joesta löysimme sinetin
hänen taskustaan ja myimme sen eräälle muinaismuistojen kerääjälle
viidestäkymmenestä florinista, kun näet saatiin selville, että se oli
Arpádin ajoilta Mohorain sinetti.

— Hyvä, hyvä, mutta nämät seikat eivät minua liikuta, herra Moritz,
keskeytti vieras maltitonna.

— Saatte kohta huomata, että nekin asiaan kuuluvat.

— Sangen mahdollista, mutta eivät koske sateenvarjoa.

— Koskevatpa niinkin. Kuunnelkaa vain tarkasti. Podhrágyissa saimme
tietää vanhuksen menneen sieltä Abellovaan. Silloin minäkin läksin
sinne. Täältä jo kuulemieni johdosta aloin epäillä vanhuksen
menneen päästään sekaisin, hän kun ennenkin oli ollut taipuvainen
mietiskelyihin. Siellä näet kerrottiin meille hänen ostaneen vanhoja
kreutzerin rahoja kyläläisiltä neljästä kreutzerista. Sittemmin selvisi
kumminkin, että otaksumani oli väärä.

— Miten niin? Eikö vanhus vielä ollutkaan sekapäinen.

— Ei, sillä muutama päivä senjälkeen kävi Abellovassa kaksi
juutalaispoikaa, tuoden sinne pussillisen noita vanhoja kreutzerin
rahoja, joista kyläläiset heille maksoivat kolme kreutzeria
kappaleelta, kun niiden hinta muka oli neljä kreutzeria.

— Siis mahdollisesti...

— Eipä niinkään mahdollisesti vaan varmastikin nuo kaksi veitikkaa
olivat kehoittaneet kunnon vanhusta ostamaan noita vanhoja rahoja,
joten hän tietämättään joutui kanssarikolliseksi. Kuitenkin on
luultavaa, että vanhus ei enää ollut täysin tolkussaan, sillä eipä
hän muuten niin olisi antanut itseään pettää. Abellovasta hän oli
mennyt Viszoka Horan koivikon kautta Dolinkaan, mutta siellä emme
voineet keksiä mitään omituista hänen käytöksessään, vaikka hän oli
siellä viipynyt parisen päivää. Vaan sensijaan jo seuraavassa kylässä
Sztrecsnyóssa lapset juoksivat hänen perässään, pilkaten häntä kuten
muinoin Elias profeettaa ja oli aukaisten laukkunsa hän — ei Elias
profeetta, vaan minun isäukkoni — ja viskellyt heitä tavaroillaan.
Vielä viidenkymmenen vuoden kuluttuakin muistellaan siellä sitä päivää,
jolloin saippuanpalasia, helmiä, linkkuveitsiä ja huuliharppuja sateli
kuten mannaa taivaasta väestön keskuuteen. Siitä on syntynyt siellä
kuulemma sananlaskukin: "Kerran kävi Sztrecsnyóssa hullu juutalainen."

— Hitto vieköön Sztrecsnyón! Palatkaamme vihdoinkin asiaan.

— Jo ollaan perillä. Kobolnyikissä ei isälläni enää ollut laukkua
selässä, vaan toisessa kädessä sauva ja toisessa sateenvarjo, jolla
hän huitoi karkoittaakseen hänen kimppuunsa usutettuja koiria.
Kobolnyikissä hänellä siis vielä oli sateenvarjo.

Moritzin pisamaisille poskille alkoivat kyyneleet valua; hän ihan
heltyi ja sydämensä särkyi näitä seikkoja muistellessaan, äänikin kävi
epäselväksi ja raukeaksi.

— Monella taholla tutkimme hänen jälkiään niillä seuduilla, mutta vasta
Lehotassa saimme hänestä jälleen vihiä. Eräänä myrskyisenä kesäyönä hän
oli koputtanut kylän laidassa asuvan peltovahdin ovelle, mutta tämä
nähdessään hänen olevan juutalaisen ajoi hänet tiehensä. Silloin ei
hänellä enää ollut hattua eikä sateenvarjoa. Ainoastaan kädessä suuri
sauva, jolla hän usein oli meitä lapsina ajanut takaa.

— Ah niin, alan jo ymmärtää laajoja selityksiänne. Tahdotte osoittaa
että sateenvarjo oli kadonnut Kobolnyikin ja Lehotan välisellä
taipaleella.

— Nii-in.

— Sen uskon, herra Moritz, mutta sehän on yhtä paljon kuin ei mitään.
Isänne on saattanut heittää sen metsään johonkin vuoren rotkoon.
Ja parhaimmassa tapauksessa, jos joku on sen löytänyt, on varmaan
vienyt sen vehnäpellolleen tehdäkseen variksenpelättimen sillä
kauhistavammaksi.

— Niin ei käynyt. Tiedän, kuinka kävi.

— Todellakin?

— Sain sen sattumalta tietää, sillä enhän minä ollut etsimässä
sateenvarjoa vaan isääni. Tapasimme vuoristossa erään tynnörisepän;
mies astuessaan siinä jalkasin kuormansa vieressä oli sangen puhelias.
Kuten kaikilta matkustavilta kysäsin häneltäkin, oliko hän nähnyt
kulkiessaan sen ja sen näköistä juutalaista. "Olen kyllä", mies
vastasi, "muutama viikko sitte näin Glogovassa, miten hän ukkossateella
levitti sateenvarjonsa pienen lapsen yli erään talon rappusilla ja
jatkoi matkaansa."

Asianajaja hypähti innoissaan:

— Vain niin! Jatkakaa, jatkakaa!

— Ei ole mitään jatkettavaa, vain tämän verran tiedän, mutta varmasti.
Tuon tynnörisepän kuvaus sopi joka kohdassa isääni, ja Glogovahan
sijaitsee Lehotan ja Kobolnyikin välillä.

— Tämä oli arvokas tieto, — huudahti asianajaja, — ottaen esiin
lompakosta viidenkymmenen florinin setelin. — Ottakaa tämä
vaivoistanne. Hyvästi!

Hän syöksyi pois kuten jäniskoira päästyään oikeille jäljille, hyppäsi
mennessään yli erään pensas-aidankin päästäkseen pikemmin kadulle ja
ajopeliensä luo. Nyt hän olisi halunnut lentää.

Kiireesti astuttuaan hän pysähtyi hetkiseksi erään rihkamateltan
edustalle, kun yhtäkkiä Münz Moritz hänet saavutti.

— Anteeksi, hän virkkoi, — kun juoksin peräänne, mutta mieleeni johtui,
että voin antaa teille hyvän neuvon.

— Pyydän...

— Täällä markkinoilla on niin monta glogovalaista, että arvoisa
herra voisi antaa rummuttaa — en tiedä, olenko osannut teitä arvonne
mukaisesti puhutella?

— Varsin oikein, — vastasi asianajaja.

— Voisitte antaa rummuttaa, että saapi palkinnon teiltä se, joka
ilmoittaa jotain varmaa tietävänsä tuosta sateenvarjosta. Olen
vakuutettu siitä, että tunnin kuluttua teillä olisi varmat tiedot.
Tuollaisessa pienessä kylässä tunnetaan kaikki asiat.

— Tarpeetonta, — huomautti asianajaja; — lähden heti itse Glogovaan.
Kiitän teitä ystävällisyydestänne.

— Oh, minulla on syytä teitä kiittää. Olette palkinnut vähät vaivani
ruhtinaallisesti. Ihan olen häpeissäni. Viisikymmentä florinia! Yksi
florini olisi riittänyt.

Asianajaja hymähti.

— Olisinpa antanut siitä tuhannenkin, herra Moritz.

Näin sanoen poistui hän kiireesti Schramekin talon siniseksi maalattua
porttia kohti, minkä pielessä maalaiset slovakkinaiset myyskentelivät
saksanpähkinöitä ja sipulia pitkissä ketjuissa ja missä rahan asemesta
tehtiin vaihtokauppaa. Moritz jäi kummastellen hänen peräänsä
katselemaan. "Olisi antanut tuhannenkin florinia"! — hän kummasteli
päätään ravistellen ja lähti noutamaan äsken ostamaansa lehmää.




KORVARENKAAT.


Schramekin talosta viistoon sijaitsevassa kapakassa, jonka ikkunat
olivat auki, olivat markkinailot paraillaan käymässä. Tuota, anteeksi,
ravintolassa — sillä siten kaupunkilaiset sitä nimittivät, he kun
eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan moukkamaisesta kapakasta, vaan
halusivat antaa sille hienomman nimen. Jo kaukaa kuului mustalaisten
viulujen vingutus. Slovakkitytöt, hiukset jakaukselle kammattuina,
päässä hienot huivit, solakkavartaloiset naiset, punaiset nauhat
pellavanvaaleissa palmikoissa, kävelivät edestakaisin ikkunan alla,
pistellen kutittavampia säveleitä kuullessaan tanssiksikin toistensa
kanssa.

Mutta uteliaisuus voittaa soitonkin. Yhtäkkiä taukoaa tuo hilpeä
leiskunta, kun Fiala János, kaupungin heitukka tulee paikalle, kantaen
kaulassaan suurta rumpua, perässään suuri väkijoukko. Hän pysähtyy
torille ja alkaa kaikin voimin lyödä rumpuansa.

Mitä merkillistä lieneekään tapahtunut? Ovatkohan rouva Mravucsánin
hanhenpojat hävinneet laitumella?

Kymmenittäin kerääntyi ihmisiä kysymään Fialalta, mitä on tapahtunut,
mutta Fiala ei nyt mistään hinnasta ottaisi suustaan mainiosti palamaan
syttynyttä savipiippuansa, ja muutenkin on hän siksi itsetietoinen
mies, ettei hän mene noin vaan yksityisesti virallisia asioita
ilmaisemaan.

Ensin hän siis suoritti rummutustyönsä ja vasta senjälkeen hän, palikat
käsissä viittilöiden, jyrisevällä äänellä huusi seuraavaa:

"Asianomaisille tiedoksi ilmoitetaan, että viheriällä jalokivellä
koristettu korvarengas on kadonnut tiiliruukin ja kirkon välisellä
tiellä; kunnialliselle löytäjälle, joka sen tuo kaupungintaloon,
luvataan kohtuullinen palkinto."

Wibrakin pysähtyi kuullessaan rummutuksen, ja saatuaan kuulla
ilmoituksen hän naurahti itsekseen, huomatessaan mitä ilmeitä näkyi
maalaisnaisten ja tyttöjen kasvoilla.

— Minäpä en ainakaan sitä pois antaisi, jos löytäisin, — virkkoi muuan
heistä.

— Teettäisin siitä kultaneulan hiuksiini, — arveli toinen.

— Katso hyvä Jumala puoleeni! — huokasi kolmas, luoden silmänsä
taivasta kohden.

— Älä siinä pöllö taivaaseen töllistele, jos mielit sen löytää, vaan
katso maahan, — huomautti neljäs.

Mutta sallimus oli säätänyt niin, että sen löysikin henkilö, joka ei
olisi sitä halunnutkaan. Ja tämä oli Wibra.

Tuskin oli hän astunut muutaman askeleen, niin alkoi hänelle jalkojen
edessä maasta yht'äkkiä hymyillä pieni, kirkkaanvihreä herneenkokoinen
silmä.

Hän kumartui maahan ja otti sen käteensä, ja siinä se olikin
korvarengas smaragdikivineen. Ihan kävi harmiksi, kun muutenkin oli
kiire. Eikö olisi sitä voinut löytää joku toinen, kun sadottain ihmisiä
muutenkin jouten torilla liikuskeli!

Miten olikaan, tuo kirkkaanvihreä silmä hymyili hänelle niin lempeästi,
ettei hän malttanut heittää sitä pois jonkun pieksujalan mahdollisesti
tallattavaksi. Kukahan täällä käyttää näin hienoja koristeita? Vaikka
olipa kuka hyvänsä, kun hän sen kerran on löytänyt, vie hän sen
kaupungintalolle, eivätpä hänen luunsa siitä säry, sinne kun ei ole
muuta kuin parisenkymmentä askelta.

Hän kääntyi kaupungintalon porttiholvista sisään, missä katosta riippui
mahtavia nahkasankoja, ja eräässä nurkassa lojui vanha lahonnut
jalkapuu — sic transit gloria mundi! — sitte nousi hän rappusia ylös
istuntosaliin, missä neuvosto paraikaa oli koossa pitkän vihreän pöydän
ympärillä käsittelemässä erästä erinomaisen vakavaa ja kiireellistä
asiaa.

Esillä olikin todella ilkeä juttu. Kaupungin metsänvartija oli
näet vastikään tullut henki kurkussa ilmoittamaan että kaupungille
kuuluvassa Liskovinan metsässä oli tavattu tuntematon herraspukuinen
mies erääseen puunoksaan hirtettynä, — että mitä on tehtävä ruumiille.

Tätä asiaa neuvosto nyt paraillaan pohti; kurttuisilla otsilla näkyivät
sisällisten taistojen jäljet.

Neuvosmies Konopka esitti että asetuksien mukaan oli hirtetyn ruumis
tuotava hautuumaalle leikkaushuoneeseen ja samalla ilmoitettava
asiasta ruununmiehelle, Géry Mihály herralle, jotta tämä toimittaisi
tutkimuksen ja piirilääkärin aukaisemaan ruumiin.

Galba pudisteli päätänsä; hän oli joka asiassa valtioviisas, nytkin
hänellä oli omat ajatuksensa asiassa. Hän piti viisaimpana olla
hiiskumatta ja kirjoittamatta sanaakaan, vaan parasta ottaa salaa
ruumis alas ja hilata se parisensataa askelta eteenpäin erääseen
kivikkoon, joka jo kuului Travnikin kunnan alueeseen. Travnikilaiset
sen sieltä sitte löytäkööt.

Mravucsán oli kahden vaiheilla, mumisi itsekseen, ruumistansa
heilutellen ja korvallistaan kynsien; alkoi lopuksi päivitellä,
että huoneessa oli tukahuttavan kuuma, että leini riipasee hänen
kättään, että neuvospöydän jalka liikkuu, pitää panna sen alle edes
joku vanha asetus. Silläaikaa hän toivoi enemmistön ratkaisevan
asian. Enemmistö oli Galban puolella. Mutta tämäkin puolue jakautui
kahtia. Aitogalbalaiset vaativat ruumista salaa kuletettavaksi yli
rajan. Maltillisemmat, yhtyen Kozsehuba Andrásin ehdotukseen olisivat
tyytyneet siihen, että tuo onneton olisi saanut leposijansa isänmaan
povessa sen puun juurella, johon hän oli hirttäytynyt. Hän vain ei
olisi antanut kulettaa ruumista kautta seudun hautuumaalle, mikä olisi
näet ollut välttämätöntä siinä tapauksessa että asiasta ruununmiehille
ilmoitettaisiin, sillä se kävisi Bábaszékin asukkaille sangen
vaaralliseksi, koska siitä tiettävästi olisivat raesateet seurauksena.

— Joutavaa taikauskoa! — kivahti Konopka.

— Totta kyllä, totta, herra Konopka, mutta minkäs sille voi, kun
kerran kansa niin uskoo, — vakuutteli Kozsehuban puolueeseen kuuluva
neuvosmies Fajka.

Suuttuneena löi Konopka lihavaa, sinettisormuksella varustettua
kättänsä lujasti pöytään, jotta syntyi kirkon hiljaisuus.

— Surullista että neuvosmies saattaa moisia puhella. Olen vakuutettu
siitä, ettei Jumala tuon vaivaisen ruumiin vuoksi tänne raesateita
johda. Yhden saatanan haltuun antautuneen ihmisen tähden hän ei
rankaise tuhansia häneen uskovaisia, varsinkaan kun ei rangaistus
ainakaan kohtaisi rikollista. Mikä Jumala se semmoinen olisi?

Kuullessaan nämät sattuvat sanat Mravucsán jo helpommin hengitti; koko
maistraatti nähtävästi niistä äimistyi, mutta esimies havaitsi tulleen
otollisen hetken, kuten peukaloinen kerran kotkan siipien alla tahtoi
lentää korkeammalle kuin itse kotka.

— Asian laita on siis siten, — hän juhlallisesti lausui, oikaisten
kankeaa kauluria leukansa alla, — että edellisen johdosta lausun julki
sen päätöksen, ettei yllämainituista syistä tule raesadetta olemaan.

Herra Fajka hyppäsi pystyyn kuin elohiiri!

— Se on yhdentekevää! Tulkoon, jos on tullakseen. Kuu kerran koko
kaupunki vakuuttaa laihonsa, en huomaa siinä mitään eroitusta, tuleeko
raesateita vai ei. Onpa parempikin, jos tulee, sillä mikäli minä näitä
kaupunkilaisia tunnen, vakuuttavat he varmaan laihonsa yli arvon, jos
ruumis kuletetaan tämän kautta hautaan. Onnettomuutta eivät siis tuota
rakeet, vaan ruumiin kuletus.

Herra Fajka oli etevä väittelijä; nytkin hän iski kuin naulan päähän.
Galban ja Kozsehuban puoluelaiset olivat ihastuksissaan.

— Mikä terävä pää! — kirkasi Kozsehuba.

Päästä puhuttaessa tuli Galba ajatelleeksi lääkintälaillista tutkintoa
ja puuttui innoissaan puhumaan:

— Mitä hyötyä siitä, jos lääkäri tuon ruumiin aukaisee? Pääsemme me
asian perille muutenkin. Koira vieköön, joku tuon uuden vakuutusyhtiön
innokas asiamies on varmaan tullut tänne hirttäytymään ajaakseen
asukkaat kaikki tyyni vakuutukseen. Sehän on selvä kuin päivä.

— Mitä hulluja! — kuohahti Konopka kiivaasti.

Nyt vasta hälinä ja sekamelska syntyi, neuvosmiehet nousivat kaikki
istuimiltaan, kaupungin pata alkoi, kuten Fiala heitukan oli tapana
sanoa, kuohua yli laitojensa; kaikkien katseet olivat kääntyneet
pormestariin, lusikkaan, jonka oli määrä kuohua asettaa.

Mutta pormestari veti päätänsä sinisen virkatakkinsa korkean kauluksen
sisään, jotta se miltei sinne katosi kuten poiju aallokkoon; neuvotonna
hän pureskeli viiksiänsä, tietämättä mitä tehdä mitä sanoa, kun
yhtäkkiä ovi aukeni ja Wibra astui sisään... Kaitselmushan on aina
varjelemassa maan mahtavien arvokkuutta!

Nähdessään vieraan, joka parisen tuntia sitte oli rouva Münzin luona
ostelemassa vanhaa sateenvarjoa, pormestari työnsi äkkiä tuolin altaan
ja astui suurella kiireellä tulokasta vastaan, jättäen neuvosmiehet
siihen uskoon, että hänellä oli erittäin tärkeätä ja kiireellistä asiaa
vieraalle.

— Ah, herra, — hän puhui joutuin, — tehän etsitte minua?

— Tekö olette pormestari?

— Tietysti, niin tietysti. (Kukapa muu olisikaan Bábaszékin pormestari
kuin Mravucsán?)

— Muuatta korvarengasta on peräänkuulutettu.

— Niin on.

— Minä olen sen löytänyt. Tässä on.

Pormestarin kasvot tyytyväisyydestä loistivat.

— No, tämähän vasta on rehellisyyttä. Siitä minä pidän. Minun
virka-aikanani ei ole vielä kadonnut muuta korvarengasta kuin tämä ja
heti tämäkin löytyi. Hyvä järjestys täällä vallitsee, sen sanon.

Sitte kääntyi hän neuvosmiehiin:

— Tunti sitten lähetin Fialan rummuttamaan, ja nyt on jo korvarengas
täällä. Semmoista ei saada aikaan Buda-Pestissäkään. Vain Bábaszékissä
on sellainen mahdollista.

Huomatessaan että vieras tällävälin teki lähtöä hän innokkaasti alkoi
häntä pidättää.

— Mitä tämä? Ettehän aikone lähteä? Älkää hiidessä, hyvä herra, siitä
on luvattu palkinto.

— Minä en siitä huoli.

— Mitä sanoitte? — pormestari pudisti paheksuvasti päätään. — Älkää,
pyydän, niin sanoko!

En muista, minkä apostolin kirjeessä sanotaan ettei kaikki kalleus
ole kultaa tai hopeaa. Ei pidä, hyvä herra, leikkiä onnen kanssa!
Huomaamattaan köyhä mies kerran antoi paholaiselle semmoista, jonka
arvoa hän ei tuntenut, ja sitä hän sai kovasti katua. Niin kerrotaan
eräässä sadussa.

— Niin sai, — vastasi hymyillen asianajaja, joka nyt myöskin muisti
tuon kansansadun, — mutta tämä tuskin on sellainen tapaus.

— Ette osanne aavistaakaan, kenen on tämä korvarengas.

— En, — kenen?

— Glogovan papin sisaren.

Asianajaja murti ivallisesti suutaan.

— No, älkää niskotelko; tulkaahan hetkiseksi sisään, niin saatte
nähdä...

— Minne olisi mentävä?

— Tänne viereiseen huoneeseen.

Pormestari tahtoi väkisin pidättää vieraan voittaakseen aikaa, kunnes
toiset ratkaisisivat hirttäytyneen kohtalon; hän tarrautui asianajajaan
ja veti hänet mukanaan.

— Mutta herra, minun olisi kiire.

— Olkoon, mutta tulla pitää.

Näin sanoen aukaisi hän oven viereiseen huoneeseen, lykäten
puoliväkisin vieraan edellänsä sisään.

— Kuulkaas neiti, — hän huusi nuoren miehen selän takaa, — tuon teidän
korvarenkaanne!

Kuullessaan äänen kääntyi tulijoita katsomaan nuori tyttö, joka
paraikaa polvillaan kyyhöttäen asetteli kylmiä kääreitä sohvalla
makaavan keski-ikäisen naisen paljaalle olkapäälle.

Wibrasta oli tämä kaikki outoa, hän joutui kovasti hämilleen, häntä
alkoi painaa tietoisuus siitä, että oli sopimattomasti käyttäydytty.
Vanhempi nainen makasi sohvalla puoleksi riisuutuneena, loukkaantunut
oikea olkapää — muuten laiha ja ruma — oli paljas, ja kylmän kääreen
laitapuolilta näkyi paljas valkoinen iho.

Hän koetti mutista jonkinlaista anteeksipyyntöä peräytyessään ovea
kohden. Mutta Mravucsán seisoi oven suussa tiellä:

— Ohoo! Ei hän nyt teiltä nenää poikki pure!

Nuori neito, jonka miellyttävät kasvot tuoreessa kauneudessaan vain
hetkiseksi olivat tulijoihin kääntyneet, heitti kiireesti vaatteen
haavoittuneen päälle, samalla hypähtäen polvistuneesta asennostaan
seisoalle.

Mikä ihana solakka nainen! Wibrasta tuntui, kuin olisi elävä lilja
siinä oikaissut itsensä suoraksi kaikessa kauneudessaan.

— Tämä nuori herra on löytänyt ja tuonut takaisin teidän
korvarenkaanne, neiti.

Vilpitön hymy väikkyi neidon huulilla — aivan kuin kesäinen päivänsäde
olisi paistanut sisään pormestarin totiseen ja synkkään työhuoneeseen,
— hieman punastuen hän teki kunnioittavan kumarruksen rehelliselle
löytäjälle, oikean puolikasvuisen tytön kumarruksen. Koristelemattoman,
mutta silti herttaisen.

— Kiitän teitä, kun teitte niin hyvin. Olen kaksinkerroin nyt
iloissani, sillä vedin jo ristin sen ylitse.

Ottaen käteensä koristeen hän alkoi sitä heilutella sormiensa välissä,
samassa tahdissa samalla liikutellen syrjittäin kääntyneenä kaunista
päätäänkin. Hän oli vielä lapsi, — oli vain nopeasti kasvanut. Wibra
tunsi että hänen olisi jotain sanottava, mutta ei keksinyt kohta tuohon
kirkkaaseen lapsenääneen soveltuvaa vastausta. Tämä nuori neito saattoi
hänet hämilleen. Ja sitä paitsi levisi omituinen suloinen tuoksu
'kansliaan', — kuten Bábaszékin suurentavaan tapaan tätä yksinkertaista
huonetta nimitettiin, — mikä tuoksu häntä aivan huumasi.

Hän seisoi siinä avutonna, sanatonna, aivan kuin jotain odottaen.
Palkintoako?

Hiljaisuus kävi ihan kiusalliseksi. Tilaisuus, arka tilaisuus sen
tietenkin aiheutti. Neito huomasi vihdoin ettei rehellinen löytäjä
poistukaan, ja katkaisi vaitiolon.

Herranen aika, olin ilosta ihan unohtaa, että minun tulisi... mitenkä
sanoisinkaan...

Salaman nopeasti asianajaja aavisti jatkon, — vaaran tullen väsynytkin
ajatus saattaa yhtäkkiä tulla joustavaksi, ja mainitsi miltei
vaistomaisesti nimensä ikäänkuin kilvekseen.

— Minä olen tohtori Wibra Beszterczestä. Ihastuksissansa löi neito
käsiänsä yhteen.

— Herra Jumala, mikä onni! Mehän tarvitsemme tohtoria. Tämä
madame-rukka.

Tämä pieni väärinkäsitys tulikin hyvään aikaan. Kuten imupaperi vetää
sisäänsä musteen, niin sekin poisti hämmingin.

Wibra hymähti.

— Valitan, neiti, etten ole sellainen tohtori; olenhan vain asianajaja.

Neitonen kävi tästä harhaiskusta totiseksi ja punastuikin, mutta sitä
enemmän Mravucsán vilkastui:

— Mitä sanoittekaan? Tekö Wibra, tuo kuuluisa nuori asianajaja? No,
sepä mainiota! Kukapa olisi uskonnot? Hitto vie, nyt alan ymmärtää.
— Mravucsán löi kämmenellä otsaansa. — Te varmaan tutkitte jotain
rikosasiaa. Jo rouva Münzin luona olisi sen pitänyt johtua mieleeni.
Perhana vie, ei tuollainen mies syyttä, suotta vanhoja kapineita
etsiskele. — Olipa muuten hyvä, kun tulitte, sillä meillä oli vastikään
tässä sangen pulmallinen asia ratkaistavana, ja taitomme loppui
lyhyeen. Mikä onnen potkaus, neiti Veronka, kun juuri maan kuuluisin
asianajaja sattui löytämään korvarenkaanne.

Veronka vilkasi salaa tuohon kuuluisimpaan asianajajaan ja huomasi
nyt vasta, miten komea ja hieno herra hän oli; säikähdyksestä
alkoi hänen sydämensä kiivaasti sykkiä, kun muisti miten vastikään
jo oli tarjoamaisillaan hänelle viittä florinia, minkä Mravucsán
oli neuvonut antamaan löytäjälle palkkioksi. Mravucsán sensijaan
riensi tuomaan tuolia asianajajalle, luoden hieman huolestuneena
silmäyksen epäjärjestyksessä olevaan kansliaansa, missä oli hujan
hajan asiakirjavihkoja, pantiksi jätettyjä takkia ja halatteja, tyhjiä
pulloja ja pikareja, sillä kunnon neuvosmiehet tuomitsivat jokaisen
jutun ratkaistessaan asialliset myöskin kustantamaan sovintomaljat ja
ne tyhjennettiin tässä huoneessa; kohtuullista olikin heidän oikeutta
jaettuaan saada jälleen uutta oikeutta sisäänsä, ja sehän on, kuten
tunnettu, viinissä. Siivo kansliassa olisi tällä hetkellä voinut
saada pormestarin huonolle tuulelle, jos ei hänen katseensa olisi
sattunut seinällä riippuvaan yli-ispaanin, paroni Radvánszkyn kuvaan.
Se oli sentään antamassa huoneelle arvokkuutta, tehden sen oikein
juhlalliseksi. Hän jo sydämessään toivoi tuon kuvan tulevan eläväksi,
jotta näkisi mitä erinomaisia vieraita oli talossa.

Mutta kun ei hänen ylhäisyytensä kuva ottanut tullakseen eläväksi,
alkoi isäntä itse tunteitaan ilmaista:

— Minä olen köyhä mies, mutta antaisinpa sata florinia saadessani nähdä
näin harvinaisia vieraita kansliassani. Perhana vie, se on jo jotain
se: läänin kuuluisin asianajaja ja kaunein neito...

— Älkäähän nyt, setä Mravucsán! — huudahti Veronka, ja hänen kasvonsa
lensivät tulipunasiksi.

— No, no, — hoki Mravucsán, mikä on totta, se on totta. Eihän sitä
tarvitse hävetä, että on kaunis, tyttöseni. Minäkin olin ennen kaunis,
mutta en sitä toki koskaan hävennyt. Ja ovathan kauniit kasvot
helmaväelle suureksi avuksi, eikö totta, herra tohtori?

— Ne ovat suuri onni, — vastasi Wibra haaveistaan havahtuen miltei
koneellisesti.

Mravucsán pudisti päätään: — Pysymme vain siinä mielessä että ne ovat
avuksi, sillä onni voi helposti kääntyä onnettomuudeksi, samoin kuin
onnettomuuskin onneksi, kuten nytkin tapahtui, sillä ilman tämän päivän
onnetonta tapausta ei minulla nyt olisi ollut onnea saada nähdä teitä
täällä luonani.

— Mitenkä? — Wibra kysäsi, mikä onnettomuus on tapahtunut?

Veronka aikoi vastata, mutta puhelias Mravucsán ehätti selittämään.

— Hullusti oli käydä, mutta vähitellen ovat asiat taas ihan ennallaan;
korvarengas on löydetty madame ei ole menettänyt olkapäätään, vaikka
siihen jää joksikin aikaa sinermä, mutta mitäs, hitto vie, olkapään
väristä... ja kohta saadaan vaunutkin kuntoon, kunhan seppä ehtii ne
korjaamaan.

— Ah, nuo särkyneet vaunut, joita pillastuneet hevoset laahasivat
torilla perässään...

— Olivat meidän ajopeliänne, — virkkoi Veronka; — tiiliruukin
kohdalla hevoset pillastuivat, ajajan kädestä pääsivät ohjat, ja
kurottautuessaan niiden perään hän keikahti itse rattailta. Silloin
mekin kauhistuneina hyppäsimme pois, minun kävi aivan hyvin, mutta
madame rukka loukkaantui, Jumala tiesi, ehkä pahastikin. Koskeeko
kovastikin, madame Krisbay?

Madame Krisbay aukaisi nyt pienet, tuimat keltaiset silmänsä, ja mitä
hän ensiksi tästä maailmasta näki, oli Veronkan epäkuntoon joutunut
hiuslaite.

— Korjatkaa hiuksenne, hän huomautti ranskaksi, ähkyi parisen kertaa ja
ummisti jälleen silmänsä.

Säikähtyneenä tapaili Veronka päätänsä; toinen letti oli todellakin
irtautunut.

— Voi hiukseni, — hän huudahti tyttöletukan tavoin ja kaksin käsin
päätään pidellen; aivan kalpeaksi käyden hän soperti: hypätessäni alas
ovat hiusneulani luisuneet pois, kadonneet samoin kuin korvarengaskin.
Herranen aika, mitä nyt tehdä?

— Laskekaa irti toinenkin palmikko, — Mravucsán ehdotti. — Kas noin!
Jumaliste, näinhän olette vain kauniimpi. Eikö totta, herra tohtori?

— Kauniimpi kai, toisti Wibra huolettomasti, luoden ikäänkuin pakosta
silmäyksen noihin kahteen samettihienoon, sysimustaan palmikkoon, jotka
alkaen noiden madonnankasvojen ympäriltä ulottuivat hyvän matkaa pitkin
tuhatkukkaista, monilaskoista hametta.

Tuoko siis Glogovan papin sisar! Uskomatonta! — hän näkikin vain unta.
Hän ei ollut pappien sisaria semmoisiksi kuvitellut. Nehän olivat
lihavia, pulleaposkisia naisia, käynti kuin hanhen, ja vanhemmiten
saman näköisiä kuin papitkin, nehän lemuavat pomaadalle ja niillä on
ihraleuka.

Asianajaja koetti saada puheenvuoroa.

— Kaiketi te kovasti pelästyitte.

— Enpä niinkään. En osaa sanoa, pelästyinkö ensinkään. Mutta nyt alan
olla peloissani. Veljeni näet alkaa pelätä pahinta.

— Pappiko?

— Niin, pappi. Hän joutuu aivan epätoivoiseksi, kun emme saavu ajoissa
kotiin, enkä tiedä milloin pääsemme täältä lähtemäänkään.

— Ei hätää mitään, puuttui Mravucsán rohkaisevasti puheeseen, —
hevosethan ovat tallella ja ajoneuvot me hankimme vaikka lainaksi.

Veronka tunsi kylmää väristystä ruumiissaan; hän pudisteli päätänsä,
jotta palmikot alkoivat heilua ihan silmiä huikaisevasti hänen
niskassaan.

— Noillako hevosilla? En koskaan!

— No neiti hyvä, ei pidä niin hevosiin suuttua. Eihän niillä ole
mitään pysyvää luonnonomaisuutta. Antakaas, kun selitän asian! Tuolla
tiiliruukilla on se tuulimyllyn kummitus, sillä herranen aika,
kaikkiahan sitä pitää kaupungissa olla. Maailma aina edistyy. Edistyy
se, vaikka neuvosmies Fajka ei tahtoisikaan. Siellä on, kuten sanoin,
se tuulimylly. Minä sen teetin, kun meitä aina moitittiin siitä, ettei
meillä ole vettä. Hyvä, minäpä otan tuulet jauhamaan. Hevoset eivät
tietenkään ottaneet asiaa siltä kannalta. Nuo oivalliset ylämaan
hevoset eivät vielä ikinä olleet nähneet tuollaista siipijättiläistä
ilmassa pyörivän. Ne siitä säikähtivät ja hullaantuivat. Ei pidä sitä
panna niin pahaksi. Kun pelko haihtuu pois heidän aivoistaan, vievät ne
neiden aivan koreasti kotiin.

— Ei, ei; minä pelkään noita hevosia. Ne olivat vallan kauheat!
Olisittepa nähneet! En mene niiden mukana askeltakaan. Itse kyllä
lähtisin jalkaisin, mutta madame Krisbay-rukka...

— Sepä olisi kaunista, — Mravucsán ihan kauhistui, — laskea rakkaan
kirkkoherrani pikku sisko jalkasin menemään. Se vielä puuttuisi! Laskea
neito ohuissa kengissään kiviselle tielle semmoiseen matkaan. Varmaan
kirkkoherra sanoisi minusta: On se Mravucsán sentään omituinen mies,
kun laskee rakkaan sisareni sillä lailla menemään, vaikka olen häntä
niin monta kertaa vieraanani pitänyt, voissa ja maidossa kylvettänyt.
Ennemmin minä kantaisin neiden vaikka selässäni Glogovan pappilaan asti.

Veronka loi kiitollisen katseen Mravucsániin. Wibrassa heräsi
sensijaan se ajatus, että jos maailmassa ei todellakaan löytyisi muuta
kulkuneuvoa, vaan pitäisi ihan kantaa selässä tuo neitonen kotiinsa,
niinköhän Mravucsán jaksaisi sitä tehdä, vai eikö neitonen joutuisi
hänen kannettavakseen. Onhan Mravucsán jo vanha, ikäloppu mies...

Uteliaasti hän alkoikin mittailla ja arvostella vanhuksen
ruumiinvoimia, katsellen hänen hartioitaan ja rintakehäänsä, —
aivankuin olisi nyt tosiaankin kysymys siitä, kuka ottaa Veronkan
selkäänsä. Hän huomasi Mravucsánin heikoksi ja raihnaiseksi ukoksi ja
teki samalla sen havainnon, että se tuntui hänestä hyvältä.

Kuka osaakaan aavistaa, minne ajatukset milloinkin liitävät ja mistä
kaukaa saavat ne suonet alkunsa, mistä sitte ensimäinen tippa rakkautta
esiin pulpahtaa.

— Niin, niin, kultaseni, — Mravucsán koetti kaikin tavoin neidon mieltä
rauhoittaa, — levätkää täällä vähäsen, kyllä me keinon keksimme; eihän
täällä ole hätää mitään. — Tietysti olisivat toiset hevoset paremmat.
Mutta mitä tehdä? Täällä Bábaszékissä ei käytetä hevosia, vaan härkiä;
minullakaan ei ole muita kuin härkiä. Vuorethan ovat vuoria. Eikä
hevonen vuoristoon sovellu, sillä se tekee täällä saman kuin härkäkin,
nimittäin astuu. Täällä ei voi komeilla, ajaa karahuttaa, nelistää
pää pystyssä; tämä on kovaa seutua. — Täällä täytyy vetää, ja siihen
on härkä omiaan. Eikä hevonen nähdessään olot täällä viihdykään, ei
se pahus vie kasvakaan; aivan kuin sanoisi: parasta on täällä pysyä
varsana. Täkäläiset hevoset eivät ole paljoakaan kissaa suuremmat, ne
harvat, joita täällä on, jotta ei niitä viitsi nähdäkään.

Pormestari olisi vielä jatkanut puhettaan pitkältikin, polkien
paikkakunnan hevosrodun maan tasalle, jos ei Wibra olisi keskeyttänyt:

— Minullahan on täällä ajoneuvot, neiti; minä vien mielelläni teidät
kotiin.

— Niinkö tekisitte? — huudahti Mravucsán iloissaan. — Tiesinhän, että
olette gentlemanni. Mutta herranen aika, miksette ennen sitä sanonut?

— Koska ette antanut puheenvuoroakaan.

— Totta kyllä, totta kyllä, — Mravucsán nauroi hilpeästi. — Viette siis
heidät kotiin?

Tietysti, varsinkin kun olen juuri Glogovaan matkalla.

— Sinnekö? — kysäsi Veronka hämmästyen.

— Niin.

Neito katsoi ajatuksiin vaipuneena häneen hetkisen haaveilevilla
silmillään, sitte nosti hän yhtäkkiä kaksi sormea uhkaavasti.

— Älkää vai narratko. — Wibraa suuresti miellytti tämä liike, hän
hymähti.

— Kautta kunniani, aioin Glogovaan. Tuletteko mukaan?

Veronka nyökkäsi hilpeästi päätä ja kohotti jo käsiään ruvetakseen
niitä iloissaan lyömään yhteen, kun madame yhtäkkiä liikahti sijallaan,
syvään huoaten.

— Hyvä Jumala, madame! — äännähti Veronka. — Olin hänet aivan unohtaa;
ehkemme voikaan lähteä kanssanne.

— Miksette? — kysyi asianajaja suoraan. — Vaunuissa on kyllä tilaa,
kyllä me mahdutaan.

— Niin kyllä, mutta onko se luvallista?

— Mennäkö kotia? Kuka kieltäisi?

— Vai ette tiedä?

— Kuka? — kysäsi Wibra kummastellen.

— Sopivaisuussäännöt, — hän vastasi arasti.

Wibra naurahti. Voi pikku hupakkoa!

— Niin, niin, vakuutteli neitonen innokkaasti, pahoillaan, kun hänelle
naurettiin; Mravucsánkin alkoi nauraa hihittää. — Sopivaisuussäännöissä
sanotaan: "Ei saa tarttua vieraan miehen käsivarteen".

— Mutta vaunut eivät ole mikään käsivarsi, — kivahti Mravucsán. Mitkä
vaunut ne käsivarret olisivat! Silloinhan minullakin olisi kahdet
vaunut. Ei, sydänkäpyseni, heitetään hiiteen nuo säännöt. Bábaszékissä
minä laadin säännöt, vaan eivät mitkään ranskalaiset mamsellit. Ja minä
sanon että vaunut eivät ole samat kuin käsivarret, piste.

— Niin, niin, mutta kyllä minun pitää ensin puhua madamen kanssa.

— Olkaa hyvä ja puhukaa.

Veronka sipsutti uudestaan sohvan luo ja kumartuen sairaan yli he siinä
hetken kuiskailivat. Päättäen tuloksista ja muutamista ranskalaisista
sanoista, jotka Wibran korviin kuuluivat, madame Krisbay oli samaa
mieltä kuin Mravucsán, että ajoneuvot eivät ole samat kuin käsivarret
ja että henkilö, jolle on esitelty, ei enää ole vieras, minkätähden —
niin madame Krisbay arveli — olisi nuoren miehen ystävällinen tarjous
hyväksyttävä.

— Muutenkaan ei voi vaaran hetkellä etikettiä noudattaa. Markiisi
Privardière esimerkiksi pelasti kerran tulipalosta kauniin Blanca
Montmorencyn kantamalla hänet vuoteesta paitasillaan, eikä siitä
Notre-Damen torni kaatunut.

Wibra tunsi samaa levottomuutta kuin pelaaja korttien jaossa silloin,
kun voitto riippuu yhdestä ainoasta kortista, kun vihdoin Veronka
kääntyi häneen.

— Otamme tarjouksenne kiitollisuudella vastaan, — hän virkkoi
hymyillen, itsekseen ajatellen että tällaisessa tapauksessa Blanca
Montmorency varmaan olisi samoin menetellyt.

Wibra ihastui suuresti tästä sanomasta ja sai kohta kovan lähtökiireen.

— Kiiruhdan noutamaan vaunuja, — hän lausui hattuunsa tarttuen. Mutta
Mravucsán astui ketterästi hänen tielleen.

— Ohoo! Nytpä kävi pyörä kiveen! Siitä ei nyt tule mitään. Ensiksikin,
jos neiti olisikin valmis lähtemään, olisi synti asettaa sairasta
rouvaa rattaille, eikä se olisi mahdollistakaan, ennenkuin hän on
saanut vähäsen levähtää säikähdyksestään ja loukkauksestaan. Kun
vaimoni saa yöksi hieroa turvonnutta kohtaa ja panna ihmelaastariansa
päälle, herää hän huomenna ehompana entistään. Toiseksi ette pääse
menemään sentähden, kun minä en anna teidän paikaltanne liikahtaa.
Ja kolmanneksi, koska kohta on ilta käsissä; katsokaahan vain ulos
ikkunasta, minnekä te lähtisitte näin yön selkään?

Päivä jo todella teki laskua Zólyomin teräksensinisten vuorten taakse.
Ikkunain edessä seisovien hopeakuusten jättiläissuuruisiksi paisuneet
varjot makasivat pitkin leveätä tietä, ulottuen toiselle puolen toria,
Mravucsánin puutarha-aitaan asti, missä laiha kissa muskottipensaiden
keskellä toimitti iltapesuansa.

Asianajaja alkoi kuitenkin väittää vastaan, sehän kuului
ammattiinsakin. — Tulee tyyni ja lauha yö, miksemme voisi matkaan
lähteä? Ja rouvalle on kai yhdentekevä, valitteleeko hän vuoteessa vai
vaunuissa.

— Mutta tulee pimeä, intti Mravucsán, — ja tie Glogovaan on paha ja
mäkinen. Vaikka olenkin pormestari, en kumminkaan voi komentaa kuutamoa
taivaalle.

— Eipä ole tarviskaan; vaunuissani on lyhdyt.

Veronka oli kahden vaiheilla, kallistuen puolelle ja toiselle
väittelevien miesten todisteiden mukaan, kunnes Mravucsán vihdoin
viskasi esiin sentnerin painoisen esteen.

— Yöllä nousee myrsky, sillä tien varressa riippuu puussa muuan
hirttäytynyt mies. Saatte hänet nähdä kulkiessanne läpi metsän.

Nyt alkoi neitosen joka jäsen väristä.

— Voi, minä en millään ehdolla kulje yöllä siitä ohitse.

Täten oli se asia ratkaistu. Myöntyen Wibra nyökkäsi päätään, saaden
kirkkaan hymyilyn palkinnokseen. Mravucsán taasen riensi haltioissaan
kokoussaliin luovuttamaan esimiehen toimen Konopkalle, — olisi antanut
enemmänkin kuin sokean hevosen, kun pulasta näin vapautui, — hänellä
oli vieraita, joten hän ei enää ehtinyt jäämään; kuiskasipa hän
ohimennen muutamille neuvosmiehillekin, joilla oli parempi takki yllä,
että olivat tervetulleet illalliselle. Sitte juoksi hän kotiin antamaan
määräyksiään arvokkaiden vieraittensa kestitsemisestä; mennessään hän
nähdessänsä rappusissa Fialan käski tämän heti mennä noutamaan herra
Wibran vaunuja, jotka vielä seisoivat rouva Müntzin myymälän edustalla,
käskien ajaa hänen pihaansa.

Pian saapui rouva Mravucsánkin noutamaan naisia. Hän oli tanakka eukko,
leveät hymyilevät kasvot sädehtivät lempeyttä ja hyväntahtoisuutta.
Hän oli puettuna Ylä-Unkarin ammattilaisten vaimojen siistiin
yksinkertaiseen pukuun, sileä punaisenruskea hame, edessä musta
esiliina; päässä musta silkkinen päähine, nauhat solmussa leuan alla.

Hän tuli sisään suurella touhulla, kuten täällä yksinkertaisissa
oloissa oli tapana.

— Herranen aika, oikeinko totta, mitä on kerrottu. Mravucsán sanoi
että meille tulee vieraita. Mikä onni! Tiesinhän sen, aavistin. Näin
viime yönä unta että pesuvadistani nousi valkoinen lilja. Kas, nytpä
se kävi toteen. Kootkaa siis, kultaseni, kokoon kapineenne, niin
minä vien ne meille, sillä minä olen väkevä kuin karhu. Mutta olinpa
aivan unhottaa pääasian, mikä olisi ollut ensin mainittava, nimittäin
että olen Mravucsánin rouva. Voi, kulta neitiseni, en olisi osannut
ajatellakaan että olette niin kaunis. Oi, pyhä neitsyt, pyhä neitsyt!
Nyt vasta käsitän, minkätähden Jumalanäiti lähetti silloin teille
sen sateenvarjon, jottei teidän hieno hipiänne kastuisi. Kuulin että
tuo rouva on kipeä, on loukannut olkapäänsä. Minullapa on voiteita
semmoiseen, tulkaa vain meille. Älkää yhtään säikähtäkö, kyyhkyseni.
Joutava juttu! Kun minä kerran ajoin kumoon, vaikka Mravucsán itse oli
ohjaissa, vierimme me alas erääseen kallionrotkoon, ja minulta katkesi
kaksi kylkiluuta, mutta tässä olen vieläkin, vaikka kyllä luuvaloni
on minua siitä usein muistuttamassa. Aina semmoista matkustavaiselle
sattuu. Koskeeko kovastikin?

— Rouva ei osaa slovakinkieltä, — Veronka virkkoi, — eikä unkariakaan.

— Herra Jumala, — rouva Mravucsán löi käsiänsä yhteen. — Niin vanha
ihminen eikä vielä osaa unkariakaan? Kuinka se on mahdollista?

Veronkan piti ruveta selittämään että madame tulee suoraan Münchenistä
heille seuranaiseksi ja ettei hän ennen ole milloinkaan ollut
Unkarissa, hän kun on erään ranskalaisen upseerin leski, — Mravucsánin
rouva näet tahtoi saada selville kaikki pikkuseikatkin, — toissa
päivänä oli saapunut Glogovaan kirje hänen tulostaan, ja Veronka itse
oli halunnut mennä häntä asemalta noutamaan.

— Vai niin? Tuota, tuota... — Mravucsánin rouva oli sanoa tyhmyyden,
mutta tukki äkkiä suunsa, — tuo rouva ei siis osaa slovakkia eikä
unkaria! Miten onkaan turvaton, rukka! Ja mitä hänelle teenkään, kenen
asetan istumaan hänen viereensä pöytään, miten osaan hänelle tarjota?
Siitäpä vasta lysti tulee! Mutta kaikeksi onneksi osaa kanttori saksaa!
Ja varmaan tuo nuori herrakin.

— Olkaa huoleti, rouva, kyllä minä pidän pöydässä hänelle seuraa ja
tarjoankin, — Wibra vastasi.

Hitaasti kävi matkaan lähtö. Madame Krisbay ähki ja voivotteli, kun
piti uudestaan pukeutua; Wibra lähetettiin ulos eteiseen odottamaan,
jotta ei olisi pukeutumista näkemässä, madame oli näet kovin häveliäs.
Rouva Mravucsán otti käsivarrelleen päällysviitat ja vaipat.

— Palvelijan lähetämme sitte noutamaan matkalaukkua.

Näin sanoen hän tarttui madamen käsivarteen ja sai hänet miten kuten
talutetuksi portaista alas.

Madame voivotteli yhtämittaa, mutisten itsekseen ranskaa ja saksaa
sekaisin; rouva Mravucsán puheli yhtämittaa hänkin, milloin edellä
astuville nuorille, milloin madame paralle, joka tukkalaitteet
pörhöllään oli kipeän papukaijan näköinen.

— Tänne vain, tänne, neitiseni! Tuolla on meidän talo. Vielä parisen
askelta, hyvä rouva. Ei se koira pure. Hiljaa siinä, Garam! Kohta
ollaan perillä. Rouva saa nähdä, kuinka hyvän vuoteen minä teille
laitan yöksi. Paljaita untuvia joka tyyny.

Kunnon rouva ei välittänyt vähääkään siitä, ettei vieras sanaakaan
hänen puheestaan ymmärtänyt. Muutamat naiset puhuvat vain sen tähden,
kun se tekee heille itselleen hyvää. Mitäpä sitte muutakaan tekisi, jos
ei puhuisi. Johan silloin hämähäkit kutoisivat suun tukkoon.

— Koskeeko? Huomenna koskee vielä enemmän. Niin on yleensä tuollaisten
loukkausten laita. Vielä parin viikon perästäkin se tuntuu. Mutta
sanottu, kun sanottu, — virkkoi vanha rouva merkitsevästi edellä
astuviin nuoriin vilkaisten, — noista tulee sitte suloinen pari.

Vain muutama askel oli enää Mravucsánin taloon, mutta se olisi ollut
lähempänäkin, jos ei ihan kaupungintalon edustalla olisi levinnyt iso
lätäkkö, jonka vuoksi oli kierrettävä kapakan ohitse. Tämä lätäkkö oli
kun olikin erittäin tarpeellinen ja kaikki Bábaszékin asukkaat sitä
kunniassa pitivät, siinä kun saivat uiskennella kaupungin hanhet ja
pikkuporsaat lojuivat sen vieremillä ja kun vielä tulipalon syttyessä
sammuttajat noutivat siitä vettä, puhumattakaan siitä, että siinä
asustivat kaupungin sammakot, pitäen asukkaille suloisia konsertteja.

Tämä lätäkkö piti siis siinä olla, sitä katsottiin yleishyödylliseksi
laitokseksi. Kun lääninarkkitehti Brunkus János täällä käydessään
huomautti viranomaisille että tuo syvennys kaupungintalon edustalla
olisi täytettävä, nauroivat hänelle kaikki ihmiset.

Tämä lätäkkö piti siis Mravucsánin vieraitten kiertää käymällä kapakan
ohitse, jota vieraat keskenään nimittivät "Paleltuneeksi Pässiksi",
viittauksena Bábaszékin kovaan ilmanalaan. "Paleltuneessa Pässissä"
soitto paraikaa kaikui, kaikki vieraat eivät mahtuneet sisäänkään; pari
turotsilaista talonpoikaa ryypiskeli viinaa ulkona seisaallaan, kun
sensijaan muuan Zólyomin ajuri istui ainoan pöydän ääressä kolmisin
viinipulloja edessään. Mies oli hyvästi humalassa, puhui ääneensä
itsekseen, luoden tuon tuostakin lempeitä silmäyksiä laihaan koniinsa,
joka pää painuksissa rattaitten eteen valjastettuna odotti isäntäänsä
pihassa katoksen alla.

— Ja vielä naapuri kehtaa sanoa, — filosofoi ajuri itsekseen, — ettei
minun hevoseni ole mikään hevonen. On se hevonen. Oli jo Kossuthin
aikana hevonen. Ja vielä se sanoo ettei se jaksa vetää. Ei jaksakaan,
jos kuorma on raskas. Ja että se on laiha. Laihahan se on, kun en anna
sille kauroja. Jottako miksen anna? Antaisin jos olisi. Sanoi ettei se
taannoinkaan saanut rattaita paikaltaan liikkumaan. Ei saanutkaan, kun
pyörät vajosivat rapakkoon. Meidän naapuri on suuri aasi. Eikö totta?

Mies nousi horjuen vaatimaan kaikin mokomin noilta turotsilaisilta
vastausta, oliko hänen naapurinsa aasi vai ei.

Nämät väistyivät koreasti syrjään, mutta nytpä ajuri aivan kuin hullu
koira, joka ei näe eikä kuule, vaan jota vaisto johtaa ihmistä kohden,
syöksyi rouva Mravucsánin käsikynkässä astuvan madame Krisbayn kimppuun:

— Onko minun hevoseni hevonen, vai eikö se ole hevonen?

Madame kiljasi säikähdyksissään, ajurin suusta höyryävä viinin löyhkä
oli vähällä saattaa hänet tainnoksiin.

— Herra jumala! — hän ähki vähissä hengin, — millaiseen maahan olenkaan
joutunut.

Niin lempeä kuin rouva Mravucsán muuten olikin, osasi hän olla urheakin.

— En tiedä onko hevosesi hevonen, — hän vastasi, — mutta sen näen että
itse olet juopunut sika.

Näin sanoen hän tuuppasi miestä kylkeen, jotta tämä meni kumoon kuin
pölkky, höpisten siinä vielä pitkälläänkin äskeistä asiaansa.

— Naapuri sanoo, että se on toiselta silmältä sokea. Joutavia! Näkee se
yhdellä silmällä yhtä pitkältä tietä kuin kahdellakin.

Pian mies kuitenkin kömpi jälleen seisoalleen ja alkoi juopuneiden
johdonmukaisuudella pyrkiä heidän peräänsä, minkä vuoksi madame Krisbay
kipunsa unhottaen alkoi juosta pakoon, nostaen pitkiä helmojaan
polviin asti. Maalaiset hänen peräänsä katsellen nauroivat hänen
laihoille säärilleen, sanellen: "Miten hiidessä tuokin saattaa juosta
tuollaisilla säärillä!"

Vielä enemmän oli kummissaan Veronka, joka Wibran kanssa puhellen astui
edellä, tietämättä mitään Zólyomin ajurin tahdittomuuksista; hän ei
tiennyt mitä ajatella nähdessään sairaan rouvan niin vikkelästi juosta
piipottavan.

— Madame, madame, mitä nyt?

Rouva ei vastannut, karkasi vain suoraa päätä Mravucsánin portille,
mistä hän kuitenkin heti syöksyi takaisin, huikeasti kiljaisten,
pelästyi näet kolmea mahtavaa hallia, jotka olivat portissa ruvenneet
hänelle haukkumaan. Madame oli jo vaipua pyörtyneenä maahan, kun
Mravucsán vieraitaan odotellen parahiksi saapui paikalle; hänen
syliinsä madame siis sai mennä tainnoksiin.

Kunnon pormestari ei osannut muuta tehdä kuin pitää äimistyneenä
pyörtynyttä rouvaa käsivarsillaan. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt
naisen pyörtyvän; oli vain kuullut että pitäisi silloin valella päätä
vedellä. Mutta eipähän nyt voinut mennä vettäkään hakemaan; hän arveli
että sitä pitäisi hieman nipistää, — siitähän kuollutkin nainen
silmänsä aukaisee, — mutta nipistämiseenkin tarvitaan jonkunverran
lihaa ja madame oli paljasta luuta ja nahkaa.

Totisen kristityn kärsivällisyydellä hän jäi senvuoksi odottamaan
toisten tuloa, ja nämät saivatkin pian rouvarukan tointumaan.

— Ah — huokaili tämä yhä uudestaan. — Millaiseen maahan olenkaan
joutunut!






NELJÄS OSA.

BÁBASZÉKIN SIVISTYNEET.




PORMESTARIN ILLALLISET.


En tahdo olla monisanainen seuraavassa esityksessäni. Ainoastaan
Kristuksen puvun suhteen kerrotaan sen ihmeen tapahtuneen, että
vaatteet kasvoivat samalla kuin lapsikin. Se lapsen nuttu, jota hän
kantoi poikasena, oli hänen yllään vielä Golgatalle mennessä.

Tuollaisia nuttuja ei ole — räätälien suureksi iloksi — sen koommin
enää syntynyt, vain romaanikirjailijat joskus tällaisia ihmeitä
aikaansaavat. Vähänen vaatepala, joka tuskin liiviksi riittäisi, voi
heidän kynänsä vaikutuksesta venyä loppumattomiin.

Minä en pidä semmoisesta ja teenkin senvuoksi vain lyhyesti selkoa
Mravucsánin illallisista, jotka olivat erinomaiset. Ainoastaan madame
Krisbay lienee ollut tyytymätön, koskapa hän poltettuaan suunsa heti
ensi ruokalajia, mainiota paprikoitua lampaankeittoa maistaessaan
huudahti:

— Voi, kurkussani on jotain purevaa!

Vielä vähemmän hänelle kelpasi seuraava ruokalaji, silavasta tehdyt
käärylät, lampaanjuustoa sisässä. Niitä maistettuaan hän laski kahvelin
kädestään, pahasti irvistellen:

— Mon Dieu, tämähän on jotain vanhaa vaateriepua.

Talon rouva rukka oli ihan epätoivoissaan, kun vieraalle ei mikään
kelvannut. — "Mikä häpeä minulle", hän päivitteli, toi kuitenkin
viimein hänen eteensä hedelmähillojansa, jotka nyt mainiosti madamelle
kelpasivat, jotta tämä saatuaan vatsansa tarpeet tyydytetyksi
vähitellen alkoi kohtaloonsa tyytyä.

Eikä syyttäkään, sillä seurakunnan luterilainen pappi, kirkkoherra
Rafanides Sámuel ja kanttori Klempa Teofil pitivät pöydässä hänelle
seuraa, toinen oikealla toinen vasemmalla puolen. Jo kutsukin
oli heille kuulunut seuraavasti: "On tultava, sillä illallisiin
saapuu muuan saksatar, jota heidän tulee pitää hyvällä tuulella. —
Ja mielellään he kutsua noudattivatkin, kun näet kumpikin tahtoi
neuvosmiehille näyttää, kuinka hyvin he muka olivat perehtyneet
hienoihin saksalaisiin seurustelutapoihin."

Madame Krisbay alkoi jo mieltyä pöytänaapureihinsa, varsinkin kun
sai tietää että kirkkoherra oli naimisiin menossa. Mitä? Onko täällä
pappien tapana mennä naimisiin? — Ehkä hän siis kumminkin oli joutunut
hyvään maahan!

Kanttori oli pulskempi mies, mutta vanhempi ja jo nainut. Hänen
älykkäitä kasvojaan somisti kiiltävän musta parta, joka peitti
rinnankin; ja sitäpaitsi mies osasi laskea sukkeluuksiakin, vaikka
nämät oikeastaan hänestä pihisivät ulos kuin pihka kannosta.

Madame Krisbayn täytyi monesti nauraa hänen huomautuksilleen. Vahinko
vain ettei hän tohtinut kokonaan antautua naurun lumoihin, sillä vielä
nytkin tuo kirottu paprika kurkussa kangersi, tai oikeammin ehkä
vain sen kauhea muisto. Hänen vahankeltaiset kasvonsa lensivät tuon
tuostakin punaisiksi; nähtävästi hän koetti tukahuttaa yskimistä, joka
muutenkin ollen vanhuuden enne, on seurassa sopimatonta.

— Ei se mitään, — kehoitteli talon emäntä; — yskikää vaan vapaasti!
Eihän yskää ja köyhyyttä saata salata.

Madame alkoi kuitenkin viihtyä pöydässä yhä paremmin, sillä
kirkkoherralla oli sekin ansiopuoli, että hän oli ennen nuorempana
harjoittanut opintoja Münchenissä ja osasi kertoa pieniä kaskuja
sikäläisellä murteella, ja se sai madamen mielen niin suloiseksi, kuin
olisi se ollut voissa paistettu.

Kirkkoherra Rafanides Samuel ei näet ollut niitä ikäviä pappeja, jotka
tekeytyvät jumalisiksi. Kanttori Klempa oli tosin keksinyt lukemalla
hänen nimensä takaperin tuon kuuluisan Bábaszékin slovakkilaisten
kaskun: _Sedi na far Rafanides_, istuu pitäjässä Rafanides, mutta
hän ei suinkaan silti ollut mikään erakko tai kotonaan istuja,
vaan oli aina liikkeellä ja oli ottanut osaa moneen seikkailuun.
Edellisestä paikastaankin hänen oli täytynyt poistua seikkailun
vuoksi erään naikkosen kanssa. Rouva Mravucsán tuntee koko jutun,
tunteepa naisenkin, erään Bakó Mátyásin vaimohan se oli; lienee ollut
tuhmanlainen ihminen, koskapa oli itse mennyt miehelleen juoruamaan
suhteestansa pappiin, eikä hän ollut mikään kaunotarkaan, sillä rouva
Mravucsán lausui hänestä sanasta sanaan näin:

— Rafanides oli hullu ruvetessaan häntä hakkailemaan. Ei pidä pyytää
rumalta naiselta suukkoa eikä köyhältä lainaa, sillä kumpikin alkaa
siitä ylpeillä.

Näin rouva Mravucsán lausui, lisäten kuitenkin: "Jos joku minua vaatisi
todistajaksi, niin minä kieltäytyisin."

En siis voi mennä todistamaan sitäkään että rouva Mravucsán on niin
sanonut, kun en näet voisi sitä toteen näyttää.

Ja oikeastaan se onkin yhdentekevä. Se vain on kuiva totuus, että
madame Krisbay piti hauskaa keskustelua naapuriensa kanssa. Nuo kaksi
korkeasti sivistynyttä miestä istuttivat häneen parempaa käsitystä
maastamme. Oli todellakin onni, kun hän ei ymmärtänyt slovakin kieltä
eikä siis voinut seurata sitä sangen arkipäiväistä keskustelua, jota
toiset kutsuvieraat keskenään vireillä pitivät. Sanottu, mikä sanottu,
viisaita ihmisiä nämätkin, vaikka kukin omalla tavallaan. Veronka
nauroi useat kerrat heidän kokkapuheilleen, hän kun ei niitä ennen
ollut kuullut, mutta kaupunkilaiset tunsivat hyvin ennestään kaikki
nuo pöytäkommat. Niinpä saattoi rikas teurastaja Kukucska Pál paistiin
päästyä nousta seisaalleen ja tyhjentää lasinsa lausuen röhisevällä
äänellään: "Muijani miehen terveydeksi!"

Oikeastaan olisi Jumalan kiusaamista koettaa lähemmin kuvata
tällaisia illallisia. Syödään, juodaan ja mennään koreasti kotiin.
Keskustellaanko ehkä tärkeistäkin asioista? Mitä vielä! Jutellaan
jonnin joutavia. Herra varjelkoon niitä painattamasta. Ja kuitenkin
saadaan niistä Bábaszékissa moneksi päiväksi puheenainetta, miten
esimerkiksi Mravucsán kaatoi pöydälle punaviiniä ja miten sen levitessä
pöydälle sen päälle siroteltiin suolaa ja miten neuvosmies Konopka
silloin huudahti:

— Kas vaan! tulee ristiäiset, kuomaseni!

Rouva Mravucsán tietenkin punastui.

Veronka sen sijaan kysäsi viattoman näköisenä:

— Kuinka se ristiäisiä tietää?

Joko on tyttönen vielä suuri hanhi taikka jo suuri näyttelijätär.

Mitä vastaatte hänelle, jolla on vielä niin vienot kasvot kuin lienee
aikoinaan ollut neitsyt Marialla hänen tyttösenä lyhyitä hameita
kantaessaan. Vieraat katsahtivat toisiinsa. Kaikeksi onneksi oli
saapuvilla metsänhoitajan Szlminszky Wladimirin puoliso. Tämä kekseliäs
nainen alkoi selittää asiaa:

— Sen seikan laita on neitiseni siten, että haikara, joka tuopi lapsia,
käy jo sitä ennen näkymättömänä talossa sysäämässä merkiksi pikarin
kumoon.

Veronka vaipui hetkiseksi mietteisiin ja ravisti sitte epäilevästi
päätään, jonka ympärillä näkyi ikäänkuin viattomuuden sädekehä
väikkyvän.

— Mutta näinhän minä, miten kirkkoherra sen itse kaasi kädellään.

Tähän ei rouva Szliminszky osannut mitään vastata, vaan rupesi
sensijaan jälleen hoivaamaan ja lellittelemään miestään, tapansa mukaan
jatkaen sitä kaiken iltaa.

— Leikkaa pois hanhenpaistista tuo rasvakerros, Wladin!

Harmistuneena veti Wladin otsaansa ryppyyn ja entistä nopeammin liikkui
hänen laihassa kaulassaan aatamin-omena, osoittaen että mies oli
suuttunut.

— Mutta juuri siitä minä parhaiten pidän.

— Vaikkakin, Wladin. Minä en salli. Terveys ennen kaikkea!

Nöyrästi leikkaa Wladin pois rasvaiset osat.

— Minkätähden olet avannut takkisi? Etkö tunne, miten täällä on kylmä?
Napita heti takkisi, Wladin!

Metsänhoitaja napittaa takkinsa ja ojentaa velvollisuutensa täyttäneen
hyvällä tunnolla kätensä jälleen paistivatia kohti.

— Ei palastakaan enää Wladin! Ei rahtuistakaan. Jo riittää. Ei tarvitse
sinun unissasi yöllä härkien kanssa otella.

Wladin laskee kuuliaisena kahvelin kädestään ja aikoo juoda lasin vettä.

— Anna se tänne ensin, — huudahtaa rouva kauhuissaan, — annas maistan,
onkohan ylen kylmää.

Wladin ojentaa rouvalleen vesilasin.

— Saat juoda parisen kulausta. Onhan se tarpeeksi lämmintä. Mutta älä
juo paljon, sillä nuo kaiken maailman nesteet eivät tee vatsalle hyvää.
Ai, mitä nyt, Wladin! Sinähän juot kuin sateenkaari. Riittää, Jumalan
tähden riittää!

Wladimir rukka! Hän on aviorakkauden marttyyri. Kuusitoista vuotta
on hän ollut tämän herkeämättömän holhouksen alaisena. Vaikka hän
naimisiin mennessään oli vankka mies eikä liioin senjälkeen ole koskaan
sairastanut, pelkää hän joka hetki loppunsa lähenevän, sillä tuon
alituisen valvonnan johdosta hän itsekin on ruvennut uskomaan, ettei
muuta tarvita kuin tuulen henkäys tai liikapala suuhun, niin tuho
tulee. Hän tuntee aina ja kaikkialla, miten luonto tuhansissa muodoissa
murhahimoisena hänen ympärillään hiipii.

— Varo Wladin! Tuo koira voi purra sääreesi. Halli siellä pöydän
alla pureksii sinne heitettyä luuta, hiiviskellen vierasten jalkojen
lomitse; syrjempänä kissa katkerana naukuu, tahtoen sanoa: Antakaa
minullekin vähäsen tuosta paljosta syötävästä.

Jo alkaa syntyä niin sanottu "amabilis confusio", miellyttävä
sekamelska. Kaikki puhuvat yhtä aikaa mikä mistäkin. Neuvosmiehet
alkavat jälleen keskustella yleisistä asioista, hirttäytyneen miehen
aikaansaamasta pulmasta; rouva Mravucsán päivittelee ettei kukaan ole
mitään syönyt, — hänen rehelliset kasvonsa käyvät ihan surullisiksi;
sillaikaa kun pappi ylläpitää keskustelua madame Krisbayn kanssa,
huudahtaa kanttori Klempa, jonka kielen punaviini on irralleen saanut,
tahtoen kääntää kaikkien huomion puoleensa:

— Herrat neuvosmiehet, minun täytyy tehdä katuvaisen tunnustus.

— Kuulkaamme! Mitä?

— Koirien itsemurhasta!

— Ah tämä on merkillinen asia. Syntyy yleinen hiljaisuus; papinkin
täytyy keskeyttää puheensa. Hst, hst! Kuulkaamme koirien itsemurhasta!

Paikkakunnalla onkin jo jonkun aikaa herättänyt suurta huomiota se
seikka, että kanttorin mehiläistarhasta on melkein joka aamu tavattu
koira, joka on yöllä ampunut itsensä kuoliaaksi, ei päähän vaan
peräpuoleen.

— Minä oikeastaan murhaaja olen, puhui kanttori. Olenpa vain pistänyt
ladatun pyssyn piippu ulospäin tyhjään mehiläispesään; hanan vedän
vireeseen, mutta liipasimeen sidon vahvaa rihmaa, jonka toisen pään
johdan pesän edustalle ja sidon siihen lihapalan. Saapuessaan paikalle
alkaa koira haistella lihaa ja tarttuen siihen hampaillaan kiskoa sitä
pois, mutta silloin pyssy paukahtaa ja kuolema seuraa paikalla.

Kertomukselle koirien kummallisesta kuolemasta aletaan nyt mahtavasti
nauraa. Isäntä siitä kuitenkin ensin tekee opettavaisen johtopäätöksen.

— Itsemurhan syyt ovat tietenkin monenlaiset, mutta kamalin lienee
janon vuoksi tehty itsemurha. Maistetaan, herrat!

Lasia kilistellään. Iloiseen hälinään sekaantuu kuitenkin vaikerrus:

— "Voi Wladin, Wladin!"

Näin huudahti rouva Szliminszky, joka ei olisi sallinut miehensä mitään
maistavan. Siitä taas pahastui tuomarin apulainen, joka oli parhaansa
mukaan koettanut rouvaa huvittaa, mutta tämän huomio oli yhä vain ollut
mieheensä kiintynyt.

— Väkevät sikarit ovat epäterveellisiä, Wladin! Pane pois jo! Eiköhän
pari haikua jo riitä.

— Minullapa vasta on työtä ja puuhaa ollut, ja kumminkin olen ehtinyt
hankkimaan itselleni tämän puvun, joka nyt on ylläni.

Ihastuksella nuori lakimies silmäili uutta tummansinistä pukuaan;
kuinka monta kertaa hän sitä jo tänä iltana lienee tehnytkään.

— Sievä puku. Mistä ostitte?

— Teetin mitan mukaan räätäli Klenerillä, aivan on kuin ylleni
valettu...

— Vai niin!

— Tämä on galitsialaista kangasta, vahvaa ja vedenpitävää; sitä pitäisi
päivän valossa nähdä.

— Niin, vaan paljoko maksoi? — tapaili puolalainen rouva hajamielisenä.

Pakka oli ihan koskematon, sen päässä oli vielä alku-raitakin, olin
paikalla silloin, kun se leikattiin. Auringonpaisteessa sillä on aivan
erikoinen värivivahdus.

— Hyvä, hyvä, mutta minä kysyn hintaa.

Tuomarin apulaista oli kuitenkin vaikea saada työntymään pois
alottamaltaan ladulta, kun kerran oli päässyt uudesta puvustansa
puhumaan.

— Sillä räätälillä on leikkaaja, joka ennen on työskennellyt Wienissä
eräällä hoviräätälillä. Tämä sanoi minulle: Ei nyt pidä kitsastella,
hyvä herra, sillä tämä on niin hyvää kangasta että mies sitä saadessaan
tuskin nahassaan pysyy. — Koetelkaapas rouva!

— Pehmoista kuin silkki... Wladin kulta, lienee parasta, että me kaksi
vaihdamme paikkoja. Tuossa on varmaan vetoa ovea avattaessa. No, mitä
siinä murjotat? Vai rupeatko vastaan panemaan? Nouse pois Wladin, yks,
kaks, kolme!

Tämä rakkauden marttyyri sai vaihtaa paikkaa puolisonsa kanssa, ja nyt
pääsi rouva toiselle puolelle pöytää, nuoren asianajajan viereen, joka
kaiken aikaa oli vain Veronkan kanssa seurustellut. Jo on neitonen
saanut kielensä siteet irralleen, keskustelee vilkkaasti Wibran
kanssa. Ja tämä kuuluisa, viisas mies, josta ennustetaan tulevan vielä
Beszterczen edustaja, kuuntelee niin hartaasti hänen sanojaan, kuin
olisi piispa puhumassa, eikä loisi neidosta katsettaan mistään hinnasta
muulloin kuin ehkä Veronkan luodessa katseensa häneen..

He puhelevat hiljaa; luulisi heidän keskustelevan hyvinkin tärkeitä
asioita, ja kumminkin ovat kyseessä vain joutavat arkiseikat. Mitä
Veronkan on tapa päivisin tehdä? Lukee, kävelee. Tästä johtuu
toinen kysymys: mitä lukee, missä kävelemässä? Veronka luettelee
kirjoja. Wibra on ne kaikki lukenut ja nyt he alkavat muistella
romanien sankareita aivan kuin yhteisiä tuttavia: Berendiä, Elisabet
Ankerschmidtiä, Aranka Béldiä. Se Béldi Pál oli aika hupsu, kun ei
ruvennut ruhtinaaksi.

— Entä jos hän sittenkin teki oikein kieltäytyessään, mitenkäs muuten
olisi syntynytkään tuo kaunis romaani?

Sitte asianajaja alkaa kysellä Glogovan oloja.

— Eikö siellä ole kovin ikävä?

Veronka loi kummastellen kysyjään tummansiniset silmänsä.

— Ettäkö Glogova olisi ikävä? Sehän on sama kuin jos joku taitamaton
kysyisi, eikö Parisi ole ikävä!

— Onko Glogovassa metsää?

— On ja mahtava onkin.

— Oletteko siellä käynyt?

— Montakin kertaa.

— Ettekä pelkää?

— Mitäpä häntä?

— Tiedättehän että metsässäkin on joskus asukkaita.

— Mutta meidän metsän asukkaatpa minua pelkäävät.

— Niinkö? Pitääkö teitäkin pelätä?

— Minä näet niitä otan kiini.

— Rosvojako?

— Menkää siitä! Minä annan teitä kämmenelle, jos vielä semmoisia
puhutte.

— Antakaan vaan, tässä käsi!

— Kyllä sitte, kun vielä semmoista puhutte. Minä pyydän metsässä
perhosia.

— Onko siellä kauniita perhosia? Koulua käydessäni oli minullakin
perhoskokoelma. Onpa vieläkin joitakuita jälellä.

Nytpä Veronka kehuskelemaan:

— Näkisittepä minun kokoelmani. Siinä on joka lajia: Suruperhonen,
amiraali, kaaliperhonen, Apollo. Vahinko vain että Apollostani on
toinen siipi repeytynyt.

— Entä onko Hebe?

— On, ja niin suuri kuin kämmeneni.

— Onko teillä suurikin kämmen? Näyttäkää!

Veronka asetti kämmenensä pöytäliinalle. Eihän se suuri ollut, mutta
niin hieno ja valkoinen kuin ruusun terälehti.

— Onhan se sylen mittainen peukaloisten maassa! — huomautti asianajaja
veikeästi, ja ottaen tulitikun käteensä hän alkoi leikillä mittailla
sen leveyttä.

Mittaillessaan hän sattui sormellansa koskettamaan kättä. Siitä
neitonen säpsähti ja veti kätensä pois; kasvot sävähtivät
tulipunaisiksi.

— Täällä on kovin lämmin, — hän virkkoi hiljaa, kättänsä kasvoilleen
nostaen, aivan kuin hän juuri siitä syystä olisi sen pöydältä ottanut.

— Onpa huone todellakin lämminnyt, — puuttui rouva Szliminszky
puheeseen. — Avaa takkisi, Wladin.

Wladin ähkäsi kerran ja avasi sitten takkinsa. Veronka taasen palasi
perhosiinsa.

— Perhosten pyynti on minun urheiluani. Aivan kuin teillä miehillä
metsällä käynti.

— Minäkin olen perhosiin ihastunut, asianajaja vakuutti, — ne näet
rakastuvat vain kerran eläissään.

— Minäpä pidän heistä muista syistä...

— Ettehän vain sen vuoksi, kun niilläkin on viikset...

Närkästyneenä käänsi Veronka hänestä päänsä pois.

— Herra Wibra, tehän alatte käydä sietämättömäksi.

— Kiitoksia tunnustuksestanne.

— Mistä tunnustuksesta?

— Siitä että alan olla sietämätön. Siispä en ole ollut tähän asti.

— Ah, siinä sitä oltiin! Niitä asianajajan temppuja! Lisätä toisen
puheeseen sellaista, mitä hän ei ole sanonutkaan. Tiedättekö, teidän
kanssanne on vaarallista puhella. Minä en virka enää sanaakaan.

Wibra asetti kätensä rukoilevasti yhteen.

— En tee niin enää. En milloinkaan. Kunhan vaan puhuisitte!

— Pidättekö te todellakin perhosista?

— Vakuutan kautta kunniani, että pidän heistä tällä hetkellä enemmän
kuin jalopeuroista ja tiikereistä.

— Nähkääs perhoset ovat niin kauniita kuin ihanasti puetut naiset
konsanaan. Mitä aistikkaita värien yhdistelmiä! Minusta näyttävät
niiden siivet kuvitetuilta kankailta. Miten mainiosti sopivatkaan
esimerkiksi Heben mustan ja punaisen kirjavat takasiivet keltaisiin
etusiipiin!

Uskokaa pois, Parisin kuuluisimmat räätälit voisivat tulla meidän
metsään oppimaan perhosilta pukemisen taitoa.

— Hiljemmin, Wladin! — huudahti tällä hetkellä rouva Szliminszky. —
Montako keuhkoparia luulet itselläsi olevan?

Wladimir Szliminzky oli näet tällä välin joutunut sanakiistaan
neuvosmies Fajkan kanssa siitä tärkeästä kysymyksestä, miten olisivat
asiat, jos ihmiseltä kuulo puuttuisi, ja olivat ruvenneet väittelemään
niin äänekkäästi, ettei hellä puoliso voinut olla muistuttamatta
miestään tällaisesta keuhkojen liikarasituksesta.

— Istuvat vierekkäin ja kuitenkin huutavat toisilleen aivan kuin
virstojen päästä — päivitteli rouva, päätään pudistellen. — Herranen
aika, milloinkahan ihmiset oikein viisastuvat?

Nyt nousi neuvosmies Konopka kiittämään isäntää, Bábaszékin
"uudeksiluojaa". Hän puhui ihan samanlaisella heikolla ja sahaavalla
äänellä kuin Mrawucsánkin; jos olisi sulkenut silmänsä, olisi melkein
saattanut luulla hänen siinä itseään ylistävän. Tämäkin seikka
synnytti suurta hilpeyttä, varsinkin kun Mrawucsán vuorostansa karkasi
pystyyn kiittämään lasi kädessä Konopkaa aivan samoin liikkein, samoin
elein ja silmäniskuin, kuin Konopkan oli tapana puheessaan käyttää.
Tälle seikalle taas kovasti naurettiin. Ja kumminkin tekevät samoin
kuninkaatkin esiintyessään kohteliaisuudesta toistensa vaatteissa,
mutta heillepä ei kukaan tohdi nauraa! Maljapuheita pidettiin nyt
toinen toisensa perään.

— Jo päästit hallit irti kahleistaan, — kuiskasi Fajka Konopkalle.

Tuomarin apulainen piti puheen emännälle; Mrawucsán nousi uudelleen
tyhjentämään maljansa puolisonsa ja omasta puolesta vieraspiirin
terveydeksi, lausuen heille kiitokset heidän ystävällisestä
saapumisestaan. Samalla hän huomautti, että kutsuvieraista vain
rouva Münz oli jäänyt saapumatta, syystä että hän illan suussa oli
saanut luuvalon sääreensä, eikä ihmekään, sillä siksi paljon oli
vanhan rouvaparan täytynyt olla liikkeellä näin markkinain aikana.
Isäntä tyhjensi maljansa Bábaszékin poissaolevan juutalaisrouvan
tervehdykseksi.

Kohosi äänekäs ja innostunut eläköönhuuto.

Sen vaiettua Szliminszky huudahti:

— Nyt on minun vuoroni!

— Älä puhu, Wladin! — kielteli hänen rouvansa. — Älä puhu! Ääneensä
puhuminen vahingoittaa keuhkoja.

Mutta mikään ei enää voinut häntä hillitä. Tohvelin painon alla voi
mies kyetä melkein mihin tahansa; hän voi napittaa takkinsa, avata
takkinsa, olla syömättä ja juomatta, mutta olla pitämättä maljapuhetta,
joka on ulospuhkeamaisillaan, semmoinen kuuluisuus on unkarilaisuuden
aikakirjoissa tuntematon.

— Kohotan maljani, hyvät herrat, tämän seuran kauniimman kukan
kunniaksi, Herramme Jesuksen Kristuksen pikkusiskon, viattoman
karitsaisen, jonka hyväksi Jumala on ihmeitä tehnyt lausuessaan
palvelijallensa: "joudu Pietari, älä anna pienokaisen kastua." Kauvan
eläköön neiti Bélyi Veronka!

Veronka lensi tulipunaiseksi, varsinkin kun vieraat nousivat pöydästä
suutelemaan kaikki järjestänsä hänen kättään; jotkut hänen eteensä
polvistuivatkin, ja talon uskonnollismielinen emäntä kumartui maahan
asti koskettamaan huulillaan hänen hameensa lievettä.

Kuullessaan metsänhoitajan lausuvan noita omituisia nimityksiä luuli
Wibra ensimmältä miehen käyneen päästä pyörälle, mutta nähdessään koko
seurueen ikäänkuin hullaantuvan, hän ihan hölmistyi ja omituinen ilkeä,
vastenmielinen tunne hänet valtasi.

— Mistä ihmeestä miehenne puhuikaan? — hän kysyi, rouva Szliminszkyn
puoleen kääntyen.

Kunnon rouva löi käsiään yhteen.

— Mitä? Ettekö te mitään tiedä? Ettekö todellakaan? Sehän on
mahdotonta. Siitähän on jo painettuna ainakin slovakinkielinen runo.

— Mitä on painettuna?

— Onpahan kertomus sateenvarjosta... Wladin, sinunhan on sangen vari,
olet punainen kuin rapu, hikoiletkin! Annanko sinulle viuhkani?

— Minkä sateenvarjon? — uteli asianajaja kärsimättömästä.

— No sepä kumma, kun te ette ole siitä mitään kuullut. Tapaus on
seuraava: kun teidän kaunis naapurittarenne vielä oli pieni lapsi, oli
hänet jätetty sinne pappilan pihaan makaamaan korissaan. Hänen vanhempi
veljensä, Glogovan pappi oli mennyt kirkkoon rukoilemaan. Sillä
aikaa nousi äkkiä ukonilma rankkasateineen, ja tuo hento lapsi olisi
varmaan saanut keuhkokuumeen ja kuollut, jos ei olisi ihme tapahtunut.
Mistä lie tullutkin, sinne ilmestyi vanha ukko aivan kuin taivaasta
tipahtanut Jumalan lähetti ja levitti sateenvarjon lapsen päälle.

— Minun sateenvarjoni, — pääsi asianajajalta äännähdys.

— Mitä?

— Ei mitään, ei mitään.

Veret alkoivat kiehua hänen suonissaan, sydän sykki ihan kuuluvasti,
kädet alkoivat huiskia ilmassa, jotta jo hänkin sattui kaatamaan
lasinsa kumoon.

— Ristiäiset! Vielä yhdet ristiäiset! — huudettiin leikillään usealta
taholta.

Viinilaikku alkoi virrata rouva Szliminszkyä kohden.

— Onnittelen rouvaa, — härnäili kirkkoherra Rafanides.

Rouva loi silmänsä maahan.

— Ei ole totta, — hän ujosteli. — Eihän, Wladin?

Mutta asianajaja ei antanut moisten typeryyksien vieroittaa
ajatuksiansa siitä tärkeästä asiasta, josta hän vastikään oli vihiä
saanut. Hän veti tuolinsa lähemmäksi metsänhoitajan nuorta rouvaa.

— Entä sitten? — hän urkki levottomana, kiihtyneenä.

— Vanhus katosi, usva edessä, usva takana; ei nähty hänestä enää
jälkeäkään. Ihmiset, jotka ohimennen saivat hänet nähdä, tunnustelivat
hänen olleen pitkäpartaisen pyhän Pietarin.

— Se oli juutalainen Münz.

— Sanoitteko jotain?

Wibra puraisi huuleensa harmissaan, kun oli jälleen ääneensä ajatellut.

— En mitään, en mitään. Jatkakaa, pyydän.

— Niin, niin, pyhä Pietari katosi, mutta sateenvarjo jäi.

— Se löytyy siis vielä? — kysyi Wibra ahnaasti.

— Kyllä. Sitä säilytetään Glogovan kirkossa kuin aarretta ainakin.

— Jumalan kiitos!

Mies henkäsi syvään, aivan kuin olisi raskas paino sydämmeltä vierinyt,
ja alkoi nenäliinallaan pyyhkiä hikeä otsaltaan. Siellä se on! — mutisi
hän itsekseen, ilmaan tuijottaen. Pelkäsi kaatuvansa tainnoksiin. Hän
oli saanut tietää kaikki, ja tämä suuri onni oli hänet vallan rusentaa.
Hän tunsi niskanikamiensa jäykistyvän, sydäntä ahdisti ja ilmassa alkoi
kuulua kummallista suhinaa.

— Ja kelle kuuluu nyt tuo sateenvarjo? Kirkolleko? — hän konemaisesti
tiedusteli.

Saattaa se vielä kuulua teillekin, — nuori rouva veikasteli. — Veronka
sen viepi mukanaan miehelään. Niinhän kerran Glogovan kirkkoherra
minulle kertoi. Sateenvarjo on hänen sisarensa oma, jos ei hän
nimittäin miehelään mennessään sitä kirkolle lahjoita.

— Ei, ei, ravisteli asianajaja päätään, katseet sinne tänne harhaillen
aivan kuin ei mies olisi ollut täydessä tolkussaan. — En salli...
Fusta, mitä puhunkaan? Minun on kauhean vari. Aivan olen tukahtua.
Herra Mrawucsán, eikö voisi vähäsen aukaista ikkunaa?

— Kyllä.

Isäntä juoksi ikkunan luo.

— Napita takkisi, Wladin!

Viileä kesäyön henkäys tulvahti ikkunasta huoneeseen; vallaton
tuulahdus tupsautti yhtäkkiä kaikki kynttilät sammuksiin.

— Suukon vapaus! — veitikka Klempa huudahti pilkkopimeässä.

Puutarhasta kurottautui ikkunasta sisään syreenipuunoksa; sen uhkeista
kukkasarjoista tulvi sisään lemmekästä tuoksua tupakansavun tuprutessa
ulos.

Madame Krisbay kiljasi, nähtävästi pimeyttä säikähtäen, mutta tuo
Klempa lurjus käytti tätä viatonta seikkaa hyväkseen tekemällä ilkeän
huomautuksen:

— Minä se vaan en ollut, kautta kunniani!

Ylt'ympärillä syntyi salaperäistä hihitystä.

Pimeässä tuollaiset kikatukset tuntuivatkin tavallista
salaperäisimmiltä. Rouva Szliminszky sitävastoin tahtoen siksi,
kunnes kynttilät sytytetään, osoittaa olevansa tuollaisten raakojen
sukkeluuksien yläpuolella, jatkoi hätäilemättä kertomustaan
sateenvarjostaan, joten hän samalla sai todistetuksi käyttävänsä
suutaan puhumiseen — eikä siis mihinkään muuhun.

— Se on kaunis legenda, uskokaa pois, herra Wibra. Minä en ensinkään
ole taikauskoinen, olenpa muuten luterilainen — vaikka ei ole tapanani
sitä juuri tunnustaa — mutta kaunis on sittenkin tämä legenda. Tuo
sateenvarjo on oikea ihmekapine. Sairaat paranevat päästessään sen
alle; onpa herännyt muuan kuollutkin, johon sateenvarjo kosketti.
Turhaan puistelette päätänne. Asia on tosi. Tunnen sen ihmisen, hän
elää vielä nytkin. Käsittämätöntä on, mitä kaikkea tuo sateenvarjo on
aikaan saanut. On jo sekin jotain, kun se on tuonut Glogovan pappilaan
suurta siunausta ja rikkautta.

Kauhea epäilys valtasi Wibran mielen. Kun kynttilät jälleen saatiin
palamaan, olivat hänen kasvonsa kalman kalpeat.

— Onko pappi rikas? — hän kysyi hiljaa, silmät aavemaisesti kiiluen.

— Sangen rikas, — rouva Szliminszky vastasi.

Nyt asianajaja kumartui lähemmäksi rouvaa, tarttuen kiihkeästi hänen
käteensä. Tämä ei tietänyt mitä ajatella. Olisi sen edes varemmin
tehnyt, — mutta nythän jo kynttilät paloivat.

— Niinkö hän löysi jotain sateenvarjosta? — hän kuiskasi läähättäen.

Rouva Szliminszky kohautti merkitsevästi pitsikauluksen lomitse
kimaltelevaa, valkoista olkapäätään.

— Mitäpä tuollaisessa sateenvarjossa olisi? Eihän se ole mikään kattila
eikä rautainen lipas. Mutta jo neljäntoista vuoden ajan on siellä
käynyt pariskuntia vihkiytymässä sateenvarjon alla ja ne maksavat
runsaasti. Ja Glogovan pappia kuletetaan sateenvarjoineen kaikkien
varakkaampien sairasten luona Bjela Wódan varsilla ja hän saa heidät
samalla sateenvarjollaan haudatakin.

Veronka, jolle talon emäntä oli näytellyt kirjaeltuja pöytäliinojaan
ja muuta mainiota liinavarastoaan, alkoi vasta nyt toisella korvalla
kuunnella naapuriensa keskustelua.

— Meidän sateenvarjostako puhutte? — hän kysyi teeskentelemättömästi
tuolillansa kiikkuen.

— Niin neiti, — rouva vastasi hiukan hämillään. Wibra hymyili
ivallisesti.

— No — kysäsi Veronka, — tehän ette näy uskovan...

— En.

— Ah, — neitonen virkkoi, luoden häneen nuhtelevaisen katseen. — Ja
minkä tähden?

— Sentähden, kun en usko mitään tyhmyyksiä ja kun...

Jo oli suuri salaisuus tulla ilmi. Mutta hänen lauseensa suorastaan
katkasi se loukkaantumisen ilme, jota koko neidon olento ilmaisi. Hän
vetäytyi itseensä kuin lintu, jolta sulkia kynitään. Hän käänsi päänsä
hiljaa poispäin ja alkoi äänetönnä tuijottaa lautaseensa.

Wibrakin vaikeni, vaikka hän tunsi suurta halua hypätä pystyyn ja
huutaa: "Minä olen rikas, minä olen herra; tuohon sateenvarjoon ovat
minun aarteeni kätketyt". Omituista on että ihmisen saavuttaessa suuren
onnen hänen ensimäinen toivonsa — näitä hänellä yhä sittenkin on,
vaikkapa on saanut toiveensa toteutumaan — on julkisuus; hän haluaisi
saada hetikohta airueita toitottamaan kaiken maailman kuuluville sitä
suurta tapausta.

Mutta vaikka ensimäinen ajatus onkin tällainen, on kohta sen
kintereillä epäilys. Suurimmankin onnen takana hiipii synkkä varjo,
ilkeä epäluulo. Wibrakin sitä nyt tunsi.

— Minkä näköinen on tuo sateenvarjo, neitiseni?

Veronka supisti suutaan aivan kuin hänestä ei olisi kannattanut enää
tätä keskustelua jätkääkään.

— Eihän se mikään merkillinen ole, — hän kumminkin venytellen jatkoi;
haalistunut punainen kangas, aivan kuin olisi jo tuhatvuotinen, ja
tilkkujakin siinä on, miten monta lieneekään.

— Ja pitkin reunaa pieniä viheriöitä kukkia.

— Oletteko nähnyt sen?

— En, kysynpähän vain.

— Niin, onhan siinä reunassa sisäpuolella kukkia.

— Saako sitä nähdä?

— Tietysti, tuletteko katsomaan?

— Juuri senvuoksi lähdenkin Glogovaan.

— Senkö vuoksi? Miten sen käsitän, koskapa ette usko sen alkuperään?

— Juuri sen vuoksi. Jos uskoisin, enpä lähtisikään.

— Te olette huono ihminen. Pakana.

— Veronka siirsi tuoliansa hiukan loitommaksi, ja nyt Wibra nähtävästi
loukkaantui, kävi totiseksi.

— Loukkasinko teitä? — hän kysyi lempeästi, katuvaisena.

— Ette, pelästyin vain. — Hänen ihanat, soikeat kasvonsa ilmaisivat
pettymystä.

— Uskon kaikki, kunhan ette vain minua pelkää.

Veronka hymähti.

— Olisi synti olla sitä uskomatta, puuttui rouva Szliminszky
puheeseen. — Se ei ole taikauskoa; se on tosi asia. Tapahtumat ovat
todistettavissa. Joka ei usko sitä, hän ei usko mitään. Joko ovat
Kristuksen ihmeteot tosia, ja silloin voivat olla tosia nämätkin,
taikka...

Mutta hän ei päässyt lopettamaan, sillä madame Krisbay antoi merkin
nousta pöydästä, samalla ilmoittaen olevansa väsynyt ja menevänsä
nukkumaan. Kaikki nousivat nyt pöydästä ja rouva Mravucsán johti sekä
hänet että Veronkan kummankin omaan pihanpuoleiseen kammariinsa.

Wibra hiipi ovensuussa Veronkan luo tämän nyökätessä hänellekin hyvää
yötä.

— Miten aikaseen aamulla lähdemme? — asianajaja kysyi.

Vastatessaan neitonen kumartui veitikkamaisesti, samalla taivuttaen
lumivalkoista kaulaansa sivulle päin, aivan kuin olisi se katkennut.

— Miten herra _Tuomas_ käskee.

Wibra ymmärsi, mitä sana Tuomas merkitsi ja vastasi leikillisesti:

— Se taas riippuu siitä, miten kauan pyhät nukkuvat.

Veronka kääntyi vielä eteisessä ja uhkasi ankaran näköisenä, pikku
nyrkki koholla asianajajaa kohti kuten maalainen ainakin:

— Vartokaa!

Wibra katseli häntä ihastuneena. Neito oli hurmaavan kaunis ja tuo
uhkaava pikku nyrkki sopi niin mainiosti sille veitikalle. Tehkööt
pyhimykset samoin, jos kykenevät!

Pian läksivät kotiin Szliminszkytkin. Mravucsán lähetti heidän mukaansa
miehen kulkemaan lyhty kädessä, kun näet ei silloin ollut kuutamoa.
Rouva käänsi Wladinsa kesätakkiin ja vielä sen päälle hän levitti
sadetakin, kaulaan hän kääri suuren villahuivin ja käskien miehensä
hengittämään ulkona vain nenän kautta hän kerkesi vielä tarinoimaan
Wibrankin kanssa.

— Se on todellakin ihana legenda, ainakin minä siitä suuresti pidän.

— Ah noita kurjia legendoja! — Wibra vastasi.

— Jos vähän puhaltaisi tuollaiseen kauniiseen legendaan, jos puhaltaisi
siitä pois kultakiillon, sen pyhän tuoksun ja salaperäisyyden savun,
mikä ruma ja alaston totuus pohjalle jäisikään.

— Mutta ei pidä puhaltaa, — rouva vastasi. — Nosta sadetakkisi kaulus,
Wladin!

Asianajaja vaipui mietteisiin.

— Ehkäpä olettekin oikeassa, — hän mutisi haaveksivin katsein.

Hetken odotettuaan Wibrakin lausui haluavansa päästä levolle,
yksikseen, jonkatähden hän pyysi talon rouvaa osoittamaan hänelle
yösijan.

— Hm, johan pohatta meni, horisi tuomarinapulainen.

Tuskin oli Wibra saanut oven perässään kiinni, niin jo teurastaja
Kukucska iloisesti huudahti: "Madonsyömät menkööt". Hän riisui
takkinsa, kääri mahtavasti ylös väljät paidanhihat — vasempaan
käsivarteen oli härän pää tatuoitu — ja iski viekkaasti Mravucsánille
silmää.

Herra pormestari ymmärsi asian.

— Niin, niin — hän vakuutteli säteilevin katsein, eihän sitä voi mennä
maata pääsemättä koettelemaan, rakastavatko meitä vielä naiset vaiko
eivät.

Näin sanoen hän aukasi piirongin laatikon ja veti sieltä esiin
korttipakan.

Korteista puuttui tosin pataässä, mutta se ei Bábazékin sivistyneitä
haitannut. Ennenkin olivat nämä pelanneet preferanssia, vaikka kortteja
jakaessa viimeiselle tulikin yksi vähemmän; mielikuvituksessa se
_henkinen_ kortti tuli hänen osalleen ja voitiin sitä pelissä käyttää.
Jos pataa maalattiin, löi tämä esiin näkymättömän kortin sanoen:

— Minullapa on henkiässä!

Joskus hän voittikin sillä pelin, varsinkin kun pata oli valttina.

Puuttuvasta kortista huolimatta ryhdyttiin nyt innokkaaseen
korttipeliin, jota kesti kotvan aikaa yli puoliyön. Siihen ottivat
osaa neuvosmiehet, teurastaja ja kirkkoherra. Tuomarin apulainen toi
viinituoppeja, rahaton Klempa — kaikkialla ne lukkarit ovat köyhimpiä
— venyi sohvalla ja milloin missäkin, sillä häntä ajettiin paikasta
toiseen, hän kun muka oli auttamaton renttu, mikä nimitys oikeastaan on
sangen ikävä ja surullinen, mutta ei kumminkaan kunnianloukkaus. Klempa
rukka vaelsi paikasta toiseen, siirtyi pelaajasta pelaajaan, kunnes
viimein hänen väsynyt päänsä vaipui teurastajan ja kirkkoherran välisen
pöydänkulman varaan ja mies siihen nukkui, pitkä ja tuuhea parta leuan
alla päänaluksena, mikä seikka taasen tuotti hänelle kovan onnen, sillä
tuo heittiö Kukucska, ollen hyvällä tuulella, ehdotti, että Klempan
parta kiinnitettäisiin sinetillä pöytään. Mikä mainio tepponen, kun
mies herää, eikä parta pääse pöydästä irti!

Tätä hienoa ehdotusta kannatettiin innokkaasti. Mokry toi kynttilän,
Kukucska tipahutteli lakkaa pariin kolmeen paikkaan parralle ja itse
Mravucsán painoi sitä sinettisormuksellaan pöytään. Syntyy siitäkin
aika kometiia!

Tapahtuipa toisiakin asioita, vaikka ei tosin niin tärkeitä. Madame
Krisbay, jonka talon rouva itse johti makuuhuoneeseen, ei tahtonut
asettua maata höyhenpatjojen väliin, pelkäsi näet sinne uppoavansa
ja tukahtuvansa. Hän tahtoi kaikin mokomin päällensä sänkypeitteen.
Mravucsánin rouvalla ei semmoista ollut, mutta kekseliäänä naisena hän
toi miehensä suuret supiturkit ja levitti ne madamen päälle. Siitä tämä
taas säikähtyi niin, että sai päänsäryn ja hänen täytyi kaiken yötä
pitää kuivattua persiljaa ohimoillaan.

Veronkalle tapahtui toinen ikävä seikka. Jäätyänsä yksin Mravucsánin
kauniimpaan kamariin hän tukki tarkasti sisältä oven, asettaen
ovenkahvasta riippumaan päällysviittansa, jotta ei kukaan pääsisi
avaimenreiästä sisään tirkistämään. Veti sitte pienen pihalle
avautuvan ikkunan uutimen alas ja alkoi riisuutua, aukaisten ensin
liivin; haka toisensa perään ponnahti auki; kalanluutkin sitä myöten
antoivat perään, joten rinta ja vyötäiset saivat jälleen luonnollisen
muotonsa — monin verroin kauniimman, kuin olisi voinut aavistaakaan.
Jo aukesi viimeinen hakanen, joka piti kiini hametta, ja alkoi
tämä vajota jalkoihin, ja nyt sai vuorostaan vajota alas kirjava
poimutettu alushame, — aivan kuin ruusun nupusta putoavat pois viheriät
verholehdet.

Jo putosi alushamekin alas, paljastaen toisen lumivalkoisen pikku
hameen. Hän oli jo päästämäisillään senkin nauhat — tämä ei näet
ollut varustettu hakasilla, vaan nauhoilla kiinnitettäväksi — kun hän
kauhukseen huomasi siinä pari veripilkkua...

Nyt pujahti sängyn alta esiin harmaankirjava kissa ja katseli neitiä
niin uteliaasti, tarkasti ja hartaasti, kuin olisi tämä ollut jokin
kissaksi lumottu kuninkaanpoika.

Säikäyksissään Veronka tarttui jälleen aukipäästämäänsä liiviin ja
kumartuen alas hän äkkiä toisella kädellä tempasi ylös jalkoihin
vajonneen alushameen, josta juuri oli ulos astumaisillaan, samalla
kiljaisten ja käskevällä äänellä koettaen säikyttää kissaa tiehensä.

— Mars, kissa! Hyss, häijy kissa! Älä katso tänne, kissa!

Neitonen todella ujosteli riisuutua kissan nähden. Hän pukeutui jälleen
täydelleen ja alkoi ajaa kissaa ulos huoneesta, mutta tämä piiloutui
huonekalujen taa tai hyppäsi kaapin päälle. Turhia olivat kaikki
yritykset, se ei lähtenyt huoneesta ulos.

Rouva Mravucsán kuuli tämän hätäkän ja kysyi seinän takaa:

— Mikä hätänä, neitiseni?

— En saa kissaa ulos, täti hyvä.

— Ei se mitään, kultaseni, vaikkapa jääkin sisään, se on aivan viaton
elukka.

— Mutta kun se näkee, — vastasi Veronka hätääntyneenä.

Hän sammutti nyt kynttilän, aikoen riisuutua pimeässä, mutta nytpä tuo
ilkeä kissa tuli ihan keskilattialle ja sen silmät kiiluivat pimeästä
entistä selkeämmin.

— Varropas sinä utelias kissapaha, kyllä minä sinulle näytän.

Hän teki nyt tuoleista rintavarustuksen ja tämän takana hän, aivan
kuin linnassa, johon ei kukaan pääse näkemään, istui sängyn reunalla
ja asettaen jalkansa ristiin hän alkoi ensi työksi riisua kenkiään.
Mutta kissakin alkoi huomata tämän lujan linnan. Hän oikasi vartalonsa
ja loikkasi yhdellä hyppäyksellä pesukaapin päälle; vielä hyppäys, ja
se oli Veronkan vuoteella, keskellä päänalusta. Vaan ei olisi pitänyt
tulla niin likelle. Veronka sai nopeasti kurottautuen kissan heti kiini.

— Jopa jouduit kiikkiin, kissa kuomaseni! Pian, pian, mistä saisin
huivin? Kyllä minä opetan sinua katselemaan, kun tytöt riisuutuvat.
Tiedätkö kissa rukka, ettei se sovi.

Hän löysikin paksun villahuivin, sitoi sen kissan päähän, ihan silmien
eteen. "Katsele nyt, jos voit!" — ja alkoi uudestaan riisuutua.




YÖ TUO HYVIÄ NEUVOJA.


Tällaisten hassunkuristen pikkuseikkojen häiritessä hameväkeä ja
kanttori Klempan nukkuessa parta sinetöitynä vanhurskasten unta —
kukaan ei voinekaan nähdä kauniimpia unia kuin tuollainen uinuva
ritari — valvoi Wibra ajatuksiinsa vaipuneena. Hänkin riisuutui ja
meni maata, mutta ei voinut nukkua. Hänen riisuutumistaan — älkää
vain pelästykö — en mene seikkaperäisesti kertomaan, se näet on
sivistyneiden ihmisten käsitteiden mukaan jotain ihan säädytöntä. Ja
minkätähden? En tiedä. Se on rumaa, ja siis on sitä mahdoton kuvata.
Naisen riisuutuminen on runollista, varsinkin jos se hyvin kuvaillaan;
naisen ruumis on hieno, lukija tuntee sen hurmaavan tuoksun lemuavan jo
painomusteestakin ja kirjaimista, mutta miehen riisuutuminen, hyi, sitä
en saata mainitakaan. Hameista voi kirjoittaa runoja ja dityrambeja,
mutta housujahan sanotaan "nimittämättömiksi". Ja minkätähden? Jumala
tiesi. Ja mitä se todistaa? Sitäkö että mies olisi epäesteettisempi
olento kuin nainen? Eiköhän sentään vain sitä, että se joka on keksinyt
sopivan ja sopimattoman lait, on ollut suuri aasi.

Pahempi seikka oli kuitenkin se, kun ei kertomuksemme sankari voinut
nukkua. Hänen vatsansa ei tosin ollut talon rouvan ruokia liian
täynnä, mutta hänen sielunsa, hänen aivonsa olivat täyttyneet päivän
suurista tapahtumista. Monenmoiset mietteet pyörivät sekamelskana hänen
päässään. Muutamassa tunnissa tunsi hän eläneensä monta vuotta. Herra
Jumala, miten pitkä aika oli kulunutkaan siitä, kun hän Münzin vinnillä
oli ollut sateenvarjoa etsimässä! Ja nyt se on löytynyt. On ilmestynyt
kuin sallimuksen kautta. Jumala on sen antanut erään enkelin huostaan.
Näin siirtyivät hänen ajatuksensa sateenvarjosta itse "enkeliin". Sievä
tyttö todellakin. Ei ensinkään epämiellyttävä kuten kehitysvuosinaan
muut neidot, jotka ovat niin jäykkiä, elottomia, teeskenteleviä, ja
jotka siis eivät ole vähääkään luonnollisia. Veronka on poikkeus.
Veronka on vallan mukava nuori neitonen. Ompa vähäsen niinkuin
miellyttäväkin...

Wibra muisteli nyt alusta pitäen kaikkia neidon sanoja, kaikkia hänen
liikkeitään, jotka olivat olleet hänelle suosiota ilmaisevia. Näitä
hän muisteli yhä uudelleen, ja oli niissä kolmannella ja neljännellä
kerralla yhä enemmän hunajaa; mutta johtaessaan siinä muistojansa
yhä enemmän taaksepäin ja liittäessään toisiinsa neidon hymyilyjä,
lausumia sanoja, hellää äänen painoa, varomattomia, vaistomaisia
liikkeitä suloiseksi kokoelmaksi, hän löysi niiden seasta myös
välinpitämättömyyttä, jopa kylmyyttäkin ja siirtyi alakuloisena,
puolittain väkisin haaveilujen maailmasta selvään todellisuuteen —
sateenvarjoon.

Hän saattoi todellakin tuntea olevansa onnellinen. Hänen ei
tarvinnut enää ruveta selvittelemään kaikenlaisten puolikasvuisten
tyttöletukoiden oikkuja. Hänestä oli tullut tänäpäivänä herra, naabob,
pohatta. Hän oli elävä tästäpuolen kuten herttuat, viettävä talvensa
Budapestissä tai Rivieralla, kesänsä Ostendessa ja Monacossa, sanalla
sanoen, hänestä tulee suuri herra, joka ei enää viitsi papin tyttäriä
katsellakaan. (Ja kuitenkin palasivat hänen ajatuksensa yhä uudelleen
tuohon pikku Veronkaan).

Hän ei saanut unta silmiinsä, ja miten olisikaan nyt saattanut nukkua?
Tuumat ja suunnitelmat, toiset toistaan koreammat leijailivat hänen
ohitsensa kuten perhoset Glogovan metsässä. Hän ajoi niitä yhä takaa...
Kunpa päivä sarastaisi, jotta tästä pääsisi liikkeelle.

Hänen taskukellonsa nakutti iloisesti yöpöydällä pään kohdalla. Hän
katsoi kelloa, tämä osoitti puoliyötä. Mahdotonta! Niinkö vähän vasta?
Ehkäpä se käykin väärin? Jossain kolmannen talon pihassa alkoi kukko
kiekua, aivankuin tahtoen sanoa: "Kellonne käy oikein, herra Wibra!"

Kapakasta kuului vielä laulua ja soittoa tänne asti. Joku päihtynyt
paimen siellä suruissaan lauleli tuota tuttua slovakkilaista lampurien
laulua, jonka alkusäkeet vapaasti käännettyinä kuuluivat seuraavasti:

    Lampur ei se, _punnitun_ ken lihan syöpi,
    Mullikkaa ei omista se, ken sen myöpi.

Wibra sytytti sikarin ja savun tuprutessa käänsi tuo kelvoton laulu
hänen ajatuksensa aivan nurin närin.

Todellakaan ei mullikka aina ole sen oma, ken sen myöpi. Mistä tulikaan
esiin tuo sateenvarjo? Tuota, eipä se ole vielä tullutkaan. Eihän
se vielä ole hänen kädessään. Asiaa tarkemmin ajatellessaan hän ei
ollut sitä juuri sen lähemmäksi päässyt. Tähän asti hän oli arvellut,
että se oli arvottomana rojuna heitetty jonnekin tunkiolle lahoamaan
ja sen tähden hänellä oli hyvin vähän toivoa sitä löytää. Ja mitä
olikaan tapahtunut? Asia oli kääntynyt kokonaan ylösalasin. Nyt oli se
pulmana, kun tämä sateenvarjo oli todellinen arvoesine, kirkollinen
pyhäinjäännös. Mitenkä tässä lopulta käynee? Mitä on hän sanova
huomenna Glogovan papille? Ettäkö tulin noutamaan sateenvarjoani? Pappi
on varmaan naurava hänelle vasten silmiä, sillä joko on hän tekohurskas
ja uskonkiihkoinen ja siis uskoo täydelleen että pyhä Pietari on sen
tuonut hänen sisarellensa, taikka on hän teeskentelijä, fariseus, eikä
hän silloin ole niin hullu, että antaisi itseänsä paljastaa.

Ulkona kävi tuuli, vihasesti puhaltaen huonoilla ikkunoilla ja ovilla
varustettuun huoneeseenkin, mihin rouva Mravucsán oli hänet asettanut
nukkumaan. Huonekalutkin tuntuivat liikkuvan ja ratisevan. Hyvin
saattoi kuulla Liskovinan metsän huminan. Siellähän heiluu hirressä
mies, josta Mravucsán mainitsi. Wibra sammutti jälleen kynttilän, jonka
liekkiä tuuli kaiken aikaa oli häirinnyt, ja veti jälleen peittoa
umpikorviin, sulkien silmänsä. Mutta nytpä sai mielikuvitus pimeässä
uutta vauhtia; hän oli näkevinään miten mies heiluessaan hirressä
hänelle virnistellen päätä nyökkäsi, hokien: "kylläpä teille, herra
Wibra, Glogovan pappilassa nauretaan."

Kirottu pulma! — hän päivitteli itsekseen, levottomasti kääntyillen
lumipuhtaitten lakanoitten välissä, joista vielä levisi kesäisen
päivänpaisteen omituinen tuoksu, ne kun olivat olleet vastikään aidalla
kuivumassa. — Samapa se, — punoi hän ajatuksiaan — sateenvarjo on
kun onkin minun. Hädän tullen voin sen todistaa oikeudenkin edessä.
Todistajia ovat Sztolarik, rouva Müntz ja hänen poikansa, jopa koko
Beszterczen kaupunki.

Nyt purskahti hän katkeraan nauruun.

— Tuota, eihän sitä voi todistaa; olenko minä ihan mieletön? Eihän
sateenvarjo ole minun vaan Münzien. Heidän isänsä on sen ostanut
laillisessa Gregoricsin perujen huutokaupassa joutavien romujen
mukana. Sateenvarjo on siis Münzien, minulle kuuluu vain se, mitä on
sen sisässä. Mutta voinko esittää sitäkään vaatimusta? Saatanko sanoa
papille: kuulkaa, herra pastori, sateenvarjon varressa on parin,
kolmensadan tuhannen florinin pankkiosoitus; antakaa se tänne, sillä se
kuuluu minulle...

Wibra alkoi nyt aprikoida, mitä pappi on tähän vastaava.

Joko uskoo hän legendan sateenvarjosta todeksi ja vastaa: "Mene
hiiteen! Eihän pyhä Pietari ole niin hullu että olisi sinulle taivaasta
pankkiosoituksia tuonut." Taikka viehättyy hänkin lähemmin asiaa
tutkimaan ja löytää sen tuon sateenvarjon aukaistavasta varresta,
mutta silloin hän on sanova: "Minkä toi, sen toi varmaan minulle",
ottaa talletustodistuksen ja nostaa itse sillä rahat. Miksipä hän sitä
Wibralle antaisi? Miten voisi tämä todistaa rahojen hänelle kuuluvan?

Asianajaja jatkoi aprikoimisiaan.

— Entä jos esittäisin hänelle elämäkertani, puhuisin hänelle alusta
loppuun kaikki äidistäni, isästäni, hänen kuolemastaan. Otaksukaamme,
että mies uskoo todeksi kaikki alusta loppuun, mutta mitä siitä?
Käypikö siitä selville, että aarre on minun? Ei todellakaan. Ja
jos hän oivaltaisikin sen minulle kuuluvan, luovuttaisiko hän sitä
silti minulle? Ihminen se on pappikin! Rupeaisinko käräjöimään, jos
hän ei antaisi? Mitä vielä! Mies ottaa koreasti talletustodistuksen
huostaansa, ja millä minä sen sitte todistan, että se on ollut tuohon
sateenvarjon varteen kätkettynä?

Hiki tippui Wibran otsalta, hän pureskeli raivoissaan tyynyä. Niin
lähellä perintöä, ja kuitenkin niin äärettömän kaukana siitä!... Musta
yö, anna hyvät neuvot!

Yön puoleen kannattaakin kääntyä. Wibra teki oikein pyytäessään siltä
neuvoa; sehän on kaikkien epäröivien ja neuvottomien ystävä.

Kultaisten neuvojen joukkoon voisi vielä lisätä tämänkin: "Mieti
kaikkia tärkeitä asioita yölläkin, vaikkapa olisit niistä jo päivällä
päättänyt." Ihmisellä on näet yöjärkensä ja päiväjärkensä. Kumpi on
parempi, sitä en osaa sanoa.

Epäilen ettei kumpikaan ole täydellinen. Kankurin lailla kutoo
päivänpaiste omia värejään meidän ajatuksiimme, mutta yökin sirottelee
niihin mustista siivistään höyheniänsä. Ne maalailevat ja korjailevat,
suurentavat ja pienentävät, väärentävät siis kumpainenkin. Yö tekee
armaasi haahmon silmissäsi kauniimmaksi, kuin se onkaan, vihollisesi
voimallisemmaksi, se suurentaa vaivojasi ja pienentää ilojasi. Se ei
ole häneltä kauniisti tehty, mutta yöpä onkin yksinvaltias, jonka ei
tarvitse kellekään tiliä tehdä.

Pidä se mielessäsi semmoisena kuin on, mutta älä sitä sivuuta, sinä
kärsivä sielu, totuutta etsiessäsi... Mutta ethän sinä totuutta
etsikään, — väistäisit sitä, jos vastaasi sattuisi. Tulin lausuneeksi
väärin; älä sivuuta yötä etsiessäsi keinoja pulasta päästäksesi.

Hän vain on olevinaan vaitelias. Osaat kuitenkin kuiskata korvaasi
niin mainiosti, ettet sitä huomaakaan. Kun niiksi tulee, tuo hän,
varpaisillaan luoksesi hiljaa hiipien sinulle unen ja käärii siihen
erinomaisella kekseliäisyydellään neuvojansa.

Jo tyyntyi ulkona tuuli, soitto kapakassa vaikeni. Wibra ei enää
kuullut muuta kuin hiljaista huminaa, — ja nyt hän oli jo kulkevinaan
toisilla seuduilla, pyytämässä Veronkan kanssa perhosia Glogovan
metsässä.

Heidän siellä edetessään viidakossa astuu polulla yhtäkkiä heidän
eteensä vanhus, kädessä kultainen käyräkahvainen sauva, sädekehä pään
ympärillä, ja hattu riippuen rihmasta kaulassa.

"Oletteko herra Wibra?" — vanhus kysyy.

"Olen, entä te?"

"Minä olen pyhä Pietari."

"Mitenkä?"

"Aion allekirjoittaa erään todistuksen teidän hyväksenne."

"Minunko hyväkseni?"

"Olen saanut kuulla, ettette pääse omistamaan sateenvarjoanne.
Gregorics ystäväni on pyytänyt minua auttamaan teitä. Kirjoitan
sentähden mielelläni todistuksen, että minä en antanut neidille tuota
sateenvarjoa."

"Se hyvä, mutta minulla ei ole täällä paperia eikä mustetta.
Palatkaamme kylään!"

"Ei käy laatuun, ei ole aikaa. Kuten tiedätte olen ovenvartija, minun
pitää mennä."

"Mitä on siis minun tehtävä? Miten voin saada sateenvarjoni?"

Pyhä Pietari palasi olkapäätä kohauttaen takaisin pitkin
mansikkarönsyistä polkua. Erään suuren tammen luona hän kuitenkin
pysähtyi, viitaten Wibraa tulemaan lähemmäksi.

Wibra totteli.

"Tiedättekö mitä, ystäväni; älkää enää viisastelko, vaan naikaa
Veronka, niin saatte samalla sateenvarjonkin."

"Tulkaa! — Wibra huudahti, tarttuen lujasti pyhimyksen viittaan. —
Kosikaa häntä minulle!"

Wibra tempoi tempomistaan, mutta tällä hetkellä oli jokin voimallinen
käsi tarttuvinaan häneen takaa ja vetävinään häntä kauhealla voimalla
poispäin. — Hän heräsi.

Ovelle koputettiin.

— Sisään, — hän murahti konemaisesti pää sekavana.

Talon piika astui sisään haukotellen, hiukset hajallaan.

— Tulin noutamaan kenkiä.

Wibra hieroi unen silmistään. Oli kirkas aamu. Aurinko paistoi
ikkunasta sisään.

Hän muisteli vielä nopeasti haihtuvaa untansa yksityiskohtia myöten.
Hänestä tuntui kuin olisi hän vielä voinut hämärästi nähdä kohtauksen
pienimpiä piirteitä myöten. Kaikki tuntui vielä niin elävältä ja
tuoreelta. Ikäänkuin olisivat sanajalatkin kahisseet pyhän Pietarin
jaloissa ja hänen hyvänsävyinen äänensä juhlallisesti kaikunut: "Naikaa
ystäväni Veronka, niin saatte sateenvarjonkin."

— Omituinen uni, — ajatteli Wibra, — ja aivan loogillinen. Olisihan
asia muutenkin voinut mieleeni johtua.

... Eipä olisikaan johtunut! Yö se käski unen tulla ja kutoa oikean
asian niistä aineksista, jotka miehen mielessä pyörivät.

       *       *       *       *       *

Wibran pukeutuessa oli aurinko jo korkealle kohonnut. Talossa vilisi
ihmisiä kuin mehiläispesässä. Mikä kantoi raintaa, mikä siivilää, oli
näet lypsyn aika. Portilla, jonka öinen tuuli oli työntänyt auki,
seisoi Wibran kuski piippu suussa muiden mukana ihmettelemässä tuulen
voimaa. Huomatessaan isäntänsä hän kohotti pulskaa kurensulkaista
hattuaan.

— Joko valjastetaan?

En tiedä vielä. Kuules tyttö! Joko neidit ovat nousseet?

— Ovat jo aamiaisella puutarhassa, — vastasi muuan nopsajalkainen piika
vieden sinne kiehuvaa maitokannua. — Käykää vain tänne!

— Saat siis valjastaa, János.

Siellä suuren pähkinäpuun alla tapasi Wibra heidät kaikki ison, kivestä
hakatun pöydän ympärillä. Olivat jo lopettamassa aamiaistaan, vain
madame vielä korppuja pureskeli.

Hänet otettiin suurella naurulla vastaan. Veronka huudahti
veitikkamaisesti:

— Siinäpä tulee tuores mies!

— Minäpä en tuoreen miehen nimestä luovu, — väitteli Mravucsán, — se
kuuluu minulle. Minä en näet ole nukkunut ollenkaan, me kun lyötiin
korttia aamuun asti. Klempa rukka siellä vieläkin nukkuu, kyynäspäät
pöydän varassa ja parta sinetöitynä.

— Oli sekin teiltä kauniisti tehty, nuhteli talon rouva.

— Hyvää huomenta! Hyvää huomenta!

Kaikki antoivat Wibralle kättä; Veronkakin nousi ja kumarsi
veitikkamaisesti.

— Hyvää huomenta, tuore mies! Hyvää huomenta. Mitä te minuun noin
töllistelette?

— Katsonpahan vain, — virkkoi Wibra hämillään ja neidon kauneutta
ihastelemaan jääden, — miten... tuota... olettekaan niin kasvanut.

— Yhtenä yönäkö?

— Eilen olitte vielä pikku neitonen.

— Teidän silmiänne silloin huikaisi.

— Huikaiseepa vielä nytkin.

— Kun olette vielä uninen. Kuka käskee niin myöhään nousta.

Neidon leikkisä ja suloinen ääni kiihoitti ikäänkuin kutittamalla
Wibraa; hänkin tuli puheliaaksi, alkoi puolustaa itseänsä leikillisesti
ja hyvätuulisena.

— Nukuin liian kauan, ja jos ei piika olisi ovelle koputtanut,
nukkuisin ehkä vieläkin. Kunpa olisi pysynyt poissa edes viisi
minuuttia.

— Vai niin — virkkoi Mravucsánin rouva. Niinkö kaunista unta näitte?
Mitä haluatte? Kahviako vai kylmää paistia.

— Kahvia, pyydän.

— Ettekö kertoisi mitä unta näitte?

— Olin menossa naimisiin. Asia kuitenkin keskeytyi kosintaan.

— Vai niin? Saitteko rukkaset? — kysäsi Veronka, kurottaen uteliaana
eteenpäin päätänsä, jota tänään erittäin kaunisti upea hiusseppele ja
tätä taasen somisti siihen pistetty punainen neilikka.

— Ei tiedä, miten olisi käynyt. Juuri ratkaisevalla hetkellä tuli piika
herättämään.

— Niinkö? Ja minä jo melkein luulin ettette toisistanne pitäneet, —
puhui Veronka sadun sanoja käyttäen. — Vahinko, kun emme nyt saaneet
sitä tietää.

— Vakuutan, että saatte sen pian tietää.

— Mitenkä?

— Siten että sen kerron.

— Mitä joutavia! Eiväthän unet jatku yöstä toiseen kuten romaanit
sanomalehdissä.

Wibra joi kahvinsa, sytytti sikarin ja puhui savun keskestä
salamyhkäisenä, silmät taivasta kohden, leikkisästi:

— On niitä semmoisiakin unia, sen saatte nähdä. Mutta miten itse olette
nukkunut?

Sitäpä ei olisi pitänyt kysyä, sillä oitis otti talon rouva
puheenvuoron, ruveten laajasti kertomaan kissasta, jonka nähden Veronka
ei illalla tahtonut riisuutua.

Wibra kuvaili mielessään tuota suloista kohtausta, hänen sielunsa siitä
ihan nautti; Veronka punastui, Mravucsán nauroi, mutta hänen rouvansa
lisäsi siihen muutaman opettavaisen sanan, kuten vanhan ja kokeneen
naisen sopii:

— Ei ole, kyyhkyseni, hyväksi liika hyvästäkään. Liiallinen kainouskin
on haitaksi. Tuommoiseen pitää tottua! Kuinkas sitte käy kun miehen
saatte? Sehän saapastaa makuukamariinkin ja aukasee itse vaimonsa
vyötäiset. Senkin pitää kestää.

— Voi, täti, täti! Mitä täti puhuukaan!

— Veronka tukki korvansa, hyppäsi pois pöydästä ja juoksi
karviaismarjapensasten taa. Muuan oksa siinä tarttui hameen reunukseen,
jotta tämä repeytyi irti.

Se vielä puuttui! Tänne neula ja lankaa! Kaiken lisäksi ajoi kuski
nyt esiin. Kaksi korskuvaa mustaa hevosta, valjaissa vaskihelat. Kas
vaan! Onpa asianajo hyvä ammatti! Niin nuori ja valehdellut kokoon jo
tuollaisen valjakon.

Nytpä vasta Mravucsánin rouva ja joka sielu talossa puuhaa sai. —
Kääri Anna joutuin salvettiin se kinkku, jonka laitoin matkaa varten!
Ja sinä, Zsuzska juokse noutamaan pannukakut! Mutta eihän heillä
ole veistäkään. Tuokaa joutuin tuo sarvipää veitsi! Eiköhän panna
vaununlaatikkoon vähäsen sokuroituja hedelmiä? Niitähän, kultaseni,
kelpaisi pureskella matkalla, varsinkin tuon vieraan rouvan. Eiköhän
pantaisi vähäsen liköriä pulloseen? Panen, kun panenkin.

— Älkäähän nyt täti, — esteli Veronka, — mehän ehdimme puolipäiväksi
kotiin!

— Mutta jos sattuu jokin este? Eihän sitä niin voi tietää.

Kunnon Mravucsán täti hyöri ja pyöri kuten pallo tullen mennen.
Mravucsán sillä aikaa koetti kaikin keinoin saada heitä jäämään
päivälliselle tai ainakin vielä tunnin ajaksi. Viimein hän pyysi
jäämään edes puoleksi tunniksi, vakuuttaen Klempan ehdottomasti siihen
mennessä heräävän, ja sen vertaista näkyä ei kuningaskaan vielä ollut
aamuhaikuja vetäessään katsella saanut.

Mikään ei auttanut, vieraat tahtoivat itsepintaisesti lähteä matkaan,
jo istuivat sieviin, kevyisiin vaunuihin, naiset perään, Wibra kuskin
istuimelle, jalat sisäänpäin, jotta polvet välistä Veronkan jalkoja
koskettivat... En mene sanomaan istuivatko näin aina Glogovaan asti.

János mäjähytti piiskallaan, ja hevoset lähtivät liikkeelle. Mutta
tuskin olivat vaunut päässeet ulos porttisolasta, niin jo juoksi
Mravucsánin rouva hengästyneenä heidän peräänsä, täyttä kurkkua kirkuen:

— Hoi, hoi! — pysähtykää.

Vaunut pysähtyivät, naiset katselivat pelästyneinä taakseen, mikä nyt
oli hätänä. Mutta hätää ei ollut mitään. Rouva Mravucsán vain oli
löytänyt ruokakammiostaan pari eheätä omenaa; nämät aarteet hän toi nyt
esiliinassaan, ja kun naisten puvuissa ei ollut taskua, pisti hän ne
Wibran takin taskuun, varoittaen antamaan Veronkalle sen punaisen, joka
muka oli jalostettua lajia.

Vasta nyt päästiin todella lähtemään. Kovasti siinä nenäliinoja
liehutettiin ja hattuja heilutettiin kunnes viimein eräässä
tienkäänteessä kokonaan katosi näkyvistä Mravucsánin vieraanvarainen
talo kaikkine asukkaineen, suurine pähkinäpuineen ja tupruavine
piippuineen. Yhä uusia kuvia Bábaszékin katuelämästä avautui
matkailijoille. Puotinsa portailla istui nytkin rouva Münz
lumivalkoinen huivi päässä arvokkaasti ja ystävällisesti tervehtien
ja nyökäyttäen harmaata päätään, jonka kirkassankaiset silmälasit
kahteen yhtäsuureen osaan jakoivat. Pajan edustalla paraikaa korjattiin
Glogovan papin särkyneitä ajopelejä. Kuumat raudat sähisivät vedellä
valeltaessa kuin käärmeet. Tuonnempana käsityöläiset asettelivat
myömättä jääneitä tavaroitaan matka-arkkuihin. Vähitellen jäivät selän
taa pikkukaupungin kaikki talopahaset koreiksi maalattuine portteineen
ja näihin seppeleen sisään piirrettyine nimikirjaimineen. Viimeisen
talon kohdalla, jonka ikkunat olivat vastaista juutalaista hautuumaata
päin, kuului yhtäkkiä pensasaidan takaa kaksi pistoolin laukausta,
säikäyttäen hevosia pahanpäiväisesti.

Matkailijat katsahtivat ääntä kohden ja jo seisoikin siellä herra Mokry
uuden uutukaisessa sinisessä puvussaan, jonka Beszterczen kuuluisin
räätäli Klener oli neulonut, toisella kädellä heiluttaen jäähyväisiksi
hattuaan ja toisessa pitäen koholla pistoolia, jonka hän oli heidän
kunniakseen laukaissut. Vastakkaisella puolen tietä heittivät tuon
vaarallisen tuulimyllyn peloittavat siivet mustia varjojaan vehmaalle,
kukkivalle apilasniitylle. Kaikeksi onneksi se ei nyt käynyt; seisoi
alallaan kuten nuppineulaan pistetty jättiläiskärpänen.

Ilma oli aivan tyyni. Vehnä ei näyttänyt antavan rintaa hennoille
tähkilleen, vaan seisoi jouten auringon helteessä liikkumatonna ja
suorana kuin sotilaat rivissään. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus.

Vain hevosten kavioiden kapse kuului kivisellä tiellä. Liskovinan metsä
tuntui tulevan heitä yhä lähemmäksi; sen rauhaisa ääretön ruumis tuntui
hiljaa hengittävän.






VIIDES OSA.

KOLMAS PAHOLAINEN.




CZOBOR MARIAN RUUSUPENSAS, MAANHALKEAMA JA VANHA PÄÄRYNÄPUU.


Madame Krisbay tähysteli seutua, tehden tuon tuostakin kysymyksiään.
Kaikki häntä huvitti, ränsistynyt lammastalli metsän reunassa, samoin
tiheästä valkorunkoisesta koivikosta pilkistävä pyhimyskappeli. Veronka
alkoi selittää että rosvot siinä paikassa ennen vanhaan murhasivat
erään rikkaan kapakoitsijan, ja oli tämän leski rakennuttanut tuon
kappelin miesvainajansa muistoksi.

— Kai, kai iloissaankin, — lisäsi Wibra.

— Te olette häijy mies! — nuhteli Veronka.

Liskovinan metsä on sangen laaja; siinä on kauniita laaksoja ja
vaaroja sekä vuoroin vihantoja nurmikoita. Se on melkein yhtä
upea kuin joku englantilainen puisto, puut ovat kuitenkin vain
yksiä lajeja, suurimmaksi osaksi koivuja, jotka ovat puiden kesken
samanlaisia hiljaisia ja vaaleanverisiä, kuin nuo liinatukkaiset
slovakkitytöt kansan kesken. Mutta Liskovinan muu vehmas kasvullisuus
on täällä sensijaan sangen vaihteleva, mahtavat sananjalat kasvavat
miltei puitten oksiin asti; hajuruoho oli jo kukkinut ja levitti
kuivuneena tuoksuaan koko metsään. Kasvistossakin on näet semmoisia
heittiöolioita, joista on hyötyä vasta heidän kuoltuaan. Miten
moninainen onkaan jo kasvikuntakin! Miekkaliljalla taasen on maassa
paras osansa, nimittäin sen juurisipuli; ken syö sen illalla, saa
yöllä unissaan nähdä tulevan kultansa. Paljoa puheliaampi on kuitenkin
tavallinen päivänkakkara, kursailematta se ilmoittaa rakastaako kysyjää
se henkilö, jota hän ajattelee, rakastaako paljokin, vai vähä, vai ei
ensinkään, — pitää vain nyppiä järjestään sen valkoiset terälehdet,
niin viimeinen niistä totuuden sanoo.

Nämät eivät ole puutarhojen äiteliäitä kasvatteja, maaemolle väkisin
työnnettyjä vieraita penikoita, joista hän ei aina huolikaan, vaan
täytyy niitä pitää eri kukka-astioissa. Nuo mainitsemani kasvit ovat
hänen omasta povestaan puhjenneita, niitä hän hyvillä mielin vaalii ja
kasvattaa, ja heidän talvilevostaankin hän on etukäteen huolehtinut
samoin kuin muustakin seudun kasvikunnasta.

Metsäneilikka on huikentelevien ampiaisten ravintola, keltamo lintujen
juomamalja, mesikkä perhosien vaununa. Liskovinan metsä on sangen
ystävällinen; kuoriaisille se suo yösijan kissankellon kuvussa,
linnunpesiä etsiville poikasille se tarjoaa mansikoita, nuorille
neitosille kukkavihkoja, eukoille rohtokasveja, susille ukonhattua,
joka on murhaajakasvi ja jota kansa nimittääkin "sudentappajaksi".

Onko se todella sutta tappanut, se on toinen asia. Susillakin on näet
heidän järkensä, ja varmaan tuntevat he kasvioppiakin, jotta ovat
polvesta polveen voineet pennuilleen sanoa: "Älkää koskeko lapset
Aconitum lycoctanum kasviin vaan syökää ennemmin lihaa!"

Ainakin oli hauskaa matkustaa metsän siimeksessä. Madame Krisbay vain
joka kerta vapisi, kun joku orava hyppiessään sai lehdet liikahtamaan,
hän näet pelkäsi niiden rosvojen tulevan, jotka muinen olivat sen
kapakoitsijan tappaneet.

— Sehän tapahtui kahdeksankymmentä vuotta sitten, madame; nehän ovat jo
kuolleet.

— Mutta heidän poikansa?

Hän rauhoittui vasta Liskovinan metsästä päästyä, kun saavuttiin
naapuripitäjään laihoille kaura- ja tattarimaille, Kurjaa seutua se,
missä heinämöt_ haasialla kyyhöttävät_. [Vähänurmisilla seuduilla,
missä on huono heinänkasvu, keräävät maalaiset huolellisesti haasioihin
kaikki heinät, ettei mitään hukkuisi.] Kuitenkaan ei hän kauan tuntenut
olevansa turvassa, sillä taas tultiin metsään, tuohon kuuluisaan
"Zelena Hruskaan", joka ulottuu aina Makovaan saakka. Jospa tuolta
suurten tammien takaa rosvot ilmestyvätkin!

Mitä madame niin suuresti pelkäsi, juuri sitä Wibra yhtä suuresti
toivoi. Istuessaan siinä neitoa vastapäätä kypsyi piankin hänessä
päätös naida hänet — sateenvarjon vuoksi. Tyttö on sangen sievä, mutta
vaikkei hän sitä olisikaan, olisi sateenvarjo täytenä korvauksena.
Pyhä Pietari oli häntä neuvonut, siispä hän sen oli tekevä, varmasti
kosiva. Tuo tuhma taikausko, jota hän tähän asti oli halunnut ivata,
kietoi hänetkin ja hankki itselleen sijan hänen terveimpien ajatustensa
seassa. Hän tunsi että jokin näkymätön voima häntä siihen kannusti.

Mikä voima? Varmaankin pyhän Pietarin, joka unessa hänelle käskyn antoi.

Mutta miten alottaa? Sitä hän mietti kaiken tien. Nytpä kelpaisi pieni
romanttinen kohtaus, jommoisia on romaaneissa, jos esimerkiksi rosvot
hyökkäisivät heidän kimppuunsa metsässä ja hän ampuisi ne kaikki
revolverillaan kuoliaaksi, vapauttaisi näin heidän kynsistään Veronkan,
joka sitte hellästi hänelle lausuisi: "Pelastit henkeni, omasi olen
kuolemaani asti."

Mutta noin vaan ilman aihetta hän ei tohtinut neitoa lähestyä; kurkkuun
takertuivat koreat sanat, jotka hän siinä oli valmiiksi miettinyt.
Epäilykset taas mielen valtasivat: entä jos hän ei voi minusta pitää?
Jospa hänellä onkin joku jo siellä kotona? Eihän voi ajatellakaan ettei
olisi. Onhan joku jo hänet nähnyt, ja jos on nähnyt, niin niin varmaan
on häneen rakastunut. Tässä täytyy tapahtua jotain erikoista asiaani
auttamaan.

Mutta rosvoja ei tullut, ehkei niitä ollut olemassakaan. Seutu on
sangen köyhää, ei täällä ole mitään varastamista ja rosvoamista, eipä
kasva siis täällä rosvojakaan.

Zelena Hruskan tuolla puolen näkyi Szlatina suippoine kirkontornineen
ja vuoren kukkulalla sijaitsevine ikivanhoine linnoineen, jonka
ennen omisti Czoborin suku, mutta nyt Koburgin herttua. Kyläkapakan
edustalla oli hevosia syötettävä. Veronka ehdotteli että mentäisiin
sillaikaa katselemaan linnaa, jota muuan vanha porttivahti vartioitsee
ja matkailijoille näyttää. Kapakan isäntä väitti muutamien huoneiden
olevan siellä vielä nytkin aivan samassa kunnossa kuin Czoborien
aikana; pihassa on suu ammollaan kaksi sammaltanutta kanuunaakin,
huoneissa komeita aseita ja erittäin arvokkaita muotokuvia
seinillä, muiden muassa erään tyttösenkin, Czobor Katarinan, joka
seitsenvuotiaana sieltä katosi ihan tietämättömiin.

Veronka kävi uteliaaksi tyttösen suhteen.

— Ja kuinka hänen sitte kävi? — hän kysyi isännältä.

— Eipä ole pikku neiti rukkaa tähän päivään nähty, — huoahti kapakan
isäntä.

— Ja mihin aikaan on tuo katoaminen tapahtunut?

— Noin kolmesataa vuotta sitte, — vastasi mies nöyrästi hymyillen ja
lähti saattelemaan vieraita ylös jyrkkää polkua, syreenipensasten
keskitse tuonne autioon ritarilinnaan.

Kaiken katoavaisuutta mietiskellen seurue sieltä ulos tuli. Madame
Krisbay nyrpisteli nenäänsä, sanellen: Mikä kauhea ummehtuneen haju!
Veronka sensijaan ihasteli muinaismuistoja. Yhtäkkiä hän siinä huomasi
suojusmuurin raunioiden kupeella ihmeen ihanan ruusun.

— Ai, kuinka komea ruusu!

Vanha portinvartija tiesi siitäkin kertoa tarun. Sillä paikalla oli
muinoin kaunis Czobor Maria heittänyt henkensä hypätessään alas
muurilta, hän kun rakasti erästä nuorta paimenta, mutta hänen isänsä
tahtoi pakottaa häntä muutamalle keisarin prikaatipäällikölle. Tuo
paimen istutti sitte siihen paikkaan ruusun, joka nyt tekee ainoastaan
yhden kukan vuodessa.

Wibra jättäytyi jälelle, viitaten portinvartijaa luokseen.

— Noutakaa minulle tuo ruusu.

— Mitä ajattelettekaan, herra? Vainajan sielu siitä närkästyisi.

Wibra veti esiin lompakkonsa ja pisti kaksi hopeaflorinia miehen
kouraan, jolloin tämä sanaa sanomatta veti esiin veitsensä ja katkasi
varovasti ruusun.

— Eikös nyt sitte vainajan henki närkästykään? — Wibra kysyi naurahtaen.

— Ei, sillä toisella florinilla annan papin lukea messun vainajan
puolesta.

Aivan kuin aarteen löydettyään juoksi Wibra ruusu kädessä naisten luo,
ojentaen voitonriemuisena sen Veronkalle.

— Tässä Czobor Marian ruusu! Vaihdetaan tuohon neilikkaan, neiti!

Veronka veti kätensä selän taakse ja vastasi kylmästi:

— Teilläkö oli sydäntä katkaista se?

— Oli teidän tähtenne. Ettekö vaihda?

— En. Mistään hinnasta en sitä ottaisi; minusta tuntuisi, kuin olisin
sen tuolta neidolta varastanut.

— Ettekö todellakaan ota sitä minulta?

— En.

Wibran mieli kävi katkeraksi, suutuksissaan heitti hän ruusun
kädestään. Tämä läksi vierimään jyrkkää vuorenrinnettä alas ohi villien
siskojensa orjantappuroiden aina maantien ojan pohjalle.

Säälien katseli Veronka kukkaa, kunnes se katosi näkyvistä.

— Teittekö nyt mielestänne oikein? — hän sitte torui. — Mitä pahaa tuo
ruusurukka oli teille tehnyt?

— Olipa niinkin — vastasi asianajaja kiihkeästi.

— Mitä sitten? Pistikö teitä?

— Pisti kuoliaaksi. Ilmoitti minulle sangen ikävän asian.

— Mitä niin?

— Kuiskasi minulle viimeöisen uneni jatkon.

— Sitä pikku lörpöttelijää!

Neidon ääni kävi leikkisäksi, ja nauraen hän katsoi Wibraan suurin
silmin.

— Olisin saanut rukkaset.

Veronka kohotti päätään taaksepäin, kääntäen silmänsä taivasta kohden,
joka helotti kirkasna ja pilvetönnä ja sai nyt kasvonsa venymään
omituisen pitkiksi ja säälivän näköisiksi.

— Voi teitä, herra Wibra rukka, mikä onnettomuus! — näin sanoen hän
hymyili veitikkamaisesti. — Olisitte saanut rukkaset unissanne.

— Vielä siinä ivailette! — puhui asianajaja, mieliharmiansa purkaen.

— Oletteko varma siitä, että olisitte todellakin saanut rukkaset?

— Olen, nyt olen siitä varma, — hän vastasi suruisesti; — voittehan
aavistaa, ketä kosin.

— Minäkö? — vastasi neito kalveten ja nauru katosi yhtäkkiä hänen
huuliltaan. — Ettäkö minä? — hän kuiskasi, mutta ei puhunut enää
mitään, astui vain eteenpäin hiljalleen, ääneti, katse maahan luotuna,
kapeata polkua alas madamen perässä.

Hän oli kohottanut hiukkasen hameensa helmoja suojellakseen niitä
pölyltä, töryltä ja takkiaisilta; pienoiset jalat näkyivät vapaasti,
miten ne vuoron perään nousivat ja laskivat; kengät narisivat ikäänkuin
tahdissa, ruohot ja kukat taipuivat niiden alla, mutta eivät murtuneet,
vaan nousivat jälleen entistä ehompina ja upeampina hänen jäljissään.

Korean kirjava sisilisko hopeanvärisine selkäpanssarineen pujahti
poikki tien. Mikä kova onni toikaan nyt tuon pikku ritarin siihen?
Juuri sillä hetkellä sattui siitä astumaan äkämystynyt jättiläinen
— Beszterczen kuuluisa asianajaja. — "Kuolkoot kaikki elukat!" — ja
iskien kerran kantapäällään hän katkaisi pään pois pikku sisiliskolta.

Veronka katsahti taakseen ja näki sen. Hänen olisi ihan tehnyt mieli
itkeä sisilisko paran kohtaloa; ei tohtinut kumminkaan mitään virkkaa.
Häntäkin alkoi tuo hirmuinen jättiläinen pelottaa; itsekseen hän vain
puoliääneen mutisi: "Pyöveli!"

Päästyään vuorelta alas tielle hän sattui kulkemaan äskeisen
ruusun ohitse, joka siinä virui kivikossa, alasvieriessään tomusta
likaantuneena. Jumala tiesi, mitä hän ajatteli, mutta yhtäkkiä hän
kumartui ottamaan sitä maasta, sitte puhalsi hän sen pikku suullaan
puhtaaksi ja kiinnitti rintaansa. Se sopi siihen aivan kuin olisi siinä
ikänsä kasvanut.

Hän ei puhunut sanaakaan, eikä liioin enää katsonut tuohon hirmuiseen
jättiläiseen, vaan käänsi päänsä hänestä pois, jotta tämä ei näkisi
hänen kasvojaan. Jättiläinen taasen oli tyytyväinen nähdessään ruusun;
hän tunsi sydämensä lämpenevän ja heltyvän siihen määrään, että olisi
antanut vaikka sata florinia, jos olisi voinut liittää pään jälleen
sisiliskoon, mikä nyt kumminkin oli mahdotonta.

Alhaalla kapakan edustalla oli János jo syöttänyt hevoset, valjakko oli
valmisna lähtöä varten ja painostavan mielialan lumeissa. Ääneti siinä
istuttiin, kun toinen katseli seutua vasemmalla puolen, niin toisen
katseet harhailivat oikealla vuoriston teräksenharmailla huipuilla,
ja jos heidän katseensa sattumalta kumminkin toisensa kohtasivat,
käänsivät he ne heti poispäin. Puhuessaan he kumpikin kääntyivät vain
rouva Krisbayn puoleen, joka vähitellen alkoi aavistaa että heidän
välillänsä jotain oli tapahtunut. Mutta mitä? Ah, mitäpä sitä olisi
voinut tapahtua? Joutavia pikkuseikkoja, parisen lapsellista sanaa,
joita heidän nuori mielensä oli suurentanut ja laajentanut, kuten
paholainen muinen Debreczenissä professori Hatvanin ahtaan kammion,
jotta siihen viimein mahtui koko kaupunki. Samoin noihin pariin sanaan
mahtui kaikki, kaikki...

Tapahtuipa sitte vielä paljo muutakin. Ties mistä syystä putosi
Veronkalta nuppineula ja kumartuessaan sitä jaloista etsimään irtaantui
hänen hiuksistaan äskeinen haluttu neilikka sekä putosi Wibran syliin.

Wibra otti sen käteensä antaakseen takaisin. Veronka viittasi kädellään
että se saisi jäädä.

— Pitäkää, koska se teille joutui, kun ei kerran tahtonut minun
hiuksissani pysyä.

Eikö todellakaan tahtonut? Sitä Wibra ajatteli kukkaa haistellessaan.
Mikä ihmeen suloinen tuoksu! Mistä se johtuu? Varmaan hiuksista.
Minkälainen tuoksu lienee noilla hiuksilla ilman neilikkaa?

Ajopelit sillä aikaa kiitivät eteenpäin milloin ylös mäkeä milloin
alas mäkeä Brana-vuoren juurella. Maan kuulu on Brana-vuori, se
sulkee taaksensa maailman kuten portti pihan; sentähden slovakit sitä
nimittivätkin branaksi eli portiksi. Brana ei ole mikä hyvänsä. Se on
vuoriston magnaatti, — kantaa kauniilla säällä hattuakin, pilvet näet
asettuvat sen päälaelle. Mutta osaapa vanhus hikoillakin; vesisuonet ja
kallioiden uumenista pulppuavat lähteet yhtyvät suureksi puroksi, joka
vinhasti kiitää sen uurteista, ruskeata kylkeä alas Kvetyinan aukealle
ja vielä senkin kivikkomaiseman halki tietänsä eteenpäin.

— Tämä on jo Bjela Voda — selitti Veronka rouva Krisbaylle. Se on
meidän joki. Ei ole enää pitkä matka kotiin.

Vielä oli sentään kulettava yhden metsän kautta, sitte alkaa kohta
näkyä Glogova laakson pohjasta valkoisille pikkutaloineen. Mutta tämäpä
vasta oli kehnoa tietä, käyrä kuin paholaisen sielu, täynnä uurteita ja
paikoin niin kapea, että ajopelit tuskin kulkemaan mahtuivat, pyörät
kallioseinää harasivat.

János käänsi päätään, korvallistaan kovasti kynsien:

— Liisterattaat pitäisi olla tässä maassa!

— Liistekö? Mutta nelipyöräiset meillä nyt on, — olemme siis näillä
vaarassa. Sitä János tahtoi noin kautta rantain isännällensä ilmoittaa.

Tuon tuostakin hänen täytyi astua alas joko vauhtia pidättämään tai
työntämään, hevosten täytyi astua vain käyden. Välistä oli sola niin
syvä ettei näkynyt muuta kuin taivas. — Linnun teitä täällä pitäisi
liikkua, — János murisi.

— Ette pidä seudusta?

— Kovin on sen muoto rokonarpinen — arveli János; — täältä ei pidä
mennä naimaan!

Wibra säpsähti. Olisikohan tuo jo jotain huomannut?

— Miten niin, János?

— Sentähden kun entinen isäntäni, se parooni — János oli ennen
palvellut eräällä paroonilla Sárosin komitaatissa — aina sanoi
pojilleen, ja hän oli viisas herra: "Älkää milloinkaan menkö naimaan
semmoisesta paikasta, missä ei ole hyttysiä, missä ilma on raikas ja
missä terveysvettä kasvaa."

Tälle jutulle jo Veronkakin alkoi nauraa samoin kuin Wibra.

— Aito sarosilainen ajatustapa. Mutta näetkös, nyt olet saanut neidon
suuttumaan.

— Minä jään siis vanhaksi piiaksi? — päivitteli Veronka leikillään.

János inttämään käsin jaloin vastaan.

— Voi neiti kulta, ettehän te, ette suinkaan te, jos vain...

Mies aikoi sanoa jotain erittäin koreata, jäi vain hetkiseksi etsimään
sopivia sanoja, mutta Jumalan tahto oli, että hänen piti ruveta
ankarasti kiroilemaan, sillä juuri sillä hetkellä tarrautuivat eräässä
käänteessä ajopelit ulkonevaan kallionkielekkeeseen ja niiden etuosa
vajosi aimopyöräyksellä maahan.

— Voih, koira vieköön sentään! Etuakseli katkesi.

Naiset säikähtivät, Wibra hyppäsi alas tarkastamaan akselia. Se oli
todellakin poikki vasemmalta puolen.

— Mitä nyt tehdään? — János päivitteli. — Johan sanoin että täällä
pitäisi liikkua linnun teitä, ei edes jalkaisin saati rattain.

— Ei se mitään, — vastasi Wibra jota ei edes sata katkennutta akselia
olisi nyt voinut saada huonolle tuulelle. — Tänne kirves! Pidä sinä
sillä aikaa hevosia, minä menen ja hakkaan tuolta tukipuun akselin alle.

Kuskinistuimen alla oli lyhytvartinen kirves; sen hän otti käteensä,
koettaen rauhoittaa naisia vakuuttamalla, että hän pian tuon vian
korjaa — joutava pikkuseikka tämä, — hyppäsi yli aitauksen ja harppasi
läpi metsämurattia sikin sokin kasvavan pensaikon puita kohden.
Mutta puitakin oli täällä niin harvassa kuin hiuskarvoja vanhan
ukon päässä. Tuossa yksi hoikka koivu, sitte joukko pähkinäpuita
ja orjantappurapensaita. Sitte taas ei mitään, sitte siellä täällä
vanha puu, aivan kuin olisi joku karannut metsä ne sinne unhottanut.
Eihän tuo punasenruskea joukko ole oikeata maaemon pintaakaan, kaikki
kasvivoima on siitä pois palanut, eihän se kasvakaan muita kuin sieniä
ja orvonkukkia. Nämät ovat karua seutua nämät Glogovan vuoret.

Kunnollista tukipuuta oli vaikea löytää. Mikä oli liian paksu, mikä
liian heikko; hänen täytyi edetä loitommaksi. Jo oli kierrettävä muuan
maanhalkeama, sitte hypättävä yli erään veden uurtaman ojan. Hän joutui
niin kauas, että ajopelit aivan katosivat hänen näkyvistään, vain
Veronkan punainen päivänvarjo sieltä häämöitti kuin mikä suuri punainen
tatti. Viimein hän valitsi erään koivun, joka kasvoi yksin halkeaman
reunalla. Vitakseksi se oli jo liian suuri, mutta tukipuuksi liian
pieni. Oikea tyttöletukka puiden seassa, lupaava, kaunis kasvultaan.
Mutta ei auta. Kuoleman oma olet, letukka! — Hän iski siihen kirveensä.

Mutta tuskin oli ehtinyt paria kertaa lyödä kirveellään, kun kuului
ääni: Auttakaa, auttakaa!

Wibra sävähti ja katsahti taaksensa. Kuka huusi? Ääni tuntui tulevan
läheltä, mutta ketään ei näkynyt läheltä eikä kaukaa, vaikka saattoi
nähdä hyvän matkan ympärilleen. Taas kuului avunhuuto kumeasti, aivan
kuin maan alta. Nyt kuului jo selvästi, että halkeaman pohjasta joku
huusi apua.

Wibra alkoi juosta pitkin halkeaman reunaa.

— Täällä ollaan! — hän huusi. — Kuka olet? Mikä hätänä?

— Täällä olen, — kuului äskeinen ääni halkeaman pohjasta, — auta minua,
jos lienet kristitty ihminen.

Wibra tähysti halkeamaan ja näki syvällä sen pohjalla herrasmiehen
kyyristelevän, mutta ei kumminkaan voinut tarpeeksi tarkkaan nähdä
miestä, sillä oli vaarallista astua aivan lähelle halkeaman löyhää
reunaa.

— Mitä kummaa! Miten olette sinne joutunut?

— Putosin tänne eilen illalla, — mies valitti.

— Mitä, jo eilen illalla? Ettekä pääse pois?

— En pääse, kun ei ole mihin tarttua, jos saan kiinni jostain
pensaasta, niin se irtaantuu juurineen maasta ja minä putoan takaisin.

— Saakeli! Tehän olette huonossa asemassa! Eikö kukaan senjälkeen ole
tästä mennyt ohi?

— Ei kukaan. Olin jo valmistautunut kovimman kohtalon varalle, kun
kuulin kirveen iskuja läheltä. Kiitos siitä Jumalalle. Auttakaa minua
hyvä ihminen, ken lienettekin, niin minä teidät palkitsen.

— Aivan kernaasti. Tietystikin. Mietin tässä vain keinoja. Entä jos
laskisin sinne pitkän puun, voisitteko kiivetä sitä myöten ylös?

— Kovin olen käynyt heikoksi unettomuuden ja nälän vuoksi, — vastasi
paljosta huutamisesta särkynyt ääni kuilusta.

— Mies rukka! Odottakaa!

Wibran mieleen tulivat omenat, jotka Mravucsánin rouva aamulla oli
pistänyt hänen taskuunsa.

— Halloo! Tarkatkaa! Heitän täältä parisen omenaa, kunnes keksin jonkun
muun keinon.

Hän otti esiin omenat ja heitti ne toisensa perään halkeamaan. Yhtäkkiä
hän kuitenkin säpsähti. Voi, siinähän meni Veronkankin omena. Entä jos
vielä suuttuu.

— Joko löysitte?

— Jo. Kiitoksia.

— Älkää sentään syökö sitä punaista, sillä se ei ole minun.

— En syö.

— Te olette nähtävästi sivistynyt ihminen?

— Olen Glogovan kirkkoherra.

Äimistyneenä peräytyi Wibra muutaman askeleen. Herra Jumala; Glogovan
kirkkoherra! Eipä oltu vielä kummempaa kuultu.

— Kohta tulen teitä auttamaan, herra pastori; odottakaahan hetkinen.

Hän juoksi oikopäätä ajopelien luo, jotka seisoivat alallaan siellä
solassa, jyrkät, paljaat kallioseinät kummallakin puolen. Seutu näytti
täältä kahtia halkaistun valmunnupin sisäpuolen kaltaiselta. Hänen ei
tarvinnut mennä edes perille asti, vaan jo etäämpää hän huusi kuskille:

— Riisu joutuin ohjat valjaista ja tuo tänne; hevoset saat sitoa
johonkin kiinni.

János totteli, mutta kovasti muristen ja korvallistaan kynsien. Hän ei
mitenkään osannut arvata, mitä oli tapahtunut ja mihin näitä vehkeitä
tarvittaisiin. Hän oli tosin kuullut joskus kehruutalkoissa sadun,
miten kerran muuan jättiläinen oli valjastanut karhun rattaittensa
eteen metsässä. Semmoiseenko nyt ehkä näitä ohjia tarvitaan?

Samapa se. Tarvittiin mihin tarvittiin. Hän heitti ne olalleen ja
läksi astumaan isäntänsä perässä halkeamalle. Siellä sidottiin ohjat
etupäästä yhteen ja laskettiin ne kuiluun.

— Tarttukaa nyt näihin, kirkkoherra, niin me kahden hilaamme teidät
ylös!

Pappi teki kuten käskettiin; ponnistaen viimeiset voimansa hän tarttui
ohjiin ja vaikka kuilun jyrkkä seinämä nytkin vieri hänen jalkojensa
alta, pääsi hän kuitenkin onnellisesti maan pinnalle.

Mutta minkä näköisenä! Yltänsä pölyn ja lian peittämänä, kasvot öisestä
valvonnasta raukeat ja mies muutenkin lopen uupunut ja nälissään.
Tuskin oli hän enää ihmisen näköinen. Me — nimittäin minä ja lukijani,
— jotka viimeksi näimme hänet nuorena miehenä, saisimme turhaan odottaa
nyt näkevämme silloisia kauniita, miehekkäitä kasvoja, sillä hän oli
nyt parrakas ukko ja hänen tummanruskeisiin hiuksiinsa oli ilmestynyt
valkeita haivenia. Vasta lähemmin tarkatessa voi huomata vanhoja
tuttuja piirteitä. Yksi piirre oli sentään entisellään, nimittäin
hyväntahtoisuus ja lempeys, joka ikäänkuin sädehti noista kapeista
ja totisista papillisista kasvoista. Hän hämmästyi nähdessään nuoren
hienosti puetun herrasmiehen edessään. Sehän oli todellinen ihme täällä
Glogovan metsänlaidassa.

Ah, miten voinkaan teitä kiittää hyväntahtoisuudestanne! — hän huudahti
hartaudella, jossa oli jonkunverran saarnatuolin tuntua.

Hän astui nyt muutaman askeleen ojaa kohden siinä peseytyäkseen, mutta
jalat horjuivat; hän tunsi kovia tuskia vyötäisissään.

— Olen kai langetessani loukkautunut, koska en saata kävelläkään.

— Nojatkaa minuun, rakas kirkkoherra! — Wibra kehoitti. — Onneksi eivät
minun ajopelini ole kaukana. Hakkaa sinä János tueksi tuo puu, sillä
aikaa kun me hiljaa kävelemme.

Hiljaa sitä todella mentiin. Pappi ei kyennyt oikein liikuttamaan
vasenta jalkaansa ja kompastui tuon tuostakin maasta koholla oleviin
puun juuriin, joita oli punoutunut joka taholle kuten turkin sulttaanin
nimikirjoitus, — nähtävästi oli metsää siellä maan alla vielä säilynyt
koskematonna. Muinaisten suurten puitten paikalla täällä muuten nyt
kääpiöt vallitsivat; pähkinäviidat, koisot ja parisen muuta vaivaista
vesaa. Eräällä niistä oli edes kauniit vaaleanpunaiset kukat, joita se
osasi ylpeästi leyhytellä, mutta toiset niistä olivat vain ihmisten
tiellä kulkiessaan.

Vaunut olivat siksi etäällä, että he ehtivät yhtä ja toista
keskustella, täytyipä kirkkoherran levätäkin muutamia kertoja tien
varressa.

— Mutta sanokaahan kirkkoherra, miten jouduitte tänne yöllä ja yksin?

Tämä alkoi nyt kertoa miten oli eilen odottanut kotia sisartaan, joka
oli lähtenyt rautatieasemalta noutamaan kotiopettajaansa. Kun ei heitä
alkanut kuulua oli hän käynyt levottomaksi ja lähtenyt illansuussa
kuten monta kertaa ennenkin metsäpolkua heitä vastaan. Hän oli
astunut yhä edemmäksi, tähystellen yhä enemmän huolissaan kunnailta
tielle ja illan pimettyä kuunnellen eikö jo ala rattaitten ratinaa
kuulua. Silloin tuli hänen mieleensä, että he olivatkin saattaneet
kääntyä pitemmälle mutta paremmalle tielle, joka Uhlyavnan kautta vie
Glogovaan. — Veronka — niin on sisareni nimi — mielellään matkustaa
metsien siimeksessä. Varmaan on hän niin tehnyt nytkin. Ja siinä
tapauksessa ovat he jo aikaa olleet kotona, kun minä täällä olen
huolissani. Parasta siis kääntyä kohta takaisin, ja onnettomuudekseni
poikkesin, ollakseni pikemmin kotona, eräälle oikopolulle. Pahanhengen
kiire teki minulle tepposen, astuin pimeässä harhaan ja putosin kuiluun.

— Sisar parkani, — hän huoahti, miten hän nyt minua sureekaan!

Wibra halusi kaikin mokomin ilahuttaa papin alakuloista mieltä.

— Kyllä neiti pian rauhoittuu, sen takaan, ja toivutte tekin,
kirkkoherra, kun saatte vähän nukkua. Parin kolmen päivän perästä on
tämä kaikki, uskokaa minua, tuntuva vain hauskalta seikkailulta.

— Mutta joka olisi voinut päättyä kauheaan kuolemaan, jos ei Kaitselmus
olisi teitä sinne johdattanut.

— Varmaan oli se Kaitselmuksen työtä. Akseli katkesi minulta tiellä;
muutenhan en olisi tänne joutunutkaan.

Heltyen nosti pappi silmänsä taivasta kohden.

— Vaikka eläisin sata vuotta, en unhottaisi teidän hyväsydämmisyyttänne
rukoillessani puolestanne. Mutta voi minua kiittämätöntä; enhän ole
vielä kysynyt nimeännekään.

— Wibra György.

— Beszterczen kuuluisa asianajajako? Herranen aika, vielä noin nuori!
Iloitsen saadessani antaa kättä kunnon miehelle, jota koko Beszterczen
kaupunki kehuu, mutta monin verroin enemmän iloitsisin, jos nyt teidän
etevän miehen sijassa olisi tässä edessäni pelastajanani joku köyhä
vaeltava ylioppilas, jota voisin soveliaasti palkita. Miten voinkaan
teille osoittaa kiitollisuuttani? Ettehän te minulta mitään ottaisi...

Wibran huulilla väikkyi viekas hymy.

— Vielä kysytte! Ettekö tiedä että asianajajat ovat sangen ahneita?

— Ah! — puhukaa, puhukaa! — Pappi vilkaisi epäröiden ja epäilevästi
vieraan silmiin. — Todellakin? Ettehän vain laske leikkiä?

Asianajaja ei heti vastannut. Ääneti astuivat he muutaman askeleen
kummulle erästä salaman halkasemaa villiä päärynäpuuta kohden, samalla
ajopeliä läheten.

— Niin, — hän vastasi hiljaa, miltei vapisevin äänin, — ottaisin teiltä
kernaasti jotain.

— Puhukaa, pyydän, vain empimättä!

— Tuli mieleeni että tuolla minun vaunuissani on jotain teidän omaanne.

— Teidänkö vaunuissanne?

— Te ette vielä siitä tiedä, mutta minut se tekisi sangen onnelliseksi.

Pastori ojensi innokkaasti molemmat kätensä.

— Olipa mitä ikinä, niin saatte.

Tuokiossa olivat he jo päärynäpuun juurella.

— Tuolla vaununi!

Pastori katsoi sinne; punanen päivänvarjo pisti ensin hänen silmiinsä,
mutta sitte myös olkihattu valkoisine kukkineen ja sen alla säteilevät
naisen kasvot. Kaikki oli hänelle aivan tuttua, päivänvarjo, hattu,
kukat, kasvot.

Hän sävähti, aivan kuin olisi unta nähnyt; sitte huudahti hän,
asianajajan käsivarteen tarttuen:

— Herra Jumala, minun Veronkani!

Asianajaja hymyili hiljaa, painaen päänsä alas papin edessä ja kätensä
rukoilevasti yhteen liittäen.

— Taikkapa teidän Veronkanne, — oikaisi pastori lempeällä äänellä; —
jos vain niin tahdotte.

Nyt tunsi Veronkakin jo veljensä, hyppäsi alas vaunuista ja juoksi
nopeasti hänen luokseen, iloisesti huudahtaen:

— Täällä ollaan. Ei hätää mitään. Voi, miten lienetkin ollut
huolissasi. Mutta ajopelimme särkyivät. Voi, kunpa olisit nähnyt meidän
hevosiamme. Ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut! Toinpa myös madame
Krisbayn.

Pastori syleili siskoaan. Oli muuten iloissaan, kun tämä ei vielä
tietänyt mitään hänen kohtalostaan. — Kunnon mies tämä Wibra, kun ei
ruvennut lasta säikäyttämään.

— Hyvä, hyvä sydänkäpyseni; kerrot sitte toiste kaikki järjestään.

Mutta Veronka tahtoi kertoa kaikki yhtä haavaa, vaunujen särkymisen
Bábaszékissa, Mravucsánin illalliset — niin, Mravucsán setä lähetti
terveisiä, — kotimatkan seikkailut, korvarenkaan katoamisen ja
löytymisen...

Kirkkoherra, joka vähitellen alkoi käsittää asian laidan, keskeytti
leikkisästi:

— Mutta oletko sinä antanut kunnialliselle löytäjälle mitään palkintoa?

Neito hämmästyi tästä odottamattomasta kysymyksestä; hän pysähtyi kuten
pyörivä rukki, jonka pyörään on kalikka pistetty.

— En toki. Miten niin? — hän vastasi mitään aavistamatta ja hämillään.
— Eihän se sovi, eikä hän ole mitään halunnutkaan.

— Sepä kumma, ja minulta hän jo pyysi.

— Mahdotonta, — Veronka tokasi, syrjittäin Wibraan vilkaisten. — Jokin
omituinen, sanoin selittämätön epäilys alkoi kyteä hänen mielessään. —
Ja mitä hän pyytää? — hän lisäsi epävarmalla äänellä.

— Hän pyytää paljo.

— Niinkö? — soperti neito kalveten.

— Hän pyytää takaisin löytämäänsä korvarengasta, mutta omistajineen
päivineen, — vastasi veli juhlallisesti. — Ja minä hänelle jo lupasin.

Veronka painoi päänsä alas, aivan kuin olisi kaula katkennut, kasvot
lensivät tulipunaisiksi, rinta kohosi kuin kuumeessa, sieraimet
alkoivat värähdellä... Voi, jo pillahtaa itkemään!

— Etkö vastaa mitään? Teinkö hyvin luvatessani? Mitä? Vastaa, Veronka!

Wibrakin astui luokse, pyysi nöyrästi ja arasti:

— Neiti Veronka, pyydän, vain yksi sana!

Neito peräytyi arastellen vanhan päärynäpuun alle, jonka muuan myrskyn
murjoma oksa riippui melkein maassa asti ja osaksi hänet peitti.

— Voi, minua niin hävettää, — hän sopersi tuskin kuuluvasti, — minua
niin hävettää...

Hän ei puhunut enää sanaakaan, ei niin luotua sanaa, — pillahti vain
itkemään. Tuulispää nyt alkoi aika lailla ravistella vanhaa puuta, joka
kuuliaisesti sirotteli hänen päälleen ja puvulleen vaaleanpunertavia
kukkasiansa, kenties viimeisiään, joita oli kyennyt vanhoilla
päivillään kantamaan.




KOLME KEKÄLETTÄ.


Te istutte siellä vaunuissa, madame, ettekä tiedä mitään koko asiasta;
tunnette vain että teidän on nälkä. Teidän haltuunne uskottava
tyttöletukka hyppää alas rattailta, juoksee tiehensä ja lentää jo
tuolla puun alla erään pitkätakkisen miesolennon kaulaan; siellä he
keskustelevat vilkkain elein ja säihkyvin silmin. Neitonen tulee
takaisin, iloisesti hypähdellen kuten karitsa ja punaisena kuin ruusun
nuppu, käsityksin sen nuoren miehen kanssa, joka eilen löysi hänen
korvarenkaansa. Tämä kaikki on aivan odottamatonta, kummallista. Sillä
aikaa kun vaunujen akseliin sidotaan tukipuu ja hevoset uudelleen
valjastetaan, astuu tuo pitkätakkinen mies, neitosen veli esiin ja
kuiskaa salaperäisesti: "Kasvattinne meni kihloihin!" — Herra Jumala,
milloin, missä? — Juuri nyt, tuolla puun alla.

Ah, madame Krisbay, tunnen hyvin että teidän nyt pitäisi mennä
tainnoksiin, osaksi hienona naisena jo pelkästä tuollaisesta
sanomasta, osaksi myöskin sen tähden kun olette joutunut tällaisten
kehittymättömien ihmisten pariin. Mutta kölninvesi-pullonne on syvällä
matkalaukussanne, josta syystä on paras olla tainnoksiin menemättä,
vain sydämellinen suuttumus riittäköön.

Puun alla kyllä kelpaa flirtata ja harjoittaa lemmenhaaveilua
kuutamoisina iltoina, mutta kosimiseen ja kihlaukseen on varsinkin
romaaneissa kauniisti kalustettu salonki sopivin. Neito silloin
karkaa ulos ovesta, jos on kaino, taikka polvistuu vanhempainsa tai
holhoojansa eteen saadakseen heidän siunauksensa, jos ei ole ylen
kaino, — mutta miten polvistua puun alla?

Kauheata! Puun alla! Laittomasti yhdessä eläjistä sanotaan: "he menivät
yhteen puun alla." — Mikä häpeä! Mitä tullaankaan heistä sanomaan?
Vaikka tosin eivät puun alla yhteen menneetkään, niin kuitenkin siellä
kihlautuivat! Sitähän on heidän mahdoton kieltää.

Näitä madame Krisbay ajatteli, mutta ei niin Veronka. Hän päinvastoin
aikoi jonakin kauniina päivänä tulla tänne uudestaan ikuistuttamaan
tuota vanhaa puuta luonnosvihkoonsa.

Vaunut sillaikaa vierivät hiljaa eteenpäin. Kuski ei enää mahtunut
rattaille, vaan antoi Wibra hänen kävellä jalkaisin perässä,
ottaen itse ohjat käsiinsä. Veronkan oli istuttava hänen viereensä
kuskinistuimelle. Herranen aika, mitä sanovatkaan ihmiset kylässä,
kun tämän näkevät! Kun oli päästy ulos vuorensolasta, missä oli
vuoroin jyrkänteitä, vuoroin suosilmiä, pistäytyi jälleen alhaalla
laaksossa esiin Bjelawodan joki, puikkelehtien kallioiden lomitse, ja
tästä lähtien se juoksi kaiken matkaa vaunujen rinnalla kuten mikä
mustalaispoikanen. Nyt juoksevat hyvällä tiellä hevosetkin nopeammin,
rattaat pyörivät hauskasti ja Wibra laskien ohjat höllälleen antaa
aatostensa liitää vielä kerran äskeisiin tapahtumiin... Eiköhän tämä
kaikki olekin vain unta? Ei, ei, istuuhan Veronka hänen rinnallaan
ja takana kirkkoherra Bélyi János mongertaen madame Krisbayn kanssa
gallialaisten kieltä. Niin, tämähän on täyttä totta. Senhän kaiken
voi nähdäkin. Uskomattomampaa kuin romaani ja kuitenkin totta. Eipä
olisi eilen uskonut, että hän oli ennen, kuin päivä ehtii toista
kertaa laskemaan, löytää perintönsä ja päälle päätteeksi puolisonkin.
Kaiken kaikkiaan neljänkolmatta tunnin asia. Eilen hän ei tähän
aikaan vielä tiennyt, oliko Bélyi Veronkaa olemassakaan. Ihmeellistä!
Hän alkoi lähemmin ajatella, miltä maailma silloin näytti ilman
Veronkaa. Käsittämätöntä, kun hän ei vielä eilen tähän aikaan mitään
sen suuntaista kaipausta tuntenut. Miten tämä voi olla mahdollista?
Nuo hiton pyörätkin niin vimmatusti ratisivat, ettei päässyt eilistä
olentoansa oikein tämänpäiväiseen vertaamaan... Todellakin ihmeitä!
Yksi legenda, nimittäin sateenvarjoa koskeva, oli särkynyt, mutta
toinen syntynyt sijaan. Taivas ja maa olivat ruvenneet ajamaan hänen
asiaansa, auttamaan häntä perintöänsä löytämään. Taivas oli lähettänyt
unen, maanhalkeama suojelijan.

Tämä suuri onni hänen sydäntänsä suloisesti hiveli: Tietäisitpä
neitonen, kuinka rikkaalle miehelle olet kätesi antanut!

Tämä ajatus häntä niin viehättävästi tuuditteli ja lohdutteli, jotta
hänen täytyi salaa hymyillä kuten valepukuinen kuninkaanpoika,
ajatellessaan: pianpa kullanmurunen sen saapi tietää.

Kopanyiczan kalliokielekkeen kohdalla tuli nyt yhtäkkiä näkyviin
Glogova pienosine taloineen.

— Perillä ollaan, — Veronka virkkoi.

— Missä päin pappila?

— Kylän toisessa päässä.

— Sanothan sitte, minne päin on käännyttävä, oikeaanko vai vasempaan.

— Kyllä, herra kuski; ajakaa vain suoraan eteenpäin.

Laventelituoksu tuntuu tänne tielle asti. Jo alkavat näkyä nuo tutut
pienet puutarhat säleaitoineen, suurine auringonkukkineen, rainnat
seivästen nenissä ja pesuvaatteet marjapensailla. Talojen porteilla
leikkivät lapset paitasillaan, ratsastaen särkyneiden korvojen
laitalaudoilla, pihassa hyppelee hevonen, kello kaulassa.

Kylä on muuten melkein autiona; ken vain kynnelle kykenee on
peltotöissä, hameväki taasen on saatuaan ruuan valmiiksi mennyt sitä
väelle viemään. Vain koulun edustalla on elämää ja vilinää, mutta
lapset eivät enää ole ulkomuodoltaan niin yhdennäköiset kuin ennen
opettaja Majzikin ollessa nuorempi; nyt niitä on tummia ja vaaleita,
laihoja ja vantteroita sekaisin ja unkariksi ne huutavat hyvää päivää
tulijoille.

Miehistä vain pomot kotona venyilevät. Siistin paanukattoisen talonsa
portailta Gongoly heiluttaa hattuansa. Mies on kauheasti lihonut;
semmoinen möhömaha, kuin olisi kymmenen vuotta raudoissa maannut, —
talonpoika näet vankeudessa tavallisesti lihoo. Pajan edustalla istuu
Klincsok, piippua imeskellen, sepän raudoittaessa hänen rattaillensa
pyörää.

— Minne nyt? — hän huudahtaa hilpeästi, viittilöiden käsin ja jaloin
kirkkoherralle. — Me jo valittiin toinen pappi! — Nähtävästi oli
pastorin viipyminen herättänyt seurakunnassa suurta huomiota.

Paljon olikin Glogova edistynyt: Tuolla kummulla Krizsanin talon takana
siintää pyhiinvaelluskappeli kaksintoista porrasaskeleineen. Ja miten
kauniin ja solakan peltikattoisen tornin ovatkin saaneet kirkkoonsa!
Losoncziin asti saa mennä, ennenkuin sen vertaista näkee. Losonczin
kirkon tornissa on sentään kukkokin.

Kylän keskeltä kohoaa majatalo, nimeltä Pyhä Sateenvarjo, sen takana
villiviiniköynnösten varjostamana silmiinpistävän kaunis, valkoinen
talo, aivankuin sokurista leikattu, takana hyvin hoidettu puutarha,
edustalla nuoria soreita silkkipoppeleja mahtavassa rivissä kuin
krenatöörit taloa vartioimassa.

— Kenen talo on tuo? — kysyi Wibra taakseen kääntyen.

— Vieressänne istuu sen omistaja.

— Niinkö? Teidänkö, Veronka?

Tämä nyökkäsi hiljaa ja kainostellen päätään.

— Siihen kuuluu vähänen ja huono maapalstakin, — lisäsi pastori
säyseästi.

Wibra murti halveksivasti suuta.

— Sitä me emme ainakaan täältä mukanamme vie. Setä sen saakoon. Eikö
niin, Veronka?

Sitte kääntyi hän uudestaan taakseen, lausuen pastorille:

— Veronkalla on niin suuret myötäjäiset, että ne riittäisivät
kreivittärellekin, mutta siltä ei tiedä kirkkoherra eikä hän itsekään.

Tätä salaperäistä lausetta jäivät miettimään sekä pastori että Veronka,
jotta eivät olisi huomanneet kotiin edes saapuvansa, vaan olisivat
antaneet Wibran ajaa ohi, jos ei Vistula olisi iloisesti haukahdellen
hypännyt heitä vastaan, jolloin portilla itkeskelevä Adameczin leskikin
kiljasi:

— Pyhä neitsyt Maaria, olet kuullut piikasi nöyrän rukouksen!

— Seis, pysähdytään! Olemme kotona. Aukaiskaa portti, Adamecz.

Leski pyyhki kyyneleensä, laski rukousnauhan kädestänsä rinnalleen
riippumaan ja meni aukaisemaan porttia.

— Onko päivällistä? — kysyi kirkkoherra kiireesti.

— Voi, eihän, mitenkä sitä olisi! Kellekäs sitä olisin keittänyt?
Kaikki uskoimme täällä että kirkkoherralle on tuho tullut. Herranen
aika, en ole tehnyt tultakaan. Ja mitäpä siitä? Kyynelvirroin olisin
sen kohta sammuttanut.

— Hyvä, hyvä, tiedän että olette minua murehtinut, tunnenhan hyvän
sydämenne, mutta menkää nyt laittamaan päivällistä ja joutuin, taikka
kuolemme tässä kaikki vielä nälkään.

Veronkassa heräsi epäilyksiä Adameczin lesken sanojen johdosta ja hän
rupesi tutkimaan veljeänsä, oliko häntä mikä vaara uhannut, ja kovasti
hän sydämystyi Wibrallekin, kun häneltä oli jotain nähtävästi salattu.
Vihdoin täytyi hänelle kertoa koko tapaus, ja nyt hänen sydäntään ihan
kouristi ajatellessaan missä vaarassa hänen veljensä oli ollut.

Suurella touhulla valmistettiin sillaikaa keittiössä päivällistä; oli
siinä puuhaa kummallekin piialle sekä myös rengille.

— Laitappas joutuin kermavaahtoa, Hanna! Tänne vähän suolaa, Borbála.
Joko hanhi on kynitty? Voi teitä, laiskurit! Pyörihän vikkelämmin,
yks, kaks, kolme. András, mene nopeasti noutamaan puutarhasta vähäsen
persiljaa. Herra Jumala miten laihan opettajattaren neiti sieltä toi!
Näettekö? Kyllähän tässä taas työtä saadaan, ennenkuin mokomakin
luudanvarsi on lihotettu! Tänne se pannu. Ei sitä, vaan tuo toinen!
Raasti sinä Borbála vähäsen vehnästä. Mutta tuo nuori herra, joka tuli
mukana, se vasta komea on; mistä ovat löytäneet ja mitä varten, sitä
vain en osaa arvata. Sanoitko jotain? Ettäkö et sinäkään? Senkin aasi!
Kun en kerran minä tiedä, mitä sinä sitte, sinä kananpoika tietäisit.
Se vain on varma, vaikka pysyköön se meidän kesken, että neidin
silmissä on jotain omituista. Siellä on jotain tapahtunut. Saan vaikka
paikalla koukkuun käpristyä, jos asia ei niin ole, en vaan osaa vielä
sitä selittää.

Paljohan se Adameczin leski siinä rupatti, hyvää ja pahaa sekaisin,
mutta hyvää ruokaa hän laittoi. Pian hän toi pöytään semmoisen
päivällisen, että rakastuneetkin hyvällä ruokahalulla söivät.

Päivällisen jälkeen Wibra palkkasi ratsumiehen viemään kirjettä
Beszterczeen pormestari Sztolarikille.

"Rakas holhoojani! — näin kuului kirje. — Ilmoitan teille tärkeitä
asioita, mutta nyt vain lyhyesti; yksityiskohdat sitte suusanallisesti.
Isäni perinnön, nimittäin sateenvarjon olen löytänyt tavallaan rouva
Münzin kautta, tavallaan myös sattumalta. Olen täällä Glogovan
kirkkoherran luona, jonka nuorempaa sisarta Veronkaa olen kosinut
vaimokseni. Sangen sievä tyttö, ja ainoastaan siten pääsen käsiksi
perintööni, että nain hänet. Asianhaarat ovat sangen omituiset.
Lähettäkää, pyydän, tämän ratsastajan mukana kaksi kihlasormusta
kultaseppä Kuszák Samuelin liikkeestä sekä ristimätodistukseni, joka
löytyy teidän holhouspaperienne seassa. Haluaisin päästä kuuluutuksiin
jo ylihuomenna. Piirrän j.n.e."

Hän kehoitti ratsumiestä kiirehtimään.

— Kyllä minä, mutta hevonen ei tottele.

— Hoputa!

— Niin mutta Jumalapa ei ole luonut kannuksia pieksusaappaisiin.

Huono oli slovakin hevonen, vaan ajankulkuun katsoen se oli hyvinkin
nopea. Päivä tuntui näet niin lyhyeltä kuin muutama minuutti. Mutta jo
toisena päivänä ajoivat vaunut pihaan, ja kuka astuikaan niistä ulos
portaille? Tulija oli itse pormestari, herra Sztolarik.

Olipa hän miten korkea herra ja miellyttävä mies tahansa, oli
ainoastaan kirkkoherra nyt iloissaan hänen tulostansa. Veronka häntä
ihan pelästyi. Aivan kuin kylmä, jäätävä ilmavirta olisi tullut hänen
mukanansa sisään. Mitä varten tuo nyt tänne?

Pormestari oli kuin olikin hänelle erittäin kohtelias ja ystävällinen.

— Tämäkö se on pikku Veronka?

— Tämä tietenkin, — vastasi Wibra voitonvarmana.

Sana "tietenkin" tuota voitonvarmuutta ilmaisi. Pormestari läimäytti
kättä Veronkalle ja, kuten tuollaiselle vanhalle herralle sopikin,
nipisti hilpeästi hänen kalpeaksi käynyttä poskeaan, joka kumminkaan
ei oikein jaksanut punastua. Pahat aavistukset painoivat mieltä:
minkätähden tuo nyt tuli tänne?

Wibrakin sitä kummeksui. Tuon hidasliikkeisen pormestarin tulo tuntui
hyvinkin omituiselta.

— Toitteko ne? — hän kysyi, asemaa tunnustellen.

— Toin.

Veronka hengitti helpommin. Gyuri oli näet jo päivemmällä ilmoittanut
odottavansa sormuksia Beszterczestä.

— Antakaa tänne!

— Kyllä sitte, — vastasi pormestari venytellen.

— _Ensin_ on minun puhuttava kanssasi.

Ensin puhuttava! Hän aikoo siis puhua jotain semmoista, jota ei enää
sitte sormuksia vaihdettua voisi sanoa. Maailma alkoi Veronkan silmissä
musteta.

Wibra nousi vastenmielisesti paikaltaan Veronkan vierestä, jonka kädet
alkoivat levottomasti liikkua virkkausta hypistellen.

— Tulkaa minun huoneeseeni, hyvä holhoojani.

Wibran kamari sijaitsi L-muotoon rakennetun pappilan toisessa päässä.

Ennenvanhaan, kun ei vielä ollut kansakoulua, oli siinä koulusalikin.
Vanha Adameczin leskikin siellä oli käynyt aikoinaan aakkoskoulua.
Mutta jo edellinen pappi oli jakanut kahtia tämän ison salin
lautaseinällä, laittaen siten sisemmän ja suuremman puolen
vierashuoneeksi ja toisen puolen ruokakammioksi.

Veronka tunsi nyt olevansa äärettömän onneton; hinnasta mistä hyvänsä
hän olisi tahtonut kuulla, mitä nuo puhuvat... Kaikki, kaikkihan,
niin kaikki siitä riippuu. Joku pahahenki, joka tietenkään ei ollut
koskaan käynyt nunnien kasvatuslaitoksessa eikä oppinut tietämään,
miten sopimatonta on mennä salaa kuuntelemaan, alkoi häntä kehottaa ja
kiihoittaa; juokse joutuin Veronka ruokakammioon, niin kuulet kaikki
mitä siellä puhutaan, kunhan vain hiljaa hiipien asetat korvasi ohutta
seinää vasten.

Veronkaa ei tarvinnut siihen kauan pyytää; juoksujalassa hän sinne
livahti. Uskomattoman paljon mettä saattaakin olla tuollaisten
ilkeämielisten pahojenhenkien kielellä. Tämä suloinen hyvin kasvatettu
ja hieno neitonen saattoi nyt kavuta istumaan kurkkutynnörille
rasvapönttöjen ja viljasäkkien väliin kuuntelemaan, hermot
jännitettyinä, joka sanaa ja ääntä.

Syvää hiljaisuutta häiritsi ainoastaan hänen sydämensä sykintä sekä
rasvan tippuminen orressa riippuvista sianlihaliikkiöistä. Kuumuudesta
nekin näet olivat alkaneet sulaa ja tippua. Jo tipahti hänen kauniille
resedanväriselle puvulleenkin, — mutta mitäpä nyt niistä?...

— Olet siis, kuten sanoit, päässyt sateenvarjon perille, — kuului
selvästi pormestarin ääni, — mutta oletko sitä jo nähnyt?

— Mitäs siitä? — vastasi Wibra — arvopapereihin pääsen käsiksi
kumminkin kohta vihkimisen jälkeen.

— Mikset ennen?

— Koska en tahdo monestakaan syystä ruveta esittämään sateenvarjon
historiaa.

— Esimerkiksi mistä syystä?

— Ensiksikin siitä syystä että pappi joutuisi yleisen naurun esineeksi.

— Mitä sinä papista?

— Toiseksi, kun se olisi armottomasti tehty Veronkaa kohtaan, hän näet
luulisi minun naineen hänet vain sateenvarjon vuoksi.

— Mutta saahan hän sen tietää kumminkin sitte myöhemmin.

— En sano sitä koskaan hänelle.

— Onko sinulla vielä muita syitä?

— On. Kenties eivät antaisikaan minulle tuota pankkiosoitusta, jos
se näet ei olisi edes minun nimelleni asetettu, ja milläpä minä
todistaisin sen minulle kuuluvaksi. Päinvastoin se kuuluu heille,
joiden hallussa se on. Enkä siinä tapauksessa saisi tyttöäkään, sillä
jos omaisuus on niin suuri kuin arvelemme, saisi hän ylimyksiä vaikka
yhden joka sormelle.

Veronkan alkoi päätä huimata. Hän tuli ajatelleeksi että tällä tavalla
Jeesuksen Kristuksen ruumiiseen nauloja lyötiin... tällaiselta se
mahtoi tuntua. Hän ei paljoakaan ymmärtänyt tuosta sekavasta puheesta,
sateenvarjosta, pankkiosoituksesta, suuresta omaisuudesta. Mikä
omaisuus? Mutta sen hän alkoi ymmärtää että hän oli vain välikappaleena
jonkun arvaamattoman ja salaperäisen tarkoituksen saavuttamiseksi.

— Hyvä, hyvä, — jatkoi pormestari hetken vaiettuaan, — asia on joka
tapauksessa jo nyt sangen pulmallinen, mutta suurimmat pulmat ovat ehkä
vielä edessä.

— Ah, mitkä? — kysäsi Wibra epävarmalla äänellä.

— Älä keskeytä minua, _jää odottamaan viiden junaa_. Ennen kaikkia on
meidän päästävä selville siitä, rakastatko todella tuota tyttöä.

Veronka rukka ihan vapisi siellä piilossaan, aivan kuin värisevä
linnunpoikanen hän sulki silmänsä, kuten mestauslavalla kuolemaan
tuomittu, joka luulee, että alas putoava terä ei tunnu silloin niinkään
kauhealta. Voi, mitä on hän vastaava?

— Luulen rakastavani, — Vastasi Wibra epävarmalla äänellä. — Hän on
sangen sievä. Eikö teidänkin mielestänne?

— Kyllä, enhän minäkään mikään puupölkky ole. Mutta se nyt on kysymys,
olisitko häntä kosinut, jos ei olisi ollut tuota sateenvarjo-historiaa
olemassa!

— Ei se olisi johtunut mieleenikään.

Nyt kuului viereisestä huoneesta kiljahdus ja kohta sen perään kolinaa,
aivan kuin olisi siellä joku huonekalu kaatunut.

Pormestari kävi tarkkaavaksi ja kysäsi seinään viitaten:

— Tiedätkö mitä on tuolla?

— Luullakseni ruokakammio.

— Olin kuulevinani sieltä kiljahduksen.

— Joku piioista lienee siellä hiirtä pelästynyt.

Niin. Siltä tuntuu murhenäytelmä viereiseen huoneeseen, kun väliseinä
on ohut. Joku piika on nähnyt hiiren tai on sydän sortunut. Kukapa sen
tietää, sillä epätoivolla ja pienellä säikähdyksellä on sama ääni. Oka
sydämessä syöksi Veronka ulos vapaaseen ilmaan; enempää hän ei tahtonut
tietää, pois vain täältä tai hän tukehtuisi, pois, pois vaikka minne...
Ja viereisestä huoneesta tämä kaikki tuntui siltä, kuin olisi joko
Adameczin leski tai Hanna sattunut astumaan hiiren päälle.

Samapa se, miltä se tuntui, sillä sehän kesti vain puolisen minuuttia,
sitte se jo unhotettiin ja sai väistyä tärkeän keskustelun tieltä.

— Sanot ettei olisi johtunut mieleesikään häntä kosia... Siinä sitä
ollaan. Et saa kiirehtiä sormusten vaihtoa, vielä vähemmän vihkiäisiä.
Tutkitaan ensin tuo karhu, nimittäin sateenvarjo ja sen sisältö, sitte
voidaan asiasta edelleen puhua.

Wibra kiersi välinpitämättömästi itselleen paperossin, itsekseen
ajatellen: Sztolarik on alkanut vanheta, koska tuollaisia jaarittelee.
Kuitenkin koetti hän olla ystävällinen häntä kohtaan.

— Minä olen kaikkia näitä miettinyt, rakas holhooja, mutta tässä ei ole
nyt muuta tehtävää kuin naida tyttö.

Sztolarik nousi tuoliltaan ja astui nuoren miehen eteen, tarkaten häntä
tiukasti viekkailla silmillään aivan kuin aikoisi laukaista suurimman
väitteensä.

— Mutta entä jos saavuttaisit perintösi ilman Veronkaakin.

Wibralta pääsi halveksiva hymähdys.

— Johan selitin, — hän vastasi nyreissään, ettei käy laatuun, vaan
jos kävisikin, en erottaisi häntä pois perinnöstä, joka on puolittain
_löytö_, sillä kaitselmus on aivan tahallisesti minut vierittänyt häntä
kohden.

Sztolarik käänsi nyt kysymyksen aivan päinvastaiseksi.

— Entä jos et saavuta perintöäsi Veronkankaan kautta?

— Sitähän ei voine olettaakaan.

— Vai niin? Kuule siis Gyuri poikani, sillä kohta saapuu nyt asemalle
äsken mainitsemani viiden juna.

— Kyllä kuulen.

Hänen ajatuksensa harhailivat kuitenkin muualla; hajamielisenä ja
nyreissään hän rummutteli sormillaan pöytää.

— Kun kirjeesi johdosta tänä aamuna käväsin kultaseppä Huszákissa
ostamassa sormukset lähettääkseni ne ratsumiehesi myötä, — en näet
silloin osannut uneksiakaan että itse tänne lähtisin. Herra Húszak
ei ollut myymälässä, vaan hänen apulaisensa Klaniczay József, se
ristituuli.

Wibra nyökkäsi päätään, myöntäen tuntevansa miehen.

Pyysin hänen antamaan kaksi kihlasormusta. Hän kysäsi: keille? — Kauas,
— vastasin. Minne? Glogovaan. Eihän vain pappilan neidille? — Juuri
sille. Ihana neito, — hän virkkoi. Tunnetteko hänet? — Sangen hyvin.

Wibra herkesi rummuttamasta; hänet valtasi kauhu ja hän hyppäsi ylös
kiihkoissaan.

— Puhuitteko jotain Veronkasta?

— Kohta saat kuulla. Sanasta sukeusi sana Klaniczayn siinä kääriessä
sormuksia. Miten te sen pappilan neidin tunnette? Kävin Glogovassa
viime vuonna. Mitä hittoa te siellä Glogovassa teitte? — Seurakunta
teetti meillä hopeaisen varren muutamaan vanhaan sateenvarjoon, jota he
tallettavat kirkossaan. — Nuo hupsut, — hän lisäsi, — eivät tohtineet
lähettää sitä tänne; pelkäsivät että me sen varastamme, vaikka kapine
ei ole kahdenkymmenen kreutzerin arvoinen. Minun piti lähteä sinne
panemaan vartta paikoilleen.

— Sehän olisi kauheata! — huudahti Wibra kalveten.

Pormestari hymyili voittoisasti.

— Senpätähden sanoin sinulle jo, veikkonen, että meidän on ennen
kaikkea päästävä sateenvarjosta selville.

— Mennään oitis! Mennään hakemaan kirkkoherraa!

Maa ihan poltti hänen jalkojensa alla. Hän oli jo saavuttamaisillaan
perintönsä ja nyt se taas uhkasi haihtua kuten virva, joka vaeltajaa
peräänsä eksyttää.

Helppo oli tavata kirkkoherraa, hän kun paraikaa syötteli kyyhkysiään
lakan luona.

— Pyhä isä, — puhutteli häntä Wibra, joka jo eilen illallispöydässä oli
tullut sinuksi tulevan lankomiehensä kanssa. — Pormestari haluaisi, kun
kerran on täällä, nähdä teidän kuulua sateenvarjoanne. Saako?

— Kyllä. Ja oitis huusi hän Adameczin leskelle, joka paraikaa kyni
kanaa portailla:

— Tuokaahan tänne kirkon avain!

Eukko pyörähti noutamaan avainta, ja pastori käyden edellä vei
vieraansa kirkkoon, sen viileiden holvien alle, ohi ajan tummentamien
penkkirivien.

Miten kauniit ovatkaan nämät yksinkertaiset maalaiskirkot ja kaikki,
mitä niihin kuuluu! Nurmikko kirkon ympärillä, punaiset, vihreät ja
monen muun väriset kirkkoliput sisässä ja penkkien kulmissa lempeiden
naispyhimysten, pyhän Barbaran ja pyhän Rosalian kuvat riippumassa
nauhoistaan. Miten monta pyhää legendaa yhdessä! Taivaan asujat ovat
tuodut tänne _puolitiehen_ — kirkko on näet puolitiessä taivaaseen
— missä he voivat olla yhdessä täällä maan päällä elävien kanssa.
Kuorissa pääalttari, lapsille pähkinöitä jakelevan pyhän Nikolauksen,
Glogovan _tähänastisen_ suojeluspyhimyksen kuvineen. — Sanoin,
tähänastisen, sillä viime aikoina on pyhä Pietari alkanut hänen
leipänsä perään kurkotella. — Vasemmalla vihkivesiastian kohdalla
Kristuksen kuva, oikea ruususeppele orjantappurakruunun päällä. Siinä
rukoili nuori pappi sinä päivänä, jolloin Billegi Máté toi orvoksi
jääneen Veronkan hänen luokseen. Kaikki on täällä niin hiljaista ja
majesteetillista; rauhaa ja lohdutusta henkivät nuo vakavat seinätkin
sekä pyhänsavun tuoksu vielä nytkin, aivan kuin se ei olisikaan
sunnuntaista lähtien haihtunut; yhtyneenä liinatukkaisten Glogovan
tyttöjen resedakimppujen tuoksuun se täällä viihtyy ja liitelee,
yläikkunoista sisään hiipivien auringonsäteiden kimaltelevilla
harjoilla.

Kaikilla täällä on oma historiansa; nuo paksut koreat vahakynttilät
osti Domanyik Miklósén leski Jumalalle — kun Jumala korjasi luokseen
hänen miehensä. Käsi kättä pesee, niin sitä luulisi, mutta asia ei ole
niin, sillä tuon kauniin alttariliinan oli Gongolyn emäntä valmistanut,
ja kuitenkin hän sitte hukkui, — Jumalaa ei näet voi lahjoa.

— Tänne, tänne, herra, sakastiin!

Astuttuaan sisään he sen oitis huomasivat; siellä oli papinpaitojen ja
messupukujen joukossa Gregorics Pál vainajan vanha sateenvarjo, vanha
tuttu haalistunut punainen kangas, vain hopeinen varsi __ voi, tuo
hopeinen varsi upeili siinä niin vieraana.

Ikäänkuin jäykistyneenä Wibra katsoa tuijotti siihen, kykenemättä sanaa
sanomaan. Hän tunsi kohtalon olevan vastassaan. Paholainen kulki hänen
perässään kehoittaen: Lähde, lähde perintösi perään; toinen paholainen
kulki hänen edellään, maanitellen: Tule, tule täällä se on. Mutta onpa
kolmaskin paholainen, vielä virkumpi, pääsee keskimmäisenkin edelle
määränpäässä hääräämään, ja kun saapuu sinne, virkkaa se ilkeästi
virnistellen: Täällä on tyhjää.

Sztolarik säilytti malttinsa, alkoi vain tarkoin tutkia sateenvarjon
vartta, aivan kuin sen taiteellista tekoa ihastellen.

— Onko tässä aina ollut tämä varsi? — hän kysäsi.

— Eipä niinkään! Tämä on kokonaan hopeata. Beszterczen Huszák, joka sen
valmisti, on etevä mestari. Katsokaa, miten aistikas, miten tyylikäs.
Eikö olekin mainio kapine? Seurakuntalaisen! minut viime vuonna sillä
yllättivät kylpemästä palatessani. Siitä vanhasta oli luinen kahva
särkynyt, jotta sitä tuskin saattoi käyttää. Se on erään Klincsok
Istvánin ansio, hän kun alotti rahankeräyksen. On niitä sentään vielä
uskovaisia kristityitä ihmisiä.

Sitte kääntyi hän Wibran puoleen.

— Kyllä tulet tämän Klincsokin vielä tuntemaan. Hän on todellakin
kunnioitettava mies.

Wibra olisi halunnut lähettää hornaan tuon kunnioitettavan Klincsokin,
ja olisipa hän saanut sinne seuraakin, sillä jo taas oli siellä hänen
selkänsä takana tuo ensimäinen paholainen kiihottamassa: Lähde hakemaan
perintöäsi.

— Mutta varmaan on pidetty tallella se vanhakin varsi? — hän kysyi
uusin toivein.

— Ei ole, — pappi vastasi, — se oli tavallinen puukeppi; muistaakseni
Adameczin leski sen silloin pyysi Veronkalta omakseen.

Johan se keskimäinen paholainen puhui papinkin kautta. "Sateenvarjon
varsi on Adameczin leskellä."

Pormestarikin tuli uteliaaksi:

— Kuka on se Adameczin leski?

— Vanha emännöitsijäni, joka vastikään toi avaimen.

Sztolarik purskahti ääneensä nauramaan, — nauroi niin että silmät
kyyneltyivät. Kirkon seinätkin ja holvit kaikuivat, koko kirkko tuntui
nauraa hohottavan.

Kun olivat saapuneet ulos kirkosta ja pappi oli mennyt viemään sisään
avainta, otti Sztolarik esiin silkkipaperiin käärityt sormukset ja
painoi ne Gyurin kouraan, tyynen leikillisesti lausuen:

— Äskeisen ajatusjuoksusi mukaan on sinun nyt siis naitava Adameczin
leski. Mene ja kihlaa hänet kohta, tässä sormukset!

Wibra ei vastannut sanaakaan tuohon karkeaan pilaan, vaan riensi
epätietoisuuden kiihottamana suoraa päätä keittiöön, missä Adameczin
leski paraikaa paistoi lettusia hellan ääressä.

— Kuulkaas, mihin olette pannut kirkon sateenvarjon vanhan varren?

Adameczin leski paistoi ensin valmiiksi lettuset, nosti ne varovasti
vadille, missä niitä oli ennestään aimo läjä ja kääntyi sitte vasta
katsomaan kuka häntä puhutteli.

— Sitä vanhaa varttako kysytte, kulta kunnioitettava herra?
Asianlaita on niin, että lapsenlapseni, pikku Matyko sairastui viime
vuonna... Juuri kaalin kypsymisen aikana, saattoipa se olla vähän
aikaisemminkin...

— No olipa milloin tahansa!

Adameczin leski kaatoi rauhallisesti uutta taikinaa paistinpannuun.

— Tuota noin... Matykosta puhuin. _Pahat silmät_ olivat sen häneen
panneet. Pikku Matyko on suloinen lapsi...

Wibra polki kärsimätönnä jalkaa.

— Vai ette sano, missä se on?

— Tuollahan se syö nurkassa.

— Sateenvarjon varsiko?

— Ei, vaan Matyko.

Todellakin kyykötti siellä vesikorvon kupeella ylösalasin käännetyllä
taikinakaukalolla sinisilmäinen, likanaamainen slovakkilaispoikanen,
leikkien herneiden kanssa, posket vielä pullollaan, kun oli työntänyt
suuhunsa kokonaisen lettusen.

— Perhana teidät vieköön, eukko! Oletteko kuuro vai mitä? — kivahti
asianajaja. — Minä kysyn sitä vanhaa sateenvarjon vartta.

Adameczin leski pudisti suuttuneena päätään.

— Siitähän minä tässä puhunkin... pahat silmät olivat, kuten sanoin,
saaneet Matykon sairaaksi, pienokainen oli jo ihan menemäisillään;
ainoa lääke oli, kulta kunnioitettava herra, panna kolme palavaa
kekälettä lapsen, juomaveteen ja juottaa sitä sille kolmena päivänä.
Mutta herranen aika, ei auttanut sekään, eipä väinkään auttanut, lapsi
sairasti ja kävi huonommaksi päivä päivältä. Sydämeni oli pakahtua sitä
nähdessäni, sillä minulla on sangen hellä sydän, sen kirkkoherrakin
tietää...

— Antakaa minunkin se tietää ja palatkaa jo Jumalan tähden asiaan.

— Siinähän jo olen, pyydän nöyrimmästi, sillä siihen aikaan tehtiin
uusi varsi pyhään sateenvarjoon, ja meidän neiti, tuo hyvä sielu,
lahjoitti minulle sen vanhan varren. Noh, sanoin, parahiksi Matykolle,
tästä pyhästä puusta kolme kekälettä ja jos ei sekään auta, silloin
Matyko otetaan pois ja hänestä tulee taivaan sotamies.

Eukko ihan heltyi ajatellessaan että pikku Matykosta olisi voinut tulla
taivaan sotamies; kyyneleet valuivat pitkin poskia, — kunpa vain ei
niitä olisi tipahtanut lettutaikinaankin.

— Adameczin leski! — huudahti Wibra mielenliikutuksesta värisevällä
äänellä. — Ettehän vain ole polttanut sitä sateenvarjon vartta?

— Ka, mistäpä muuten olisin ottanut ne kolme kekälettä, jos en olisi
sitä polttanut?

Wibran täytyi nojata seinään, maailma alkoi pyöriä hänen silmissään,
vimmatusti kiersivät ympyrässä lautaset, pannut, astiat ja
hellanreijästä nousi korkeassa tulenliekissä jälleen tuo kolmas
paholainen, joka määrän päässä virnisteli: Täällä on tyhjää.

Yhtäkkiä tarttui joku kädellään hänen olkapäähänsä. Se oli Sztolarik.

— Oli, ei ollut, mutta älä ole allapäin, veikkonen. Niin on kohtalon
tahto ja sillä hyvä. Tästälähin et ainakaan aja turhia haaveita takaa,
vaan luotat omaan kykyysi. Ja usko pois, sekin jotain maksaa.




PIKKU VERONKA.


Turhaan Sztolarik koetti Wibraa lohdutella. Helppo on saarnata että
maalliset tavarat vieroittavat ihmisiä taivaallisista; hyvät on silti
ne maallisetkin tavarat.

Kun meiltä kuolee rakkain lapsemme, tulee aina perheeseen joku erittäin
viisas ystävä lääkitsemään surusta murtunutta sydäntämme sanelemalla
ettei muka tiedä mitä olisi lapsesta tullut, olisi saattanut kuolla
vielä vaikka hirsipuussa, parempi oli että hänen näin kävi. Mutta silti
ei tuo viisaus ole kyennyt ainoatakaan kyyneltä kuivaamaan, siksi
heikko se on sydänsuruun verraten.

Sztolarik siinä puhui paljokin, mutta Wibran mieltä karmi ajatus että
hän ei koskaan tule omistamaan herrashovia englantilaisina puistoineen
ja mitä muuta semmoiseen kuuluu; koko maailma näytti aivan toiselta,
sangen surulliselta.

Kyllä se silti oli ennallaan. Aika kulki edelleen, aivan kuin Adameczin
leski ei olisi vanhaa sateenvarjon vartta polttanutkaan. Pappilan
ruokasalissa seinäkellon viisari joutui roomalaisen kakkosen kohdalle,
jolloin se alkoi soittaa muuatta säveltä, piiat kattoivat pöydän
päivälliseksi. Adameczin leski toi liemivadin sisään, kirkkoherra nouti
vieraansa, kutsui heidät ruokasaliin, asettaen heidät istumaan toisen
toiselle, toisen toiselle puolen madame Krisbayta, kun hän yhtäkkiä
huomasi että Veronkaa ei ollut missään.

— Juuri sitä minäkin aioin kysyä, — virkkoi madame. — Eikö hän
ollutkaan teidän kanssanne?

— Minä taas luulin, — kirkkoherra vastasi, — että hän oli teidän
luonanne.

— En ole nähnyt häntä kahteen tuntiin.

— Emme mekään.

— En minäkään.

— Ehkä hän on keittiössä?

Nyrpein katsein madame Krisbay nousi kunniasijaltaan pöydän päästä
noutamaan sisään Veronkaa, mutta tuli kohta takaisin, olkapäätä
kohauttaen.

— Eipä ole nähty keittiössäkään.

— Tämäpä vasta merkillistä, — ärähti kirkkoherra ja juoksi itse ulos,
komentaen palvelijoita kiireesti etsimään neitiä puutarhan joka
sopesta, missä hän varmaankin piileskeli, romaania lukien.

Adameczin leski siellä kyökissä päivitteli että ruoka jäähtyy ja
laitokset pilaantuvat.

— Ruvetaan syömään, — kirkkoherra komensi, — ken ei ole kotona, olkoon
syömättä. Emmekä me voi antaa vieraamme tässä odotella, varsinkin kun
hän vielä aikoo lähteä kotiin tänään.

Toisensa perään kannettiin siis ruokia esiin, lientä, hirssiputinkia
hanhenpaistin kanssa, kaalikäärylöitä, mainiosti täytettyjä, jotta
kuningaskaan ei parempia saa; niinikään porsaanpaistia, lettusia. Mutta
Veronka oli ja pysyi kadoksissa. Päivällistä syötäessä tuli Hanna
ilmoittamaan ettei häntä ole löydetty mistään.

Wibra istui pöydässä jäykkänä kuin tammenterho; hänen kasvonsa olivat
kalpeat kuin kuolleen.

— Ehkäpä hän on nukahtanut mehiläishuoneessa, — huomautti kirkkoherra,
— taikka on ehkä (hän epäröi hetkisen, jatkaisiko vai ei), ehkä on
teidän välillänne jotain tapahtunut.

Hän loi Wibraan tutkivan katseen.

— Meidänkö välillämme? Ei, ei mitään, — vastasi Wibra kylmästi.

— Juokse siis, Hanna, uuteen taloon ja pistäy mehiläishuoneessakin.
Ja me maistakaamme, hyvät herrat, älkäämme antako häiritä itseämme.
Hän on vielä lapsi ja voipi saada yhä uusia päähänpistoja. Ehkä on
nytkin lähtenyt juoksemaan jonkun perhosen perään. Maistakaa, herra
pormestari, tätä punaista viiniä, tehkää hyvin!

Hän ei sentään niinkään paljon rohkaissut vieraitaan kuin itseään. Hän
istui siinä kuin neuloilla, huolestuneena ja puhellen hajamielisesti.
Pormestari uteli, oliko aikainen kevät tehnyt hyvää vuoden
kasvullisuudelle ja missä määrässä.

— Oli kaksikin, — pappi vastasi.

— Onko kirkkoherralla useampia sisaria?

— En tiedä.

Nämät sekavat vastaukset osoittivat, miten apeaksi hänen mielensä
oli painunut ja että hän vain kohteliaisuuden vaalimana siinä heidän
keskellään istui. Vihdoin päätti pormestari ratkaista asian ja puhui
kahvia juodessaan:

— Olisi parempi, jos kirkkoherra itse menisi neitiä etsimään. Ja olkaa
hyvä, käskekää samalla kuskini valjastaa, sillä tästä on aimo taival
Beszterczeen.

Kirkkoherra käytti kohta tilaisuutta hyväkseen, madame Krisbay samoin
pyysi anteeksi että hän poistui; tapaus oli siksi merkillinen, että
hänkin alkoi käydä levottomaksi.

Molemmat vieraat miehet jäivät yksikseen. Kumpikin istui vaiti
ikävissään. Seinäkello yksin siinä nakutti haavemaisesti.

Silmät selällään katseli Wibra liikkumatonna ja jäykkänä häkissään
kyyhöttävää kanarialintua. Sekin oli nyt siinä allapäin.

— Käske sinäkin valjastaa, — katkasi pormestari vihdoin äänettömyyden.
— Mennään yhdessä.

Wibralta pääsi huokauksen tapainen, jonka merkitystä ei ollut helppo
käsittää. Vaan kun hän myöskin pudisti päätänsä, näytti käyvän selville
että hän ei vielä aikonut käskeä valjastaa.

— Mutta onhan sinun lähdettävä täältä. Eihän meillä ole täällä enää
mitään tekemistä.

— Mahdotonta, sen sanon.

— Minkätähden?

— Ettekö huomaa että Veronka on kadonnut.

— Mitä sinä hänestä? Kadonnuthan on sateenvarjon varsikin.

Wibra löi suutuksissaan nyrkkiä pöytään niin, että lasit helisivät.

— Minä viis sateenvarjon varresta!

— Niinkö? Vaan senkö sijaan tytöstä? Ethän sinä äsken ennen päivällistä
niin sanonut.

Wibra kohautti olkapäätään.

— Se oli silloin! Silloin en vielä tiennyt.

— Ja nytkö tiedät?

— Nyt tiedän, — hän vastasi lyhyeen.

— Oh hoh! — puhui pormestari pisteliäästi,— milloinkas se Amor onkaan
päässyt sinuun sytyttämään tuota ihmeellistä tulta, sillä eihän tyttö
tuolla tavoin kadotessaan osoittanut sinua kohtaan mitään erikoista
mieltymystä.

— Juuri sen vuoksi tunnen tällä hetkellä hornan tuskia. Voi, uskokaa
minua, holhoojani, että perintöni katoaminen minusta nyt tuntuu ihan
pikkuseikalta.

Nuoren miehen tuska koski siihen määrään pormestariinkin, että hän
puhkesi vilpittömästi sanomaan:

— Sehän on aivan toista. Saakeli soikoon, sano sinä vain näin: Silloin
minäkin jään tänne. Tule, mennään mekin etsimään neitokaista, niin
saamme suoraan kysyä hänen mieltään.

Heidän tullessaan ulos oli pihalla jo aika häläkkä; kovimmin kuitenkin
Adameczin leski voivotteli, käsiänsä väännellen.

— Tiesin, tiesin, se siitä lopuksi tulee. Sadun keijukaiseen ei saa
sormin koskea, taikka haihtuu se kuin utu. Hoi, meidän pikku neitiä!
Hän oli Jeesuksen morsian; kun hänestä tehtiin kuolevaisen miehen
morsian, kutsui Jeesus hänet luokseen.

Sztolarik astui kiireesti hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.

— Mitä sanoitte? Oletteko jotain kuullut?

— Karjapaimenen emäntä tässä vastikään kertoi, pyydän nöyrimmästi,
nähneensä aamupäivällä neidin astuvan, silmät itkusta punaisina, yli
niittyjen suoraan Bjela-Wodaa kohden... Herra Jumala, asiahan on selvä.

Keittiön ovella seisoskeli joukko naisia ja lapsia, jotka olivat
tapauksesta tiedon saatuaan sinne kerääntyneet; muuan heistäkin oli
nähnyt Veronhan puutarhan laidassa, mutta jo ennen kuin karjapaimenen
vaimo.

— Oliko hän surullisen näköinen? — Wibra kysäsi.

— Itki.

— Voi minua! — huoahti Wibra epätoivoissaan.

— Mennään etsimään, — pormestari kehoitti.

— Mistä?

— Ympäristöstä, sillä varmaan hän on jossain lähiseuduilla; kohta
saamme tietää, missä.

— Voi, eihän se ole niinkään helppoa, — Wibra huokasi syvään. — Vain
saduissa on sille varalle peilejä olemassa...

— Minä kokoan tänne kohta koko paikkakunnan!

Wibra pudisti epäilevästi päätään. Oliko herra Sztolarik mennyt päästä
pyörälle, kun aikoi tuoda tänne koko tämän rotkoisen paikkakunnan
laaksoineen, metsineen hakemaan Veronkaa. Herra Sztolarik todellakin
jotain semmoista ajatteli. Veronka on saatava esiin vaikka mistä, asiat
kyllä sitte itsestään selviävät.

— Missä kirkkoherra? — hän kysyi töllisteleviltä ihmisiltä.

— Meni pellavalikojen luo katsomaan, olisiko neiti sinne hukkunut.

— Missä on kellonsoittaja?

— Tässä olen.

— Mene heti paikalla torniin ja soita suurta kelloa.

— Mutta eihän nyt ole tuli irti!

— Vaan minäpä käsken. Tunnetko minut?

Tunsipa hyvinkin.

Sztolarik oli, ennenkuin pääsi notarioksi, toimittanut nimismiehen
virkaa tässä kihlakunnassa, ja Glogovassa kasvoi jo siihen aikaan
runsaasti aimo pähkinäraippoja. Kvapka Pál juoksi kuin vimmattu, ja
pian alkoi suuri kello vaaraa ilmoittaen kumeasti soida...

Ilma oli tyyni. Kellon pelottava ääni kaikui mahtavasti joka suuntaan,
ja kaikkialta, pelloilta, laaksoista, vuorilta, metsistä ja rotkoista
alkoi kerääntyä ihmisiä, joka taholta, pohjoisesta, etelästä, idästä ja
lännestä, ihmisiä, jotka kaikki juoksivat kylää kohden. Ihmeellistä,
mistä yhtäkkiä ilmestyikin niin paljon ihmisiä. Ainoastaan se, joka saa
viimeisellä tuomiolla nousta ylienkeli Gabrielin pasunanääneen, saa
varmaan nähdä jotain tämän kaltaista.

Tyytyväisenä katseli Sztolarik kirkon kummulta sinne läähättäen
juoksevaa väen paljoutta.

— Näetkös, meidän ei muuta tarvinnut kuin seisoa keskellä kylää, niin
tuodaan joka sopesta meille Veronkasta tietoja. Ja tarpeettomiapa
ovat nekin, sillä Veronka itse varmaan kohta saapuu. Kuulehan,
kellonsoittaja, tähystele sieltä tarkoin, etkö näe missään neitiä?

— Näen kyllä, juoksee tuolla Srankón maissipellon laitaa.

— Hän elää! — Wibra huudahti innostuneena, mutta seuraava johtopäätös
pian hänen mielensä taas masenti. Hän elää, ei siis mitään hätää, mutta
on juossut minua pakoon.

Hän alkoi siinä miettiä, eikö olisi ollut parempi, jos hän olisi
hukkunut. Silloin olisi hän voinut todella uskoa häntä rakastaneensa ja
itkeä lemmittynsä menettämistä.

Pormestari ärjäsi kellonsoittajalle, joka yhä vielä kiskoi kelloa
hihnasta.

— Heitä jo, senkin tolvana. Näytä kädelläsi, millä suunnalla on Srankón
maissipelto.

Kellonsoittaja viittilöi peltoja kohden.

— Mene sinä Gyuri häntä vastaan ja koeta koreasti saada selville, mikä
häntä vaivaa.

Mutta silloin oli jo asianajaja menossa kautta pappilan puutarhan
Magátin lusernimaalle, ja kovasti sykähti hänen sydämensä, kun sieltä
voi nähdä Veronkan viheriässä puvussaan, ei edes hattua vaan pieni
punainen huivi päässä. Nyt hän jo juosta sipsutti läpi Szláwikin
pajukon ja tuli yhtäkkiä häntä vastaan Gongolyn niityllä.

Nähdessään Wibran neito kiljasi ja joka jäsen alkoi vavista.

— Missä on tuli irti? — hän kysyi tylsästi.

— Älkää pelästykö, Veronka. Ei ole tuli missään irti. Holhoojani käski
vain soittaa kelloa, houkutellakseen teidät kotiin. Minkätähden menitte?

Neito kävi kalpeaksi kasvoiltaan; hän puraisi huuleensa.

— Sitä en sano, — hän vastasi hiljaa, tuskin kuuluvasti, — antakaa
minun mennä... jättäkää minut.

Hän kääntyi poispäin, aivan kuin aikoisi uudestaan paeta metsään.

— Jumalan tähden, Veronka... Älkää minua kiusatko. Mikä teitä vaivaa?
Mitä pahaa olen tehnyt?

Neito katsoi häneen tiukasti, kylmästi. Silmät olivat kuin jääpuikot.

— Jättäkää minut, — hän toisti. — Mitä minusta tahdotte?

Asianajaja hyppäsi yhtäkkiä hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.
Veronka koetti kaikin tavoin vapautua, he taistelivat siinä toden
tiestä, mutta mies ei laskenut irti, ennenkuin hän oli väkisin saanut
toisen kihlasormuksista neidon sormeen.

— Tätä tahdon, hän lausui rukoilevin katsein.

— Tätäkö? — naurahti neito katkerasti. — Mutta minä tahdon tätä!

Näin sanoen kiskasi hän sormuksen sormestaan ja viskasi sen kauas
niitylle ruohikkoon.

Wibra rukka tarttui kaksin käsin ohimoihinsa.

Voi, mitä teittekään minulle? Mitä teittekään?

— Älkää tulko tänne teeskentelemään, herra Wibra. Älkää tulko
tarjoamaan sormustanne köyhälle tytölle, vaan pujottakaa se
sateenvarjoon... sateenvarjonhan te tahdotte naida ettekä minua. Joko
ymmärrätte?

Yhtäkkiä selvisi Wibralle pulman salaisuus.

— Herra Jumala, tehän olette kuunnellut keskusteluamme.

— Niin, tiedän kaikki, — neito vastasi hieman punastuen. — Teidän on
turha kieltääkään.

— Herranen aika, minä en tahdo mitään kieltää enkä salata. Kuunnelkaa
minua, pyydän, kuunnelkaa.

He astuivat kotiin päin hiljalleen pitkin niityn reunaa; Wibra kertoi,
neito kuunteli, tuhannet hyönteiset ja sirkat sirisivät ja lentelivät
ruohikossa, kiidellen ristiin rastiin heidän tiellään. Wibra kertoi
koko elämänsä, isänsä tarinan, otaksumiset perinnön olemassa olosta,
miten tuli lähteneeksi sitä etsimään, mihin Gregorics vainaja oli
mahdollisesti sen kätkenyt, miten hän oli jälkiä noutaen saapunut
Bábaszékiin, sanalla sanoen hän kertoi kaikki. Neito kuunteli,
ensimmältä syyttäjänä, silmissä ankara nuhteen ilmi, sitte tuomarina
saattaakseen oikeutta voittoon, mutta vähitellen alkoi kertomuksen
kulku häntä miellyttää, hän lämpeni, ei ollut enää syyttäjä eikä
tuomari vaan ihmettelevä kuulija, joka hämmästystä osoittavilla
huudahduksilla useat kerrat esitystä katkaisi.

Jo lähestyi kertomus häntäkin, vähitellen mutta varmasti alkoivat
häämöttää ne langat, jotka punoutuivat hänen kohtaloonsa, nyt vain
jatkoa, jatkoa...

Jo tulee, jo tulee, jotta kohisee... ja pysähtyy Münzin pojan kohdalla.
Münz selvittää, että sateenvarjo varmaan on Glogovassa, sitte puhuu
siitä Mravucsánin illallisissa metsänhoitajan rouva... voi, sehän meni
juoruamaan, mitä pyhä Pietari oli tuonut orpolapsen suojaksi.

Vielä muutama sana, niin Veronka sai tietää kaikki, arvasi koko asian
ja hänen silmänsä heltyivät kyyneliin.

— Herra Jumala, Adameczin leskihän poltti sen sateenvarjon varren!

— Jumala häntä siitä siunatkoon, että teki sen, — lausui Wibra
iloissaan, kun näki neidon heltyvän, — nyt voin ainakin todistaa, että
rakastan teitä ilman sateenvarjoakin.

Veronka irroitti punaisen huivin päästään ja heilutellen sitä kädessään
hän yhtäkkiä löi sillä Wibraa olkapäähän, samalla silmät kyyneleisinä
hymyillen.

— Naisitteko todella vielä nytkin minut?

— Tietysti. Mitä sanotte siihen?

— Sitä, että... (hän pysähtyi, omituinen arkuus tuntui kurkkua
kuristavan.)

— Että?

— Ja että... juostaan takaisin etsimään sormustani.

Näin sanoen hän pyörähti ympäri ja lähti juoksemaan hyppien kuin nuori
varsa takaisin Gongolyn niitylle; Wibra tuskin jaksoi perässä laukata.

He etsivät sormusta hyvän aikaa, mutta turhaan. Pian saapui sinne
kirkkoherrakin. — Kuulehan Gyuri, älä puhu veljelleni mitään tuosta
sateenvarjosta. — En, kultani, en puhu milloinkaan. —

Kirkkoherra antoi Veronkalle ankarat nuhteet.

Voi sinua, pahikko, miten sellainen käytös sopii? Missä olet ollut? Me
jo pelättiin pahinta. Juoksit kai taas jonkun perhosen perässä?

— Päinvastoin semmoista pakenin, mutta sepä sai kiinni.

— Perhonenko?

— Niin tuo suuri häijy perhonen.

Saatuaan senverran asiasta selvyyttä kuin sitä hänelle suotiin,
kirkkoherrakin alkoi etsiä sormusta, mutta kyllä he olisivat sitä
saaneet etsiä vaikkapa tuomiopäivään asti, jos ei Gongoly-isäntä olisi
saanut asiasta vihiä ja vääntäytynyt sinne suurine möhömahoineen, jonka
päällä tupakkamassin kurenauhojen koreat tupsut mahtavasti heiluivat.

Veronka oli jo ihan epätoivoissaan sormuksen vuoksi.

— No, no — puhui Glogovan pohatta päätään pudistellen, jotta pitkä
harmaja tukka niskassa heilui. — Älkää yhtään surko, neitiseni, kyllä
Gongoly setä sen löytää. Löytää varmasti. Kyllä siihen keino keksitään.
Tunnin kuluttua annan niittomiesten leikata pois kaiken ruohon.

       *       *       *       *       *

Vaikka odelma ei vielä ollut edes kahden sormen mittainen, vasta
parisen viikkoa sitten oli heinähaasiat pois korjattu, — komensi
Gongoly -isäntä sinne niittomiehiä, ja todellakin kilahti muutamaan
viikatteeseen sieltä uusi kultasormus joka jo seuraavana päivänä kiilsi
Veronkan sormessa. Tuosta niin kohteliaan Gongolyn niitystä on siitä
lähtien säilynyt se merkillinen tarina, että sitä on niitetty kolmasti
vuodessa, ja sitä jokainen glogovalainen kehuen mainitsee aina, kun
vieraat paikkakunnasta halveksivasti puhuvat.

Mitä on minun tähän enää lisättävä? Paljohan on niitä asioita vielä
kynäni eteen patoutunut. Ikuisia salaisuuksiakin. Gregorics Pálin
omaisuudesta ei esimerkiksi tähän päivään ole saatu pienintäkään vihiä.
Oliko tuo luuloteltu pankkiosoitus todella vanhuksen sateenvarjon
varressa vai ei, sitä ei tiedä kukaan, ei pikku Matykokaan, vaikka hän
joi veden, johon sen kolme kekälettä oli upotettu. Niin kallista juomaa
eivät ole juoneet keisaritkaan kuin Matyko, — jos asiassa todella oli
perää.

Legenda pyhän Pietarin sateenvarjosta Glogovassa elää vielä tänä
päivänäkin niillä seuduilla. Sztolarik kyllä kertoili kaikkialla että
vanha juutalainen Münz oli kristikansalle lahjoittanut tuon arvokkaan
pyhäinjäännöksen, joten alaston totuus ilmi tuli, mutta usko on
väkevämpi totuuttakin ja polki sen vähitellen kokonaan jalkoihinsa.
Enkä minä suinkaan mene sitä sieltä ylösnostamaan, pyydänpä anteeksi
tähänastisiakin tarinoimisiani. Epäilemättä piili asiassa jotain
salaperäistä. Tuo pyhä sateenvarjo toi ylen suurta siunausta ja onnea
kaikille, Gyurillekin, joka senkautta löysi maailman suloisimman
puolison, mikä sitte tapahtui kolmantena sunnuntaina tässä kerrottujen
tapausten jälkeen.

Glogovassa ei vielä oltu sellaisia vihkiäisiä nähty. Veronka oli
saanut päähänsä, että on kutsuttava kaikki ne vieraat, jotka olivat
Mravucsánin illallisissa, kun näet olivat saapuvilla silloin, kun
he ensin toisiinsa tutustuivat, tulkoot nyt häihinkin. Paljo oli
myös vieraita Beszterczestä, muiden muassa sulhasen äitikin mustassa
puvussaan, pormestari, vara-ispaani ja herra tiesi, keitä kaikkia.
Kopanyiczasta tulivat Urszinyit, Lehotasta tilanhoitajan neidet, yllä
ruusunpunaset laskotetut hameet, Bábaszékistä rouva Münz, niin suuret
renkaat korvissa kuin nyrkkini. Niin monta ja monenlaista ajopeliä oli
silloin kertynyt Glogovaan, jotta kelpasi ihastella viikon päivät jo
niiden valjaitakin.

Jumalanpalveluksen loputtua suntio hartaasti työnteli maalaisia
kirkosta ulos, mutta kirkkoherra jäi sinne sisään. Kaiketi
hääsaattuetta odottamaan.

— Sus Maria, niin paljon herrasväkeä — ja niin paljon kangasta heidän
yllään! Astuivat kirkkoon kaksittain, nainen ja mies, neiti ja nuori
herra. Ensin morsian, päässä valkoinen huntu ja valkoinen puku yllä.
Voi, kuinka oli kaunis, — vahinko että hänkin joskus vanhenee. Eipä
ollut huonompi sulhanenkaan, kelpaisi sitä katsella. Aivan oli
samallaisessa puvussa kuin kuvissa itse kuningas. Samettitupsuinen,
kultakahvainen miekka juhlallisesti temppelin kivilattiaa vasten
kalisi. Mieltä ylentävää oli häntä katsella. Saattue asettui
puoliympyrään alttarin ääreen, kullakin naisella oli kukkavihko kädessä
ja hiuksiin oli valettu kalliita hajuvesiä. Koko kirkko niistä lemusi
kuin apteekki. Ilma oli koleahko. Tilanhoitajan kivuliaat neidet
värisivät ohuissa pukimissaan, mutta muuten sujui kaikki kauniisti...
ihmeen kauniisti.

Sulhanen antoi vastauksensa kuuluvasti, jotta kirkon holvit kaikuivat,
morsian sensijaan hiljaa ja vienosti, kuin olisi hyttynen veisannut.
Toimituksen lopulla rukka heltyi ihan itkuun. Alkoi etsiä nenäliinaansa
kalliin pukunsa taskusta. Mutta eihän siinä ollut taskua! Kun morsian
ei lopultakaan sitä löytänyt, ojensi hänelle omansa muuan nuori
rouva, joka seisoi hänen takanaan ja hoki tuon tuostakin takapuolella
seisovalle miehelleen:

— Napita takkisi, Wladin!






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74213 ***